Perustelut
Yleistä
Euroopan komissio on 28 päivänä marraskuuta 2013
tehnyt ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi
julkistamattoman taitotiedon ja liiketoimintatiedon (liikesalaisuuksien)
suojaamisesta laittomalta hankinnalta, käytöltä ja
julkistamiselta (KOM(2013) 813 lopullinen).
Liikesalaisuuksien suoja on aineettomien oikeuksien suojamuoto,
joka osaltaan täydentää yksinoikeuteen
perustuvia teollis- ja tekijänoikeudellisia suojamuotoja.
Komission ehdotuksen tavoitteena on määritellä liikesalaisuus
EU:n tasolla ja varmistaa, että sisämarkkinoilla
tarjotaan riittäviä ja yhtenäisiä oikeussuojakeinoja liikesalaisuuksien
laittoman hankinnan, käytön ja ilmaisemisen varalta.
Suomen lainsäädännössä ei
ole yleisesti sovellettavaa liikesalaisuuden määritelmää. Oikeuskirjallisuudessa
liikesalaisuus on määritelty esimerkiksi siten,
että kysymyksessä on tieto, jonka salassa pitämisellä on
taloudellista merkitystä elinkeinonharjoittajalle. Eri
laeissa käytetään eri käsitteitä,
joita ovat liikesalaisuus, liike- ja ammattisalaisuus
ja yrityssalaisuus. Oikeuskäytännössä niiden
asiallista sisältöä on kuitenkin pidetty
samana. Liikesalaisuuksia keskeisesti suojaavat säännökset
ovat sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun
lain (1061/1978) 4—8 a sekä 10 §:ssä,
rikoslain (39/1889) 30 luvun 4—6
ja 11 §:ssä ja työsopimuslain (55/2001)
3 luvun 4 §:ssä. Liikesalaisuuksien suojaamiseen
liittyvää sääntelyä on
valtioneuvoston kirjelmässä esitetyllä tavalla muuallakin
lainsäädännössä. Ensisijaisesti
liikesalaisuuksia suojataan kuitenkin sopimuksilla. Erilaisissa
tutkimus-, rahoitus- ja yhteistyösopimuksissa on yleisesti
ehtoja osapuolten välisestä salassapitovelvollisuudesta.
Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta toteaa aluksi
yhtyvänsä valtioneuvoston kantaan siinä,
että direktiiviehdotuksen tavoite on sinänsä hyvä ja
perusteltu. Asian valiokuntakäsittelyssä on tullut
ilmi, että liikesalaisuuksien suojan taso on Suomessa vähintään
kohtuullisen hyvä. Tähän nähden
valiokunta pitää erityisen tärkeänä sitä,
ettei direktiiviehdotus johda suojan tason heikkenemiseen. Yhtä lailla
tärkeää on sekä liikesalaisuuksia
suojaavien yritysten että yksityishenkilöiden
oikeussuojan kannalta, ettei sääntelystä tule
liian monimutkaista ja kallista toteuttaa.
Yleisesti valiokunta kiinnittää huomiota siihen,
että komissio pyrkii direktiiviehdotuksellaan varmistamaan,
että sisämarkkinoilla olisi riittävät
ja yhtenäiset nimenomaan yksityisoikeudelliset oikeussuojakeinot
liikesalaisuuksien turvaamiseksi laittomalta hankinnalta, käytöltä ja
ilmaisemiselta. Suomessa keskeinen osa liikesalaisuuksia suojaavista
oikeussuojakeinoista on kuitenkin rikosoikeudellista. Saamansa selvityksen
nojalla lakivaliokunta katsoo, että ne oikeussuojakeinot,
joilla liikesalaisuuksia suojataan, tulisi jättää direktiiviehdotusta
laajemmin kansalliseen harkintaan. Riittävää saattaisi
olla, että liikesalaisuuksien vähimmäissuoja
määriteltäisiin direktiivissä yleisellä tasolla.
Saadun selvityksen mukaan ehdotuksen säännökset
ovat hyvin yksityiskohtaiset ja antaisivat jäsenvaltioille
vain vähän liikkumavaraa säännösten
saattamisessa osaksi kansallista lainsäädäntöä.
Tältä osin valiokunta korostaa sitä valtioneuvoston
kannankin lähtökohtaa, jonka mukaan ehdotuksen
yksityiskohtaisuutta tulee vielä harkita ja neuvotteluissa
pyrkiä siihen, että säännökset
ovat tarkoituksenmukaisia ja riittävän joustavia.
Muilta osin lakivaliokunta keskittyy seuraavassa lausumaan niistä direktiiviehdotuksen
artikloista, jotka saadun selvityksen perusteella ovat erityisen
ongelmallisia lakivaliokunnan oman toimialan kannalta.
Perusteettomat kanteet
Direktiiviehdotuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan perusteettomien
loukkauskanteiden nostamisen estämiseksi oikeusviranomaisen
tulisi voida määrätä liikesalaisuuden
loukkausta koskevan riita-asian kantajalle seuraamuksia, jos kanteen
nostaminen on ollut ilmeisen perusteetonta, ja määrätä tällaisen
päätöksen tiedot julkistettaviksi.
Lakivaliokunnan mukaan oikeus saattaa oi-keusasia tuomioistuimen
ratkaistavaksi on perustuslain, Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja EU:n
perusoikeuskirjan suojaama oikeus (access to court).
Tällaisen oikeuden käyttäminen ei saa
johtaa rangaistusluonteiseen sank-tioon. Perusteettomien kanteiden
nostamista ehkäisee oikeudenkäyntikuluriski. Jos
kanne on perusteeton, kantaja häviää juttunsa
ja hänet tuomitaan maksamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut.
Lakivaliokunta ei näin ollen pidä ehdotettua sääntelymallia
perusteltuna ja katsoo, että sääntelyyn
tulisi saada merkittävässä määrin
lisää joustavuutta. Saadun selvityksen perusteella neuvoston
työryhmäkäsittelyn aikana on käynyt ilmeiseksi,
että säännös on ongelmallinen
laajalti myös muille jäsenvaltioille.
Määräaika kanteen nostamiselle
Direktiiviehdotuksen 13 artiklassa säädettäisiin oikeudesta
vahingonkorvaukseen. Oikeus vahingonkorvaukseen on näin
ollen eräs direktiivin yksityisoikeudellisista oikeussuojakeinoista.
Direktiiviehdotuksen 7 artiklan mukaan määräaika kanteen
nostamiselle olisi enintään kaksi vuotta.
Ehdotettu vanhentumisaika on lyhyt eikä vastaa Suomessa
voimassa olevaa lainsäädäntöä. Koska
liikesalaisuuden loukkaamista koskevat oikeussuojakeinot painottuvat
Suomessa rikosoikeuden puolelle ja vahingonkorvauksia vaaditaan
rikosprosessin yhteydessä, ehdotettu säännös
voisi käytännössä johtaa viime
kädessä jopa siihen, että liikesalaisuuden
haltijan mahdollisuus saada korvausta loukkauksen johdosta heikkenisi.
Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta katsoo, että kanteen
nostamisen määräaikaa tulee vähintään
pidentää. Tarkoituksenmukaisinta kuitenkin olisi,
että vanhentumista koskevat kysymykset jätettäisiin
kokonaan kansallisen sääntelyn varaan.
Liikesalaisuuksien suojaaminen oikeudenkäynnin aikana
Direktiiviin ehdotetaan otettavaksi säännös
siitä, miten liikesalaisuutta suojataan, jos se tulee oikeudenkäynnissä esiin.
Direktiiviehdotuksen 8 artiklan 2 kohdan mukaan oikeusviranomaisen tulisi
tällöin voida rajoittaa myös asianosaisen oikeutta
tutustua liikesalaisuutta koskevaan oikeudenkäyntiaineistoon.
Suomen lainsäädännön lähtökohtana
on, että kaiken oikeudenkäyntiaineiston on oltava asianosaisten
tiedossa. Kysymys on oikeudenkäynnin ja todistelun kontradiktorisuudesta, joka
on osa perustuslain 21 §:n, Euroopan ihmisoikeussopimuksen
6 artiklan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan turvaamaa
oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Asianosaisella
on oltava oikeus lausua kaikesta oikeudenkäynnissä esitetystä näytöstä,
riitauttaa se ja hankkia vastanäyttöä.
Komissio on perustellut ehdotusta tilanteilla, joissa oikeudenkäynnin
osapuolena olevan tahon omassa toiminnassa tietoa liikesalaisuudesta
on yrityksen sisällä rajoitettu tai oikeudenkäynnin
kohteena olevan liikesalaisuuden sijaan asianosaisen tiedonsaantioikeutta
olisi tarpeen rajoittaa muun luottamuksellisen tiedon osalta. Komissio
on arvioinut ehdotusta perusoikeuksien näkökulmasta
direktiiviehdotuksen vaikutusarvioinnissa. Siinä on viitattu
EUT:n ratkaisuun C-450/06 (Varec), jossa on kysymys kontradiktorisen
periaatteen ja liikesalaisuuksien suojan kunnioittamisen välisestä tasapainosta julkista
hankintaa koskevassa asiassa.
Saadun selvityksen perusteella EUT:n viitatusta ratkaisusta
ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä,
että riidoissa tulisi voida yleisesti rajoittaa asianosaisjulkisuutta
direktiiviehdotuksessa esitetyllä tavalla.
Lakivaliokunta ei pidä asianosaisen tiedonsaantioikeuden
rajoittamista esitetyllä tavalla perusteltuna. Saadun selvityksen
perusteella kyseenalaista on jopa se, olisiko se edes mahdollista
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön
valossa.
Vahingonkorvaus
Direktiiviehdotuksen 13 artiklassa säädettäisiin vahingonkorvauksesta.
Vahingonkorvaus tulee artiklan 1 kohdan mukaan suhteuttaa kärsittyyn vahinkoon.
Artiklan 2 kohdassa säädettäisiin vahingonkorvauksen
määrittämisessä käytettävistä laskentatavoista.
Kohdan ensimmäisessä kappaleessa säädettäisiin
korvauksen määrään vaikuttavista
seikoista. Toisessa kappaleessa säädetään
siitä, että tuomioistuin voi määrittää korvauksen
määrän myös kiinteänä summana,
jolloin huomioon otettavia seikkoja olisivat laskennalliset lisenssimaksut.
Suomessa vahinkoa kärsinyt on oikeutettu saamaan vahingon
aiheuttajalta korvauksen kärsimästään
vahingosta. Korvaus ei kuitenkaan voi ylittää kärsityn
vahingon määrää. Direktiiviehdotuksen
vahingonkorvausta koskeva säännös saattaisi
nykymuodossaan mahdollistaa vahingonkorvauksen määräämisen
vahinkoa suurempana, mitä lakivaliokunta ei pidä perusteltuna.