Yksityiskohtaiset perustelut

1. Laki rikoslain muuttamisesta

3 luku. Perusteista, jotka poistavat teon rangaistavuuden tai sitä lisäävät

4 §.

Alentunut syyntakeisuus on rangaistuksen yleinen vähentämisperuste. Rikoksen tekijä, jonka todetaan olleen rikoksen tekohetkellä alentuneesti syyntakeinen tuomitaan rangaistukseen alennetulta asteikolta. Pykälän 1 momenttia ehdotetaan uudistettavaksi siten, että rangaistuksen pakollinen lieventäminen muutetaan harkinnanvaraiseksi, jolloin tuomioistuin voi harkintansa mukaan lieventää rangaistusta tai tuomita alentuneesti syyntakeisen täyteen rangaistukseen.

Syyntakeisuus ja alentunut syyntakeisuus ovat rikosoikeudellisen vastuun keskeisiä kriteereitä, joista säädetään rikoslain yleisiä oppeja koskevissa säännöksissä. Säännösten uudistaminen on parhaillaan työn alla. Rikoslakiprojektin ehdotus rikoslain yleisiä oppeja koskeviksi säännöksiksi valmistui viime vuonna (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/2000). Hallituksen esitykseen sisältyvä ehdotus alentuneesti syyntakeisten rikosten tekijöiden rangaistusten lieventämisen muuttamisesta harkinnanvaraiseksi vastaa rikoslakiprojektin ehdotusta.

Alentunutta syyntakeisuutta koskevan säännösehdotuksen erottamista laajemmasta kokonaisuudesta perustellaan esityksessä niukasti toteamuksella, että sitä on "pidettävä muuta yleisten oppien uudistamista kiireellisempänä". Valiokunnan kuulemat asiantuntijat ovat lähes poikkeuksetta olleet eri mieltä. He ovat arvostelleet ratkaisua ja pitäneet parempana pykälän uudistamista rikoslain yleisten oppien yhteydessä.

Syyntakeisuus ja alentunut syyntakeisuus ovat rikosoikeuden peruskäsitteitä, joita koskevien säännösten uudistaminen on ollut tarkoitus toteuttaa rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Hallitus on ilmoittanut antavansa esityksen rikoslain yleisiä oppeja koskeviksi säännöksiksi tämän vuoden loppuun mennessä. Valiokunta katsoo, ettei alentunutta syyntakeisuutta koskevaa pykälää, joka on edelleen alkuperäisessä vuodelta 1889 peräisin olevassa muodossaan, ole syytä enää tässä vaiheessa irrottaa laajemmasta kokonaisuudesta. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että pykälä poistetaan lakiehdotuksesta.

Poistoehdotus ei sisällä kannanottoa säännösehdotuksen asialliseen sisältöön. Pykälän poistamisen johdosta on lakiehdotuksen johtolausetta tarkistettava.

21 luku. Henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista

6 §. Törkeä pahoinpitely.

Törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistus ehdotetaan korotettavaksi kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen vankeutta, koska alle vuoden pituisia vankeusrangaistuksia ei voida pitää oikeasuhtaisina huomioon ottaen perusteet, jotka tekevät pahoinpitelystä törkeän. Valiokunta on aikaisemmin todennut rikoslain kokonaisuudistuksen yhtenä tavoitteena olevan korostaa henkeen, terveyteen ja ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvien rikosten moitittavuutta mm. korottamalla tarvittaessa niiden rangaistusasteikkoja (LaVM 3/1998 vp — HE 6/1997 vp ja HE 117/1997 vp). Törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistuksen ankaroittaminen on tämän linjan mukainen.

Asiantuntijakuulemisessa on ehdotettu, että törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistön ankaroittamisperusteisiin lisättäisiin rikoksen tekeminen rasistisista motiiveista. Vuonna 1997 tehdyssä ja sittemmin rauenneessa yli sadan kansanedustajan allekirjoittamassa lakialoitteessa LA 8/1997 vp ehdotettiin puolestaan, että rikoksen tekeminen rasistisista motiiveista lisättäisiin rikoslain 6 luvun 2 §:ään kaikkia rikoksia koskevaksi rangaistuksen koventamisperusteeksi.

Lakivaliokunta pyysi lakialoitteesta lausunnon oikeusministeriöltä. Ministeriö totesi 20.5.1997 antamassaan lausunnossa, että rasistisiin ilmiöihin on puututtava tarvittaessa myös rikoslainsäädännöllä. Ministeriö suhtautui varauksellisesti siihen, että kaikkia rikoksia koskevaan rikoslain 6 lukuun lisättäisiin säännös, joka koskisi yhtä tai muutamaa rikoslajia. Tuolloin ei ollut tutkimustietoa rasististen motiivien liittymisestä rikoksiin, mutta arviona esitettiin, että kyse on lähinnä pahoinpitely- ja vahingontekorikoksista. Ministeriö päätyi lausunnossaan siihen, että on selvitettävä, mitkä muut motiivit vaativat mahdollisesti saman rikosoikeudellisen aseman kuin rasistiset motiivit. Samalla on harkittava, onko rikoslain yleinen osa oikea paikka tällaisille mittaamisperusteille, vai tulisiko ne mieluummin liittää yksittäisiin rikostunnusmerkistöihin.

Edellä mainitussa rikoslakiprojektin ehdotuksessa rikoslain yleisiä oppeja koskeviksi säännöksiksi pohditaan erilaisten motiivimääreiden sisällyttämistä rikoslakiin kirjoitettaviin rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperusteisiin. Ehdotuksessa päädytään siihen, ettei rasistisia motiiveja sisällytetä säädöksiin erillisenä koventamisperusteena. Teon vaikuttimet mainitaan yleisenä moitittavuusarvioinnin perusteena. Niiden täsmentäminen ehdotetaan jätettäväksi oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden varaan.

Rasistisen rikollisuuden esiintymistä on viime vuosina pyritty selvittämään. Rasistisia tai muukalaisvihamielisiä piirteitä sisältäneistä rikoksista ovat yleisimpiä olleet eriasteiset pahoinpitelyt, syrjintä, eriasteiset vahingonteot, solvaukset ja kotirauhan häiritseminen (Rikollisuustilanne 1999). Rasistisia motiiveja ei esiinny siten pelkästään pahoinpitelyrikoksissa, vaikka ne ovatkin rikoslajien suurin ryhmä.

Valiokunta katsoo, ettei tässä yhteydessä ole mahdollista riittävän valmistelun puuttuessa arvioida rasististen motiivien sisällyttämistä kvalifiointiperusteena törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistöön. Rasististen motiivien huomioon ottaminen rangaistusten koventamisperusteena tai yksittäisten rikosten rangaistussäännöksissä on harkittava rikoslain kokonaisuudistuksen loppuun saattamisen yhteydessä.

Vähimmäisrangaistuksen korottaminen merkitsee huomattavaa muutosta nykyisin tuomittavien rangaistusten tasoon, vaikka tuomioistuinkäytännössä on viime aikoina ollut havaittavissa ankaroitumista. Vuonna 1999 törkeästä pahoinpitelystä tuomituista rangaistuksista oli kuitenkin 61 prosenttia lievempiä kuin nyt ehdotettu yhden vuoden vähimmäisrangaistus. Vuonna 1998 vastaava luku oli 68 prosenttia. Vähimmäisrangaistuksen korottaminen merkitsee myös sitä, ettei törkeästä pahoinpitelystä voida enää tuomita ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalvelua. Uudistus merkitsee siten niukan seuraamusvalikoiman supistumista. Valiokunta katsoo, että rikoslain kokonaisuudistuksen myöhemmässä vaiheessa on syytä arvioida yhdyskuntapalvelun tuomitsemisedellytykset vielä uudelleen.

Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, ettei tarkoituksena ole muuttaa pahoinpitelyn ja törkeän pahoinpitelyn välistä rajanvetoa, koska tässä yhteydessä ei muuteta pahoinpitelyrikosten tunnusmerkistöjä. Törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikon ankaroittaminen korostaa kuitenkin teon kokonaisarvostelun merkitystä törkeysastetta arvioitaessa.

Rangaistusasteikon korottamisella ei ole suoranaista vaikutusta tämän päivän yleisimpiin pahoinpitelyrikoksiin, koska ne eivät ole tavanomaisesti luokiteltavissa törkeiksi. Ns. katuväkivallan osuus kaikista pahoinpitelyistä on vähentynyt. Sen sijaan työssä kohdattu väkivalta on viime vuosikymmenten aikana lisääntynyt. Samoin perheväkivalta, joka kohdistuu lähes yksinomaan naisiin, on keskimääräistä vakavampana ja toistuvana väkivallan muotona vakava ongelma. Rikosten ennaltaehkäisyn kannalta rangaistusuhkien korottamisella on rajallinen merkitys. Sen vuoksi on kehitettävä rikostorjunnan menetelmiä ja parannettava uhrin asemaa muilla keinoin.

50 luku. Huumausainerikoksista

2 a §. Huumausaineen käyttörikos.

Pykälässä säädetään rangaistavaksi huumausaineen käyttö sekä huumausaineen vähäisen määrän hankkiminen ja hallussapito omaan käyttöön. Teosta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta.

Huumausaineen käyttö ja hallussapito omaa käyttöä varten on syytä erottaa huumausainerikoksesta erilliseksi tunnusmerkistöksi. Oikeuskäytännössä huumausaineen käytöstä ja hallussapidosta omaa käyttöä varten tuomitaan sakkoja, joten säännöksellä ei ole vaikutusta rangaistusten ankaruuteen. Sen sijaan rangaistusten määrä lisääntynee, koska rangaistusasteikko mahdollistaa rangaistuksen määräämisen rangaistusmääräysmenettelyssä. Syyttäjien on arvioitu nykyään luopuvan syytteen nostamisesta liian raskaana pidetyn tuomioistuinmenettelyn takia.

Esityksen perusteluista (s. 20/I) ilmenee, että uudistus saattaa johtaa yksittäisen henkilön osalta sanktiokumulaatioon, koska rangaistusmääräysmenettelyssä rangaistuksia ei yhdistetä. Myös rangaistusten lukumäärä lisääntyy, mikäli syyttäjät eivät sovella toimenpiteistä luopumissäännöksiä nykyisessä määrin. Sakkorangaistusten lisääntymisen on arvioitu lisäävän myös sakon muuntorangaistusten määriä. Valiokunnan käsityksen mukaan kohtuuttomat tai tarkoituksettomat muuntorangaistukset ovat vältettävissä, koska tuomioistuimilla on vuonna 1999 uudistetun rikoslain 2 a luvun 6 §:n 1 momentin perusteella muuntorangaistuksesta päättäessään riittävästi harkintavaltaa.

7 §. Toimenpiteistä luopuminen.

Pykälä sisältää huumausainerikoksia koskevan erityisen toimenpiteistä luopumissäännöksen. Sen nykyisen sanamuodon mukaan huumausaineen käytöstä ja huumausaineen käyttöön liittyvästä muusta huumausainerikoksesta voidaan syyte jättää nostamatta tai rangaistus tuomitsematta yleisten toimenpiteistä luopumissäännösten lisäksi, jollei teko ole ollut omiaan heikentämään yleistä lainkuuliaisuutta tai jos tekijä osoittaa sitoutuneensa sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon.

Säännöstä ehdotetaan muutettavaksi siten, että siitä poistetaan yleistä lainkuuliaisuutta koskeva peruste ja hoitoon sitoutumisen sijasta edellytetään hoitoon hakeutumista. Pykälän uudistaminen on perusteltua. Syyttäjän tai tuomioistuimen on vaikea arvioida, mikä vaikutus yksittäisen rikoksen yhteydessä tapahtuvalla toimenpiteistä luopumisella on yleiseen lainkuuliaisuuteen. Säännös on osoittautunut vaikeaksi soveltaa, ja sen soveltamiskäytännössä on huomattavia alueellisia eroja. Hoidollisten toimenpiteiden merkitystä on syytä korostaa alentamalla säännöksen soveltamisedellytystä. Nykyään hoitoon sitoutumisen perusteella toimenpiteistä luovutaan vuosittain vain muutamassa tapauksessa.

Voimassa olevaa erityissäännöstä perusteltiin (HE 180/1992 vp) sillä, ettei rikoslain yleisiä säännöksiä toimenpiteistä luopumisesta juurikaan käytetty huumausaineen käyttötapauksissa. Myös lakivaliokunta piti asianmukaisena korostaa toimenpiteistä luopumisen mahdollisuutta huumausainerikoksia koskevalla erityissäännöksellä. Valiokunta arvioi, ettei säännös muodostu "anteeksiantoautomaatiksi", koska syyttäjä tai tuomari säännöstä soveltaessaan arvioi tilanteen kokonaisuudessaan ja harkitsee, onko toimenpiteestä luopuminen perusteltua. Valiokunnan arvio on toteutunut. Viime vuosina on noin 8—9 prosentissa poliisin tietoon tulleista huumausainerikoksista (lähinnä huumausaineen käyttö tai hallussapito) jätetty syyte nostamatta. Lähes 40 prosentissa näistä tapauksista syyte on jätetty nostamatta rikoslain 50 luvun 7 §:n nojalla.

Pykälän muuttamisella pyritään selkeyttämään säännöstä ja yhtenäistämään huumausainerikosten syyttämättäjättämiskäytäntöä. Tavoitteet ovat kannatettavia. Muutoksen on yhdessä rangaistusmääräysmenettelyn kanssa kuitenkin arvioitu mahdollisesti johtavan siihen, että toimenpiteistä tullaan luopumaan nykyistä huomattavasti harvemmin, vaikka rangaistusmääräysmenettelyssä syyttäjällä on rangaistusmääräysmenettelystä annetun lain 11 §:n 2 momentin mukaan yhtä laajat valtuudet päättää toimenpiteistä luopumisesta kuin syyteharkinnassa olevissa asioissa. Poliisin annettua rangaistusvaatimuksen syyttäjät harvoin jättävät rangaistusmääräyksen antamatta.

Valiokunta korostaa esityksen perusteluissa (s. 17/I) esitettyä, ettei sakkorangaistuksen siirtäminen rangaistusmääräysmenettelyssä määrättäväksi saa johtaa toimenpiteestä luopumista koskevien säännösten soveltamatta jättämiseen. Syyttäjien tulee edelleen soveltaa sekä yleisiä toimenpiteistä luopumissäännöksiä että rikoslain 50 luvun 7 §:n erityissäännöstä silloin, kun niissä mainitut edellytykset ovat käsillä. Erityisen tärkeää on, että kannustetaan huumeriippuvaisten hoitoon hakeutumista.

Se, käsitelläänkö rikosasia rangaistusmääräysmenettelyssä vai tuomioistuimessa, ei saa määrätä lopputulosta. Toimenpiteistä luopumissäännöksiä on sovellettava samalla tavoin sekä rangaistusmääräysmenettelyssä että syyteharkinnassa. Uudistukset eivät saa johtaa siihen, että rangaistusmääräysmenettelyssä lievemmistä rikoksista määrätään sakko, mutta vakavammista seuraa syyttämättä jättäminen. Yleisistä syyttäjistä annetun lain 4 §:n mukaan valtakunnansyyttäjän tehtävänä on huolehtia siitä, että syyttäjät asianmukaisesti ja yhdenmukaisesti soveltavat syyttämättäjättämistä koskevia säännöksiä myös rangaistusmääräysmenettelyssä. Valtakunnansyyttäjä on antanut ohjeen seuraamusluonteisesta syyttämättä jättämisestä huumausainerikoksissa (VKS 2000:5).

Asiantuntijakuulemisessa on kuitenkin ilmennyt, etteivät ohjeet riitä yhdenmukaistamaan syyttämättäjättämiskäytäntöä. Myös esityksen perusteluista ilmenee, että syyttäjillä on erilaisia tulkintoja syyteharkinnassa vaikuttavista seikoista ja niiden merkityksestä. Toimenpiteistä luopumiskäytäntöä on tämän vuoksi syytä säännellä laintasoisesti ehdotettua yksityiskohtaisemmalla säännöksellä, varsinkin kun siirrytään rutiininomaiseen rangaistusmääräysmenettelyn käyttämiseen.

Valiokunta ehdottaa pykälän täsmentämistä siten, että toimenpiteistä luopumisen harkinnassa on otettava huomioon käytetyn tai hallussa pidetyn huumausaineen määrä ja laatu, käyttötilanne sekä muut olosuhteet, joiden perusteella tekoa voidaan pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Täsmennyksen tarkoituksena ei ole lieventää tai tiukentaa nykyisen syyttämättäjättämiskäytännön yleistä linjaa.

Tässä yhteydessä on syytä tuoda esille hallituksen esityksen HE 79/1989 vp vähäisyysperusteisen yleisen syyttämättäjättämissäännöksen perusteluiden näkökohdat (s. 13). Rikoksen vähäisyys on suhteutettava jokaisessa yksittäistapauksessa kyseiseen rikoslajiin. On siis arvioitava, onko rikosta pidettävä rikoslajin normaalitapauksiin verrattuna vähäisenä. Mitä lievemmästä rikoslajista on kyse, sitä helpommin rikoksen vähäisyyttä koskevat ehdot täyttyvät. Käytännössä vähäisyysperuste koskee etenkin yleiseltä luonteeltaan vähäisten rikosten lieviä tekomuotoja. Tarkoitus ei ole, että jostakin vähäisenä pidettävästä rikoslajista rikoksentekijä säännönmukaisesti jätetään syyttämättä.

Poliisin, syyttäjän ja tuomioistuimen toimien oikealla porrastamisella on tähdättävä siihen, että huumausaineiden käyttö, hallussapito ja välittäminen tehokkaasti katkaistaan. Toimenpiteistä luopuminen yksittäistapauksissa ei saa hämärtää teon rangaistavuutta, vaan rikokseen syyllistyneen toimintaan on puututtava vaikuttavalla tavalla.

Vuonna 1993 epäiltiin, että toimenpiteistä luopumissäännös johtaa "anteeksiantoautomaattiin". Nyt on puolestaan esitetty, että rangaistusmääräysmenettelyn lopputuloksena on "sakotusautomaatti". Kumpikin vaihtoehto on huono. Rangaistuksen määrääminen huumausaineen käyttörikoksesta rangaistusmääräysmenettelyssä on nopea rikosoikeudellinen keino puuttua huumausaineiden käyttöön. Mutta myös muiden viranomaistoimien johdonmukaisuutta ja tehokkuutta on lisättävä. Alle 18-vuotiaan kohdalla lastensuojeluviranomaisten toimenpiteet voivat usein olla rangaistusta tarkoituksenmukaisempia. Toimenpiteistä luopuessaan poliisi ja syyttäjä voivat antaa rikokseen syyllistyneelle suullisen huomautuksen. Viranomaisen puhuttelu, jossa tehdään selväksi teon rikollinen luonne, moitittavuus ja vaihtoehtoiset rikosoikeudelliset seuraamukset, voi olla asianmukaisesti toteutettuna tehokas keino puuttua erityisesti nuoren käyttäytymiseen. Viranomaisen puuttumista nuoren käyttäytymiseen on syytä korostaa esimerkiksi kutsumalla puhutteluun nuoren huoltaja.

Edellä mainitussa hallituksen esityksessä HE 180/1992 vp ehdotettiin, että toimenpiteistä luopuminen olisi mahdollista, jos henkilö on hakeutunut sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon. Lakivaliokunnan ehdotuksesta säännös sai sen nykyisen, tiukemman sanamuodon. Nyt sitä ehdotetaan muutettavaksi, koska nopeassa rangaistusmääräysmenettelyssä ei hoitoon sitoutumista ole mahdollista osoittaa ja toimenpiteistä luovutaan hoitoon sitoutumisen perusteella vain muutama kerta vuodessa. Tarkoituksena on alentaa syyttämättä ja tuomitsematta jättämisen kynnystä hoitoon hakeutumisen vuoksi ja korostaa hoitoon ohjauksen merkitystä. Valiokunta puoltaa säännöksen sanamuodon tarkistamista ja korostaa huumeriippuvaisten hoitoonohjauksen ja hoidon merkitystä. Valiokunta on aikaisemmin (LaVM 17/1993 vp — HE 180/1992 vp) edellyttänyt, että selvitetään mahdollisuudet täydentää seuraamusjärjestelmäämme uudella seuraamuksella, jossa rangaistukseen voidaan sisällyttää hoitojakso. Selvitys on toistaiseksi tekemättä, mutta on myönteistä, että oikeusministeriö on tämän vuoden helmikuussa asettanut toimikunnan valmistelemaan sopimushoitoa vankeusrangaistuksen vaihtoehdoksi rikoksentekijöille, joiden rikoksen tekemiseen ovat merkittävästi vaikuttaneet päihdeongelmat ja joiden voidaan olettaa noudattavan heille tuomittua hoito-ohjelmaa.

Rangaistusmääräysmenettelyn käyttöönotosta, sakonmuuntorangaistusjärjestelmästä ja toimenpiteistäluopumissäännöksistä sekä hoidosta rikosoikeudellisen seuraamuksen vaihtoehtona on ollut siinä määrin eriäviä käsityksiä, että valiokunta pitää erityisen tärkeänä säännösten vaikutusten seurantaa. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa lausumaehdotuksen hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus 2).

3. Laki rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 9 b §:n muuttamisesta (uusi) ja

4. Laki tutkintavankeudesta annetun lain 5 §:n muuttamisesta (uusi)

Vangille ja tutkintavangille tehtävästä henkilönkatsastuksesta säädetään rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 9 b §:n 2 momentissa ja tutkintavankeudesta annetun lain 5 §:n 3 momentissa. Näissä säännöksissä henkilönkatsastuksen edellytykset on säännelty vastaavalla tavalla kuin pakkokeinolain 5 luvun 11 §:ssä. Henkilönkatsastuksen edellytyksenä on, että vankia tai tutkintavankia todennäköisin syin epäillään rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta. Jotta henkilönkatsastus voitaisiin tehdä epäiltäessä huumausaineen käyttörikosta, on rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain ja tutkintavankeudesta annetun lain mainittuihin pykäliin lisättävä maininta huumausaineen käyttörikoksesta kuten 2. lakiehdotuksessa ehdotetaan tehtäväksi pakkokeinolakiin. Valiokunta ehdottaa, että mainittuja säädöksiä muutetaan siten, että vangille ja tutkintavangille voidaan tehdä henkilönkatsastus epäiltäessä häntä huumausaineen käyttörikoksesta.