Perustelut

Valiokunta toteaa, että kirjelmään liitetystä muistiosta, varsinkin sen johdanto-osasta, heijastuu huoli yhtäältä Euroopan unionin tavoiteasetannan ja taloudellisten resurssien epäsuhtaisuudesta, toisaalta yhteisön ohjaus- ja reagointimahdollisuuksien puutteellisuudesta. Nämä ongelmat ovat aiheellisesti keskeisessä asemassa nyt käytävien keskustelujen teemoina tai ainakin niiden taustalla. Valiokunta kiinnittääkin erityistä huomiota niihin ongelmiin, joita on EU:n päätöksenteossa ja päätösten toimeenpanossa. Samalla valiokunta tuo esiin sen, että rakennerahastokysymykset osana EU:n laajentumisprosessia ovat keskusteluissa jääneet liian vähäiselle pohdinnalle. Kuitenkin alue- ja rakennepolitiikkaan liittyvät riskit ovat laajentumisen edetessä maamme kannalta saman suuruisia kuin yhteiseen maatalouspolitiikkaan liittyvät riskit. Nämä EU:n molemmat suuret politiikkalohkot ovat nyt myös entistä enemmän sidoksissa toisiinsa.

Maaseudun kehittämistoimenpiteiden merkitys maaseudun elinvoimaisuuden, palvelujen ja maatalouden toimintaedellytysten ylläpitäjänä korostuu laajentuvassa unionissa. Edellä esitettyyn viitaten valiokunta pitää myös tärkeänä, että maatalouspolitiikkaa sekä alue- ja rakennepolitiikkaa tarkastellaan kokonaisuutena, erityisesti tavoite 1 -alueilla. Työpaikkojen luominen ja säilyttäminen pohjoisilla alueilla edellyttää yhtäältä tuotantoedellytysten turvaamista perinteisillä aloilla, kuten maataloudessa ja elintarviketuotannossa. Toisaalta Suomen maataloudelle tärkeiden LFA- ja ympäristötukien rinnalle tarvitaan valtioneuvoston selvityksen mukaisesti voimakkaampaa panostusta alueellisiin toimenpiteisiin ja elinkeinorakennetta monipuolistaviin yritystukiin — myös muille yrityksille kuin maatiloille — maaseudun palveluiden kehittämiseen ja maaseudun tietoyhteiskuntakehityksen edistämiseen. Lisäksi tulee pitää mielessä, että yhteiskunnassa politiikan muilla lohkoilla tehtävät ratkaisut vaikuttavat myös maaseudun kehittymisedellytyksiin.

Kuten selvityksessäkin todetaan, Suomi on laajentuneessa EU:ssa entistä suurempi nettomaksaja. Tämän vuoksi ja Suomen harvaan asuttujen alueiden elinvoimaisuuden säilyttämiseksi on valtioneuvoston kirjelmän mukaisesti tärkeää, että nykyiset tavoite 1 -alueemme voidaan säilyttää unionin korkeimman aluetuen tavoite 1:n piirissä jatkossakin. Selvityksessä on tuotu esiin ne perusteet, joilla Suomi on oikeutettu tähän jo saavutettuun tilanteeseen. Lisäksi on pidettävä huolta siitä, että Suomessa hyödynnetään täysimääräisesti rakenneohjelmien varat. Tämä on yksi keskeisimpiä keinoja saada Suomen maksamia jäsenmaksuja palautetuksi Suomen kansantalouden kiertoon ja näin vähentää nettomaksuosuuttamme.

Asiantuntijakuulemisessa valiokunnalle on tuotu esiin, että objektiivisin mittarein olemme tilanteessa, jossa tukitaso asukasta kohden jää joka tapauksessa varsin alhaiselle tasolle Suomen ja Ruotsin harvaan asutuilla alueilla (nyt vain hieman yli 120 euroa/asukas/vuosi). Laajentuminen ei tule helpottamaan pohjoisten erittäin harvaan asuttujen alueiden asemaa, vaan se tulee pikemminkin entisestään korostamaan unionin reuna-alueiden perifeerisyyttä. Esitetty strateginen painopiste I onkin perusteltu yhteisön maatalouspolitiikan uudistamiseen liittyvien tavoitteidemme ja (kahdenvälisesti sovittavien) kansallisten toimenpiteiden (artikla 141) rinnalla. Samalla tulee huolehtia siitä, ettei WTO:n maatalousneuvotteluissa menetetä maamme perheviljelmäpohjaisen maatalouden toimintaedellytyksiä.

Valiokunta pitää myös tärkeänä, että seuraavalla rahoituskaudella maaseudun kehittämisvarojen hallinnointia EU:n budjetissa selkeytetään ja että samalla hyödynnetään jäsenmaissa yleisesti havaittavissa olevaa myönteistä suhtautumista maaseudun kehittämisvarojen lisäämiseen. Kokonaisuudessaan EU-ohjelmien määrää tulee vähentää ja ohjelmamenettelyä yksinkertaistaa.

EU:n nykyisen maaseutuasetuksen mukaan maaseudun kehittämistoimenpiteisiin kuuluvat mm. epäedullisille alueille maksettava luonnonhaittakorvaus (LFA-korvaus) ja maatalouden ympäristötuki. Suomi on käyttänyt näihin toimenpiteisiin täysimääräisesti EU:lta saamansa varat, joiden riittämättömyyttä on jouduttu korjaamaan kansallisella rahoituksella. Tämän vuoksi onkin ensisijaisen tärkeää, että seuraavalla ohjelmakaudella Suomi neuvottelee nykyistä laajemmat rahoituskehykset maaseutuasetuksen mukaisille toimenpiteille.

Valtioneuvoston jatkokirjelmässä ei esitetä arviota yhteisen maatalouspolitiikan pitkän aikavälin uudistuksen lopputuloksesta. EU:n omien jäsenmaakohtaisten laskelmien perusteella Suomeen saatavat tuet tulevat nousemaan ja siten budjettitaloutta ajatellen vähentämään maamme nettomaksuosuutta. Toisaalta hintojen alentamiset vaikuttavat viljelijöiden tuloja leikkaavasti. Edellä valiokunta on jo tuonut esiin, kuinka merkittävä kysymys Suomelle on yhteisön yhteisen maatalouspolitiikan uudistus ja sen sovellettavuus maamme olosuhteisiin. Maatalouden on säilyttävä koko unionin alueella, myös alueilla, joilla on epäedulliset olosuhteet. Tästä useassa EU:n huippukokouksessa vahvistetusta loppupäätelmästä on pidettävä kiinni.

Selvityksessä on todettu, että laajentumis- ja integroitumisprosessiin liittyvät kokonaistaloudelliset vaikutukset unionille ja Suomelle sekä etenkin hakijamaille ovat jo olleet ja tulevat jatkossakin olemaan suoria budjettivaikutuksia suurempia ja pääosin myönteisiä. Toisaalta, jos Suomen maksut EU:n budjettiin määräytyisivät nykyperustein (1,6 prosenttia EU 27 -maiden maksuista) ja Suomen tulot alhaisen tuloarvion (maatalous- ja alue- sekä rakennepoliittiset tuet noin 300 miljoonaa euroa vuoden 2006 tasoa pienemmät) mukaan, Suomen nettomaksu vuonna 2013 nousisi runsaaseen 1 100 miljoonaan euroon. Tämän vuoksi on ehdottoman tärkeää, että seurataan sekä Suomen maksuosuuksia Euroopan unionin toimenpiteisiin että maamme unionista tulevaa rahoitusta. Kaikki voitava on tehtävä, että Suomi voisi kasvattaa osuuttaan EU:sta saatavasta maatalous- ja aluepolitiikan yhteisestä rahoituksesta.