Perustelut
Eduskunnan suostumus
Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy
sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet,
jotka sisältävät lainsäädännön
alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat
muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat
perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksymisen.
Valiokunta on lähtenyt myös siitä, että eduskunta
antaa nimenomaisella päätöksellä suostumuksen
sopimusmääräyksiä koskevien
sellaisten selitysten ja julistusten antamiseen, jotka vaikuttavat
Suomen kansainvälisen velvoitteen sisältöön
tai laajuuteen itse sopimukseen verrattuna (PeVL 21/2003 vp,
s. 2/I, PeVL 9/2003 vp, s.
2/I, PeVL 45/2000 vp, s. 4/I).
Yleissopimus sisältää useita määräyksiä,
joiden kuulumisesta lainsäädännön
alaan on esityksen perusteluissa tehty perustuslakivaliokunnan käytännön
pohjalta asianmukaisesti ja yksityiskohtaisesti selkoa. Eduskunnan
suostumus yleissopimukseen on siksi tarpeen. Esityksessä pyydetään
eduskunnan hyväksymistä myös kahdelle
tulkintaselitykselle. Niissä on kysymys yleissopimuksen
kannalta keskeisen 9 artiklan yksityiskohtaisesta sisällöstä.
Selitykset vaikuttavat valiokunnan mielestä sillä tavalla
Suomen kansainvälisen velvoitteen sisältöön,
että eduskunnan suostumus on tarpeen niiden antamiseen.
Yleissopimus on ns. sekasopimus. Euroopan unionin jäsenvaltioilla
on esityksen perustelujen mukaan toimivaltaa yleissopimuksen kaikkien
määräysten alalla, mutta toimivalta on
joiltakin osin jaettua ja rinnakkaista yhteisön toimivallan
kanssa. Sen vuoksi esityksessä ehdotetaan, että eduskunta
hyväksyisi yleissopimuksen siltä osin kuin sopimus
kuuluu Suomen toimivaltaan. Tämä vastaa perustuslakivaliokunnan
kantaa eduskunnan hyväksymispäätöksen muotoilusta
sekasopimuksen hyväksymisestä päätettäessä (PeVL
31/2001 vp, s. 3/II).
Sopimusmääräysten suhde perustuslakiin
Yleissopimus sisältää määräyksiä lähinnä menettelyllisistä oikeuksista
ympäristöasioissa. Sopimuksen tavoitteena on 1
artiklan mukaan taata yleisölle oikeus saada tietoa ja
osallistua päätöksentekoon sekä käyttää muutoksenhaku-
ja vireillepano-oikeutta ympäristöasioissa. Sopimusmääräykset
ovat merkityksellisiä perustuslain säännösten
kannalta osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksista samoin kuin
julkisuudesta sekä oikeusturvasta ja hyvästä hallinnosta.
Kansanvaltaan sisältyy perustuslain 2 §:n 2 momentin
mukaan yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan
ja elinympäristönsä kehittämiseen.
Säännös ilmaisee perustuslain esitöiden
mukaan sen periaatteen, etteivät yksilön mahdollisuudet
vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristön kehittämiseen
voi kansanvaltaisessa yhteiskunnassa rajoittua pelkästään
mahdollisuuteen äänestää vaaleissa
(HE 1/1998 vp, s. 74/I).
Säännöksellä on läheinen
yhteys perustuslain muihin säännöksiin
yksilön osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksista.
Perustuslain 14 §:n 3 momentissa on säädetty
julkisen vallan tehtävästä edistää yksilön
mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa
häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Ympäristöasioiden
näkökulmasta merkityksellinen on perustuslain
20 §:n 2 momentin erityissäännös.
Sen mukaan julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan
jokaiselle mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään
koskevaan päätöksentekoon. Perusoikeusuudistuksen
esitöissä säännöksen
todetaan merkitsevän myös perustuslaillista toimeksiantoa
ympäristölainsäädännön
kehittämiseksi siten, että ihmisten vaikutusmahdollisuuksia
omaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon
laajennetaan (HE 309/1993 vp, s. 67/I).
Näin ollen yleissopimus on tavoitteiltaan sopusoinnussa
perustuslain säännösten kanssa osallistumis-
ja vaikuttamismahdollisuuksista.
Yleissopimuksen määräykset ympäristöä koskevan
tiedon saannista ovat ongelmattomia perustuslain 12 §:n
2 momentissa vahvistetun julkisuusperiaatteen kannalta (PeVL 1/2001 vp, s. 2).
Määräykset muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeudesta
ovat yhdensuuntaiset perustuslain 21 §:n kanssa, eivätkä nekään
vaikuta yleissopimuksen käsittelyjärjestykseen.
Lakiehdotukset
Muutoksenhakuoikeus.
Esityksen 2. lakiehdotuksen 2 §:ssä tarkoitettuja,
mittavia sähköjohtojen ja siirtoputkien sekä kaukoliikenteen
rautateiden rakentamishankkeita eli ns. pitkittäishankkeita
ei 4 §:n mukaan saa toteuttaa ilman lunastuslain mukaista
lunastuslupaa. Kielto koskee hankkeita, joiden suunnittelua, sijoittamista tai
rakentamista ei ratkaista missään muussa lupamenettelyssä.
Lunastuslupavaatimuksen ulkopuolelle rajataan 3 §:ssä sellaiseen
maankäyttö- ja rakennuslain mukaiseen oikeusvaikutteiseen kaavaan
perustuvat hankkeet, jossa hankkeen sijainti ja suhde muuhun alueiden
käyttöön on selvitetty.
Sääntelyn tarkoituksena on turvata pitkittäishankkeiden
osalta Århusin yleissopimuksen 9 artiklan mukainen
muutoksenhakuoikeus asianosaisille ja rekisteröidyille
yhteisöille. Muutoksenhakuoikeudesta on siksi erityissäännös
5 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan oikeus valittaa
pitkittäishanketta varten annetusta lunastusluvasta on
sen lisäksi, mitä hallintolainkäyttölaissa
säädetään, hankkeen tarkoittamalla alueella
toimivalla sellaisella rekisteröidyllä yhdistyksellä tai
säätiöllä, jonka tarkoituksena
on edistää ympäristön-, terveyden-
tai luonnonsuojelua taikka asuinympäristön viihtyvyyttä.
Yleissopimuksen mukainen muutoksenhakuoikeus on Suomessa varsin
kattavasti järjestetty muulla lainsäädännöllä.
Yhdistysten ja säätiöiden muutoksenhakuoikeudesta
on ympäristöoikeuden alalla säännöksiä esimerkiksi
luonnonsuojelulaissa (61 §:n 3 mom.), maankäyttö-
ja rakennuslaissa (191 §:n 2 mom. ja 193 §), vesilaissa
(17 luvun 1 §:n 2 mom.), jätelaissa (66 §:n 2
mom.) ja ympäristönsuojelulaissa (97 §).
Käsiteltävänä olevalla ehdotuksella
täydennetään voimassa olevaa sääntelyä niin,
että yleissopimuksen vaatimukset tulevat pitkittäishankkeiden
osalta täytetyiksi sellaisissakin tilanteissa, joissa muutoksenhakuoikeus
ei toteudu päätettäessä oikeusvaikutteisista
kaavoista maankäyttö- ja rakennuslain mukaan.
Sääntely on lähtökohdiltaan
sopusoinnussa osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia koskevien
perustuslain säännösten kanssa. Sama
koskee 3. lakiehdotuksen 75 a §:ää.
Muutoksenhakuoikeuden laajentaminen voi lisätä valitusten
määrää. Oikeus- ja hallintokäytännössä on
viitteitä siitä, että ympäristöasioiden
käsittelyajat saattavat valitusmahdollisuuksien laajentumisen
takia muodostua kohtuuttoman pitkiksi etenkin useita eri lupia edellyttävissä hankkeissa.
Tämä ei ole ongelmatonta menettelyjen asianmukaisuuden
eikä muiden oikeuksien toteutumisen kannalta.
Asioiden käsittelyaikoihin voidaan ainakin osaksi vaikuttaa prosessinjohdollisilla
ja muilla tuomioistuinten sisäisillä toimenpiteillä.
Valiokunta kuitenkin korostaa sen tärkeyttä, että kehitettäessä sääntelyä muutoksenhakuoikeudesta
myös lainsäädännössä kiinnitetään
huomiota tuomioistuinten mahdollisuuksiin toimia perustuslain 21 §:n 1 momentissa
edellytetyllä tavalla asianmukaisesti ja ilman aiheetonta
viivytystä. Valtioneuvoston tulee sen vuoksi seurata muutoksenhakuoikeuden
laajentamista koskevan sääntelyn vaikutuksia ympäristöasioiden
käsittelyaikojen kokonaispituuteen ja ryhtyä tarvittaessa
toimiin käsittelyaikojen lyhentämiseksi.
Omaisuuden suoja.
Perustuslain 15 §:n 2 momentin mukaan omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen
tarpeeseen täyttä korvausta vastaan säädetään
lailla. Ehdotetun lunastuslupamenettelyn piiriin kuuluvat hankkeet
perustuvat epäilyksittä perustuslaissa tarkoitetulla
tavalla yleiseen tarpeeseen. Perustuslakivaliokunta on käytännössään
katsonut, ettei yleisen tarpeen vaatimus välttämättä edellytä lunastuksen
toteuttamista julkisyhteisön hyväksi, vaan lunastetun
omaisuuden saajana voi olla muukin taho (PeVL 49/2002
vp, s. 4/I, PeVL 28/2000 vp,
s. 4/I). Säätämisjärjestyksen
kannalta ei sen vuoksi ole merkitystä sillä, että lunastusluvan
hakijana voi ehdotuksen perusteella olla myös yksityinen
toimija. Perustuslaissa säädetyn täyden
korvauksen vaatimuksen on valiokunnan vakiintuneessa käytännössä katsottu
täyttyvän, kun lunastuskorvauksen perusteisiin
ja määräämiseen sovelletaan
lunastuslakia (PeVL 49/2002 vp, s. 4/II, PeVL
4/2000 vp, s. 4/I). Ehdotus täyttää tämän vaatimuksen.
Valiokunta ei yhdy esityksen perusteluissa lausuttuun näkemykseen,
jonka mukaan esimerkiksi omaisuuden käyttö- tai
vallintarajoituksen toteuttamista taikka erityisen oikeuden lakkauttamista
ei tulisi arvioida perustuslain 15 §:n 2 momentin
pakkolunastussäännöksen kannalta.Pakkolunastussäännöstä on
valiokunnan käytännössä sovellettu
ainakin lausunnossa PeVL 8/1986 vp. Arviointilähtökohdan
valinnalla ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä merkitystä;
ehdotuksella ei puututa voimassa olevan lunastuslainsäädännön
perusteisiin.
Ehdotus lunastusluvan pakollisuudesta puuttuu osapuolten vapauteen
sopia esimerkiksi hankkeiden toteuttamiseksi tarpeellisista omistus-
tai käyttöoikeuksien siirroista tai rajoituksista.
Sopimusvapautta ei ole nimenomaisesti suojattu perustuslaissa, mutta
sekin saa tietyssä määrin suojaa omaisuutta
turvaavan perustuslain 15 §:n 1 momentin yleislausekkeen
kautta (HE 309/1993 vp, s. 62/II).
Siksi sääntelyä on tältä osin
arvioitava perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten kannalta.
Sääntelylle on perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät, viime kädessä osallistumis- ja
vaikuttamisoikeuksien edistämiseen liittyvät perusteet.
Oikeasuhtaisuuden näkökulmasta sääntely
vaikuttaa raskaalta tämän tarkoituksen saavuttamiseksi
etenkin, kun ehdotus koskee esityksen perusteluista ja lakiehdotuksen
nimikkeestä ilmenevän käsityksen mukaan
koko lunastusmenettelyn pakollisuutta. Lakiehdotuksen 4 §:n
säännös lunastusluvan pakollisuudesta ei
valiokunnan mielestä kuitenkaan edellytä, että luvan
saajan olisi välttämättä haettava
toimitusmääräys lunastustoimituksen suorittamiseksi, vaan
esimerkiksi lunastuskorvauksista on lunastusluvan myöntämisen
jälkeenkin mahdollista sopia. Näin ymmärrettynä sääntelyä ei
valiokunnan käsityksen mukaan voida pitää osapuolten kannalta
kohtuuttomana ja lakiehdotus voidaan tältäkin
kannalta käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Ehdotusta on kuitenkin asianmukaista täsmentää sen
selkeyttämiseksi, että sääntelyssä on
kysymys vain lunastusluvan — eikä koko lunastusmenettelyn — pakollisuudesta.
Hyväksymisestä ja lakiehdotuksista päättäminen
Kansainvälisen velvoitteen hyväksymisestä päätetään
perustuslain 94 §:n 2 momentin mukaan äänten
enemmistöllä paitsi milloin velvoite koskee perustuslakia
tai valtakunnan alueen muuttamista, jolloin sen hyväksymiseen
vaaditaan kahden kolmasosan äänten enemmistö.
Kansainvälisen velvoitteen voimaansaattava lakiehdotus puolestaan
käsitellään perustuslain 95 §:n
2 momentin perusteella tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Jos lakiehdotus kuitenkin koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen
muuttamista, lakiehdotus on sitä lepäämään
jättämättä hyväksyttävä kahden
kolmasosan äänten enemmistöllä.
Yleissopimuksen määräykset eivät
edellä esitetyn perusteella koske perustuslakia sen 94 §:n 2
momentissa tarkoitetulla tavalla. Yleissopimuksen hyväksymisestä voidaan
siten päättää äänten
enemmistöllä ja ehdotus yleissopimuksen voimaansaattamislaiksi
käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Myös esityksen 2. ja 3. lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.