Perustelut
Yleistä
Pienen, voimakkaasti ulkomaankaupasta riippuvaisen maan kannalta
kansainvälisen kaupan vapaus ja sitä koskeva yhteinen
kansainvälinen sääntely-, valvonta- ja
konfliktinratkaisujärjestelmä ovat ehdottoman
välttämättömiä. Suomi kykenee
vain monenvälisen kauppajärjestelmän avulla
ja osana Euroopan unionia vaikuttamaan omien kaupallisten etujensa
sekä kansainvälisen kaupan järjestelmään
liittyvien muiden tavoitteidensa saavuttamiseen.
Suomi ei ole tässä asemassa yksin. Yhteisesti sovittuihin
sääntöihin perustuvan kauppajärjestelmän
ajautuminen kriisiin ei olisi yhdenkään valtion
edun mukaista, vain harvan valtion voima riittäisi etujensa
tehokkaaseen ajamiseen ilman sitä. Erityisesti köyhimpien
maiden kannalta tämä olisi valitettavaa.
Valiokunta katsoo, että Maailman kauppajärjestö WTO
on välttämätön — joskaan
ei yksinään riittävä — osa
kansainvälistä järjestelmää,
jolla globalisoituvaa taloutta pyritään hallitsemaan,
eikä WTO:ta korvaavaa järjestelmää ole
olemassa. Siksi pyrkimykset WTO:n edelleen kehittämiseen
ovat lähtökohtaisesti kannatettavia.
Valiokunta kuitenkin korostaa, että tulevaisuudessa
ei enää ole kysymys yksinomaan kaupan vapaudesta
(free trade) vaan myös kaupankäynnin ehdoista,
kaupan reiluudesta (fair trade). Muun muassa sellaiset kysymykset
kuin ympäristönsuojelu, työelämän
normit, tuotantomenetelmien eettisyys ja kehitysmaiden vapaasta maailmankaupasta
saama hyöty ja näiden hyötyjen oikeudenmukainen
jakautuminen ovat osa maailmankaupan vapaudesta käytävää keskustelua.
Kaupan vapauttamisen suhde muihin päämääriin
Kaupan vapauttamiseen tähtääviä neuvotteluita ei
voi käydä irrallaan muista globaalin maailmantalouden
ongelmien ratkaisuun tähtäävistä toimista.
Kestävä kehitys, ilmastonmuutoksen pysäyttäminen,
kehitysmaiden sosiaalinen kehitys mm. terveydenhuollon, koulutuksen
ja työelämän alalla sekä ihmisoikeuksien,
oikeusvaltiokehityksen ja hyvän hallinnon maailmanlaajuinen
turvaaminen edellyttävät niin ikään
kansainvälistä yhteistyötä ja
sopimuksia. WTO:n sopimusjärjestelyjä maailmankaupan
vapauttamiseksi ei voi käyttää perusteluna
muiden jo olemassa olevien sopimusjärjestelmien heikentämiselle
taikka esteenä niiden kehittämiselle. WTO:n toiminnan
kehittämisessä on kiinnitettävä huomiota
WTO:n sääntöjen ja niiden soveltamisen
yhteensopivuuteen muiden kansainvälisten sopimusjärjestelmien
ja niiden puitteissa hyväksyttyjen tavoitteiden kanssa.
Sama argumentti toimii myös vastakkaiseen suuntaan.
On virhe kuvitella, että esimerkiksi kaikkiin edellä mainittuihin
ongelmiin voitaisiin löytää ratkaisu
pelkästään WTO:n kautta. WTO on kauppajärjestö,
eikä sen neuvotteluagendalle voida ongelmitta ottaa kysymyksiä, jotka
eivät kuulu järjestön toimialaan. Haasteellisuudestaan
huolimatta kaupan sosiaalisen ulottuvuuden huomioon ottamisen ja
sen, miten kauppapolitiikka tukee kestävän kehityksen
päämääriä, tulee kuitenkin
jo nyt olla WTO:n piirissä käsiteltäviä asioita.
Valiokunta pitää tärkeänä,
että WTO:ta kehitettäessä otetaan lähtökohdaksi
laaja, eri kansainvälisten instrumenttien ja järjestelmien
toisiaan täydentävää luonnetta
korostava lähestymistapa. WTO-neuvotteluissa tulee ottaa
huomioon mm. ihmisten terveyden ja ympäristön suojeluun
sekä työelämän normeihin ja
kehitysmaiden velkaantumiseen liittyviä kysymyksiä, mutta
niiden ratkaisussa voidaan ottaa huomioon myös muita järjestelyjä.
Tärkeää on, että eri järjestelyt
on sovitettu yhteen.
Kehitysmaiden asema
WTO:ssa tulee pohtia keinoja, joilla kehitysmaat voivat sitoutua
sopimusneuvotteluihin ja kansainvälisiin kauppasääntöihin.
WTO:n jäsenkunnasta jo 70 prosenttia on kehitysmaita. Kaupankäynnillä on
kehitysmaiden taloudelliselle kehittymiselle suuri merkitys ja WTO
on niille yhtä tärkeä organisaatio kuin
teollisuusmaillekin.
Kuten suuren valiokunnan aikaisemmassa lausunnossa (SuVL
1/1999 vp) todetaan, kehitysmaiden integrointi
maailman kauppajärjestelmään oikeudenmukaisin
ehdoin on ollut keskeinen osa Suomen ulkopolitiikan yleistavoitteita. Valiokunta
katsoi, että Suomen tulee edistää tätä tavoitetta
myös osana maailmanlaajuisen kestävän
kehityksen strategiaa.
Euroopan unionin helmikuussa 2001 tekemä "kaikki paitsi
aseet" -päätös, on ollut merkittävä edistysaskel
vähiten kehittyneiden maiden aseman parantamiseksi. Kehitysmaiden
tuotteet kohtaavat kuitenkin yhä protektionismia kehittyneiden
maiden markkinoilla. Lisäksi teollisuusmaiden maatalouden
vientituki syrjäyttää kehitysmaiden tuotantoa
niiden kotimarkkinoilla ja vääristää kilpailua
maailmanlaajuisesti, myös muiden kehitysmaiden markkinoilla.
Monet kehitysmaat näkevät teollistuneiden maiden pyrkimykset
työelämän normien alalla sekä ympäristönsuojelussa
tavoitteiltaan piiloprotektionistisina.
Valiokunta katsoo, että EU:n ja Suomen on WTO:n
Dohan ministerikokoukseen valmistauduttaessa edelleen pyrittävä ratkaisuihin,
jotka hälventävät epäluuloja
ja luovat edellytyksiä päätöksille,
jotka koetaan hyväksyttäviksi ja oikeudenmukaisiksi
myös kehitysmaiden piirissä. Huomiota tulee kiinnittää myös
kehitysmaiden taholta esitettyyn oikeutettuun vaatimukseen siitä,
että edellisillä neuvottelukierroksilla tehdyt
sopimukset on pantava viipymättä täytäntöön.
Tässä lausunnossa käsitellään
kehitysmaiden erityisasemaa myös useissa erityiskohdissa.
Laajan kauppaneuvottelukierroksen aloittaminen
WTO ei kolmannessa ministerikokouksessaan Seattlessa kyennyt
sopimaan uuden neuvottelukierroksen aloittamisesta. Päätös
kierroksen aloittamisesta Seattlessa kaatui ennen kaikkea merkittävien
maiden ja maaryhmittymien, kuten Euroopan unionin, Yhdysvaltojen
ja kehitysmaiden välisiin erimielisyyksiin neuvottelukierroksen
asialistasta. Myös kansalaisjärjestöjen
toiminta ja kansalaisliikehdintä oli Seattlen kokouksen
yhteydessä voimakasta, ja tällä liikehdinnällä on
epäilemättä ollut vaikutuksensa siihen,
ettei kokouksen onnistumiselle ollut laajaa poliittista painetta,
pikemminkin päinvastoin.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan USA:n uusi hallitus on
nyt myönteisempi neuvottelukierroksen aloittamiseen. Heikkenevillä talousnäkymillä
on
ollut tapana muuttaa Yhdysvaltain asennoitumista myönteisemmäksi
maailmankaupan vapauttamiselle.
Myös Euroopan unioni pyrkii edelleen laaja-alaisen
ja kattavan neuvottelukierroksen käynnistämiseen.
Viimeksi tämän vahvisti Göteborgin Eurooppa-neuvosto
todetessaan, että unionin tavoitteena on edelleen monenkeskisten kauppaneuvotteluiden
uuden kunnianhimoisen ja tasapainoisen neuvottelukierroksen aloittaminen
Dohassa marraskuussa pidettävässä WTO:n neljännessä ministerikokouksessa.
Huippukokous totesi, että neuvottelukierroksen tulisi palvella
kaikkien WTO:n jäsenten etuja, erityisesti kehitysmaiden
etuja, ja osoittaa, että kauppajärjestelmä voi
vastata kansalaisyhteiskunnan huoliin.
Ulkoasiainvaliokunta pitää suurelle valiokunnalle
antamassaan lausunnossa (UaVL 2/2001 vp)
uuden neuvottelukierroksen aloittamista kokonaisuuden huomioon ottaen
Suomen kannalta kannatettavana.
Suuri valiokunta yhtyy tähän kantaan,
mutta korostaa, että kaikilta osapuolilta, myös
Euroopan unionilta, on edellytettävä joustavuutta
ja niiden syiden huolellista analysointia, jotka johtivat Seattlen
kokouksen epäonnistumiseen. EU:n helmikuussa tänä vuonna
hyväksymä "kaikki paitsi aseet" -päätös,
jossa tietyin siirtymäjärjestelyin tuonti vähiten
kehittyneistä maista vapautetaan kokonaan, on askel tähän
suuntaan. Myös laajempi, eri kansainvälisten sopimusjärjestelyjen
ja instrumenttien täydentävyyttä korostava
lähestymistapa voisi edesauttaa yhteisen neuvotteluagendan
hyväksymistä.
Maataloutta koskevat neuvottelut
Maataloutta koskevat neuvottelut on aloitettu maaliskuussa 2000
edellisellä Uruguayn kierroksella tehtyjen päätösten
perusteella. Maataloutta koskevien neuvottelujen avaaminen on ollut
välttämätöntä jo siksi,
että maataloustuen käsittelyä WTO:n eri
sopimusten nojalla koskevat erityisjärjestelyt päättyvät
vuonna 2003. Tämän jälkeen EU:n yhteiseen
maatalouspolitiikkaan liittyvät kysymykset voisivat nykyistä laajemmin
tulla WTO:n sitovien riitojenratkaisumenettelyjen kohteeksi, jollei
sopimukseen päästä. On kuitenkin varmaa,
että aloitetut maatalousneuvottelut tulevat osaksi WTO:n
kokonaispakettia, johon myös kysymys uuden laajan neuvottelukierroksen
avaamisesta kuuluu.
Maaliskuussa 2001 pidetyssä WTO:n maatalouskomitean
arviointikokouksessa päätettiin neuvottelujen
jatkamisesta ja niiden työohjelmasta. Myös EU
on toimittanut neuvotteluehdotuksensa neuvotteluiden eri aihepiireistä. Valiokunta
tukee Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella vahvistettuja neuvottelukantoja
seuraavin huomautuksin:
Markkinoillepääsy
EU:n neuvotteluehdotuksessa jatketaan varovaista markkinoiden
avaamista. Ehdotuksessa pyritään suojaamaan maataloustuotteiden
ja elintarvikkeiden nimityksiä väärinkäyttöä vastaan
ja oikeutta käyttää maantieteellisiä alkuperänimityksiä.
Myös pakkausmerkintöjen sääntelyä pidetään
tärkeänä kuluttajansuojan ja reilun kilpailun
takaamiseksi.
Valiokunnan käsityksen mukaan viimeaikaiset elintarviketalouden
kriisit Euroopassa antavat tukea EU:n varovaiselle linjalle markkinoillepääsyssä.
Euroopan maatalous- ja elintarviketuotantoa on voitava juuri nyt
kehittää ilman, että tuottajat ja teollisuus
joutuvat samanaikaisesti kohtaamaan nykyistä voimakkaampaa
tuotantoedellytykset murentavaa kilpailua ja siitä aiheutuvaa
sopeutumispainetta. Valiokunta katsoo myös, että yhdensuuntaisesti
Euroopan oman tuotannon kehittämisen kanssa neuvotteluissa
olisi tutkittava mahdollisuuksia rajoittaa ihmisten ja eläinten
hyvinvoinnin, oikeuksien ja terveyden sekä kuluttajansuojan
ja ympäristön kestävän kehityksen
kannalta kyseenalaisilla menetelmillä tuotettujen maataloustuotteiden
ja elintarvikkeiden pääsyä markkinoille.
Sisäiset tuet ja vientituet
Maatalousneuvotteluissa Agenda 2000 -päätökset
rajoittavat EU:n neuvotteluvaraa. Saadun selvityksen mukaan EU on
valmis neuvottelemaan vientitukien alentamisesta sillä edellytyksellä,
että kaikki vientituen muodot saavat saman kohtelun. Tällä tarkoitetaan
erityisesti USA:n ja Kanadan käyttämien vientiluottojärjestelmien,
elintarvikeavun ja viennistä huolehtivien valtion kauppayhtiöiden
käytön kriittistä tarkastelua. Sisäisten
tukien osalta tukijärjestelmien reformia halutaan jatkaa
erityisesti tuotantomääriin sidotun tuen osalta.
Nk. vihreän tuen eli esimerkiksi maatalouden ympäristötuen
osalta EU:n neuvottelutavoitteissa pyritään laajentamaan
tuen mahdollisia käyttöalueita kattamaan ei-kaupallisia
näkökohtia.
Viimeaikaiset maatalous- ja elintarvikesektoria kohdanneet kriisit
ovat saattaneet EU:n hankalaan neuvottelutilanteeseen, tuen tarve
on pikemminkin nousussa. Valiokunta toteaa, että pitkälle
menevät myönnytykset sisäisten tukien osalta
johtaisivat Suomenkin kohdalla vaikeuksiin. Ulkoasiainvaliokunnan
lausunnossa olleeseen kantaan yhtyen valiokunta korostaa, että kestävän
kehityksen periaatteen mukaisen maatalouden harjoittaminen tulee
olla mahdollista koko Euroopan unionin alueella, Suomi mukaan lukien,
myös mahdollisen uuden neuvottelukierroksen jälkeen.
Ei-kaupalliset kysymykset ja kehitysmaiden erityiskohtelu
EU:n neuvottelutavoitteissa on lähdetty siitä, että WTO-sopimuksen
on mahdollistettava ympäristön ja maaseutualueiden
elinvoiman turvaavia toimia, joiden kuitenkin tulee olla avoimia, kohdistettuja
ja mahdollisimman vähän kilpailua vääristäviä.
Maataloudella on moninaistehtävä, joka tulee ottaa
asianmukaisesti huomioon.
Maatalouden ei-kaupallisiin kysymyksiin luetaan myös
elintarviketurvallisuuden varmistaminen. Vaikka EU:n ajamaa varovaisuusperiaatetta
onkin viime aikoina käytetty — osin ilman perusteita
ja yhteisesti sovittujen sääntöjen vastaisesti — myös
EU:n tuotteita vastaan, periaatteen soveltaminen on tärkeää. On
myös varmistettava, että kuluttajilla on asianmukaisten
merkintöjen avulla mahdollisuus saada tietää tuotteiden
sisältö ja alkuperä.
Eläinten hyvinvoinnin ja eettisesti kestävien tuotantomenetelmien
korostamisessa EU on saadun selvityksen mukaan jäänyt
neuvotteluissa yksin. Tämä on ymmärrettävää erityisesti
kehitysmaiden näkökulmasta, mutta valiokunta katsoo,
että asian pitäminen esillä on perusteltua
tulevaisuuden vaatimuksia ja jo nyt EU:n sisäisiä toimia
silmällä pitäen.
Helmikuussa 2001 tehty "kaikki paitsi aseet" -päätös
on EU:n puolelta merkittävä aloite kaikkein vähiten
kehittyneiden maiden erityiskohtelun saralla. On kuitenkin todettava,
että erityisesti sokerisektorilla päätöksen
vaikutukset EU-maiden omaan tuotantoon tulevat vastaisuudessa olemaan
tuntuvia. Valiokunta tunnustaa, että EU:n yhteisen
maatalouspolitiikan ja EU:n kehityspolitiikan tavoitteiden yhteensovittaminen käytännön
ratkaisuissa on haasteellinen tehtävä ja vaatii
osin ristikkäisten intressien välistä tasapainoa.
Valiokunta tukee EU:n positioon sisältyviä pyrkimyksiä tullietuuksien
tarjoamiseksi myös muille kehitysmaille. Valiokunta yhtyy vaatimukseen
elintarvikeavun sallimisesta vain humanitaarisena apuna. Valiokunta
korostaa lisäksi sitä, että maatalouden
moninaistehtävä on tärkeä myös
kehitysmaissa, missä köyhyyden vähentäminen
ja ympäristönsuojelu liittyvät olennaisesti
maaseudun elinvoimaan.
Palveluita koskevat neuvottelut
Myös palveluita koskevat neuvottelut on aloitettu nykyisten
WTO-säännösten perusteella vuonna 2000.
Maaliskuussa 2001 pidetyssä arviointikokouksessa on sovittu
neuvotteluohjeista ja nk. sidontalistojen laadintaohjeista.
Palveluiden vapauttamista koskevat neuvottelut ovat poliittisesti
erittäin arkoja. Periaatteessa palveluiden vapauttaminen
voi koskea mitä tahansa palvelusektoria, mukaan lukien
infrastruktuuripalvelut, joiden yksityistämisestä on joitakin
huonoja kokemuksia. Esimerkiksi veden hinnan nousu on monissa kehitysmaissa
johtanut jopa laajoihin levottomuuksiin. Palveluteollisuuden rakenne
on hyvin erilainen teollistuneissa maissa ja kehitysmaissa ja vapauttamisen
pelätään suosivan kohtuuttomasti teollisuusmaiden
yrityksiä. Lisäksi myös teollisuusmaissa monet
palvelusektorit ovat olleet julkisia tai puolijulkisia monopoleja,
joten yhtenäistä poliittista linjaa on vaikea
löytää edes näiden maiden kesken.
Kysymykseen liittyvät myös oikeutetut huolet hyvinvointiyhteiskunnan
peruspalveluiden, mm. terveys- ja koulutuspalveluiden kohtalosta.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan palveluita koskevat neuvottelut
ovat olleet edelleen varsin teknisessä, joskin tärkeässä vaiheessa.
EU on toimittanut yksitoista ehdotusta palvelusektoreiden avaamiseksi
(liike-elämän palvelut, ammattipalvelut, telekommunikaatio,
jakelupalvelut, rakennuspalvelut, liikennepalvelut, rahoituspalvelut,
ympäristöpalvelut, turismi, posti- ja kuriiripalvelut
sekä energiapalvelut). Valiokunnan saaman selvityksen mukaan
EU ei tule tässä vaiheessa tekemään
ehdotuksia opetus-, kulttuuri- eikä terveyspalveluista.
Yksityiset palvelut
EU:n tekemissä ehdotuksissa korostuvat palvelut, jotka
perinteisesti ovat olleet avoimella sektorilla tuotettuja ja jo
EU-sääntöjen perusteella kilpailulle
avattuja. Erityisesti telekommunikaatiosektorilla suomalaisille
yrityksille on tarjolla merkittäviä mahdollisuuksia
palveluiden vapautuessa. Tältä osin valiokunnalla
ei ole huomauttamista valtioneuvoston toimintalinjaan asian valmistelussa.
Julkiset palvelut, jäsenvaltioiden toimivalta
Valiokunnan ulkoasiainministeriöltä saaman selvityksen
mukaan GATS-sopimuksen I artiklan 3 kohdan nojalla julkiset palvelut
jäävät jo nyt GATS-sopimuksen ulkopuolelle.
Selvityksen mukaan jokainen valtio itse määrittelee
sen, mitä pidetään julkisena palveluna.
WTO:n jäseniä ei näin ollen voida pakottaa
yksityistämään palveluita eikä myöskään
tekemään sitoumuksia palveluiden avaamisesta kilpailulle
enempää kuin ne itse haluavat. GATS-sopimus tunnustaa WTO:n
jäsenten oikeuden säännellä palvelualoja
kansallisten lähtökohtien pohjalta.
Toisaalta on esitetty, että vaikka julkiset palvelut
on edellä mainitulla tavalla suljettu pois GATS-sopimuksen
piiristä, niiden määritelmä on
kapea, eikä se välttämättä vastaa
sitä, mitä Suomessa tarkoitetaan yhteiskunnallisilla
peruspalveluilla. Tämän mukaan on vaara, että esimerkiksi
ostopalveluiden, liikelaitosten ja nk. kolmannen sektorin kautta
tuotetut, usein kunnalliset palvelut jäävät
tai voisivat jäädä palveluiden kaupan
vapauttamisvelvoitteiden piiriin. On myös todettu, että osaa
sellaisista palveluista, jotka Suomessa mielletään
yhteiskunnallisiksi peruspalveluiksi, voidaan WTO:n piirissä tarkastella
muiden sektoreiden lähtökohdista. Huomiota tulisikin
kiinnittää esimerkiksi vakuutuspalveluihin (eläke-
ja työtapaturmavakuutus), sosiaali- ja terveydenhuollon
sekä koulutuksen ammatillisiin palveluihin sekä tiettyihin
ympäristöpalveluihin.
Opetus, terveydenhoito, sosiaalipalvelut sekä kulttuuri
ja ympäristönsuojelu ovat aloja, jotka tulee jatkossakin
järjestää ennemminkin kansallisten sivistys-,
kansanterveys-, ympäristö- ja kulttuuripoliittisten
kuin kauppapoliittisten tai liiketaloudellisten linjausten pohjalta. Suuri
valiokunta on ennen Seattlen ministerikokousta antamassaan lausunnossa
(SuVL 1/1999 vp) korostanut sitä, että palvelusektorin
liberalisointivelvoitteiden ulkopuolelle on jätettävä sosiaaliset,
terveydelliset, sivistykselliset ja kulttuuriset peruspalvelut.
Valiokunnalla ei ole syytä muuttaa tätä kantaa,
vaan se korostaa, että myös koulutuksen peruspalvelut
ja ympäristönsuojelu tulisi pitää näiden
velvoitteiden ulkopuolella. Neuvotteluissa tulisi varmistua myös
siitä, että sellaiset palevelut, jotka Suomessa
mielletään yhteiskunnallisiksi peruspalveluiksi — niiden tuottamisen
muodosta riippumatta — eivät joudu palveluiden
vapauttamisvelvoitteiden piiriin ilman, että asiasta tehdään
kansallisella tasolla tietoinen päätös.
Aikuisille, erityisesti työntekijöille, suunnattu
jatko- ja täydennyskoulutus on yksi eniten laajentuneita
toimialueita palvelusektorilla koko maailmassa viime vuosina. Yritykset
ovat kiinnostuneita tällaisesta koulutuksesta liiketoimintana,
sillä koulutuksessa liikkuu runsaasti sekä yksityistä että julkista
rahaa. USA:ssa yritykset osittain jo hoitavat julkista koulutusta
ja tuottavat oheispalveluita. Eräillä suurilla
liikeyrityksillä on jo omia korkeakouluja tai erittäin
kiinteää yhteistoimintaa korkeakoulujen kanssa.
Erityisesti USA on ollut kiinnostunut koulutuspalvelujen kaupasta.
Myös EU on ollut asiasta kiinnostunut, mutta rajoittanut
kiinnostuksensa palvelujen vientiin. Valiokunta kuitenkin korostaa, että suomalaisen
koulutuksen tasa-arvovaatimusta, johon liittyy myös tietyt
koulutuksen laatuun ja opettajien pätevyyteen liittyvät
vaatimukset, voi olla vaikea sovittaa yhteen vapaakaupan kanssa.
Sivistyksen perustan globaali vahvistaminen kansainvälisen
yhteistyön kautta ja informaatioteknologian käytön
maailmanlaajuinen edistäminen ovat kuitenkin Suomen kehityspolitiikan
kannalta tärkeitä kysymyksiä.
Nizzan sopimuksella täsmennettiin EY:n yhteisen kauppapolitiikan
rajoja suhteessa julkisiin palveluihin, kuten opetuspalveluihin
sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin. Näiden palveluiden
kauppaan liittyvien kansainvälisten sopimusten todetaan
EY:n perustamissopimuksen 133 artiklan 6 kohdassa kuuluvan yhteisön
ja jäsenvaltioiden jaettuun toimivaltaan. Yhtyen ulkoasianvaliokunnan
lausunnossa esitettyyn kantaan valiokunta pitää erityisen
tärkeänä, että julkisia palveluita
koskevista rajauksista pidetään neuvotteluissa
Euroopan unionin taholta kiinni eikä näiden palveluiden
kauppaa avata osana WTO:n sopimusjärjestelmää jäsenmaiden
julkisten palvelujen tarjontaa ja sen periaatteita vaarantavalla
tavalla.
Henkinen omaisuus ja immateriaalioikeuksien suoja
Lähtökohtaisesti henkisen omaisuuden ja immateriaalioikeuksien
suoja on Suomen kaltaiselle korkean teknologian ja tietotaidon käyttöön
perustuvan ulkomaankaupan maalle tärkeää.
Jotta investoinnit tutkimukseen ja tuotekehitykseen olisivat mahdollisia,
niille tarvitaan maailmanlaajuista suojaa. Tämä ei
koske yksin Suomea, vaan koko Eurooppaa. Valiokunnan käsityksen mukaan
henkisen omaisuuden ja immateriaalioikeuksien asianmukaisen suojan
tuleekin kauppanäkökohtien osalta olla tärkeässä asemassa WTO:n
sopimusjärjestelmässä, ja suojan tason on
oltava merkittävä kysymys arvioitaessa uusien
jäsenkandidaattien (ml. Venäjä ja Kiina) hyväksymistä.
Henkisen omaisuuden ja immateriaalioikeuksien suojasta on tullut
kuitenkin myös kehitysmaiden ja siirtymätalouksien
terveydenhuoltoon, lääkehuoltoon ja elintarviketuotantoon
liittyvä polttava kysymys. Samalla kun tunnustetaan innovaatioihin
perustuvan lääketeollisuuden merkitys maailman
lääketieteen kehityksessä ja uusien tehokkaiden
lääkkeiden synnyssä, on tunnustettava
kehitysmaiden oikeus voida tuottaa lääkkeitä hinnalla,
joka on kohtuullinen näiden maiden tulotasoon nähden.
Ei myöskään voida hyväksyä,
että patenttisuojaa antamalla vaikeutettaisiin esimerkiksi
maatalouden harjoittamista ja elintarviketuotanto. WTO-sopimuksissa
tulee ottaa huomioon, että ihmiskunnan ja luonnon geeniperimä sekä luonnolliset organismit
eivät ole patentoitavissa samalla tavoin kuin tekniset
innovaatiot, mukaan luettuna bioteknologiset innovaatiot, joiden
kohdalla on hiljattain hyväksytty ja voimaansaatettu yhteisön
lainsäädäntöä.
Valiokunta katsoo, että WTO:n puitteissa on löydettävä keinoja,
joilla esim. lääketieteellisen ja muihin ihmisten
perustarpeisiin, esimerkiksi elintaviketuotantoon, liittyvän
tiedon siirto kehitysmaihin voitaisiin toteuttaa — tarvittaessa myös
ratkaisuilla, jotka ovat poikkeuksia keksintöjen suojasta.
WTO:n jäsenvaltioiden ja kansainvälisten järjestöjen
on kannettava kehitysavun ja tarvittaessa myös yritysten
kanssa tehtävien sopimusten kautta vastuunsa siitä,
että kehitysmaiden lääkehuolto voidaan
turvata peruslääkkeiden ja rokotteiden, sekä myös
uusien kalliiden lääkkeiden osalta. Valiokunta
korostaa, että erityisesti lääkkeiden
saatavuuteen ja geneettisesti muunneltujen tuotteiden patentointiin
liittyvissä kysymyksissä kokonaisvaltainen eri
kansainväliset järjestelmät yhteen sovittava lähestymistapa
on tarpeellinen.
Kauppa ja terveys
Viime vuosien aikana vilkastunut globalisaatiokeskustelu on
nostanut "kauppa ja terveys" -teeman esille kauppapoliittisessa
keskustelussa, joskin kysymys sellaisenaan ei vielä toistaiseksi
ole virallisesti WTO:n asialistalla. Vaatimus ruoan turvallisuudesta
on esimerkki tarpeista terveysnäkökohtien huomioon
ottamiseksi tavara- ja palvelukaupassa. Muita ajankohtaisia keskustelunaiheita
WTO:ssa ovat tällä hetkellä lääkeaineiden
saatavuus ja patenttisuoja etenkin peruslääkkeiden
ja rokotteiden osalta (ks. yllä). Yleisen terveyden edistäminen
ja terveyden ja kaupan välinen vuorovaikutus on nostettu
kauppapoliittiselle asialistalle myös Maailman terveysjärjestön
(WHO) toimesta.
Valiokunta katsoo, että ruoan turvallisuuteen liittyvän
sääntelyn osalta on pyrittävä parantamaan
monenkeskisen kauppajärjestelmän sääntöjä ja
edellytyksiä puuttua ilmeneviin epäkohtiin. Nykyiset
WTO-säännöt, kuten terveyttä ja kasvien
suojelua koskeva SPS-sopimus (Sanitary and Phytosanitary Agreement),
luovat perustan, jota tulisi täsmentää ja
kehittää. Ongelmana on se, että nykyisiä sääntöjä rikotaan
ja niiden valvonta on puutteellista. SPS-sopimus kattaa vain ihmisten,
eläinten ja kasvien sairaudet, mutta se ei kata tiettyjä ongelmallisina
tai epäeettisinä pidettyjä tuotantomenetelmiä (hormonit,
GMO:t) eikä puutu tuotantotapoihin, jotka eivät
ota huomioon eläinten hyvinvointia. Varovaisuusperiaatteen
noudattaminen on tärkeää näillä sääntelyn
alueilla. Aikaisempaan lausuntoonsa viitaten suuri valiokunta
edellyttää, että Suomella ja EU:lla on
oltava oikeus estää hormoneilla tai antibiooteilla
kasvatetun lihan markkinoille saattaminen, että säteilyttämisen tai
dekontaminaation käyttöä elintarvikeketjun puutteellisen
hygienian korvikkeena ei tarvitse hyväksyä ja
että kukin sopimuspuoli voi noudattaa geneettisesti muunneltujen
organismien ja niiden avulla tuotettujen elintarvikkeiden markkinoille
päästämisessä sitä suojelutasoa,
jota se harkitsee ihmisten, eläinten ja kasvien terveyden
suojelun sekä ympäristönsuojelun edellyttävän.
Viimeisen vuoden aikana on Maailman terveysjärjestö WHO
aktivoinut omaa rooliaan kansainvälisen yhteisön
kestävää kehitystä ja globalisoitumiskehitystä koskettavassa
vuorokeskustelussa. Samaan aikaan se on tehostanut yhteistyötään
erityisesti WTO:n kanssa, mutta myös muiden kansainvälisten
taloudellis-kaupallisten järjestöjen kanssa. Valiokunta
katsoo, että tämä kehitys on myönteistä,
ja pitää tärkeänä,
että Suomi tukee sitä.
Kauppa ja ympäristö
WTO on kauppajärjestö, ei ympäristöjärjestö. Ympäristönsuojelusta
päättäminen ei kuulu eikä sen
tulekaan kuulua WTO:n tehtäviin. Tätä varten
ovat olemassa ympäristöalan omat organisaatiot
ja prosessit. WTO:n tulee kaupan alalla ja omalla toiminnallaan
kuitenkin edistää kestävän kehityksen
ja ympäristönsuojelun tavoitteita. Kestävä kehitys
ja ympäristönäkökulma tulisikin
sisällyttää horisontaalisesti osaksi
WTO:n neuvottelukierroksia ja kaikkien WTO-elinten toimintaa. Valiokunnan
mielestä WTO:n suhdetta kauppaa sääteleviin
kansainvälisiin ympäristösopimuksiin
tulee selkeyttää siten, että kauppatoimia
säätelevät ympäristösopimukset
tunnustetaan tasavertaiseksi kansainvälisen oikeuden osaksi
ja että niitä ei nähdä alisteisina WTO-sopimuksille.
WTO:n ympäristökomitea perustettiin Uruguayn
kierroksen lopulla vuonna 1994. Sen tehtävänä on
tarkastella kauppatoimien ja ympäristötoimien
suhdetta ja pyrkiä sovittamaan niitä yhteen toisiaan
ja kestävää kehitystä tukevalla tavalla.
Lisäksi komitealla on oikeus antaa tältä pohjalta
suosituksia WTO:n sääntöjen muuttamistarpeista.
Kauppa ja ympäristö -aiheeseen liittyy suuria
poliittisia eturistiriitoja. Karkea linjanjako on, että EU
ja eräät muut teollisuusmaat (mm. Norja ja Sveitsi)
ajavat yleistä ympäristönäkökulmaa.
USA, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti ovat ympäristömyönteisiä lähinnä kysymyksissä,
joissa niillä on kauppapoliittista saavutettavaa (esim.
maatalouden alalla). Kehitysmaat pitävät kauppaan
vaikuttavaa ympäristönsuojelua uutena keinona
rajoittaa kehitysmaiden tuotteiden pääsyä teollisuusmaiden
markkinoille.
Valiokunta katsoo, että ympäristönsuojelun kannalta
merkittäviä kaupan kysymyksiä ovat samankaltaisen
tuotteen määritelmä (like product), merkintäjärjestelmät
sekä varovaisuusperiaate. Tuotemääritelmässä tulisi
huomioida myös tuotteen ympäristövaikutukset,
joilla tarkoitetaan raaka-aineen hankinnan ympäristövaikutusten
ohella tuotteen tuotannosta aiheutuvaa kuormitusta. Näin
tuotteen ympäristövaikutukset voisivat erottaa
ne toisistaan. Merkintäjärjestelmin tulisi varmistaa,
että kuluttajilla on mahdollisuus erottaa eri tavoin tuotetut
tavarat toisistaan. Varovaisuusperiaatteen määritelmä ja
merkittävyys uuden tuotteen markkinoille saattamisessa
näyttelevät suurta roolia ja aiheuttavat kiistaa
mm. EU:n ja USA:n välillä.
Kauppa ja työelämän normit
Aikaisemmassa lausunnossaan (SuVL 1/1999 vp) suuri
valiokunta on todennut, että "pakkotyö, lapsityövoiman
käyttö, syrjintä työhönotossa
ja ammattiyhdistysoikeuksien puuttuminen ovat asioita, joiden käyttöä kilpailukeinona
maailmankaupassa ei voida hyväksyä" ja että "työelämän
vähimmäisnormien sääntely on edellytys
kestävälle maailmankaupan järjestelmälle".
Valiokunta yhtyy edelleen näihin kantoihin.
Suuri valiokunta ja työasiainvaliokunta ovat katsoneet,
että ensisijainen vastuu työelämän normien
kansainvälisestä kehittämisestä kuuluu Kansainväliselle
työjärjestölle ILO:lle. Kauppapoliittisia
instrumentteja voidaan ja tulisi kytkeä ILO:n normien hyväksymiseen
ja niiden valvottuun noudattamiseen.
Työelämän kysymykset nousivat yhdeksi kynnyskysymykseksi
Seattlen kokouksessa. Kehitysmaat vastustavat niiden mukaan ottoa
neuvotteluihin peläten niiden tarjoavan teollisuusmaille
perusteen peitellylle protektionismille.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan myös EU:ssa on
tunnustettu tarve arvioida uudelleen omaksuttua linjaa. Valiokunta
tukee pyrkimyksiä löytää uusi
laajempi ja eri instrumenttien toisiaan täydentävän
roolin tunnustava lähestymistapa, jossa nimenomaan ILO:n
konventioiden normeille ja valvontamekanismeille annetaan merkitystä.
Työelämän normien kehitystä voidaan
tukea myös YK:n taloudellisen kehityksen järjestön
UNCTADin työllä, kehitysavun ja muiden rahoitusmekanismien
kautta, esim. kehittämällä hyvää hallintoa
avun vastaanottajamaissa.
Valiokunnan mielestä on välttämätöntä,
että WTO-neuvotteluihin liittyen löydetään
mekanismit, joilla yllä mainitut tavoitteet voidaan ottaa huomioon
kansainvälisen kaupan pelisäännöissä.
Tuotteen määritelmä — terveys,
ympäristö ja työelämän
normit
Edellä käsitellyillä kysymyksillä on
kiinteä yhteys erääseen keskeiseen maailmankaupan
sääntelyn käsitteeseen, nimittäin
samankaltaisen tuotteen (like product) määritelmään.
Samankaltaisen tuotteen käsite sisältyy GATT-sopimuksen
I artiklaan ja on perusta mm. kansallisen kohtelun periaatteen ja
syrjintäkiellon toteuttamiselle.
Samankaltaisen tuotteen määritelmä lähtee tuotteiden
fyysisten ominaisuuksien vertailusta. Sen sijaan tuotteen alkuperä,
valmistusmaa, tuotantomenetelmä tai muu vastaava ominaisuus
ei ole perinteisesti saanut vaikuttaa tuotteen samankaltaisuuden
arviointiin eikä siten ole voinut olla perustana esimerkiksi
markkinoille pääsyn rajoituksille.
Kuluttajat kuitenkin tiedostavat yhä voimakkaammin
tuotteiden terveydellisten, ympäristöllisten,
sosiaalisten ja eettisten ominaisuuksien vaikutukset, ja niistä on
tullut monissa tapauksissa myös tuotteen keskeinen osa,
osa tuotteen kuvaa ja tuotemerkkiä, brandia.
Myös yleisessä globalisaatiokeskustelussa tuotteiden
valmistuksen ja käytön vaikutukset on nostettu
esiin, kuten edellä olevissa kappaleissa kaupan suhteesta
terveyteen, ympäristöön ja työelämän
normeihin on kuvattu. Oikeutetusti on vaadittu mahdollisuuksia rajoittaa
tuotteen markkinoille pääsyä taikka vaatia
tuotteiden ominaisuuksista kertovia pakkausmerkintöjä, silloin
kun kysymyksessä ovat tuotanto-olosuhteet valmistusmaassa
(ml. lapsityövoiman käyttö), työntekijöiden
oikeudet, tuotteen ympäristö- ja kehitysvaikutukset
valmistusprosessissa ja käytön päättyessä,
tuotteen mahdolliset vaikutukset kuluttajien terveyteen sekä muut
tuotantomenetelmiin liittyvät eettiset kysymykset, mm. eläinten
suojelu ja eläinkokeiden käyttö tuotteiden
testauksessa.
Kehitysmaissa nämä vaatimukset ovat herättäneet
vastustusta, koska niiden on pelätty sisältävän
peiteltyjä protektionistisia pyrkimyksiä. Tämä on
ymmärrettävää. Tilanteeseen
tulisikin löytää ratkaisu, joka ottaa
huomioon myös kehitysmaiden näkemykset ja intressit.
Valiokunta pitää tärkeänä,
että WTO-neuvotteluissa käsitellään
myös samankaltaisen tuotteen määritelmään
liittyviä kysymyksiä yllä esitettyjen
huomautuksien valossa.
Kauppa ja investoinnit
Kansainvälisen kaupan vapauttamiseen liittyy läheisesti
kysymys rajat ylittävien investointien yhteisistä pelisäännöistä ja
niiden suojasta. OECD:n piirissä valmisteilla olleen, mutta
sittemmin hyväksymättä jääneen
MAI-sopimuksen tarkoituksena oli koota yhteen kansainväliseen
sopimukseen investointien suojelua, investointien vapauttamista
ja riitojen ratkaisua koskevat säännöt.
MAI-sopimuksen kaatuminen johtui pitkälti siitä kritiikistä,
jota kohdistettiin mahdollisesta sopimuksesta aiheutuvien sosiaalisten
sekä kehitysyhteistyöpolitiikkaa, ympäristöä ja
immateriaalioikeutta koskevien kysymysten selkiintymättömyyteen.
Keskustelussa esille nostetuista ongelmista voidaan mainita kansallisvaltioiden
itsemääräämisoikeuden säilyttäminen
suhteessa kansainväliseen pääomaan, maailman
elinympäristön ja luonnonvarojen säilyttäminen
ja kehittäminen yhtäältä koko
ihmiskunnan ja toisaalta paikallisten asukkaiden yhteisenä perintönä sekä työntekijöiden
suojaan liittyvät näkökohdat. WTO:ssa
toimii kauppaa ja investointeja käsittelevä työryhmä.
Eduskunnan talousvaliokunta katsoi MAI-sopimuksesta antamassaan
lausunnossa (TaVL 7/1998 vp), että kansainvälisten
investointien monenkeskinen sääntely olisi ollut
tarpeellista useasta eri syystä. Syinä mainittiin
mm. se, että globalisoitumiskehityksen haitallisia seurauksia voidaan
rajoittaa vain mahdollisimman monta valtiota kokoavan kansainvälisen
sopimuksen kehyksissä ja se, että maailmankaupan
kehittymisen ja etenkin kehitysmaiden elintason nostamisen edellytyksenä olevan
sijoituspääoman saanti voidaan turvata vain, jos
sijoituksille voidaan taata kansainvälisesti hyväksyttyjen
oikeussäännösten mukainen suojelu.
MAI-sopimuksen kaatumisen jälkeen EU:n tavoitteena
on edelleen ollut monenvälinen järjestely, joskin
yrityksistä elvyttää MAI-sopimushanke
ottamalla se osaksi WTO-järjestelmää on
luovuttu. Aiemmassa lausunnossaan (SuVL 1/1999 vp)
valiokunta on ottanut esiin tavoitteen saada aikaan kehitysmaiden
ja kehittyneiden maiden intressit tasapuolisesti huomioon ottava
ratkaisu, jonka elementtinä olisi muun ohessa ulkomaisten
sijoittajien vastuuta sijoittautumismaata kohtaan ("good corporate citizenship")
koskevien käytännesääntöjen
luominen.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan EU:ssa on monenvälisten
investointisopimusten osalta omaksuttu viime aikoina pragmaattisempi
lähestymistapa erityisesti suhteessa kehitysmaihin. Tämä tarkoittaa
sitä, että erilaisin opt-out-järjestelmin
voitaisiin monenvälistä järjestelmää tehdä joustavammaksi
ja syntyviä aukkoja voitaisiin vastaavasti paikata kahdenvälisin sopimuksin.
Valiokunta
yhtyy tältä osin EU:n peruslinjauksiin.
Kauppa ja kilpailu
Kaupan esteiden vähentyessä perinteisen kauppapolitiikan
ulottumattomiin jäävien, usein yritysten toiminnasta
johtuvien kilpailunrajoitusten suhteellinen merkitys kaupan esteinä on
kasvanut. Kansainvälistyminen ja globalisaatio ovat johtaneet
rajojen yli ulottuvien kilpailunrajoitusten lisääntymiseen:
kansainvälisiin kartelleihin, järjestelyihin,
joilla pyritään sulkemaan ulkomaisia kilpailijoita
markkinoilta, kansainvälisen määräävän
markkina-aseman väärinkäyttöön
ja kansainvälisiin yrityskeskittymiin, jotka rajoittavat
kilpailua. Myös kansallisten kilpailulainsäädäntöjen
erilaisuudet tai niiden puuttuminen aiheuttavat ongelmia. Noin kolmasosalta WTO-maista
puuttuu kokonaan kilpailulainsäädäntö.
WTO:n sopimusjärjestelmä ei sisällä varsinaisia
horisontaalisia kilpailusääntöjä.
Vuonna 1996 asetettu työryhmä pohtii kauppa- ja
kilpailupolitiikan suhdetta ja tutkii alueita, jotka voitaisiin
myöhemmin ottaa tarkemman käsittelyn kohteeksi.
Eräs keskeisistä aiheista on liittynyt kehitysmaiden
asemaan. Kilpailulainsäädännön ja
-politiikan rooli kestävän taloudellisen kehityksen
edistäjänä on tunnustettu. Esimerkiksi kansainväliset
paljaat kartellit vaikuttavat suoraan kehitysmaiden markkinoilla.
Saadun selvityksen mukaan EU on esittänyt monenvälisten
neuvotteluiden aloittamista kansainvälisten kilpailusääntöjen
peruskehikosta osana WTO:n seuraavaa neuvottelukierrosta. EU:n ehdotuksen
mukaan puitesopimus sisältäisi kolme elementtiä:
velvoitteen säätää kilpailulainsäädäntö,
joka sisältäisi paljaiden kartellien kiellon,
kilpailuviranomaisten yhteistyön perussäännöt
ja joustavuuden, joka ottaa huomioon eri maiden kehityserot. Valiokunta
yhtyy näihin tavoitteisiin ja toteaa, että tämä järjestely
olisi myös suomalaisten yritysten kannalta tärkeä,
koska sen avulla voitaisiin edistää markkinoillepääsyä EU:n
ulkopuolisessa kaupassa.
WTO:n päätöksenteon ja riitojenratkaisujärjestelmän
kehittäminen
WTO:n sopimukset muodostavat kansainvälisen kaupan
oikeudellisen säännöstön. Sopimukset
ovat sitovia ja velvoittavat siten valtioita toimimaan kansainvälisen
kaupan sääntöjen mukaisesti. WTO:n ensisijainen
tarkoitus on edistää vapaata kaupankäyntiä sovittujen
sääntöjen puitteissa. Niin kansalaisten,
yritysten kuin hallitustenkin on voitava luottaa kaupankäynnin sääntöihin,
joita vastapuolenkin tulee kunnioittaa. WTO:n toinen merkittävä tehtävä on
toimia kansainvälisten kauppaneuvottelujen julkisena foorumina.
Tärkeää roolia WTO:n toiminnassa edustaa
myös riitojenratkaisumenettely. Kauppasuhteisiin liittyy
usein ristiriitatilanteita ja kansainvälisten sopimusten
tulkinta ei ole yksiselitteistä.
WTO:n riitojenratkaisumenettelyssä jäsenvaltio
voi käynnistää prosessin, kun toinen
jäsenvaltio rajoittaa kauppaa sopimusten vastaisesti ja
aiheuttaa kantajalle vahinkoa. Osapuolet käyvät
kahdenvälisiä neuvotteluja ja, jos sopimukseen
ei päästä, ne asettavat paneelin ratkaisemaan
riitaa. Esitys paneelin asettamisesta tehdään
riitojenratkaisuelimelle (DSB), jossa ovat edustettuina hallitusten
edustajat. WTO:n sihteeristö tekee ehdotuksen paneelin
jäsenistä riidan osapuolille osapuolia kuultuaan.
Ehdotetut henkilöt valitaan WTO-jäsenten esittämien
pätevien henkilöiden listalta. Jos osapuolet eivät
voi hyväksyä ehdotusta, jää nimeämistehtävä WTO:n
pääsihteerille. Osapuolet voivat myös pyytää pääsihteeriä nimeämään
panelistit suoraan ilman ehdotusmenettelyä. Paneelin jäsenet ovat
yleensä kauppapoliittisia asiantuntijoita, nykyisiä tai
entisiä WTO:n sopimuksiin perehtyneitä diplomaatteja.
Paneeli selvittää perusteellisesti kanteen puitteissa,
onko sopimusrikkomuksia tapahtunut, ja antaa asiasta raportin. Paneelien
päätöksistä on oikeudellisin
perustein valitusoikeus vetoomuselimeen. Vetoomuselimessä on
pysyvinä jäseninä seitsemän
jäsenvaltioiden edustajien valitsemaa kansainvälisesti
arvostettua ja hallituksista riippumatonta lainoppinutta.
WTO:n päätöksentekoon ja riitojenratkaisumenettelyyn
liittyy kuitenkin lukuisia ongelmia, joihin neuvotteluissa olisi
valiokunnan käsityksen mukaan syytä puuttua.
Ensinnäkin ongelmana on jäsenvaltioiden ratkaisevasti
erilaiset resurssit edunvalvontansa hoitamiseksi. Tämä on
erityisesti kehitysmaiden ongelma, joilla on vaikeuksia jopa edustautua asianmukaisesti
WTO:n elimissä. WTO-lakiasiainkeskus, joka on perustettu
virallisesti 15.7.2001 ja jonka rahoitukseen myös Suomi
on osallistunut, on askel eteenpäin tässä suhteessa.
Ongelma on myös WTO:n päätöksenteossa
ja riitojenratkaisussa sovellettavan asianosaiskäsitteen
kapeus. Laajemmat, esimerkiksi ympäristönsuojelun
globaalit intressit eivät tule edustetuiksi WTO:n elimissä,
koska niillä ei ole jäsenvaltiota asianajajanaan. Kansainvälisille,
esimerkiksi YK:n alaisille järjestöille ja YK:iin akkreditoiduille
kansalaisjärjestöille voitaisiin harkita mahdollisuutta
saada myös virallisesti äänensä kuuluviin
WTO:n elimissä väliintulijana esimerkiksi oikeudelle
toimitettavin kirjelmin ("amicus curiae") .
Riitojenratkaisujärjestelmässä ongelmia
ovat sanktioiden toimeenpano ja niiden vaikutukset. Sanktiot kohtelevat
jäsenvaltioita hyvin eriarvoisesti riippuen kyseisen jäsenvaltion
maailmankaupan laajuudesta. Pienten jäsenvaltioiden asema
on huomattavasti heikompi kuin suurten kauppamahtien, joille pienten
jäsenmaiden asettamista sanktioista ei välttämättä aiheudu
todellista taloudellista haittaa. Ongelman ratkaisuksi on ehdotettu
kollektiivisia sanktoita. Valiokunta pitää tärkeänä,
että tätä mahdollisuutta kehitetään
tulevaisuudessa.
Ongelmana on myös se, että paneelien hyvin perusteellisiin
selvityksiin pohjautuvista ratkaisuista valitetaan lähes
pääsääntöisesti vetoomuselimeen,
ja tämä rasittaa järjestelmää kohtuuttomasti.
Lisäksi on esitetty, että yksittäisillä riitojenratkaisupaneeleilla
on itse asiassa liikaa tulkintavaltaa WTO-sääntöihin,
jolloin itse sopimusmääräykset menettävät
merkitystään. Kehitysmahdollisuuksina nähdään
rajattu valitusoikeus paneelien ratkaisuista.
Neuvotteluprosessin avoimuus ja kansalaisjärjestöjen
osallistuminen
Maailman kauppajärjestöön liittyvien
kysymysten laajat vaikutukset useilla yhteiskunnallisen elämän
aloilla ja kaikilla toiminnan tasoilla asettavat valiokunnan mielestä erityisiä vaatimuksia
neuvottelujen
valmistelulle sekä Suomen että EU:n taholta. Tämä on
ilmeistä myös yhä voimakkaamman globalisaatiokriittisen
kansalaisliikehdinnän vuoksi. Avoimen ja vuorovaikutteisen
valmistelun ja päätöksenteon tarve koskee
yhtä hyvin kansallista kuin EU:nkin valmistelua. Valtioneuvoston
on noudatettava mahdollisimman suurta avoimuutta neuvottelujen valmistelussa
ja myös niiden käymisessä suhteessa kansalaisyhteiskuntaan
ja eri etujärjestöihin. WTO:n omia avoimuuspyrkimyksiä perustiedon jakamiseksi
esimerkiksi Internetin välityksellä on valiokunnan
mielestä tuettava voimakkaasti.
Valiokunta edellyttää, että valtioneuvosto
luo omalta osaltaan riittävällä tiedottamisella
ja lausuntojen pyytämisellä edellytyksiä monipuoliselle
kansalaiskeskustelulle asiassa.
Neuvottelukierroksen ja sen valmisteluiden parlamentaarinen
seuranta
WTO:ta tulisi järjestönä kehittää myös
sen parlamentaarisen seurannan osalta. Kehitettäessä neuvottelujärjestelmää avoimemmaksi
on korostettava parlamentaarisen seurannan tärkeyttä, sillä edustuksellisessa
demokratiassa parlamentit muodostavat keskeisimmän elimen,
joka edustaa kansalaismielipidettä suhteessa hallitustenvälisiin
järjestöihin. Kansallisten parlamenttien kautta
myös kansalaisjärjestöt voivat helposti
tuoda esiin kantansa.
Parlamentaarinen seuranta voidaan järjestää kahdella
eri tavalla: painottamalla ja tehostamalla kansallisella tasolla
tapahtuvaa seurantaa suhteissa WTO-maiden hallituksiin tai perustamalla
WTO:lle oma erillinen parlamentaarinen elin. Valiokunnan mielestä Suomen
eduskunnan kannalta kansallisen seurannan kehittäminen
on ensisijaista. On kuitenkin pantava merkille, että Parlamenttien
välisen liiton IPU:n ja Euroopan parlamentin piirissä on
esiintynyt aloitteellisuutta myös laajemman parlamentaarisen
foorumin perustamiseksi. IPU järjesti 7.—8.6.2001
maailmankauppaa käsittelevän parlamentaarikkokonferenssin.
Sen perusteella voidaan arvioida, että WTO-prosessin yhteisparlamentaarinen
seuranta tehostuu ja että seurannalle syntyy rakenne. IPUa
pyydettiin järjestämään parlamentaarinen kokous
Dohan ministerikokouksen yhteydessä.
Kansallinen parlamentaarinen seuranta sisältää kaksi
elementtiä. Parlamenteille on annettava mahdollisuus seurata
kansallista valmistelua ja vaikuttaa siihen. Valiokunta katsoo,
että tältä osin Suomen perustuslain säännökset
ovat riittäviä. Valiokunta kuitenkin edellyttää,
että valtioneuvosto antaa eduskunnalle säännöllisesti
tietoja Maailman kauppajärjestön neuvottelukierroksen
valmisteluista sekä toimittaa eduskunnalle tiedot merkittävistä Suomen
ja EU:n kannoista siinä vaiheessa, kun niitä valmistellaan.
Parlamentaarikot voisivat myös olla mukana kansallisissa
delegaatioissa ja huolehtia sitä kautta neuvottelujen parlamentaarisesta
seurannasta. Näin toimittiin useissa WTO-maissa jo Seattlen
ministerikokouksen yhteydessä ja tätä käytäntöä noudatetaan
esimerkiksi kansainvälisissä ympäristökokouksissa
ja eräissä YK:n elimissä. Valiokunta
esittää, että eduskunnalle varataan
mahdollisuus osallistua Suomen kansalliseen valtuuskuntaan
WTO:n neljännessä ministerikokouksessa Dohassa Qatarissa 9.— 13.11.2001.