Perustelut

Euroalueen yhteinen kriisinratkaisumekanismi on tarkoitus perustaa 10 vuoden kuluessa siten, että pankeilta peritään kansallisella tasolla maksuja, jotka vähitellen yhdistetään euromaiden yhteiseksi 55 miljardin euron pelastusrahastoksi. Tähän järjestelyyn liittyy monia ongelmia.

Kriisinratkaisurahaston 55 miljardia on aivan liian pieni summa verrattuna euroalueen pankkisektorin kokoon, joka on noin 34 000 miljardia euroa. On ilmiselvää, ettei rahasto riitä alkuunkaan pankkikriisin iskiessä. Kun rahaston varat loppuvat, seuraavaksi käytetään hyvin todennäköisesti Euroopan vakausmekanismin rahoitusta. Siinä tapauksessa veronmaksajat joutuisivat jälleen kerran kustantamaan yhteisvastuuta.

Idean EVM:n varojen käyttämisestä pankkiunioniin kuuluvien pankkien tukemiseen tekee erittäin kummalliseksi se, että pankkiunioniin osallistuminen ei edellytä osakkuutta EVM:ssä. Näin ollen pankkiunionin kustannusten jako olisi kaikkea muuta kuin reilu. Meillä Suomessakin on suuria pankkeja, kuten Nordea ja Danske Bank, joiden pääomistus sijaitsee euroalueen ulkopuolella.

Perussuomalaiset vastustavat EU-kansalaisten yhteisvastuuta toisten jäsenmaiden tai niiden pankkien veloista. Pankit keräävät rahat kriisinratkaisumekanismiin tavallisilta kuluttajilta pankkipalvelumaksujen muodossa. Mielestämme kriisinratkaisu- ja talletussuojarahastojen varat on kerättävä pankeilta etukäteen erillisillä maksuilla ja — jos kriisin sattuessa rahastojen varat eivät riitä — jokaisen kansallisvaltion on oman harkintansa mukaan tuettava niitä.

Perussuomalaiset eivät voi hyväksyä ehdotettua kriisinratkaisu- ja talletussuojarahaston yhteisvastuullisuutta. Perussuomalaiset katsovat yhteisvastuullisuudeksi myös sen vaatimuksen, että Suomen rahastojen olisi annettava tarvittaessa lainaa muiden EU-maiden vastaaville rahastoille. Kannatamme yhteisen kriisinratkaisumekanismin toteuttamista kansallisten kriisinratkaisumekanismien ja -rahastojen verkostona.

Kannatamme mallia, jossa jokaisella EU-maalla on oma pankkikriisien ratkaisumekanismi. Kannatamme myös sitä, että EU-tasolla päätetään keskitetysti näiden minimitasosta, sillä heikosti hoidetulla pankkikriisillä toisessa EU-maassa on vaikutusta myös Suomen talouteen.

Rahoituksen ja yhteisvastuun ohella järjestelyn ongelma on sen päätöksenteon byrokraattisuus. Tarkoitus on ilmeisesti perustaa pienempien, muutaman miljardin tukipäätöksien tekemiseen suppea kriisinratkaisuneuvosto. Tältä osin ratkaisu voi olla toimiva, mutta näillä näkymin kaikki suuremmat pelastusoperaatiot vaativat pankkiunioniin kuuluvien maiden edustajien enemmistön siunausta, josta komissio voi mahdollisesti vielä valittaa. Koska pankkien pelastamisen tai alas ajamisen kaltaiset päätökset pitäisi pystyä tekemään yhdessä viikonlopussa markkinoiden ollessa suljettuina, moniportaisen menettelyn voi odottaa aiheuttavan ongelmia.

Pankkiunioni on rakennettava huolella, jotta sen avulla voidaan estää tulevia pankkikriisejä ja rajata niiden aiheuttamia vahinkoja. Yhteinen valvonta on jo kiireen varjolla päätetty antaa EKP:lle, mikä on kaikkea muuta kuin optimaalinen ratkaisu. Nyt taas kiirehditään yhteisen kriisinratkaisumekanismin kohdalla, koska Eurooppa-neuvosto on luvannut, että sitä koskevat säädösehdotukset saadaan hyväksyttyä ennen kevään europarlamenttivaaleja. Turha kiirehtiminen poliitikkojen kasvojenmenetyksen pelossa on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa, sillä pankkiunioni ei ratkaise nykyistä kriisiä vaan estää tulevien syntyä.

Perustelut

Pankkikriisien hoitamista ja ehkäisyä varten EU on rakentamassa ns. pankkiunionia. Sen ensimmäinen vaihe on äskettäin Euroopan keskuspankin kyljessä käynnistynyt pankkivalvontajärjestelmä.

Pankkiunionin seuraavien vaiheiden toteuttaminen ollaan nyt jakamassa kahtia niin, että yhteisen kriisirahaston perustaminen toteutettaisiin kansainvälisellä sopimuksella ja muut järjestelyt, muun muassa kriisinratkaisuviranomaista koskevat, säädettäisiin asetuksella. Järjestelyn taustalla on se, että asetuksella etenemiseen ei ehkä löytyisi oikeusperustaa.

Pyrkimys ratkaista pankkien kriisit hallitusti on oikea ja hyvä. Siis, ensin stressitestit, sitten pankkien omat korjaustoimet. Sitten tarvittaessa vuoden 2016 alusta lukien käynti sijoittajien ja omistajien kukkarolla. Näiden vastuita voidaan kuitenkin esityksen mukaan rajata.

Viimeisenä toimenpiteenä mekanismi voisi kuitenkin pankin tai pankkien kriisin ratkaisemiseksi turvautua yhteisen kriisirahaston rahoitukseen.

Juuri tuossa, rajojen yli menevässä yhteisvastuussa on tämän järjestelmän suurin valuvika. Vuodesta 2016 lähtien tarkoitus on näet rakentaa asteittain rahasto, jonka yhteisvastuullinen osa nousee vuoteen 2026 mennessä 100 %:iin. Kaikkien SRM:ään mukaan tulevien maiden pankkien asiakkaat ja omistajat tulevat siis asteittain, vuodesta 2026 lähtien 55 miljardin euron suuruisella yhteisellä rahastolla vastaamaan viimekätisenä toimijana kriisiytyneiden pankkien hoidosta.

Esitys onkin jatkumoa monille viime vuosien toimille euromaiden yhteisvastuun lisäämisestä. Keskusta ei voi hyväksyä tätä. Keskustan mielestä kriisirahaston tulisi rakentua yhteisin pelisäännöin toimivasta kansallisten rahastojen verkostosta, jossa jokainen rahasto vastaa vain omassa maassa toimivien pankkien ongelmista ja niistäkin vain siltä osin kuin ongelmat ovat seurausta ao. maassa tapahtuneesta toiminnasta.

Emme liioin voi hyväksyä sitä, että järjestelmän perälauta jätetään ratkaisematta. Jos siis sanottu rahasto ei riitä ongelmien hoitamiseen, epäselväksi jää, kenen vastuulla on kriisin hoito siinä tilanteessa. Kasvatetaanko silloin yhteisvastuullista rahastoa vai jäävätkö ongelmat rahastomaiden veronmaksajien maksettaviksi? Tämä asia tulisi mielestämme ratkaista rahastosta ja asetuksesta päättämisen yhteydessä.

Kirjelmä jättää avoimeksi myös sen, voiko rahasto lainata maakohtaisen rahaston tarpeisiin. Mielestämme Suomen hallituksella tulisi olla tähän asiaan selvä vastustava kanta.

Esitykseen liittyvä sijoittajavastuu on lähtökohtaisesti hyvä ja kannatettava järjestely. Esitys jättää kuitenkin neuvostolle ja sen suppealle työjaostolle vallan rajoittaa sijoittajavastuuta niin, että vähimmäisvaade voisi jossain tilanteessa rajoittua vain 8 %:iin taseesta.