Perustelut

Lissabonin sopimuksen merkittävä uutuus on se, että unionin perusoikeuskirja saa oikeudellisesti sitovan aseman. Tätä asemaa kuitenkin syö se, että EU:n tuomioistuimen arvioidessa taloudellisten perusvapauksien ja sosiaalisten perusoikeuksien keskinäistä suhdetta, sosiaalinen ulottuvuus saa väistyä. Laval, Viking ja Vaxholm -tapaukset osoittavat, että poliittisen sopimuksen sisältö tulkitaan viime kädessä juridisesti EU:n tuomioistuimen vahvistaessa asemaansa. Sen vastapainoksi ei sopimuksessa ole nostettu konkreettisia, sosiaalista ulottuvuutta vahvistavia ehtoja. Julistukset eivät ole oikeudellisesti sitovan sopimuksen osia. Käytännössä EY-tuomioistuin on EU-lakien tulkinnan korkein oikeus, eikä sen tuomioista voi valittaa. EY-tuomioistuin onkin ottanut lakien tulkintaan perustuvalla käytännöllä itselleen lainsäätäjän roolin.

Työelämä- ja tasa-arvovaliokunta totesi lausunnossaan (TyVL 5/2006 vp), että "monet perustuslakisopimuksen määräykset vahvistavat EU:n sosiaalista ulottuvuutta. Ongelmat liittyvät näiden määräysten jännitteiseen suhteeseen sisämarkkinasäännöksiin, joissa kielletään kilpailun edellytysten vääristäminen ja taataan henkilöiden, palveluiden, tavaroiden ja pääomien vapaa liikkuvuus. Jännite esimerkiksi työoikeuden ja taloudellisen EU-lainsäädännön välillä kasvoi unionin laajentuessa 25 jäsenvaltion unioniksi". Näiden ongelmien torjumiseksi perustuslain uudessakaan versiossa ei ole mitään oleellista uutta.

Valiokunta edellytti myös, että hallitus kiinnittää huomiota taloudellisten oikeuksien ja sosiaalisen ulottuvuuden väliseen jännitteeseen Euroopan unionissa ja pyrkii vaikuttamaan siten, että jännitettä purettaisiin vahvistamalla sosiaalisen ulottuvuuden painoarvoa. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Jo tuolloin valiokunnan lausuntoon liitetyssä eriävässä mielipiteessä todettiin, että "perustuslakisopimus ei täytä niitä odotuksia, joita siihen kohdistui kodifioivana unionin perussopimusjärjestelmän uudistajana. Perustuslakisopimus ei paranna työoikeuksien ja taloudellisten oikeuksien välistä jännitettä Euroopan unionissa eikä selkeytä niiden keskinäistä säädöshierarkiaa. Valiokunta siksi esittää, että Suomi ei missään vaiheessa ratifioi tätä perustuslakisopimusta".

EU:n jäsenmaiden taloudellinen ja sosiaalinen kirjo on valtava. Perusvapauksien vahva asema tarkoittaa, että maiden välisiä kehityseroja pyritään tasoittamaan ja esimerkiksi kansallisia työmarkkinajärjestelmiä avaamaan ja yhdenmukaistamaan. Suomalainen ja pohjoismainen työmarkkinajärjestelmä asettuvat silloin vaakalaudalle, sillä meidän tapamme toimia on poikkeus Euroopassa. Pohjoismaisesta työmarkkinamallista ei tule EU:n yleistä käytäntöä.

Viime vuosina on tehty lukuisia yrityksiä murtaa sopimusyhteiskunta. Palveludirektiivi, jota yritettiin runnoa kasaan niin, että alkuperämaaperiaatteen mukaisesti palveluita vastaanottavassa maassa olisi noudatettu ei suinkaan oman, vaan palveluita tarjoavan maan lainsäädäntöä, oli vakava osoitus siitä, mihin suuntaan yhdenmukaistamisen paine vaikuttaa.

Syksyllä 2007 EU:n jäsenmaat runnoivat kasaan poliittisen kompromissin, jossa liitettiin yhteen vuokratyö- ja työaikadirektiivi. Eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta oli edellisen kerran käsitellyt asiaa vuonna 2002. Asia tuotiin kiireellisenä ylimääräisenä asiana valiokunnan esityslistalle ja samana päivänä se eteni suureen valiokuntaan. Tämän käsittelyn pohjalta asianomainen ministeri lähti jäsenmaiden välisiin neuvotteluihin. Huomattavaa on, että tässä välissä Suomi oli luopunut aiemmasta kansallisesta varaumastaan, jonka mukaan vuokratyövoimaa käytettäessä ei tule hyväksyä minkäänlaisia kynnysaikoja. Kompromissiesityksen pohjana oli kuitenkin kuuden viikon kynnysaika, joka olisi tarkoittanut sitä, että tuona aikana samalla työpaikalla samaa työtä tekevien työntekijöiden kohdalla olisi voitu käyttää toisistaan täysin poikkeavia työehtoja.

Nämä kaikki esimerkit osoittavat, kuinka vaarallinen nykyinen asetelma on suomalaisen työmarkkinajärjestelmän kannalta. Oleellista Lissabonin sopimuksessa ei olekaan se, mitä uudistettuun sopimukseen sisältyy, vaan se, mitä sopimukseen ei ole kirjoitettu sosiaalisten oikeuksien osalta. Esimerkiksi Euroopan ammatillisen keskusjärjestön pääsihteeri John Monks on vaatinut Lissabonin sopimusta täydennettäväksi erityisellä "sosiaalisen edistyksen lausekkeella".

Lissabonin sopimus eli EU:n perustuslaki on epäselvä ja tulkinnanvarainen kokonaisuus, josta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus ja ammattiyhdistysliikkeen toimintaoikeuksien tosiasiallinen turvaaminen ja joka siirtää valtaa pieniltä mailta ja niiden parlamenteilta ylikansalliseen, isoja maita suosivaan päätöksentekoon. Se murentaa kansallista demokratiaa lisäämättä ylikansalliseen päätöksentekoon demokraattisia elementtejä.