Arvoisa rouva puhemies! Hyvät kansanedustajat! Kommentoin ihan muutamalla sanalla tätä nyt käsittelyssä olevaa hallituksen esitystä vuoden 2019 talousarvioesityksen täydentämisestä.
Arvoisa puhemies! Sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsenenä pidän erittäin tärkeänä ja hyvänä sitä asiaa, että lastensuojelulle kohdennetaan resursseja lisää. Pysyvyys, usko ja toivo lapsissa on erittäin tärkeää ja se, että luomme toivoa ja tulevaisuudennäkymää. Sinne kohdennetaan lastensuojelun sijaishuollon ohjauksen ja valvonnan voimavarojen vahvistamiseen resursseja, ja se on erittäin hyvä asia.
Sen sijaan köyhyys Suomessa:
Me olemme siitä kuulleet ja lukeneet ja täälläkin paljon keskustelleet siitä, että eriarvoistuminen lisääntyy Suomessa. On hyvä asia, että hallitus nostaa takuueläkettä, mutta se ei kuitenkaan kosketa niitä pienimpiä matalia työeläkkeitä. Yleensä juurikin pienituloinen ikääntynyt nainen on se, jolla on pieni eläke. Tämä takuueläke on mielenkiintoinen asia. Sen korotushan liittyy siihen, että meillä on Agenda 2030 ‑ohjelma, jonka yhtenä tavoitteena on poistaa köyhyys maailmasta, ja Suomessa — näin olen ymmärtänyt — meidän askeleemme siihen köyhyyden poistamiseen on juurikin tämä takuueläkkeen nostaminen.
No se takuueläke on ihan hyvä asia, ja moni sitä tarvitsee. Siihen ovat oikeutettuja ne ihmiset, joilla ei ole riittävää eläketurvaa, niin meidän kotimaamme kansalaiset kuin sitten myös Suomeen saapuvat kansalaiset jossakin vaiheessa. Hekin ovat oikeutettuja siihen takuueläkkeeseen siinä vaiheessa, kun muuta tuloa ei ole. Voimmekin miettiä, että kyllä meidän pitäisi nostaa niitä pienimpiä matalia eläkkeitä ensisijaisesti, koska myös se arvostus siitä omasta työstä — on ollut vaikka siivoojana, myyjänä tai hoitajana, näissä matalissa palkkaluokissa — olisi tärkeää huomioida, kuten myös palkkakasvu ylipäänsäkin naisvaltaisilla aloilla ja varsinkin sosiaali- ja terveysalalla. Eläke kertyy siitä, kuinka paljon sitä palkkaa saa. Se eläke on sitä, mitä palkkaa on saanut, ja mitä pienempi palkka, sitä pienempi eläke myös tulevaisuudessa.
Tasaverotettavat bensa ja ruoka ovat kaikille yhtä arvokkaita, ja se on totuus, että yksi sairaalakeikka, yksi kerta, kun ihminen joutuu sairaalaan, syöksee ihmisen — jos on pienituloinen — budjetin aivan kaaokseen. Pari päivää sairaalassa pienituloiselle on katastrofi. Juuri eräs tuttavani on toipunut ja kotiutunut sairaalasta, ja edessä on ollut todella iso lasku, ja kun apteekkiin menimme nyt sitten ensimmäistä kertaa, niin lääkkeet hänelle maksoivat 160 euroa. Kun hän on eläkeläinen, pienituloinen ihminen, niin kyllä siinä alettiin miettimään, millä kaikki tämä maksetaan. Että ihan oikeasti se on aivan järkyttävää. Silloin kun itse olet todistamassa siinä vierellä, olet mukana hakemassa niitä lääkkeitä ja tajuat, että tämä on se hintalappu, silloin vasta ymmärtää. Kun itse kokee ja näkee, silloin vasta ymmärtää.
Arvoisa rouva puhemies! Tuossa jo nostin esille tämän sotilastapaturmalain, ja haluan vielä tässä siitä teille kertoa: 1.1.2017 tehtiin Suomessa mittava lakiuudistus, jolla parannettiin rauhanturvaajien vakuutusturvaa, elikkä niiden, jotka lähtevät esimerkiksi Afganistaniin tai maailmalle turvaamaan maailmanrauhaa. Jos siellä sattuu tapaturmia tai kuolemantapauksia, nämä henkilöt tai heidän omaisensa ovat oikeutettuja korvauksiin, ja se on ihan oikein. Mutta samalla kun tämä tärkeä laki saatettiin voimaan, unohdettiin meidän varusmiehet, jotka suorittavat lakisääteistä velvollisuutta olla armeijassa. Sinne on pakko mennä tai joutuu vankilaan, sinne armeijaan on ihan pakko mennä. Sitten unohdettiin myös vapaaehtoiset naiset, jotka suorittavat sitä palvelusta, ja siviilipalvelushenkilöt.
Mehän sitten teimme täällä eduskunnassa lakialoitteen, ja se potkaisi lakia eteenpäin. Nyt meillä on esitys sosiaali- ja terveysvaliokunnassa, mutta sekään ei ollut ihan täydellinen: siinä on kahden vuoden mentävä aukko, kun varusmiehillä ei ole ollut minkäänlaista vakuutusturvaa, ainakaan siihen verrattavaa, mikä rauhanturvaajilla on ollut. Kun kuitenkin vammoja, tapaturmia tapahtuu, niin lakialoitteessamme ehdotamme, että taannehtivasti voitaisiin maksaa näitä korvauksia kaksi vuotta taaksepäin niille, jotka ovat loukkaantuneet tai kun on tullut kuolemantapaus.
Puhutaan hirveän pienistä rahoista, ja toki ymmärrän sen, että taannehtivuudesta täällä on puhuttu paljon, voidaanko tällaista tehdä. Jo siinä vaiheessa, kun lakialoitteeseen nimiä kysyin, monen kansanedustajan kanssa keskustelimme, onko näin toimittu aikaisemmin ja miten tässä tulisi menetellä. Mutta näin on mahdollista toki toimia.
Toinen mahdollisuus toki on se, minkä arvostamani ministeri Petteri Orpo tuossa jo mainitsi, että tämä vaatii eduskunnan tahtotilaa, ja jos eduskunta näin päättää, niin hän halusi vierittää palloa sote-ministereiden puolelle. Kyllä minä pitäisin erittäin tärkeänä, että me jollakin tavalla, jos emme pysty pykälämuutoksia tekemään emmekä pysty taannehtivasti tätä asiaa hoitamaan, tämän ymmärtäisimme ja veisimme eteenpäin yhteisenä tahtotilana ja huomioisimme ne henkilöt, joilla on esimerkiksi välilevyvammoja, polvinivelvammoja, nilkkoja mennyt. Siellähän tapahtuu kaikkea tällaista, saati sitten järkyttäviä tapaturmia, niin kuin esimerkiksi tämä Raaseporin junaonnettomuus, missä menehtyi kolme nuorukaista.
Olen käynyt keskustelua yhden nuorukaisen isän kanssa, ja hän on antanut minulle luvan, että minä saan kertoa tätä tarinaa, koska hän on tehnyt asiastaan julkisen. Meillä on ollut eduskunnassa vääristynyt käsitys siitä, että nämä uhrit ovat saaneet joitakin korvauksia osakseen muun muassa liikennevakuutuksen puolelta. Näin ei ole käynyt, vaan esimerkiksi tämän menehtyneen pojan vanhemmat ovat saaneet vähän päälle 4 000 euroa korvauksia vain hautajaiskuluista, eivät mitään muuta. He eivät ole saaneet yhtään mitään muuta, koska vakuutusturvaa ei ole ollut. Tämä tuntuu sydämettömälle ja raa’alle ja aivan hirveälle asialle, mutta jos ymmärrystä ja sydäntä ja inhimillisyyttä eduskunnassa on, niin me voimme laittaa yhdessä tämän asian kuntoon. Ja toivon, että vaikka täällä ei ole niitä kuulevia korvia, niin jossakin olisi kuulevat korvat, jotka ymmärtäisivät.
Täällä budjetissahan me annamme muun muassa paperittomien sairaanhoitoon 5,3 miljoonaa euroa, kohdennamme tälle vuodelle saman, minkä viime vuodelle. Totta kai minä hoitajana ymmärrän sen, että meillä on velvollisuus hoitaa. Kun ihminen on sairas, niin pitää antaa lääkettä. Kun ihminen tarvitsee apua, pitää antaa apua. Olen itsekin hoitajavalan vannonut, ja minä ymmärrän, että näin on toimittava. Mutta näkisin kohtuuden nimissä myös, että me tietäisimme sitten, keitä ovat ne ihmiset, keille me annamme ja keitä me hoidamme. Se olisi mahdollista muun muassa sillä, että me rekisteröisimme näitä ihmisiä, jotka mahdollisesti siellä Suomen kaduilla nytkin pakkasillan koittaessa odottavat ja ovat ehkä nälkäisiä ja kaipaavat yösijaa. Suomi avaa sylinsä, Suomi avaa ovensa ja antaa lääkkeen, antaa majoituksen ja antaa ruoan. Siinä on inhimillisyyttä mukana, ja me olemme valmiita antamaan sitä myös niille, jotka oleskelevat maassamme luvattomasti, eli he ovat käyneet prosessin läpi ja eivät sitten enää ole oikeutettuja jäämään tänne mutta eivät kuitenkaan poistu maasta.
Näitä kysymyksiä tässä pohtien ajattelisin myös niin, että avataan ovi ja sydän ja syli myös esimerkiksi näille varusmiehille ja nähdään, että he ovat meidän tulevaisuutemme ja suorittavat lakisääteistä palvelusta, ja tehdään sitten yhdessä mahdollisesti niitä päätöksiä, jos niin koette. Näin minä toivoisin.
Kiitän kyllä niistä, mitä on tässä budjetissa. Erityisesti haluan nostaa sairaanhoitajien lääkkeenmääräämiskoulutukseen kohdennetut resurssit. Olen tehnyt monta kirjallista kysymystä tästä asiasta, kun olen kantanut huolta siitä, että eihän sairaanhoitajilla itsellään ole rahaa maksaa niitä hyviä, tärkeitä koulutuksia, mitä yhteiskunnassa tarvitaan. Se on valtavan suuri säästöpotentiaali pienille paikkakunnille ja apu lääkäreille, että näillä on hyvä oikea käsi, vaikkapa koulutettu sairaanhoitaja, joka [Puhemies koputtaa] pystyy määräämään lääkitystä. Hyvä, että sinne tulee rahaa. — Kiitos.