Arvoisa herra puhemies! Tänä iltana olemme saaneet iloksemme havaita, että eduskunnassa on erinomaisesti valveutuneita ja viisaita edustajia. Saimme aloittaa edustaja Myllykosken ilotulituksella, ja edustaja Koponen jatkaa näköjään samalla linjalla. Kiitoksia teille molemmille vielä kerran, ihailtavaa työtä.
Koposen ja häntä tukeneiden allekirjoittama lakialoite on hyvä, ja tämä ilmoittamisvelvollisuuden saaminen näin kattavaksi on erittäin tervetullut. Olen ollut huolissani tästä lasten koulukiusaamisesta. Kohdalleni henkilökohtaisesti ei ole moista sattunut, mutta tiedän tapauksia ihan omassa kotikunnassani paljonkin. Kun kuuntelin tänä päivänä tuota kyselytunnilla ollutta keskustelua täällä Helsingissä riehuvasta nuorisoporukasta, jossa varmaan osa on ihan lapsiakin vielä, niin ei siitä voi tulla muuta kuin surulliseksi.
On aivan selvää, että rikosoikeudellinen vastuu alkaa 15-vuotiaana, sitä nuorempana tehty rikoshan on syyntakeettoman henkilön tekemäksi katsottu rikos, joka ei johda rikosoikeudelliseen vastuuseen, toki johtaa lastensuojeluilmoitukseen. Ja kannattaa muistaa kaikkien se, että vaikka rikosoikeudellista vastuuta alle 15-vuotiaan teosta ei ole olemassa voimassa olevan lainsäädännön mukaan, vahingonkorvausvastuu on. Jos nuori rikkoo jonkun kalliin, riehuessaan vaikka tekee ison aineellisen vahingon, niin sen kyllä sitten perhe joutuu maksamaan, ja se ei välttämättä aina halpa lasku ole. Elikkä tässä olemme sen totuuden edessä, että tämä maailma on mennyt sellaiseksi, että lapset tekevät tällaisia tekoja.
Edustaja Kivisaari omassa puheenvuorossaan hyvin tämän koulumaailman kokeneena ammattilaisena selvitti, miten se menee, ja niinhän sen pitää mennäkin, siellä pitää puuttua tilanteisiin. Mutta se, mikä tässä on äärimmäisen huolestuttavaa, mikä äsken mainitsemallani kyselytunnilla kävi ilmi, on, että kun — vaikka hallituspuolueen edustaja olenkin, niin rohkenen sanoa — hyvin moni ministeri perusteli, että viranomaisen pitää toimia, niin kyllä minun mielestäni tässä asiassa pitää toimia vanhempien. On hirvittävä tilanne, jos lapsen lähin omainen on viranomainen. Sen pitää olla isä tai äiti tai mielellään molemmat, tai ainakin jompikumpi heistä.
Jos sen käytöksen malli haetaan tuolta kadulta, taikka nykyisin meillä ihannoidaan peliteollisuutta, tuntuu, että se on autuaaksi tekevä... Erehdyin kerran näkemään yhden nuorisoporukan pelaavan tällaista peliä, menin katsomaan, että mimmoinen peli, ajattelin, että se on jotain Tetristä tai vastaavaa. Eipä ollut, siinä oli menossa erään venäläisvalmisteisen neuvontavälineen käyttö sotapelissä, jossa ammuttiin käytävällä vastaan tulevia ihmisiä nurin. Se, joka pääsi elävänä perille, oli voittaja. Kun pienestä lapsesta asti tällaisia pelejä pelataan, niin ei psyyke voi terve olla missään tapauksessa. Pienen lapsen ja nuoren paikka on kotona isän ja äidin luona, ja totta kai pitää kaverien luona käydä, se on itsestäänselvää, mutta säännöthän pitää olla, ja pitää opettaa pienestä asti lapselle se, että ihmistä ei lyödä eikä sitä kohdella kaltoin muutenkaan, ei sanallisesti eikä voimaa käyttäen.
Meillä on sellainen malli tässä maassa nyt, että jos jotain tapahtuu, niin heti pitää olla kymmenen viranomaista, 40 uutta virkaa perustaa. Ei, meidän pitää tukea sitä, että perheillä on se hyvinvointi ja perheet hoitavat lapsensa itse. Ei yhteiskunta vastaa — yhteiskunnalla on vain hyvin kapea vastuu, mutta jos se tulee voimaan lakien kautta, se on ankara vastuu, ja siinä voi moni ihmiselämä mennä piloille sen jälkeen, kun istuu tuolla rangaistusta kärsimässä, kun 15 vuotta on täynnä ja rikosoikeudellinen vastuu tulee voimaan. Pienen lapsen paikka on kotona eikä tuolla hortoilemassa kaupunkien tai kuntien, kuntakeskusten kaduilla yöllä, myöhään yöllä, 10-vuotiaan lapsen esimerkiksi. Sen lapsen paikka on kotona. Kyllä tässä maassa ollaan menty aika pitkälti väärille jäljille, kun tuntuu, että yhteiskunta on kaikesta vastuussa. Lapsen hoidosta vastaavat isä ja äiti, ja toivon mukaan edes jompikumpi on olemassa.
Olen hyvin murheellinen tästä, mihin tämä Suomi on viime aikoina ollut menossa. Tuntuu, että inhimillisyydellä ei ole enää mitään väliä, lähimmäisen rakastaminen ja lähimmäisen huomioiminen ovat jääneet täysin sivuseikaksi. Kun olin pieni poika, niin meille opetettiin, että naapuria tervehdittiin aina, oltiin kohteliaita, pojat totta kai joskus silloin tällöin tappelivat, se on selvä asia, mutta sitten pyydettiin kaverilta anteeksi ja oltiin taas huomenna kavereita. Pelattiin jääkiekkoa, hiihdettiin ja laskettiin mäkeä, tehtiin hyppyrimäkiä, niinhän se meni se elämä silloin, mutta nyt on sellaista menoa, että tuntuu, että poliisikaan ei uskalla enää näihin puuttua.
Tässä Suomessa on jotakin todella pahasti vialla. Tähän pitää meidän puuttua, ja omalla esimerkillämme teemme paljon. Ja ne perheet, jotka lapsia kasvattavat — toivon, että heillä on voimaa, ja yhteiskunnan pitää toimia niin, että lapsiperheillä menee tässä maassa paremmin kuin tällä hetkellä menee. Tilanne, missä nyt elämme, tekee minut hyvin murheelliseksi. Lapsen lähin omainen on isä ja äiti, ei viranomainen koskaan.