Arvoisa puhemies! Esitetty perustuslain muutos vaalipiirimäärien suhteen tulee hylätä.
Olen aiemminkin vastustanut liian suurten vaalipiirien synnyttämistä ja kannattanut nykyisen äänestystavan säilyttämistä riippumatta siitä, onko oma puolueeni ollut hallituksessa vai oppositiossa. Vaalitapa on demokratiassa niin suuri asia, ettei siitä tule päättää kulloistenkin poliittisten voimasuhteiden mukaan, vaan ainoastaan erittäin laajan yhteisymmärryksen pohjalta useamman vuoden aikana.
Kataisen hallituksen alkuperäinen tavoite oli laskea vaalipiirien määrä, minimimäärä, siis kuuteen. Jos tällainen muutos olisi hyväksytty, olisi eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä voitu sitten koko maa jakaa kuuteen jättiläisvaalipiiriin. Tästä tavoitteesta luovuttiin ja päädyttiin esittämään vaalipiirimäärä välille 9—12, sekin muuten ilman laajaa hyväksyntää. Ennen viime kevään vaaleja maaliskuun 9. päivänä perustuslakivaliokunnan tuolloinen puheenjohtaja Johannes Koskinen myönsi puheenvuorossaan, että kompromissimalli rajoilla 9—13 tai 9—14 olisi voinut tulla helpommin hyväksytyksi kuin hallituksen esittämä. Tuolloisen hallituksen esittämä ylärajahan on nyt voimassa oleva alaraja. Esimerkiksi Uudenmaan suuren vaalipiirin jakaminen merkitsisi sitä, että joku toinen vaalipiiri olisi samalla ollut pakko yhdistää.
Olen ennenkin kertonut oman vaalipiirini Lapin välimatkoista. Kun vaalikiertueella tai vaalien välillä haluan tavata väkeä ympäri vaalipiiriäni, tulee kotoani matkaa meno-paluuna esimerkiksi Utsjoen Nuorgamille 970 kilometriä ja ajomatkaa Enontekiön Kilpisjärvelle 952 kilometriä, enkä asu edes vaalipiirini etelärajassa. Samalla tavalla tulee erittäin pitkät matkat myöskin Kemiin, Simoon, Pelloon, eri puolille Lappia. Molemmissa paikoissa ja kaikissa näissä olen muuten käynyt tilaisuuksia silti järjestämässä mahdollisimman usein, vähintään kerran vuodessa. Ajan vuosittain turhankin paljon. Ajan poliittiseen työhön liittyen kymmeniätuhansia kilometrejä Lapissa. En toivo tosiaankaan, että yhä useampi kansanedustaja joutuu samaan tilanteeseen ja käyttämään huomattavan osan työajastansa tien päällä olemiseen. Tärkeintä olisi saada kohdata äänestäjiä ja tuntea kunnolla koko vaalipiiri.
Maakuntien edustajan on tunnettava alueensa olosuhteet. Toimiva yhteiskuntajärjestys edellyttää, että ihmiset voivat luottaa edustajiensa asiantuntemukseen heidän kotiseutunsa tilanteesta ja tapahtumista. Vaalipiirien maantieteellisen koon kasvattaminen ei tätä edistä.
Eduskunnan alkutaipaleella oli muuten pohjoisimman Lapin olosuhteille erityinen tilanne. Silloin haluttiin muuten varmistaa se, että synnyinkotikuntani Sodankylä ja eräät muut kaikkein pohjoisimmat Suomen kunnat muodostivat oman vaalipiirinsä, josta valittiin vain yksi kansanedustaja. Tästä luovuttiin vasta 1930-luvun lopulla, jolloin kulkuyhteyksien Lapissa katsottiin parantuneen niin hyvin, että voitiin tehdä yksi Lapin vaalipiiri. Alueen tuntemus ja edustuksellisuus oli tärkeintä. Sen pitäisi olla nyttenkin tärkeätä.
Ymmärrän hyvin sen huolen, jota esimerkiksi kristillisdemokraatit ovat kantaneet. Jos pienpuolueella on tasainen kannatus ympäri maata, muttei kovin suuri kannatus missään, niin se on vaarassa jäädä hyvin aliedustetuksi tai jopa pudota kokonaan. Tasauspaikkajärjestelmä voisi tuoda ratkaisua tähän ongelmaan. Toisaalta meidän järjestelmäämme ajatus kansanedustajasta, joka ei edusta mitään yksittäistä vaalipiiriä, voisi tuntua aika vieraalta, joten en kannata sitä.
Perussuomalaisten nousu 12 vuodessa yhden kansanedustajan puolueesta eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi osoittaa senkin, että kyllä pienikin puolue voi kasvaa ja läpi tullaan, jos vain kannatusta riittää.
Kansainvälisestikin verrattuna poliittinen järjestelmämme on vakaa ja vaalitapamme on säilynyt pääosin samanlaisena koko eduskunnan historian ajan. Jatketaan nykyisellä tavalla.