Arvoisa puhemies! Välillä aina pohdiskelen sitä asiaa, kuinka me olemme tulleet elämässä sellaiseen tilanteeseen, että me joudumme tekemään oppaita sitä varten, että me osaisimme olla ihmisiä toinen toisillemme, että me osaisimme kulkea sillä kuuluisalla ihmisyyden valtatiellä kumppaneina ja elämäntovereina ilman, että läiskittäisiin toisiamme sanan säilällä tai nyrkeillä.
Kun minä katselin tätä kansalaisaloitetta, niin tausta-ajatushan on aivan loistava. Se herättää meidät miettimään niitä ydinkysymyksiä, miten me pidämme huolta kaikkein heikoimmista, kaikkein pienimmistä, joilla ei ole vielä juridista osaamista ja mahdollisuutta puolustaa omia oikeuksiaan, jolloin aikuisten pitäisi kyetä siihen. Samanaikaisesti kuulen ne sanat, että me tarvitsisimme lisää resursseja, lisää toimijoita, lisää ihmisiä, lisää fiksuja aikuisia. Varmasti näinkin, mutta siitä herää kysymys, ovatko olemassa olevat resurssit riittävän fiksusti kaikkien käytössä ja pystytäänkö niitä hyödyntämään, onko meillä matalan kynnyksen palveluita ja ennalta ehkäisevää työtä.
Silloin kun itse olin koulussa, niin tuntui, että siellä oli paljon vähemmän henkilökuntaa suhteessa, mutta meillä oli esimerkiksi talonmies, joka piti muuten huolen siitä, että koulurakennus ei märäntynyt käsiin, kun kattokourut oli tyhjennetty ja luokkatiloja tuuletettiin ja pidettiin perusasioista huolta. Se samainen talonmies — yksi sosiaalisesti erittäin taitava ihminen — piti jöötä myöskin koulun pihalla. Siellä ei remuttu toisten vaatteissa, siellä ei haukuttu. Hän kiersi sinnikkäästi oman harjansa kanssa, olipa siellä välillä harjattavaa eli ei, meidän nuorten, lasten parissa, kyseli vähän, miten menee, ja myöskin puuttui siihen, jos jotakuta kiusattiin tai ei otettu leikkeihin mukaan.
Me jokainen voimme puuttua, jokainen voimme tehdä, mutta välillä tuntuu, että me kaikki haluamme ulkoistaa sen: jos joku toinen hoitaisi sen asian, mihin meidän jokaisen pitäisi osallistua.
Millaiseen maailmaan meidän lapset ja nuoret kasvavat? Minä tuossa mietin, että tulisipa televisiostakin joskus ohjelma, joka ehkäisisi kiusaamista, ei vain vahvistaisi niitä elementtejä, mitkä tänä päivänä myöskin altistavat ja ajavat kiusaamiseen. Me elämme valtavan ulkonäkökeskeistä aikaa, ja jos sattuu istahtamaan television ääreen — mitä ei kyllä voi suositella tehtäväksi — niin sieltä tuutista tulee kummallisesti kaikennäköistä hyvin ulkonäkökeskeistä ja myöskin aika huonokäytöksiseen elämään ohjaavaa ohjelmaa. Sillä mietinkin, että siinä missä me puhumme täällä, meidän pitäisi keskustella myöskin mediaväen kanssa siitä, mitä tänä päivänä tuotetaan ja minkälaista viestiä se antaa meidän lapsille ja nuorille. Jos lähdetään siitä, että kaikkien pitää olla mallimitoissa ja ulkonäkö on se ykkösjuttu, niin myöskin aika usein lasten kanssa keskustellessa törmää siihen, että kouluelämässä, niin kuin työelämässäkin tänä päivänä, törmätään ulkonäköön liittyvään kiusaamiseen, olemukseen, siihen, miltä näytät, minkäkokoinen olet. Ne ovat ihan niitä peruskysymyksiä, mitkä minun mielestäni lähtevät jo kotoa: Osaammeko me käyttäytyä? Olemmeko me oppineet ne rajat, mitä ei ylitetä toisten kanssa elettäessä? Mikä on peruskohteliaisuutta, ja mikä on huonoa käytöstä? Meillä on yhteinen vastuu meidän maailmastamme, meidän yhteiskunnastamme ja yhteisistä asioistamme, mutta tuntuu, että yhteiset pelisäännöt ovat hukassa.
Asioihin puututaan varhaisesti varmaan niin, että meistä jokainen pitää huolta omassa lähipiirissään ja elinympäristössään siitä, että tulevaisuuden toivot saavat myöskin sitä oppia, miten me elämme toinen toistemme kanssa. Muutoin me olemme toivottoman tilanteen edessä siinä kysymyksessä, että aina pitäisi vain lisätä resursseja, tuoda lisää rahaa ottamatta huomioon sitä, että myöskin olemassa olevia systeemejä voidaan ravistella, tehdä asioita toisin ja haastaa koko sitä järjestelmää, missä me elämme.
Tässä on moni kollega sanonut hyvin viisaasti siitä, että kun meillä on valtavasti kaikennäköisiä kokeiluita, kaikennäköisiä hyviä toimintamalleja, niin kuinka voi olla, että Suomessa vielä vuonna 2019:kaan niitä ei monisteta, niitä ei viedä käytäntöön eri paikkakunnilla, eri alueilla vaan aloitetaan uusia kokeiluja, joihin laitetaan jälleen kerran uusia miljoonia. Me emme ilmeisesti osaa oppia siitä, mitä me olemme aiemmin tutkineet ja aiemmin tehneet. Tai onko se sitä suomalaista kateutta, että me emme uskalla ottaa sitä oppia käyttöön, kun harmittaa, että pirulainen, jos keuruulaiset tai keravalaiset tai seinäjokelaiset tai jotkut muut keksivät sen ensin? Meillä pitää keksiä pyörä uudestaan.
Eli keskitytään olennaiseen, mietitään, mitä on jo olemassa, mitä voitaisiin monistaa ja tehdä. On paljon malleja, niin kuin mainitsin jo aikaisemmin esimerkiksi sen Tornion mielenterveyspalveluiden mallin, jossa olemassa olevalla resurssilla, samalla rahalla on saatu jonot purettua ja ihmiset hoidettua. Lapset ja nuoret pääsevät palveluihin samalla tavalla kuin myöskin aikuiset. Ei tämä ole mahdotonta, mutta pitää pystyä päättämään, että me teemme asioita myöskin toisella tavalla. Ja ehkäpä joskus kannattaisi koulumaailmaan vielä palauttaa se perinteinen talonmies. Saattaisi olla, että meillä olisi vähemmän sisäistä rapautumista ja hometta ja olisi lisäksi myöskin niitä ihmisiä, jotka puuttuvat aikuisina henkilöinä nuorten ja lasten väleihin ja siihen elämään, millä tavalla me toisiamme kohtelemme.
Toivoisin, että me kykenisimme rakentamaan yhteiskuntaa, jossa me emme tarvitse erillisiä oppaita siihen, miten me olemme ihmisiä toinen toisillemme. — Kiitos.