Arvoisa puhemies! Pari sanaa tästä itsehallinnosta ja demokratiasta.
Ajattelen sillä tavalla, että kunnissa, kun valtuustot päättävät sen lainsäädännön pohjalta, mitä meillä valtakunnallisesti on, mihin rahaa laitetaan ja minkäkin verran, niin kuntalaiset äänestäessään voivat viestiä siitä, ovatko he valmiita maksamaan lisää veroja, jotta voidaan saada laajemmat, paremmat ja laadukkaammat palvelut, vai tingitäänkö palveluista. Mutta nyt kun tullaan maakuntaitsehallinnon puolelle, niin siellä niillä äänestäjillä, jotka äänestävät päättäjiä maakuntavaltuustoon, ei ole tätä viestin viennin mahdollisuutta. Heillä on mahdollisuus viestiä siitä, mitä velvoitteita priorisoidaan, mutta se päätös, minkä verran rahaa niiden järjestämiseen on, tulee muualta, ja tästä tulee tavallaan se ristiriita, missä joudutaan painimaan: tarpeet ovat suuret, mutta sitten se sääntö, miten rahoitetaan, tulee jostakin muualta. Sen vuoksi tämä on vähän hankalaa.
Tähän huoleen liittyy se, että kun sitten tietyllä könttäsummalla priorisoidaan palveluita kansalaisten viestien näkökulmasta, niin uskon kyllä, että rollaattorimarsseja syntyy, jos vanhustenpalveluista tingitään voimakkaasti. Jos terveyspalvelut eivät ole kohtuullisella tolalla, niin ihmiset reagoivat voimakkaasti. Mutta sitten kun tullaan kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien pitkäaikaistyöttömien palveluihin, niin ei varmasti synny asiakkailta painetta järjestää näitä palveluita, koska näillä ihmisillä ei ole sitä voimavaraa, jolla he ikään kuin tuon tarpeen viestivät. Joskus näitä tarpeita jopa vastustetaan ja ollaan sitä mieltä, että "antakaa minun olla rauhassa älkääkä yrittäkö auttaa minua työmarkkinoille", jolloin on se huoli, että kun priorisoidaan rahankäyttöä, niin se prioriteetti kääntyy jonnekin muualle.
Uskon täysin, niin kuin ministeri Vehviläinen, että maakunnissa on varmasti halu huolehtia työllisyydestä, sen oman alueen työllisyydestä. Mutta minun on hyvin vaikea nähdä, miksi vaikkapa Kanta-Hämeen maakuntahallituksen intressissä tietyllä rahasummalla olisi huolehtia vaikkapa sitten Päijät-Hämeen työvoiman saatavuudesta, jos ikään kuin se tulos menee jonkun toisen piikkiin. Mutta valtiovallalla on ollut tämä intressi, koska valtiovallan on pitänyt huolehtia koko työmarkkinoista, ja sen vuoksi mielestäni työmarkkinapolitiikassa valtiovallan rooli kokonaisuutena on merkittävä.
Huoli näiden sote-palveluiden ja vaikkapa työvoimapalveluiden välisestä suhteesta liittyy siihen, että minä olen itse elänyt sen ajan, kun kunnat eivät olleet pätkääkään kiinnostuneita pitkäaikaistyöttömistä. Olen käynyt jopa Kuntaliiton kanssa niitä keskusteluja, että vastenmielinen ministeri Filatov haluaa siirtää työttömien terveydenhuollon kuntien vastuulle, ja joutunut kysymään, että mistä lähtien se ei ole kuulunut kuntien vastuulle, koska kyse oli sote-palveluista, työttömien sote-palveluista.
Mutta näiden rahoitusinsentiivien ja erilaisten kokeiluiden kautta me olemme saaneet kiinnostusta lähelle hoitaa pitkäaikaistyöttömien palveluita, ja siihen on liittynyt raadollisesti se, että kyse on verotuloista. Kyse on niistä kuluista, joita sote-puolella tulee, jos pitkäaikaistyöttömyyttä ei hoideta. Kyse on ollut myös työmarkkinatuen kuntaosuudesta, joka on luonut tämän kannustimen. Ja nyt tässä maakuntamallissa tällaista kannustinta ei ole olemassa, ja se on se iso huoli. Sinne pitäisi rakentaa niitä insentiivejä, jotka kannustavat siihen suuntaan, että myös pitkäaikaistyöttömistä huolehditaan, ei vain siitä työvoimasta, joka on ikään kuin yritysten kiinnostuksen puolella.
Ja toinen asia. Uskon, että tässä salissa kaikki ovat samaa mieltä siitä, että TYP-konsepti on ollut toimiva ja se on auttanut asioita eteenpäin. Siellä on ollut Kela, siellä on ollut sosiaali- ja terveystoimi, ja siellä ovat olleet työvoimapalvelut. Silloin kun tätä alettiin rakentaa, niin siinä vaiheessa valtiovalta yritti erilaisilla ohjausmekanismeilla saada sosiaalitoimen ja työhallinnon ja Kelan toimimaan paremmin yhdessä. Lakeihin kirjoitettiin tiukempia määräyksiä, mutta mitään ei tapahtunut. Vasta sitten rupesi tapahtumaan, kun perustettiin erilliset palvelupisteet, joissa näiden kolmen tahon oli pakko olla, ja tässäkin vaiheessa sieltä aina joku yritti luistella karkuun. Nyt tuo on lakisääteistetty ja se on saatu toimimaan ja tuottamaan tulosta. Tiedän, että kukaan ei halua tätä konseptia tahallaan hukata, mutta on iso riski, että se häviää, jos ei ole sellaisia rahoituksellisia kannusteita, jotka pakottavat ne sote-keskukset ja yksityiset työvoimapalveluja tuottavat tahot yhteistyöhön tuottamaan tulosta myös toisillensa, koska siinä tullaan siihen samaan tilanteeseen, että jos kaksi erillistä yhtiötä tekee tulosta ikään kuin omin keinoinsa, niin sillä ei välttämättä ole kiinnostusta auttaa sen toisen yhtiön tuloksen syntymistä, ellei siellä ole joku insentiivi.
Ja vielä tähän suhdannepolitiikkaan. Silloin, kun maakunnat päättävät siitä, miten he rahaa käyttävät, riski on, että kun ollaan kaikkein vaikeimmassa tilanteessa, niin myös siellä maakunnassa on vaikea tilanne näiden muiden palveluiden tuottamisessa. Painotetaanko silloin sitten aktiivista työvoimapolitiikkaa ja työttömien aktivointia? Tähän tarvittaisiin valtion välineitä, jotta työvoimapolitiikka — niin koulutus, palkkatuettu työ kuin muutkin toimet — säilyisi yhtenä suhdannepolitiikan välineenä, jolla ehkäistäisiin avointa pitkittyvää työttömyyttä, koska me kaikki tiedämme, mitä ikäviä asioita siitä seuraa, esimerkiksi edellisen laman jäljiltä, jolloin yksi nuori sukupolvi jäi kokonaan sillä tavalla syrjään, että sen työllisyysaste jäi alhaisemmaksi kuin pitemmissä kuvioissa.
Siksi olisi järkevää antaa työvoimapolitiikka kunnille, sinne, missä ihmiset ovat, lähelle, seutukunnittain toteuttaa sitä, koska kuitenkin elinvoimapolitiikka on kuntien tehtävänä. Nuorten kohdalla, jos meillä koulut, työpajat ja monet muut toimijat ovat siellä kuntatasolla, olisi järkevää, että myös työttömien nuorten palvelut olisi kokonaisuudessaan kerätty kuntiin ja seutukuntiin.