Arvoisa puhemies! Kun ministeri Huovinen aikanaan toi tämän lakialoitteen, voisiko sanoa, edeltäjän tähän eduskuntaan, uskon, että moni ihmisoikeuskysymyksistä yleisesti välittävä kansalainen ja ehkä ruohonjuuritasolla tämän problematiikan kanssa erityisesti toimivat ihmiset olivat helpottuneita. Erityisen helpottuneita olivat monet kuntapäättäjät, koska kysymys oli nimenomaan lainsäädännöstä, jota kuntapäättäjät tarvitsivat ja ovat näinä vuosina sittemmin tarvinneet, mutta sitä ei ole ollut olemassa, koska lakiesitys silloin raukesi. Haluankin kiittää edustaja Huovista siitä, että viimeisenä valtiopäivätoimenaan — ainakin tällä erää — hän päätti käyttää osaamisensa, aikansa, energiansa ja ehkä ennen kaikkea sydämensä juuri tähän kysymykseen.
Arvoisa puhemies! Käytän oman puheenvuoroni ennen kaikkea helsinkiläisenä edustajana kahdestakin syystä, toisaalta siksi, että juuri paperittomien terveydenhuoltoon ja välttämättömiin palveluihin liittyvissä kysymyksissä Helsingissä on tehty päätöksiä ikään kuin ohi valtakunnan ohjeistuksien, ja toisaalta siksi, että määrällisesti nämä kysymykset koskettelevat ennen kaikkea pääkaupunkiseutua ja Helsinkiä, ja näin ollen ehkä tästä lähetekeskustelusta voidaan sitten myöskin lähettää jo viestiä valiokuntakäsittelyyn siltä osin.
Kaikkein arvokkain tietopaketti, joka Helsingissä itse asiassa on koottu, saatiin valmiiksi kuluvan vuoden helmikuussa: laaja työryhmäselvitys ”Paperittomiin henkilöihin liittyvät haasteet, palvelutarpeet ja toimenpiteet”, joka on myös käsitelty Helsingin kaupunginhallituksessa ja jossa on tällä hetkellä varmasti Suomen laajin sekä tilannekuva että esitykset siitä, kuinka meidän tulee toimia tämän kysymyksen kanssa laajemmin sekä tämän lakialoitteen sisältämissä kysymyksissä että myös monissa muissa seikoissa.
Poimin nyt ihan muutamia lukuja tuosta raportista, jotta ymmärrämme mittaluokan, josta puhumme, tai toisaalta mittaluokan, josta emme puhu, koska tämä keskustelu saa usein sävyjä, joista katoaa mittakaava kokonaan.
Meillähän on ollut toki vuosina 2015—2017 poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita, niin kuin on ollut koko Euroopassa — tosin Euroopan luvut kalpenevat kyllä monien muiden, huomattavasti meitä vähemmän vauraiden maiden lukuihin verrattuna, joten tätäkään ei pidä liioitella. Toivon, että emme käytä sellaisia sanoja, kuten ”aalto” tai ”tulva”, koska ne antavat aivan väärän kuvan siitä, mistä ihmisten liikkuvuudessa oikeastaan maailmassa on kysymys.
No, jos me katsomme sitten tätä paperittomien kysymystä ja sitä, millaisia lukuja me täältä löydämme, niin viime joulukuussa sisäministeriö arvioi, että Suomessa oli 2 300 turvapaikkaprosessissa paperittomaksi jäänyttä, joista pääkaupunkiseudulla vähän yli 1 000 ja heistä suurin osa Helsingissä. Tämän lakialoitteen ajankohtaisuutta ja tärkeyttä kuitenkin alleviivaa se, että lukumäärä tulee tämän kuluvan kalenterivuoden aikana kasvamaan ja se kasvaa koko ajan, koska arvioidaan, että tämän kuluvan kalenterivuoden aikana noin 8 500 henkilöä saa päätöksensä joko ensimmäiseen hakemukseensa tai sitten jatkokäsittelyssä eri oikeusasteissa. Voitaneen ennakoida, että paperittomien henkilöiden ainakin lyhytaikainen oleskelu Suomessa lisääntyy, ja näin ollen tarvitsemme nimenomaan kunnille ohjausta ja pelisääntöjä.
No, mitä Helsingissä sitten on tehty, ja mitä me olemme siitä oppineet ja mitä voimme myös tämän lakialoitteen käsittelyssä hyödyntää? Helsingissähän ensin linjattiin kaupunginhallituksen toimesta niin, että ensiapuun ovat oikeutettuja kaikki ja raskaana olevat naiset ja lapset välttämättömiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Sitten tätä oikeutta, joka ensin rajattiin lapsiin ja raskaana oleviin naisiin, laajennettiin koskemaan kaikkia. Nämähän ovat suosituksia, jotka ovat olleet THL:ltä, lukuisilta järjestöiltä, lääkärijärjestöiltä, terveydenhuollon järjestöiltä ja erilaisilta maahanmuuttojärjestöiltä. Kyse on niin inhimillisyydestä kuin myös turvallisuudesta, tarttuvista taudeista ja niin edelleen. Edustaja Huovinen eritteli nämä seikat täällä erinomaisesti.
No sitten, mitä tämä kaikki on maksanut? Sitä me usein haluamme kanssa kuulla. No, tästä raportista, joka Helsingissä on siis helmikuussa kaupunginhallituksessa hyväksytty, voidaan lukea, että arvio kustannuksista vuodelta 2016 on noin 40 000 euroa ja varautuminen tälle vuodelle 2018, kun lukumäärät tietysti ovat kasvaneet, on noin 400 000 euroa — siis 400 000 euroa Helsingissä budjetin ollessa kokonaisuudessaan reilusti yli 4 miljardia. Eli me puhumme sekä lukumäärällisesti kuitenkin aika pienestä joukosta ihmisiä että kustannuksellisesti vaatimattomista kustannuksista. Uskoisin, että jos kustannuksia vertailtaisiin esimerkiksi kustannuksiin tarttuvien tautien leviämisestä, jotka me olemme jo pääosin voittaneet, niin me pääsisimme kyllä aikamoiseen kustannushyötyyn, jos joku haluaa erityisesti sitä tässä käsittelyssä painottaa.
Arvoisa puhemies! Uskoisin, että kunnat todella tervehtivät tätä ilolla, jos saavat linjauksen tästä asiasta. Tämä on ollut vaikea asia, ja olen itse istunut Helsingin kaupunginhallituksessa kollegaedustaja Silvia Modigin kanssa lukuisia kertoja näitä asioita pohtimassa. Koimme todella voimattomuutta, että valtiolta ei tullut ohjeistusta ja oli toimittava ikään kuin omin nokin, mutta olemme tietysti helsinkiläisinä tästä jossain määrin ylpeitäkin.
Aivan lopuksi haluan sanoa, että kyllä edustaja Huovisen valitettavasti meidät nyt jättäessä tulen omalta osaltani — ja uskon, että monet kollegat tähän yhtyvät — vahtimaan tarkasti sitä, että tämä lakialoite ei jää eduskunnassa jonkinlaisen prosessin jalkoihin vaan etenee. Niin kuin sosiaalidemokraatit tapaavat sanoa, me emme lepää ennen kuin se on käsitelty ja saatu järkevät pelisäännöt tähän sekä ihmisoikeus- että turvallisuuskysymykseen. Niin kuin Susanna tykkää laulaa: ”Me käymme taisteluun puolesta ihmisoikeuden.” — Kiitos.