1917–1919
EDELLINEN: Valtarakenteiden historiallista taustaa –1917

Suomen itsenäistyminen ja valtiomuotokiista

Itsenäisyyden saavuttaminen

Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeinen väliaikainen hallitus oli aukaissut manifestillaan tietä Suomen irtautumiselle Venäjästä ja antanut mahdollisuuksia suunnitella valtion muodostamista. Tsaarinvallan valtatyhjiöön syntyi sitten Suomessa puolueneuvottelujen tuloksena asemansa menettäneen Keisarillisen Suomen Senaatin eli niin kutsutun amiraali- tai sapelisenaatin tilalle kenraalikuvernööri Stahovitsin johdolla uusi senaatti, jonka varapuheenjohtajaksi ja käytännössä johtajaksi tuli sosiaalidemokraattien Oskari Tokoi. Hän piti huhtikuussa merkittävän puheen eduskunnassa ja lausui luottavansa siihen, että ”Suomen kansan itsenäisyys jo läheisessä tulevaisuudessa tulee taatuksi”.

Lainsäädännön uudistus

Eduskunta ryhtyi perustuslakien ja muun lainsäädännön uudistamistyöhön. Eduskunnan roolia mitattiin jo heinäkuussa 1917 sosialistien esittäessä eduskunnalle yleisvenäläisen työväen ja sotilasneuvostojen edustajakokouksen periaatteellisen julkilausuman puoltaa korkeimman vallan, tosin ei sotilas- ja ulkopoliittisissa asioissa, siirtämistä Suomessa eduskunnalle. Esitys oli tarkoitettu askeleeksi kohti kansallista itsenäisyyttä, mutta samalla sosialidemokraattien keinoksi paremmin toteuttaa ohjelmaansa. Tällä eduskunnan 15.8.1917 suurella enemmistöllä 136–55 hyväksymällä niin sanotulla valtalailla valta siirtyi Pietarista Helsinkiin ja senaatilta eduskunnalle.

Valtalaki mahdollisti vallan siirron Pietarista Helsinkiin.

Venäjän väliaikainen hallitus, torjuttuaan bolsevikkien vallankaappauksen, julkaisi kuitenkin manifestin, jossa valtalaki peruutettiin ja valtiopäivät hajotettiin. Sosialidemokraatit koettivat puhemies Kullervo Mannerin johdolla jatkaa eduskunnan istuntoja, mutta väliaikaisen hallituksen joukot estivät sen.

1917 vaalit

Seuranneissa vaaleissa lokakuussa 1917 sosialidemokraatit saivat 92 paikkaa ja menettivät vuoden 1916 vaalissa saamansa 103 edustajan enemmistöaseman eduskunnassa. Porvarillinen ryhmittymä sai puolestaan enemmistön 108-92, ja Tokoin senaatti joutui eroamaan. Nuorsuomalaisten P.E. Svinhufvud muodosti uuden porvarillisen hallituksen. Samalla Venäjän väliaikainen hallitus siirsi osan keisarillisista valtaoikeuksistaan suoraan senaatille, josta tuli siten yllättäen korkeimman vallan haltija.

Nuorsuomalaisten P.E. Svinhufvud muodosti uuden porvarillisen hallituksen.

Marraskuun alussa 1917 valta jälleen vaihtui Venäjällä, kun bolsevikit uudessa lokakuun kaappauksessa kukistivat väliaikaisen hallituksen. Suomessa tämä ns. lokakuun vallankumous jakoi jyrkästi mielipiteitä. Porvaristo ei pitänyt uutta V.I. Leninin bolsevikkien hallitusta laillisena. Työväenliikkeen johtajat puolestaan perustivat bolsevistisen esikuvan mukaisen vallankumouksellisen keskusneuvoston, joka kuitenkin vallankaappaustoimien sijasta päätti lähteä yleislakon avulla ajamaan yhteiskunnallisia, mutta käytännössä sosialistisia uudistuksia sisältänyttä aikaisempaa ”me vaadimme” – ohjelmaa. Suurlakko järjestettiin 13–19 päivinä marraskuuta. Tämä vaikutti siihen, että kysymys valtalaista uudestaan nousi esille.

Leipäjono Helsingissä Fabianinkadulla kevään 1917 mielenosoitusten aikaan. Ruokapula koetteli etenkin kaupunkien väestöä.
Leipäjono Helsingissä Fabianinkadulla kevään 1917 mielenosoitusten aikaan. Ruokapula koetteli etenkin kaupunkien väestöä.

Suomi irtoaa Venäjästä

Lakkoilijoiden haaliessa elintarvikkeita ja aseitakin, maassa syntyi välikohtauksia ja yleinen turvallisuus vaarantui. Järjestys oli palautettava. Siinä tilanteessa eduskunta nousi uudestaan vallankahvaan ja päätti 15.11.1917 maalaisliittolaisen Santeri Alkion ehdotuksesta ryhtyä käyttämään korkeinta valtaa ja irrottaa Suomi Venäjän valtioyhteydestä.

Valtalaki hyväksyttiin suurella enemmistöllä.

Silloin eduskunta otti vallan, joka ”voimassa olevien säännösten mukaan oli kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle”. Aiempaan valtalakiehdotukseen sisältyneet ulkopolitiikkaa ja puolustusta koskeneet varaumat poistettiin. Valtalaki hyväksyttiin suurella enemmistöllä 127–68. Näin tie maamme itsenäisyyteen lopulta avautui.

P. E. Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatti istunnossa 4.12.1917. Vas. E. Y. Pehkonen, Juhani Arajärvi, Artur Castrén, Jalmar Castrén, E. N. Setälä, P. E. Svinhufvud pöydän päässä, Kyösti Kallio, Onni Talas, Heikki Renvall, Aleksander Frey ja O. W. Louhivuori.
P. E. Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatti istunnossa 4.12.1917. Vas. E. Y. Pehkonen, Juhani Arajärvi, Artur Castrén, Jalmar Castrén, E. N. Setälä, P. E. Svinhufvud pöydän päässä, Kyösti Kallio, Onni Talas, Heikki Renvall, Aleksander Frey ja O. W. Louhivuori.

Itsenäisyyssenaatti

Itsenäisyyden toteuttaminen jäi käytännössä Svinhufvudin johtamalle senaatille, joka koostui vain porvaripuolueiden edustajista. Tämä niin kutsuttu itsenäisyyssenaatti, jossa istuivat muun muassa E.N. Setälä, Kyösti Kallio, Onni Talas ja Heikki Renvall, toi eduskuntaan joulukuun 4. päivänä 1917 tasavaltalaisen hallitusmuotoesityksen. Siihen liittyi myös itsenäisyysjulistus, joka oli samalla selvennys aikaisempaan valtalakiin. Käsittelyjärjestystä koskevien kiistojen jälkeen eduskunta hyväksyi julistuksen valtiopäiväaloitteen pohjalta joulukuun 6. päivänä. Kun Suomen itsenäisyys toteutui niin monen mutkan kautta, julistuksen hyväksymispäivä päätettiin itsenäisyyspäiväksi vasta vuonna 1919.

Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen joulukuun 6. päivänä 1917.

Suurlakko oli kariuttanut käytännössä eduskunnan mahdollisuudet todelliseen vallankäyttöön, kun maalaisliitto sitten kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä näkemyksiltään jyrkentyvien sosialistien kanssa. Suurlakon väkivaltainen ja puolivallankumouksellinen luonne kiristi Martti Häikiön mukaan entisestään oikeiston ja vasemmiston välejä ja samalla vahvisti porvarillisten voimien yhdistämistä.

Katkera sota jakaa kansakuntaa

Itsenäisen Suomen rakentamista varjostivat katkerat ja sovittamattomat ristiriidat ja näkemyserot eri väestöryhmien ja niitä edustavien poliittisten voimien ja erilaisten eturyhmien välillä. Puolueissa ja eduskunnassa virinnyt poliittinen toimeliaisuus ja uuden poliittisesti vapaamman aikakauden odotukset nostivat ristiriidat kärjistetysti näkyviin. Voimiensa tunnossa poliitikkojen kompromissihalukkuus oli kuitenkin tiessään, eikä muutosvaatimuksia ja uudistuksia politiikan keinoin kyetty ratkaisemaan.

Punaisten kapina

Poliittinen konflikti riistäytyi askel askeleelta kohti aseellisia kahakoita kahteen leiriin jakautuneiden siviilikaartien välillä. Työväen punakaartit ja valkokaartit eli suojeluskunnat iskivät ensin yhteen Viipurissa. Bolsevikkihallituksen työläisiin kohdistamien toimintavaatimusten jälkeen maa ajautui sitten punaisten joukkojen avoimeen kapinaan virallista hallitusvaltaa vastaan ja lopulta repivään kansakuntaa jakaneeseen sisällissotaan.

Punainen lyhty Helsingin työväentalon tornissa oli merkkinä vallankaappauksen alkamisesta.

Punainen lyhty Helsingin työväentalon tornissa 26.1.1918 oli alkumerkkinä, ja sosialidemokraatit perustivat Suomen kansanvaltuuskunnan 28.1.1918 johtamaan vallankaappausta. Aseellista yhteenottoa enteilevän kahinoinnin alettua Helsingissä toinen puoli senaatista siirtyi turvallisuussyistä Vaasaan. Valkoista armeijaa vahvistamaan tulivat Saksasta kotiin palaavat jääkärit.

Sisällissodan taisteluiden tuhoja Helsingissä keväällä 1918.
Sisällissodan taisteluiden tuhoja Helsingissä keväällä 1918.

Valkoisten voitto

Kolmen kuukauden taistelujen jälkeen valkoiset saavuttivat voiton. Lopputulokseen vaikutti pitkälti saksalaisten sotilaallinen väliintulo Etelä-Suomessa. Merkittävää sotatilanteen kehitykselle oli Henrik Meinanderin mukaan Saksan ja Venäjän maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa solmima rauha, jossa bolsevikit sitoutuivat vetämään venäläiset joukot Suomesta. Siten sisällissodan kulkuun vaikuttivat myös maailmansotaa käyvien suurvaltojen, Pietarin ja Berliinin hallitusten toiminta.

Sodan seurauksena syntyi oikeiston ja vasemmiston välille syvä kuilu.

Kansakuntaa jakaneessa traumaattisessa punaisten ja valkoisten sodassa menetti henkensä noin 36 000 suomalaista. Sodan päättyessä vankileireillä oli noin 80 000 ihmistä. Sodan seurauksena syntyi oikeiston ja vasemmiston välille syvä kuilu, joka kuroutui umpeen vasta 1930-luvun lopulla talvisodan koetellessa kansakuntaa.

Valtiomuotokiista

Itsenäistyvän maan valtiomuodon rakennustyöhön oli ryhdyttävä sisällissodan varjostamassa onnettomassa tilanteessa, jossa yhteiskunnalliset ristiriidat repivät kansakuntaa. Ilmapiiri valtiomuodon rakentamisen kannalta oli katkera sekä puolin ja toisin täynnä epäluuloa vastapuolen motiiveista. Ilmassa sinkoili erilaisia valtioideologioita: porvarillisen yhteiskunnan aate- ja teoriaperintöä, oman valtiohistorian kokemuksia, ulkomaisia hallitusmalleja sekä eri ryhmien etupoliittisia näkemyksiä.

Valtiomuotoa rakennettiin yhteiskunnallisten ristiriitojen repimässä ilmapiirissä.

Tokoin senaatti oli jo 1917 asettanut perustuslakikomitean, jonka tuli ”kiireesti valmistaa ehdotukset hallitusmuodoksi ja muiksi valtiosääntöä kehittäviksi laeiksi”. Komitean puheenjohtajaksi valittiin nuorsuomalainen, tasavaltalainen hallinto-oikeuden professori K. J. Ståhlberg. Kaikkea ei tarvinnut tehdä alusta alkaen. Vallankäytön parlamentaarista puolta oli jo rakennettu, kun nelikamarinen edustuslaitos oli vuoden 1906 uudistuksessa kertaheitolla korvattu yksikamarisella eduskunnalla.

Ennen sisällissotaa perustuslakikomiteassa, kuten eduskunnassakin, oli tasavaltalainen henki. Svinhufvudin senaatin itsenäisyysjulistus oli jo liittynyt ehdotukseen, että Suomesta tulisi tasavalta. Hallituksella tuli olla riittävän riippumaton asema, mutta eduskunnalla olisi valta estää hallitusta toimimasta vastoin ”kansan vakautunutta tahtoa”. Tämä porvarillis-liberaalinen linjaus leimasi aluksi keskustelua. Konservatiivienkin mielestä tasavalta näytti silloin ainoalta mahdollisuudelta, koska bolševikit olivat julistaneet Venäjän tasavallaksi eivätkä todennäköisesti suostuisi irrottamaan Suomea omaksi kuningaskunnakseen.

Taiteilija Eric O. W. Ehrströmin esitys Suomen kuninkaan kruunuksi valtiomuotokiistan aikana vuonna 1918.
Taiteilija Eric O. W. Ehrströmin esitys Suomen kuninkaan kruunuksi valtiomuotokiistan aikana vuonna 1918.

Kiista vallanjaosta

Perustuslakivalmistelussa kiistat keskittyivät vastakkainasetteluun hallitsijan ja eduskunnan vallan välillä. Sosialidemokraatit olivat tosin jo jättäneet komitean yhtä edustajaa lukuun ottamatta jouduttuaan keväällä 1917 vähemmistöön eduskuntakeskeisine painotuksineen. Vanhoillis-oikeistolainen suuntaus kaihtoi hallituksen poliittista riippuvuutta eduskunnasta, parlamentarismia. Hallitsijan tuli olla keskeinen vallan instituutio.

Erimielisyydet johtivat lopulta kiistaan valtiomuodosta.

Sosialidemokraatit ajoivat hallituksen ja eduskunnan kiinteää parlamentaarista yhteyttä. Maalaisliittolaiset kannattivat myös eduskunnan vahvaa asemaa, mutta alkoivat aika pian vieroksua sosialidemokraattien pitkälle meneviä yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteita. Maalaisliittolaisten johtaja Santeri Alkio jättäytyikin pois valmistelusta. Keskustaliberaalit tavoittelivat vakaata hallitusvaltaa sekä rajoitettua parlamentaarista yhteyttä hallituksen ja eduskunnan välillä tasavaltaisessa valtiomuodossa. Luja toimeenpanovalta suojaisi itsevaltiudelta ja kansanvallan hetkellisiltä mullistuksilta. Erimielisyydet johtivat lopulta kiistaan valtiomuodosta.

Monarkian kannatus hiipuu

Monarkiaa oli siten kannatettu myös ulkopoliittista syistä: Suomi oli ensimmäisen maailmansodan kuohuissa kiinnittynyt Saksaan, jonka tukea nuorelle itsenäisyydelle haettiin. Saksan jouduttua sodassa tappiolle, se oli kuukaudessa kääntynyt tasavallaksi. Länsivaltojen voitettua maailmansodassa Suomi irtaantui Saksan vaikutuspiiristä. Uudessa tilanteessa kenraali C. G. E. Mannerheim matkusti Lontooseen ja Pariisiin vakuuttamaan eurooppalaisia Suomen halusta luopua saksalaissuuntauksesta ja lähentyä länttä.

Senaatti muutti 1918 nimensä valtioneuvostoksi ja senaattoreista tuli ministereitä.

Marraskuussa 1918 Paasikiven senaatti erosi ja tilalle tuli vanhasuomalaisen Lauri Ingmanin porvarillinen kokoomushallitus. Siinä jo puolet oli tasavaltalaisia. Samalla senaatti muutti nimensä valtioneuvostoksi ja senaattoreista tuli ministereitä. Kuningasseikkailun jälkeen Svinhufvud joutui joulukuussa eroamaan, ja Mannerheimista tehtiin uusi valtionhoitaja.

Uudet eduskuntavaalit

Irtautuminen saksalaissuuntauksesta vaati uusien eduskuntavaalien järjestämistä. Tynkäeduskunta ei voinut enää jatkaa, koska se nojautui selvästi kansan vähemmistöön. Englantikin vaati uusia vaaleja ehtona Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle.

Uusien vaalien jälkeen tasavaltalaisia oli kolmen neljäsosaa eduskunnasta.

Valtionhoitaja Mannerheim määräsi vaalit maaliskuun 1919 alkuun, jolloin sosiaalidemokraatit nousivat jälleen suurimmaksi puolueeksi 80 edustajalla. Myös maalaisliitto menestyi, saaden 42 edustajaa. Vaalitulos merkitsi monarkistien tavoitteiden lopullista kaatumista: tasavaltalaisia oli kolme neljäsosaa eduskunnasta. Hallitus vaihdettiin, ja Mannerheim nimitti sen muodostajaksi edistyspuoluelaisen Kaarlo Castrénin.

Kiista valtaoikeuksista

Tasavaltalaisenemmistöinen eduskunta hylkäsi 1919 sitten lepäämään jätetyt monarkistiset hallitusmuotoesitykset, ja Castrénin hallitus antoi uuden esityksen tasavaltaisesta hallitusmuodosta. Sen käsittelyssä keskeinen kiista kohdistui tasavallan presidentin asemaan ja vaalitapaan: oikeisto halusi presidenttivaltaisen, vasemmisto eduskuntavaltaisen mallin.

Oikeisto halusi presidenttivaltaisen, vasemmisto eduskuntavaltaisen hallitusmuodon.

Kokoomus vastusti ensin sovitteluratkaisua, jonka mukaan presidentin vaalin suorittaisivat valitsijamiehet ja tälle annettaisiin laajat valtaoikeudet. Uuden harkinnan jälkeen palattiin ruotuun, ja tasavaltainen hallitusmuoto voitiin, ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) vielä vastustaessa, hyväksyä 21.6.1919 äänin 165–22. Käsittelyn aikana hylättiin myös sosiaalidemokraattien tekemät yli 20 muutosehdotusta perustuslain keskeisiin kohtiin.

Viimeisen viiveen tasavallan tiellä aiheutti vielä valtionhoitaja Mannerheim, joka lykkäsi lain vahvistamista asiaan perehtymiseen vedoten. Kulissien takana häntä taivuttelivat vallankaappaukseen niin sanotut aktivistit, jotka toivoivat Suomen osallistuvan hyökkäykseen Pietariin. Länsivaltojen tuen jäätyä hankkeelle epämääräiseksi Mannerheim päätyi lopulta vahvistamaan uuden hallitusmuodon 17.7.1919.

Täysistunto vuoden 1929 ensimmäisillä valtiopäivillä Heimolan talossa. Suomen eduskunta kokoontui Heimolan talossa vuosina 1911-1931.
Täysistunto vuoden 1929 ensimmäisillä valtiopäivillä Heimolan talossa. Suomen eduskunta kokoontui Heimolan talossa vuosina 1911-1931.

Eduskunnalle ylin valta

Hallitusmuodon ilmiasu oli jo säätämisajankohtanaan vanhakantaisen dualistinen. Pääministeri ei kohonnut tasavallan alkuvuosina samanlaiseen merkittävään asemaan kuin nykyään. Valtiosääntö rakentui ministeristön kollegiaalisuuden periaatteelle, eikä pääministerillä ollut erityisasemaa valtioneuvoston puheenjohtajuuden lisäksi.

Eduskunnalle keskittyi valta määrätä perustuslaeista, lainsäädännöstä ja valtion tulo- ja menoarviosta.

Parlamentarismista oli 1919 hallitusmuodossa vain suppea perussäännös. Sen mukaisesti eduskunta oli suvereenin kansan edustaja, ylin perustuslaillinen toimija, joka viime kädessä pystyi määräämään yksin perustuslaeista, muusta lainsäädännöstä ja valtion tuloja menoarviosta. Eduskunnan lainsäädäntöpäätöksiin presidentti sai hallitsijan aiemman ehdottoman hyväksymiskiellon tilalle lykkäävän veto-oikeuden.

Seuraavaksi:Tasavallan rakentamisen
vaikea alku 1919–1925