Elisabeth Nauclér /r:

Ärade herr talman! Det förslag till ändring av riksadagens arbetsordning vi nu har framför oss syftar till att lösa ett olösligt problem, olösligt därför att det handlar om strukturer som inte passar in på verkligheten, nämligen Ålands självstyrelseordning. Jag kommer här att uppehålla mig bara vid den delen av ändringsförslaget.

Åland har sin självstyrelse genom en internationell konfliktlösning som gick ut på att lagstiftningsbehörigheten delades mellan Finland och Åland eller mellan de två parlamenten Finlands riksdag och Ålands lagting, eller om man så föredrar landets två lagstiftande församlingar. Ändring av fördelningen kan bara ske genom beslut av båda parter, och det handlar alltså inte om någon delegering eller decentralisering av makt där den som gett makten skulle kunna ta den tillbaka eller företräda den andra parten. Tvärtom, det står i självstyrelselagens 3 § att landskapet Ålands befolkning företräds i fråga om självstyrelsen av Ålands lagting.

EU känner bara självständiga stater som medlemmar och detta faktum ändrar inte heller Lissabonfördraget på. Det talas där om nationella parlament och regionala parlament. De regionala parlamenten finns i federala stater. Finland har inget federalt system utan ett så kallat asymmetriskt system.. Eftersom det inte finns något mer sådant område som Åland inom EU så förändras inte situationen nu heller. Det är svårt att vara positiv till något som i grunden är så fel, men av talmanskonferensens förslag framgår dock att talmanskonferensen är av samma åsikt. Där sägs att det handlar om att Åland utövar självständig offentlig makt och att rikets och landskapets synpunkter därför måste jämkas ihop. Det gäller bara att hitta ett system för det.

Eftersom behörigheten regleras i självstyrelselagen borde övervakningen av subsidiaritets- och proportionalitetsprinciperna liksom jämkningen av ståndpunkterna också regleras i självstyrelselagen. Det har landskapet och statsrådet varit eniga om och en proposition är att vänta. Lagtingets självstyreslepolitiska nämnd konstaterade i sitt betänkande i maj 2008 att det här förslaget till ändring av arbetsordning var acceptabel som en temporär lösning eftersom det skulle ta tid att ändra självstyrelselagen.

Enligt min åsikt har det funnits tillräckligt med tid för att ändringen av självstyrelselagen och arbetsordningen skulle ha kunnat behandlas samtidigt i grundlagsutskottet, och jag anser att grundlagsutskottet bör överväga denna möjlighet. Likaså anser jag att grundlagsutskottet bör behandla frågan om självstyrelselagens 28 § kan anses uppfylld. Eftersom Riksdagens arbetsordning hierarktiskt är att betrakta som en lag så bör bestämmelsen tillämpas. Där sägs att utlåtanden ska inhämtas av landskapet innan en lag som har särskild betydelse för landskapet stiftas. Det är inte klart utsagt vem som kan anses företräda landskapet.

Enligt Lissabonfördraget ska de nationella parlamentens roll stärkas och de får två röster ifall en fråga om kontrollen av subsidiaritetsprincipen går så långt som till en omröstning. I länder med tvåkammarsystem ges en röst till varje kammare. Då Finlands och Ålands åsikter måste jämkas ihop hade det varit naturligt att fördela dessa röster mellan dem. Det betyder inte nödvändigtvis att Finland för alltid skulle ha gett bort den ena rösten till Åland, men det borde finnas ett förhandlingsutrymme, en dialog om hur rösterna ska användas ifall det finns två olika åsikter. Det här måste vara ett mål om vi ska vara ett internationellt föredöme för konfliktlösning. Jämkning bygger alltid på dialog.

Herr talman! Det är bara att konstatera att Finland återigen försöker hitta en lösning på ett problem som bygger på ett strukturfel. Vi tar ett litet steg framåt, men det återstår mycket att göra på det här området.

Toimi Kankaanniemi /kd:

Herra puhemies! Viime vaalikaudella olin suuren valiokunnan työjaostossa, jossa käsiteltiin EU-perustuslakia ja sittemmin Lissabonin sopimusta, jotka ovat käytännössä sama asia. Tämä toissijaisuusvalvontakysymys oli siellä mietittävänä toisen, ikään kuin demokratiaa vahvistavan asian ohella, eli kansalaisaloite oli tämä toinen ja toissijaisuusperiaate ja sen valvonta toinen kysymys. Kansalaisaloitteella tietysti pyritään kansalaisten mahdollisuuksien lisäämiseen vaikuttaa EU-politiikkaan, ja tämä toissijaisuusperiaate otettiin sinne, jotta kansalliset parlamentit voisivat valvoa EU:n tekemiä ehdotuksia ja niiden eteenpäin menoa. Molemmat ovat aika keinotekoisia menetelmiä, enkä usko, että tämä toissijaisuusvalvontakaan voi tulla kunnolla toimimaan. Tähän liittyy monenlaisia ongelmia.

Täässä puhemiesneuvoston ehdotuksessa todetaan, että Euroopan komissio tuottaa vuosittain noin 1 100 sellaista asiakirjaa, jotka Lissabonin sopimuksen parlamentti- ja toissijaisuuspöytäkirjojen mukaan tulee toimittaa kansallisille parlamenteille, noin 27 000 sivua. Se on siis valtava byrokratia, joka tuottaa tällaisen mahdottoman määrän asiakirjoja kansallisten, nyt tällä hetkellä 27 jäsenmaan tutkittavaksi. Vielä lisäksi voi sanoa, että 28. on tässä tapauksessa Ahvenanmaa, koska tämän puhemiesneuvoston ehdotuksen mukaan täällä todetaan, että asiakirjat merkitään saapuneiksi suuressa valiokunnassa, joka lähettää ne asianomaisille erikoisvaliokunnille sekä myös Ahvenanmaan maakuntapäiville siinä tarkoituksessa, että ne voivat ilmaista suurelle valiokunnalle käsityksensä säädösesityksestä sopimuksen 5 artiklassa määritellyn toissijaisuusperiaatteen kannalta. Eli tässä todetaan, jos tämän oikein ymmärrän, että kaikki nämä asiakirjat, joita tämä koskee, lähetetään erikoisvaliokunnille ja myös Ahvenanmaan maakuntapäiville, eli valtava on paketti — ilmeisesti ihan kaikkia ei, vai karsiiko niitä joku. Siitä seulonta-järjestelmästä silloin suuressa valiokunnassa keskusteltiin, mutta siihen ei mallia suoraan löytynyt.

Kun tämä valtava byrokratia pyörii, niin siinä ei riitä se, että Suomen eduskunta jollakin menettelyllä — tässä esitetyllä menettelyllä tai jollakin muulla — toteaa, että nyt toissijaisuusperiaatetta on loukattu, vaan täytyy löytää myös näitä kavereita eli vähintään kolmasosa tai eräissä asioissa vähintään neljäsosa jäsenmaitten parlamenteista olemaan samalla kannalla. Muistaakseni tässä oli joku määräaika, että kun asiakirja Suomeen tai jäsenmaahan tulee, niin sitten määräajassa pitää tämä muistutus tehdä ja samalla sitten käsitellä se täällä, sitten etsiä niitä kumppaneita, jotka mahdollisesti saisivat aikaan sen, että tulisi se määrävähemmistö, jolla on tämä toissijaisuusvalvontaoikeus toteuttaa tällä tavalla. Se on aikamoinen operaatio, ja epäilen, että se erittäin harvoin todellisuudessa sitten johtaa yhtään mihinkään, edes asian palauttamiseen valmisteluun, niin kuin tämä tavoite on.

Sitten tästä koko järjestelmästä jäi ainakin minulle auki se, mitä se tarkoittaa, jos se yksi kolmasosa tai eräissä asioissa yksi neljäsosa löytyy, kun sanotaan vain, että se palautetaan komissiolle uudelleen tarkasteluun. No, jos komissio toteaa, ettei ole mitään syytä muuttaa, ja pysyy kannassaan, niin ei tällä ole mitään käytännön merkitystä. Sitten tässä on vielä muutamia muita ehtoja tämän soveltamisalassa, koska se on suppea. Niin kuin täällä todetaan, niin tämä on varsin näennäistä kansallisen parlamentin vallankäytön kannalta. No, tämä sinänsä on siis suhtkoht merkityksetön.

Valtavan paljon merkittävämpi asia on se, että Lissabonin sopimus siirtää tavattoman paljon, likipitäen kaikki asiat määräenemmistöllä unionissa päätettäväksi. Se tarkoittaa sitä, että nyt yksimielisyysvaatimuksen aikana Suomikin voisi käyttää päätösvaltaa estämällä päätöksenteon jo kun vaaditaan yksimielisyyttä, mutta kun määräenemmistöön siirrytään, niin yksittäiset jäsenmaat voidaan ohittaa ja näin päätösvalta siirtyy tosiasiassa Suomen asioista muiden käsiin, sen määräenemmistön käsiin, joka löytää toisensa.

Tämän syksyn aikana, herra puhemies, on ollut laskelmieni mukaan viisi sellaista EU-asiaa tässä talossa valiokunnissa käsittelyssä, joissa on ollut kanta, että ne ovat Suomen etujen vastaisi. Mutta Suomi on jäämässä hyvin pieneen vähemmistöön neuvostossa tai jopa yksin, ja Suomi ei ole käyttänyt sitä yksimielisyysvaatimusta etujensa ajamiseen, vaan hallitus on pyytänyt valtuudet taipua kuitenkin enemmistön tahtoon. Nyt tällä menettelyllä, joka Lissabonin sopimukseen sisältyy, tämä tilanne ei parane yhtään, vaan johtaa siihen, että meitä ei tarvitse edes kuulla, jos me olemme täällä erillään olevana pohjoisena maana omien etujemme suhteen ristiriidassa unionimaiden valtaenemmistön kanssa, jotka ovat aivan erilaisia, niin me tulemme yliajetuiksi. Eli tämä Lissabonin sopimus vie eduskunnalta ja meiltä kansallisilta päättäjiltä päätösvaltaa tavattoman paljon liittovaltiolle, johon suuntaan tässä ollaan menossa.