Annika Lapintie /vas(esittelypuheenvuoro):

Herra puhemies! Olen tehnyt lakialoitteen sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain 3 §:n muuttamiseksi, ja syynä on se, että sotilaallisilla kriisinhallintaoperaatioilla on taipumus muuttua ja kehittyä siitä, millaisia ne olivat siinä vaiheessa, kun eduskuntaa kuultiin niistä. Samaten tilanne operaatiomaissa voi oleellisesti muuttua alkulähtökohdista.

Meillä on tähän asti ollut tapana, että eduskunta ottaa kantaa aloitettavaan kriisinhallintaoperaatioon, ilman että siinä yhteydessä määritellään minkäänlaista aikarajaa operaatiolle tai edellytetään eduskunnalle annettavaksi uutta arviointimahdollisuutta operaation menestymisnäkymistä, ja näin ollen asiassa kuullaan eduskuntaa uudestaan vain, jos hallitus pitää sitä tarpeellisena. Tämä on tullut erityisen selkeästi ilmi, että tässä asiassa on iso ongelma, kun olemme käsitelleet Suomen osallistumista Afganistanin Isaf-operaatioon.

Tämän vuoksi olen esittänyt uutta momenttia 3 §:ään, jossa todettaisiin: "Eduskuntaa on kuultava - - uudestaan selonteon antamisen jälkeen toisena vuonna ja sen jälkeen aina joka toinen vuosi niin kauan kuin operaatio jatkuu." Vasemmistoliiton koko eduskuntaryhmä on allekirjoittanut tämän lakialoitteen.

Sotien tavoitteet kätketään useimmiten kauniiden sanojen sumuverhoon. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat toimineet hyvänä kuorrutuksena, esimerkiksi kun on perusteltu Yhdysvaltojen taloudellisten etujen levittämistä eri puolille maailmaa. Myös Suomen hallituksessa erityisesti kokoomusministereiden puheissa Afganistanissa taistellaan pahaa vastaan rauhan ja demokratian puolesta. Sinänsähän nämä tavoitteet ovat hyviä.

Kansainvälisen rauhanturvaamisen tarkoitus on vähentää väkivaltaa ja rauhoittaa sotivia osapuolia. Valitettavasti Afganistanissa rauhoittelu on kaukana. Naton sotapolitiikka on entisestään lietsonut sisällissotaa, edistänyt epävakautta ja estänyt yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen. Kansainvälisten joukkojen amerikkalaisen komentajankin mukaan tavoite Afganistanissa ei suinkaan ole rauhanturvaaminen, vaan "kapinan kukistaminen".

Rauhaa ei rakenneta sotimalla, vaan konfliktivälityksellä ja pitkäjänteisellä yhteiskunnan kehittämisellä. Naisten aseman parantaminen ja tyttöjen saaminen koulunpenkille on tärkeää. Samalla ei saa unohtaa sitä väestönosaa, josta ongelmat kumpuavat: työttömiä, katkeria ja kiihotukselle alttiita nuoria miehiä. Monelle heistä Taleban on ainoa mahdollinen työnantaja. Afganistanin nuoret miehet tarvitsevat työpaikkoja ja leipää. He eivät tarvitse korulauseita tai ulkomaisia sotilaita rynnäkkökivääreineen.

Suomen taival Afganistanissa on kulkenut rauhan rakentamisesta veriseen sotaan, ilman että eduskuntaa olisi kertaakaan toden teolla kuultu ja ilman että eduskunnan täysistuntosalissa olisi puitu asiaa ja tehty ratkaisu siitä, mikä meidän tehtävämme tässä käynnissä olevassa sodassa on.

Afganistanin operaatio aloitettiin vuonna 2002 rauhanturvaamisena, sittemmin Puolustusvoimien edustajat ovat käyttäneet Talebanista nimitystä "vihollinen" ja korostaneet arvokasta taistelukokemusta. Kysynkin, minne unohtuivat sovittelu ja jälleenrakennus. Afganistanin kansa ei ole saanut tarvitsemaansa tukea länsimailta. Sille on annettu ulkomainen sotajoukko, ja viimeisten Afganistanin vaalien jälkeen voipa melkein todeta, että korruptoitunut nukkepresidentti. Turvallisuussektori hukkuu rahaan, kun koulut ja sairaalat kaipaavat kipeästi apua. Sotiminen on tehnyt monien avustusjärjestöjen toiminnan maassa täysin mahdottomaksi.

Yksi suomalainen sotilas Afganistanissa maksaa 100 000 euroa vuodessa. Tuolla summalla rakentaisi Afganistaniin kaksi koulua. Ihmettelen, kuinkakohan monta nuorta afgaanimiestä tuolla summalla voitaisiin työllistää.

Puolustusministeri Jyri Häkämiehen mukaan turvallisuustilanteen parannuttua painopistettä voidaan siirtää siviilikriisinhallinnan suuntaan. Ihmettelen edelleen, milloinkahan tämä tapahtuu, vai pitääkö Suomen ensin voittaa sota.

Suomen rauhanturvaajien käyttö suurvalta-armeijoiden tukijoukkoina ei palvele kenenkään etua. Afganistanin operaatio on tuotava uudestaan eduskunnan käsittelyyn. Operaatio on muutettava siviilioperaatioksi. Ei saa olla epäselvyyttä siitä, että suomalaisten tavoitteena on siviiliväestön tukeminen, ei sodan lietsominen tai sotakokemusten hankkiminen.

Mielestäni on tärkeää, että eduskunnalla on oikeus ja mahdollisuus arvioida kaikkia rauhanturvaoperaatioita joka toinen vuosi. Nyt tähän ei ole mahdollisuutta, ja sen vuoksi tämä lakimuutos on aivan välttämätön. Afganistanin Isaf-operaation epäonnistumiset ja sotkut osoittavat, että Suomen kriisinhallinnan periaatteita on muutettava. Nykyisin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumisesta voidaan kyllä kuulla eduskuntaa vain, jos hallitus pitää sitä tarpeellisena.

Kriisinhallintaoperaatioilla, ei pelkästään Afganistanissa, on taipumus muuttua vuosien mittaan. Aikanaan, kun tämä Afganistanin Isaf-operaatio alkoi, se on siitä lähtien laajentunut Kabulista kattamaan koko maan, vaikka eduskunta vuonna 2002 tammikuussa suostui operaatioon, joka koski vain Kabulin ja sen ympäristön turvallisuutta. Sen jälkeen operaatio on muuttunut täydeksi sodaksi. Hallitus on sivuuttanut eduskunnan Afganistanin operaation laajentuessa ja muuttuessa. Jotta eduskunnalla olisi mahdollisuus arvioida meneillään olevien operaatioiden luonnetta, tavoitteita ja onnistumista, on tämä lainmuutos toteutettava.

Jatkossa kaikessa sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistumisessa on kuultava eduskuntaa aina kahden vuoden välein. Ei riitä, että ulkoasiainvaliokunta keskustelee, ei riitä, että puolustusvaliokunta keskustelee, ei mielestäni riitä sekään, että eduskunnan täysistuntosalissa on käyty muutamia keskusteluita sen jälkeen, kun niin ulkoasiainvaliokunta kuin vasemmistoliiton eduskuntaryhmäkin ovat tätä keskustelua vaatineet. Vastuu edellyttää, että kansanedustajat tekevät päätöksen joka toinen vuosi siitä, millä tavalla me turvaamme rauhaa maailmalla, eikä voi olla oikein, että tällaisten ratkaisujen tekeminen jätetään hallituksen käsiin niin, että eduskunta antaa avoimen valtakirjan eikä asiaan enää sitten puututa.

Toivon, että valiokunnassa asiaan suhtaudutaan vastuullisesti, ja toivon, että tällaista lakimuutosta lähdetään valmistelemaan.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa puhemies! Ed. Lapintien käyttämä puheenvuoro oli laaja ja perusteellinen ja tuki selkeästi sitä ajatusta, miksi tämä lakialoite sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain 3 §:n muuttamisesta on tehty.

Tällainen reaktiivinen toiminta, niin kuin Suomen valtiolla on, että se odottaa, mitä uusia toivomuksia Yhdysvallat esittää joukoista, ei ole oikea tapa kansallisesti hoitaa tätä asiaa, vaan pitäisi kuulla, mitä mieltä suomalaiset ovat Afganistanista ja siellä olosta. Eduskunnan pitäisi avoimesti täysistunnossa näitä asioita käsitellä tavalla, jolla myöskin saadaan asioille laajempi yleisö niin, että myös tiedotusvälineet pystyvät sitä oleellista keskustelua seuraamaan ja ihmiset tietävät, missä mennään.

Nyt tällä hetkellä Yhdysvalloissahan tilanne saattaa muuttua varsin nopeasti. Obaman sota, niin kuin Afganistanin sotaa siellä jo kutsutaan, ei enää nauti kansan enemmistön kannatusta. Afganistanin sodan ja tilanteen kehittyminen epäsuotuisaksi Yhdysvaltain näkökulmasta saattaa olla presidentti Obaman omallekin kannatukselle aika hankala tilanne. Tässä tilanteessa Suomi ei voi olla mikään paikkaaja, sotilaallinen sankari, joka lähtee kuin Sven Dufva sitten sinne liikkeelle, kun Yhdysvallat päinvastoin ottaa askeleita poispäin. Tästä on kysymys.

Puhemies! Sellainen lopuksi, että Suomelle tämä Afganistan ei ole mikään jatko meidän Tali—Ihantala-kokemuksillemme vaan se on aivan jotain muuta. Viittaan tässä vain ed. Heinäluoman puheenvuoroon, jonka hän käytti joku aika sitten, että ne, jotka vaativat Afganistanista lähtöä, suomalaisten sotilaiden vetämistä sieltä pois, olisivat nimenomaan käpykaartilaisia. Hän viittasi vasemmistoliittoon tässä asiassa. Käpykaartilaisia ovat sitten Yhdysvaltain kansan enemmistö ja muun muassa Australia, joka vetää joukkonsa sieltä.