Kimmo Sasi /kok(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Hyvät edustajat! Kuten kaikki tiedämme, rukouspäiväjulistuksesta on käyty varsin vilkasta keskustelua koko syksyn ajan. Rukouspäiväjulistuksella on satojen vuosien perinne. Se on eräässä vaiheessa lyhyeksi aikaa katkennut, mutta se on hyvin pitkä perinne, ja sen ovat antaneet joko hallitsija tai hallitus. Tässä on ollut kaksi vaihtoehtoa aina riippuen tilanteesta jopa Suomen itsenäisyyden aikana. Julistuksesta ei ole ollut eikä ole tälläkään hetkellä mitään säännöksiä lainsäädännössä, vaan se on perustunut käytäntöön, tapaoikeuteen. Sillä julistuksella ei ole myöskään oikeudellista sitovuutta, ja se on vain julistus kuulijalle, lukijalle, ja lukijan itse on arvioitava tuon julistuksen merkitys ja se, mikä merkitys ja vaikutus sillä on hänen omaan käyttäytymiseensä ja toimintaansa.

Meillä on keskusteltu varsin paljon kirkon ja valtion suhteesta viimeisten vuosikymmenien aikana, ja uskonnonvapauskomitea vuonna 2001 katsoi, ettei valtion ja uskonnollisten yhdyskuntien nykyisen tehtäväjaon kannalta ole perusteltua, että presidentti antaa julistuksen. Tämänkin jälkeen, vaikka komiteamietintö on julkistettu vuonna 2001, tätä perinnettä on jatkettu entiseen tapaan.

Tämä kysymys on pöydällämme siitä syystä, että perustuslakivaliokunta katsoi vuonna 2002 mietinnössään n:o 10, että kun tulkitaan perustuslain 57 §:ää, joka kuuluu seuraavasti: "Tasavallan presidentti hoitaa hänelle tässä perustuslaissa tai muussa laissa erikseen säädetyt tehtävät", niin se ei salli presidentiltä muuta määrämuotoista päätöksentekoa valtioneuvostossa kuin sitä, mikä perustuu perustuslakiin tai mistä on säädetty nimenomaisesti laissa. Kun tähän asti julistus on annettu valtioneuvostossa, tosin ilman valtioneuvoston ratkaisuehdotusta, niin on tästä selkeä johtopäätös, että jos samalla tavalla menetellen halutaan toimia, niin tuolle julistukselle pitää saada lakiperusta.

Hallitus on sittemmin antanut äänestyksen jälkeen eduskunnalle hallituksen esityksen laiksi ekumeenisesta rukouspäiväjulistuksesta. Tältä osin täytyy sanoa, että hallituksen esitys on tietyissä suhteissa ongelmallinen. Yleisesti ottaen voidaan siitä sanoa, että se on ehkä laadittu jossain määrin huolimattomasti. Jos esitetään vain kaksi kysymystä, voidaan todeta, että avoimeksi jää, onko tasavallan presidentillä oikeus vai velvollisuus antaa julistus. Sen lisäksi on kysyttävä, onko ehdotuksen mukaista, että tasavallan presidentti on sidottu ehdotukseen vai voiko hän muuttaa tuota ehdotusta. Tästä syystä perustuslakivaliokunta on pyrkinyt etsimään mahdollisimman ongelmatonta tapaa jatkaa nykyistä käytäntöä. Oikeastaan ratkaisu löytyi viime keskiviikkona, kun keskustelimme tästä asiasta yhdessä eduskunnan pääsihteerin ja oikeuskanslerin kanssa. Läsnä oli myöskin tasavallan presidentin kanslian edustaja.

Perustuslakivaliokunta ehdottaakin mietinnössään, että hallituksen esitys hylättäisiin, mutta että nykyinen käytäntö jatkuisi sellaisenaan eli että tasavallan presidentti antaisi tahtonsa mukaisesti, kuten hän on ilmoittanut, vuosittain rukouspäiväjulistuksen ja tuo julistus valmisteltaisiin ekumeenisesti, kuten tälläkin hetkellä tapahtuu.

Perustuslakivaliokunta tulkitsee uudestaan ja täsmentäen aikaisempaa kannanottoaan, mikä koskee tasavallan presidentin perustuslain 57 §:n ulkopuolelle jäävää toimintaa, ja katsoo, että se voi sisältää arvostuksen osoittamista kansalaistoiminnalle muun muassa siten, että presidentti toimii tapahtumien suojelijana tai pitää niihin liittyviä puheita. Tähän ei tarvita mitään lakiperusteita. Hän voi myöskin järjestää vierailuja ja tapaamisia, eikä siihenkään tarvita lakiperustaa. Tätä 57 §:n ulkopuolelle jäävää toimintaa valiokunta nyt mietinnössään tulkitsee ja venyttää käsitettä niin pitkälle, että tasavallan presidentti voi allekirjoittaa tällaisessa toiminnassa julkisuuteen tarkoitettuja tiedonantoja eli voi antaa julistuksen, allekirjoittaa sen, ja näin ollen se voidaan saattaa julkisuuteen, ja tällä tavalla nykyinen käytäntö voi jatkua.

Kuitenkin on todettava, että vähäinen muutos lopputulokseen kuitenkin tulee, koska tosiasiassa jonkinlainen muutos täytyy tehdä. Täsmälleen nykyisessä tilanteessa ei voida jatkaa. Tuo vähäinen muutos on se, että julistus ei enää mene valtioneuvoston määrämuotoisen päätöksenteon kautta vaan julistus menee ekumeenisen valmistelun jälkeen suoraan tasavallan presidentille. Se merkitsee sitä, että presidentti voi allekirjoittaa tuon julistuksen, mutta julistuksessa ei enää jatkossa olisi kulttuuriministerin nimeä.

Hallituksen esitys on sikäli ongelmallinen, että siinä lakiin perustumattomasta julistuksesta olisi tehty lakiin perustuva. Jos me katsomme valtiosääntökehitystä viime vuosikymmenten ajalta ja varsinkin siinä yhteydessä, kun perustuslakiamme uudistettiin, niin kehitys on vienyt selkeästi siihen suuntaan, että julkinen valta selvemmin pysyttelee erillään uskonnollisesta toiminnasta. Sitä pyritään entistä enemmän jättämään uskonnollisten yhdyskuntien itsensä hoidettavaksi. Tästä syystä kaikki asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että hallituksen esitys olisi vienyt kehitystä selkeästi ongelmallisempaan suuntaan. Kaiken kaikkiaan kuitenkaan kysymykseen hallituksen esityksen perustuslainmukaisuudesta perustuslakivaliokunta ei ole ottanut kantaa, koska nyt esitystä ei esitetä hyväksyttäväksi.

Mitä tulee asiantuntijoiden lausuntoihin hallituksen esityksen perustuslainmukaisuudesta, voidaan sanoa, että nämä lausunnot ovat olleet jossain määrin ristiriitaisia ja niissä on painotettu erilaisia seikkoja ja esitetty erilaisia arvioita.

Arvoisa puhemies! Valiokunnan mietintöön liittyy myöskin vastalause. Sekin merkitsee muutosta hallituksen esitykseen, koska vastalauseessa avataan hallituksen esitystä perustuslaillisempaan suuntaan. Nimittäin vastalauseessa lähdetään siitä, että tasavallan presidentillä ei olisi velvollisuutta mutta hän voisi antaa julistuksen eli harkintavalta jäisi tasavallan presidentille viime kädessä, mikä sinänsä helpottaisi niiden perustuslaillisten ongelmien ratkaisemista, joita tähän hallituksen esitykseen sisältyy.

Arvoisa puhemies! Toivon, että valiokunnan kanta täällä suuressa salissa hyväksytään ja tällä tavalla turvataan se, että nykyinen ekumeenisen rukouspäiväjulistuksen käytäntö voi jatkua.

Annika Lapintie /vas:

Herra puhemies! Valiokunnan puheenjohtaja Sasi kävi laajasti läpi valiokunnan mietintöä, joten sen perusteellisemmin en nyt sitä enää käy läpi. Haluaisin vaan oikeastaan alleviivata täältä yhden kohdan, jossa valiokunta toteaa: "Valiokunta ei pidä perustuslain 11 §:ssä turvatun uskonnon ja omantunnon vapauden näkökulmasta onnistuneena, että presidentti antaisi päätöksellään uskonnollisperäisen rukouspäiväjulistuksen." Nimenomaan tämä ehkä on näitä olennaisimpia kohtia tässä valiokunnan päätöksessä siitä, että kyse ei nimenomaan pitäisi olla presidentin tällaisesta oikeusvaikutuksia sisältävästä toimesta. Toisaalta valiokunta myöskään, koska esittää lakiehdotuksen hylkäämistä, ei ole arvioinut käsittelyjärjestystä.

Mutta vähän näistä perusteluista, miksi esimerkiksi minäkin päädyin siihen, että valiokunnan kanta ja ehdotus on oikeastaan ainoa mahdollinen keino ratkaista tämä asia, kuten esimerkiksi puheenjohtaja Sasi äsken toi esille.

Monissa valiokunnan kuulemissa asiantuntijalausunnoissa nimenomaan todettiin kiistatta, että rukouspäiväjulistus on selkeän uskonnollinen, sitoutunut kristinuskoon, ja esimerkiksi tämä käy hyvin ilmi tästä tuoreimmasta, vuonna 2002 annetusta ja myös säädöskokoelmassa julkaistusta julistuksesta. Tämä julistushan alkaa toteamuksella, jonka mukaan "Raamatun kuva ihmisen luomisesta on voimakas keskinäisen huolenpidon ja rakkauden kuvaus". Kuten rukouspäiväjulistustekstiin kuuluu, viitataan asianomaiseen Raamatun kohtaan, jota nyt valitettavasti en osaa tähän kertoa.

Tämä uskonnollinen sisältö tulee vahvasti esille myös julistuksen loppuosassa: "Tasavallan kansalaisia pyydetään ottamaan osaa näihin yhteisiin jumalanpalveluksiin sekä syventymään myös kodeissa kristinuskon iänkaikkisiin totuuksiin." Sen lisäksi tässä rukouspäiväjulistuksessa vahvistetaan saarnojen aiheet julistuksen liitteenä. Siellä on sitten Raamatun tekstit ja siteeraukset.

Meillä on voimassa perustuslaki, joka todellakin lähtee siitä, että jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus, johon sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, totta kai, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Sen lisäksi kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Kun nyt katsomme äsken siteeraamiani edellisen rukouspäiväjulistuksen kohtia, niin siinähän kuitenkin vahvasti kehotetaan nimenomaan kansalaisia ei pelkästään osallistumaan kirkollisiin toimituksiin vaan myös kodeissaan syventymään kristinuskon iänkaikkisiin totuuksiin. Mielestäni kyllä tästä on vedettävissä se johtopäätös, että ihan perustuslain mukaista ei ole, että tämä lain muotoisena annettaisiin.

Lisäksi perustuslain 6 § toteaa, että ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan muun muassa uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Kun näitä nyt sitten tarkastellaan tätä hallituksen alkuperäistä lakiehdotusta tai vaikka tätä vastalauseen lakiehdotusta vasten, niin kyllä niissä nyt ristiriita on.

Sen lisäksi kehitys viime vuosina kirkon ja uskonnon ja valtion ja eduskunnan ja presidentin suhteissa on aika johdonmukaisesti kulkenut tiettyä suuntausta, joka oikeastaan lähtee nimenomaan siitä, että lainsäätämisen, lainkäytön ja kaiken tällaisen valtiollisen oikeusvaikutteisen toiminnan pitäisi olla neutraalia.

Vuonna 93 uudistettiin kirkkolakia. Silloin omaksuttiin tällainen perusratkaisu, jonka mukaan kirkkolaki on ennen muuta kirkon hallintoa koskeva laki, kun taas tunnustuksellisten kysymysten sääntely on osoitettu kirkon itsensä hoidettavaksi. Toisaalta myös tätä neutraliteettia on vahvistanut se, että piispojen nimitysvalta siirrettiin pois tasavallan presidentiltä kirkolle, ja sen lisäksi on säädetty uusi uskonnonvapauslaki.

Lisäksi emme voi täällä eduskunnassakaan täysin sulkea silmiämme siltä, että suomalainen yhteiskunta muuttuu. Yhteiskunta ei enää ole niin yhtenäinen kuin aikaisemmin, vaan meillä on kuitenkin tätä monikulttuurisuutta ja maailmankatsomuksellisesti erilaisia näkemyksiä. Sen vuoksi mielestäni nimenomaan uskonvapauden kannalta on entistä tärkeämpää, että otetaan huomioon myös tästä valtauskonnosta poikkeavien ryhmien ja yksilöiden uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset vakaumukset.

Pidän myös hyvin tärkeänä, että eduskunta kunnioittaisi kansalaisia riippumatta siitä, mikä heidän uskonnollinen näkemyksensä tai maailmankatsomuksellinen vakaumuksensa on. Nimenomaan tämä uskonnon ja yhteiskunnan monimuotoisuus ja monikulttuurisuus johtaisi siihen, että tämä uskonnollinen neutraliteettivaatimus olisi entistä painokkaampi nimenomaan tässä meidän perusoikeusjärjestelmässämme. Lisäksi mielestäni meidän pitäisi aina muistaa se, että perustuslaissa säädetyt perusoikeudet ja oikeuksien kunnioittaminen lähtee usein siitä, että katsotaan, että nimenomaan vähemmistöillä on se kaikkein suurin tarve saada tätä perustuslain antamaa suojaa. Tässä nyt tavallaan sitten pakotetaan valtauskontoa kaikki noudattamaan, jos tällainen laki siis säädettäisiin. (Ed. Rossin välihuuto)

Rukouspäiväjulistuksen sisältö, kuten aikaisemmin tuossa kävi ilmi, on selvästi leimallisen uskonnollinen ja tiettyyn kristinuskon suuntaukseen vahvasti sitoutuva. Erityisen tärkeää on huomata se, että rukouspäivinä käytettävien Raamatun tekstien hyväksyminen osana rukouspäiväjulistusta hyvin tarkasti määrittää sen, miten tätä uskontoa tulee harjoittaa. Ed. Rossi tuossa välihuuteli. Minusta sinänsä siinä ei ole minkäänlaista ongelmaa. Suon mielelläni tämän kaikille, jotka sitä haluavat tehdä, mutta minun mielestäni eduskunnan ei pidä lailla määrätä, millä tavalla ihmisten pitää uskontoansa harjoittaa.

Nimenomaan näissä asiantuntijakuulemisissa on myös käynyt ilmi, että jos tasavallan presidentin tehtäväksi osoitettaisiin tällainen rukouspäiväjulistus, niin se ei olisi sopusoinnussa perustuslain uskonnollisen neutraliteetin kanssa. Kun nimenomaan puhutaan uskonnon sisällöllisestä ydinalueesta, uskonnon harjoittamisesta ja siihen liittyvästä julistuksesta, niin sitä suuremmalla syyllä valtion päämiehenä toimivan presidentin ei tällaista tulisi tehdä juuri siksi, että se rikkoo perustuslaista johtuvaa velvoitetta kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia. Toisin sanoen tällainen laki olisi perustuslain vastainen, ja totta kai silloin se myös vaatisi sen, että laki tulisi säätää, jos sellaista haluttaisiin säädettäväksi, perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Osa asiantuntijoista käsitteli myös vaihtoehtoja. Entäs sitten, jos halutaan laki, joka ei olisi ristiriidassa perustuslain kanssa ja joka voitaisiin säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä? Silloin lähtökohdaksi on otettu se, että lain tulisi olla yleisempi ja laajempi, esimerkiksi niin, että presidentti antaisi yhden tai useamman uskonnollisen yhdyskunnan valmisteluun perustuvia julistuksia asianomaisten uskontokuntien pyhä- ja merkkipäivinä tai siitä, miten niitä vietetään. Samoin presidentti voisi laatia eri uskonnollisten suuntausten suhteen neutraaleja julistuksia, mikä osoittaisi, että kulloisenkin tasavallan presidentin ja eri uskontokuntien välisestä suhteesta sitten riippuisi, missä määrin presidentti osallistuu tai ei osallistu. Voisinpa kuvitella, että mikäli maassamme olisi presidentti, joka ei ole luterilaisen kirkon jäsen, ehkäpä sitten ei kovin mielellään häntä tähän haluttaisikaan.

Eli olen oikein tyytyväinen siitä, että perustuslakivaliokunta on antanut mietinnön, jossa lakia esitetään hylättäväksi, ja toivon, että tämä voidaan myös saattaa sitten koko eduskunnan päätökseksi. En nyt lähde toistamaan sitä, minkä hyvin puheenjohtaja Sasi kertoi, että tämä perinne sinänsä voi jatkua ilman, että tällä tavalla valtiollisten toimien myötä kenenkään uskonnollista tai maailmankatsomuksellista vakaumusta loukataan.

Irina  Krohn  /vihr:

Arvoisa puhemies! Tämän hallituksen ensimmäinen kriisi oli pääministerin vaihtuminen ja seuraava hallituskriisi oli tämän rukouspäiväjulistuksen tiimoilta, kun hallituksessa äänestettiin. Olen ollut hyvin iloinen, että perustuslakivaliokunnassa puheenjohtaja Sasin ja varapuheenjohtaja Alhon johdolla on määrätietoisesti perustuslain hengessä yritetty ratkaista tämä hallituksen sisäinen kriisi ja saatu aikaan mietintö, joka tämän poliittisen kriisin pystyy ratkaisemaan aivan perustuslain suomilla keinoilla. Mietintö todella lähtee siitä, että traditio voi jatkua ja se on mahdollista ja voidaan ajatella, että se myös sopii suomalaiseen yhteiskuntaan ja presidentin toimintaan.

Olen hyvin häkeltynyt ja pettynyt siitä, että perustuslakivaliokunnan erityisasemaa kunnioittavasta työskentelystä huolimatta mietintöön sisältyy vastalause, jossa tähän rukouspäiväongelmaan, joka oli siis jo ratkaistu valiokunnan mietinnössä, tarjotaan edelleen ikään kuin ratkaisua, joka oikeastaan ei ole ratkaisu, vaan haluttiin jatkaa tämän asian ongelmaksi tekemistä ja politisoimista. Ed. Lapintie ansiokkaasti kuvasi äsken sitä, että kun on tämä toinen vaihtoehto, että säädettäisiin laki, meidän valiokuntamme ei vielä ole ottanut kantaa siihen, onko se mahdollista. Siis kaikkihan on tietysti mahdollista perustuslain säätämisjärjestyksessä, mutta uuden perustuslain hengessähän on tarkoitus, että tällä säätämisjärjestyksellä ei tehdä näitä aukkoja tai poikkeuksia, vaan sitä mikä ei ole perustuslain mukaista, ei pidä siksi säädettämän. Todella asiantuntijoiden vaihtoehtoja, jos puhuttiin laista, oli se, että joko ei pidä säätää tai sitten säädetään tällainen aivan uusi aluevaltaus, että presidentti antaa mahdollisesti mormonien, ateistien, juutalaisten, muhamettilaisten, kristittyjen julistuksia tarpeen ja halun mukaan, mikä olisi tosiasiallisesti aivan uuden tradition luomista.

Kun olen miettinyt, miksi tätä taitavaa ratkaisua ei ole haluttu hyväksyä yksimieliseksi kannaksi, niin kumpikaan vaihtoehto, jotka näen selitykseksi, ei mielestäni lisää politiikan arvostusta, mutta niitä problematisoin.

Ensimmäinen ajatus on se, että tämä kiista ei koskenutkaan pelkästään tätä traditiota ja rukouspäivää, vaan meillä on vielä jäsentymätön ja epäselvä käsitys siitä, mikä valtion ja kirkon suhde tässä yhteiskunnassa on, vaikka meillä on yksimielisesti hyväksytty perustuslaki, missä lähdetään tästä, että valtioelimet ovat neutraaleja, että positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus ovat yksilön ominaisuuksia, mutta valtio ei harjoita positiivista uskonnonvapautta edistämällä jotain uskontoa vaan on neutraali sen suhteen. Mutta tähän tilanteeseen, mikä on valittu näissä komiteanmietinnöissä ja muissa, ei olla tyytyväisiä. Tämän rukouspäiväjulistuskiistan varjolla tai takana halutaan problematisoida tai tuoda esille paineita nykytilanteen tai nykysuuntauksen muuttamiseksi.

Siinä mielessä olen erittäin pettynyt siihen, että juuri kirkko niin voimakkaasti tätä määrämuotoista ratkaisua vaati senkin jälkeen, kun oli tarjolla se, että tämä kaunis ja tällä hetkellä hyvin humanistinen ja kansakuntaa kokoava traditio voisi jatkua. Siinä näen merkkejä siitä, että kirkko hakee ehkä uudelleen rooliaan yhteiskunnassa. Viime vuosina, kun kirkolla on ollut vähemmän muodollista asemaa, voi sanoa, että kirkon rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut paljolti syrjäytyneiden, heikkojen, vähemmistön ääni ja sillä on ollut hyvin voimakas eettisten avausten rooli. Se on ikään kuin vailla näkyvää asemaa ottanut uudelleen sisällöllistä valtaa tai asemaa. Olen pettynyt siihen, että kirkko haluaisi tämän sisällöllisen arvovallan rinnalle uudelleen tällaisia merkkejä kirkon ja valtion suhteesta, jotka eivät ole mielestäni toivottavia.

Kun tässä on puhuttu traditiosta, haluaisin muistuttaa, että tradition alku 1772 on ollut nimenomaan se, että kirkko Pohjoismaissa, Lutherin oppien mukainen vähemmistösuuntaus, luterilaisuus, on halunnut varmistaa rukouspäiväjulistuksella, että ei tule vääräuskoista kuningasta. Rukouspäiväjulistuksen tradition yksi ydin on ollut sitoa valtion päämies tiettyyn uskontoon. Tämä mielestäni ei voi olla tämän tradition tämänhetkinen tavoite.

Tämä pohdiskelu siitä, että kirkko ja ehkä osa poliittisista puolueistakin haluaa avata uudelleen kysymystä valtion ja kirkon suhteesta toisin kuin se on perustuslaissa määritelty, on yksi näkökulma. Toinen, ehkä raadollisempi, minusta hyvin ikävä näkökulma on se, että sen jälkeen, kun tähän poliittiseen kiistaan, joka hallituksessa oli rukouspäiväjulistuksesta, oli tarjolla tyylikäs ratkaisu, joka takaisi tradition ja jota todella myös vasemmistoliitto ja vihreät ovat olleet hyvin voimakkaasti tukemassa, on perustuslakivaliokunnan sisällä, päinvastoin kuin sen rooliin kuuluu, ikään kuin suojeltu hallituksen tai joidenkin ministerien politiikkaa.

Meillähän Suomessa, haluan hyvät kollegat muistuttaa, on hyvin ainutlaatuinen järjestelmä, jossa perustuslakivaliokunta, edustajista koostuva elin, etukäteen valvoo lakien perustuslainmukaisuutta, eikä ole sitä mallia, mikä on suurimmassa osassa maailman valtioissa valittu, että jälkikäteen erillinen tuomioistuin tutkii tarvittaessa perustuslainmukaisuutta. Tämä suomalainen malli, joka on ollut hyvin toimiva, on asettanut juuri perustuslakivaliokunnalle sellaisen vastuun, että siellä istuvat jäsenet tai puolueen edustajat eivät tarkastele asiaa päivänpolitiikan näkökulmasta, vaan perustuslain näkökulmasta. Siitä syystä toivon, että tämä vähemmistön mietintöön jättämä vastalause, jossa tarjotaan jo kertaalleen ratkaistuun ongelmaan ratkaisuksi mallia, josta me emme vielä tiedä, onko se edes perustuslaillisesti mahdollinen, ja joka on ainakin perustuslain näkökulmasta tarpeeton, kun on tämä mietinnön malli on olemassa, tämän kaltainen työskentelytapa, ei ole uusi avaus tämän eduskunnan perustuslakivaliokunnan työskentelyssä.

Todella korostan sitä, että se, että presidentti määrämuotoisesti istunnossa allekirjoituksellaan, niin kuin on ollut tämä vanha käytäntö, antaa esityksen, jossa siis kehotetaan kaikkia tekemään sitä ja tätä ja jossa on Raamatun teksti liitteenä, olisi käytännössä ollut hyvin monen kansalaisen uskonnonvapautta loukkaavaa, kun taas tämä valittu malli, missä presidentti kansakunnan symbolina ja kansallisena toimijana on yhteyksissä erilaisiin yhteiskuntaa ylläpitäviin voimiin, mutta ei tee sitä instituutioon tai määrämuotoon sidottuna, on erittäin tyylikäs ratkaisu siinä tilanteessa, missä haetaan tasapainoa sen suhteen, että joitakin traditioita halutaan siirtää eteenpäin, vaikka niiden traditioiden alkuperäinen tarkoitus tai syy on jo katkennut.

Markku  Rossi  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Ensinnäkin täytyy onnitella hallitusta siitä, että se on voinut hallituksen esityksen puitteissa laista ekumeenisesta rukouspäiväjulistuksesta löytää huomattavasti paremman nimen kuin aiempi eli julistus neljästä kiitos-, katumus- ja rukouspäivästä. Tämä on tältäkin osin hyvä suunta ja hyvä kehitys.

Ed. Krohn totesi omassa puheenvuorossaan, että tämä rukouspäiväjulistus on ollut hallitukselle kriisi. Haluan kyllä todeta, että kriisit ovat ihan jotain erinäköisiä kuin tämä asia. Ehkä jopa kymmenen vuotta sitten eduskunta oli monenkin kriisin sisällä, ja silloin asioita käytiin käsittelemään vakavasti ja niitä ratkaistiinkin, mutta tämä kysymys, josta sinällänsä on tiedossa, että on hallituksessa oltu erimielisiä, ei ole kuitenkaan hallitukselle ollut mikään kriisi.

Perustuslakivaliokunta on omalta osaltaan tätä mietintöä laatinut hyvin pitkälti sillä perusteella, että katsomme tämän asian kannalta, kuinka asiassa tulee edetä, ja olemme myös jättäneet sinällänsä kuitenkin, kun kysymyksessä on poliittinen arvio, tämän niin sanotun politiikan puolen tässä ehkä paljon vähäisemmälle, ja minusta se on ollut tämän asian käsittelyn kannalta aivan hyvä.

Perustuslakivaliokunnalla ei ole ollut tämän asian käsittelyssä peruukit päässään ja kaavut päällään, koska me toimimme tässä aivan normaalina valiokuntana antaessamme oman mietintöesityksemme salille. Tässä suhteessa täälläkin aiemmin todettu perustuslakivaliokunnan jokin muu rooli, perustuslaillinen rooli, ei tämän käsittelyn yhteydessä sinällänsä ole sen kummoisemmassa roolissa, eli olemme ilman peruukkeja ja kaapuja kokoontuneet tämän asian tiimoilta.

Sinänsä asia on mielenkiintoinen, ja itse asiassa, kun valiokunta on tätä asiaa käsitellyt, on pakko todeta, että jos nämä kannat ovat olleet hieman kauempana niin sekä nyt sitten mietinnön ja valiokunnan enemmistön kanta että myös täpärästi vähemmistöön jääneen puolen kanta ovat lähentyneet toisiaan. Itse asiassa voi sanoa, että nämä paperit monin osin koskettavat tosiaan aika läheisesti. Eli ehkä tässä nyt ei sen suurempaa kriisiä sitten ole jatkossa eduskunnankaan käsittelyssä ja toivon mukaan ei asiassa itsessäänkään.

Toisaalta voi myös onnitella siitä, että uskonpa vaan, että aika monelle tällainenkin asia kuin rukouspäiväjulistus eli nämä vanhat neljä kiitos-, katumus- ja rukouspäivästä annettua julistusta on nyt sitten tullut kansalaisille ja varmaan edustajillekin aika lailla tutummaksi kuin se on ollut aikaisemmin. Näin ollen tämä joulun alusaika on tarjonnut hyvää tilaisuutta asian tutkimiseen, ja siinä mielessä en kyllä voi yhtyä siihen näkökulmaan, mikä täällä ed. Lapintien puheenvuorossa aiemmin tuli, ainakin sellainen tunne tuli, että kun tässä kehotetaan kansalaisia sinällänsä hyviin asioihin, siinä olisi jotain outoa ja pahaa.

Kun Turusta julistetaan joulurauha kaikelle kansalle, niin siinäkin esitetään tiettyjä toiveita ja ennen kaikkea meidän kansalaisten suuntaan. Kansalaisillekin pitää voida esittää vetoomuksia ja toivomuksia. Miten sitten itse kukin niihin suhtautuu, on jokaisen oma asia. Näin on myös rukouspäiväjulistustenkin kohdalla ja suhteen.

Kirkot ovat olleet voimakkaasti tämän ekumeenisen rukouspäiväjulistuksen valmistelun takana ja kannattamassa tätä, ja on syytä todeta, että evankelisluterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon lisäksi Suomen vapaakristillisen neuvoston hallitus on omalta osaltaan ottanut kantaa tähän asiaan ja ollut tätä rukouspäiväjulistusta tukemassa. Tähän vapaakristilliseen neuvostoon kuuluvat kaikki vanhat Suomessa toimivat vapaakirkot aina Pelastusarmeijasta helluntailiikkeeseen saakka. Kysymyksessä on kuitenkin hyvin vahva tahdonilmaus siitä, että tasavallan presidentti on rukouspäiväjulistuksen allekirjoittaja, ja tässä yhteydessä kirkot ovat nähneet merkittävänä yhteiskunnan roolin.

Voi kysyä nyt sitten, haluaako yhteiskunta kääntää jollakin tavoin kirkolle selkänsä tässä kysymyksessä. Vaikka täällä on puheenvuoroissa vakuutettu sitä, että itse asiaa vastaan ei välttämättä ole mitään, kunhan valtiolliset elimet ja kirkko eivät kytkeydy liian likelle toisiaan, niin kuitenkin tällainen kysymys tulee mieleen, haluammeko me olla katkaisemassa tämän monisatavuotisen perinteen ja tältä osin muuttamassa tätä traditiota.

Kun perustuslakivaliokunta on omalta osaltaan käsitellyt niin perustuslain kuin sitten ottanut myös rukouspäiväjulistukseen aiemmin kantaa, niin ei perustuslakivaliokunnan lähtökohtana ole ollut se, että kun perustuslaki velvoittaa tasavallan presidentin tehtävät niin, että ne ovat joko perustuslaissa tai muuten lailla määrättyjä, etteikö tätä rukouspäiväjulistusta olisi voitu hoitaa ja etteikö sitä voisi hoitaa lain kautta. Tähän on myös hallitus päätynyt omassa esityksessään, ja tältä pohjalta tämä hallituksen esitys on tullut eduskunnan käsittelyyn, ja nyt sitten eduskunnan tehtävä on ottaa tähän kantaa.

Perustuslakivaliokunta, kuten valiokunnan puheenjohtaja ansiokkaasti selvitti, ei ole arvioinut perustuslain säätämisjärjestyskysymystä. Täällä ainakin ed. Lapintien puheenvuorossa esitetty tulkinta perustuslain säätämisjärjestyksen välttämättömyydestä tai lähtökohta, että tulee näin säätämisjärjestys käsitellä, perustuu kyllä edustajan omaan arvioon, ja tässä asiantuntijoiden mielipiteet kulkevat ristiin. Näin ollen myös silloin nimenomaan kansanedustajat joutuvat tämän arvion tekemään, mikä se lopputulos tältä osin sitten on.

Eli jos toisin sanoen myöhemmin tekemäni esitys vastalauseen pohjalta tulee eduskunnan äänestyksessä toteutumaan, niin sen jälkeen on myös paikallaan miettiä sitä, tuleeko tämä säätämisjärjestyskysymys arvioitavaksi. Mutta en mene siihen tässä vaiheessa vielä, se asia tulee sitten myöhemmin.

Kysymys on hyvin pelkistetysti siitä, säädetäänkö rukouspäiväjulistus lailla vai kulkeeko tämä traditio kenties jollain muulla pohjalla. Ei siinä oikeastaan sen kummoisemmasta asiasta niin kuin teknisessä mielessä ole kysymys. Mitä muuta siellä taustalla on, sen voi jokainen vapaasti itse miettiä. Tämän myös valiokuntaa jollakin lailla vaivanneen ristiriidan kohdalla on vaan todettava, että tämän lain käsittelyn ja lain puollon kannalla olevien mielipiteet ovat lähteneet siitä liikkeelle enemmän, että näin yhteiskunta ei myöskään suomalaisille kirkoille ja tälle perinteelle käännä selkäänsä, vaan me tätä omalta osaltamme haluamme varmemmin jatkaa kuin että se jäisi ehkä puhtaasti presidentin harkittavaksi, mitä hän asialle kulloinkin tulee tekemään.

Herra puhemies! Ehdotan sekä vastalauseessa olevilla perusteluilla että puheenvuoroni perusteluilla, että eduskunta päättäessään ekumeenisesta rukouspäiväjulistuksesta ottaa käsittelyn pohjaksi mietinnön vastalauseessa olevan pykälämuotoilun, jonka perusteella tasavallan presidentti voi antaa rukouspäiväjulistuksen ja se esitellään presidentille ilman valtioneuvoston ratkaisuehdotusta.

2 §:n haluan vielä lukea tässä myös: "Rukouspäiväjulistus valmistellaan vuosittain ekumeenisesti. Ehdotus rukouspäiväjulistukseksi luovutetaan opetusministeriölle."

3 § on vastalauseessa samanlainen kuin hallituksen esityksessä.

Eduskunnan ratkaistava tämä kysymys joka tapauksessa on. Olen siitä sinällänsä iloinen, että tässä nyt eivät ole aivan nämä suuret tunteet lyöneet niin vahvasti yli kuin ehkä helposti tämän tyyppiset kysymykset voisivat ainakin joissakin muissa maissa aiheuttaa varsin voimakkaitakin tunteenvyörytyksiä. Tässä suhteessa ehkäpä voisi sanoa, että eduskunta on tietyllä lailla maallistunut, vaikka meillä myös kunnianarvoisia jumaluusopin asiantuntijoitakin tästä talosta ja varmaan seuraavien puheenvuoron käyttäjistäkin löytyy.

Näin ollen, herra puhemies, teen aiemman ehdotuksen ja toivon, että eduskunta voi yhtyä tuohon vastalauseen mukaiseen kantaan.

Annika Lapintie /vas(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Ed. Rossin vertaus Turun kaupungin joulurauhanjulistukseen ontui kyllä pahan kerran. Ensinnäkin sen julistuksen lukee kaupunginkanslian virkamies, ja toiseksi, kuten tässä tänään opimme, tässäkin salissa tämä joulurauha koskisi vain minua ja varapuhemies Kanervaa, koska se julistetaan vain Turun kaupungin asukkaille.

Mutta sen lisäksi rukouspäiväjulistus, jossa todellakin todetaan, että tasavallan kansalaisia pyydetään ottamaan osaa yhteisiin jumalanpalveluksiin ja syventymään myös kodeissa kristinuskon iankaikkisiin totuuksiin, poikkeaa joulurauhanjulistuksesta huomattavasti. Olennainen ero on juuri siinä, onko se lain muodossa ja presidentin allekirjoittama, jolloin täytyy lähteä siitä, että se todellakin sitten velvoittaisi kaikkia tasavallan kansalaisia. Uskon varmasti, että monet muiden uskontokuntien edustajat tai muun maailmankatsomuksen omaavat henkilöt valitettavasti kokisivat, että heidän oikeuksiaan vapaasti harjoittaa omaa uskontoaan sorrettaisiin. Toivoisin, että tässä salissa ei tämän sisältöisiä lakeja säädettäisi.

Irina Krohn /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Rossin puheessa oli mielestäni ainakin kaksi pientä epätarkkuutta.

Ensimmäinen koski perustuslakivaliokunnan erityisroolia. Siinä tilanteessa, missä käsittelemme säätämisjärjestystä, meillä on erityisrooli. Juuri toin esille sen, että tässä tilanteessa, kun tätä säätämisjärjestystä ei ole vielä käsitelty, teidän esittämänne ratkaisun kantavuutta ei ole vielä testattu.

Toinen epätarkkuus koski sitä, että vastalauseessa esitetty malli takaisi paremmin. Sehän ei pidä paikkaansa, koska molemmissa näissä malleissa jätetään lopullinen asia presidentin harkintaan. Päinvastoin kuin hallituksen esityksessä myös perustuslakivaliokunnan vähemmistö perustuslakiasiantuntijoita kuultuaan tätä nimenomaan muutti, että tämä ei ole pakko vaan presidentin harkinta. Lopulta tämän tradition jatkaminen on kuitenkin molemmissa esitetyissä vaihtoehdoissa kiinni presidentin henkilökohtaisesta tahdosta tätä traditiota jatkaa. Kumpikaan malli ei luo sellaista automaatiota, mikä tämän nykytilan tekee.

Lauri Oinonen /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! On oikein hyvä, että näin adventtiaikana, jonka tulee olla hiljentymisen ja paaston aikaa, meillä on tällainen syvä keskustelu rukouspäivistä käynnissä. Tämä jo keskusteluna on tavattoman hedelmällinen ja hyvä, tulee eri näkökohtia esille.

Ed. Lapintielle haluaisin todeta sen, että nykyisellään rukouspäiväjulistuksen sanamuodoissa on verbi "kehotetaan". Mehän emme tiedä, mitä verbiä käyttää seuraava rukouspäiväjulistus, mutta verbi "kehottaa" ei ole määräys tai käsky vaan myönteinen signaali, jolla osoitetaan suuntaa. Jää sitten kansalaisen itsensä harkittavaksi, noudattaako hän missä määrin tätä kehotusta.

Seppo Särkiniemi /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti: Ed. Lapintie on taitava poliittinen retorikko, ja hän tässä onnistuu nyt hyvin kääntämään kysymyksenasettelun minun mielestäni hiukan toiselle polulle. Kysymyshän ei ole siitä, että tämä julistuksen funktio, vaikka sen presidentti nyt antaisi, lain kautta muuttuisi, vaan siitä, että lailla pidettäisiin huolta, että julistus voitaisiin antaa, niin kuin se on ennen tehty.

Markku Rossi /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Olen kyllä pannut merkille, että joulurauha julistetaan kyllä kaikille kansalaisille. Mielelläni otan sen vastaan kuopiolaisena ja savolaisenakin, että tässä suhteessa olkoon se nyt sitten näin. Mutta joka tapauksessa, kun vertasin tähän joulurauhakysymykseen, tässähän tietysti on kahdesta eri asiasta kaiken kaikkiaan kysymys. Mutta halusin vain lähestyä asiaa siten, että tämän tyyppisiä muitakin julistuksia toki on olemassa, ja toki sillä ei ole lain voimaa, tässä suhteessa onneksi ehkä kuitenkin näin.

Ed. Krohnille haluan vaan todeta näistä epätarkkuuksista: Perustuslakivaliokuntahan todellakaan ei ole käsitellyt säätämisjärjestyskysymystä, ja tässä suhteessa se on toiminut kuin valiokunta muiden joukossa. Sen jälkeen, jos säätämisjärjestyskysymys tulee, sille kuuluu tietysti sitten tietysti se rooli, eikä meillä nyt perustuslakivaliokunnalla ihan loppuseltaan muutoinkaan tuomioistuimen roolia ole, se sitten käydään ihan toisissa asteissa.

Annika Lapintie /vas(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Ed. Oinoselle, joka totesi, että tässä vain kehotetaan kansalaisia: Kyllä täällä lukee aivan selvästi, että kaikkien asianomaisten velvollisuus on tiedottaa tästä päätöksestä ja edistää sen noudattamista. Kyllä nämä ovat kovasti velvoittavia muotoja. Perustuslakivaliokunta on mietinnössäänkin muun muassa todennut, että "Uskonnon ja omantunnon vapauden näkökulmasta pitää uudelleen arvioida, voiko presidentin myötävaikutuksella annettavan rukouspäiväjulistuksen tekstiin sisältyä kehottavia tai velvoittavia sanontoja", eli kyllä tämä tulisi joka tapauksessa uudelleenarvioitavaksi myös silloin, jos lakia ei säädetä.

Lyhyesti ed. Särkiniemelle: Nythän lakia ei ole, ja jos sellainen säädettäisiin, aloittaisimme aivan uuden tradition, aivan uuden järjestelmän, joka vielä menee eri suuntaan kuin kaikki viime vuosikymmeninä tehdyt uskontoa ja kirkkoa koskevat lainsäädännöt.

Arja Alho /sd:

Arvoisa puhemies! Ed. Rossi täällä sanoi, että perustuslakivaliokunta on käsitellyt tätä asiaa ihan niin kuin mikä valiokunta tahansa, kun se nyt esittää sitä, että tämä hallituksen esitys lakimuotoisesta rukouspäiväjulistuksesta hylättäisiin. Rohkenen olla tästä tulkinnasta eri mieltä. Ensinnäkin tietysti jo hallituksen esityksessä lähdettiin siitä, että perustuslakivaliokunnan tulisi tarkastella tätä kysymystä säätämisjärjestysnäkökulmasta, mutta kun sitten itse asiassa perustuslakivaliokunta lakiesitystä käsitteli, ilman muuta jouduimme katselemaan sitä siitä näkökulmasta, miten tasavallan presidentin instituutio järjestyy tämäntapaisen lain antamisen yhteydessä ja miten se on sopusoinnussa uuden perustuslain kanssa. Tavallaan olimme juuri leipätyössämme, katsomassa sitä, miten perustuslaki voi toimia, miten tasavallan presidentin tehtävien määrämuotoisia säännöksiä voidaan antaa ja ovatko ne sitten, jos niitä erikseen lailla tehdään, sopusoinnussa sen kanssa, mikä on perustuslain muu kokonaisuus. Siinä mielessä tämä nyt ei ole ihan näin, että tykkääkö vai eikö tykkää, vaan tarkastelunäkökulma on ankkuroitunut hyvin vahvasti nimenomaisesti uuteen perustuslakiimme.

Niin, kysymys olikin juuri tästä, että perustuslain 57 § sanoo siitä, että tasavallan presidentti hoitaa hänelle tässä perustuslaissa tai muussa laissa erikseen säädetyt tehtävät, ja tästähän asettui se ongelmatilanne, jossa hallitus oli jonkin aikaakin, yritti löytää ratkaisua. Haluttiin, että traditio jatkuu, ja näytti siltä, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin kyseisen perustuslain pykälän mukaisesti lain säätäminen. Sitten taas vastaavasti oikeusministeriön puolella katsottiin, että tämä on perustuslain uskonnonvapauden kanssa ristiriidassa ja tällaista ei voisi tehdä. Tämä pattitilanne sitten johti siihen, että kuitenkin tällainen esitys eduskuntaan tuli, ja hyvä, että tulikin, koska perustuslakivaliokunta toki on perustuslain ylin tulkitsija ja saattoi löytää tähän uuden ja tyylikkään ja hyvän ratkaisun. Muutenhan tietysti edelleen varmaan tätä kiistelyä jatkettaisiin.

Olennainen viesti nyt kaikille tässä salissa ja muuallakin, ihmisille kodeissa, on se, että tämä traditio, jolla kiistämättä on merkitystä suomalaisessa kulttuurissa, olemmehan hyvin monet kuitenkin tosiasiallisesti evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, jatkuu ja se jatkuu juuri tällaisen ekumeenisen valmistelun pohjalta, jota uskon monen arvostavan. Siinä tulee olemaan mukana tasavallan presidentin myötävaikutus niin, että se ei ole ihan mikä tahansa kirkkojen puheenvuoro vaan siinä on tasavallan presidentin myötävaikutus. Olennaista on nyt kuitenkin se, että tässä ei toimi instituutio lain perusteella eikä perustuslain minkään säädöksen perusteella vaan tähän on haettu ratkaisu, joka on sopusoinnussa perustuslain kaikkien muiden kohtien kanssa, nimenomaan juuri uskonnonvapauden kanssa. Presidentti voi siis antaa tällaisen julistuksen, mutta se ei ole määrämuotoinen. Tämän mahdollisuuden avasi perustuslain 58 §, jonka esitöissä oli todettu, että tämänkintapainen lähestymistapa voi olla mahdollinen.

Palataan vielä siihen, olisiko mahdollista säätää tästä asiasta lailla. Tietystikin perustuslain 57 §:n mukaan on mahdollista säätää presidentille tehtäviä lailla. Kuitenkin asiantuntijakuulemisessa siitä huolimatta, että perustuslakivaliokunta ei ole tehnyt säätämisjärjestyskantaa sen takia, että se esittää tätä esitystä hylättäväksi — näinhän on silloin loogista, että sitä kantaa ei oteta — kuultiin kolmea asiantuntijaa, joista voi sanoa, että oikeastaan kaikki olivat sitä mieltä, että säätämisjärjestyksen kannalta kysymys oli pulmallinen.

Erityisen pulmallisena tai suorastaan mahdottomana sen näki asiantuntija Viljanen, joka nyt ei ole ihan meidän näkökulmastamme katsottuna — ja nyt siis puhun valiokunnan näkökulmasta — kuka tahansa asiantuntija sen vuoksi, että hänhän on ollut perusoikeuskomitean sihteeri ja tuntee tavattoman hyvin sen keskustelun, joka on liittynyt kansalaisten vapausoikeuksiin, sosiaalisiin, sivistyksellisiin ja taloudellisiin perusoikeuksiin. Hänen kantansahan oli jyrkän kielteinen. Sitten olivat asiantuntija Scheininin näkemykset, jotka olivat myöskin pulmalliset hallituksen esityksen suhteen, mistä syystä myöskin, aivan oikein minun mielestäni, keskustan ja muiden vastalauseessa on pykäliä muokattu. Professori Hidén pohti sitä, että kun kyseessä on kuitenkin selvästi tällainen ikään kuin traditioon perustuva käytäntö, ehkä kuitenkin se voitaisiin säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Kysymys oli pulmallinen. Mutta me emme paneutuneet tämän pulmallisuuden asteisiin niin syvästi, koska mielestäni valiokunta löysi tähän paljon tyylikkäämmän ja paremman ja nykyaikaan ja uuden perustuslain henkeen paremmin sopivan ratkaisun, joka on täällä jo erinomaisesti esitelty puheenjohtaja Sasin toimesta.

Kompromissi, tämä luova ratkaisu, on siis sellainen, että traditiota jatketaan tasavallan presidentin myötävaikutuksella. Hän voi sen allekirjoittaa, mutta se ei ole nyt instituution toimi sillä tavalla, että sitä voitaisiin verrata lainsäädäntöön ja sitä kautta tietysti niihin velvoitteisiin, joita lainsäädäntö kansalaisille asettaa. Niin kuin sanoin, se on sopusoinnussa uskonnonvapauslain kanssa. Tämä mielestäni sopii myöskin hyvin tasavallan presidentin muuttuneeseen tehtävään, kun hänen valtaoikeutensa ovat vähentyneet ja ikään kuin tavallaan presidentin rooli on muuttumassa enemmän — toivon mukaan, ja näin uskoisin, että myöskin julkisessa keskustelussa on ajateltu — tällaiseksi kansakuntaa kokoavan henkisen johtajuuden omaiseksi. Ilman muuta silloin tämmöiset ei määrämuotoon sidotut julistukset, tässä tapauksessa ekumeeninen rukousjulistus, ehkä toisessa tapauksessa julistus jostain muusta, kuten esimerkiksi yhteisvastuukeräyksestä tai suvaitsevaisuuden merkityksestä kansainvälistyvässä maailmassa konfliktien ratkaisemisessa ja rauhan edistämisessä, ovat juuri tämän tyyppisiä voimakkaita puheenvuoroja, julistuksia, joilla uskon olevan kansakunnan henkisen tien etsinnässä suurta merkitystä. Tässä suhteessa ratkaisu on mielestäni tavattoman tyylikäs.

Niinpä todellakin omasta puolestani ja, rohkenen tässä myöskin sanoa, sosialidemokraattisen ryhmän puolesta — ainakin valiokuntaryhmämme oli tätä mieltä — eduskunta pystyy nyt ylittämään tämän aikanaan, muutama viikko sitten, olleen konfliktitilanteen ja pattitilanteen ja voisi aivan hyvin yhteisellä ymmärryksellä viedä tätä asiaa eteenpäin valiokunnan mietinnön pohjalta. Uskon, että itse asiassa tämä muoto voi antaa tälle julistukselle jopa suuremman merkityksen ja huomioarvon kuin se, että se alistettaisiin tavanomaiseksi lakien pakkopullaksi, jota tämäkin talo suoltaa paljon. Tämä ehkä ei ole ihan nyt asianmukainen puheenvuoro siltä osin, mutta mielestäni pitäisi myöskin välttää turhien lakien antamista. Jos asioita voidaan hoitaa muutenkin, jotenkin minä en pidä hyvänä sitä, että lakitulvat kasvavat.

En pidä myöskään hyvänä sitä, että Suomi eurooppalaisessa yhteisössä jollakin tavalla nyt käpertyisi fundamentalistiseen ajattelutapaan. Suvaitsevaisuus on ehdottomasti kansakunnan kannalta tärkeä asia. Se on myöskin ihan talouden ja muunkin kulttuurisen kehityksen kannalta tärkeä asia, ja suvaitsevaisuutta voidaan edistää myöskin niin, että ekumeeninen rukousjulistus annetaan presidentin julistuksena ilman määrämuotoisuutta ja näin se arvokas traditio, josta olemme olleet kaikki yhtä mieltä valiokunnassa riippumatta siitä, mitä mieltä olemme olleet siitä, säädetäänkö asiasta lailla vai ei, voi jatkua ja saada kenties uuden ja vieläkin modernimman ja arvokkaamman sisällön.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Täällä kumpikin näkemyssuunta on varsin perusteellisesti esitellyt ratkaisunsa ja sen perusteet, ja se helpottaa oman puheenvuoroni pitämistä hyvin merkittävästi.

Sekä kuulemani että lukemani perusteella olen vanhan tradition jatkamisen kannalla ja en ole tämän uuden, lakiin kytketyn tradition kannalla. Sen lisäksi, mitä tässä on tähän mennessä kuultu, muutama erityinen näkökohta, joka ei ole tullut tässä vielä esille tai ei ole aiemmin puhuneiden mielestä edes näkökohta, jolloin ei tietysti sellaisia pidä ylipäätään tulla täältä ulvahtelemaan.

Ensinnäkin, kun puhutaan uskonnonvapaudesta, minun mielestäni se koskee myöskin tasavallan presidenttiä eikä vaan muita kansalaisia. Se tarkoittaa sitä, että tämmöisessä periaatteellisessa ja teoreettisessa tarkastelussa, jota täällä kaikki toistaiseksi puhuneet ovat läpivieneet, ei pidä saattaa sellaista tilannetta, että kansan, huom. nykyisin kansan, valitsema presidentti joutuu erinomaisen kiusalliseen asemaan tässä suhteessa. Se on minusta erittäin tärkeä asia. Se on erityisen tärkeää minun mielestäni sen takia, että kun annetaan tämmöinen rukouspäiväjulistus, joka on sillä tavalla kuin se traditionaalisesti nyt on laadittu, sen uskottavuus juuri siinä katsannossa, kuin ed. Rossi täällä esitteli, tulisi vallan outoon valoon, jos tasavallan presidentti ei voisi sitä eräällä tavalla allekirjoittaa. Erikoisesti valpas media olisi haukkana, suorastaan tunturihaukkana, paikalla raatelemassa sen ja kiinnittämässä asiaan huomiota, ja se olisi suuri menetys itse tälle instituutiolle, tälle vanhalle traditiolle, sanotaanko melkein ikiaikaiselle traditiolle.

Toinen näkökohta on se, että kirkot tarvitsevat puheenvuoroja, olkoon kysymys mistä kirkkokunnista tahansa. Se kuuluu tähän aikaan, ja siihen suorastaan on tarve. Erikoisesti tätä roolia on käyttänyt paavi, roomalaisen kirkon johtaja. Ajatelkaa kuinka merkittävä lausuja Luterilaisen maailmanliiton presidentti, jollaisessa tehtävässä myöskin meidän arkkipiispamme Mikko Juva on aikoinaan toiminut, on ollut tässä suhteessa. Ei todellakaan niin, että tulisi mieleen oikeastaan yhtään sellaista kannanottoa, mutta sen sijaan paavi on tätä roolia käyttänyt.

Tällä on merkityksensä tässä yhteydessä, kun täsmälleen samaan aikaan käsitellään EU:n perustuslaillista sopimusta tai de facto perustuslakia. Juuri siitä nyt neuvotellaan, ja roomalaiseen kirkkoon sitoutuneet valtioyhteisöt ovat voimakkaasti vaatimassa, että EU:n perustuslakiin merkitään tämä uskonnollinen eräällä tavalla julistus, paljon enemmän kuin rukouspäiväjulistus. On aivan selvä asia, ja kun sitä esimerkiksi me emme ole olleet kannattamassa, en ainakaan ole huomannut, että oltaisiin kannattamassa ... (Ed. Oinonen: Minä olen!) — No, Oinonen nyt tietysti. Anteeksi kauheasti tämä moka. Tietysti ed. Oinonen on ilman muuta tällä kannalla, kaiken julistuksen kannalla, mitä maailmassa on, mutta noin muutoin ja erikoisesti meidän valtiojohtomme, vaikka ed. Oinonen nyt edustaakin hallituspuoluetta. — Tämä tarkoittaa sitä tässä kontekstissä, että juuri tästäkään syystä ei ole perusteltua menetellä muutoin kuin perustuslakivaliokunta perustellusti ehdottaa. Pidän tätä erittäin sivistyneenä ratkaisuna.

Arvoisa puhemies! Tämä mielipide tuli selväksi, mutta kun ottaa huomioon sen valtavan julkisuuden, minkä kulttuuriministeri on hankkinut itselleen tällä asialla, minä hämmästyksestä ulvahdan, missä hän mahtaa olla, kun ministerilehterillä en hänen ylvästä olemustaan tällä hetkellä näe.

Arto Satonen /kok:

Arvoisa puhemies! Täällä ovat keskustelun kuluessa jo varsin hyvin käyneet ilmi ne molemmat kannat, jotka perustuslakivaliokunnan keskustelussa nousivat esille. Siinä suhteessa ei ole lisättävää siihen, mitä edustajat Sasi ja Rossi ovat sanoneet. Asia on hyvin monipuolisesti esitelty. Haluan kuitenkin muutamalla sanalla kertoa omasta valinnastani.

Asiahan on niin, että näillä molemmilla tavoilla tätä traditiota voidaan jatkaa, se on ihan selvä asia. Mitä itse asiaan tulee, ensinnäkin haluan korostaa sitä, etten ole täällä todellakaan tukemassa kulttuuriministeri Karpelan lakiesitystä, sillä siihen esitykseen en olisi voinut yhtyä, koska siinä presidentti olisi velvoitettu julistuksen antamiseen. Minun mielestäni on erittäin tärkeää, että presidentillä on omaan uskonkäsitykseensä nähden valinnanvapaus, kuten kaikilla muillakin, ja nimenomaan niin, että presidentti voi antaa tai olla antamatta ekumeenisen rukouspäiväjulistuksen.

Valitsin kuitenkin näistä kahdesta vaihtoehdosta valiokuntakäsittelyssä sen vaihtoehdon, jossa lakiesitys on tämän asian ratkaisumallina. Valitsin sen sen takia, että mielestäni se lain muodossa saa merkittävämmän painoarvon. Ajattelen niin, että tämä lakiesitys kuvaa enemmänkin sitä, että tunnustetaan kristinuskon erityinen merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle, kuin sitä, että tässä vietäisiin oikeuksia muiden uskontojen harjoittajilta. Tässä suhteessa näkemykseni poikkeaa erityisesti siitä, mitä ed. Lapintie on täällä sanonut.

Näkemykseni poikkeaa myöskin jossain määrin siitä, mitä ed. Alho täällä sanoi. Ed. Alho mainitsi, että monikulttuurisuudella on huomattava merkitys Suomen taloudelle. Sekin pitää kyllä paikkansa. Mutta kyllä vähintään samassa yhteydessä on myöskin myönnettävä se, että kristinuskolla ja kristillisellä perinteellä on ollut Suomen taloudelle vielä monta kertaa suurempi merkitys. Viittaan tässä esimerkiksi siihen, mikä on ylipäätään luterilaisen työn etiikan merkitys meidän taloudessamme ja yhteiskunnassamme, ja myöskin siihen, että luterilaiset maat ovat maailman vähiten korruptoituneita maita yhdessä anglosaksisten maiden kanssa. Silläkin on huomattava merkitys talouteen ja yhteiskunnan toimivuuteen.

Aivan lopuksi: Edellä mainituilla perusteilla kannatan ed. Rossin tekemää ehdotusta.

Toimi Kankaanniemi /kd:

Herra puhemies! Perustuslakivaliokunta käsitteli tätä asiaa hyvässä hengessä. Olin osan aikaa käsittelyssä mukana mutta en päätöksenteon aikaan, koska silloin löytyi muita varajäseniä paikalle. Sen ajan, minkä olin ja kuuntelin ja osallistuin keskusteluun, tyytyväisyydellä totesin, että valiokunta oli peräti yksimielinen tämän perinteen jatkamisen mahdollistamisesta. Se on tietysti arvokas viesti eduskunnalta. Siitä muodosta, millä tasavallan presidentti voi tähän osallistua, mielipiteet sitten jakautuivat. Pohjana oli tietysti hallituksen esitys laiksi. Rinnalla käsiteltiin myös allekirjoittaneen ja muutaman muun tekemä lakialoite tästä samasta asiasta, ja tavattoman paljon nuo eivät toisistaan poikenneet.

Kun perustuslakivaliokunta tätä käsitteli, tuli useassa kohdassa mieleen, että ehkä olisi voinut olla perusteltua sekin, että tästä olisi mietinnön tehnyt esimerkiksi sivistysvaliokunta, niin että perustuslakivaliokunta olisi vain tehnyt lausunnon perustuslain suhteesta valtioelimiin ja toisaalta säätämisjärjestyksestä ja sitten esitykseen sisältyvän poliittisen harkinnan olisi voinut tehdä kulttuuriasioista ja kirkollisista asioista vastaava erikoisvaliokunta. Tämä oli kuitenkin lähetetty perustuslakivaliokuntaan mietintöä varten. Niin ollen perustuslakivaliokunta joutui tässä asiassa olemaan ikään kuin kahdessa ominaisuudessa: perustuslain tulkintaelimenä ja myös osin poliittisen harkinnan harjoittajana. Näin valiokunta päätyi äänestystilanteeseen asiantuntijoita kuultuaan. Niukka enemmistö äänin 9—8 päätyi siihen, että valiokunta ei esitä lakia säädettäväksi vaan toisella järjestelmällä tämän asian haluaisi hoitaa.

Henkilökohtaisesti olen kuitenkin lain säätämisen kannalla. Meillä omaksuttiin uuden perustuslain myötä järjestelmä, että aika selkeästikin pyritään siihen, että tasavallan presidentille tehtävät määritellään laissa ja hänellä on sitten mahdollisimman vähän muita tehtäviä, jotka hänelle katsotaan kuuluvan. Tietysti presidentillä on oikeus puheiden pitämiseen, kirjeiden kirjoittamiseen jne., monenlaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät ole varsinaisia virkatehtäviä, mutta hyvin sen luonteisia.

Kun presidentille annetaan tehtävä lailla, sen silloin käsittelee eduskunta, säätää sen lain ja antaa ne reunaehdot, jotka siihen tehtävään määritellään. Tältä osin eduskunta siis parlamenttivetoisesti päättää valtakunnan asioiden hoidosta. Tätä kautta mielestäni löytyy perusteet sille, että tästäkin tehtävästä, jolla on vuosikymmenten, jopa vuosisatainen, perinne, säädetään lailla, ja tasavallan presidentille tuo tehtävä annetaan.

Kun päädyin siihen, että laki on syytä säätää, katson, että tätä vastalausetta, johon lakiehdotus sisältyy, on syytä hieman tarkastella. Ensinnäkin lain antamiselle ja vastalauseen muodossa olevalle laille ei ole esiin noussut mitään estettä. Se on käytettävissä oleva keino, eikä sille ole perustuslain, ei uskonnonvapauden eikä valtiosäännön kannalta mitään estettä. Tuo vastalauseen mukainen lakiesitys on muotoiltu niin, että tasavallan presidentti voi antaa rukouspäiväjulistuksen. Hänelle siis jätetään tässä lakiesityksessä täysi harkintavalta, antaako hän sen. Jos hän ei anna, hänellä on varmasti siihen perustelut, ja silloin hän voi sen jättää antamatta. Esimerkiksi, jos sisältö ei vastaa hänen ajatuksiaan, silloin hän voi jättää myös sen antamatta.

Toisaalta 2 §:ssä on ehdotus tämän julistuksen valmistelusta, ja sinne siirrettiin tuo vuosittain-sana, joka merkitsee sitä, että tämä vuosittain valmistellaan, mutta presidentti ei ole velvoitettu antamaan sitä valmistelun pohjalta. Valmistelu varmasti tapahtuisi, vaikka sitä ei ole laissa nimenomaisesti mainittu, niin kuin omassa lakialoitteessani oli, ekumeenisesti, niin kuin tämä yleisesti sanotaan. Niin, itse asiassa 2 §:ssä sanotaankin, että "valmistellaan vuosittain ekumeenisesti". Se tuo tähän sen näkökulman, että "tämä ei ole varsinaisesti kirkkopolitiikkaa", niin kuin täällä on aika paljon puhuttu, vaan tämä on laaja-alaisen valmistelun varassa, ja sitä valmistelua käytännössä on johtanut tähänkin asti opetusministeriö. Silloin myös voidaan katsoa, että se on varsin tällainen universaali eikä enää välttämättä jatkossa niin tiukasti sidottu muotoihin kuin on tähän asti ollut. Sisältöä voidaan tällä tavalla uudistaa ja muuttaakin esimerkiksi tasavallan presidentin tahdon mukaisesti.

Arvoisa puhemies! Katson, että kun eduskunnalla on nyt mahdollisuus tästä säätää laki, niin se on eduskunnalta selkeä tahdonilmaisu sen puolesta, että perinne jatkuu ja se jatkuu nimenomaan lain pohjalta tästä eteenpäin. Kaikki muutoin tapahtuu entiseen tapaan, paitsi että mahdollisuus julistuksen sisällön uudelleenrakentamiseen tähän siis myös sisältyy.

Anne Huotari /vas:

Arvoisa puhemies! Perustuslakivaliokunta käsitteli tätä lakiesitystä hyvin perusteellisesti, ja asiantuntijat olivat montaa mieltä. Siinä mielessä ehkä on ihan totta, että täällä on monta esitystä tai ainakin kaksi esitystä, joista voimme äänestää. Mutta on ihan pakko kysyä, miksi äänestämme. Mistä oikein äänestämme? (Ed. Rossi: Äänestämme laista!) Perustuslakivaliokunta oli yksimielinen siitä, että perinteen tulee jatkua, siis tässä kompromissiesityksessä, joka tämä lopullinen enemmistön esittämä esitys oli. Palaan loppuvaiheessa siihen, miksi sitten oikein huomenna äänestämme. Mutta minusta on perin kummallista, että tässä kansainvälistyvässä maassa ja maailmassa, jossa amerikkalainen sijoituspääoma voi jättää 150 tai 200 ihmistä työttömiksi Kemijärvellä, me yhtäkkiä olisimme palaamassa sellaiseen entisaikaan, jossa valtiota halutaan siirtää lähemmäksi kirkkoa tai kirkkoa lähemmäksi valtiota. Toisaalta voi ollakin niin, että osa edustajista hakee turvaa ja osa ihmisistäkin hakee turvaa epävarmassa tilanteessa kirkosta. Mutta on kuitenkin eri asia se, pitääkö valtion ja kirkon lähentyä toisiaan.

Perustuslakivaliokunnan käsittelyssä tuli aivan selväksi se, että tämä asia voidaan hoitaa ja tämä perinne voidaan hoitaa niin sanotulla tosiasiallisella toimella eli siihen ei tarvita välttämättä lakia. Alun perin silloin, kun hallituksessa tätä samaa kiistaa käytiin, silloinhan ministeri Karpela perusteli omaa esitystään nimenomaan perinteen jatkamisella. Jo silloin tästä laista tuli arvovaltakysymys. Perustuslakivaliokuntahan totesi, että ministeri Karpelan esittämää lakia ei voida panna täytäntöön siinä muodossa, vaan tämä lakiesitys on nyt tässä vastalauseessa esitetyssä muodossa eli nimenomaan niinpäin, että presidentti voi antaa rukouspäiväjulistuksen. (Ed. Rossi: Normaalia lainsäädäntötyötä!)

Olen miettinyt kolme syytä, miksi äänestämme huomenna. Kai tämänkin lakiesityksen yhteydessä voi puhua sen verran politiikkaa, että ensimmäinen syy on se, että keskustapuolue halusi pelastaa ministeri Karpelan arvovallan tässä, koska hän voitti sen kisan hallituksessa. Uskon, että ehkä tätä vastalausetta ei olisi tullut, jos keskustapuolue ei olisi ollut näin yhtenäinen perustuslakivaliokunnassa. (Ed. Rossi: Suomen keskusta!) — Anteeksi, Suomen keskusta.

Toinen syy, minkä takia vastalause piti tehdä, ehkä oli se, että keskusta ei voinut antaa sitä kristillisdemokraattien tehtäväksi, kun on tällainen määrätynlainen kisailu näiden kahden puolueen välillä.

Kolmas syy, ehkä semmoinen syvempi syy, on se, että kirkko halutaan siirtää lähemmäksi valtiota tai toisin päin. Minun mielestäni on väärin, että tämän lain yhteydessä käydään tavallaan peitellysti keskustelua siitä, mikä on kirkon ja valtion suhde. Minusta tämä laki ei ole sopiva tähän keskusteluun, vaan se keskustelu pitäisi käydä jonkun muun lain yhteydessä. En osaa tarkalleen sanoa, mikä laki se olisi, mutta minusta se ei ole oikein.

Haluan tässä vielä lopuksi sen sanoa, että oli kaksi ääripäätä, ja sitten kun pääsimme ikään kuin sopimukseen siitä, että on tämä kompromissiratkaisu, niin se ei nimenomaan keskustalaisille sopinut, vaan he halusivat, että tästä äänestetään huomenna, että tämä suuri sali joutuu ratkaisemaan, jokainen kansanedustaja joutuu täällä ratkaisemaan, onko tämän lain kannalla vai ei, että tämä suurelle yleisölle näyttäisi siltä, että on ikään kuin niitä, jotka haluavat jatkaa perinnettä, ja niitä, jotka eivät halua. Se käy ilmi tästä vastalauseen muodosta, jonka jo perustuslakivaliokunnassa kerroin. Vastalauseen perusteluissa sanotaan: "Tämän vuoksi mikäli eduskunnalla on tahto säilyttää rukouspäiväjulistuskäytäntö, olisi suotavaa, että tasavallan presidentin - - ". Eli vastalauseessa annetaan ymmärtää, että mikäli eduskunta haluaa, niin silloin pitää äänestää tämän vastalauseen puolesta. Minusta olisi kohtuullista, että vastalauseen tekijät myöskin sen ääneen täällä sanoisivat, että tämä on kohtuuton vaatimus niitä kohtaan, jotka ovat todenneet, että tämä asia voidaan hoitaa myös niin, että lakia ei tarvita, että tätä perinnettä voidaan jatkaa myös niin.

Lopussa pitää kysyä, miksi todella huomenna äänestämme, onko se tarpeellista ja onko tarpeellista asettaa perustuslakivaliokunnan arvovalta äänestyspäätökseen tällaisessa asiassa, kun sitä arvovaltaa ehkä me tarvitsemme joskus muulloin, olkoot ne sitten lausuntoja tai mietintöjä, myöskin lausunnoissa. Tämä antaa periaatteessa oikeuden käyttää poliittista ajattelua perustuslakivaliokunnassa. Nyt olen ensimmäistä kautta siellä, ja minulla oli ihan toisenlainen käsitys perustuslakivaliokunnan työskentelystä ja sen takia olen ollut aika pettynyt tämän päivän päätökseen.

Lauri  Oinonen  /kesk:

Arvoisa puhemies! On hienoa havaita, että täällä syntyy hyvin asiallinen ja kiintoisa, vilkas keskustelu rukouspäivistä. Minä uskon, että täällä eduskunnassa syntyy paljon onnistuneempi keskustelu kuin jossakin rovastikuntakokouksessa esimerkiksi olisi saattanut syntyä. Täällä on käytetty tasokkaita ja harkittuja puheenvuoroja. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, niin pääsääntöisesti ilmeisesti kaikissa puheenvuoroissa on haluttu antaa mahdollisuus rukouspäiväkäytännön jatkumiselle. Tätä pidän hyvin arvokkaana asiana ja tämän arvon haluan nimenomaan alleviivata, että tämä tahtotila on hyvinkin selkeä, että halutaan antaa mahdollisuus rukouspäiväperinteen jatkumiselle ja asenne itse asiakysymystä kohtaan on myönteinen. Tämä on hyvin arvokas asia, ja haluan tätä korostaa, kun sitten ilmoitan, että kannatan ed. Rossin täällä tekemää ehdotusta. Tämän teen myöskin selväksi.

Mutta kun vielä ed. Lapintie on täällä paikalla, niin haluan oikaista hänen puheenvuoronsa erään asian. Rukouspäiväjulistuksessahan kehotetaan kansalaisia osallistumaan jumalanpalveluksiin ja tutustumaan kodeissa Jumalan sanan iankaikkisiin totuuksiin, mutta se velvoittaminen koskee pappeja, joiden tulee uudenvuoden päivänä seurakunnan jumalanpalveluksessa lukea rukouspäiväjulistus paikalla olevalle kirkkoväelle tiedoksi. Velvoite koskee siis rukouspäivän julistajia, jotka toimittavat — kirkoissa on vakiintunut tämmöinen tapa — uudenvuodenpäivän jumalanpalveluksen. Olen tosin murheekseni huomannut, että olen ollut läsnä uudenvuodenpäivän pääjumalanpalveluksessa, jossa pappi on joko unohtanut tai jostakin muusta syystä jättänyt sitten rukouspäiväjulistuksen lukematta. Tarkkaan ottaen hän on tehnyt siinä virkavirheen, mutta enpä ole siitä sen enempää puhunut. Itse vain olin pettynyt, että en kuullut sitä, mihin olen aina tottunut ja minkä itsekin kymmeniä kertoja olen halunnut lukea.

Elikkä rukouspäiväasia on koettu täällä myönteisenä ja tärkeänä asiana. Me ehkä pohdimme aika paljon semanttisia kysymyksiä itse asiassa ja muotoseikkoja, miten tämä toteutetaan. Tämäkin on yksi lähtökohta. Mutta kun tätä keskustelua on käyty täällä pitkään, niin olen kyllä myös näkemässä, että suomalaiselle yhteiskunnalle nimenomaan kansainvälistyvässä maailmassa, nimenomaan moniarvoisuuden keskellä, on entistä tärkeämpää, että me nimenomaan lailla säädämme rukouspäiväkäytännöstä. Vanha hyvä tapa ja perinne on tietysti arvokas ja hyvä, kantava asia, mutta on oma arvonsa sillä, että se on myöskin laissa. Tämä jättää tietysti presidentille mahdollisuuden olla antamatta rukouspäiväjulistusta, mutta se olisi tietysti hyvin outo tilanne, jota tuskin voisi ajatella, jos tämä on laissa. Hänellä täytyisi olla, niin kuin täällä eräät edustajat viittasivat, hyvin vahvat syyt tähän. Teoriassa sellainenkin tilanne saattaisi tulla. En tiedä, missä tilanteessa se tulisi, mutta mahdollista tietysti sekin.

Kun asia oli lähetekeskusteluissa, niin halusin korostaa sitä, että kirkko instituutiona ei tarvitse rukouspäiväjulistusta, koska kirkolla on niille päiville, jotka valtio on rukouspäiviksi julistanut, ja pyhäpäivien tekstit, jotka tavallaan jäävät rukouspäivätekstien alle. Aikoinaan oli näin, että ne jäivät alle ja saarnattiin rukouspäiväteksteistä ja käytettiin niitä, mutta nyt kymmenkunta vuotta on tapa ollut se, että pappi, joka jumalanpalveluksen toimittaa, voi valita, mitä tekstejä hän käyttää, joko kirkkovuoden ajan mukaisia tekstejä tai annettuja rukouspäivän tekstejä tai sitten soveltaen näitä molempia. Molempia tapoja olen myöskin havainnut pappien käyttävän.

Kun nyt eduskunta tätä kysymystä pohtii, on mielestäni oikein hyvä, että tämän kysymyksen äärelle on tällä tavalla haluttu paneutua, koska koen, että yhteiskunta ja kansakunta tarvitsevat rukouspäiväjulistusta, nämä tarvitsevat suunnannäyttöä siitä, mikä on oikeaa ja väärää. Iloitsen, että ed. Huotari ahkerana edustajana on täällä paikalla. Minulle aikanaan nuorena pappismiehenä oli valtava opetus, kun oli vanhat käytännöt käräjäsaarnoista, ja yhden sellaisenkin olen pitänyt. Ne eivät olleet enää lain velvoittamia, mutta niitä haluttiin vapaaehtoisesti pitää. Sitten kävi sillä tavalla, että kollegani, esimieheni, unohti käräjäsaarnan ja tuomari päätti, että kun näistä ei välitetä, niin luovutaan käytännöstä. Samana päivänä tapasin Suomen kansan demokraattiseen liittoon — silloin oli sen niminen puolue — kuuluvan ansioituneen herastuomarin, joka istui käräjiä. Hän oli hyvin murheellinen siitä, että käräjäsaarnat nyt sitten jäivät pois, koska hän sanoi, että niissähän syvimmiltään sanottiin oikeusistuimellekin, mikä on oikea ja väärä. Hän oli hyvin pettynyt, että nyt tämä jäi pois. Minä jäin miettimään tuon hyvin ansioituneen ja kokeneen henkilön ajatusta, mikä hänellä oli, ja olisi juuri minusta sama kansakunnan kohdallakin, jos rukouspäiväjulistus jäisi pois. Se on eräs niitä suuntaviittoja, jota esivalta antaa (Ed. Huotari: Ei se jää pois!) — Niin, se ei jää, onneksi se ei jää, minä alleviivaan sitä, että se ei missään muodossa jää pois. Tämä on aivan totta, kuten ed. Huotari sanoi. Arvostan ed. Huotarin ym. mielipidettä, jotka katsovat, että tämä voidaan hoitaa muullakin tavalla.

Se ei silläkään tavalla jää pois, mutta näkisin todella parempana, että se olisi joko toteutettu hallituksen esityksen tavalla tai sitten, kuten sanoin, kannattamallani vastalauseen tavalla, koska näen arvon myöskin siinä, että se on laissa. Tosin laithan eivät sinänsä pysyviä ole. Me tässä talossa tiedämme, että lait voidaan muuttaa, tulee uusia lakeja hyvinkin nopeasti, mutta koen, että se on kuitenkin sillä tavalla sidoksissa ja kiinni enemmän meidän valtion olemukseen, koska yhteiskunta tätä tarvitsee. Koen, että tämä ei ole niinkään kirkkojen puheenvuoro, vaikka ymmärtääkseni kirkkojen edustajat ekumeenisessa yhteistyössä nämä laativat. Koen, että se on ennen kaikkea yhteiskunnan puheenvuoro. Näin ymmärrän, koska ministeri ja presidentti tämän julistuksen allekirjoittavat ja antavat.

Mutta sillä on kosketuspinta tietysti kirkkoihin, koska kirkko välittää. Se on se instituutio, joka tiedottaa julistuksesta. En tiedä millä muulla tavalla siitä tiedotetaan, onhan se näissä valtion kokoelmissa kyllä, virallisissa asiakirjoissa, totta kai, ja tulee julki sitäkin kautta virallisesti, mutta ei tosiasiallisesti. Mutta kirkko on se instituutio, joka sen julistaa. Tosin uudenvuodenpäivä on heikko kirkossakäyntipyhä, että perin harvat sen siellä kuulevat. Mutta kirkon tehtävä on julistaa ja kansan tehtävä löytää tämä rukouspäiväjulistussanoma. Koen sen ennen kaikkea yhteiskunnallisena asiana ja pidän sitä kautta entistä tärkeämpänä ja entistä arvokkaampana asiana, joka toki voidaan yhtä hyvin säätää perinteenä, mutta kun lakimahdollisuus on, niin pidän sitä parempana ja toivon, että tästä myöskin tulee meidän lainsäädäntöömme laki.

Seppo  Särkiniemi  /kesk:

Arvoisa puhemies! Aivan aluksi haluan sanoa väärinkäsitysten välttämiseksi kaikille salissa oleville ja huoneissa kuunteleville, että kun tätä asiaa nyt käsitellään ja kun sitä itse käsittelen, yhdyn siihen perustuslakivaliokunnan hyvään mieleen, että tässä ei nyt arvioida kenenkään uskonnollista vakaumusta, ei sen syvyyttä eikä mataluutta, eikä tässä tehdä myöskään sitä kysymystä, mikä uskonto tai uskonnollinen katsomus on totta tai oikein. Myönnän, että kun tällaista asiaa lähestytään kulttuurisesta näkökulmasta, niin kuin nyt tehdään, se on hyvin tarkkarajainen ja keskustelun kannalta vaikea, filosofisesti syvällinen alue, mutta niin olemme tehneet ja niin haluan itsekin tässä tehdä ja muutamaan asiaan kiinnittää nyt huomiota, vaikka niistä on jo paljon täällä puhuttu.

Kulttuurisesti Suomi ei ole neutraali uskonnollisesti. Meillä on Yleisradion lähettämät kristilliset hartausohjelmat; kouluissa annetaan lapselle lapsen oman uskonnon mukaista uskonnonopetusta; meillä on joulurauhanjulistus; eduskunta kävi äsken itsenäisyyspäivän yhteydessä jumalanpalveluksessa. Jokainen voi tietenkin arvioida näitä asioita niin kuin itse sisimmässään haluaa uskonnollisessa mielessä, mutta tässä kontekstissa ne ovat kulttuuria. Ei ole niin, että Euroopassa jotenkin itsestäänselvästi oltaisiin siirtymässä kohti neutraalia institutionaalista suhdetta tähän kulttuuriin. Se käy myöskin näistä asiantuntijalausunnoista selvästi ilmi. Siellä on myös aivan vahvoja virtauksia, joissa uskonnollinen kysymyksenasettelu ymmärretään nimenomaan tästä näkökulmasta rakentavana ja sellaisena, jota instituutioiden kannattaa tukea. Tässä mielessä haluaisin myöskin tämän keskustelun ymmärtää.

Tulkitsen valiokunnassa tapahtunutta käsittelyjärjestystä seuraavasti: Hallitus antoi lakiesityksen, siitä äänestettiin, se tuli valiokunnan käsittelyyn, ja ensin tuntui siltä, että nykyisen perustuslain voimassa ollessa presidentille ei voida antaa rukouspäiväjulistuksen kaltaista tehtävää yksinkertaisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Käsittelyn aikana kävi ilmi, niin kuin ed. Huotari oikein sanoi, että asiantuntijat olivat tästä hiukan erimielisiä, asiantuntijoiden mielipiteillä tai arvioilla voidaan tukea molempia kantoja, ja huomattiin, että jos hallituksen esitystä hiukan miedonnetaan, se voidaan antaa yksinkertaisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Tämä olisi ollut selvä peli, näin olisi voitu menetellä, tästä ei olisi tullut ongelmaa.

Mutta ed. Huotari kysyi hyvin, mikä se pihvi tässä asiassa on, ja se pihvi on minusta se, että tässä käydään samanaikaisesti keskustelua uskonnonvapauslain tulkinnasta. Nyt otetaan kantaa siihen, sovellammeko me Suomessa yhä voimakkaammin käytäntöön negatiivista uskonnonvapautta, joka tarkoittaa sitä, että instituutioita kuljetetaan kohti neutraalisuutta, tulkiten niin, että aina uskonnollinen kannanotto pitää kulttuurisessa mielessä kokea jotenkin negatiivisesti, tai arvioiden esimerkiksi monikulttuurisuutta niin, että siitä seuraa tällainen nihilistinen relativismi, että ei voi ottaa ikään kuin mihinkään kantaa. Ei ole näin. Minä myönnän, että tämä on mahdollista, mutta silloin kaarretaan kohti negatiivista uskonnonvapautta, ja minä en haluaisi olla juoksuttamassa asiaa siihen suuntaan.

Toinen vaihtoehto on uskonnonvapauden positiivinen tulkinta, jota Suomessa on tähän asti harjoitettu ja johon meidän kulttuurimme myös liittyy. Kun tästä tuli kysymys, niin nyt minusta on vanhan perinteen jatkamista, toisin kuin viisas ed. Pulliainen sanoi, nimenomaan se, että sitä jatketaan niin, että presidentti antaa sen niin kuin ennenkin ja lailla tämä tehtävä nyt annetaan hänelle. Ei tässä tietenkään sen julistuksen instituutiota lailla muuteta, vaan se, että presidentti sen antaa niin kuin ennenkin, on minusta nyt se perinne, joka tässä jatkuu, jos niin halutaan.

Haluaisin vielä lyhyesti kommentoida ed. Alhoa. Hän käytti tässä tällaista sanontaa, että hän ei haluaisi olla tukemassa sitä, että Suomi käpertyy fundamentalistiseen ajatteluun. Minä vähän höristelin korviani, että kuulinko minä oikein, mutta näin minä tänne kirjoitin, jos nyt oikein kirjoitin. En kyllä millään haluaisi olla ajattelemassa, että ed. Alho voisi tulkita niin, että se, että presidentti halutessaan antaa rukouspäiväjulistuksen, olisi fundamentalistista ajattelua, johon käperrytään. Minusta tuntuisi kyllä tosi oudolta, jos suuresti kunnioittamani, viisas edustaja näin ajattelisi. Nimittäin, jos sillä tavalla rakennetaan tämä maailma, niin sitten en tiedä, millä tavalla uskonnonvapaudesta pitäisi keskustella.

On siis kysymys nyt siitä, kaarretaanko nyt kohti negatiivista uskonnonvapautta vai pysytäänkö vanhalla linjalla.

Klaus Pentti /kesk:

Herra puhemies! Perustuslakivaliokunnan mietinnön mukaan tasavallan presidentti voi antaa ekumeenisen rukouspäiväjulistuksen ilman hallituksen esittämää lakiakin. Toisaalta valiokunnan mietinnön mukaan ei ole myöskään perustuslaillista estettä säätää asiasta lailla vastalauseessa esitetyllä tavalla.

Perustuslakivaliokunnan mietinnön ja vastalauseen mukaisella hallituksen lakiesityksellä ei ole lopputuloksen kannalta ratkaisevaa eroa. Molemmat kannat lähentyivät toisiaan. Näistä kahdesta vaihtoehtoisesta ratkaisumallista kannatan hallituksen esitykseen perustuvaa vastalauseen mukaista esitystä. Itse koen, että tämä hallituksen esitykseen perustuva vaihtoehto antaa vankemman tuen kristillisille arvoille ja kirkoissa tehtävälle työlle, aivan niin kuin ed. Särkiniemi näitä asioita hyvin perusteli.

Ilmeisesti julistuksen antaminen on jatkossa aikaisempaan käytäntöön verrattuna vapaammin tasavallan presidentin harkinnan varassa. Toisaalta arvelen tämän kysymyksen nousevan nyt jatkossa aikaisempaa enemmän presidentin ja äänestäjien väliseksi kysymykseksi, haluttiinpa sitä tai ei.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Pidän rukouspäiväjulistuksen antamisesta syntynyttä palautekeskustelua hyvänä ja rakentavana, mutta kuitenkin tässä on vähän sellainenkin tuntuma, että ehkä ne parhaat puheet on tästä julistettu ja ilma puhallettu pois jo siinä yhteydessä, kun on ed. Kankaanniemen lakialoite ja hallituksen esitys käsitelty tässä asiassa.

Juuri meinasin käydä todistamaan täältä, että näyttääpä siltä, että täällä on ed. Pulliaista lukuun ottamatta vain hallituspuolueista keskustan eduskuntaryhmän jäseniä puolustamassa tätä hallituksen esitystä, mutta ilokseni huomaan, että ed. Huotari saapui juuri saliin, ja hänkin kantaa varmasti huolta tämän yhteiskunnan tulevasta tilasta, mitä tällä rintamalla on olemassa. (Ed. Huotari: Ei kai kukaan hallituksen esitystä puolla!) — Ed. Huotari, jos ette ole vielä sattunut ymmärtämään, mikä on puheenvuoroni tarkoitus, niin tarkoitus on puoltaa nimenomaan hallituksen esitystä ja vähän perustella, minkä takia tätä tarvitaan puoltaa.

Tästä mietinnöstäkin käy ilmi tämä asia, että perustuslakivaliokunta on mietinnössään 10/2002 vaatinut, että on säädettävä uusi laki, jossa presidentille annetaan mahdollisuus antaa tällainen julistus. Onhan tässä nyt tosin vaalit käyty, mutta mielestäni niissä ei mitään merkittävää uutta tullut esille, ja onpa nyt sitten sama perustuslakivaliokunta, missä on samoja jäseniä, virkamiehet ainakin ovat samoja, todennut, että presidentti voi antaa julistuksen, vaikkei sitä lailla säädetäkään. Jotain epämääräistä ristiriitaisuuttahan tässä asiassa on olemassa.

Kyllä olisi tietysti hyvä, jos tällaista perustavaa laatua olevaa keskustelua voitaisiin käydä eduskunnassa viikoittain tai ainakin vaikka kerran kuukaudessa, missä tämän kansakunnan vahvaa tilaa ja tulevaisuutta arvioitaisiin näin mietintö- tai keskustelutasolla, tasolla, missä annettaisiin vahvemmat lähtökohdat niille perinteille, millä vanhat sukupolvet, meitä kymmeniä sukupolvia ennen, ovat näitä julistuksia kuunnelleet, uskoneet, toivoneet ja sen pohjalta tätä isänmaatamme rakentaneet.

Jotenkin tuntuu siltä ja tässä sanoudun jyrkästi mielipiteessäni irti siitä — en tarkoita ed. Pulliaista, koska kuuntelin ed. Pulliaisen puheenvuoron ja sisältö olisi kelvannut minunkin lausumakseni erinomaisen hyvin — että tämmöinen vihreä maailmankatsomus on tähän eduskuntaan ja yhteiskuntaan tarttunut ja iskenyt päälle ja kaikki vanha, pyhä ja arvokas ollaan valmiina tallomaan ja hylkäämään, ainakin pyritään luomaan sellainen mahdollisuus, että se voitaisiin hylätä, (Ed. Huotari: Mitä tässä ollaan hylkäämässä?) ja tämmöinen vahvempiin arvoihin nojaava tulevaisuudenusko, kuuleminen ja ymmärtäminen, tämä ollaan nostamassa enemmän pinnalle.

Ed. Huotari, kuuntelin puheenvuoronne tuolla työhuoneessani ja ymmärsin, että ette ollut hallituksen esityksen takana ettekä ajatusmaailmaltanne voine yhtyä tähän omaan näköalaani, mikä lähtee siitä, että kun perustuslakivaliokunta aikaisemmin sanoi, että pitää lain tasolla säätää, niin nyt todetaan, että vanhaa perinnettä voidaan tehdä. Mikähän tässä seuraavaksi tulee ja syntyy?

Herra puhemies! Olen ehdottomasti hallituksen esityksen kannalla, pidän sitä hyvänä, eteenpäinvietävänä ja toivottavana. Tulen äänestämään ed. Rossin antaman lausuman ja vastalauseen mukaisesti. Uskon, että se on parasta tälle suomalaiselle yhteiskunnalle, parasta mitä me voimme antaa nykyiselle kansalle ja tuleville polville.

Markku Rossi /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Ensinnäkin haluan todeta ed. Huotarille, kun hän kysyi, miksi ja mistä huomenna äänestetään, että rukouspäiväjulistusta on arvioitava yhtenä osana nykyisen valtiosäännön ja valtiollisen perinteen kokonaisuutta. Siksi tämä vaatii juuri lain säätämisen pohjan, ja tällä perusteella huomenna sitten eduskunnan suuri sali äänestää kysymyksestä.

Haluan tässä yhteydessä todeta myös sen, että viime kaudella käytiin aika mielenkiintoinen keskustelu siitä, olisiko kouluissa, kun aamunavauksen yhteydessä vaikkapa "Maa on niin kaunis" tässä joulun alla siellä lauletaan, vanhemmille täytynyt ennakkoon varoittaa, että nyt tällaista on tulossa siellä. Silloin eduskunta sai sen torjuttua. Perustuslakivaliokunta oli hyvin pitkälle yksimielinen tässä asiassa, jos en nyt väärin muista. Mutta saman tyyppisiä puheenvuoroja vähän ovat käyttäneet ne, jotka tässä asiassa ovat olleet sitä mieltä, että lakia ei tarvita, ovat nyt sitten tämän katsantokannan taustalla. Siinä mielessä kyllä tästä myös tällaista uskonnollis-poliittista näkökulmaa selvästi on löydettävissä. Vaikka tässä nyt näiden kantojen erottaminen voi ollakin hieman vaikeaa toisistaan noin ehkä paperilta luettuna, niin kyllä tässä silti selkeästi joko arvomaailmaan tai sitten tapakulttuuriin tai muuhun politiikkaan liittyviä asioita on.

Anne Huotari /vas:

Arvoisa puhemies! Kun nyt yksin tuolta vasemmalta laidalta olen täällä paikalla, täytyy vastata näihin muutamiin asioihin.

Ensinnäkin ed. Oinonen sanoi, että kirkko ei tätä lakia tarvitse, vaan yhteiskunta tarvitsee. No, pitää kysyä, mitä yhteiskunta oikeasti tarvitsee. (Ed. Takkula: Kestäviä arvoja!) Se tarvitsee etiikkaa, ja tässä mielessä vasemmistolaiset arvot ja kirkon arvot ovat perinteisesti olleet hyvin saman tyyppisiä. (Ed. Takkula: Oikein!) Mutta minun mielestäni uskontoa ja politiikkaa ei pidä sotkea toisiinsa. On ihan pakko sanoa tässä yhteydessä, että kun äitini oli syvästi uskovainen henkilö, olen elänyt sellaisessa yhteisössä, jossa nimenomaan uskonto ja politiikka on sekoitettu toisiinsa ja uskonnonvapaus oli aivan teoreettinen ilmiö. Eli uskontoa voidaan käyttää myös hyvin rajulla tavalla ihmisiä vastaan. Minä ymmärrän sen, ja minun mielestäni jokaiselle yksilölle uskonto, aate tai eettinen näkemys tai vakaumus on hyvin henkilökohtainen ja tärkeä asia. Sen vuoksi lainsäädännöllä ei voida mitenkään määritellä sitä, mikä tämän pitäisi olla.

Minusta ed. Särkiniemi on pohtinut tätä asiaa hyvin viisaasti, miettinyt negatiivista ja positiivista uskonnonvapautta ja myöntää sen, että tässä on kysymys paljon muustakin kuin siitä, annetaanko julistus lain perusteella vai ei. Siinä mielessä ed. Alhon aiemmin mainitsema pelko siitä, että oltaisiin menossa tämmöiseen fundamentalistiseen maailmaan, ei ole mikään tämän päivän pelko, mutta jos on elänyt sellaisessa yhteisössä, joka on hyvin fundamentalistinen, niin ehkä voi ymmärtää sen, että joskus voi olla sellainen tilanne. Sen takia minun henkilökohtainen näkemykseni on se, että jos me haemme semmoista todellista uskonnonvapautta, niin silloin pitää ihan oikeasti miettiä sitä, annetaanko niille ihmisille mahdollisuus, jotka eivät ajattele samalla tavalla, elää myös normaalia elämää, ja kunnioitetaanko heidän omaa näkemystään ja omaa vakaumustaan aidosti. (Ed. Takkula: Niin kuin islam!) Siinä mielessä minä en voi ymmärtää tämän asian politisoimista niin, että nimenomaan halutaan tänne tuoda äänestettäväksi sellainen asia, joka oli perustuslakivaliokunnassa täysin yksimielinen, että presidentti voi jatkaa tätä perinnettä, kulttuuriperinnettä, siinä muodossa kuin ennenkin. Siihen ei tarvita lakia. Se tuli selväksi tässä keskustelussa. Asiantuntijoitten mukaan siihen ei välttämättä tarvita lakia, ja nyt tämä on poliittinen keskustelu, tarvitaanko siihen laki vai ei.

Minä kysyin perustuslakivaliokunnassa kirkon asiantuntijalta, miltä heistä tuntuisi, jos ateisti antaisi tämän julistuksen. Meillähän oli siellä käytettävissä aikaisempia julistuksia, joissa oli lainattu näitä raamatunlauseita jne. Jos minä olisin kirkkouskovainen, minusta se olisi häpeällistä, jos joku ateisti tulisi antamaan sellaisen julistuksen, jonka takana hän itse ei ole. Tästä päästään nyt siihen, mihin sitä lakia mahdollisesti joskus voitaisiin käyttää. Sitä voitaisiin käyttää esimerkiksi seuraavien presidentinvaalien yhteydessä tai sitä seuraavien tai sitä seuraavien vaalien yhteydessä sillä tavalla, että kysytään ehdokkailta, aiotteko antaa rukouspäiväjulistuksen vai ei. Ed. Seppo Lahtela kannatti hallituksen esitystä, mutta tässähän ei ole enää kysymys hallituksen esityksestä, koska se on hylätty jo, on kysymys valiokunnan mietinnöstä ja siihen liittyvästä vastalauseesta, ja tässä vastalauseessa sanotaan, että presidentti "voi antaa" halutessaan, ja tätä voidaan nyt käyttää sitten vaalitilanteessa. Minusta se ei ole eettisesti sopivaa, koska nyt pitää nähdä se, mistä tässä on kysymys: haluammeko me oikeasti siirtää tätä yhteiskuntaa kirkkosidonnaisemmaksi vai ei, sidonnaiseksi siihen kirkkoon, mikä meillä nyt on täällä vallalla. Mehän emme tiedä, mikä uskonto tai minkä tyyppiset ajatukset tai aatteet tulevaisuudessa täällä ovat vallalla.

Mutta minä toivon, että te mietitte myöskin asiaa tästä näkökulmasta, että jos halutaan ihan oikeata uskonnonvapautta, sitä ei silloin tarvitse tyrkyttää mihinkään, vaan se kuuluu kirkolle ja kirkko voi sen tehdä ja tässä tapauksessa myöskin presidentti voi tehdä, mutta ilman lakia ja ilman tällaista lain statusta.

Lauri  Oinonen  /kesk:

Arvoisa puhemies! Täällä käydään hyvin laadukasta keskustelua. Kun analysoin edellistä, ed. Huotarin puheenvuoroa minä huomasin, että asioita on ajateltu. Asioita voidaan aivan näinkin ja monella tavalla perusteellisesti ajatella, että kyllä eduskunnassa ajattelemaan pystytään, kun vaan löytyy hyvä aihe, niin kuin tämä on osoittanut. Mitä pitemmälle ilta joutuu, sitä enemmän järki kirkastuu näissä asioissa, tämän huomaa. (Ed. Pulliainen: Sehän oli luonnonlaki taas sekin!) Tämä on oikein antoisaa keskustelua ollut.

Minulla oli mielessä, kun puheenvuoron pyysin, ed. Seppo Lahtelan erinomainen puheen lopetus nimenomaan, jossa hän totesi, että rukouspäiväjulistusta nimenomaan lain muodossa tarvitaan tulevaisuuteen, tietysti tähän päivään, mutta nimenomaan sinne tulevaisuuteen, joka on sitten, kun meistä aika jättää, ja vielä kauan senkin jälkeen. Juuri sen takia on hyvä, että tämä on lain tasolla. Vanha perinne on toki arvokas, ja minusta vanhan perinteen katkaiseminen on hyvin kyseenalainen teko, mutta kun se on laissa, silloin me voimme katsoa, että asia on tietyllä tavalla säädetty.

Mutta sitten täällä on pohdittu tätä kysymystä myös monella tavalla, mihin lakia tarvitaan. Ed. Huotarilla oli hyvä kysymyksenasettelu tässä juuri presidentin osalta, ryhdyttäisiinkö ennen presidentinvaaleja kysymään, antaako hän rukouspäiväjulistuksen. Minusta ennen vaaleja on erinomaisen oikein kysyä erilaisia asioita, ja ainakin minä kysyisin presidenttiehdokkaalta, jos olisin tilaisuudessa, antaako hän rukouspäiväjulistuksen, ja tekisin sitten valintani hyvinkin paljon juuri tähän kysymykseen annettavan vastauksen pohjalta. Minusta se olisi eräs ratkaiseva tekijä presidentin vaalikäyttäytymisessä, se asia numero yksi. Sanon aivan suoraan, että tietysti jos Lauri Oinosen ääntä presidentinvaaleissa tavoittelee, niin tietää yhden keinon, millä sitä voi tavoitella. Tämä kaikille presidentiksi pyrkiville tiedoksi. Minä uskon, että tämä olisi myöskin monille muille Suomen kansassa hyvin tärkeä kysymys ja ei ole ollenkaan sivuseikka, vaan aivan perusasia. Elikkä ei tämä haittaa, vaikka kansa kysyy presidentiltä tätä asiaa, ja kansa tekee sitten siltä pohjalta toivottavasti viisaat ratkaisunsa.

Täällä on tuotu esille juuri tämän yhteiskunnallinen vaikutus, ja koen juuri sen entistä tärkeämpänä nimenomaan tulevaisuuteen, kuten ed. Lahtela toi esille. Mutta sitten maassa on toki muihinkin uskontoihin kuuluvia. Minusta on hyvin merkittävää erään muslimin lehtihaastattelu, jossa hän sanoi, että musliminkin olisi paljon parempi elää tässä maassa, jos suomalaiset ottaisivat kristinuskon entistä enemmän todesta. Elikkä siinä on tuommoinen myönteinen, aito uskonnonvapaus. Tietysti saattaa olla lähipiiriä, aivan kuten ed. Huotari viittasi täällä, ja kokemuspiiriä, jossa ei ole siinä lähellä sitä uskonnonvapautta. Voihan olla, että tämmöisiä rajoittavia tekijöitä eri tavoin esiintyy. Se on valitettavaa. Minusta pitäisi olla ihmisellä aito oikeus harjoittaa uskontoaan, tunnustaa sitä, ja tietysti olla ilmankin. Se on aivan aito oikeus, mikä pitää olla, mutta myöskään tätä vaihtoehtoa olla irti uskonnoista rukouspäiväjulistus ei mielestäni millään tavalla heikennä.

Kun aikoinaan Konstantinus näki Länsi-Rooman rappion silloin 300-luvulla ja näki — näinhän historiakirjat kertovat, ainakin näky häneen vaikutti — ristinmerkin ja sitten sanat "Tässä merkissä olet voittava", niin tuo gallialainen sotapäällikkö, josta sitten historia käyttää nimeä Konstantinus Suuri, tahtoi tulla kristityksi ja rappeutuneen Länsi-Rooman asemesta halusi perustaa itään valtakunnan, ja hänen nimeään tuli sitten kantamaan kaupunkikin, Konstantinopoli. Hän juuri näki, että tällä kristinuskolla, joka oli vainottu siihen saakka, on vaikutus yhteiskuntaan, ja se uudisti välittömästi rappeutumassa ollutta Rooman valtakuntaa siten, että alettiin uudella tavalla erottaa oikea ja väärä, köyhälle annettiin oikeutta, sunnuntai, kristittyjen pyhäpäivä, tuli ensimmäiseksi työaikalainsäädännöksi, naisen asema alkoi nousta, eli kristinuskon tulo Rooman historiassa Konstantinuksen myötä ja hänen seuraajiensa myötä uudisti yhteiskuntaa.

Tässä on koko länsimaisen yhteiskunnan alku hyvin vahvalti. Jos olisi jääty vain siihen roomalaisuuden rappioon, olisiko koko länsimainen kulttuuri missä määrin enää elossa? Kuka tämän tietää. Sitä voivat vain ajattelijat pohtia, mutta kun kristinusko sai vaikuttaa myönteisellä tavalla marttyyrikirkon ja vainotun kirkon jälkeen yhteiskuntaan, niin siitä alkoi yhteiskunnan konkreettinen uudistus, ja tässä on perusta sillekin, kuten äsken tuolla totesin ed. Pulliaiselle, että äänestin sen puolesta, että Suomikin kannattaisi EU:n perustuslakiin kristinuskon mainintaa. Katson, että siinä on perusta, seisooko EU tulevaisuudessa vai poistuuko se nopeasti historian lehdiltä. Pankaa merkille, jos EU hylkää kristinuskon, kuinka monet vaalikaudet menevät, kun nähdään EU:n kohtalo, onko se vielä olemassa vai ei. Mutta uskon, että jos se haluaa tunnustaa kristinuskon, niin sillä on tulevaisuus. Tämä sama koskee kaikkia muitakin kansoja.

Kysymys on pohjimmiltaan paljon syvemmästäkin asiasta. Nyt on kuitenkin se myönteinen lähtökohta, että me kaikki näemme rukouspäiväkäytännön myönteisenä. Tämä on hyvä lähtökohta. Me aika pitkälti pohdimme vain muotoseikkoja, ja minulla nyt on semmoinen käsitys, että muotoseikkana tämä laki on sittenkin parempi kuin tässä muuttuvassa ajassa se käytäntö, joka tähän saakka on ollut. Sekin on kylläkin pitänyt, ihailtavalla tavalla. Kertoivat 50-luvulla jumaluusoppia opiskelleet, että silloin oli käytännöllisissä harjoituksissa sanottu, että älkää kovin paljon korostako sitä, että presidentti on antanut tämän julistuksen, että jos Kekkosesta tulee presidentti, niin pian Suomeen tulee semmoinen presidentti, että hän ei enää rukouspäiväjulistusta annakaan. Näin oli sanottu. Presidentti Kekkonen antoi koko ansiokkaan ja pitkän uran ajan juhlavasti rukouspäiväjulistukset, ja näin ovat myös hänen seuraajansa hienolla tavalla menetelleet. Aivan ilahtunut olen siitä, että meidän arvostettu nykyinen presidenttimme on myös itse halunnut omakohtaisesti käytäntöä jatkaa. Kyllä se siis tuolla arvokkaalla perinteelläkin on jatkunut, mutta laki on pikkasen parempi vaihtoehto.

Seppo  Särkiniemi  /kesk:

Arvoisa puhemies! Ensinnäkin minä olen ed. Huotarin kanssa aivan samaa mieltä siitä, että uskonnon ja politiikan sekoittaminen on vaarallista. En kannata sitä. Meillä on raskaita esimerkkejä joka päivä uutisissa siitä, mitä tapahtuu, kun uskonto ja politiikka sekoitetaan. Mutta minä en kyllä pysty tulkitsemaan niin, että rukouspäiväjulistus suomalaisessa kontekstissa olisi tämän asian sekoittamista. Nimittäin kun tässä puhutaan politisoimisesta, niin minä olisin siinä nyt vähän varovainen. Nimittäin minun käsittääkseni politisoiminen tapahtuu juuri nyt edustajien Huotari, Lapintie ja Alho niissä johdatuksissa, joissa tätä asiaa ei katsota säätämisjärjestyskysymyksenä vaan halutaan juoksuttaa sitä kohti negatiivista uskonnonvapautta, jossa instituutiot ovat uskonnollisesti neutraaleja. Se on minusta juuri nyt sitä politisointia. Minä olisin halunnut nähdä sen sellaisena, että vanha perinne jatkuu, ja se jatkuu niin, että siitä säädetään nyt lailla, koska tällainen ongelma on noussut. Ellei oikeusministeri olisi tätä ongelmaa nostanut, niin tätä kysymystä ei täällä käytäisi läpi.

Markku Rossi  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Suomessa ei ole valtionkirkkoa, mutta sekä evankelisluterilaisella kirkolla että ortodoksisella kirkolla on ollut erityisasema niin perustuslain kuin suomalaisen yhteiskunnankin kannalta. Tässä on myös samalla tämä katsantokanta silloin, että rukouspäiväjulistuksen säätäminen lailla jatkaa tätä perintöä ja perinnettä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ed. Huotari arvioi fundamentalismia ja sen osuutta kaiken kaikkiaan. Itse voisin kuvitella jopa näinpäin tämän asian, että säätämällä tästä laki — vaikka Suomessa ei toki ole näitä ongelmia, joita monin paikoin maailmalla muutoin esiintyy — säätämällä laki rukouspäiväjulistuksesta tavallaan voi sanoa, että yhteiskunnalla, tasavallan presidentillä, on tätä kautta mahdollisuus myös osallistua rukouspäiväjulistuksen sisältöönkin. Kyllä hän on siinä valmistelutyössä mukana. Opetusministeriö, kaikki meidän kirkkokuntamme ovat siinä mukana. Kyllä siellä tulee paljon niitäkin asioita ja arvoja, humanismia, suvaitsevaisuutta, kristillistä rakkautta. Minä uskon, että Kemijärvelläkin ed. Huotarin mainitsemien työntekijöiden keskuudessa, joihin hän aiemmin viittasi, kyllä siellä varmasti mietitään tätä ihmisen eloa. Tässä suhteessa voi olla näin, että näistäkin kysymyksistä nimenomaan presidentin allekirjoittamana ja yhteiskunnan ollessa mukana tuleekin ihmisille lisää niin henkistä kuin ehkä muutakin turvaa. Siinä mielessä tällä on tietty ero selkeästi, onko se laki vai ei.

Erkki Pulliainen  /vihr:

Arvoisa puhemies! Ed. Rossille vain, että kyllähän se on sillä tavalla, että tämä nyt enemmistön kanta, pohjana oleva kanta mahdollistaa tasavallan presidentille tämän toimeliaisuuden jatkossa vanhan tradition pohjalta.

Mutta, arvoisa puhemies, pyysin tämän puheenvuoron erittäin voimakkaan kokemuksen takia, joka tämän illan keskustelussa tuli nyt esille. Joskus sanotaan, että tulee kotiolot mieleen, mutta nyt sanon, että tulee vaalipiirin olot mieleen. Kun ed. Huotari kuvasi sellaista, millaista on Oulujoen vesistöalueella elämä joskus, niin se kyllä palasi mieleen, kun ed. Huotarin puheen aikana ja sen jälkeen ed. Takkula heitteli näitä välihuutoja koko ajan. Juuri sen takia, kun niitä välihuutoja kuuntelee täällä, jos olisin päätynyt toiselle kannalle kuin millä olen, olisin muuttanut kantani toiseksi.

Anne Huotari /vas:

Arvoisa puhemies! Ed. Oinonen mainitsi puheessaan keskustelun muslimin kanssa. Tämä muslimi oli ollut sitä mieltä, että jos suomalaiset noudattaisivat sitä uskoa, missä he ovat, täällä olisi asiat paremmin. Minä olen ihan samaa mieltä. Jos kaikki kirkkoon tai kirkkoihin kuuluvat henkilöt noudattaisivat Raamatun opetuksia, tämä maa olisi varmasti paljon parempi paikka asua, erityisesti köyhille ja vähävaraisille ihmisille.

Olin ensimmäisellä kerralla valtiopäivien avajaiskirkossa, vaikka en itse kuulu kirkkoon. Halusin mennä sinne ja kuulla sen saarnan, mikä siellä oli. Se oli erittäin hyvä saarna. Mutta minua loukkasi se, että etupenkissä istuivat ne henkilöt, jotka seuraavalla viikolla olivat valmiita leikkaamaan toimeentulotukea kaikkein köyhimmiltä ihmisiltä ja viemään leivän heidän kädestään. Sen jälkeen minä en ole voinut mennä valtiopäivien avajaiskirkkoon enää. Minun mielestäni on loukkaavaa sellainen kaksinaismoraali, jota ... No, en halua ketään nimittää, mistä se tulee, mutta jos ihan oikeasti niitten opetusten mukaan elettäisiin, mitä kirkolla on, ei tässäkään salissa olisi tehty sellaisia päätöksiä, joita 95—99 tehtiin. Siinä mielessä sanoin omassa puheenvuorossani, että vasemmistolaiset ja kirkon arvot ovat hyvin pitkälle saman tyyppiset. Jos tämä olisi aitoa, minäkin varmasti olisin kirkon jäsen.

Lauri  Oinonen  /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Huotari toi hyvin aidon tuntemuksen esille. Meillä varmasti jokaisella on pettymyksiä ihmisiin, kirkkoon ja kirkon ihmisiin. Niitä on minulla, ja nimenomaan minulla, ja siitä huolimatta minä katson, että on hyvä, että on rukouspäiväjulistus. Jos me ihmisiin petymme, niin pettymysten tietä saamme kulkea loputtomiin. Uskolla on syvempi sisältö, onneksi.