Päivi Räsänen /kd:

Arvoisa puhemies! Käsiteltävä esitys nostaa esiin monen ihmisen kipeän kysymyksen omista geneettisistä juuristaan ja erityisesti isyydestä. Lapsen oikeuksien sopimuksen 7. artiklan mukaan lapsella on, mikäli mahdollista, oikeus tietää vanhempansa.

Isän ikävä ilmeni riipaisevana 85-vuotiaan naisen elämässä, joka edelleen jatkoi taisteluaan tulla tunnustetuksi jo 50 vuotta sitten kuolleen miehen tyttäreksi. Hän ei tavoitellut perintöä eikä sosiaalista suhdetta, mutta hänen elämänsä suuri unelma oli tuntea, että maailmassa on ollut joku ihminen, jota hän voisi kutsua isäkseen.

Tuomioistuimet käsittelevät Suomessa vuosittain satoja isyysriitoja. Tässä esityksessä helpotetaan isyyden toteamista epäselvissä tapauksissa, joissa tähän asti on ollut puutteellinen lainsäädäntö. Nykyisillä menetelmillähän, dna-tutkimuksilla, isyys voidaan selvittää monissa tapauksissa, joissa se aiemmin ei ollut mahdollista. Nyt lakia muutetaan niin, että isyyskiistoissa voidaan ottaa dna-näyte myös lapsen isäksi epäillyn miehen sukulaisista, jos isä on kadonnut tai kuollut. Lakivaliokunta on kuitenkin vastoin hallituksen esitystä päätynyt siihen, että isäksi epäillyn miehen vanhempia tai muita sukulaisia ei voida pakottaa antamaan näytettä vastoin heidän tahtoaan. Valiokunnan perustelut kyllä olivat mielestäni melko painavat: sivullisten yksityisyyden suoja ja toisaalta mahdollisten yllättävien perhesuhteiden paljastuminen. Voihan esimerkiksi olla niin, että isäksi epäillyn miehen isä ei olekaan hänen isänsä, mikä paljastuisi tässä tutkimuksessa.

Ilokseni valiokunta otti hallituksen esityksen yhteydessä käsiteltäväksi lakialoitteeni, jossa esitetään, että isyyskanneoikeus palautettaisiin koskemaan myös ennen 1.10.1976 syntyneitä lapsia. Tuolloinhan tuli voimaan isyyslaki, jonka perusteella avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen isyys on voitu vahvistaa joko isyyden tunnustamisella tai kanneteitse. Aikaisempien säännösten mukaan, siis ennen tuota päivämäärää, isyys oli mahdollista vahvistaa ainoastaan, jos mies vapaaehtoisesti tunnusti lapsen omakseen, ellei kyseessä ollut niin sanottu kihlalapsi. Eli miehet saattoivat aika helposti välttää vastuunsa lapsen elatuksesta yksinkertaisesti kieltämällä isyytensä.

Isyyslain voimaantulosta annetussa laissa kanneoikeudelle säädettiin silloin aikanaan viiden vuoden määräaika ennen lain voimaantuloa syntyneiden lasten osalta, eli vuoden 1981 jälkeen ei näiden lasten kohdalla isyyskanteen nostaminen ole enää ollut mahdollista. Kanneoikeuden rajoitusta tuolloin perusteltiin isyystutkimuksiin liittyvillä oikeusturvakysymyksillä. Nyt kuitenkin lääketieteen kehittyminen on poistanut nämä tuolloin mietinnössä mainitut epävarmuustekijät ja samalla aikarajoituksen hyväksyttävyyden, eli dna-tutkimuksella on todellakin mahdollista saada luotettava näyttö vuosikymmenienkin jälkeen.

Valiokunnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että isyyskanneaikaa koskevaa rajoitusta voidaan pitää perustuslain ja ihmisoikeussopimusten kannalta ongelmallisena. Siis todellakin ennen 1.10.1976 syntyneiden avioliiton ulkopuolisten lasten asema on varsin erilainen kuin tuon päivämäärän jälkeen syntyneiden lasten kohdalla. Myös korkeimman oikeuden ratkaisuja on olemassa, jotka tätä oikeuskäytännön epätasaisuutta tuovat esiin.

Vuosina 1951—1976 esimerkiksi syntyi peräti noin 100 000 au-lasta, joille ei ole edelleenkään vahvistettu isää. Heistä useimmat ovat kasvaneet yksinhuoltajaperheessä ilman kahden vanhemman tuomaa tukea ja elatusta. Monet kasvoivat ympäristössä, jossa au-lapsen asema leimasi ja toi häpeää. Näiden nyt täysi-ikäisten henkilöiden kohdalla isän etsimisessä ei ole kyse yksinomaan perintöoikeudesta; monelle isättömyys saattaa edelleenkin olla kipeä osa omaa identiteettiä. Monissa tapauksissa lapsen huoltaja ei ollut tietoinen tuosta isyyslakiin liittyvästä viiden vuoden määräajasta tai edes mahdollisuudesta isyyden vahvistamiseen. Ehkä kaikki äiditkään eivät olleet halukkaita selvityttämään isyyttä, eikä lapsi itse ikänsä puolesta ollut määräaikana kykenevä ymmärtämään asian merkitystä ja ajamaan kannetta isyyden vahvistamisesta. Lisäksi tieto oletetusta isyydestä on saattanut tulla aikuisen lapsen tietoon vasta paljon tuon määräajan umpeutumisen jälkeen. Määräajan jatkamista mielestäni voidaankin pitää epätasaisena oikeuspolitiikkana. On tärkeämpää varmistaa, että kansalaiset tulevat kohdelluiksi yhdenvertaisina kuin jättää tilanne nykyiselleen.

Isyyslaillahan tavoiteltiin samaa juridista asemaa kaikille lapsille ja todellisten isäsuhteiden voimaansaattamista. Jotta tähän tilanteeseen lopulta päästäisiin, kanneoikeus olisi annettava ennen isyyslain voimaantuloakin syntyneille henkilöille, joiden todennäköinen isä on yhä elossa.

Valiokunta todellakin otti tämän aloitteeni käsittelyn ja kiinnitti huomiota näihin ongelmiin. Valiokunta esittää eduskunnan hyväksyttäväksi ponnen, jossa todetaan: "Eduskunta edellyttää, että hallitus selvittää, millaisia ongelmia isyyslain voimaanpanosta annetun lain - - 7 §:n 2 momentista aiheutuu, ja antaa eduskunnan käsiteltäviksi tämän selvityksen perusteella mahdollisesti tarpeellisiksi osoittautuvat lakiehdotukset."

Toki olisin toivonut mielestäni ilmiselvän epäoikeudenmukaisuuden korjaamista jo tässä vaiheessa, mutta nyt odotan sitä, että ponnen myötä oikeusministeriössä ryhdytään ripeästi toimimaan tämän vuosia tiedossa olleen ongelman poistamiseksi.

Arvoisa puhemies! Toivon, että hallitus muistaisi isyyden merkityksen, josta paljon sekä hallituksen esityksessä että lakivaliokunnan mietinnössä puhutaan, kun hallitus valmistelee parhaillaan esitystä hedelmöityshoitolaista. Lähtökohtaisesti juridisesti isättömiä lapsia ei tule ryhtyä tuon lain nojalla tuottamaan. Esityksen johtolankana tulisi mielestäni pitää lapsen oikeutta äitiin ja isään sekä myös oikeutta saada tieto omista biologisista juuristaan. Ihmisellä on syvä tarve tietää oma geneettinen alkuperänsä. Lapsi tarvitsee kehityksessään sosiaalista vanhemmuutta, äitiyttä ja isyyttä, mutta oman identiteetin rakentumiseen myös omien biologisten juurten tietämistä.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa puhemies! Ed. Räsänen käytti ihan perustellun puheenvuoron ihmisen oikeudesta tietää sekä isänsä että äitinsä. Elävä elämä on tietysti sitten vähän toisenlaista. Tiedämme myös, että siinä vaiheessa kun nainen on synnyttämässä ja häneltä kysytään lapsen isää, hänellä on oikeus vaieta. Se on hänen tahdossaan, hänen ei tarvitse kommentoida sitä kysymystä sinänsä millään lailla, jolloinka tämä ed. Räsäsen näkemä visio lapsesta, joka kysyy ehkä joskus myöhemmin, voi tulla akuutiksi tai todelliseksi. Samalla on tietysti todettava, että naisella, äidillä, joka synnyttää, on omat oikeutensa. Näin ollen tässä on erilaista asiaa. Tuossa äsken käsittelimme metsästyslakia, ja täällä joku puhui siitä, että se tuottaa iloa, on metsästysvietti, ja nyt tässä on tämä sukupuoliviettikin mukana. Eli me emme oikein lailla voi kaikkea säätää, mikä elämään liittyy. Mutta, tämä huomio on hyvin tärkeä, lopuksi, minkä ed. Räsänen totesi, että tämä liittyy myös muuhun lainsäädäntöön. Se kyllä, niin kuin aikaisemminkin, kun käsittelimme asiaa tässä talossa, aiheuttaa kyllä mietintää, mikä on tulevaisuus lapsella ja oikeus molempiin vanhempiin.