Annika Lapintie /vas(esittelypuheenvuoro):

Herra puhemies! Olen tehnyt lakialoitteen siitä, että peruskouluopetuksessa ei saisi olla suurempia luokkakokoja kuin 20 oppilaan luokat. Perusteluna tähän on se, että viime aikoina luokkakoot ovat jonkin verran kasvaneet, mutta tästä ei ole minkään näköistä tutkimusta. Sitä ei ole tutkinut opetusministeriö, jonka luulisi tällaisia asioita seuraavan. Sitä ei ole tutkinut myöskään Kuntaliitto, jolla myös luulisi olevan kiinnostusta näihin asioihin. Tuorein tutkimus, mikä asiasta on tehty, on Opettajien ammattijärjestöstä peräisin. Se nyt ei ole yllättävä taho, mutta he ovat tehneet tämän tutkimuksen yhdessä Kotiliesi-lehden kanssa. No, mitä tähän voi sanoa muuta kuin että onpa hyvä, että edes joku on asiasta huolissaan. Käyn tätä tuoreinta tutkimusta hetken päästä vähän tarkemmin läpi.

Mutta miksi ylipäätänsä peruskoulussa sitten pitäisi olla luokkako’oille maksimikatto? Sen vuoksi, että tämä nykyinen järjestelmä, jossa annetaan suosituksia, ei toimi. Kunnat käyttävät selkeästi edelleen luokkakokoja ja niiden kasvattamista säästötoimenpiteenä, ja silloin kun tämä vapaaehtoisuus ei toimi, niin ihan lastensuojelullisista syistä ja opettajien työsuojelullisista syistä ja pienten koululaisten tulevaisuuden vuoksi katson, että olisi aivan välttämätöntä saada katto tälle, kuinka suuria luokkia voi olla olemassa.

Aikaisemmin, kun täällä eduskunnassa on tästä asiasta keskusteltu, muistan, että silloinen kansanedustaja Sarkomaa, joka nykyään on opetusministeri Sarkomaa, kovasti oli sitä mieltä, että asia on iso ongelma ja pitäisi saada tällainen ehdoton katto. No, nyt hän ei ole täällä salissa keskustelemassa, ja hänen julkisista kannoistaan olen ymmärtänyt, että opetusministeri ei enää ihan olekaan samaa mieltä aikaisemman kansanedustaja Sarkomaan kanssa.

Mutta tätä ongelmaa on myös yritetty vähätellä sillä, että suomalaiset koululaiset menestyvät kansainvälisissä vertailuissa ja hyvä niin. Varmasti on totta, että osa lapsista ei sinänsä suoranaisesti kärsi siitä ja pystyy keskittymään myös isommassa ryhmässä, mutta meidän peruskoulumme ideana on se, että myös ne heikommat oppilaat, joilla on vaikeuksia keskittyä, voisivat siellä opiskella. Eräs laadukkaan koulujärjestelmän kulmakivi on myös se, että sekä oppilaiden että opettajien niin oikeusturvaan kuin terveellisiin työskentelyolosuhteisiin ja työhyvinvointiin kiinnitetään huomiota.

Tällä hetkellä ongelmana on myös se, että tukiopetuksen tarjonta ei vastaa tarvetta, ja jotta tällaiseen oppilaslähtöiseen opetukseen olisi mahdollisuus, niin totta kai on selvää, että näiden perusopetuksen ryhmäkokojen on oltava kohtuullisia. Pienemmillä kouluryhmillä, oppilasryhmillä, voitaisiin myös puuttua lasten syrjäytymiseen ja pahoinvointiin.

Sitten tähän tutkimukseen, jonka Kotiliesi ja Opettajien ammattijärjestö ovat yhdessä tehneet. Ongelmana on se, että keskimääräisesti aika lähellä 20:tä ovat monissa luokissa luokkakoot, mutta löytyy luokkia, joissa on 21—25 oppilasta. Näitä oli 29 prosenttia. Oli luokkia, joissa oli 26—30 oppilasta. Näitä oli 12 prosenttia. Ja löytyypä jopa luokkia, joissa on 31—35 oppilasta. Näitä oli pari prosenttia. Tämä tutkimus on tehty vuosiluokilla 1—6.

Muistanpa muutaman vuoden takaa ihan omakohtaisen kokemuksen, kun tyttäreni oli kuudennella luokalla ja siellä oli yli 30 oppilasta. Kyllä oli kiltillä ja tunnollisella tytöllä kova päänsärky joka päivän jälkeen ja itku kurkussa, pitääkö sinne takaisin mennä. Hän ihan pärjäsi siellä, mutta sen kustannuksella sitten, että ei ollut kovin mukavaa katsoa pikkutytön iltaista päänsärkyä ja valittelua siitä, miten ikävää on olla niin isossa luokassa.

Näyttääpä siltä, että tämän tuoreen tutkimuksen mukaan lopputulos on edelleen se, että meillä on tämän kokoisia luokkia. Sen lisäksi, kun Opettajien ammattijärjestö on tiedustellut asiaa jäseniltään, niin kyllä sieltä selvänä viestinä näkyy se, että opetusryhmien kokoa kasvatetaan kuntien säästökeinona, ja sehän on todella ikävää. Ja kun kerran tämä vapaaehtoisuus ei toimi, niin silloin on paikallaan säätää tällainen laki.

Aikanaan 70-luvulla oppilaskokoja ja niiden maksimimääriä oli kirjattu lakiin. Silloin ykkös- ja kakkosluokilla maksimimäärä oli 25 ja kolmos—kuutosluokilla 32 oppilasta. Tilanne on tietenkin sillä tavalla muuttunut, että monessa paikassa nykylapset ovat haasteellisempia kuin aikaisemmin. Sen lisäksi sinänsä ihan hyviä tavoitteita siitä, että erityisoppilaat niin sanotusti integroidaan tavallisiin luokkiin, ei kunnissa oteta huomioon oppilasryhmien pienentämisellä. Nykyään luokkaryhmässä saa olla enintään 20 oppilasta, jos opetukseen osallistuu lapsi, jolla vammaisuuden tai sairauden takia on pidennetty oppivelvollisuus.

Ongelma on vain se, että muistakin syistä voi olla tarvetta pienempiin luokkakokoihin. Esimerkiksi jos lapsella on muutoin vaikeuksia koulussa tai vaikka jopa olisi ihan diagnostisoitu adhd-oireyhtymä, niin sitä ei kunnan tarvitse ottaa huomioon tässä luokkakoon määrittelyssä. Sen lisäksi monilla paikkakunnilla on maahanmuuttajaoppilaita, jotka tarvitsisivat erityistä tukea kielenopetuksessa, mutta aina ei kuitenkaan sitten noudateta niitä vaatimuksia, että silloin tarvittaisiin erityistä lisätukea siellä koululuokassa.

Koska näitä ei oteta huomioon, niin en ole oikein muuta keinoa keksinyt kuin sen, että kirjattaisiin selkeästi tämä lakiin. En myöskään usko niitä väitteitä, joiden mukaan, mikäli laissa olisi tällainen luku kirjoitettuna, siitä muodostuisi kunnille myös minimi eli sitten jokaiseen luokkaan ehdottomasti aina laitettaisiin vähintään niin monta lasta. Mielestäni tällaiset puheet kyllä aika paljon vielä enemmän kuin oma epäilyni aliarvioivat niitä kuntien päättäjiä ja kuntien kouluasioista vastaavia virkamiehiä.

Ihan lopuksi pari sanaa toisesta ongelmasta, johon uskon myös tämän luokkakokojen maksimirajan voivan auttaa.

Kouluterveydenhuolto on hyvin huolestuttavassa tilassa. On monia paikkoja ja monia paikkakuntia, joissa ei noudateta suositusta, jonka mukaan kokopäiväisen kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi enintään 600 oppilasta. Ja vaikka tämä suositus toteutuisikin, niin siitä huolimatta, kun tiedetään, että erityisesti yläasteella ikäkausi on hyvin haastava, silloin tällainen 600 oppilaan vastuu on valtavan iso.

Samalla tavalla monet koululapset kokevat, että heillä ei ole mahdollisuutta päästä kouluterveydenhoitajan tai koululääkärin vastaanotolle. Ja ihan elävästä elämästä, turkulaisesta koulusta, voin kertoa totuuteen perustuvan esimerkin, jonka mukaan koko lukioaikana oppilas ei kertaakaan — näitä oli useita oppilaita — tavannut koululääkäriä. Mutta ilmeisesti tämä sitten, jos hallitus ei näihin asioihin puutu ja näistä tee esityksiä tiukennuksiksi, kertoo siitä, miten vähän lasten tulevaisuudesta ja lasten voinnista oikeasti välitetään kaikista kauniista sanoista ja kirjauksista huolimatta.

Toivon, että valiokunta käsittelisi vakavamielisesti ja asiallisesti tätä lakialoitettani, ja jos siinä nähdään joitakin teknisiä, lainsäädännöllisiä puutteita, niin toivon, että sitä ei hylätä vaan ennemmin sitten annettaisiin hallitukselle ohje ja velvoite valmistella tämän suuntainen lakiesitys, jonka mukaan peruskouluopetukseen säädetään ehdoton oppilaskohtainen yläraja, joka mielestäni ihan sopivasti voisi olla 20 oppilasta.

Esko-Juhani Tennilä /vas:

Puhemies! Suomen ainoa selviytymistie jatkossakin on osaaminen. Muuta tietä ei ole. Kun tämä tiedetään, se edellyttää, että me huolehdimme erittäin hyvin koulutuksesta. Tässä pitää huomio nyt aivan erityisesti kiinnittää sinne peruskouluun, jossa tapahtuu nyt pahanlaatuista eriytymistä. On liian paljon niitä, jotka putoavat, ja usein selitys, ainakin pääasiallinen selitys, on liian isot luokkakoot. Siellä ei ehditä siihen yksilöön kiinnittää riittävästi huomiota, ja siinä mielessä tämä ehdotus 20 oppilaan ylärajasta on oikea. Se kyllä edellyttää valtiolta merkittäviä taloudellisia satsauksia, mutta ne pitää tehdä, ja se on tietenkin aina valintaa, mihin rahaa käytetään.

Eduskunnan eri ryhmien kansanedustajat olivat muutama vuosi sitten Kuubassa, siitä taitaa olla kolmisen vuotta. Kävimme myös kouluissa, ja mielenkiintoista oli kuulla ja nähdä, että köyhän Kuuban osalta oli tehty päätökset, että on 20 oppilasta maksimissaan luokassa. Köyhä Kuuba pystyy tämmöiseen. Kyllä Suomikin pystyy, jos se arvostaa riittävästi tätä opetusta, ja minusta sitä pitää arvostaa ihan kansallisen tulevaisuudenkin näkökulmasta.

Tässä on puheita pidetty. Nyt alkaa olla toimien aika.

Outi Alanko-Kahiluoto /vihr:

Arvoisa puhemies! Pidän tätä lakialoitetta erittäin tarpeellisena ja hyvänä. Ed. Lapintielle huomautan kylläkin, että luokkakokoja on kyllä tutkittu ja seurattu, tosin en tiedä, onko valtakunnallisella tasolla, mutta ainakin paikallisella tasolla. Meillä Helsingissä luokat kasvoivat viime valtuustokauden aikana kovasti, kun yhtäkkiä jouduttiin pienentämään menoja ympäristöverojen romahdettua. Mutta nyt viimeisen kuluneen kolmen vuoden aikana luokkakokoja on Helsingissä pystytty pienentämään kaikilla asteilla.

Mutta on totta se, että lasten oikeus hyvään oppimisympäristöön ei saisi olla asia, joka aina välillä unohdetaan, kun on muka tärkeämpiä investointikohteita. Suurista luokista maksetaan nyt kallista hintaa sosiaali- ja terveyspuolella, kun koulupudokkaiden ja syrjäytyneiden nuorten määrä on rajusti kasvanut. Tilastokeskushan tutki koulupudokkaiden määrää syksyllä ja totesi, että se on kasvanut erittäin nopeasti kuluneen parin vuoden aikana, jopa niin nopeasti, että Tilastokeskus joutui tarkistamaan oman tutkimuksensa ennen kuin uskalsi sen julkistaa, niin hälyttävänä pidettiin näitä lukuja. Luokkakoon säätämisellä lailla on siksi erittäin hyvät perustelut. Samalla kuitenkin kuntien valtionosuuksia tulisi kasvattaa, jotta kunnat selviytyisivät tästä uudesta laista.

On merkillepantavaa se, että hallitusohjelman yhtenä kirjattuna tavoitteena on nimenomaan ryhmäkokojen pienentäminen perusopetuksessa, minkä ajatellaan mahdollistuvan sitä kautta, että ikäluokat pienenevät ja opetuksen voimavaroja vapautuu.

Myös opetusministeriön julkaisemassa muistiossa, joka koskee opettajankoulutuksen kehittämistä, muistion laatinut työryhmä toteaa, että perusopetuksessa ryhmäkoko ei saisi olla yli 20 oppilasta, ja myös kesussa elikkä koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, josta täällä on käyty keskustelua, alleviivataan sitä, että hyviin tai laadukkaisiin oppimistuloksiin voidaan päästä ainoastaan varmistamalla riittävän pienet opetusryhmät.

Lauri Kähkönen /sd:

Arvoisa puhemies! Ed. Lapintie, tämän lakialoitteen ensimmäinen allekirjoittaja, toi esille varsin monia tärkeitä asioita, joilla hän perusteli tätä lakiesitystään. Tämä ei ole ensimmäistä kertaa esillä, myös edellisellä vaalikaudella tästä tärkeästä asiasta on käyty debattia. Toki myönnän sen, että opetusryhmien koolla on todella merkitystä siinä, kuinka oppiminen edistyy, ja toki myös sitten näihin käyttäytymishäiriöihin ja muihin on helpompi puuttua ja opettaja voi ohjata luokassa tehokkaammin, jos tämä ryhmä ei ole hyvin suuri. Nyt kuitenkin käytännöstä on myös esimerkkejä, että pienentämällä opetusryhmiä vaikkapa 10:een tai vähempäänkin joissakin tapauksissa — jos ja kun kaikki, mikä on luonnollista, eivät sovi opettajiksi — nämä oppimistulokset eivät kyllä lähde siitä välttämättä nousemaan, eivät korreloi, mutta toki suurimmassa osassa tapauksista näin käy.

Mitä sitten tulee kuntiin, niin keskeisessä roolissa myös kunnissa ovat, totta kai, luottamushenkilöt ja sitten tämän tulosyksikön, koulun, rehtori, koulun johtaja, mutta ennen kaikkea luottamushenkilöt tekevät lautakunnissa päätöksensä siitä, mitenkä resursoidaan sitten täällä tulosyksikössä näitä rahoja. Myös valtuustolla on keskeinen rooli. Eli osassa kunnista asiaan voitaisiin välittömästi puuttua eikä se ole resursseista kiinni.

Mutta ed. Alanko-Kahiluoto viittasi tavallaan myös tähän kuntatalouteen, ja arvon kollegat tietävät muun muassa, mitä viime syksynä tapahtui. Tätä sivistyspuolen valtionosuusjärjestelmää tarkistettiin sillä tavalla, että muun muassa sellaisissa kunnissahan, joissa vanhempien ikäluokkien osuus on huomattavasti suurempi kuin nuorten, valtionosuudet jo tälle vuodelle erittäin reippaasti laskivat. Omasta kunnastani sain juuri äsken puhelun siitä — yritin päivällä ottaa kiinni — kuinka paljon meillä on sitten opetusryhmiä, joissa on täällä perusopetuksessa yli 20 oppilasta. Sivistysjohtaja siinä katsoi — aikaa ei ollut montaa minuuttia, mutta todennäköisesti luku oli tämä — että ainakin 8. Ne olivat 21 ja 22 oppilaan ryhmiä, joista minä siinä kuulin, olikohan yhtään sen isompaa. Varmaan on joskus ollut isompiakin.

Varmasti allekirjoittaneellakaan ei olisi tätä lakiesitystä vastaan mitään, jos ja kun huolehdittaisiin myös tässä talossa siitä, että nämä valtionosuudet olisivat riittävät. Aina ei voida joka kunnassa, vaikka lähdetään priorisoimaankin, välttämättä niin menetellä, että esimerkiksi tämän rajan alle päästäisiin tekemättä sitten jossakin muualla kohtuuttomia vahinkoja, vaikka myönnänkin, että hyvin keskeisestä osa-alueesta on kyse.

Eli valtionosuuksiin vastaavasti lisää rahaa. Esimerkiksi nämä kahdeksan opetusryhmää, jotka otin esille omasta kotikaupungistani, tietävät kahdeksaa opettajaa ja satojatuhansia sitten euroissa rahaa.

Toisaalta, miksi en sitten kannata näillä eväillä tätä tarkkaa rajaa, joka lakiin kirjattaisiin enimmäismääräksi, minkä olen aiemminkin todennut? Otan tässä esimerkiksi lukion, vaikka se ei ole perusopetusta, mutta samalla tavalla koen, että siellä osin joustavuus kärsii ja ennen kaikkea se on lukion puolella. Minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia. Nuorena rehtorina erittäin usein jouduin puuttumaan tähän, kun asia oli yhdestä oppilaasta kiinni, niin kuin esimerkiksi nyt näissä Lieksan tapauksissa tässä. Soitin, voisinko joissakin tapauksissa kuitenkin ryhmän perustaa. Siellä oli myös näistä pienemmistä ryhmistä mutta myös näistä jakamisista kyse ja tietysti siitä, minkä verran sitten joustetaan. Ainakaan kukaan ei tietenkään halua lisää byrokratiaa. Eli myös sitten kun jaksolukuun entistä enemmän mennään, siinä tulosyksikössä voi tämä vetäjä yhdessä opettajan kanssa keskustella, ja kun tietyt alueet ovat sellaisia, että on parempi, että siellä ollaan pienemmissä ryhmissä, niin voi olla, että joissakin osa-alueissa tämä jakaminen tehdään luokissa, joissakin ei, eli tämä joustavuus siinä kärsii.

Vielä kerran: Tärkeästä asiasta on kyse. Mutta näillä eväillä — käytän tätä arkista sanaa — kun kuntatalous on niin voimakkaasti eriytynyt, meillä on varmasti opetusmyönteisiä kuntia, mutta sitten toiset ehkä vähemmän siihen panostavat, niin ei, vaikka kuinka luottamushenkilöllä olisi hyvää tahtoa, välttämättä sitten kohtuudella tähän rajaan päästäisi. Tavoitteena olkoon tietysti tämä, mutta ei tässä vaiheessa.

Pauliina Viitamies /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Varmasti näinkin on, että se voi olla myös hyvästä tahdosta kiinni, ja ymmärrystä ei varmaankaan keneltäkään puutu. Mutta kyllä me olemme Suomessa niin erilaisessa tilanteessa eri osissa maata, että meillä on varakkaita kuntia, joissa on mahdollisuus tehdä tämä ilman lain kirjausta. Sen takia itse olen vuosia kyllä jo ajatellut itsekin koulussa työskennelleenä, että meillä Etelä-Savossa ei tämä asia tule järjestymään, ennen kuin tämä laitetaan lakiin kirjatuksi. Sen takia haluan, että se sitä kautta lähtisi etenemään. Meillä myös päättäjät varsin hyvin asian ymmärtävät, mutta rahat ja varat sanovat muuta.

Lauri Kähkönen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Edelliseen puheenvuoroon viitaten olen aivan samaa mieltä, että meiltä löytyy kuntia, joissa aivan hyvin voitaisiin näitä opetusryhmiä pienentää ja niitä tulisi pienentää, mutta osan kunnista kohdalla, niin kuin aiemmin totesin, kuitenkaan kohtuudella sitä ei pysty vaatimaan, viittaan tähän eriytyneeseen kuntatalouteen ja vielä kerran tämän valtionosuusjärjestelmän tarkistamiseen juuri tällä vaalikaudella tavallaan huonompaan suuntaan. Siitä keskustelimme moneen kertaan viime syksynä.

Esko-Juhani Tennilä /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kyllä minä kuitenkin lähden siitä, että kunnille pitää antaa selvät nuotit siitä, miten tietyt ääritärkeät asiat toteutetaan. Jos se jää sen varaan, että esitetään hyviä toiveita ja sitten kunnat vetoavat köyhyyteensä tai rahattomuuteensa, niin mitään ei koskaan tule tapahtumaan. Kyllä ne ohjaavat säädökset ovat, niin kuin tässä lakialoitteessa esitetään, myös tässä opetuksen koon järjestämisessä ihan tarpeelliset ja välttämättömät, muuten se pyörii tässä yleisessä keskustelussa, että kyllä kun olisi rahaa, niin sitten tehtäisiin. Mutta ensin pitää tulla säädökset, ja sitten haetaan rahat ja painetaan valtiota.

Lauri Kähkönen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Tennilälle vielä tähdennän sitä, että viime vuosina ja nyt tänäkin vuonna tapahtuu niin, että valtionosuudet näistä toimintamenoista kunnissa ovat entistä pienemmät, ja varmasti erilaisten syitten taakse menee osa kunnista, että tätä asiaa ei hoideta. Mutta kyllä se on lyhytnäköistä kuntienkin kannalta, jos tähän mennään, että ryhmäkokojen annetaan olla kovin suuret. Varmasti tätä viestiä pitäisi myös sieltä tulosyksiköistä, näistä kouluista, laittaa eteenpäin kuntapäättäjille. Myönnän itsekin, kokemusta on eri-ikäisten opettamisesta kaiken kaikkiaan vuosikymmeniä, että tilanne on tosiaan varmasti osassa kunnista kehno. Me tiedämme hyvin, että mitä enemmän niitä oppilaita on, (Puhemies: Minuutti!) niin tulokset ovat todennäköisesti huonommat.

Jutta Urpilainen /sd:

Arvoisa puhemies! Nuorten syrjäytyminen on Suomessa todella vakava ongelma. Jos me ajattelemme, että meidän väestömme on ikääntymässä, niin tämän haasteen edessä meidän pitäisi kantaa entistä suurempaa huolta yhä pienenevästä nuorten joukosta. Tilastojen mukaan noin 40 000 nuorta on tällä hetkellä teillä tietämättömillä. Yhden tällaisen nuoren kustannukset 60 ikävuoteen mennessä ovat miljoona euroa, joten me puhumme jopa 40 miljardin euron kustannuksesta yhteiskunnalle. Luulisi siis, että jokainen meistä kansanedustajista on kiinnostunut siitä, mitä tälle isolle joukolle nuoria tehdään ja miten nuorten hyvinvointiin voidaan nykyistä enemmän panostaa.

Itse opettajana, arvoisa puhemies, uskon siihen, että yksi keino ennaltaehkäistä nuorten syrjäytymistä ja lisätä nuorten ja lasten hyvinvointia on nimenomaan panostaa heidän ongelmiinsa ja puuttua ongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tämä tarkoittaa sitä, että jo päiväkoti-iässä, mutta viimeistään peruskoulussa, lasten oppimisvaikeuksiin, käyttäytymisvaikeuksiin pystytään puuttumaan ja lapsille antamaan sellaista tukea, jota he tuossa elämäntilanteessa tarvitsevat.

Jotta näihin ongelmiin pystytään puuttumaan ja jotta ne voidaan myös havaita ajoissa, on edellytyksenä se, että ryhmäkoot sekä päivähoidossa, esiopetuksessa että myöskin perusopetuksessa ovat riittävän pienet. Tehtyjen tutkimusten mukaan on arvioitu, että Suomessa opettaja—oppilas-suhde on kasvanut viime vuosien aikana. Sen takia me sosialidemokraatit jo viime vaalikaudella teimme toimenpidealoitteen siitä, että ryhdyttäisiin tekemään selvitystä, olisiko mahdollista säätää opetusryhmille maksimikoko sekä esiopetuksessa, päivähoidossa että peruskoulussa.

Olin henkilökohtaisesti aika surullinen siitä, että uusi opetusministeri Sarkomaa suhtautui niin kielteisesti opetusryhmien maksimikoon määrittelemiseen lailla tai asetuksella, koska olisin toivonut, että hänen suhtautumisensa olisi ollut myötämielisempi. Niin kuin ed. Lapintie totesi, aikaisemmin kansanedustajaoloaikanaan hän on kyllä kantanut asiasta huolta mutta nyt ministerinä suhtautuminen on hieman muuttunut.

Ed. Alanko-Kahiluoto käytti mielestäni hyvän puheenvuoron aikaisemmin, kun hän viittasi, että yksi olennainen, tärkeä osa opetusryhmien pienentämisessä on tietenkin raha, ja sehän on syynä monessa kunnassa siihen, niin kuin ed. Kähkönenkin totesi, miksi opetusryhmät ovat kasvaneet ja opettaja—oppilas-suhde on kasvanut. Ei ole rahaa järjestää riittävän pieniä opetusryhmiä. Kyllä itsekin kuntapäättäjänä tiedän ne keskustelut, joita omassa kaupunginvaltuustossani käydään, kun tehdään niitä arvovalintoja, laitetaanko rahaa sosiaali- ja terveydenhuoltoon vai opetukseen. Mikäli tämmöistä normia ei ikään kuin ole, ei ole velvoitetta tehdä riittävän pieniä opetusryhmiä, niin kyllä se vaakakuppi hyvin usein kallistuu sinne sosiaali- ja terveydenhuollon puoleen. Sen takia henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä ed. Lapintien tekemä lakialoite on oikean suuntainen. Me tarvitsemme normeja, me tarvitsemme ikään kuin määritystä sille, mikä on se opetusryhmän maksimikoko. En tiedä, onko tuo 20, jota ed. Lapintie lakialoitteessaan esittää, realistinen kauttaaltaan ykkösluokalta yhdeksännelle. Se olisi ihannetila. Itse uskon, että realistisempaa voisi olla ehkä se, että maksimikoko olisi 20 oppilasta ykkös- ja kakkosluokilla, alkuopetuksessa, ja sitten kolmannesta yhdeksänteen opetusryhmän maksimikoko olisi 25 oppilasta. Mutta tämähän on rahasta kiinni, ja kyse on siitä, kuinka paljon halutaan sitten opetukseen rahaa käyttää.

Me sosialidemokraatit esitimme omassa vaihtoehtoisessa budjettilinjassamme viime syksynä rahaa myös opetus- ja kulttuuritoimen valtionosuuksiin, ja toivon, että ed. Alanko-Kahiluotokin, joka täällä peräänkuulutti valtionosuuksien lisärahoitusta, on tulevana syksynä valmis kannattamaan sosialidemokraattien esityksiä opetustoimen valtionosuuksien kasvattamisesta.

Arvoisa puhemies! Sen lisäksi, että me tarvitsemme pieniä ryhmäkokoja, jotta opettaja voi havaita lasten ongelmia ja myöskin puuttua niihin, on ihan selvä asia, että tarvitsemme kouluihin myös tukipalveluita. Minusta ed. Lapintie hyvin kiinnitti huomiota meidän kouluterveydenhuoltomme tilaan tänä päivänä. On totta, ystävät, että meillä on paljon sellaisia kuntia, joissa lapsi ei pääse kertaakaan peruskoulun aikana lääkärin vastaanotolle, ei ole koululääkärin vastaanottoa järjestetty. Meillä on oltava riittävät kouluterveydenhuollon palvelut, riittävä opinto-ohjaus ja myöskin koulupsykologeja, koulukuraattoreita tarjolla, jotta pystytään heti antamaan riittävää apua lapselle, kun näitä ongelmia havaitaan. Itse uskon siihen, että näillä aika yksinkertaisilla keinoilla me pystymme lisäämään lasten ja nuorten hyvinvointia ja pudottamaan syrjäytyneiden nuorten määrää. Ne siis todella ovat kansantaloudellisestikin merkittäviä summia, jotka aiheutuvat heidän syrjäytymisestään.

Arvoisa puhemies! Lopuksi: Jos hallituspuolueiden kansanedustajien on vaikea tukea tätä aloitetta tällaisenaan — minulla ei ole siinä vaikeuksia, mutta mikäli hallituspuolueiden kansanedustajilla on — niin minusta hallitus voisi esimerkiksi lähteä liikkeelle semmoisella selvityksellä, jolla selvitettäisiin, mitä kustannusvaikutuksia näillä lakisääteisillä enimmäismäärillä olisi esimerkiksi valtiontalouteen tai kuntatalouteen. Toisaalta tuossa samassa selvityksessä voitaisiin esimerkiksi arvioida sitä, tulisiko tämä yläraja asettaa kunkin oppilasryhmän keskimääräiselle opetusryhmäkoolle vai suurimmalle opetusryhmäkoolle. Eli tämmöinen selvitys olisi minusta hyvä signaali nyt hallituspuolueiden kansanedustajilta ja hallitukselta siitä, että halutaan aidosti panostaa lasten ja nuorten hyvinvointiin. Ehkä se sitten toivottavasti vielä johtaisi tämän vaalikauden aikana ed. Lapintien esittämän lakialoitteen sisältöiseen hallituksen esitykseen.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Tämä asia ei ainakaan ole niitä kaikkein yksinkertaisimpia, eivätkä pelkät luvut kerro kaikkea. Jos ajattelen omaa kouluaikaani 40-luvulla ja sitten Lyskaa 50-luvulla, niin meillä oli luokassa vähintään 30 tai sitten parhaimmillaan 42 (Ed. Kähkönen: 44!) eikä syrjäytynyt kukaan, ei ensimmäinenkään. Rohvessoreitakin tuli siitä 42:n joukosta kolme, ettei ainakaan professoreita sieltä karsittu joukosta pois. Elikkä näin kategorinen se asia ei ainakaan ole, kuin äkkinäisesti tästäkin keskustelusta, joka on kuinka mones liekään, on saattanut poimia ulos.

Jos ajatellaan sitten näitä kansainvälisiä pärjäämistilastoja, Pisa-tilastoja jnp., niin koko muu maapallo on aivan sekopäisessä tilassa, jos Suomi on ykkönen. Elikkä siis siitä huolimatta nykyisillä luokkako’oilla ja ryhmäko’oilla tulee sellainen tulos, että kuitenkin keskimääräinen pärjääminen on sitten varsin kohtuullinen, ja siitä kaikki ovat kateellisia.

Arvoisa puhemies! Hallituksen piirissä kuitenkin on ajateltu, että kyllä tässä nyt jotakin sitten täytyy olla vähän niin kuin parantamisen varaa, koska tämän asiantilan parantaminen on hallitusohjelmaan merkitty. Elikkä näitä asioita täytyy tarkastella ja parempaan tulee tällä vaalikaudella pyrkiä.

Mutta sitten näistä muista syistä ja ilmiöistä, jotka näyttävät niin ristiriitaisilta kuin olla voi. Ensinnäkin siis kysymyshän on kunnallisesta päätöksenteosta ja ohjausjärjestelmästä. Nythän, kun vuosiluokat ovat tavallaan siellä minimissä ja muuttoliike on tuottanut niitä tuloksia, mitä se on tuottanut, pitäisi olla aika helppo junailla koko tämän laatuinen asia eikä suinkaan vaikea. Silloinhan, kun oltiin niin sanottujen suurten ikäluokkien kanssa tekemisissä, tämän piti olla äärimmäisen vaikea asia, mutta nythän sen pitäisi olla kaikkein helpoin hoitaa. Ja kuitenkin nyt sitten tästä on tehty eräällä tavalla rahakysymys.

No, ei ainakaan sitten tämä taloudellinen ajattelu ole kovin pitkälle kunnissa kehittynyt, jos kuitenkin sitten sen kolmannen tilaston mukaan on syntynyt 40 000 tavallaan kadotettua nuorta näistä syistä, jotka täällä ovat keskustelussa tulleet esiin, ja se on varmaan totta. Valtiosihteeri Sailashan sen toi esille, ja varmaan se perustui selviin selvityksiin, että näin asianlaita on. Nyt sitten, jos ajatellaan, mitä nämä 40 000 kelkasta pudonnutta merkitsevät taloudellisesti, niin kyllähän tämä ryhmäkoon kustannusasia on peanuts verrattuna siihen, että 40 000 nuorta on eräällä tavalla toistaiseksi kelkasta pudonnut, eräällä tavalla menetettyjen joukko yhteiskunnan kannalta.

Siis tässä katsannossa tämä asia pitäisi kyllä hallituksen piirissäkin nyt niin perusteellisesti tutkia ja selvittää, että meillä olisi ainakin jollakin tavalla yhteisesti hyväksyttävät analyysipohjat ja siitä tehtäisiin sitten synteesi.

Annika Lapintie /vas:

Herra puhemies! Minusta ed. Pulliaisen puheenvuoro oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta jos ed. Pulliainen lujahermoisena ja lahjakkaana on pärjännyt 42 oppilaan luokassa, niin siitä ei vielä pitäisi vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, niin kuin esimerkiksi, että nykyään ei enää tarvittaisi luokkakokojen maksimimääritelmää. Minusta se tarvitaan ja juuri niistä syistä, mitä ed. Pulliainen itse asiassa itsekin tässä totesi, että meillä on paljon koulupudokkaita ja meillä on tiedossa, että on erityisopetusta, tukiopetusta tarvitsevia oppilaita, jotka eivät sitä saa. Aika usein tämä niin kutsuttu integrointi tarkoittaa sitä, että erityistä huomiota tarvitseva oppilas vain sijoitetaan tavalliseen luokkaan ilman, että sitä otetaan esimerkiksi luokkakoon pienentämisenä huomioon.

Sen lisäksi joustavuuden kärsimisestä puhui ed. Kähkönen. Ei se ole joustavuuden kärsimistä, jos on maksimikatto. Sen alapuolelle voidaan sitten mennä ja pitää yllä pienempiä luokkakokoja. En myöskään ole erityisen huolestunut siitä, että Lieksan kunnassa oli 21 tai 22 oppilasta luokassa, mutta olen kyllä todella huolissani siitä, niin kuin viittasin tähän Opettajien ammattijärjestön ja Kotiliesi-lehden tutkimukseen, että 43 prosentissa 1.—6.-luokista on yli 21 oppilasta. Minusta se on kyllä aivan liian suuri luku, vaikkakin siellä on myös pienempiä luokkakokoja. Mutta erityisesti pidän maksimikattoa ihan välttämättömänä. Suositukset eivät riitä, se on näkynyt jo siinä, että esikouluopetuksessa on tällainen katto, mutta käytännössä se ei toimi, ja kun ei tämä porkkana toimi, niin pitää olla sitten keppiä.

Erkki Pulliainen /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Lapintie, ei mitään muuta kommenttia teille kuin vain se, että ... Siis yhteinen johtopäätöksemme on, että jossakin mättää, perustavaa laatua olevalla tavalla Suomen nyky-yhteiskunnassa mättää, että tämä on näin, kun silloin aikaisemmin ei mättänyt. Niin yksinkertaista se on, ja niin monimutkaista se on.

Mirja Vehkaperä /kesk:

Arvoisa puhemies! Tämä ed. Annika Lapintien aloite ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen tästä aiheesta, ja itse asiassa sivistysvaliokunnassa ryhmäkoosta on keskusteltu moneen otteeseen, kun tälläkin hetkellä meillä on siellä asialistalla syrjäytyneiden lasten ja nuorten asiat. Ryhmäkoot ovat yksi tärkeimpiä asioita, joista nyt tänäkin päivänä puhutaan.

Mutta muutamia ajatuksia tästä aloitteesta.

On totta, että kunnat ovat eriarvoisessa asemassa tällä hetkellä peruskoulun ryhmäkokotilanteessa. Toisissa asia on erittäin hyvin linjattu kunnanvaltuustojen ja -hallitusten taholta. Niillä on omat asetuksensa ja omat velvoitteensa näihin ryhmäkokoihin olemassa, mutta osassa kuntia valitettavasti ryhmäkoot paukkuvat lähempänä 30:tä, ja kuntakohtaiset päätökset ovat siksi tärkeitä, että saadaan sinne viestiä, että näin ei voi olla.

Aloitteessa on esitetty, että ryhmän maksimikoko olisi 20 oppilasta, ja olen vähän mietiskellyt tätä, tuleeko tästä ylärajasta sitten maksimi niissä kunnissa, joissa asiat on tällä hetkelläkin hoidettu jo erittäin hyvin. Toivottavasti ei.

Samoin ajattelisin näin, että alkuopetuksessa tämä ryhmäkoko saisi olla tästä 20:stä vielä pienempi, eli siinä mielessä tätä kannattaa tarkastella. Samoin mietin sitä, aivan kuten ed. Lapintie äskeisissä puheenvuoroissaan sanoi, että näihin perusopetuksen luokkiin integroidaan paljon oppilaita, ja silloin meillä ei myöskään ole mitään lakia tai asetusta siitä, mikä ryhmäkoko silloin on, kun perusopetuksen ryhmässä on erityisoppilaita integroituna. Tämä on minusta vielä tärkeämpi asia ottaa kantaa siihen kuin se, mikä se perusopetusryhmän koko oikeasti olisi, eli kysymys on siitä, että kun oppilas integroidaan ryhmään perusopetukseen, niin mikä silloin olisi ryhmän maksimikoko tässä opetuksessa.

Kun asetuksella tai lailla säädetään ryhmäkoon ylärajaa, niin se ei ole aivan yksinkertaista myöskään valtiovallan taholta. Silloin kunnille asetetaan oma velvoite, ja kuten olemme pitkään jo puhuneet, niin velvoitteen mukana täytyy myöskin valtiovallalta tulla silloin rahoitus, valtionrahoitus. Silloin puhutaan siitä, että opetustoimen pitää saada sitten valtionosuuksina myöskin rahoitusta näitten ryhmäkokojen pienentämiseen. Nyt hallitus ja eduskuntahan ovat puuttuneet tähän asiaan niin, että ryhmäkokojen pienentämiseen on tämmöinen erillinen perusopetusraha, Pop-raha, ja 20 miljoonaa euroa on jaossa sitten suunnattuna tänä vuonna nimenomaan siihen, että ryhmäkokoihin kiinnitetään kunnissa huomiota ja niitä pienennetään.

Arvoisa puhemies! Oma suhtautumiseni tähän ed. Lapintien aloitteeseen on varauksellinen. Asia on erittäin tärkeä, että se on otettu tänään keskusteluun, mutta ryhmäkokojen asettaminen lain ja asetuksen tasoille valtiovallan puolesta on vielä hyvin ongelmallinen, ja siinä on monta asiaa, jotka pitää vielä ratkaista.

Pauliina Viitamies /sd:

Arvoisa puhemies! Hetken jo säikähdin tuossa, kun kuuntelin arvostamiani kollegoita, vanhoja valtiopäivämiehiä Kähkönen ja Pulliainen — jotka eivät enää ole täällä kuulolla, mutta toivottavasti kuuntelevat huoneissaan — sitä, voiko se olla niin, että tässä salissa nämä vuosikymmeniä sitten koulunsa käyneet ovat suurimpana tulppana sille, että me emme saa muutettua näitä asioita parempaan suuntaan. Mutta sitten puheenvuoroissa kyllä kävi ilmi, että kyllä asia ymmärretään mutta keinoista ehkä ollaan nyt sitten vähän eri mieltä.

Ei voida verrata aikaa 50 vuotta sitten ja tänä päivänä sillä tavalla, että pärjättiinhän sitä silloinkin ja hiihdettiin kouluun ja elettiin huonosti ja kurjasti ja siitä huolimatta meistä tuli kunnon kansalaisia. Ajat ovat muuttuneet, ja yhteiskunta ja lapset ja koko koulumaailma on aivan erilainen tänä päivänä kuin silloin, ja tämän päivän ja tulevaisuuden ongelmiin meidän tehtävämme täällä on puuttua.

Tämä lakialoite perusopetuslain korjaamiseksi siten, että säädettäisiin tämä maksimikoko, on erittäin järkevä ja tervetullut, koska muutoin näihin asioihin ei köyhissä kunnissa taikka sellaisissa kunnissa, joissa näitä asioita ei arvoteta tärkeiksi, tulla pääsemään koskaan, ja siinä mielessä tämän täytyy mennä sitten tätä kautta järjestykseen.

Toisaalta sekin, onko se raja nyt 20 vai 25, se maksimi tai minimi, on kaukana siitä todellisuudesta, missä tänä päivänä eletään. Täällä on lueteltu esimerkkejä suurista luokista, joissa on 26 oppilasta. Omassa kotikaupungissani Mikkelissä tällä hetkellä luokkia yhdistellään siten, että siellä on kolmasluokkalaisilla 33 oppilasta luokassaan, ja se ei ole mitenkään harvinaista. Siinä vaiheessa 9-vuotiaat lapset opiskelevat uusia aineita, joutuvat kohtaamaan uusia tilanteita, vaihtamaan kenties koulua, ja vielä suuremmalla ryhmäkoolla asioista ei ainakaan tehdä heille edullisia eikä helpompia. Siinä mielessä näillä syrjäseutujen ja köyhien kuntien lapsilla on huonompi lähtötilanne verrattuna niihin kasvukeskusten kuntiin, joissa on varaa rakentaa kunnollisia koulurakennuksia, varaa rakentaa kevyen liikenteen väyliä ja turvallisia koulumatkoja lapsille sekä pitää huoli siitä, että opetusryhmät ovat asianmukaisessa kunnossa.

Harmi, että täällä salissa ei nyt ole hallituspuolueitten edustajia enempää, sillä olen kiinnittänyt huomiota siihen, että hallitus on luvannut ohjelmassaan käyttää ikäluokkien pienentymisestä vapautuvat voimavarat koulutuksen laadun kehittämiseen, ja ryhmäkokojen pienentäminen on myös mainittu yhtenä tällaisena keinona. Mitään varsinaisia lainsäädäntöhankkeita ei kuitenkaan tietääkseni ole vielä meneillään. Olisikin nyt mielenkiintoista jossain vaiheessa tätä hallituskautta kuulla, milloin näitä konkreettisia asioita on sitten nähtävissä. Nyt on yli vuosi mennyt tämän hallituksen taivalta, ja kolme vuottakin tulevat kulumaan nopeasti, ja kaikenlaisia pop- ja rock-rahoja varmasti on kehitelty ja kirjattu ylös ja tehty selvityksiä, mutta ei sitten mitään konkreettista vielä ole näköpiirissäkään.

Toivon tälle lakialoitteelle hyvää menestystä, ja tiedämme sen, että perusopetus on kuitenkin se pohja, jolle meidän täytyy lastemme ja tulevien sukupolvien elämä pystyä rakentamaan.

Annika Lapintie /vas:

Herra puhemies! Tämän keskustelun aikana muutaman kerran ihmeteltiin, voiko tosiaan olla niin, että tällä hetkellä ei ole mitään tilastointia tai todellista tietoa valtakunnallisesti siitä, paljonko luokissa on oppilaita. Ja kyllä se valitettavasti niin on: viimeisin tilasto on vuodelta 1991. Sen vuoksi toivoisin todella, jos sivistysvaliokunnassa ei ole kypsyyttä suoraan hyväksyä tätä lakialoitettani, että ainakin vaadittaisiin hallitusta selvittämään, mikä tilanne on tällä hetkellä. Nythän se on Opettajien ammattijärjestön selvityksessä, mutta siinäkin selvitettiin luokkia 1—6, ja kun tässä keskustelussa on myös tullut esitys siitä, että 1.—2. luokilla olisi pienempi ryhmän enimmäiskoko, kattona vaikka 18, ja sitten kolmosesta yhdeksään se voisi olla isompi, niin toivoisin kyllä, että kaikki muistavat sen, että 7.—9.-luokkalaiset ovat isossa elämänmurroksessa ja varmasti kaikkein haasteellisimpia niin opettajille kuin ehkä myös itselleen.

Siinä mielessä pitäisin tärkeänä, että myös niillä luokka-asteilla on riittävän pienet luokat ja sen lisäksi myös olisi kiinteät luokkayhteisöt eikä niin kuin joissakin paikoissa nykyään tehdään, että siirrytään luokattomaan yläasteeseen. Se ei ole oikea ratkaisu. Toivoisin, että myös sitä asiaa selvitettäisiin ja otettaisiin tosiaan huomioon, että myös nämä isommat, varhaismurrosikäiset, ovat lapsia ja heitä pitää myös lapsina kohdella ja heille antaa myös riittävät mahdollisuudet selviytyä koulussa ja olla siellä koulussa riittävän pienessä ryhmässä.