Toimi Kankaanniemi /kd(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Olen tehnyt lakialoitteen avioliittolain muuttamisesta. Täällä eduskunnassa kovin vähän keskustellaan näistä yhteiskunnan peruspilareista, jollainen avioliittokin meidän yhteiskunnassamme on tai jollainen sen pitäisi edelleen olla. Avioliittohan on sekä puolisoiden että lasten että myös koko yhteiskunnan kannalta erittäin arvokas, tärkeä peruspilari, niin kuin totesin. Avioliiton arvostusta pitäisi voimakkaasti korostaa ja vahvistaa. Meillä kuitenkin tilanne on aika heikko tässä suhteessa. Avioliitto ei ole enää sellainen yhdessäelämisen muoto, jota varsin laajasti sovellettaisiin, vaan muut muodot ovat tulleet rinnalle. Näin tämä yhteiskunnan rakenne on askel askeleelta murtunut ja mennyt huonompaan suuntaan.

Ymmärrän sen, että avioeroja otetaan, ja varmasti on tosiasia se, että avioero on joissakin tapauksissa parempi ratkaisu kuin riitainen, väkivaltainen tai muutoin kohtuuton avioliitto. Näin ollen sitten avioeroista ei voida päästä, ei missään yhteiskunnassa, kokonaan eroon, mutta yhä useammin kansan syvien rivien mielipiteenä kuulee sen, että avioero meillä kuitenkin on käytännössä liian helppo ratkaisu. Se otetaan liian nopeasti ilman riittävää harkintaa, ei ajatella sitä, mitä eron jälkeen tulee elämässä eteen. Näin ollen koko yhteiskunta kärsii puolisoiden lisäksi ja lasten lisäksi siitä, että avioerojen määrä on valtavan suuri ja ne otetaan liian lyhyen harkinnan jälkeen.

Herra puhemies! Olen tähän lakialoitteeseen kerännyt aika pitkältä ajalta avioliittojen ja avioerojen määriä suomalaisessa yhteiskunnassa. Avioliittolakia muutettiin sen eduskunnan toimesta, jossa en vielä ollut mukana, 80-luvun puolivälissä. Uusi avioliittolaki tuli vuoden 88 alusta voimaan. Silloin tämä helppo avioeron saanti mahdollistettiin, ja kun tämä tapahtui, sen jälkeen avioerojen määrä nousi aika voimakkaasti, ja kasvu on jatkunut aina viime vuosiin saakka. Nyt se on suhtkoht jäänyt korkealle tasolleen. Esimerkiksi vuonna 2002, josta viimeiset tilastot löytyivät, noin 27 000 avioliitosta noin 13 500 — tai eihän se niin mene, että sinä vuonna solmituista avioliitoista puolet olisi päättynyt eroon, vaan avioliittoja solmittiin noin 27 000 ja avioeroja otettiin 2002 noin 13 500.

Mielestäni tuo 13 500 avioeron määrä on tavattoman korkea ja siihen ei saisi välinpitämättömästi suhtautua eikä sitä tulisi pitää niin sanottuna itsestäänselvyytenä vaan asiaan on syytä paneutua ja miettiä niitä keinoja, joilla voitaisiin erityisesti puolisoiden ja lasten kannalta katsoen ja koko yhteiskunnankin kannalta katsoen vähentää avioerojen määrää. Niitä keinoja, millä tähän voitaisiin päästä, ei ole tietysti ihan helppo löytää, mutta olen tähän lakialoitteeseen sisällyttänyt ehdotuksen siitä, että avioeron saamisen edellytykseksi säädettäisiin laissa pakollinen sovittelu. Avioliittolain 25 §:ään tulisi tämä sovittelun velvoite. Sitten olen kehittänyt mallin, miten tuo sovittelu tapahtuisi, ja lähtökohtana siinä on se ajatuksissani, että kun Suomessa 85 prosenttia, ehkä ylikin, kansalaisista kuuluu kristillisiin seurakuntiin, on siinä piirissä mukana ainakin silloin, kun avioliittoja solmivat, nämä seurakunnat voisivat olla se pääorganisaatio, joka hoitaisi myös tämän avioerosovittelun.

On hieman, sanoisiko, tulosvastuuajattelua syytä tuoda tähän ajatukseen. Nimittäin eihän se aivan loogista ole, että pappi vihkii, tuomari erottaa, pappi vihkii jälleen eri henkilön kanssa, tuomari erottaa jälleen ja taas pappi vihkii ja taas tuomari erottaa. Voisi ajatella, että kun vihkikaava on ilmeisesti "kunnes kuolema teidät erottaa" — pastori Oinonen voisi tämän tarkemmin muistaa — tässä kuitenkin on pääsäännöksi valtavan suuressa osassa avioliittoja tullut se, että "kunnes tuomari teidät erottaa". Se ei ole ihan näin loogista. Tietysti voisi kysyä, miksi meidän pappimme suostuvat tällaiseen, että kerta toisensa jälkeen seurakunnan edessä niin sanotusti vihkivät ihmisiä uudestaan ja uudestaan kuolemaan asti jatkuvaan avioliittoon mutta jo puolen vuoden, vuoden, ehkä vähän pitemmän ajan kuluttua samat henkilöt tulevat uudelleen hakemaan vihkimistä ja siunausta elämänikuiselle liitolleen. Tämä on epäloogista. Voisi ajatella, että pappien tulosvastuuta vähän korostettaisiin ja näin annettaisiin seurakunnille tämä velvollisuus tai tehtävä avioerosovittelun järjestämisestä. Ainakin evankelisluterilaisella kirkolla on aika mallikas perheasiain neuvontatoiminta ja tämäntapaiset mahdollisuudet. Niitä kannattaa hyödyntää.

Tietysti tilanne on se, että kaikki eivät kuitenkaan kuulu seurakuntiin tai puolisot kuuluvat eri seurakuntiin. Sekin on otettu huomioon tässä esityksessä, mille seurakunnalle kuuluisi sovittelun järjestäminen, ja jos ei kuulu mihinkään seurakuntaan, sitten se olisi kunnallisen perheneuvonnan vastuulla, että käytäisiin läpi tämä avioeron tilanne, purettaisiin niitä ongelmia ja sitten katsottaisiin myös, mitä tulevaisuus tuo tullessaan lapsille ja puolisoille, kun avioeroon ollaan päätymässä.

Jos näin saataisiin edes 10 prosenttia avioeroista vuosittain poistettua päiväjärjestyksestä, se olisi jo noin 1 300 avioliittoa eli lähes 3 000 puolisoa ja varmaan samaa määrää vastaava määrä ehkä lapsiakin. Tietysti, niin kuin alussa sanoin, avioero on joskus ratkaisu ongelmiin, mutta kyllä se valitettavasti aika usein on myös esimerkiksi lapsille uusien ongelmien synnyttämisen muoto, josta sitten seuraa esimerkiksi elatusmaksujen ja vastaavien kautta yhteiskunnallekin merkittäviä kustannuksia.

Herra puhemies! Toivon, että tämä lakialoite synnyttäisi edes jonkin verran keskustelua ja valiokunta ottaisi sen käsittelyyn.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Kankaanniemen toivomus keskustelusta ainakin toteutuu, ja aion puhua pitempään kuin 2 minuuttia, kun olen tullut tältä paikalta puhumaan.

Haluan lämpimästi kannattaa ed. Kankaanniemen hyvin perusteltua, avioliittoa ja perhettä tukevaa lakialoitetta. Meillä todellakin avioeron saanti on nykyisin muotoseikoiltaan varsin yksinkertaista ja liian helppoa. Seuraukset tietysti avioerosta eivät ole helppoja, eivät taloudellisesti eivätkä monessa muussakaan suhteessa. Jos perheessä on lapsia, heille tämä on hyvinkin vakava asia. Sen tähden kaikki voitava avioliittojen kestämisen puolesta tulisi yhteiskunnassamme tehdä.

Tällä lakialoitteella haluttaisiin päästä siihen, että silloin kun avioliittoon on tullut jotain säröä, olipa se sitten mitä tahansa, siitä ei noin vain oltaisi valmiit lähtemään ja särkemään liittoa tai hajottamaan sitä vaan olisi edes jonkinlainen yhteiskunnan turva tuolle liitolle, että haluttaisiin tätä liittoa eheyttää ja jatkaa elämää. Aiempien sukupolvien aikoina, kun oli suurperheet, kerrotaan, että karjalaisessa elämänmenossa, siellä kun oli vanha isäntä, nuori perhe ja sitten vielä kolmattakin sukupolvea, jos tälle avioliitossa olevalle perheelle tuli riitaa, niin sieltä vanha isäntä sanoi: aittaan. Kun syyskylmällä aviopari siellä aitassa sitten yön vanhan isännän käskystä vietti, tuskinpa siinä sitten tuli enää tarve sitä eroakaan pohtia. Saattoi olla, että talon perillisasiatkin tulivat siinä asiassa kuntoon, eteenpäin. Nyt ei kuitenkaan ole enää perheissä sitä vanhaa isäntää, joka nuorelleparille silloin, kun jotain erimielisyyttä tai riitaa tulee, antaisi tuota hyvää elämänohjetta. Liian helposti siitä pääsee livahtamaan kapakkaan kaljalle, ja näin ollen ongelmat, jotka ovat alkaneet, helposti vain lisääntyvät, ja avioero tulee muodollisesti liian helposti.

Meillähän oli tämä sovittelukäytäntö, niin kuin täällä paikalla olevat tietävät, aiemmin laissa, ja sitä hoitivat seurakunnat ja sitten tietysti kunnalliset sovittelijat myöskin, elikkä tämä ed. Kankaanniemen ensimmäisenä allekirjoittajana jättämä aloite perustuu vanhaan ja koeteltuun käytäntöön. Se on hyvin perhettä tukeva aloite ja nimenomaan lasten kannalta hyvä aloite, ja perhe on yhteiskunnan perussolu. Silloinhan seurakunnan kirkkoherrat olivat sovittelijoita, he pitivät käydyistä keskusteluista kirjaa, tai sitten perheasiain neuvottelukeskuksen tehtävään oikeutetut henkilöt tai sitten nämä kunnalliset henkilöt. Käytäntö oli, että kumpikin puolisoista kävi erikseen sovitteluneuvottelut ja sitten molemmat yhdessä. Paljon tietysti riippui tuon kirkkoherran tai sovittelijan elämänkokemuksesta ja taidoista, mitä nuo neuvottelut olivat. Hyvin tyypillisiä pöytäkirjamerkintöjä siellä oli, että vaimo kertoi miehen olevan väkivaltainen, käyttävän alkoholia ja valitti elämän olosuhteita, ja sitten mies yleensä vaikeni sovittelevan viranomaisen edessä ja kirkkoherra kirjoitti kirjaan, että aviomies ei antautunut keskusteluun lainkaan, pyysi vain avioeroa. Usein ne keskustelut saattoivat jäädä tuollekin tasolle, mutta silloinkin oli joku turva siitä, että avioliitosta ei noin vain lähdetä vaan että sen eheyttämistä etsitään.

Toivon, että tällä aloitteella syntyisi keskustelu, millä tavalla perheitä voitaisiin tukea elämän ongelmissa. Ongelmatonta elämäähän ei ole kenelläkään, ja perhe tarvitsee tuen. Tällä lakialoitteella halutaan suojata avioliittoa, ja puolisoiden välinen suhdehan on lasten koti, elikkä tässä on kansakuntaa hyvin eheyttävästä asiasta kyse. Todella toivon, että aloite tulisi myönteiseen jatkokäsittelyyn.

Esa Lahtela /sd:

Arvoisa herra puhemies! Tässä ed. Kankaanniemen aloitteessa on hyvä sävy sillä tavalla. Kaikki toimet, millä avioliittoja voitaisiin vahvistaa ja tämmöistä sopimista edistää, olisivat tervetulleita yhteiskunnassa. Minusta, kun miettii niitä perussyitä ja ajatuksia tänä päivänä, kyllähän meillä jotenkin semmoinen itsekkyys kasvaa, semmoinen minä itse -mentaliteetti vahvistuu vaan. Siinä tapahtuu sitten sillä tavalla, jotta voi olla, että kun tätä sovittelumenettelyä ei ole olemassa, niin ei huomata niitä näkökohtia, mitä hyviä asioita kuitenkin on olemassa. Sen takia tämmöinen sovittelumenettely olisi semmoinen pehmentävä seikka, jossa voitaisiin vielä löytää yhteisiäkin pitkospuita ja asioita sille elämäntaipaleelle. Sen takia ed. Kankaanniemen aloite on kannatettava. Toivon mukaan valiokunnassa otetaan tämä käsittelyyn ja ihan vakavasti pohditaan tätä.

Sitten ed. Oinosen näkemys keskisuomalaisesta mallista, jotta vanha isäntä laittoi nuorenparin taikka nuoremman parin sitten pakkasella aittaan, voisi kyllä olla hyvä malli muuallakin Suomessa. Meillä Itä-Suomessa en ole tuommoista kuullutkaan, mutta jos valiokunta voisi mietintöön tämmöiset ajatukset kirjata, miksi ei semmoista voisi antaa, sitähän ei voi suoraan lakina antaa mutta ajatuksena, jotta jos missä tämmöinen olisi mahdollista ottaa käyttöön, tämä olisi kyllä varmasti vähentävä seikka. Nimittäin pakkasessa mielellään kyllä hakeutuu lämpöön, ja kun lämpöä ei ole muuta kuin toinen ihminen, todennäköisesti siellä aitassa toteutuisi juuri tämä ed. Oinosen ajatusmalli ja aamulla oltaisiin sitten sovinnossa.

Tapani Tölli /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Kankaanniemi on lakialoitteessaan puuttunut hyvin tärkeään ja ajankohtaiseen asiaan, perheiden tilanteeseen ja perheiden koossapysymiseen. Avioerojen määrä on kasvanut huolestuttavasti. Sovittelun ja sopimisen mahdollisuus nähdään liian harvoin todellisena vaihtoehtona.

Ed. Kankaanniemen lakialoitteen pohjalta tuli mieleeni, kun keskustelin joku vuosi sitten pitkäaikaisen ja kokeneen kunnallismiehen kanssa. Hän oli ollut pitkään oman paikkakuntansa eli oman kuntansa sosiaalilautakunnan puheenjohtaja. Siihen aikaan sosiaalilautakunnan puheenjohtajan tehtäviin kuului sovittelu eli avioerotapauksissa sosiaalilautakunnan puheenjohtaja oli sovittelijana. Hän kertoi, että hän on useamman avioliiton koossapysymistä vahvistanut, ja sanoi, että hän sai aikanaan vielä vuosiakin sen keskustelun jälkeen kukkia sen vuoksi, että aviopuolisot olivat jälleen löytäneet toisensa ja olivat pystyneet sopimaan asioista ja sovittelu oli onnistunut. Hän kertoi, että hän kysyi monesti, että ei kai tämä asia nyt ole niin suuri, että teidän kannattaa kantapäät asettaa vastakkain ja lähteä erilleen. Kun keskusteltiin, niin löytyi ratkaisu.

Tämä avioerojen suuri määrä kertoo tietysti yhteiskuntamme arvoista, asenteista ja ihmisten itsekkyydestä. Yhteiskunnallisesti tämä on hyvin merkittävä asia. Pahoinvoinnista merkittävä osa aiheutuu juuri perheiden hajoamisesta. Se näkyy kuntien sosiaalitoimessa, terveydenhuollossa, koulutoimessa, asuntotoimessa ja monessa muussa, ja ennen kaikkea se näkyy henkisenä pahoinvointina. Hyvinkin voi sanoa, että liian helposti vaikeuksien tullessa päädytään ratkaisussa avioeroon.

Pahimmat kärsijät avioerotapauksessa ovat juuri lapset. Useammankin selvityksen mukaan, kun on tutkittu, mitä lapset pelkäävät, yksi suurimpia pelon aiheita on se, että omat vanhemmat eroavat. Lainsäädännöllä ei sinänsä tietysti pystytä avioeroja estämään, mutta mielestäni lainsäädännön tehtävä on tukea hyvin vahvasti perheen koossapysymistä ja samalla tavalla viranomaisten tehtävä on tukea perheen koossapysymistä.

Perhe on edelleenkin yhteiskunnan perusyksikkö, perussolu. Jos perheet voivat huonosti, myös yhteiskunta voi huonosti, ja kun perheet voivat hyvin ja on näkymä tulevaisuudesta ja elämässä on tavoitteita, se heijastuu yhteiskunnan koko toimintaan.

Toivon, että perheiden tilanteesta keskustellaan laajemmin tulevaisuudessa ja voi sanoa lähitulevaisuudessa kuin tähän mennessä on keskusteltu. Siinä mielessä tämä ed. Kankaanniemen aloite on tarttumista hyvin ajankohtaiseen, tärkeään asiaan.