Aila  Paloniemi  /kesk:

Arvoisa puhemies! Suomen johtoasema länsimaiden nopeimpana eriarvoistumiskehityksessä näkyy myös nuorten kohdalla. Sosiaalinen etäisyys syvenee, nuorten sukupolvi ei jaa enää niin yhtenäistä kokemuspohjaa kuin mihin meillä on totuttu, luottamus heikkenee. Neljäs-, jopa kolmasosa lapsista ja nuorista voi huonosti. Heiltä puuttuu perushoiva, heillä on heikko itsearvostus taikka fyysis-psyykkistä oireilua. Useat tutkimukset osoittavat syrjityksi ja kiusatuksi tulemisen, köyhyyden ja esimerkiksi yksinäisyyden lamaannuttavan yksilön toimintakykyä. Monet nuoret ovat tilanteessa, jossa he eivät kykene olemassa olevan palvelujärjestelmän avulla saavuttamaan tavoitteitaan. Monella tulevaisuudenusko on niin alhaalla, että hyvinvoinnin ja motivaation kannalta tärkeitä haaveita ei juurikaan ole.

Arvoisa puhemies! Voimavarojen lisääminen paitsi ehdottomasti perheiden varhaiseen tukeen kaikissa peruspalveluissa myös nuorten ja opiskelijoiden hyvinvointiin ja terveyteen on erityisen tärkeää tässä tilanteessa. Satsaukset tulevat aivan varmasti monin verroin takaisin. Hoitoon pääsyn kynnystä tulee terveydenhuollossa alentaa kehittämällä matalan kynnyksen palveluita perustason ja erikoissairaanhoidon välille, ja nuorten ongelmista on otettava koppi kehittämällä nimenomaan matalan kynnyksen palveluita, avopalveluita.

Arvoisa puhemies! Opiskelu ja työelämään siirtyminen voi lykkäytyä nuoruusvaiheen mielenterveyshäiriöiden vuoksi. Ne ovat nuorilla noin kaksi kertaa yleisempiä kuin lapsilla. Häiriöitä todetaan noin 22—25 prosentilla nuorista. Nuorisotakuu ei riitä auttamaan näitä nuoria syrjäytymisen polulta silloin, kun nuori ei pysty ongelmiensa vuoksi hyötymään tarjotusta opiskelu- tai työpaikasta.

Mielenterveys- ja päihdepalvelut ovat Suomessa hajallaan, ja se vaikeuttaa hoitoonpääsyä ja hoidon loppuunviemistä. Monen kohdalla työllistymistä tai opiskelun aloittamista pitäisi edeltää kuntouttava elämänvaihe, jonka kesto vaihtelee kuukausista useisiin vuosiin.

Avuksi tarvitaan siis matalan kynnyksen moniammatillisia palveluita, jotka ovat siellä, missä nuoretkin, eli peruskoulussa. Monilla paikkakunnilla oppilashuoltoryhmää on täydennetty psykiatrisella sairaanhoitajalla. Tästä yhteistyöstä on saatu erinomaisia kokemuksia. Nopea tarttuminen ongelmiin edistää myös koulujen työrauhaa ja tukee opettajien ja oppilaiden jaksamista.

Monille nuorille Helsingin Diakonissalaitoksen Vamoksen matalan kynnyksen ryhmätoiminnot ovat tarjonneet mielekkään portin työelämään tai opiskelun pariin. Vastaavista nuorten elämäntilanteiden ja kykyjen mukaan joustavista ryhmistä on jatkuva pula sekä pääkaupunkiseudulla että muualla Suomessa.

Vamoksen nuoria yhdistäviä tekijöitä ovat koulukiusaaminen ja erilaiset oppimisvaikeudet sekä alhainen luottamus muita ihmisiä kohtaan. Lisäksi monella on käsittelemättömiä traumoja.

"Normaali" koulu, niin sanotusti, tai "normaalit" palvelut eivät toimi heidän kohdallaan. On yhteisten resurssien haaskausta pyrkiä vahvistamaan niitä toimintamuotoja, jotka lähtökohtaisesti ovat usean nuoren kohdalla ennemminkin osa ongelmaa kuin osa ratkaisua.

Tarvitaan uudenlaista ammattilaisuutta sekä sen toimintaperiaatetta tukevia rakenteita. Siksi nyt on syytä käydä erittäin syvällistä keskustelua sisällöistä ja sen jälkeen muodostaa sellaiset rakenteet, että kaikki osaavat ammattilaiset voivat tehdä työnsä hyvin. Kuvaavaa on, että Vamoksessa kohdatuissa nuorissa on sellaisiakin nuoria, jotka ovat käyneet vuosien mittaan jopa noin 150 virkamiehen puheilla tulematta kuulluiksi tai tulematta autetuiksi.

Arvoisa puhemies! Nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitaan paitsi resursseja myös erityisesti työn organisointia. Se tuli tässä mietinnössäkin mielestäni selvästi esille. Nuoria on tarkasteltava omissa ympäristöissään, ja on kiinnitettävä huomiota perheisiin ja perheiden tilanteisiin, ei vain nuoreen yksilönä. On luotava selkeä kokonaiskuva nuoren ja perheen arjen ongelmista. Kelan, sosiaalitoimen, te-keskuksen ja terveystoimen yhteistyötä ja tiedonvaihtoa on lisättävä, eikä sitä saa estää liian jyrkillä salassapitosäännöksillä. Olen monta kertaa puhunut koulukiusaamisesta: se on edelleenkin keskeinen ongelma, se nousee jatkuvasti esille, ja siihen oikeasti pitäisi myös lainsäädännössä velvoittavas-ti puuttua.

Lopuksi haluaisin kysyä — kun puhutaan nuorten pulmista — asiasta, mikä on myöskin tällaisia ongelmia, joita pitäisi ihan oikeasti ruveta pikkuhiljaa purkamaan: Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tarjonta on todella vajavaista, kuten hyvin tiedämme. Jos ei tiedä, mihin menee nukkumaan ja mistä herää, niin esimerkiksi työpaikan etsiminen on perin vaikeaa.

Lea Mäkipää /ps:

Arvoisa puhemies! Tarkastusvaliokunta on paneutunut ansiokkaasti nuorten syrjäytymiseen ja esittänyt kannanottoja muun muassa ennaltaehkäisyssä mielenterveys- ja päihdeongelmaisasioissa.

15—16-vuotiaiden koululaisten raittius on vuosien 1995—2011 aikana lisääntynyt mutta kerralla juodut määrät eivät ole vähentyneet. Alkoholin ja pillereiden yhteiskäyttö päihtymistarkoituksessa on lähes puolittunut kaikilla koululaisilla 16 vuoden aikana. Muiden päihteiden käyttö päihtymistarkoituksessa erityisesti tyttöjen parissa sen sijaan on yleistynyt. Yleisellä tasolla siis on päästy eteenpäin, mutta samaan aikaan ongelmakäyttö lisääntyy ja osaltaan edesauttaa syrjäytymistä.

Merkittävimpiä syitä nuorten syrjäytymiseen ovat päihde- ja mielenterveysongelmat. On ennenkin ollut samoja ongelmia, mutta ovatko ongelmat nyt vaikeammin hoidettavissa. Perheiden elintavatkin ovat muuttuneet. Sadasta yläkoululaisesta 60 ei aterioi perheensä kanssa koulupäivisin, 4 näkee vanhempaansa humalassa viikoittain, 11 on tyytymättömiä elämäänsä, 10 kokee usein henkistä väkivaltaa kotona, 3 joutuu usein vanhemman fyysisen kuritusväkivallan uhriksi, 8:lla ei ole läheistä ystävää, 8 ei pysty keskustelemaan vanhempiensa kanssa, 7 joutuu koulukiusatuksi vähintään kerran viikossa. Lista on pitkä, ja tämä on lapsiasiavaltuutetun julkaisusta.

Lista on pitkä siis. Koko perhe sairastaa, ei pelkästään lapsi. Voidaan myös sanoa, että koko yhteiskunta oireilee. Joiltain osin tauti on jo puhjennut, mutta saadaanko se hallintaan?

Mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä kaikissa ikäryhmissä. Lapsuuden tunne-elämän häiriöt jatkuvat usein myös nuoruuteen. Monet nuoruusiän häiriöt ennustavat mielenterveyshäiriöiden esiintymistä myös aikuisena. Tavallisimpia lasten ja nuorten häiriöitä ovat käytös- ja mielialahäiriöt.

Viime viikolla tiedotusvälineissä mainittiin, että monella nuorella itsemurhan takana on seurustelusuhteen päättyminen. Vaikka seurustelu olisi kestänyt lyhyenkin ajan, sen päättyminen voi tuntua nuorista yhtä pahalta kuin olisi oltu yhdessä 30 vuotta. Suhteen päättyminen on siis pojalle kova juttu, ja aikuinen ei saa koskaan vähätellä tilannetta, vaan pitää käydä keskustelua, ja jolleivät omat vanhemmat, niin aina pitäisi lapsella olla vanhempi, joka pystyy näistä tunteellisistakin asioista keskustelemaan. Ja vielä surulliseksi tekee myös se, että itsemurhan tekee joka viikko yksi 15—19-vuotias ja näistä poi-kien osuus on 70 prosenttia. Auttamisjärjestelmän toimimattomuus näkyy soittoina Väestöliiton Poikien Puhelimeen.

Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on siis kokonaisvaltaista työtä, ja se pitää aloittaa ajoissa aina koululuokkien alkuvaiheessa eikä viimeisellä luokalla. Syrjäytymisen kustannukset yhteiskunnalle ovat valtavat, miljardeja vuosittain. Tämän pitäisi herätellä.

Lastensuojelun laitoshuollon menot ovat kasvaneet valtavasti. Laitoshuollossa oli vuonna 2012 yli kolme kertaa enemmän lapsia kuin 1990-luvun alussa. Tämä kertoo omaa kieltään.

Syrjäytymistä voidaan ehkäistä pitämällä toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongel-mien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa.

Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa. Oireen syyt ovat syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia sekä sosiaalisia. Virallisten ehkäisyohjelmien rinnalla tavallinen arjen yhteisöllisyys on suuri apu. Toisten huomioiminen ja toisesta kiinnostuminen — ne meiltä ovat unohtuneet. Jokainen meistä voi vaikuttaa ympäristössään positiivisilla teoilla ja tukea kanssakulkijoita, olla läsnä ihmisten arjessa. Syrjäytymisen ehkäisy ei ole pelkästään perheen ja viranomaisten asia, vaan voimme kantaa siitä oman vastuumme itse kukin tavallamme.

Anu Urpalainen /kok:

Arvoisa herra puhemies! Niin kuin jo viime perjantaina täällä salissa aloitin, tämä meidän tarkastusvaliokunnan tutkimus ja mietintö on varmasti erittäin ajankohtainen ja hyvin tarpeellinen siitäkin näkökulmasta, että on tärkeää, että yhteiskunnassa, kun on ongelmia ja epäkohtia, tulee riittävä paine eri suunnilta, eri näkökulmista, eri yhteisöistä, eri toimijoiden joukosta. Nyt se paine varmasti on siinä mielessä riittävä, että eväät asioiden eteenpäin viemiseksi ja ratkaisemiseksi ovat myös tämän mietinnön osalta todellakin vietävissä ihan normaaliin käytäntöön, sillä niin kuin mietintömme kertoo, ei todellakaan tarvita taloudellisesti suuria muutoksia, mutta tarvitaan suuria muutoksia toiminnallisesti ja asenteellisesti.

Aamulehti kirjoitti minusta mainiosti ja oikeastaan kiteyttäen sen, mitä me ehkä tällä politiikan kapulakielellä sitten kerroimme mietinnössämme. Aamulehdessä todettiin, että "Rahapula on väärä selitys. Viranomaisten on kunkin omalla tontillaan tehtävä 180 asteen käännös ja keskitettävä huomionsa lasten ensimmäisiin syrjäytymisoireisiin". Eli siinä mielessä ei tarvita erityisen suuria rahasummia, vaan ne kaikki monet sadat miljoonat, joita me käytämme, ovat kohdennettavissa uudella tavalla, kun asenne ja suunta muuttuvat. Samaa ovat myös todenneet Ensi- ja turvakotien liitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Pelastakaa Lapset ry, jotka ovat jo omat hallitusohjelmansa seuraavalle vaalikaudelle tehneet, ja ne toteavat, että lasten ja nuorten peruspalveluihin tulee panostaa ja että erityisesti investoimalla peruspalveluihin, ehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen ehkäistään lasten ja nuorten syrjäytymistä ja säästetään kalliista korjaavista toimenpiteistä. Tämän me kaikki varmasti olemme todenneet, ja siitä ei ole kenelläkään epäselvyyttä.

No, sitten tullaan siihen kysymykseen, joka perjantainakin jo vähän täällä nousi, että hallitus on leikannut ja rahaa on viety lapsiperheiltä, aivan niin kuin myös nämä järjestöt toteavat, ja sehän on täysi fakta. Mutta totuudellisesti on myös kerrottava ja nähtävä tästä meidän mietinnöstämme ja tutkimuksestamme se, että pitkälti nämä asiat ovat kuntien käsissä — valtionosuudet ovat keskimäärin 30 prosenttia kuntien tuloista, ja 70 prosenttia on kuntien omissa käsissä — ja kaikki nämä toimenpiteet, mitä siellä varhaisessa tuessa ja itse viranomaisten toiminnassa tehdään, ovat siellä kuntien päättäjien ohjattavana ja myös päätettävänä. Siitä löytyy mietinnöstä erinomaisia esimerkkejä, kuinka rohkeilla päätöksillä pystytään suuntaa muuttamaan ja saadaan resurssit korjaavasta toiminnasta ehkäisevään toimintaan ja sitä kautta hyvinvointia luotua paljon vahvemmin.

Mielestäni myös Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja, tässä äsken jo sitä osin siteerattiin, kertoo sitä totuutta, missä mennään: että paljon on asioita, joita voidaan tehdä asenteella. Lapsiasiavaltuutettu suosittelee meille kaikille sitä, että me kohtaamme paremmin lapset ja nuoret ja me otamme lapset ja vanhemmat mukaan koulun kehittämiseen, tuemme kotikasvatusta eli tuemme perhettä, tuemme vanhempia — ja kohtaamme sitä kautta vahvemmin koko perheen, lapsen ja läheiset, emme pelkästään omia vanhempia vaan lapsen muut läheiset aikuiset. Siinä on pitkälti avain näiden ongelmien syihin, ongelmien, joita meidän nuorille syrjäytymisen vuoksi sitten on syntynyt.

On myös todettava se, että kun tämä tutkimus valmistui ja tarkastusvaliokunnassa sitä ensi kertaa luimme ja keskustelimme siitä, niin oli myös huojentavaa se, että silti suurin osa maamme lapsista ja nuorista ja perheistä voi hyvin (Tuija Brax: Paremmin kuin koskaan!) — paremmin kuin koskaan — ja meillä ei ole koskaan ollut näin paljon rahaa ja näin paljon ammattilaisia toiminnassa. Nyt heidät on vain saatava toimimaan yhteen ja riittävän varhain, oikealla asenteella. — Kiitoksia.

Sirkka-Liisa Anttila /kesk:

Arvoisa puhemies! Nuorten syrjäytymisessä kyse on kaikista alle 30-vuotiaista, aina lapsista nuoriin asti.

Syrjintätutkimuksen mukaan merkittävimpiä syitä nuorten syrjäytymiseen ovat päihde- ja mielenterveysongelmat. Erilaisten oppimisvaikeuksien rooli on myöskin noussut keskeiseen asemaan, koska kykenemättömyys ja haluttomuus teoreettisiin opintoihin sulkee nuoret helposti työmarkkinoiden ulkopuolelle. Tämä korkea työttömyystilanne, jota nyt elämme, lisättynä alkoholi- ja mielenterveysongelmilla, vaikeuttaa myöskin vanhempien kykyä tarjota hyvät kasvuolosuhteet lapsilleen.

Asiantuntijakuulemisessa meille kävi hyvin selväksi se, että apua hakevat nuoret kokivat juoksevansa luukulta toiselle saamatta konkreettista apua ongelmiinsa. Heillä oli tunne, että heistä ei kukaan ota kokonaisvastuuta. Tämä herätti meidät valiokunnan jäsenet tiedostamaan, että nykyiselle palvelujärjestelmälle, sen pirstaleisuudelle ja tehottomuudelle, pitää tehdä jotakin. Valiokunnan mietinnössä hyvin selkeästi lähdetään siitä, että mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ongelmiin puuttumalla me säästämme kaikkein eniten, mutta mikä parasta, me pelastamme tämän lapsen ja nuoren niiltä ongelmilta, joihin hän saattaisi joutua, jos tilanne vielä kehittyisi ja pahenisi. Tästä on monia selkeitä esimerkkejä olemassa.

Viranomaisten välisessä tiedonkulussa on esiintynyt puutteita. Sitä varten siellä meidän valiokunnan mietinnössä on myöskin selkeä ponsi. Eli tietosuojasäädöksiin ja niiden tulkintoihin pitää saada selkeitä muutoksia, jotta me kykenemme sitäkin kautta parantamaan näitten erilaisten järjestelmien toimivuutta ja voidaan toteuttaa se lapsen ja nuoren paras eli jo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa pystytään mahdollistamaan hänen ongelmiinsa puuttuminen.

Tämä kokonaisvastuu pitää siirtää yhden ministeriön vastuulle, koska se, että asiat ovat hyvin monen tahon hoidossa samaan aikaan, johtaa juuri siihen, että jokainen tekee sen pienen oman palikan, mutta kukaan ei ota sitä vastuuta siitä kokonaisuudesta.

Sitten pitää myöskin saada kulttuurin muutos selkeästi asennetasolla. Tällä hetkellä Suomessa me aivan liikaa varomme sitä, että me puutumme mihinkään ympärillä olevaan. Me ihan kerta kaikkiaan yritämme välttää sen puuttumisen keinolla millä tahansa ja yritämme sulkea silmämme siltä, että joitakin ongelmia on lähellämme. Eli nyt pitää jokaisen sitoutua siihen, että kun huomaamme jotakin poikkeavaa, jonkin häiriötilanteen, niin siihen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa yhdessä puutumme. Sitä kautta voimme saada tarvittavia korjauksia aikaan.

Sitten nämä mielenterveys- ja päihdeongelmat. Niihin pitää myöskin löytää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa apu, ja pitää saada matalan kynnyksen palvelut, jotta niitä olisi riittävän aikaisessa vaiheessa mahdollista hyödyntää.

Ihan viimeisenä pontena, totean tämän viimeisenä sen takia, että tämä yhdistää nämä kaikki tarvittavat toimenpiteet: "Eduskunta edellyttää, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin ja ottaa käyttöön yli hallinnonrajojen ulottuvan yhtenäisen toimintatavan, jonka avulla voidaan käytännön työssä tehokkaasti toteuttaa lasten ja nuorten ongelmiin varhainen puuttuminen, tiedonkulku ja toimenpiteiden seuranta sekä estää ongelmien paheneminen." Tällä tarkoitetaan sitä, että nyt ei enää riitä selitykseksi se, että tämä asia ei kuulu minulle, vaan niiden asioiden pitää kuulua jokaiselle siinä ketjussa mukana olevalle.

Arvoisa puhemies! Aivan lopuksi kysymys sitten siitä, mistä tehdään sitä tarvittavaa rahaa. Niin kuin täällä on todettu jo silloin alkukeskustelussa, mutta se on syytä todeta uudelleen: resursseja meillä on, kysymys on vain siitä, miten ne kohdennetaan. Nyt tarvitaan uusallokointia ja varhaista puuttumista, ja sitä kautta seurauksena on mahdollisimman monen nuoren syrjäytymisvaaran ehkäiseminen ja estäminen. Selkeästi siirrytään ennalta ehkäisevään toimintaan sen sijaan, että hoidetaan ongelmia siinä vaiheessa, kun ne ovat jo varsin pitkälle kehittyneet.

Edustaja Urpalainen ei ole Imatran-mallista puhunut mitään, mutta itse sanon lopuksi sen, että se on erinomainen esimerkki siitä, miten paljon kyetään silloin säästämään, kun riittävän aikaisessa vaiheessa, 6—8 perhehoitajan toimesta, puututaan niihin ongelmiin ja puututaan siinä vaiheessa, kun ne ovat vielä hoidettavissa, ennen kuin on syntynyt pysyviä vaurioita.

Arvoisa puhemies! Sanon aivan lopuksi, että minä olen tarkastusvaliokunnan jäsenenä ylpeä tästä mietinnöstä ja aion sitä markkinoida. Tein äsken tuonne Naisjärjestöjen Keskusliiton sivuille puheenjohtajapalstan, jossa tätä mainostin ja laitoin tiedon, mistä se löytyy. Nyt me tarvitsemme kaikkien yhteistoimintaa suomalaisten nuorten ja lasten eteen, ja se on meidän jokaisen velvollisuus. Ketään ei siitä velvollisuudesta voi sulkea pois. Ja vielä lopuksi: vanhempien vastuuta tämä järjestelmä ei vähennä yhtään, vaan päinvastoin, vanhempien vastuu säilyy ennallaan, ja heille ja lapsille annetaan sitten lisätukea siltä osin kuin tarvetta on.

Lauri Heikkilä /ps:

Arvoisa puhemies! Tuohon edustaja Anttilan puheenvuoroon sopisi lisäksi, että tällaista syrjäytymistä on monella asteella, muun muassa korkeakouluissa ja ammattikorkeakouluissa, ja se välittäminen niistä nuorista saattaa monesti tökkiä jopa niin, että opettajat eivät ole piisalle aktiivisia antamaan nuorille lopputyön aiheita taikka seuraamaan ja hieman ohjaamaan siinä. Vaatimukset selvitetään, mutta vielä pientä ohjausta ja tukemista, niin saatettaisiin säästyä siltä, etteivät mene opiskelijan neljän taikka kahdeksan vuoden opinnot hukkaan, ja se parantaisi hänen selviytymismahdollisuuksiaan loppuelämästä.

Tässä nyt on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Opetushallituksen raportti, joka on julkaistu pari vuotta sitten. Nuorten syrjäytyminen on ehkäistävissä periaatteessa, mutta siihen tosiaan täytyy kaikkien vähän puuttua, ja heidän näkemystensä mukaan tämä onnistuu vain, jos eri tahot kantavat riittävää huolta lasten ja nuorten elämästä ja kun ammattilaiset kantavat vastuunsa lapsen ja nuoren ja heidän vanhempiensa tarvitseman tuen tarjoamisesta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi Helsingissä järjestetyssä Nuorten syrjäytymisen ehkäisy -tilannekartoituksessa, että lapsi ja nuori tarvitsevat vierelleen luotettavia aikuisia, kanssakulkijoita. Niinistön mukaan jokainen meistä on näkijä ja jokainen meistä on tekijä.

Arvoisa puhemies! Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä on julkisuudessa korostanut kansallisen ja paikallisen tason opetus- sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoviranomaisten yhteistyön lisäämistä. Lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan on tuettava. Tähän viranomaisyhteistyöhön on tullut viime vuosina pahoja esteitä tietoturvalainsäädännöstä, joka on estänyt muun muassa nuorten terveydentilaa koskevien tietojen vaihtoa viranomaisten välillä.

Tänään Opetushallitus ilmoitti aloittavansa koko henkilöstöä koskevat yt-neuvottelut, joilla tavoitellaan 3,6 miljoonan euron säästöjä. Toivottavasti tämä ei vaaranna Opetushallituksen tärkeää roolia suhteessa nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen.

Miten me voimme tukea ja turvata oppimisessa ja yhteiskunnassa tarvittavat perustaidot jokaiselle lapselle? Miten elämisenhallinnassa tarvittavat taidot saavuttavat kaikki syrjäytymisvaarassa olevat nuoret? Miten voimme joustavoittaa opintopolkuja, sujuvoittaa ammatillista kehitystä ja taata samalla riittävän osaamisen tason? Eduskunnan tarkastusvaliokunta julkaisi viime marraskuussa tämän raportin, mikä on käsittelyssä: "Nuorten syrjäytyminen — tietoa, toimintaa ja tuloksia?". Tästä löytyi joitakin ratkaisuja.

Nuorisojärjestö Allianssin julkaiseman tilastokatsauksen mukaan noin 50 000 nuorta on syrjäytynyt ja joka neljäs syrjäytynyt nuori on maahanmuuttajataustainen. Tämä pitää huomioida maahanmuuttokeskustelussa, sillä kielitaidottomia ja kouluttamattomia ihmisiä on vaikea integroida moderniin yhteiskuntaan. Kasvava määrä maahanmuuttajia lisää syrjäytyneiden nuorten määrää huomattavasti.

Valitettavasti nuoria siirtyy eläkkeelle enemmän kuin koskaan. Syy löytyy mielenterveysongelmista. Nuorisotyöttömyys kasvaa, ulkopuolisuus ja työttömyys periytyy osittain seuraavalle sukupolvelle. 8 prosentilla kouluikäisistä ei ole lainkaan läheistä ystävää. Vähän aikaa sitten lehdissä oli juttu lapsen syntymäpäiväjuhlista, johon ei saapunut ainuttakaan vierasta. Vanhem-pien alkoholinkäyttö aiheuttaa haittoja joka neljännelle nuorelle.

Positiivista on se, että yli 80 prosenttia 15—24-vuotiaista nuorista kokee terveytensä hyväksi ja suurin osa oppilaista viihtyy koulussa. Nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt, ja kahdella kolmesta nuoresta on joku harrastus.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan, Evan, raportin mukaan syrjäytymisen kovassa ytimessä ovat ne 32 500 nuorta, jotka eivät ole rekisteröityneet työttömiksi työnhakijoiksi. Tilastokeskus julkaisi tänään uuden tilaston työvoiman ulkopuolella olevista ihmisistä. Piilotyöttömiksi on jäänyt 25 000 ihmistä enemmän kuin vuosi sitten.

Arvoisa puhemies! Syrjäytymisen ehkäisy lähtee kodin ja koulun lisäksi järkevästä ja mahdollistavasta työllisyyspolitiikasta.

James Hirvisaari /m11:

Arvoisa puhemies! Tällaisina vaikeina talouden aikoina on erinomaista huomata, että nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen nähdään paitsi inhimillisesti oikeana valintana myös kansantaloudellisesti erinomaisena sijoituksena. Mainittu Imatran esimerkki osoittaa, että etenkin riittävän pienissä yksiköissä voidaan ongelmiin tarttua tehokkaasti ja säästää paitsi ihmiskohtaloita myös veronmaksajien rahoja. Jotakin oleellista kuitenkin puuttuu. Niin opetusalan ammattilaisten kuin nuorisotyönkin kentältä toistuvasti kuullun mukaan jätämme lähes tyystin hyödyntämättä juuri sen resurssin, jonka pitäisi olla juuri nytkin edessämme, nimittäin nuoret itse.

Tiedämme, että Suomi on yhdistysten luvattu maa, mutta keskustelu yhdistys- ja yhteisötoiminnasta keskittyy usein perinteisiin ja vanhoihin toimijoihin. 2000-luvun puolella maahamme on kuitenkin ilmestynyt lukuisa määrä nuorten itse perustamia ja pyörittämiä harrastusyhdistyksiä. On korostettava tätä. Nuoret itse ovat halunneet kokoontua, toimia, harrastaa ja auttaa toisia nuoria. Näitä yhdistyksiä ei ole perustanut kunta tai kaupunki eikä mikään poliittisesti johdettu lasten tai nuorten avustusjärjestö. Itse asiassa useammatkin yhdistykset ja näiden perustamisvaiheessa mukana olevat 15—18-vuotiaat nuoret ovat todenneet virallisten tahojen olleen lähinnä esteenä tai haittana nuorten oman toiminnan aloittamiselle. Olemme niin tottuneet byrokraattisesti ohjattuun yhteiskuntaan ja nuorten taluttamiseen kädestä pitäen, ettemme ole olleet valmiita edes hyväksymään, saatikka avittamaan, nuorten omaehtoista syrjäytymisen vastaista työtä.

Yritysmaailmassa olemme jo huomanneet, että joustavat persoonalliset pk-yritykset johtavat maamme työllisyyskehityksen hyviä uutisia. Onko se näissä oloissa siis kovinkaan vaikeaa uskoa, että myös yhdistyspuolella uudet linjat ovat menneet teollisen ajan yhteiskunnan sääntöjen ohitse? Toisaalta on helppo ymmärtää, miksi sekä uudet pk-yritykset että uudenlainen nuorten harrastustoiminta jäävät poliittisen tarkkailun ulkopuolelle, monet näistä toimijoista kun eivät käy käsi ojossa viranomaisen ovella. Nuoret tekevät nuorille hyvää jopa ilman senttiäkään julkista rahaa. Kenties hyvät tulokset, jotka tapahtuvat ilman viranomaisten myötävaikutusta, ovat joillekin meistä liian kipeä muistutus aikojen muuttumisesta.

Arvoisa puhemies! Uusi kulttuuriministeri jakoi juuri yli 4 miljoonan euron potin poliittisille nuorisojärjestöille. Saako kysyä, kuinka monta syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta kuuluu poliittiseen nuorisojärjestöön? On toki hyvä, että aktiiviset nuoret pääsevät osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta puoluepoliittinen toiminta pitäisi kyllä rahoittaa puolueiden muutenkin ylimitoitetuista tukirahoista. Yhteiskunnan tukia tarvitsevat nyt kipeämmin nuoret, joiden omassa arjessa ei ole mitään muuta kuin ahdistusta, puutetta ja pelkoa. Sieltä ei nousta päivän politiikkaan pitämään palopuheita. Siellä nähdään, miten vähän sanahelinästä on hyötyä omassa arjessa.

Olemme liian kiintyneitä lainsäädäntöön, pykäliin ja virkamiestyöhön, vaikka maalaisjärki tarjoaisi parempiakin eväitä. Sama logiikka pätee nuorten harrastusten lisäksi työelämään. Työnantajalle koituvien velvollisuuksien ja paperitöiden määrä harjoittelijoiden kanssa kasvaa vuosi vuodelta. Kynnys on monelle nuorta kiinnostavalle pk-yritykselle liian korkea. Maamme muut työllistämisen korkeat kynnykset ovat sinänsä asia, josta on syytä keskustella toisessa yhteydessä mittavammin.

Arvoisa puhemies! Suuruudenhulluuden aika on ohi. Keskitetyn ja kankean byrokratian sijaan tulisi tarjota suoraa tukea pienille, joustaville ja tehokkaille yksiköille ympäri maan, oli toimija sitten kunta, yhdistys tai yritys. Meidän on oltava nuorten auttamisessa tukena, ei hallintoon ja byrokratiaan hukuttavana esteenä.

Ritva Elomaa /ps:

Arvoisa puhemies! Nuorten syrjäytyminen on vakava ongelma ja siihen puuttuminen haasteellista. Valtiovallan on pyrittävä tarjoamaan toimillaan parasta mahdollista tukea syrjäytyneille ja syrjäytymisvaarassa oleville nuorille. Syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn on panostettava nykyistä enemmän, koska se on kasvava ongelma. Tämä trendi pitää saada pysäytettyä. Syrjäytymisen ehkäisyyn tulisi kohdentaa enemmän määrärahoja, sillä syrjäytymisestä aiheutuva paha olo ja ongelmat sekä siitä seuraavat julkisen sektorin kustannukset nakertavat Suomen asemaa hyvinvointiyhteiskuntana.

Poikkihallinnollinen yhteistyö on keskiössä, kun pyritään vaikuttamaan syrjäytymisen monitahoiseen ongelmaan. Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on juuri sen poikkihallinnollisuudesta johtuen vaikeasti hahmotettavissa oleva kokonaisuus, joka on jäänyt monilta osin epäselväksi. Lisäksi eri toimien vaikuttavuutta on olemassa olevan tiedon pohjalta vaikea arvioida. Tehokkaiden toimien tunnistaminen olisi erityisen tärkeää, jotta rahoitusta voitaisiin kanavoida mahdollisimman tehokkaasti nuorten ongelmien ratkaisuun. Näin ollen selvitystyölle on tilausta.

Syrjäytyneiden nuorten tilastoiminen ja saavuttaminen on mutkikasta. Mielestäni paras vaikutuksen paikka syrjäytymisen ehkäisyyn on peruskoulu, koska siellä ikäluokat voidaan tavoittaa parhaiten ja toimet kohdentaa laajoihin joukkoihin. Toki myös päiväkodit ja toisen asteen oppilaitokset ovat tärkeitä.

Peruskouluista leikataan resursseja, ja tämä syö valmiuksia puuttua syrjäytymiseen. Samaan aikaan syrjäytymiseen panostetaan eri projektein, joita rahoitetaan valtion varoin. Tavallaan ongelmaan halutaan puuttua, vaikka toisaalta samalla sitä pahennetaan. Peruskouluihin kohdistuvia leikkauksia tulisi miettiä oppimistulosten ja kasvatuksellisten tavoitteiden lisäksi enemmän syrjäytymisen näkökulmasta. Syrjäytymisen kansantaloudelliset kustannukset ovat ilmeiset, joten tästä johtuen investointi koulujärjestelmämme valmiuteen ottaa koppi syrjäytyneistä ja syrjäytymisvaarassa olevista nuorista olisi järkevää. Tämä ei tapahdu nykyhallituksen leikkauspolitiikalla. Innovaatioiden edistämiseltä ja talouspoliittisilta toimilta putoaa pohja tulevaisuudessa, jos ei työkykyisiä ja hyvinvoivia kansalaisia kasva työmarkkinoiden käyttöön.

Kaiken a ja o on, että ongelmiin tartutaan ajoissa. Kodin ja koulun saumaton yhteistyö on ehdottoman tärkeää. Ja nythän on tulossa uusi varhaiskasvatuslaki. Se pitää todella hyvin laatia ja ottaa myös tämä syrjäytymisasia todella syyniin.

Tänään lähetystöjen vastaanottotilassa oli Taiteen perusopetusliitto esittäytymässä. Tilaisuudessa oli eri taidemuotojen nuoria edustajia. He olivat täynnä virtaa, ja he puhuivat todella tärkeitä asioita omasta taidemuodostaan ja myös siitä, miksi heillä on tulevaisuuden ammattina taide ja taiteen eri muodot. Se yksi tärkeä asia oli yhteisöllisyys. Monet näistä nuorista sanoivat, että yhteisöllisyys on hyvin tärkeä ja ratkaiseva asia, miksi he ovat taiteen parissa.

Myös meidän päättäjien pitää muistaa ja ottaa huomioon kulttuurin ja liikkumisen ja urheilun merkitys, kun puhumme ennaltaehkäisystä syrjäytymisen kohdalla. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi on kaikille tärkeää. Jokainen lapsi ja nuori, jokainen ihminen haluaa tuntea itsensä tärkeäksi ja tuntea, että hänestä välitetään, ja haluaa, että hän saa kokea aina joskus myös onnistumisen tunteita. Aina ei todellakaan ole kysymys rahasta. — Kiitos.

Kimmo Kivelä /ps:

Arvoisa puhemies! Rakkaan kotomaamme niemennotkoissa ja saarelmissa on moninaista lasten, nuorten ja perheiden hätää. Monessa kodissa vanhemmuus on hukassa. Koululaiset, opettajien ja koulunkäyntiavustajien mukaan, eivät esimerkiksi osaa sitoa kengännauhoja, eivät tiedä, miten haarukkaa ja veistä pidetään kädessä. Yhteiskunta joutuu reagoimaan oireiden hoitoon, sellaisiin kysymyksiin, joita yhteiskunta vauhtisokeudessaan on itse aiheuttanut.

Presidentti Niinistö peräänkuulutti arvovallallaan tavallisia asioita, yksinkertaisia jokapäiväisiä asioita. Tähän hankkeeseen — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — suhtauduttiin kuitenkin joltain puolelta kriittisesti. On totta, että tarvitaan yhteiskunnan läsnäoloa, yhteiskuntapoliittisia ja sosiaalipoliittisia toimenpiteitä, mutta yhtä lailla tarvitaan arjen inhimillisyyttä, arjen pelisääntöjä, arjen turvaa, arjen yhteistä hyvää.

Kun muistelemme omaa lapsuuttamme, nuoruuttamme, niin tämän päivän lapset ja nuoret ovat menettäneet paljon sellaista, mikä meille oli itsestään selvää. Esimerkiksi joku vanhempi, oli se sitten isovanhempi tai joku sukulainen tai tuttava, joka asui siinä lähipiirissä, oli turvallinen aikuinen silloin, kun vanhemmat työskentelivät. Silloin ei puhuttu oheiskasvattajista — ehkäpä sellainen oli korkeintaan talonmies, joka luudan kanssa huiteli, kun pallot osuivat ikkunaan.

Kaikki tämä antoi valmiutta elämän joukkuepelihenkeen ja myös siihen, että elämässä pitää olla sellaista elämän pelihuumoria. Tänä päivänä tuo elämän pelihuumori on monella tapaa kateissa. Nuortemme mielenterveysongelmat, niistä tulevat eläkepäätökset esimerkiksi, kertovat karua kieltään, ja tämä luettelo on kovin, kovin pitkä. Sosiaalipornonomaisesti ei ole tarvetta tällaista luetteloa tässä toistaa.

Mutta on syytä sanoa, että tarkastusvaliokunta on tehnyt äärimmäisen hienoa työtä. Onkin toivottavaa, että tässä seitsemänkohtaisessa kannanotossa — jossa puututaan keskeisiin olennaisiin kysymyksiin — olevat sanat tulevat lihaksi, että nämä sanat todellistuisivat. Tässä puhutaan niin tietosuojasta kuin varhaisesta puuttumisesta, hyvin tärkeistä, keskeisistä asioista. Näiden sanojen toivoisi saavan sijaa kulttuurissamme ja tulevan eläväksi todellisuudeksi.

Kaiken keskellä on kuitenkin muistettava, että kolmanneksella nuorisostamme — näin jo muutama vuosi sitten, nyt jo edesmennyt, Stakesin Matti Heikkilä sanoi — menee paremmin kuin koskaan ennen. Tosin hän puhui myös toisesta kolmanneksesta, joka on, jos ei menetetty, niin hyvin suuressa vaarassa. Mutta kuitenkin kaiken keskellä meidän on muistettava, että toivon merkkejä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on. Me tarvitsemme syvemmin toinen toisistamme välittämisen kulttuuria, taitoa ja kykyä ottaa toinen ihminen entistä vakavammin aitona elämän lajikumppanina.

Katri Komi /kesk:

Arvoisa puhemies! Erittäin tärkeä teema, josta täällä nyt keskustellaan perjantain jälkeen toiseen kertaan.

Kun itse olen näillä näkymin ensi vuonna jättämässä eduskunnan, tuli mieleen tuossa vuosi 99, kun tulin eduskuntaan ensimmäistä kautta. Silloin ensimmäisenä budjettikäsittelyaikana minulle todettiin, että joo, hallitus tulee hyväksymään sinun oppositiosta tekemäsi talousarvioaloitteen: 70 miljoonaa markkaa lasten ja nuorten psykiatriaan kunnille. Tuo oli iso juttu. Olin kuullut vaalikampanjaa käydessäni tosi paljon terveisiä opettajilta, kasvattajilta, lasten parissa toimivilta, miten tarvitaan kohdistettuja toimenpiteitä lapsiin, jotka voivat huonosti.

Tuota rahaa on eri tavoin nyt sitten vuosien varrella tullut joitakin miljoonia tai sitten ei. Mutta tässä yhteydessä voi kysyä, kuten tarkastusvaliokuntakin, että onko homma hallussa. Ja se ei tunnu olevan. Samoilla varoilla parempaa tulosta niin inhimillisesti kuin kansantaloudellisestikin olisi saatavissa, kuten valiokunta toteaa. Toivon todella, että tähän suuntaan päästäisiin. Jos siihen tarvitaan iso remontti, sitten tehdään se iso remontti. Ei voida jatkaa näin, että tilkitään, tilkitään ja tehdään uusia ratkaisuja, uusia nuorisotakuita, uusia nuorisolakeja ja niin edespäin. Kotipalvelu, ennen kouluikää havaittavat ongelmat, niin kuin täällä on todettu moneen kertaan varmasti tämänkin päivän aikana: näin pystyttäisiin paljon aikaisemmassa vaiheessa puuttumaan asioihin ja ne eivät tulisi myöskään niin kalliiksi. Eli en välttämäti vaadi, että joka paikkaan lisää resursseja, vaan niin kuin valiokunta, että samoilla varoilla parempaa tulosta.

Yksi vaihtoehto, että asiat olisivat jonkun hanskassa, olisi se, mitä keskusta esitti viime vaalien alla, että perustetaan perheministeri eli joku, joka kokonaisuutena hallinnoi, pohtii ja myös pystyisi käyttämään sitten varoja lapsiperheiden tarpeisiin ja sitä kautta hoitamaan myös näitä syrjäytymisongelmia.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Kiitoksia tarkastusvaliokunnalle mietinnöstä ja tästä kokonaisuudesta, siitä työstä, mitä tarkastusvaliokunta on tehnyt saattaakseen meille sitä tietoa, mitä nuorten syrjäytymiseen liittyy. Mielestäni asian käsittely valiokunnassa on tapahtunut todella perusteellisesti. On lähdetty siitä näkemyksestä, että ei ole yksinkertaisesta asiasta kysymys vaan hyvin monitasoisesta asiasta ja sen vuoksi tarvitaan myös paneutumista eri näkökulmista tähän aiheeseen. Tästä asiasta puhutaan paljon, mutta selkeän kuvan muodostaminen siitä, mistä kaikesta sinänsä syrjäytymisessä on kysymys, ei ole helppo tehtävä. Niin kuin valiokunnan mietinnössä todetaan, niistä ehkäisytoimenpiteistä, mitä pitää tehdä tämän ilmiön edessä, ja sen, niin kuin sanotaan, haltuun ottamisesta, ei ole oikeaa tai riittävää kuvaa. Joten todella kiitos valiokunnalle.

Tämä osoittaa myös sen, miten tarkastusvaliokunta on toteuttanut hyvin oman perustehtävänsä. Ja paitsi että tämä valiokunnan mietintö pohjaa asiantuntijakuulemiseen laajasti tästä aiheesta, niin myös se, että on tutustuttu käytännössä, tehty matkoja eri kohteisiin, osoittaa sitä vakavuutta, millä olette työtä tehneet. Samoin sitä osoittaa tämän tutkimuksen tekeminen siitä, mitä syrjäytyminen ilmiönä on. Mielestäni täällä tulee ihan uusia näkemyksiä. Erityisesti itseäni pani mietityttämään se, että nyt tämän tutkimuksen tulosten perusteella — kun täällä kuvataan, esitetään näitä lukuja, verrataan taloudellisesti, mitä ennalta ehkäisevät toimenpiteet ja mitä korjaavat toimenpiteet maksavat — selkeästi tulee esille se, että kyllä ne korjaavat toimenpiteet maksavat enemmän, ja sen vuoksi sen painopisteen siirtäminen niihin ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin on todella tärkeää.

Samoin, vaikka asia on monitahoinen, täältä nousee joitakin asioita, joittenka kautta pääsee tähän syrjäytymisen ilmiöön hyvin kiinni. Jos ajatellaan, mitkä ovat ehkä ne keskeisimmät riskitekijät ja syyt syrjäytymiselle — ne ovat ihan tässä alussa, ja kautta linjan tuolla on sitten kuvattu, mitä niiden kanssa on tehty ja pitäisi tehdä — niin erityisesti nousevat päihde- ja mielenterveysongelmat sekä perhetilanteet ja huono-osaisuus hyvin vahvasti esille. Näihin liittyen todetaan myös se, että jos ajatellaan, että Suomes-sa työkyvyttömyyseläkkeelle joutuu vuosittain 1 500—1 600 alle 30-vuotiasta nuorta mielenterveys- ja käytöshäiriöiden takia, mikä on Kelan tutkimuksessa todettu, niin tämä jo sinänsä tuo niitä tuotantokustannuksia — siis mitä me menetämme tuotannossa — ja ymmärtäisin myös, että tämä tuo, niin kuin se täällä sanotaankin, kustannuksia myös liittyen niihin palveluihin, mitä näiden työkyvyttömien ihmisten kohdalla on kaiken kaikkiaan. Kustannuksia siis syntyy paitsi siitä, että tuotantoa menetetään, myös palveluissa.

Eräs havainto, joka itseäni, sanotaanko, puhutti, oli se, kun täällä todetaan, että palvelujen käyttö on lisääntynyt, noin yleisesti ottaen se on lisääntynyt, mutta jos ajatellaan, mitä syrjäytymiselle on tapahtunut tai mitä näille luvuille, jotka osoittavat just tätä työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä tai näitä pahoinvointiin tai syrjäytymiseen liittyviä ilmiöitä, miten ihmiset reagoivat ja jäävät syrjään, niin siinä ei ole sitä katkeamista tapahtunut, vaan päinvastoin.

Kyllä te aikamoisen ongelman olette nostaneet. Tämä mietintö tuo esille myös sen ydinasian, mitä pitäisi tehdä. Kiitos näistä seitsemästä kannanotosta, mitkä täällä lopussa ovat, ja erityisesti siitä kannanotosta, että nyt ei enää keskeistä ole oikeastaan se, että lisätään resursseja rahallisesti tai muuten vaan että tehdään uudella tavalla ja painopiste jo sinne ennen kouluikää ja perheisiin. Jos noin lyhyesti sanoo, että mistä sen ennaltaehkäisyn pitää lähteä, niin mahdollisimman varhain. Mitä se mahdollisimman varhain tarkoittaa, niin valiokunta mietinnössään on kuvannut sen erittäin hyvin.

Tuula Peltonen /sd:

Arvoisa puhemies! Kyllä, kun tuota julkaisua lueskelee, voi vain todeta, että paljonhan sitä on tehty, monta, monta monituista asiaa ja työtä tässä valtakunnassa, että meidän nuoremme voisivat hyvin. Mutta edelleenkin me tarvitsemme toimenpiteitä, ja siinä mielessä on todella hyvä, että valiokunta on tähän puuttunut ja tuonut omia toimenpide-ehdotuksia. Myös sivistysvaliokunta teki, viime kaudellako se nyt oli, muutamia vuosia sitten kuitenkin, oman selonteon, tutkimuksen nuorten syrjäytymisestä, ja aika lailla varmasti myös samoja loppupäätelmiä sieltä tuli esille, eli hyvä asia tutkia kaiken kaikkiaan.

No, nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi on nyt tarjolla uusi mahdollisuus, eräs loistava mahdollisuus, johon voi sitten sisällyttää näitäkin esityksiä, mitä tässä on tuotu ja mistä täällä on jo puhuttukin, eli oppivelvollisuusiän pidentäminen. Oppivelvollisuusiän pidentäminen, joka on nyt siis tulossa, tarkoittaa sitä, että perusopetuksen kestoa ei pidennetä vaan ensimmäinen vuosi opintoja perusasteen jälkeen tulee pakolliseksi. Tämä koskee koko ikäluokkaa ja valmistellaan siten, että sillä tavoitetaan tietenkin erityisesti ne nuoret, jotka eivät pääse koulutukseen perusopetuksen jälkeen.

Perusopetuksen jälkeinen oppivelvollisuus tullaan suorittamaan ensisijaisesti suorittamalla lukion tai ammatillisen koulutuksen opintoja mukaan lukien oppisopimuskoulutus ja toissijaisesti perusopetuksen lisäopetuksessa niin sanotulla kymppiluokalla ammatilliseen koulutukseen valmentavassa tai lukioon valmistavassa koulutuksessa. Eli tässä on hyvin monia vaihtoehtoja sitten tälle perusopetuksen jälkeiselle vuodelle.

Oppivelvollisuuden pidentämisen ensisijainen tarkoitus on ohjata tutkintoon johtavaan koulutukseen, ja henkilöt, jotka eivät kykene aloittamaan tutkintoon johtavaa koulutusta, voivat hakeutua valmentaviin ja valmistaviin koulutuksiin, jotka nimenomaan turvaavat siirtymistä tähän tutkintoon johtavaan koulutukseen. Eli näillä toimenpiteillä halutaan hakea ja varmistaa sitä siirtymistä, niitä nivelvaiheita, jotka monta kertaa ovat niitä ongelmallisia ja nimenomaan ai- heuttavat sen syrjäytymisen, kun se siirtyminen ei onnistukaan. Tärkeää on myös lisääntyvä joustavuus siirtymisessä koulutuksesta toiseen, eli sisällään nämä esitykset tulevat pitämään myös sen, että ketään ei rangaista epäonnistumisista vaan päinvastoin tuetaan sitten siirtymistä mahdolliseen parempaan vaihtoehtoon.

No, tässä on käyty keskustelua hyvin paljon suuntaan ja toiseen ja ollaan puolesta ja vastaan. Myös yksi huoli, mikä on noussut sitten esille tuolla koulutuksen kentällä, on vapaan sivistystyön osuus, ja siellä on pelätty sen heidän koulutuksensa osuuden vähenevän, joka on meille hyvin merkittävä toimija. Itse tunnen tuon Jämsän Kristillisen Opiston hyvin ja tiedän, että siellä tehdään mahtavaa nuorisotyötä yhtä lailla. Eli vapaan sivistystyön laitokset ovat tulevaisuudessakin tärkeitä syrjäytymisen ehkäisijöitä ja osa tätä oppivelvollisuuden iän pidentämisen elementtiä.

Kansanopistojen ei tarvitse vastaisuudessa varata osaa vapaan sivistystyön koulutustarjonnastaan tilapäiseksi tarkoitettuun nivelvaiheen koulutukseen ammatillisen ja lukiokoulutuksen sekä perusopetuksen lisäopetuksen järjestäjien ottaessa huolehdittavakseen koko ikäluokan perusopetuksen jälkeisen koulutuksen, mutta heillä on kuitenkin merkittävä osuus tässä omassa tehtävässään. Kansanopistot ovat lupiensa perusteella toteuttamassa oppivelvollisuuteen kuuluvaa koulutusta perusopetuksen lisäopetuksen ja toisen asteen koulutuksen järjestäjinä. Eli asema jatkuu ihan yhtä lailla. Tästä on huolta vähän kannettu.

Arvoisa puhemies! Oppivelvollisuuden pidentäminen on suuri mahdollisuus kääntää elämä oikeille, sopiville raiteille monen nuoren kohdalla. Vuosi lisää pohtimisaikaa myös sille, mikä minusta isona tulee, ei varmastikaan ole pahaksi. Vaikka halutaan valmistumista nopeuttaa — se on myös joihinkin ohjelmiin sisäänkirjoitettu — voi todeta, että oppivelvollisuuden pidentämisellä saamme lopputuloksena parempaa aikaan. Yhä useampi löytää oman opintiensä ja työpolkunsa, ja se on hyväksi varmasti koko meidän kansantaloudelle.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa herra puhemies! Kiitos tähänastisesta keskustelusta.

Perjantaina esittelypuheenvuorossa juoksin aika nopeasti läpi asiat, jotta jäi aikaa myös debattiin, ja sitä puhetta täydentäen muutama seikka sekä muutama kommentti teidän hienoihin puheenvuoroihinne.

Esittelypuheenvuorossani en nimittäin mielestäni aivan riittävän hyvin tuonut esiin sitä asiaa, jota edustaja Rauhala äsken vielä korosti, että kysymys on aina perheen auttamisesta ja että siinä pois lähettämisen tai lähetteiden maailmassa — todellakin, tämä esimerkki myös, joka täällä keskustelussa mainittiin, yli sadasta kontaktista eri auttajiin, mutta kokemus, että yksikään ei auttanut — on tyypillistä myös se, että perheen mielenterveysongelmaista äitiä tai isää tai päihdeongelmaista äitiä, isää, isoisää tai uusperheen jäseniä hoidetaan erikseen ja lasta mahdollisesti hoidetaan erikseen.

Näitä hyviä esimerkkejä on nyt muutamalla paikkakunnalla — mutta niihin on asiantuntijoilla hyviä malleja — sisäänajamisesta ja varsinkin tiedonkulusta, että se moniammatillinen ryhmä, joka auttaa lasta, pystyisi samalla seuraamaan myös, miten lapsen vanhempien apu etenee, jos on kysymys tilanteesta, että lapsi voi huonosti siksi, että jommallakummalla tai molemmilla vanhemmilla on mielenterveys- tai päihdeongelmia — että se tieto kulkisi eikä tulisi semmoista katkosta, että yritetään sitä tosiasiaa, että lapsi kasvaa aina jossain yhteisössä, peittää, ja yritetään vain yhteisön eri osia toisistaan tietämättä ja riippumattomasti muka hoitaa. Tämä on yksi niistä asioista, joita tarkastusvaliokunta pyrki kirjoittamaan mietintöön kaikkiin eri kohtiin kulkemaan mukana. Ja tältä osin tämä muun muassa, taas kerran — ja tämä ei ole vain siksi, että edustaja Urpalainen on niin loistava kansanedustaja, vaan siksi, että hänen kotikuntansa Imatra on todella tehnyt hyvää työtä — oli yksi asia, mikä tuli esiin tässä onnistuneessa Imatran-mallissakin.

Erityisesti — ja nyt täytyy olla varovainen sanoissaan, ettei ymmärretä väärin — on tärkeätä tunnistaa ne riskiryhmät, joissa siis on päihde-, mielenterveys- tai molempia ongelmia, joissa on hyvin nuoria vanhempia ja/tai yksin vanhemmuuttaan, nuorena vastuuta kantava, oli sitten nainen tai mies. Jos siinä tilanteessa on vielä mielenterveys- tai päihdeongelmia, niin on hyvin tärkeätä, että siinä matalan kynnyksen puuttumisessa — joka on muuten yllättävän halpaa, koska se vierellä kulkeminen siinä perhetyössä on tuntihinnaltaan huomattavasti halvempaa kuin myöhemmin sitten nämä korjaavat yksittäisten luukkujen takaa saatavat kalliit erikoissairaanhoidon ja psykiatrian palvelut — paremmin huomattaisiin paitsi se moniammatillisuus, välitön puuttuminen niin se, että täytyy sitä koko yhteisöä tukea ja auttaa. Me emme voi auttaa lasta, jos perimmäinen syy on siinä, että äiti tai isä käyttää liikaa alkoholia tai on mielenterveysongelmainen.

Arvoisa puhemies! Sitten toinen seikka: kun valiokunta totesi todella suurella helpotuksella, että hallituspuolueet ja oppositiopuolueet pääsivät tähän sote-sopuun, ja sitä viime perjantaina hehkutin, niin ennen tätä sopua olimme hyvinkin ahdistuneita miettiessämme, miten pukea ponnen muotoon se tosiasia, että yksittäisissä kunnissa on tehty jo jonkin aikaa aika hyvää työtä mutta suurimmassa osassa kuntia ei, ja miten ne hyvät käytänteet saadaan koko maahan. Sotehan mahdollistaa sen huomattavissa määrin, mikäli — ja tätä en perjantaina kerinnyt ajanpuutteen vuoksi sanoa — se sote on muutakin kuin vain järjestämis- ja niin kuin runko-, raamiratkaisu.

Soten raamiratkaisu on välttämätön, mutta sen lisäksi ne siilot eri hallinnonalojen välillä on samassa yhteydessä purettava, jotta nämä viisi uutta sote-aluetta voivat aivan oikeasti ohjata koko alueensa ennalta ehkäisevän syrjäytymisen vastaisen työn tähän uuteen asentoon, esimerkiksi Imatran asentoon, Hämeenlinnan asentoon tai Vantaan asentoon — meillä on joitakin hyviä paikkakuntia. Ja tältä osin täytyy sanoa, että työ näyttää olevan vielä aika vaativaa ja aika haastavaa, ja rohkenen toivoa, että jokainen tähän asiaan perehtyvä omalta osaltaan tulee paimentamaan, että sote tarkoittaa myös sitten näitten sisällöllisten lakien yhteensovittamista, näiden siilojen ja hallinnon rajojen purkamista, ei vain tietosuoja-asiassa, josta täällä on paljon puhuttu viisaita, vaan koko palveluketjussa.

Kun tiedämme sitten, mitä soten ulkopuolelle jää — esimerkiksi koulutoimi, mahdollisesti vapaa-ajantoimi — niin vielä meillä on siinä, että moniammatillisessa yhteistyössä sote-todellisuudessa nämä kuntatasolle jäävät lasten ja nuorten auttamisen kannalta keskeiset työryhmät sitten toimivat yhteen, paljon paimentamista.

Arvoisa puhemies! Lopuksi kiittäisin edustaja Anttilan sanoiksi pukemaa asennetta, että tämä on yhteinen projekti. Tarkastusvaliokunta aina pyrkii yksimielisyyteen ja on tälläkin kertaa saavuttanut yksimielisyyden. Me emme käy päi- vänpoliittista hallitus—oppositio-, oikeisto—va-semmisto-, kaupungit—maaseutu-keskustelua tai -väittelyä, ja edustaja Anttilan kuvaama innostunut loppukaneetti olkoon esimerkkinä siitä, että tämänkaltaiset isot, miljardiluokan kysymykset eivät ratkea sillä, että me pienennämme ne päivänpoliittisiksi, yksittäisiksi riidoiksi. — Kiitos.

Sauli Ahvenjärvi /kd:

Arvoisa puhemies! Minusta tuntuu, että me olemme nyt todella asian ytimessä ja keskustelemme erinomaisen tärkeästä asiasta. Lasten ja nuorten syrjäytyminen on yksi aikamme isoista ongelmista, joka varjostaa koko suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudennäkymiä. Se, mitä tänään kuuluu lapsille ja nuorille, on huomenna todellisuutta koko yhteiskunnassamme, perheissä ja työelämässä.

Erityistä huomiota osakseen saanut ryhmä ovat ne nuoret, joilla ei ole minkäänlaista ammatillista koulutusta. Tämä on ongelma, joka on meillä hyvin tiedostettu. Tämä nuorten ryhmä on hyvin heterogeeninen. Joukossa on nuoria, joilla on koulunkäyntivaikeuksien taustalla esimerkiksi elämänhallintaan, mielenterveyteen ja päihteidenkäyttöön liittyviä ongelmia. Näitä nuoria ei patistelu tai velvoittaminen koulunkäyntiin auta, koska näiltä nuorilta yksinkertaisesti puuttuvat valmiudet koulunkäymiseen. Tämä nuorten ryhmä on kaikkein vaikeimmin tavoitettavissa ja autettavissa, mutta toivottomia tapauksia eivät hekään ole.

Tarkastusvaliokunta nostaa erinomaisessa mietinnössään esille erilaisia tapoja auttaa hyvin vaikeassa elämäntilanteessa olevia nuoria. Yhtenä toimintamallina mainitaan Rauman Seudun Katulähetyksen polkumalli, ja haluaisin tästä nyt muutaman sanan sanoa. Tässä mallissa nuoret huomioidaan yksilöllisesti ja hyvin kokonaisvaltaisesti ja pyritään auttamaan heitä moniammatillisesti, askel kerrallaan nuoren omaa motivaatiota rakentaen takaisin kiinni elämään ja sisään yhteiskuntaan. Mallissa on jonkin verran samankaltaisuuksia täällä aiemmin mainitun Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-toiminnan kanssa.

Tämän Rauman Seudun Katulähetyksen polkumallin yhtenä erityisenä elementtinä on vaihtoehtoisen koulutuksen avulla avautuva reitti työelämään tai toisen asteen ammatillisiin opintoihin. Tämä vaihtoehtoinen koulutus, joka tunnetaan nimellä Valo-malli, perustuu työpajassa annettavaan täsmäkoulutukseen. Työpaja ja sen yhteistyökumppanina toimiva toisen asteen ammatillinen oppilaitos tarjoavat nuorelle mahdollisuuden suorittaa näyttökokeena osan toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta. Kun nuori näin hankkii tällaisen osanäyttötutkinnon sellaiselta alalta, jolla on seudulla avoimia työpaikkoja, hän voi päästä suoraan kiinni työelämään. Vaihtoehtoisena etenemistienä on työpajassa alulle saatujen opintojen jatkaminen toisen asteen oppilaitoksessa kohti ammatillista tutkintoa.

Tällaista mallia on käytännössä testattu jo useamman vuoden ajan, ja tulokset ovat erittäin rohkaisevia. Jopa noin 60 prosenttia toiminnan piiriin tulleista nuorista ohjautuu eteenpäin eli todellakin tulee autetuksi. Tämä on oleellista. Kun me ymmärrämme tässä salissa, että lapsiin ja nuoriin on panostettava ajoissa, on valittava sellaiset toimintatavat, jotka todella tuottavat tulosta. Täälläkin esillä ollut nuorten niin sanottu luukuttaminen ei johda mihinkään.

Arvoisa puhemies! Rauman Seudun Katulähetyksen kehittämä ja pilotoima Valo-malli on valmiiksi testattu ja käytännössä tehokkaaksi havaittu keino auttaa kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia nuoria eteenpäin elämässään. Itse läheltä seuranneena voin ja uskallan lämpimästi suositella sen käyttöönottoa muuallakin.

Tänään tuolla lähetystöjen vastaanottotilassa oli todellakin ryhmä, joka halusi nostaa esille taiteen perusopetuksen kysymyksiä. Ja haluan tässä lopuksi vielä todeta sen, kun me olemme täällä puhuneet usein lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksien turvaamisesta, siis siitä, että jokaisella suomalaisella lapsella olisi mahdollisuus ainakin yhteen harrastukseen — ja itse haluaisin vielä täsmentää, että sen pitäisi olla ohjattua ja mielellään tavoitteellista harrastamista — niin keskustelussa on aika paljon pidetty esillä urheiluseurojen tekemää työtä. Mutta on kyllä muistettava se, että tämä taiteen perusopetus ja musiikkiopistot, kuvataidekoulut ja muut tällaiset tarjoavat myöskin erinomaisia mahdollisuuksia harrastamiseen, ja tämä kannattaa pitää mielessä, kun puhutaan lasten ja nuorten syrjäytymisen torjunnasta. Kannatan kyllä omalta puoleltani erittäin lämpimästi kaikkia hankkeita, joilla pyritään siihen, että jokaisella suomalaisella lapsella olisi varallisuudesta ja kotitaustasta riippumatta mahdollisuus tällaiseen hyvään harrastukseen.

Arvoisa puhemies! Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden nuorten hätä ei odota. Tarve toimenpiteille on tässä ja nyt.

Anu Urpalainen /kok:

Arvoisa puhemies! Pari asiaa, joita tässä keskustelussa on tullut esille. Harmittavasti edustaja Peltonen poistui juuri paikalta, koska erityisesti hän nosti esille tämän oppivelvollisuuden pidennysasian, joka on hänen mielestään hyvä, erinomainen ratkaisu nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä.

Täytyy vain nyt valitettavasti todeta, että kun tutkimus oli valmistunut ja aloitimme nuo asiantuntijakuulemiset ja paneuduimme erityisesti tuolla ruohonjuuritasolla oleviin toimintoihin — nämä kaikki asiantuntijalausunnot löytyvät sieltä tarkastusvaliokunnan sivuilta — niin jokaiselta toimijalta, jota me kuulimme, kysyin tämän saman kysymyksen, että mitä mieltä olette siitä, että oppivelvollisuuden pidentäminen olisi hyvä keino ratkaista nuorten syrjäytymistä — ja erityisesti, niin kuin ansiokkaasti edustaja Ahvenjärvi tässä totesi, meidän problematiikkahan liittyy vahvasti juuri tähän nivelvaiheessa olevien nuorten, voisi sanoa, tilanteeseen, siihen, millaisessa tilanteessa he ovat, minkälainen motivaatio heillä on opiskella ja minkälaiset ongelmat ovat niin sanotusti matkan varrella sinne reppuun painoksi tulleet, ja ne ovat todellakin aika raskaat painot, joita sieltä repusta löytyy, ja silloin tämä ratkaisu, että pakolla oppivelvollisuutta jatketaan, ei ole se keino — niin kukaan toimija, joka toimi juuri näiden syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa, ei nähnyt sitä hyvänä, vaan kaikki painottivat juuri sitä, mikä meidän ponnessakin, ensimmäisessä ponnessa on, tämä varhainen tuki. Eli painopiste pitää saada tänne varhaiseen tukeen silloin, kun ongelmat ovat pieniä.

No, on tietysti selvää, että myös nämä nivelvaiheet ovat merkittäviä ja niissäkin ratkaisuja tulee löytää. Ja siinä mielessä edustaja Peltosen esille nostamaa oppivelvollisuuden laajennusasiaa on paikallaan pohtia. Kysymyshän kuuluukin sitten, että mihin ne resurssit tässä oppivelvollisuusiän nostamisessa käytetään ja kuinka se lainsäädäntö kirjoitetaan. Nyt meillä käsissä olevan luonnoksen mukaan potti on kyllä suurimmalta osin, muistaakseni 14 miljoonan euron edestä siitä 15 miljoonan euron potista, käytettävissä ihan tavallisten nuorten oppikirjoihin ja koulumatkoihin ja muihin asioihin. Siinä mielessä se tavoite, niin kuin valiokunnassakin totesimme oppivelvollisuuden pidennyksen osalta, on ollut hyvä suunnata juuri tähän nivelvaiheeseen, näiden 2 000—3 000 nuoren kohteeseen, jotka eivät löydä eivätkä ole vielä kykeneviä löytämään sitä oppipaikkaa, ja he tarvitsisivat juuri sitä tukea, mitä antavat tällaiset Vamokset tai Rauman Seudun Katulähetyksen Valo-polut ja muut, joissa pystytään sitten ensin rakentamaan se arkitodellisuus paremmaksi, positiivisemmaksi, elämänmyönteisemmäksi ja sellaiseksi, että on halu mennä päivää pidemmälle, ja sitä kautta pala palalta pystytään rakentamaan sitä omaa elämää oikeaan suuntaan. Siinä mielessä toivon, että nyt vahvasti tätäkin asiaa tarkastellaan, kun oppivelvollisuuslainsäädäntö sitten tulee, ja pohditaan näitä meidän valiokunnan mietinnön tuomia asioita suhteessa siihen.

Sitten eräs asia, joka jäi toteamatta, niin on pakko ja oikeastaan ilokin, ei pakko, vaan ilo kehua meidän ministeri Huovista, joka oli aikaisemmin tarkastusvaliokunnassa, ja hänen siinä ollessaan jo aloitimme tämän nuorten syrjäytymisen tutkimushankkeen. Ministeri Huovinen on hyvin hallituksen kanssa pistänyt toimeksi, ja nyt meillä on sosiaalihuollon lainsäädäntöluonnos tuolla lausunnoilla. Sinne on vahvasti jo kirjoitettu sisään näitä tarkastusvaliokunnan huomioita, erityisesti siitä, että lastensuojelusta perhetyö tuodaan sosiaalihuoltolain alaiseksi, velvollisuudesta järjestää lapsiperheille palveluja tehdään välttämätön, ja mahdollisuus saada muitakin perhepalveluja ilman lastensuojelun asiakkuutta on kirjoitettu tähän sosiaalihuollon lainsäädäntöön. Monesti täällä, varsinkin budjettikeskusteluissa, paljon puhuttu päihdepalvelut raskaana olevien naisten osalta on sinne kirjoitettu sisään. Samoin sinne on kirjoitettu parempi tiedonkulku ja yhteistyön lisääminen sekä myös palvelutarpeen arvioinnin osalta se, että ei tehtäisi aina raskasta ja monipolvista ja hyvinkin byrokraattista suunnittelua, vaan voidaan asiat käynnistää pienemmällä ja kevyemmälläkin suunnittelulla. Ja sinne on myös kirjoitettu oma työntekijä asiakkuuden ajaksi, ja tätä yhteishenkilön merkitystä me olemme tuoneet hyvin vahvasti esille.

Tämä on alku. Tämä tarvitsee paljon laajemman viitekehyksen silloin, kun puhutaan lapsista ja perheistä, kun mennään sinne päiväkoteihin, ja sen takia meillä ponsissa on myös tämä varhaiskasvatuslaki, joka on nyt sitten tekeillä. Siinä myös tulisi huomioida vahvasti tämä varhainen tuki eikä pelkästään keskittyä tällaiseen pedagogiseen toimintaan, vaan huomioida samat asiat, mitä oppilas- ja opiskeluhuoltolaissa on eli se yhteisöllisyys ja ajoissa avun antaminen ja moni-ammatillisen yhteistyön esteiden poistamiset eli tämä tiedonkulku. — Kiitoksia.

Jukka Kopra /kok:

Arvoisa herra puhemies! Minusta tämä on hyvä mietintö ja täällä on käyty hyvää keskustelua sen sisällöstä. Paljon on tehty nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi, ja paljon tietysti on työtä jäljellä. Aika hyvin on täällä minun mielestäni kiinnitetty huomiota tähän ennaltaehkäisyyn, ja minun mielestäni se on kyllä avain tämän yhteiskunnallisen asian ratkaisemiseksi.

Hurjasti puhutaan tuesta. Okei, kyllä nuoret tukeakin tarvitsevat, mutta enemmän kyllä tänä päivänä nuoret tarvitsevat mahdollisuuksia. Mikä on tilanne työmarkkinoilla, kun katsoo nuoren työnhakijan tuskaista taivalta siellä työhaastattelusta toiseen? Ei hyvältä näytä nuoren kannalta, vaikka olisi kuinka fiksu ja noheva ihminen.

Meillä on uudistettu tätä Sanssi-korttijärjestelmää viime aikoina. Se kyllä kaipaa vielä hiomista, se on liian byrokraattinen. Voisi melkein hieman kärjekkäästi sanoa, että se työllistää enemmän työvoimaviranomaisia kuin nuoria itseään. Eli tätä prosessia ja systeemiä pitäisi helpottaa. Uskon, että sitä kautta nuorille saataisiin enemmän töitä.

Toinen asia, millä voitaisiin nuorten syrjäytymistä ehkäistä työnsaantia parantamalla, on se, että kehitettäisiin edelleen oppisopimusmenettelyä tällaisen koulutussopimuksen suuntaan. Mehän olemme tätä lakia täällä uudistaneet, mutta minusta se jäi vähän puolitiehen. Koulutussopimusta tulisi kehittää erityisesti siihen suuntaan, että nuori ei olisi työnantajan palkkalistoilla vaan toimisi koulun palkkalistoilla ollessaan siellä oppisopimuskoulutuksessa työnantajan palveluksessa ja sitten siinä vaiheessa, kun oppia on karttunut ja osaamista tullut, alkaisi palkka nousta ammattimiehen tasolle ja työsuhde siirtyisi sitten yrityksen ja työntekijän väliseksi. Väitän ja olen aivan varma siitä, että tällä keinoin saataisiin yritykset innostumaan enemmän nuorten palkkaamisesta ja heidän kouluttamisestaan.

Eli näillä eväillä varmasti tätäkin ongelmaa saataisiin osaltaan korjattua.

Sofia Vikman /kok:

Arvoisa puhemies! Tarkastusvaliokunnan mietintö nuorten syrjäytymisestä pitää sisällään tärkeitä keinoja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tarvitsemme monipuolisia ja aktiivisia toimia syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamiseksi, jotta jokainen nuori löytää paikkansa yhteiskunnasta ja työelämästä. Kansakunnan tulevaisuus riippuu aina korostetusti sen nuorista kansalaisista, ja siksi nuorten asiat ovat meidän kaikkien asioita.

Kuten valiokunta esittää, palveluiden painopistettä on saatava korjaavista toimista ennalta ehkäisevään toimintaan. Lasten, nuorten ja perheiden ongelmiin on puututtava jo varhaisessa vaiheessa. Tämä on sekä inhimillisestä että kansantalouden näkökulmasta tärkeää. Investoinnit lapsiin ja nuoriin ovat aina kannattavia sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, ja lasten ja perheiden palveluihin panostaminen on aina satsaus tulevaisuuteen.

Tarkastusvaliokunnan mietinnön mukaan hy-vä esimerkki on löytynyt Imatralta, missä kaupunginvaltuusto päätti investoida vuonna 2009 noin 200 000 euroa kuuden perhetyöntekijän palkkaamiseen. Tällä toimenpiteellä ja toimintatapojen muutoksella saatiin lastensuojelun tarvetta, kustannuksia ja asiakasmääriä alenemaan merkittävästi. Satsaus on jo nyt maksanut itsensä ja tuottanut säästöä.

Lapsen hyvinvointia rakennetaan hänen omassa kasvuympäristössään: kotona, päiväkodissa, koulussa, harrastuksissa. Ongelmiin pitäisi puuttua heti, ja lapsen arjessa olevien peruspalveluiden on oltava edelleen nykyistä vahvempia ja helpommin saavutettavia mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Arvoisa puhemies! Ennalta ehkäisevien ja laadukkaiden palveluiden lisäksi työnteon merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa, kun puhutaan nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä. Pitkittyvä toimettomuus on erityisen haitallista nuorella iällä. Nuoria on aktiivisesti kannustettava kouluttautumaan ja edelleen työelämään. Kouluttautuminen ammattiin on paras tae sille, että nuori löytää paikkansa työelämästä. On ensiarvoisen tärkeää, että nuoret pääsevät koulutuksen ja työn kautta kiinni työhön eivätkä jää ajelehtimaan. Nuorten syrjäytymisen ehkäisy vaatiikin monipuolisia ja erilaisia väyliä kouluttautua ja työllistyä.

Kaikki nuoret eivät viihdy koulunpenkillä, vaan oppivat mieluummin itse tekemällä. Heille esimerkiksi oppisopimuskoulutus on käytännönläheinen tapa kouluttautua. Oppisopimuskoulutuksessa nuori saa sekä ammattitaidon että työkokemuksen työssäoppimisen kautta. Hallitus on päättänyt suunnata vuosina 2014—2015 nuor-ten oppisopimuskoulutuksen kehittämiseen 17,8 miljoonaa euroa ja 22,7 miljoonaa euroa vuosina 2016—2017.

Hyvä kehittämistoimi oppisopimuskoulutuksessa on muun muassa ennakkojakson luominen. Tämän ennakkojakson aikana nuorella on mahdollisuus tutustua työpaikkaan ja työnantajalla puolestaan mahdollisuus tutustua nuoreen ilman työsopimussuhdetta. Näin madalletaan kynnystä oppisopimuksen käyttöön, kun ennakkojakson myötä osapuolilla on mahdollisuus tunnustella tilannetta ennen sitovampien sopimusten allekirjoittamista.

Määrärahaa on ohjattu myös työnohjaajien kouluttamiseen ja nuorten oppisopimuspaikkojen lisäämiseen. Tehdyt toimet eivät kuitenkaan vielä riitä, vaan tarvitaan edelleen yhä lisää joustavia nuorten yksilölliset tarpeet huomioivia tapoja opetuksen kehittämiseksi.

Koulutussopimus on noussut esille varteenotettavana vaihtoehtona työelämälähtöisen koulutuksen kehittämisessä. Koulutustyösuhteessa opiskelija ja yritys laativat koulutussopimuksen, joka antaa opiskelijalle mahdollisuuden hankkia ammattitaidon yrityksessä tekemällä pääasiassa käytännön työtehtäviä koulunpenkin sijaan. Nuoren yrittäjän ja koulutuksenjärjestäjän välisessä koulutussopimuksessa opiskelija olisi oikeutettu opintososiaalisiin etuuksiin, kuten opintotukeen ja Kelan ateriatukeen. Vasta valmistuttuaan työntekijälle maksettaisiin täyttä ammattimiehen palkkaa. Koulutussopimus kannustaisi yrityksiä kouluttamaan tulevaisuuden työvoimaa ja olisi samalla nuorille hyvä keino päästä suoraan kiinni työelämään.

Arvoisa puhemies! Väestön ikääntyessä koko ajan pienempi työikäisten joukko kantaa verotuloillaan kasvavan vanhusikäisen väestön ja lasten palveluiden tarvitseman rahoituksen. Siksi on erityisen tärkeää, että jokainen työkykyinen saadaan töihin. Yksi syrjäytynyt nuori maksaa elämänsä aikana valtiolle yli miljoona euroa, ja inhimillinen hinta on vielä kovempi.

Ei pidä unohtaa myöskään sitä, että järjestöjen ja harrastustoiminnan piirissä tehdään arvokasta työtä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kolmannen sektorin työtä kannattaa hyödyntää ja tukea. Syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä oltaisiinkin jo pitkällä, jos jokaisella lapsella ja nuorella olisi mahdollisuus yhteen mieluisaan harrastukseen.

Tarkastusvaliokunta ansaitsee tärkeästä työstään kiitoksen. On vielä lopuksi muistutettava siitä, että pelkillä viranomaistoimilla ei koskaan voida korvata aitoa välittämistä tai vanhempien kasvatusvastuuta, sillä välittämistä ei voi ulkoistaa pelkästään viranomaistoiminnaksi. Nuoret tarvitsevat rinnalleen turvallisen aikuisen keskustelukumppaniksi ja kannustajaksi. Nuoret tarvitsevat lopulta tavallisia asioita. Siinä meille jokaiselle riittää tehtävää.

Katri Komi /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Vielä muutama asia tähän kohtaan. Yhteenvetona voisi todeta, että kokonaisuus haltuun ja että ei pompotella lapsia eikä nuoria eikä myöskään niitä perheitä.

Täällä tuli esiin päihdepolitiikka. Me tarvitsemme Suomessa reiluja ratkaisuja päihdepolitiikkaan ja myös asennemuutokseen, vähän samaan tyyliin kuin ne hurjat tavoitteet tupakoinnin lopettamisesta vuonna 2040, tai mikä se olisikaan. Ja kyllä minä itse kannatan myös sitä niin sanottua vapaaehtoista pakkohoitoa päihdeäideille. Se olisi hyvä startti, ja uskon, että monille, sekä äideille että lapsille, se voisi tuoda paremman tulevaisuuden.

Sitten kun mennään sijoituksiin, perhehoito, aina kun mahdollista, olisi varmasti hyvä tie. Salassapitosäännöksistä ja näistä tiedonvaihdoista jatkuvasti puhutaan, että viranomaisetkaan eivät tiedä, että oikeastaan he voisivat vaihtaa tietoa, ovat ylivarovaisia ja niin edespäin. Myös tämä asia pitäisi perata niin hyvin, että tässä ei ole epäselvyyksiä, ja jos ongelmia on, niin ne pitäisi ratkaista.

Kuten olen monta kertaa täällä aikaisemminkin puhunut, monelle — ei vain lapselle, nuorelle vaan myös aikuiselle — riittävä uni, sopiva ravinto ja liikunta — siinä kolme reseptiä, jotka auttaisivat moneen vaivaan.

Mutta tuosta, että yksikin kuunteleva aikuinen voi pelastaa lapsen tai nuoren, pieni tarina: Äitini tapa auttaa syrjäytymisvaarassa kenties tulevaisuudessa olevia nuoria maatilallamme oli se, että aina kun vanhemmat olivat huolissaan lapsestaan, yleensä pojasta, he kysyivät, voisiko hän tulla meille kesätöihin. Äiti otti aina heitä töihin. Hän kulki rinnalla, hän patisti, hän auttoi, jos he siellä sipulin kitkumaalla olivat jäämässä jälkeen. Hän kuunteli heidän huoliaan, kyseli tyttöystäväasiat ja tulevaisuuden suunnitelmat ja niin edespäin. Kannusti silloin, kun toisena työpäivänä poika meinasi, että ei tämä taida olla minun hommaa. Nämä nuoret olivat sen kesän töissä. Kaikista näistä nuorista miehistä on tullut ammattikoulutuksen käyneitä — ihan ilman sitä pakkoa, koulupakkoa. Heistä on tullut ammattimiehiä omalla alallaan. He ovat löytäneet parisuhteensa. — Ja itse en usko tuohon pakolla oppivelvollisuusiän pidentämiseen.

Raija Vahasalo /kok:

Arvoisa puhemies! On hienoa, että tarkastusvaliokunta lähti tutkimaan lasten ja nuorten syrjäytymistä, ja tässä on vielä hyvät laskelmatkin, paljonko se yhteiskunnalle maksaa. Ja sitten tämä lastensuojelu on kans yksi ongelma, mitä pitäisi kyllä todella nyt perata ja ruotia, mitkä ne syyt ovat ja miksi se ei toimi, onko vika laissa vai missä on vika, mutta se on hyvin vakava asia.

Haluan, arvoisa puhemies, kertoa sen, että meidän sivistysvaliokuntammekin viime kaudella kesäkuussa 2008 antoi myöskin lasten ja nuorten syrjäytymisestä lausunnon opetusministeriölle ja sosiaali- ja terveysministeriölle. Me silloin puoli vuotta kuulimme maan parhaita asiantuntijoita asiassa ja halusimme sen jälkeen antaa 11-kohtaisen hyvin, hyvin konkreettisen esityksen siitä, mitä pitäisi käytännössä tehdä. Me päädyimme siihen tulokseen, että koska nämä syyt syrjäytymiseen ovat hyvin moninaisia, niin silloin ei lääkekään voi olla yksinkertainen vaan pitää olla monenlainen repertuaari erilaisista lääkkeistä. Jokainen lapsi ja nuori kaipaa sen oman lääkkeensä.

Minä uskon, että meillä on yksi vika tässä yhteiskunnassa siinä, että me olemme luoneet niin hienoja järjestelmiä, että me luotamme ehkä liiaksi näiden järjestelmien toimivuuteen eli tavallaan ulkoistamme tämän vastuun niin, että me emme sitten välttämättä huomaa, että yksilö saattaakin tippua tästä kyydistä, ja silloin meillä ei ole mitään turvaverkkoa, joka toimisi, joka nappaisi nämä yksilöt kiinni. Kyllä se ainoa semmoinen lääke tähän asiaan on se, että me aidosti välitämme henkilöistä.

Puhutaan paljon varhaisesta puuttumisesta, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa. Kun ulkomaalaisia paljon tulee meidän valiokuntaammekin, niin kun puhun varhaisesta puuttumisesta, niin onhan hyvin mielenkiintoista, että kaikki eivät välttämättä ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. Me tiedämme kyllä, mitä pitäisi tarkoittaa, ja se on varmasti sitä, että me huomaamme lasten ongelmat ja me tartumme näihin ongelmiin ja haluamme nopeasti ne ratkaista. Siitä nyt on kysymys.

Meidän sivistysvaliokuntamme silloin lausui toimenpide-ehdotuksiksi muun muassa sitä, että muutetaan esimerkiksi kouluterveydenhuollon lainsäädäntöä silleen, että annetaan selkeät normit kouluterveydenhuollon riittävästä henkilöstömäärästä, ja sehän sitten tulikin asetuksella. Myöskin on todettu, että koska tämä syrjäytymisprosessi on hyvin pitkäaikainen lapsilla ja nuorilla, niin jo siellä neuvolassa saatetaan nähdä nämä oireet ja esimerkiksi terveydenhoitajat siellä sanovat, että varhainen vuorovaikutus on yksi metodi, millä he löytävät nämä ongelmat.

Toiseksi me sanoimme, että pitää saada opiskelijahuolto kuntoon. No, nyt juuri ennen joulua saatiin uusi opiskelijahuoltolaki, ja myöskin siinä yhteydessä me korjasimme näitä salassapitosäännöksiä ja niiden salassapidettävien tietojen siirtämistä sähköisesti. Tähän mennessä ei laki ollut tuntenut sellaista, että voidaan sähköisesti siirtää salassapidettäviä asioita, mutta me korjasimme senkin. Sitten väitän, että lainsäädäntö ei ainakaan salassapitosäännöksien osalta ole esteenä siellä, missä on koulupuoli osallisena, koska niitä on korjattu tässä pitkän aikaa. Ongelma on vain se, että ammattilaiset eivät välttämättä sitten uskallakaan jakaa sitä tietoa, vaikka laki näin velvoittaisi.

Sitten me sanoimme silloin, että vaikka meidän järjestelmämme sanoo, että lasten ja nuorten pitää päästä sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin, niin meidän pitää katsoa, että he kuitenkin myös käytännössä pääsevät välittömästi. Sanoimme, että mitä pienemmistä koululaisista on kysymys, sitä lähempänä fyysisesti pitää sen palvelun olla, mieluimmin saman katon alla.

Sanoimme myös, että pitää olla vastuullinen taho, joka seuraa oppivelvollisuusiän jälkeen, esimerkiksi 25-vuotiaaksi asti, nuoren edistymistä ja selviytymistä esimerkiksi vuoden ajan, ja sen jälkeen vastuu siirtyy seuraavaksi vuodeksi seuraavalle nimetylle vastuutaholle — eli tällainen saattaen vaihdettava idea. Kuten täällä puheenvuoroissa on paljon sanottu, niin se on kyllä se ainoa keino, millä me nappaamme kiinni peruskoulun jälkeiset koulupudokkaat — saattaen vaihdettava, etsitään henkilökohtaisesti oikea paikka, meillä niitä paikkoja, erilaisia muotoja on kehitetty vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi Tampereella on tälläkin hetkellä käytössä tällainen, ja siellä ei kukaan jää ilman paikkaa.

Opintojen ohjausta on lisättävä, opetusryh-mien koon on oltava pieni, ja nyt kun tätä opetusryhmäkokorahaakin aiotaan viedä pois, niin siinä voi ollakin yksi seuraava kohta, jota voidaan sitten katsoa, etteivät opetusryhmäkoot kouluissa ja luokissa kasva. Sanoimme myös, että varhaiskasvatus pitää liittää hallinnollisesti opetus- ja kulttuuriministeriön puolelle, ja nythän sekin on liitetty. Sanoimme myöskin, että sivistysvaliokunta tukee romaniasiain neuvottelukunnan valtioneuvostolle tekemää esitystä, että käynnistetään kokonaisvaltaisen romanipoliittisen ohjelman valmistelu. Valmistavaa koulutusta ja suomi/ruotsi toisena kielenä opetusta on lisättävä.

Olemme myös valiokunnassa seuranneet koko ajan, että nämä myöskin tapahtuvat, ja jatkossakin aiomme seurata, se asia on meillä koko ajan auki juuri siitä syystä, että tällä vakavalla seuraamisella pääsemme sitten myöskin toivottavasti parempiin lopputuloksiin.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Tässä edustaja Vahasalo, sivistysvaliokunnan puheenjohtaja, toi hyvin esille sitä, miten tätä asiaa on käsitelty jo aikaisemmin. Itsekin muistan sen sivistysvaliokunnassa olleena, ja oli hyvä tulla esille, että jotakin on tehtykin jo ja sillä lailla hyvin on ollut sillä merkitystä, ja näin uskoisin, että on tälläkin mietinnöllä, jossa kyllä osa on näitä samoja asioita.

Täällä edustaja Vahasalokin nosti tämän järjestelmäkeskeisyyden, sen, että ihminen tai asiakas tai se avunsaaja jää toiseksi, ikään kuin objektiksi. Täällä tarkastusvaliokunnan mietinnössä hyvin tuodaan esille, että on tämmöisiä niin sanottuja viranomaispalveluja, joissa hakemisen kynnys saattaa olla korkea ja niitä tarvittavia palveluja pitää hakea useammasta paikasta ja ihmisen on vaikea saada sitä palvelua. Se tuodaan täällä monessakin kohtaa esille, että tämä meidän sektorikohtaisuus saattaa olla sen palvelujen saamisen esteenä.

Näin toivon, kun nyt tässä tarkastusvaliokunnan puheenjohtaja nosti esille tämän sote-lain, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmään liittyvän lain, tekemisen, että sen sisälle tulisi vahvasti esille tämä integraatio ja se, millä tavalla pystyttäisiin luomaan sellainen palvelujärjestelmä, johonka on helppo päästä ja josta ei kukaan putoa. Eli nämä seinät sieltä putoaisivat pois, ja jokainen saisi sitten juuri sitä luonnetta, mikä tässä on nostettu, mikä enemmän toteutuu näissä matalan kynnyksen paikoissa, että tulee sitä vertaistukea ja rinnalla kulkemista ja sellaista, missä on enemmän sitä vastuuhenkilön otetta. Tämä on hyvin tässä valiokunnan mietinnössä, että me tarvitsemme tämmöistä voimakkaampaa rinnalle tulemista, asiakkaan ja palvelunsaajan rinnalle tulemista ja että se nyt tässä sote-laissa myös huomioitaisiin.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa puhemies! Vielä joitakin huomioita.

Edustaja Vahasalon muistutus valiokunnan työstä 2008 oli tarpeen ja hyvä, ja hyvä, että se jää myös eduskunnan pöytäkirjoihin. Valiokunta, kun se päätyi kilpailuttamaan ulkopuolisen selvityksen tekemisen tästä ilmiöstä, oli kyllä melkein tuskastumiseen asti tietoinen, että aika hyviäkin papereita oli tehty paljon ja oli myös papereita, joita oli seurattu ja joiden mukaan oli tehtykin ja jotka olivat johtaneet jo edustaja Vahasalon kuvaamalla tavalla joihinkin uudistuksiin. Joitakin esimerkkejä mainitsimme myös mietinnössä, esimerkiksi näiden kouluampumisten sekä tämän kuuluisan Eerika-tapauksen jälkeen tehdyt onnettomuustutkinta-, poliisitutkintaraportit, niiden jälkeen erilaisten ministerityöryhmien linjaukset siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä.

Mutta jos otetaan esimerkiksi tämä salassapitoasia esimerkiksi, niin tästä on ainakin kymmenen aika tuoretta vaatimusta tai havaintoa, että jonkun pitäisi tehdä jotain, ja täällä nyt mainittiin viisaasti, kuinka oppilashuoltolaissa — ja todellakin kiitoksia valiokunnalle, että se hallituksen esitys parani tältä osin — on siinä koulun sisällä olevassa oppilashuollossa tiedonkulun parantaminen nyt paremmassa kunnossa. Ja nyt, niin kuin edustaja Urpalainen täällä kuvasi, meillä on oppilashuoltolaki, johon liittyy myös näitä sosiaalipuolen eri toimijoiden keskinäisen tiedon parantamisen mahdollisuuksia. Lupaavana yhtenä ranskalaisena viivana lausuntokierroksella oli myös yli sektorin tiedot, mutta tämä ei ole vielä varmistunut, mitä se tarkoittaa. Sitten meillä on vielä varhaiskasvatuslaki, johon valiokunta erikseen ponnessakin viittasi, muun muassa siitä syystä, että näyttää siltä, että tämä näkökulma on ehkä siinä valmistelussa tähän asti jäänyt hiukan vähemmälle.

Mutta se, mikä puuttuu näistä kaikista, on se, että nähtäisiin näiden yli sektorien menevien tietojen kulun tärkeys silloin, kun on moniammatillinen tiimi, joka auttaa paitsi sitä lasta myös hänen perhettään, kun on kysymys siitä, että poliisin pitäisi saada tietää, mitä sosiaalipuoli tietää, kun on kysymys siitä, että päiväkodin pitäisi tietää, mitä poliisi tietää, esimerkiksi jos päiväkodissa epäillään, että lapsi elää jatkuvan väkivallan uhan tai väkivallan piirissä, tai muusta vastaavasta koulun, sosiaalipuolen, muusta yli sektorien kulkevasta tiedosta. Varsinaista toimeksiantoa ei tässä maassa ole ollut vielä kellään, ja sen takia se ponsi on niin tärkeä. Vaikka näitä osauudistuksia ja parannuksia on tehtykin jonkun verran, niistäkin on itse asiassa yksityiskohdissa paljonkin sanottavaa, se, mikä varsinkin puuttuu, on oikeus yhdelle ministerille ja ministeriölle ohjata koko tätä prosessia ja määrätä yli sektorien, yli ministeriöiden, yli toimirajojen kulkevan tiedon kulkeminen ja sitten suojata sitä tietysti ulkopuolisilta. Mutta tärkeintä on, että se ulkopuolisen määritelmä ei ole toisen alan ammattilainen vaan ulkopuolisen määritelmä on, että suuri yleisö ei saa tietää yksityisiä tietoja. Tältä osin valiokunta katsoi, että tarvitaan todellakin natsat yhdelle taholle, ja tässä katse kääntyy seuraavaan hallitukseen.

Arvoisa puhemies! Täällä jonkin verran niin perjantaina kuin nytkin käydään taistelua tästä oppivelvollisuuden lisäämisestä. Se todella, niin kuin edustaja Urpalainen kertoi, oli kesken valiokunnan työn aikana, ja kompromissina todettiin, koska näiden jo mainitsemieni mielenterveys- ja päihdeongelmien jälkeen seuraava suuri ongelma on nämä erilaiset elämän nivelkohdat, että silloin ajatus siitä, että kun palveluketjuja parannetaan, katsotaan niitä nivelkohtia, on hyvä. Se on erittäin hyvä, ja sen valiokuntakin toteaa. Mutta jos meillä on käytettävissä 10 miljoonaa, 15 miljoonaa — tämä laskelma nyt on tunnetusti sitten ihan oman debattinsa ja riitelynsä aihe — niin kyllä on helppo ajatella menemättä sinne päivänpoliittisiin riitoihin, mitä valiokunta yrittää välttää, että eduskunnan olisi hyvä vielä tästä näkökulmasta nyt katsoa, jos analyysi kerran kaikilta asiantuntijoilta oli, että nämä riskit ovat nämä mielenterveys, päihteet, nivelvaiheet, niiden jälkeen pitkäaikainen huono-osaisuus, taloudellinen heikkous, että onko silloin nyt esitetty rahankäyttö se kaikista järkevin. Jos löytyisi keino keskustella tästä ilman, että tästä tulee puoluepoliittinen asia tai kasvojenmenetysasia, niin minä luulen, että kaikki voittaisivat.

Ihan noin isona kysymyksenä tietysti, jos ajatellaan valiokunnan mietinnön logiikkaa, jos ylipäätänsä löytyy merkittävässä määrin lisärahaa, niin se kaikki kannattaisi kyllä oikeastaan laittaa sinne neuvoloihin ja varhaiseen toimintaan, koska se niin paljon vähentää sitä tarvetta nivelvaiheen apuihin tai esimerkiksi yläastevaiheen apuihin.

Mutta tämmöisillä eväillä vielä kiittäen tästä käydystä keskustelusta. Valiokunta aikoo matkia ja seurata hyvää sivistysvaliokunnan mallia ja jatkossa vuosittain käydä läpi, mitä näille asioille on tapahtunut, koska se, mitä sivistysvaliokunta on tehnyt, on juuri oikea tapa, ei vain todeta jotain, vaan aletaan valvoa, että se sitten kanssa toteutuu.

Mika Niikko /ps:

Arvoisa puhemies! Tarkastusvaliokunnan julkaisu on erittäin hyvä ja silmiä avaava monelle meistä varmasti. Se tuo näitä tilastoja esille ja myös keinoja, joilla asioihin yritetään puuttua, kun kysymyksessä on lapsen ja nuoren pahoinvoinnin ehkäiseminen.

Syrjäytyminen käsitteenä on varmasti yksi keskustelunaihe myös. Itse jo perjantaina mainitsin, että ei voida aina ikään kuin osoittaa, että syrjäytyminen johtuu nuoresta tai nuoren lähiympäristöstä yksistään, ja tavallaan siirtää sitä vastuuta pois yhteiskunnalta. Tämän takia sen mainitsin perjantaina ja mainitsen nytkin, koska me täällä edustamme yhteiskuntaa ja määrittelemme ne linjat, millä tavalla tätä asiaa käsitellään ja miten sitä hoidetaan. Silloin meidän täytyy myös muistaa, että jos me luomme semmoisia lakeja ja sääntöjä, että heikoin lenkki kuitenkin tippuu luonnollisesti joukosta pois, niin silloinhan me olemme jollain tavalla edesauttaneet syrjäytymisen kehitystä. Esimerkkinä oli muun muassa se, että kolmannes varusmiesikäisistä henkilöistä ei enää kelpaa armeijaa suorittamaan: heidät joko karsitaan kutsunnoissa tai ensimmäisten viikkojen aikana pois varusmiespalveluksesta.

Millaisen viestin me annamme nuorille, jos me emme halua pitää huolta jokaisesta? Meillä on koulumaailmassa tapana, että ketään ei jätetä, kaikki saavat samanarvoisen ja -tasoisen koulutuksen ja opetuksen. Siellä me annamme erilaisia väyliä ja polkuja onnistua elämässä ja saada sen elämän pohjan rakennettua. Valitettavasti me olemme nyt pitkän aikaa murentaneet näitä perusrakenteita leikkaamalla esimerkiksi kuntien valtionosuuksia huomattavassa määrin, mikä on johtanut siihen, että esimerkiksi suurien kuntien ja kaupunkien lautakunnissa on leikattu sitten kouluilta monella eri tavalla. Ryhmäkokoja ei välttämättä ensimmäisenä olla uudistamassa, mutta koulujen oppilasmääriä ollaan uudistamassa, ja ollaan siinä mielessä poistamassa myös erityistukea tarvitsevien oppilaitten luokat. Esimerkiksi Vantaalla on tapahtunut, että niitä oppilaita, jotka tarvitsevat erityishuomiota opetukseen, on integroitu muihin luokkiin. Se on varmasti yksi keino taas viedä tuen pohjaa elämässä näiltä lapsilta pois.

Arvoisa puhemies! Olisin halunnut myös muutaman sanan mainita tästä edustaja Braxin huomiosta, jossa hän kiinnitti huomiota yli toimirajojen kulkevaan tiedonsiirtoon, mikä on tärkeä asia. Itse kannatan sitä, että tiedon pitää kulkea, kun on kysymys lapsista tai nuorista, mutta jos tämä homma nyt siirtyy kokonaisuudessaan seuraavalle hallitukselle, on yksi tärkeä pointti, mikä mielestäni pitää huomioida. HYKSin psykiatrisen lautakunnan jäsenenä olen kuullut, että ammattihenkilöt ovat huolissaan sellaisesta epäkohdasta, että kun henkilö saa esimerkiksi merkinnän rekisteriin, että hän on joskus yrittänyt itsemurhaa tai on muulla tavalla elämässä epäonnistunut, se tieto seuraa vuosikausia siellä rekisterissä. Nyt jos me tämä tieto avataan esimerkiksi lasten parissa toimiville sosiaalityöntekijöille tai niille henkilöille, jotka sitä vanhemmuutta tutkivat, niin tulee hyvin äkkiä semmoinen ennakkoasetelma, että tämä vanhempi on epäkelpo tähän tehtävään elikkä kasvattamaan sitä lasta, jolla on ongelmia.

Kun me rupeamme näitä sääntöjä luomaan, niin meidän pitäisi myös luoda mahdollisuus siihen, että ihmiset pystyvät niitä vapaasti tarkistamaan ja vaikuttamaan siihen, mitä tietoja heistä säilytetään ja kuinka pitkään. Pitäisi myös tiedottaa, millä tavalla se vaikuttaa heidän oikeusturvaansa. Me tiedämme, että lähes puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä, ja jo pelkästään sen perusteella voidaan arvioida, että enemmän ja vähemmän ihmisillä on elämänsä aikana ongelmia eikä heitä sen tähden tule leimata.

Arvoisa puhemies! Tärkeimpiä asioita, mitä tässäkin opuksessa, tässä tarkastusvaliokunnan julkaisussa, on huomioitu, on se, että ennalta ehkäisevä toiminta on avainasemassa, jos me haluamme onnistua nuorten yhteiskuntaan integroimisessa. Me emme voi panostaa pelkästään korjaaviin toimenpiteisiin. Toki emme me voi niitä väheksyäkään, mutta meidän täytyy sitten niitä resursseja enenevässä määrin siirtää tänne varhaisempaan vaiheeseen.

Esimerkiksi kuntien peruspalvelut eivät riitä perheiden mielenterveysongelmien ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin. Kun me tiedämme, että perheen ulkopuolelle sijoitettujen määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa nyt jo yli 17 000 lapseen ja nuoreen, niin on aikamoista kohtalon ivaa, että samassa ajassa 20 vuotta sitten meillä oli noin 60 000 lapsiperhettä, jotka saivat kunnalta apua arjen haasteisiin tilanteissa, joissa perheen voimat loppuivat sairauden, uupumuksen tai muun ongelman kohdatessa.

Kotihoitajan apu on aina auttanut perheitä vaikean tilanteen yli. Nyt kun tämä kotiapu on lähestulkoon poistettu ja sitä saa vasta, kun perhe on lastensuojelun asiakkaana, niin me olemme silloin myöhässä. Mielestäni kun on havaintoja tämmöisestä, missä me olemme tavallaan epäonnistuneet, niin meidän tulisi niistä ottaa vaarin ja korjata se toimenpide. Toivoisin, että vielä tämän hallituskauden aikana, jos suinkin mahdollista, kiinnitettäisiin huomiota siihen, onko kunnilla varaa ja momenttia lisätä kodinhoidon tukipalveluita perheille, jotka niitä tarvitsevat, jotta ne eivät jää nimellisiksi.

Yhtenä totuutena myös kiinnittäisin huomiota siihen, että emmehän me voi toki ulkoistaa tätä välittämistä yhteiskunnalle, että me luomme kaikennäköisiä tukirakenteita, vaan meidän pitäisi jollakin tavalla onnistua saamaan suomalaiset välittämään lähimmäisestään. Lähinnä se välittäminen riippumatta siitä, onko se oma lapsi, olisi hyvä muutos, jos sillä palattaisiin sellaiseen aikakauteen, jolloin naapurinkin mukulan perään katsottiin. Tänä päivänä saa hyvin äkkiä leiman otsaansa, jos menee nuorta nuhtelemaan vaikka tupakanpoltosta tai huonosta käytöksestä tai alkoholin juomisesta julkisella paikalla. Meidän yhteiskunnassa on joku pielessä, kun me emme uskalla puuttua epäkohtiin, joita me itse näemme. Ja pienellä henkisellä sparrauksella ja läsnä olemalla rakentavana aikuisena lapsen maailmassa me voimme osoittaa hyvää esimerkkiä siitä, miten asiat voisi toisin tehdä.

Arvoisa puhemies! Yhden havainnon tein työssäni, kun aikanaan tuin nuoria, ja ennen kaikkea nuoria aikuisia, parinkympin molemmin puolin olevia miehiä. Nämä nuoret miehet vapautuivat vankilasta tai tulivat päihdehoitojaksosta arkeen, jolloin me aloitimme heidän kanssaan työskentelyn. Kun työskentelyssä luottamuksen sai syntymään, niin nämä kaikki niin kutsutut kovapintaisetkin kaverit ottivat rajoja vastaan. Heille pystyi määrittelemään rajat, miten kotona asutaan, miten ja milloin mennään minnekin, eikä siitä tullut minkään näköinen pakkopaitatunne. Toki sitä ennen vaaditaan luottamuksen ja yhteyden syntyminen. Väitänkin, että jos jokainen ammattiauttaja Suomessa, niin viranomainen kuin kuka tahansa näitten niin kutsuttujen syrjäytymisriskissä olevien nuorten parissa työskentelevä, pääsisi sellaiseen työotteeseen, että loisi luottamussuhteen nuoreen, niin tulokset olisivat toisenlaisia.

Uskon vieläkin siihen, että määrätynlainen arvokasvattaminen, rajojen osoittaminen on lapsille parempi vaihtoehto kuin vapaa kasvatus. Me voimme osaltamme olla tukemassa nuoria, emme vain täällä valiokunnassa pohtimalla näitä asioita, mitkä ovat pielessä, vaan myös — palaan siihen — antamalla resursseja ennalta ehkäisevän työn toteuttamiseen.

Tässä suhteessa kiitänkin, että on kiinnitetty huomiota myös Raha-automaattiyhdistyksen panokseen, joka noin 35 miljoonan eurolla vuosittain tuo merkittäviä tuloksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja kun tämä havaintokin on täällä kirjassa tehty, niin toivoisin, että tässä eduskunnassa tulevaisuuttakin ajatellen suhtautuisimme myötämielisesti Raha-automaattiyhdistyksen toimintaan ja vastaavanlaisiin kolmannen sektorin tukijoihin. — Kiitos.

Sofia  Vikman  /kok:

Arvoisa puhemies! Koulutuksen suhteen nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä avainasemassa on se, että kaikki jatkavat perusopetuksen jälkeen toiselle asteelle. Tavoite on selvä. Se saavutetaan parhaiten, kun oppivelvollisuuden jatkamiseen hallituksen rakennepaketin yhteydessä sovitut 15 miljoonaa euroa kohdennetaan juuri niihin nuoriin, jotka eivät pääse tai hakeudu jatkokoulutukseen peruskoulun jälkeen.

Niukkojen resurssien hupeneminen koko ikäluokan mekaaniseen pakkoon ja toisen asteen maksuttomiin oppikirjoihin ja oppimateriaaleihin jättäisi vaille riittävää tukea juuri ne nuoret, joiden koulutiellä on eniten kiviä. Syrjäytymistä ei voi estää lailla, vaan tarvitsemme aidosti yksilöllistä tukea ja ohjausta syrjäytymisen ennaltaehkäisemiseen.

Niukkuutta jaettaessa on huolehdittava erityisesti niistä, jotka tarvitsevat eniten apua ja tukea. Kannustankin oppivelvollisuusiän nostamista ajavaa opetusministeri Krista Kiurua kohdentamaan nyt käytettävissä olevat 15 miljoonaa euroa eniten tukea tarvitseville nuorille.

Koko ikäluokkaan kohdistuva pakkovuosi vain siivoaa avuntarpeessa olevien ongelmat vuodella eteenpäin ilman että varsinaisiin ongelmiin löydetään ratkaisuja. Tärkeintä on nyt panostaa ennaltaehkäisyyn ja yksilölliseen tukeen sekä huolehtia hallituksen lupaaman koulutustakuun toteutumisesta, ammatillisten opiskelupaikkojen riittävyydestä sekä oppisopimuskoulutuksen kehittämisestä houkuttelevammaksi.

Meillä ei ole varaa menettää yhtäkään nuorta työelämän ulkopuolelle. Ylimääräinen pakkovuosi ja sen myötä koko ikäluokan maksuttomat oppimateriaalit eivät kuitenkaan palauta vuosia pinnannutta takaisin koulunpenkille. Vain yksilöllinen tuki ja erilaiset vaihtoehdot sekä nyt sovittujen ja käytettävissä olevien resurssien kohdentaminen nimenomaan putoamisvaarassa oleviin nuoriin koko ikäluokan sijaan tuottavat tulosta.