Eero Akaan-Penttilä /kok(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Arvoisa ed. Tynkkynen! Siis minun ehdotukseni on sotainvalidien avopalvelujen korvaamisprosentin muuttaminen. Kun katson tätä salia ja mietin meidän puhemiestämme, entistä puolustusministeriä ja ansioitunutta ministeriä muutenkin, joka sai Sotainvalidien Veljesliiton kunniaristin tässä joskus alkuvuodesta — onneksi olkoon siitä — niin se riittää minulle, että minä mielelläni puhun täällä, vaikka salissa ei paljon väkeä olekaan paikalla.

Nimittäin tämä kohderyhmähän on nyt puhutteleva, kaikki sen tietävät. Sotaveteraaneja on 73 000 tiettävästi kai suurin piirtein elossa tällä hetkellä, ja tämä lakialoitehan ei koske edes heitä. 11 000 sotainvalidia on tällä hetkellä elossa, tämä lakialoite koskee heitä, osaa heistä. Molempien näiden ihmisryhmien keski-ikä on 85 vuotta. Sitten niistä vaivoista ja vammoista, mitä he aikanaan sodassa saivat, on tullut heille tietynlaisia haitta-asteprosentteja. Käytetäänpä jopa niin upeaa nimitystä kuin työkyvyttömyyshaitta-asteprosentti, joka on ainakin minulle entisenä vakuutuslääkärinä täysin käsittämätöntä, että tässä iässä oleville ihmisille kriteeri johonkin palveluun pääsemiseksi tai sen saamiseksi riippuu siitä, paljonko on jotain, niin kuin vanha kansa sanoo, rosentteja, ja jos 5 rosenttii puuttuu, niin mitää et saa. Se on aika karmea tilanne. Entistä kyseenalaisemmaksi tämän meidän talon kyvyn hoitaa tämmöisiä asioita tekee se, että tässä on kysymys hyvin pienestä ryhmästä, kuten sanottu, hyvin pienestä muutoksesta ja toisaalta sen laatuisista kuntoutuspalveluista, joita jatkuvasti eri lailla yritetään tukea.

Tämän väestön ikääntymisen myötä on meillä ruvettu puhumaan hyvin laajasti esimerkiksi Tanskan-mallista, joka tarkoittaa kotona olevaa asioiden hoitamista ja palvelujen tuomista potilaalle kotiin. Nyt sitten sekä sotaveteraaneilla että sotainvalideilla on tietty valtion oma raha, joka kuntoutusmäärärahana heille ohjataan joko avokuntoutukseen tai laitoskuntoutukseen. Useimmilla kunnilla on tämän lisäksi tapana käyttää varsinkin avokuntoutuksessa tiettyjä rahavirtoja. Minusta on ihan selvää se, kun ajatellaan näitä henkilöitä, jotka ovat 85-vuotiaita, että heillä on kaikilla vähän erilaiset sotavammat ja niiden jälkitilat, jotka ovat pahentuneet. Ne ovat kaikilla hyvin henkilökohtaiset, ne ovat erilaisia keskenään. Siihen on tullut sitten siviilielämän kaikki muut harmit päälle, monenlaisten sairauksien jälkitilat, jolloin heidän kokonaiskuntoutusarvionsa on aina henkilökohtainen, jolloin sen ei pitäisi tässä iässä minkäänlaisen järjen mukaan enää riippua mistään prosenteista.

Tästä kaikestahan me taitoimme peistä viime kaudella aika paljon tässä eduskunnassa, mutta en tiedä yksityiskohtia, minkä takia tämä ei hallitusneuvotteluissa sitten noussut esille, niin että tämä olisi kertaheitolla hoidettu pois. Onneksi tässä on jo Matti Vanhasen edellisen hallituksen perusidea takana. Tämä on ihan hyvään suuntaan menossa, mutta nämä prosenttilyhennykset, 5 prosenttia vuodessa, ja tässä tapauksessa, kun helpotus tulee vain laitoshoidon puolelle eikä ollenkaan avohoidon puolelle — se on liian hidasta.

Arvon puhemies! Viiden vuoden kuluttua ei kovin montaa sotainvalidia enää ole varmaan elossa. Kyllä me aika kylmä kansa olemme, kun tämmöisten ikärajojen kautta vaan opetamme, että emme me vielä tee teistä kokonaisarviota. Toisaalta näille potilaille — joka on ehkä oikeampi nimityskin heille — ja heidän omaisilleen voisi antaa semmoisen ohjeen, jos joku näitä pöytäkirjoja nyt lukee, että ohitse tämän kaiken byrokratian riittäisi se — arvon puhemieskin voi sitä jossain kohderyhmässä käyttää — että neuvotaan joka ikistä potilasta kysymään omalta lääkäriltään, mikä on hänen kuntoutussuunnitelmansa, siis tämän potilaan kuntoutussuunnitelma. Se on lääkäreiden nykyään pakko tehdä, jos potilas sitä pyytää. Tässä on muitakin näitä sosiaalitoimen tarkastuksia, joissa 80-vuotiaalle pitäisi nämä toimintakykytarkastukset tehdä, mutta siis, jos potilas pyytää kuntoutussuunnitelmaa ja kun hän saa sen kirjallisena, sen jälkeen hänen on itse aika helppo anoa tiettyjä asioita tämän kuntoutusjärjestelmän kautta ja loput sitten oman paikallisen kunnan kautta.

Minulla on semmoinen käsitys, että rahat tähän kaikkeen nyt jo riittävät, koska kuolleisuuskin on sitä luokkaa koko tässä hoitoryhmässä. Eli tämä olisi hyvin helposti hoidettavissa vain tietyllä lailla vähän byrokratiaa sormien läpi katsomalla ja korostamalla ennen kaikkea sitä henkilökohtaista tarvetta, mikä näillä ihmisillä on, joita niin moni meistä on juhlapuheissa kunniakansalaisiksi sanonut. Yksittäistapauksissa tämä vuotaa nyt niin pahasti näiden tylyjen prosenttien kautta, että minä tiedän edelleen sotainvalideja, joiden kotioloissa on esteellisyyksiä. He eivät pysty omassa kodissaan liikkumaan niin kuin pitäisi pystyä niissä oloissa, missä he ovat tottuneet elämään.

Sen takia, arvon puhemies, tässä on tehty ehdotus, jossa myöskin avohoidossa olevan sotainvalidin prosentit alennettaisiin jo ensi vuonna 5 prosenttia, seuraavana vuonna se loppu 5 prosenttia sillä sivutoivomuksella, että tämä koko prosenttileikki lopetettaisiin kertaheitolla. Ja lopetanpa tämän jeremiadini, jota hyvin mielelläni olen pitänyt tästä asiasta — eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta, täytyisi toivoa, että se olisi viimeinen, mutta saapas nähdä — eräänlaiseen arvotuskysymykseen teille, jotka kuuntelette tätä puhetta: mitkä ovat ne parhaimmat keinot kenelle tahansa suomalaiselle pärjätä tässä suomalaisessa yhteiskunnassa? Voi olla, että niitä on hirveän moniakin monen mielestä, mutta minusta on kaksi aika puhuttelevaa kriteeriä, jotka avaavat koko sen vaikeuden ehkä ihan toisella lailla. Toinen on se, että pitää olla terve, eli toivon, että herra puhemieskin pysyy terveenä — tämä ei nyt ole kohteliaisuus vaan tämä on ihan neuvo — ja toinen on se, että ei pidä tulla vanhaksi tässä maassa koskaan. Sillä kun me ajattelemme tätä meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme, miten se on rakennettu ja miten siellä olevia palveluita kohdennetaan, niin eikö ole aika mielenkiintoista, että nehän kohdistuvat siis niihin ihmisiin, jotka eivät aivan omillaan pärjää, joilla on jonkinlainen pieni sairaus tai vähän suurempi sairaus tai joilla on jo iän tuomia toimintakykyvaikeuksia tai muita kremppoja. Mutta sitä kauempana, mitä ihminen on terveydestä, ja mitä kauempana hän on nuoruudesta eli mitä vanhempi hän on, niin jollain ihmeellisellä luonnonlailla alkaa näitä vaikeuksiakin tulla myös siitä, että hyvinvointiyhteiskunta ei oikein kunnolla toimikaan. Tässä meillä on kaikilla ryhdistäytymisen paikka. Tämä ei ole mikään oppositio—hallitus-asetelma laisinkaan.

Oras  Tynkkynen  /vihr:

Arvoisa puhemies! Sotiemme veteraanien aseman parantamisessa on kyse taloudellisesti pienestä, mutta periaatteellisesti isosta asiasta. Kyseessä on todella, niin kuin ed. Akaan-Penttilä totesi, pieni ihmisryhmä ja mikä traagisinta, päivittäin pienenevä ihmisryhmä eli joukot hupenevat nopeaa tahtia.

Kun aikanaan tulin eduskuntaan osittain äänestäjien tahdosta ja osittain kohtalon oikusta, niin ihmettelin silloin sitä, miten tällaista taloudellisesti sinänsä melko vähäpätöistä mutta meidän moraalia syvästi koskettavaa asiaa ei saada hoidettua kerralla kuntoon. Täytyy todeta nyt, kun tätä ed. Akaan-Penttilän aloitteen esittelyä kuuntelin, että joudun ihmettelemään sitä edelleen, että tätä keskustelua joudutaan vielä vuonna 2007 käymään. Toivottavasti ei enää ensi vuonna.