Oikeusministeri Johannes Koskinen

Herra puhemies! Oikeusministeriössä valmisteltaviin kuuluvat monet elämän ja kuoleman määritelmät. Tällä kertaa ajantasaistetaan kuolleeksi julistamista koskevaa lainsäädäntöä. Siinä on kaksi perusasiaa. Kuolleeksi julistamisen odotusaikoja esitetään lyhennettäviksi ja myöskin viranomaisaloitteisen kuolleeksi julistamisen ikärajaa taas, tavallaan toiseen suuntaan, esitetään korotettavaksi yleisen eliniän nousun vuoksi.

Kuolleeksi julistamisen odotusaikoja esitetään lyhennettäviksi siten, että kadonneen henkilön kuolleeksi julistamisesta voisi tehdä hakemuksen käräjäoikeudelle viiden vuoden kuluttua siitä, kun hän tiettävästi viimeksi oli elossa. Nykyisin kadonnut henkilö voidaan julistaa kuolleeksi yleensä vasta kymmenen vuoden odotusajan jälkeen. Nämä siis tilanteessa, kun ei ole tietoa siitä viimeisestä vaiheesta, että se liittyisi johonkin onnettomuuteen tai vastaavaan, joita koskevat taas lyhyemmät odotusajat. Kuolleeksi julistamisessa on tavallista lyhyempi odotusaika esimerkiksi silloin, jos henkilö on kadotessaan ollut olosuhteissa, joihin liittyy hengenvaara. Näiden tilanteiden odotusaika lyhennettäisiin esityksen mukaan yhteen vuoteen, kun se nykyisin on kolme vuotta.

Lisäksi esitetään, että kadonneen henkilön kuolleeksi julistamista voisi nykyistä useammissa tilanteissa hakea heti katoamisen jälkeen. Odotusaikaa ei tarvittaisi lainkaan, jos henkilö on kadonnut välittömän hengenvaaran aiheuttaneessa onnettomuudessa. Sellainen voi olla esimerkiksi laivan uppoaminen tai lentokoneen maahansyöksy. Laissa ei enää edellytettäisi, että henkilön ruumis on tuhoutunut.

Käräjäoikeuden päätöstä kuolleeksi julistamisesta voi hakea esimerkiksi kadonneen omainen. Hakemuksen johdosta käräjäoikeuden on kuultava omaisia ja kutsuttava kadonnutta julkisella kuulutuksella. Jollei saada tietoa siitä, että henkilö on elossa tai kuollut, käräjäoikeus julistaa hänet kuolleeksi.

Nykyistä kuulutusmenettelyä esitetään kevennettäväksi siten, että julkinen kuulutus olisi julkaistava Virallisessa lehdessä vain yhden kerran nykyisten kolmen kerran sijasta. Jos kuolleeksi julistaminen tapahtuu ilman odotusaikaa, ei kuulutusta tarvitsisi julkaista lainkaan Virallisessa lehdessä. Näin siis byrokratiaa puretaan. Tärkeätähän näissä tilanteissa on se, että lyhyempien odotusaikojen turvin omaiset pääsevät normaaliolotilaan aiemmin. Usein on kysymys myös toimeentulon turvaamisesta. Erilaiset vakuutuskorvaukset ja sosiaaliturvan muodot voidaan maksaa lopullisesti vasta, kun on varmuus henkilön kuolemasta, ja se varmuus saadaan tämän kuolleeksi julistamisen kautta.

Väestötietojen ajan tasalla pitämiseksi julistetaan kadoksissa olevat yli 90-vuotiaat henkilöt kuolleeksi vuosittain viranomaisten hakemuksesta. Yleensä tällöin on kyse ulkomaille muuttaneista Suomen kansalaisista, joiden kuolemasta Suomen viranomaiset eivät ole saaneet tietoa. Useissa maissahan väestökirjanpito on olennaisesti heikommalla ja epävarmemmalla pohjalla kuin meillä Pohjoismaissa.

Suurempia ryhmiä tällaisia kuolleeksi julistamisia on tapahtunut erityisesti kansalaissodassa kadonneiden osalta. Odotettiin, kunnes tällaiset henkilöt olisivat tulleet 90-vuotiaiksi, ja silloin on tapahtunut kuolleeksi julistaminen, vaikka katoaminen ja kuolema todennäköisesti on tapahtunut jo vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä. Esimerkiksi viime sotien osalta tällaista isompaa kadonneiden joukkoa ei jäänyt juuri Suomen puolustusvoimien tarkan kirjanpidon takia. Tarkan tosiseikastojen kirjaamisen vuoksi näitä epätietoisen kohtalon varaan jääneitä oli suhteessa vähän verrattuna siihen valtavaan sotaponnistusten määrään, joka Suomea kohtasi.

Väestötietojen ylläpitoon liittyvän kuolleeksi julistamisen ikärajaa korotettaisiin esityksen mukaan 90 vuodesta 100 vuoteen. Tämä on tarpeen, koska väestön keskimääräinen elinaika on olennaisesti pidentynyt siitä, kun 90 vuoden ikäraja otettiin lakiin. Näin vältettäisiin vieläkin tarkemmin se, ettei julisteta kuolleeksi sellaisia henkilöitä, jotka elävät jossakin toisessa maassa. Näiden kuolleeksi julistamisten käsittely siirrettäisiin käräjäoikeuksilta maistraateille, jotka nykyisinkin käytännössä hoitavat niihin liittyvät viranomaisselvitykset ja joille tehtävä luonteensa puolesta väestökirjanpitoon liittyvänä sopii paremmin kuin käräjäoikeuksille.