Olavi Ala-Nissilä /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Käsittelyssä oleva valtiovarainvaliokunnan mietintö pitää itse asiassa sisällään kolme kertomusta. Pääosan mietinnöstä muodostavat valtiovarainvaliokunnan kannanotot Valtiontilintarkastajien kertomuksesta vuodelta 1999. Perinteisesti valiokunta on antanut tämän kanssa yhteisen mietinnön kertomuksesta valtiovarain hoidosta ja tilasta. Viimeksi mainittu pitää sisällään myös erillisen tilimuistutuskertomuksen, jossa ovat hallituksen vastaukset eduskunnalle edellistä vuotta, tässä tapauksessa vuotta 1998, koskeviin havaintoihin. Vastaavassa edellisessä mietinnössä runsas vuosi sitten valtiovarainvaliokunta tarkasteli valtion ja kuntien välistä ohjausmekanismia yleisellä tasolla. Tämänkertaisessa mietinnössä on otettu kantaa valtion ja kunnan keskinäisiin suhteisiin terveydenhuollon rahoituksessa ja tarkasteltu terveydenhuollon ohjausjärjestelmän toimivuutta.

Nykyisen hallituksen hallitusohjelmassa on todettu, että kunnallisten peruspalvelujen laatu ja saatavuus turvataan maan kaikissa osissa. Tästähän käydään juuri tänäänkin ja huomenna varmasti ajankohtaista keskustelua. Valiokunta toteaa, että terveydenhuollonkin osalta palvelujen saatavuus ja laatu kytkeytyvät ennen muuta kuntien taloudellisiin ja henkilöstön voimavaroihin. Tämän vuoksi kuntien valtionosuusjärjestelmän tulevalla tarkistamisella ja kuntien peruspalvelujen rahoitusjärjestelmän uudistamisella tulee olemaan monien kuntien kannalta ratkaisevan tärkeä merkitys. Terveyspalvelujen rahoitus on luonnollisesti keskeisessä asemassa myös jatkossa ja ohjaa koko järjestelmää voimakkaasti. Päärahoitusvastuu terveydenhuollosta siirtyi 1990-luvulla yhä enemmän valtiolta kunnille, mikä suunta on jatkunut edelleen. Myös kotitalouksien suhteellinen omarahoitusosuus terveydenhuollossa on edelleen kasvanut. Julkisen rahoituksen rahoitusosuus on tällä hetkellä noin 76 prosenttia. Kotitaloudet rahoittavat terveydenhuollosta noin 20 prosenttia lopun 4 prosentin jäädessä yksityisen vakuutuksen, työnantajien ja avustuskassojen kontolle.

Valiokunta on todennut mietinnössään, että kotitalouksien omarahoitusosuuden kasvu on omiaan luomaan sosiaaliryhmien välistä eriarvoisuutta ja uhkaa rajoittaa vähävaraisten ihmisten palvelujen käyttöä sekä lääke- ja apuvälinehankintoja. Myös sairausvakuutuskorvaukset kohdentuvat eri sosiaaliryhmiin eri tavoin ja ovat sitten omiaan lisäämään eriarvoisuutta palvelujen käyttömahdollisuuksissa. Sairausvakuutusjärjestelmä aiheuttaa myös alueellista eriarvoisuutta: korvattavien palvelujen saatavuus keskittyy suuriin asutuskeskuksiin.

Aiemmin sosiaali- ja terveydenhuoltoa ohjattiin vuosittaisella valtakunnallisella suunnitelmalla. 1990-luvulla tapahtuneet muutokset, kuten laskennalliseen valtionosuusjärjestelmään siirtyminen ja kuntien itsehallinnon vahvistuminen, siirsivät johdonmukaisesti ohjauksen painopisteen normi- ja resurssiohjauksesta informaatio-ohjauksen suuntaan. Tämän järjestelmän avulla tiedon tulisi välittyä myös palvelujen tuottajilta valtakunnalliselle tasolle. Kuitenkin käytäntö on osoittanut, että yksittäisten kuntien omat seurantamekanismit eroavat toisistaan huomattavasti eikä edes seudullista yhteistarkastelua ole helppo toteuttaa. Niinpä eduskuntakaan ei ole voinut vakuuttua käytettävissä olevan tiedon perusteella siitä, että jokaiselle kansalaiselle olisi tarjolla riittävät terveyspalvelut.

Valiokunta katsoo mietinnössään, jossa on siis valtiontilintarkastajien laajaa kertomusta käsitelty, että tällä hetkellä kiireellisin kehittämiskohde on avohoidon seurantajärjestelmän luominen. Informaatio-ohjausta on tehostettava antamalla nykyistä enemmän suosituksia ja laatimalla selvityksiä, tilastoja asioista. Tarvitaan myös paremmin toimiva neuvottelumekanismi valtion ja kuntien välillä. Juuri näihin uusiin ohjausvälineisiin liittyen valtiovarainvaliokunta ehdottaa hyväksyttäväksi mietinnössään lausuman — mietinnön ainoa lausuma, ehkä korostaa sen painavuutta: "Eduskunta edellyttää, että laadukkaiden terveydenhuollon palvelujen turvaamiseksi kehitetään terveyspalvelujen ohjausjärjestelmän uusia ohjausvälineitä, kuten informaatio-ohjausta, sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toimintasuunnitelmaa, sopimusohjausta, avohoidon seurantajärjestelmää sekä laatujärjestelmiä."

Arvoisa puhemies! Terveyspalvelujen ohjausjärjestelmän lisäksi valiokunta on puuttunut mietinnössään muun muassa oikeusapuun ja maksuttomaan oikeudenkäyntiin. Valtiovarainvaliokuntahan on useissa yhteyksissä jo aiemminkin kiinnittänyt huomiota kansalaisten yhdenvertaisuuteen, yhdenvertaiseen kohteluun oikeudenkäynneissä. Samoin valiokunta on todennut maksut-toman oikeudenkäynnin kustannusten nousseen vuosi vuodelta. Korkeiksi nousseet oikeudenkäyntikulut ovat vaarantaneet niin sanotun keskituloisen oikeusturvan toteutumisen. Pieni- ja keskituloisilla ei ole ollut riittäviä taloudellisia mahdollisuuksia viedä asiaa tuomioistuimeen.

Oikeudenkäyntejä on usein perusteettomasti pitkitetty. Yksi selitys tähän on se, että valtio on vastannut omavastuuosuuden täytyttyä kaikista ylimenevistä oikeudenkäyntikustannuksista. Valtiontilintarkastajat ovatkin nähneet omavastuujärjestelmän kehittämisen yhtenä ratkaisuna oikeudenkäyntikustannusten kasvun hillinnässä. Valtiovarainvaliokunta on pitänyt nykyistä oikeusapujärjestelmää varsin toimivana ja edullisena ja kannattaa sen kehittämistä. Julkisen vallan tehtävänä on huolehtia siitä, että oikeusapupalvelut ovat tarvittaessa valtion varoin sellaistenkin kansalaisten saatavilla, joiden omat resurssit eivät riitä heidän tarvitsemansa oikeusavun järjestämiseen.

Myös kansalaisten luottamus tuomioistuimeen on koko ajan puntarissa. Kaksi kolmasosaa kansalaisista pitää tuomioistuimien toimintaa kokonaisuutena ottaen onnistuneena. Kun vastaava luku vielä 1980-luvun puolivälissä oli 80 prosenttia, voidaan luottamuksen tuomioistuimeen kuitenkin todeta laskeneen merkittävästi. Erityisen huolestuttavaa on kansalaisten vähäinen luottamus yhdenvertaisuuden tasapuoliseen toteutumiseen tuomioistuimessa.

Valiokunta pitääkin merkittävänä, että asiaa pohtineen oikeusministeriön työryhmän työn pohjalta tuomarin kouluttamiseen esitetään perusteellisia uudistuksia. Myös kansalaisten tuomioistuimia koskevan tiedon tasoa tulisi lisätä tehostamalla aktiivista tiedottamista.

Valtiovarainvaliokunta on huolestunut myös väestön ikärakenteen lähivuosikymmeninä odotettavissa olevista muutoksista ja sitä kautta huoltosuhteen ja elatussuhteen heikkenemisestä. Tätäkin asiaa on valtiontilintarkastajien kertomuksessa hyvin käsitelty. Varmana voidaan pitää sitä, että väestön ikärakenne muuttuu tulevaisuudessa kansantaloutta rasittavaan suuntaan. Erilaisilla skenaarioilla voidaan päätyä erilaisiin lopputuloksiin lähinnä sen suhteen, missä määrin kansantalouden kestokyky riittää jatkossa pitämään yllä hyvinvointipalveluja. Todennäköistä on, että väestön ikääntyminen hidastaa tuotannon kasvua. Se lisää myös sosiaali- ja terveydenhuoltomenoja. Kaikilla yhteiskuntapolitiikan lohkoilla on varauduttava väestön vanhenemiseen ja lähdettävä siitä, että ikääntyvän väestön tarpeet otetaan huomioon yhteiskuntasuunnittelussa. Ikääntyvää väestöä ei tule nähdä pelkästään kustannustekijänä, ja väestön ikääntyminen on haaste myös suomalaiselle työvoima- ja koulutuspolitiikalle. Kunnat osaltaan varautuvat nyt omissa strategioissaan tuleviin väestömuutoksiin. Paikalliset ratkaisut vaativat kuitenkin tuekseen koko yhteiskunnan varautumista väestön ikääntymiseen.

Valtiontilintarkastajien kertomusta arvioidessaan valiokunta ottaa kantaa myös tukityöllistämiseen. Tässä yhteydessä valtiovarainvaliokunta on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että palkkaperusteisia työllistymistukimäärärahoja on jäänyt paljon käyttämättä. Kaikkein heikoimmin on toteutunut niin sanottuun eläkeputkiratkaisuun liittyvä tukityöllistäminen. Myös muutamat Etelä-Suomen suuret kunnat työllistävät arvioitua vähemmän.

Koska työllistymistukimäärärahoja on jäänyt käyttämättä suhteellisen runsaasti, tehostetut toimet tämän epäkohdan korjaamiseksi ovat tarpeen. Valtiovarainvaliokunta pitääkin tärkeänä, että nykyisin arviomäärärahoina budjetoitujen palkkaperusteisten määrärahojen osalta selvitetään mahdollisuudet muuttaa ne valtion talousarviossa siirtomäärärahoiksi.

Puhemies! Käsitellessään kertomusta valtionvarain hoidosta ja tilasta vuonna 99 valiokunta on kiinnittänyt huomiota valtiontalouden tuloksellisuuteen ja tuottavuuteen. Julkisen palvelutuotannon tuottavuus on kertomuksen mukaan parantunut, joskin aika hitaasti. Kuten kertomuksessa on todettu, yksittäisten vuosien palvelumäärä ja tuottavuuskehitys ovat alttiita satunnaisille heilahduksille, minkä takia niiden perusteella ei pidä tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Tilimuistutuskertomuksen yhteydessä on jälleen palattu yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen ongelmiin. Valtiontilintarkastajat katsoivat jo vuodelta 98 antamassaan kertomuksessa, että opetusministeriön on luotava yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen käytön seurantaan aukoton valvontajärjestelmä väärinkäytösten välttämiseksi. Viime aikoina paljastuneet väärinkäytökset osoittavat, että tämä riski on ollut todellinen. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan opetusministeriö on ryhtynyt toimiin, jotta väärinkäytökset olisivat tulevaisuudessa estettävissä. Ministeriö on kuluvan vuoden maaliskuun alussa asettanut työryhmän, jonka yhtenä tehtävänä on tarvittavien ehdotusten laadinta valvonnan ja siihen liittyvän ohjeistuksen kehittämiseksi.

Valtiovarainvaliokunta katsoo, että yliopistojen autonomia huomioon ottaen yliopistolla itsellään on keskeinen rooli myös ulkopuoliseen rahoitukseen liittyvän valvonnan kehittämisessä. Pääosahan tästä ulkopuolisesta rahoituksesta on julkista rahoitusta. Yliopistojen kokonaisrahoituksesta yksityisen rahoituksen osuus on kuitenkin alle 10 prosenttia. Ulkopuolisesta rahoituksesta ei pääsääntöisesti aiheudu ongelmaa myöskään valvonnan kannalta. Riskin muodostaa lähinnä sellainen ulkopuolinen rahoitus, jossa rahoittaja on valmis solmimaan tutkimussopimuksen yksittäisen tutkijan kanssa, jolla on yliopistotausta. Näissä tapauksissa rahoittaja ei millään tavoin kontrolloi, onko sopimus tehty todella yliopiston kanssa. Valiokunta katsoo mietinnössään, että erityinen huomio jatkossa on kiinnitettävä tutkijoiden itsensä omistamiin yrityksiin, jotka tähän saakka ovat olleet valvonnan kannalta ongelmallisia.

Valtiovarainvaliokunnan mietintöön on kirjattu myöskin näkemys siitä, että jatkossa kannattaisi pohtia, millä tavalla valtion tilinpäätöstä käsiteltäisiin, olisiko siihen tehtävissä myös jonkinlainen parempi hyväksymis- tai vastuuvapausmenettely kuin tällä hetkellä on. Se on kuitenkin erillisten pohdintojen tehtävä.

Arvoisa puhemies! Valtiovarainvaliokunta ehdottaa, että eduskunta päättää lähettää mietinnön siihen liittyvine muistutuksineen ja ehdotuksineen hallitukselle niihin toimenpiteisiin ryhtymistä varten, joihin valiokunnan mietinnössä esille ottamat asiat antavat aihetta.

Juha Karpio /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Valtiontilintarkastajien kertomus sekä hallituksen kertomus valtiovarain hoidosta ja tilasta vuodelta 99 on tietysti jo hivenen vanhaa asiaa, mutta moniin tänäkin päivänä tärkeisiin asioihin he ovat ottaneet kantaa samalla tavalla kuin valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja tarkastusjaosto kuuli lukuisan määrän asiantuntijoita kertomuksen johdosta. Tarkastusjaoston puheenjohtaja ed. Ala-Nissilä seikkaperäisessä ja ansiokkaassa puheenvuorossaan käsitteli jo terveyspalvelujen ohjausjärjestelmää ja niissä ilmeneviä puutteita sekä kuntien asemaa terveydenhuollon järjestäjänä, joten en puutu tähän asiaan enempää vaan keskityn itse puheenvuorossani oikeusapuun ja maksuttoman oikeudenkäynnin ongelmiin sekä siihen liittyen kansalaisten luottamukseen yleisiin tuomioistuimiin sekä lisäksi vankeinhoidon henkilökunnan koulutukseen.

Tilintarkastajat toteavat aivan oikein, että valtion varoin kustannettu oikeusapu on muodostunut sekavaksi ja monimutkaiseksi, kun sitä on mahdollisuus saada oikeudenkäynneissä esimerkiksi asianajajien avustuksella maksuttoman oikeudenkäynnin perusteella ja toisaalta valtion ylläpitämät oikeusaputoimistot antavat apuaan. Kertomuksessa todetaan, että valtiontilintarkastajat esittävät siirtymistä kahdesta oikeusapujärjestelmästä yhteen järjestelmään. Kun viisi vuotta sitten maksuttoman oikeudenkäynnin kustannukset valtiolle maksoivat noin 98 miljoonaa markkaa, olivat ne jo viime vuonna 166 miljoonaa markkaa ja ovat edelleen jyrkässä nousussa.

Tilintarkastajat toteavat rehellisesti, että kun valtio on vastannut omavastuuosuuden täytyttyä kaikista yli menevistä kustannuksista, oikeudenkäyntejä on usein perusteettomasti pitkitetty, koska valtio on maksajana — aika kova väite, mutta varmasti myöskin on totta. Väite onkin rohkea, mutta varmasti perusteita sen esiin tuomiseen on olemassa. Olemme esimerkiksi voineet lukea tiedotusvälineistä vaikka laajojen urheiluun liittyvien oikeudenkäyntikulujen kustannuksista, joista on esitetty laskuja 12 miljoonan markan edestä, siis yhdestä ainoasta asiasta, yhdestä ainoasta oikeudenkäynnistä 12 miljoonan markan laskut valtion maksettavaksi.

On tietenkin paikallaan ja myöskin sivistysvaltion luonteeseen kuuluvaa, että jokaisella on oltava perusoikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja että se toteutuu myöskin keskituloisten osalta, joilla ei ole mahdollisuutta maksuttomaan oikeudenkäyntiin.

Miten valtion varoin kustannettavaa oikeusapua on tulevaisuudessa kehitettävä? Onko kiinnitettävä entistä enemmän huomiota valtion ylläpitämien oikeusaputoimistojen kehittämiseen vai onko laajennettava asianajajien hoitamien maksuttomien oikeudenkäyntien osuutta? Kysymykset jäävät mielestäni tilintarkastajien osalta selvää vastausta vaille, mutta ainakin hallinto- ja tarkastusjaosto on painottanut yleisen oikeusavun eli oikeusaputoimistojen merkitystä, mikä tuli myöskin valtiovarainvaliokunnan mietinnön pohjaksi. Huomioitta ei voi tietenkään jäädä myöskään valtiolle jäävien maksuttomien oikeudenkäyntikustannusten jyrkkä nousu, vaikka henkilön oikeusturvasta emme saakaan tinkiä.

Edelliseen liittyen ovat tilintarkastajat tarkastelleet myöskin kansalaisten luottamusta tuomioistuimiin ja kuinka se on viime vuosina kehittynyt. Kun vielä 80-luvulla 80 prosenttia kansalaisista piti tuomioistuimen toimintaa onnistuneena, on vastaavassa luvussa nyt tapahtunut selvää alenemista, mikä antaa aihetta pohtia luottamuksen vähentymisen syitä. Ovatko sen saaneet aikaan oikeusavussa ja maksuttomissa oikeusavuissa ilmenneet ongelmat ja se, etteivät kaikki koe mahdolliseksi kustannussyistä hakea oikeutta itselleen, vai joidenkin laajojen talousrikosasioiden kestäminen vuosikymmenen ajan?

Arvoisa puhemies! Kertomuksessa kiinnitetään huomiota myöskin vankeinhoidon henkilökunnan koulutukseen ja siihen, että vankiluku on viime vuosikymmeninä pienentynyt, mutta toisaalta elinkautisvankien määrä ja törkeistä huumausainerikoksista tuomittujen määrä on kolminkertaistunut 90-luvulla. Huumausaineiden tuloa vankiloiden sisäpuolelle ei ole kyettykään estämään, samoin kuin huume- ja rikollisliigojen johtaminen vankiloista käsin on yleistynyt. Edellä mainitut ongelmat lisäävätkin paineita vankeinhoitolaitoksen koulutuksen kehittämiseen, mistä varmasti myöskin korkeassa asemassa olevat valtion virkamiehet ovat samaa mieltä.

Arvoisa puhemies! Lopuksi vielä muutama sana yliopistojen ulkopuolisesta rahoituksesta, mikä oli saadun selvityksen mukaan yli 35 prosenttia vuonna 99 ja siinä kasvua vuodesta 91 yli 11 prosenttia. Sanomattakin on selvää, että ulkopuolisen rahoituksen valvonta ja hallinnointi sekä valvonnan riittävyys pitää olla tarkoin ohjattua ja ettei tällaista ulkopuolista rahoitusta voida ohjata tutkijoiden yksityistileille tai tutkijoiden omistamiin yrityksiin. Valitettavasti olemme voineet lukea tiedotusvälineistä, että näin ei ole aina tapahtunut esimerkiksi lääketieteen alalla. Valvonta ei siis ole ollut riittävää, mikä on aikaansaanut täysin käsittämättömiä väärinkäytöksiä.

Jukka Vihriälä /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Valtiovarainvaliokunnan mietinnössä valtiontilintarkastajain kertomuksesta vuodelta 99 sekä hallituksen kertomuksesta valtiovarain hoidosta ja tilasta myöskin vuodelta 99 kiinnitetään huomiota moniin tärkeisiin kysymyksiin. Otan tässä esille luomutuotannon kehittämisen, johon valtiovarainvaliokunta on kiinnittänyt huomiota.

Elintarvikekriisit EU:ssa ovat nostaneet luomutuotannon yhdeksi tärkeäksi maatalouspolitiikan tulevaisuuden kysymyksistä. Näin on käynyt ennen kaikkea Saksassa, jossa bse-kriisin seurauksena ryhdyttiin miettimään rohkeita tavoitteita luomutuotannon lisäämiseksi. Vuodesta 94 vuoteen 99 luonnonmukaisesti viljelty ja siirtymävaiheala kasvoi meilläkin viisinkertaiseksi. Kehitykseen vaikutti siirtymävaihetuen käyttöönotto vuonna 90 ja erityisesti Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 95. Siirtyminen luonnonmukaiseen tuotantoon on viimeaikaisten tietojen mukaan kuitenkin hidastunut, kuten mietinnössä todetaan. Luomutilojen määrä lisääntyi nettomääräisesti vain muutamalla kymmenellä, ollen viime vuoden lopussa noin 5 260 tilaa.

Arvoisa puhemies! Suomalainen ruoantuotanto on puhtainta maailmassa riippumatta siitä, onko perinteisesti tuotetusta vai luomuruoasta kysymys. Luomukeskustelua ei tulisikaan sotkea keskusteluun ruoan puhtaudesta. Luomu on yksi tuotantotapa, joka täyttää kestävän tuotannon periaatteet. Luomuruoan tuottaminen on myös kalliimpaa kuin tavallisen ruoan tuottaminen. Tulevaisuuden tärkeitä kysymyksiä onkin, miten peltotuotteiden rinnalle voidaan tarjota riittävän laaja valikoima kotieläintuotteita. Luomukotieläintuotteille on tutkimusten mukaan jatkuvasti kasvavaa kysyntää. Luomu ei voikaan tulevaisuudessa rajoittua vain muutaman kasvituotteen varaan, vaan valikoimaa on rohkeasti laajennettava.

Valtiovarainvaliokunta pitää luomustrategiatyötä erittäin tärkeänä. Valiokunta korostaa myös teollisuuden ja kaupan sitoutumista hankkeeseen. Kauppa onkin viime aikoina kasvattanut luomutuotevalikoimiaan, mutta kasvu on valitettavasti tapahtunut pääasiassa lisäämällä luomutuotteiden tuontia. Tuotannon edellytyksiä onkin parannettava luomutuotantosopimuksia lisäämällä. Valiokunta katsoo myös, että tukiehdot ja rahoitus on saatava sellaisiksi, että ne kannustavat siirtymiseen nykyistä luonnonmukaisempaan tuotantoon.

Valiokunnan mielestä on myös osana luomustrategiaa selvitettävä mahdollisuudet erikoistua alueellisesti luonnonmukaiseen tuotantoon. Tämä voisi olla edullista kuljetusten ja jakelujärjestelmien kehittämisen kannalta. Tämä on tietenkin erittäin iso kysymys, jos lähdetään alueelliseen esimerkiksi luomutuotantoon. Meidän maassamme rajojen vetäminen on valitettavasti erittäin vaikeaa.

Luomutuotannon tulevaisuuden kannalta on nyt tärkeää, että viljelijät voivat laajentaa luomuun siirtymistä. Mutta tällä hetkellä valitettavasti valtion budjetissa ei ole ollut riittävästi määrärahoja. Tänä päivänä hallitus lienee sopinut seuraavasta lisäbudjetista, ja tietojen mukaan ympäristötukeen ollaan esittämässä 40:tä miljoonaa markkaa. Tämä on sinänsä hyvä, mutta ainakin niiden perusteiden mukaan, mitä asiantuntijat ovat esittäneet, tämä summa on liian pieni eli riittämätön. Tuottajajärjestö olisi esittänyt ympäristötukeen 110:tä miljoonaa markkaa ja maatalousministeri 75:tä miljoonaa markkaa. Mutta toki tämä on parempi kuin ei mitään. Ja ennen kaikkea toivottavasti tämä päätös nyt auttaa sen, että luomutuotantoalaa voitaisiin laajentaa, kun kylvökausi on juuri parhaillaan menossa.

Arvoisa rouva puhemies! Haluaisin myös kiinnittää huomiota valtiovarainvaliokunnan lausumaehdotukseen, jossa puututaan sosiaali- ja terveyshuollon terveyspalvelujen ohjausjärjestelmien kehittämiseen ja ennen kaikkea sopimusohjaukseen. Lipposen hallituksen hallitusohjelmassa todetaan, että kunnallisten peruspalvelujen laatu ja saatavuus turvataan kaikissa osissa maata. Valitettavasti, kun elämme vielä lääkärilakon aikaa, näin ei ole käymässä koko maassa.

Julkisen talouden tiukoista menokehyksistä huolimatta kunnille on annettu uusia lakisääteisiä tehtäviä ja laajennettu kansalaisten sinänsä perusteltuja subjektiivisia oikeuksia moniin tärkeisiin palveluihin. Kotitalouksien suhteellinen omarahoitusosuus terveydenhuollossa on kasvanut ja lisännyt eri sosiaaliryhmien välistä eriarvoisuutta ja uhkaa myös rajoittaa esimerkiksi vähävaraisten palvelujen käyttöä sekä lääke- ja apuvälinehankintoja.

Kuntalaissa lähdetään siitä, että yhteiskunnallisten tehtävien jaossa kunnalla on päävastuu terveydenhuollon peruspalvelujen saatavuudesta koko maassa. Nyt kun sopimusohjausjärjestelmästä käydään keskusteluja monissa kunnissa, sitä käydään myös erikoissairaanhoidon piirissä ja yksiköissä. Sopimusohjaus sinänsä ajatuksena on erittäin hyvä ja jos se pystytään oikeudenmukaisella tavalla toteuttamaan, se saattaa samoin parantaa tilannetta. Mutta siinä on myöskin omat vaaratekijänsä. Sillä nimittäin saatetaan lisätä myös eriarvoistumista, jos tämä järjestelmä epäonnistuu. Ja ennen kaikkea, tulevatko silloin kaikki hoidon tarpeessa olevat potilaat hoidetuiksi? Kyllä erikoissairaanhoitoa tarvitaan tässä valtakunnassa.

Olen aikaisemminkin tältä paikalta todennut sen, jotta kansalaiset olisivat tasavertaisia näiden palveluiden suhteen, tulisiko meillä erikoissairaanhoito ottaa kokonaisuudessaan valtion hoidettavaksi. Näin kunnille jäisi suurempi liikkumavara perusterveydenhuollon asioiden hoitamisessa. Mutta kun tämän sanon, lähtisin kyllä myöskin siitä, että kyllä silloin tarvitsisi jokaiseen maakuntaan turvata yksi tärkeä erikoissairaanhoidon yksikkö eli sairaala, jossa saadaan korkeatasoista hoitoa.

Aivan samalla tavalla, kun täällä käytiin keskustelua vammaisten asemasta viime viikolla, tuli myöskin esille se, tulisiko vammaispalveluiden, jotta ne tasapuolisesti kaikkialla maassa toteutuisivat, olla esimerkiksi Kelan hoidettavana. Nyt monet kunnat ovat erittäin eriarvoisessa asemassa ja ennen kaikkea siellä kunnissa olevat vammaiset.

Mielestäni nämä ovat niitä suuria kysymyksiä, joita on syytä pohtia silloin, kun sopimusohjauksesta puhutaan ja sitä lähdetään eri aloilla kehittelemään.

Esko Helle /vas:

Arvoisa puhemies! Puutun tässä neljään asiaan. Ensimmäinen on sellainen, mihin valtiovarainvaliokunta on mietinnössään ottanut kantaa.

Valtiontilintarkastajat ovat esittäneet, että presidentin samoin kuin pääministerin menojen maksaminen ulkoasiainministeriön momentilta tulisi lopettaa ja siirtää asianomaiset määrärahat oikeisiin kohtiinsa. Valtiontilintarkastajien kanta on nähdäkseni erittäin perusteltu, mutta valiokunta on näköjään ottanut vallan toisenlaisen kannan ja perustelee omaa kantaansa, että kyseessä on määräraha, joka on aiheperusteinen ei käyttäjäperusteinen — en tiedä, onko tämä yleinen budjetin periaate kaiken kaikkiaan. Ja vielä lisäksi valiokunta vetoaa mietinnössään uuteen perustuslakiin, joka edellyttää näiden asianomaisten instituutioitten yhteistyön merkitystä. Minusta nämä valiokunnan perustelut eivät ole riittäviä ja toivon, että valiokunta jatkossa pohtii tätä kysymystä uudelleen. Nähdäkseni jo talousarvion läpinäkyvyyden osalta on välttämätöntä, että menot ovat siellä, mistä ne tulevatkin, eikä niitä tarvitse etsiä joistain vallan muitten ministeriöitten pääluokista.

Sitten kolmeen asiaan, joihin tässä kertomuksessa valiokunta ei ole kantaa ottanut. Ymmärrän erittäin hyvin sen, että siellä tehdään valintoja, katsotaan, mitkä aihepiirit kunakin vuonna on syytä ottaa mietintöön, koska kaikkia asioita ei voida tietenkään sivuta. Mutta hieman kyllä ihmettelen sitä, että kun valtiontilintarkastajien kertomuksessa vuodelta 99 todetaan, että Valtiontalouden tarkastusvirasto on sinällään jo tutkinut budjettiesitysten tulopuolten arviointia pitkälläkin aikavälillä, tässä valiokunnan mietinnössä vain viitataan tuohon, että tällainenkin siellä mietinnössä on. Toisaalta on aika mielenkiintoista se, että Valtiontalouden tarkastusvirasto tässä yhteydessä juuri tänä ajankohtana on puuttunut tuohon asiaan. Tulee vääjäämättä mieleen se, että liittyykö se Valtiontalouden tarkastusviraston roolin muuttumiseen. Me kaikki tässä salissa olleet muistamme sen, että valtiovarainministeriö erittäin kiivaasti vastusti vuosikausia tarkastusviraston aseman muuttamista. Se halusi pitää omassa alaisuudessaan tai oman organisaationsa puitteissa, jos ehkä tarkemmin sanotaan, tuon tarkastusviraston. Kun eduskunta oli moneen kertaan siitä oman kantansa sanonut, siitä huolimatta siellä jökötettiin loppuun asti tässä asetelmassa. Ja tiettävästi vieläkin ovat katkeria tästä tapahtuneesta.

Täällä valtiontilintarkastajat toteavat kertomuksessaan, että erityisen huolestuttavaa on se, että eräissä asioissa on tarkastusvirasto joutunut huomauttamaan tilivirastoa vuodesta toiseen ilman näkyvää muutosta. Valtiontalouden tarkastusviraston siirtyminen eduskunnan yhteyteen vuoden 2001 alusta ja viraston suora raportointi eduskunnalle tulee valtiontilintarkastajien käsityksen mukaan vaikuttamaan myönteisesti tarkastusviraston tilintarkastuksen raporttien vaikuttavuuteen valtion tilivirastoissa. Tähän toiveeseen on tietysti oivallista yhtyä.

Myös valtiontilintarkastajat ovat tässä kertomuksessaan puuttuneet juuri tähän valtion tulojen arviointiin talousarviossa. Tuo tarkastusvirasto jo kertomuksessaan on todennut: "Valtiontalouden tarkastusvirastossa on viime vuosina suoritettu useita talousarvioesitykseen kohdistuvia tarkastuksia, joiden keskeisenä tavoitteena on yleisesti ollut selvittää, tarjoaako talousarvioesitys riittävän luotettavan ja selkeän tietoperustan eduskunnalle." Vielä jatketaan: "Kokonaistulot oli arvioitu varsinaisissa talousarvioesityksissä toistuvasti toteutuneita tuloja pienemmiksi." Ottaen huomioon, että kokonaistulot oli toistuvasti arvioitu toteutuneita tuloja pienemmiksi, ei kysymyksessä tarkastusviraston mielestä nähtävästi ollut ensi sijassa "ennustamisen vaikeus", vaan selitystä lienee etsittävä lähinnä omaksutusta "varovaisuuden periaatteesta". Näin Valtiontalouden tarkastusvirasto täällä asiaa kommentoi.

Myös valtiontilintarkastajat omassa lausunnon päätösosassa toteavat seuraavaa: "Kuitenkin se tosiasia, että tuloennusteet ovat verrattain säännönmukaisesti osoittautuneet pitkällä aikavälillä alimitoitetuiksi toteutuneeseen kehitykseen verrattuna, kertoo tuloennusteiden järjestelmällisestä harhaisuudesta. Ainoa tätä havaintoa selittävä seikka voi valtiontilintarkastajain mielestä olla lähinnä ’varovaisuuden periaate’ tulojen ennakoinnissa ja tuloarvioiden valmistelussa. Valtiontilintarkastajat huomauttavat, että voimassa olleen hallitusmuodon ja nykyisen perustuslainkin mukaan tulot on otettava täysimääräisinä valtion talousarvioon. Tämä tarkoittaa, että mainittua ’varovaisuuden periaatetta’ ei ole syytä eikä hallitusmuodon tiukan tulkinnan mukaan edes mahdollistakaan noudattaa."

Olisin todella toivonut, että valtiovarainvaliokunta omassa mietinnössään olisi puuttunut tähän asiaan, mutta sehän ei ole myöhäistä tulevina vuosinakaan, koska tämähän on ollut systemaattista, kuten nuo tutkimukset kaiken kaikkiaan osoittavat.

Tähän liittyen totean vielä sen, että valtiovarainministeriö omissa vastineissaan näyttää heittäytyvän väärinymmärretyn rooliin. Minusta se on turhan vaatimaton siinä roolissaan. Koska se ei ole vaatimaton muutenkaan roolissaan, niin miksi nyt näin olisi? Tämä oli ensimmäinen asia, joka ei ollut tässä mietinnössä.

Toiseksi toteaisin ihan lyhyesti liikennepolitiikasta, johon tässä valtiontilintarkastajain kertomuksessa myös puututaan. Siellä todetaan muun muassa, että eduskunta on esittänyt parlamentaarista edustusta liikennepolitiikan pohdintaan useina vuosina, ainakin neljänä vuonna. Mitään tällaista ei ole tapahtunut. Tilintarkastajain lausunnon päätösosassa todetaan: "Valtiontilintarkastajien käsityksen mukaan muita liikennepolitiikan ongelmia ovat olleet liikennepolitiikan suunnittelun ja päätöksenteon lyhytjänteisyys, eri liikennemuotojen kehittämisen puutteellinen koordinaatio, hallinnon eri sektoreiden välisen yhteistyön puutteet, budjettiprosessin vuotuisperiaatteesta ja kehysmenettelystä aiheutuvat vaikeudet sekä poliittisen ohjauksen riittämättömyys." Lehdistä olemme vastikään lukeneet jälleen, että parin moottoritien ja oikoradan suhteen näyttää olevan käymistilaa, eli näyttää siltä, että arvosteluun, mikä valtiontilintarkastajien kertomuksessa on, on aihetta.

Vielä lyhyesti, arvoisa puhemies. Valtion tilintarkastajat toteavat myös seuraavan seikan, johon toivoisi tarkastuselinten ja myös valiokuntien eri tavalla puuttuvan. Nimittäin täällä todetaan: "Maamme keskushallintoa leimaa sektoroituneisuus, suunnitteluvastuu on hajautunutta, tulosohjaus on viime vuosina korostanut sektorikohtaista toimintaa, eikä sektoreiden välistä yhteistyötä varten ole ollut kiinteään yhteistyöhön johtavia mekanismeja." Tämän me olemme varmasti itse kukin nähneet, eli tietty tulosvastuu, tulosohjaus ja muu näyttävät monesti haittaavan järkevän yhteistyön kehittämistä. Toivoisin, että myös valtiovarainvaliokunta jatkotyössään tulevina vuosina puuttuu näihin ongelmiin.

Kari Myllyniemi /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Helle kiinnitti huomiota erääseen kohtaan mietinnössä. Mietintöön en ota suuremmin kantaa vaan valtiontilintarkastajien kertomukseen. Ed. Helle kiinnitti huomiota siihen, miksei tasavallan presidentin kaikkia menoja ole mainittu samassa kohtaa. Valtiontilintarkastajat ovat toisen kerran kiinnittäneet tähän asiaan eduskunnan huomiota, mutteivät kiinnitä enää kolmatta kertaa. Ei meidän kannata ruveta päätä hakkaamaan seinään, koska se näyttää eduskunnalle ilmeisesti kelpaavan. Eihän täällä ole sitä vielä hyväksytty, mutta kun valiokunta on sen hyväksynyt, miksi me siitä enää kolmatta kertaa puhuisimme, meillä on muutakin asiaa tutkittavana.

Jo toukokuussa 99 tuli voimaan ulkomaalaislain 47 §:n muutos, joka edellytti säilöön otetun ulkomaalaisen toimittamista mahdollisimman pian erityisesti tähän tarkoitettuun paikkaan. Mihinkään toimiin ei ole ryhdytty tämän jälkeen tilanteen saattamiseksi lain edellyttämälle tasolle. Säilöön otettujen sijoituspaikka on tälläkin hetkellä lääninvankila. Valtiontilintarkastajien mielestä on kyse huonosta lain valmistelusta. Lakia esitetään kyllä muutettavaksi, mutta hallinto ei ryhdy mihinkään toimiin asiantilan saattamiseksi lain mukaiseksi ennen muutoksen voimaantulohetkeä. Valmisteluksi ei riitä se, että lain voimaantulon jälkeen ryhdytään asettamaan työryhmä pohtimaan asiaa. Tämä kertoo myöskin siitä yleisestä ongelmasta, joka hallinnossa esiintyy. Kun kyse on asiasta, jonka voi katsoa liittyvän useamman ministeriön toimialaan, kuten tässä sisäasiain-, työ- ja oikeusministeriön hallinnonaloille, ei oikeaa toimijaa löydy. Asia halutaan mielellään siirtää jonkin toisen hallinnonalan tehtäväksi.

Oikea viranomainen tässä olisi ollut työministeriö. Työministeriölle kuuluu vastuu hoitaa asia kuntoon. Asian valmistelu olisi pitänyt aloittaa jo silloin, kun mainittu hallituksen esitys eduskunnalle annettiin, eli toukokuussa 98. Aikaa hallinnolla olisi luullut siten olleen aivan riittävästi. Pikaista valmistelua olisi edellyttänyt jo sekin, että esityksen perusteluissa nimenomaan todettiin, että laki on tarkoitettu tulemaan voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen, kun se on hyväksytty ja vahvistettu. Tällä erää tilanne on se, että on olemassa päätös, että ulkomaalaisia säilytetään poliisivankiloissa ja lääninvankiloissa aina joulukuun alkuun saakka tänä vuonna. Sen jälkeen kaikki säilytys tulisi tapahtumaan Helsingissä, mitä toisaalta voidaan myöskin ihmetellä, kun heidät kuitenkin tavataan Oulussa, Kajaanissa, Kuusamossa. On hämmästyttävää, miten tutkinta tullaan tekemään. Kuka esittää esimerkiksi oikeudessa jatkovangitsemisia ja kuka muita toimenpiteitä? Tämä asia ei varmaan ihan vieläkään tule lopullisesti kuntoon.

Ulkomaalais- ja siirtolaispolitiikkamme keskeinen ongelma on se, että Suomelta puuttuu ulkomaalais- ja siirtolaispolitiikka. Niin kauan kuin näin on, tullaan turvapaikanhakua käyttämään maahantulon keinona. Suomelle tulee luoda oma siirtolaispolitiikka mahdollisimman pian.

Arvovaltaisesti on kumottu ajatus siitä, että inkerinsuomalaisten paluumuuton edistämisen perustana olisi ollut työvoimapoliittisia näkemyksiä, vaikka näin siis ei ole ajatus. Paluumuutto on tosiasiallisesti muuttunut siirtolaisuudeksi. Tilintarkastajat ovat kertomuksessaan jo vuodelta 93 laajastikin käsitelleet inkerinsuomalaisiin paluumuuttajiin liittyviä kysymyksiä. Siihen liittyvät kannanotot ovat mielestäni edelleenkin ajankohtaisia.

Inkerinsuomalaisten maahanmuutosta kymmenen kuluneen vuoden aikana saadut kokemukset huomioon ottaen pitäisi olla valmiuksia poliittisen päätöksen tekemiseen inkerinsuomalaisten paluumuuton tulevaisuudesta. Ei voi olla tarkoituksenmukaista, että lähialueilla on Suomeen pääsyä odottamassa yli 20 000 ihmisen joukko, jonka paluumuuttojonoon ilmoittautuja tietää saavansa ratkaisun muuttomahdollisuudesta runsaan kymmenen vuoden kuluttua. Tällainen menettely ei ole inhimillistä. Asia täytyy ratkaista toisin. Paluumuuttajiksi tulee määrätä vain ne, joilla on suomalainen identiteetti, mikä ilmenee suomen kielen taitona. Jos suomen kielen taitoa ei ole, se kertoo, että yhteys Suomeen ja suomalaisiin on siis hävinnyt. Todellisten paluumuuttajien tulee päästä nykyistä nopeammin Suomeen edellyttäen, että heille voidaan täällä osoittaa asunto.

Paluumuutolle tulee asettaa myös jonkinlainen määräaika, jonka jälkeen nykyisen kaltainen paluumuutto ei enää ole mahdollista. Ei voi olla niin, että nykyinen järjestelmä olisi jotenkin pysyvä ja peruuttamaton. Sellaiset paluumuuttajat, joilla ei ole suomalaista identiteettiä, olisi katsottava siirtolaisiksi, ja he siirtyisivät Suomeen sitä mukaa kuin täältä löytyisi heidän ammattitaitoaan vastaava työpaikka ja asunto.

Kolmanteen asiaan. On huolestuttavaa — tästä on täällä puhuttu, muistaakseni ed. Vihriälä ilmeisestikin — että useiden kuntien menot näyttävät kasvavan selvästi tuloja nopeammin. Tutkimusten mukaan väestön suuri enemmistö kannattaa julkisen sektorin ylläpitämää hyvinvointivaltiota. Julkisten menojen karsintaan on valmiutta, mutta leikkauksia ei haluta sosiaaliturvaan eikä sosiaali- ja terveyspalveluihin. On yhdyttävä yhtenäiseen näkemykseen, jonka mukaan kuntien lakisääteiset tehtävät, vanhustenhuolto mukaan lukien, tulisikin arvioida uudelleen. Lisäksi palvelut, Kela-etuudet ja kuntien maksupolitiikka tulisi sovittaa yhteen siten, että ne kohtelevat eri palvelumuotoja tasapuolisesti. Kyse on lähinnä ristiriitaisesta sosiaaliturvalainsäädännöstä, joka määrittelee etuudet eri tavalla avo- ja laitoshoidossa oleville.

On katsottava, että vanhusten palvelurakenteen kehittäminen ja vanhustyö ovat lähiajan keskeisimpiä kysymyksiä vanhustenhuollossa. Tällä hetkellä vanhuksille ei ole tarjolla riittäviä, monipuolisia, kattavia ja laadukkaita palveluja, kuten Etelä-Suomen lääninhallituksen antama selvitys selvästi osoittaa. Hoito on liian usein säilyttämistä, passiivista oleskelua ja lääkitsemistä. Joissakin kunnissa on liikaa laitospaikkoja, joistakin puuttuu välimuotoisia palveluja.

Vanhusten omatoimisuutta ja kotona säilyttämisen mahdollisuutta on mahdollisimman pitkään pidettävä yleisesti tärkeänä tavoitteena ja vaihtoehtona kalliille laitoshoidolle. Jatkossa voimavaroja onkin suunnattava erityisesti kotihoitoon, omaishoitajien tukemiseen sekä asuntojen kunnostamiseen ja asuinalueiden toimivuuden jatkuvaan ylläpitämiseen. Vanhusten asuntojen korjaus tulisi nähdä olennaisena osana vanhusten palvelujärjestelmän suunnittelua ja rakentamista. Avohuollon palveluja tulee muutenkin lisätä kehittämällä välimuotoisia asumis- ja hoitoratkaisuja ja rakentamalla lisää palveluasuntoja. Uusia palvelumuotoja voidaan kehittää yhteistyössä järjestöjen ja yksityisten yritysten kanssa esimerkiksi kehittämällä palvelusetelien käyttömahdollisuuksia. Palvelujen yksityistämisessä tulee kuitenkin edetä harkitusti ja suunnitellusti.

Sosiaali- ja terveyshuollossa tehdyt säästöt ovat vaikeuttaneet järkevän ja pitkäjänteisen henkilöstöpolitiikan toteuttamista. Henkilöstön työsuhteet ovat muuttuneet yhä useammin määräaikaisiksi ja merkittävä osa työvoimasta on työttömänä tai ulkomailla töissä. Sosiaali- ja terveyshuollon henkilöstön työuupumus on lisääntynyt ja ikärakenne vinoutunut. On todettava, että laadukkaan vanhusten hoitotyön keskeiset tekijät ovat riittävät henkilöstöresurssit, koulutettu henkilöstö ja sen hyvinvointi. Paljon apua tarvitsevien ikäihmisten riittävä ja ihmisarvoa kunnioittava huolenpito ja hoito on turvattava kuntien toimesta riittävällä ja ammattitaitoisella henkilökunnalla.

Arvoisa puhemies! Kuten varmasti puheen nopeudestakin havaitaan, täällä on hyvin paljon lainauksia valtiontilintarkastajien kirjasta, mutta tästä kirjasta olen itse jokaisen sivun ja sanan lukenut ja myöskin ollut näitä tekstejä painattamassa, joten ei hirvittävän paljon ollut uutta keksittävää tähän asiaan.

Maria Kaisa Aula /kesk:

Arvoisa puhemies! Valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja tarkastusjaosto on tehnyt hyvää työtä laatiessaan mietinnön valtiontilintarkastajien kertomuksesta. Tarkoitukseni ei ole lähteä näitä hyviä asioita toistamaan, vaan aluksi kommentoida muutamaa käytettyä puheenvuoroa ja tavallaan kysymystä valtiovarainvaliokunnalle ja sitten käsitellä vähän laajemmin tilintarkastuskertomusten ja myös hallituksen antaman valtiontalouden tilaa koskevan kertomuksen roolia eduskunnan budjettivallan kannalta.

Ensinnäkin kysymys tasavallan presidentin kansainvälisten matkojen menojen budjetoinnista: Luulen, että on tosiaan viisasta, että valtiontilintarkastajat eivät enää kolmatta kertaa energiaansa laita tähän kysymykseen, koska valtiovarainvaliokunta on ihan vakavasti arvioinut asian niin, että käytännön kannalta on järkevämpää, että presidentin matkamenot ovat ulkoasiainministeriön momentin puolella. Aika usein on kyse yhteisistä valtuuskunnista, ja menojen pilkkominen presidentin ja ulkoministeriön menoihin olisi turhan monimutkaista. Joskus käytäntö ohittaa periaatteen tässä asiassa. Itse asiassa vuoden 2000 budjettia laadittaessa hallitus ehdotti valtiontilintarkastajien ehdotuksen mukaista käytäntöä, mutta valtiovarainvaliokunta muutti sen takaisin entiseksi. Siinä mielessä me olemme jo yhden kerran tähän kannan ottaneet.

Toiseksi, ed. Helle kiinnitti huomiota valtion talousarvion tulojen arviointiin. Valiokunta on mietinnössään kyllä toivonut hallitukselta jatkotoimenpiteitä myös valtion talousarvion tulojen arvioinnissa. Se on vain merkitty jatkotoimenpidepyyntöjen luetteloon sivulla 10, ohitettu varsin lyhyesti. Valtiovarainministeriö on kyllä parantanut menetelmiään Valtiontalouden tarkastusviraston antaman raportin jälkeen, mutta ongelma on varmaan myös se, että verotulojen rakenteen muutos vaikuttaa tähän. Aiempaa suurempi osa verotuloista tulee yrityksien maksamista veroista, ja niiden ennakointi ihan oikeastikin on vaikeampaa kuin normaalien arvonlisävero- tai palkkatuloperusteisten verojen arviointi. Valtion talousarviotulojen arvioinnissa suurin ennakoimattomuus on ollut itse asiassa sekalaisten tulojen eli muiden kuin verotulojen puolella, ja siihen liittyvät osingot, valtionyhtiöiden myyntitulot ja kaikki muu. Jonkin verran tässä on edistytty, mutta varmasti edelleenkin parantamisen varaa on.

Sitten eri kertomuksien ja ulkoisen tarkastuksen roolista eduskunnan budjettivallan kannalta: Minusta on oikein hyvä, että valtiontilintarkastajat ovat kertomuksessaan ja myös valiokuntamme on ottanut esille terveydenhuollon palveluiden arvioinnin ja ohjausjärjestelmän uudistamisen, koska se on minusta hyvä esimerkki siitä muutoksesta, joka yleisemminkin budjetoinnissa, niin valtion kuin kuntienkin talouden osalta, on tapahtunut. On siirrytty normi- ja resurssiohjauksesta informaatio- ja tavoiteohjaukseen. Ne menetelmät, joilla seurataan, ovatko tavoitteet toteutuneet, ovatko palvelut toteutuneet sellaisina kuin niiden on ajateltu toteutuvan, eivät ole pysyneet uusien ohjausmenetelmien perässä.

Pulmana on riittävän vertailukelpoisen tiedon puute ja myös seurantajärjestelmien puutteellisuus. Usein vaikka esimerkiksi terveydenhuollon alalla seurantatietoja olisi, ne ovat luonteeltaan hyvin teknis-taloudellisia, esimerkiksi käyntikertoja tai muita vastaavia, joita on helppo laskea. Erittäin vähän on tietoa siitä, miten hoito on vaikuttanut kohdeväestön terveyteen, miten terveydentila on parantunut. Se vaatiikin ihan toisenlaista tiedon tuotantoa, arviointia, tutkimusta, johon ei ole hallinnossa varauduttu. Tämä on tietysti ongelma kansalaisten palveluitten saannin kannalta, perusoikeuksien turvaamisen kannalta, mutta se on pulma myös eduskunnan budjettivallan kannalta, koska kansalaiset kuitenkin monesti pitävät meitä vastuullisina siitä, ovatko palvelut toteutuneet. Jos meillä ei ole edes tietoa siitä, kunnallisesti kattavasti koko maassa, mikä tilanne on, on aika vaikea tätä vastuuta kantaa.

Kuntien valtionosuusjärjestelmän muuttuminen niin sanotuksi könttäsummamenettelyksi on tosiaan yksi osa laajempia eduskunnan budjettivallan ja budjettisisällön muutoksia 90-luvulla. Toinen on tietenkin siirtyminen tulosohjaukseen ja yleensä tavoiteorientoituneeseen budjetointiin myös valtion palveluissa ja -hallinnossa. Tällä puolella on sama ongelma, että olisi suuri tarve tuottaa budjettivuoden jälkeen jälkikäteistä arviointitietoa, jolla pystyttäisiin näkemään, onko niitä tavoitteita saavutettu, joita on budjettikirjassa aikoinaan esitetty tavoitteiksi. Jos ajatellaan vielä peruspalvelujärjestelmän arviointia, niin on varmasti yksi kiireellisimpiä asioita miettiä, millä tavalla se asia ajateltaisiin uudelleen ottaen huomioon budjettijärjestelmien muutokset. Yksi mahdollisuus olisi liittää peruspalvelujen laadun arviointi esimerkiksi osaksi professori Jukka Pekkarisen ehdottamaa peruspalvelubudjettiajatusta. (Ed. Ala-Nissilä: Pekkarinen hylättiin tänään jo!) Hänhän ehdotti kuntaselvityksessään, että eduskunnalle tuotaisiin erillinen peruspalvelubudjetti, jossa mielestäni voisi olla enemmän arviointitietoa. Toinen mahdollisuus on se, että hallituksen kertomukseen valtiontalouden tilasta liitettäisiin enemmän tällaista aineistoa. Tietysti tärkeää on, että tämä tehtäisiin yhteistyössä kuntien kanssa.

Valtiovarainvaliokunta järjesti tänä keväänä seminaarin, jossa koetimme itsellemme hahmottaa valtiontalouden tarkastuksen ja arvioinnin kenttää. Nythän meillä on käsittelyssä Valtiontilintarkastajain kertomus ja hallituksen antama valtiontalouden tilakertomus, ja syksyllä 2002 on tulossa vielä kolmantena elementtinä tähän Valtiontalouden tarkastusviraston kertomus. On tärkeää, että näiden eri kertomusten ajankohtaa ja työnjakoa sovitetaan yhteen niin, että ne antavat parhaan mahdollisen tuotoksen eduskunnan budjettikäsittelyn kannalta.

Muutama sana valtiontalouden tilakertomuksesta, jonka hallitus antaa. Minusta siinä on ongelma se, että se on tällä hetkellä lähinnä eri ministeriöiden toimintakertomusten lyhennelmä tai kooste. Se antaa aika vähän uutta arviointitietoa. Siihen on lisätty valtionhallinnon tuloksellisuutta arvioivaa materiaalia, joka kuitenkin jää aika yleiselle tasolle ja on minusta luonteeltaan enemmän taloudellis-teknistä. Eikä kertomuksella ole tällä hetkellä oikein yhteyttä myöskään ministeriöiden omiin johtamisjärjestelmiin, eli se jää vähän irralliseksi tuotteeksi tässä kokonaisuudessa.

Minusta olisi hyvin tärkeää, että tämän tyyppisissä kertomuksissa arvioitaisiin nykyistä avoimemmin myös sitä, miten asetetut tavoitteet on saavutettu, ja myös sitä, mitä tavoitteita ei ole saavutettu. Hyvin usein taipumuksena on muistaa vain ne onnistuneet tavoitteet ja jättää ne vähemmän onnistuneet tavoitteet unohduksiin ja raportoimatta.

Toinen asia, mitä tarvittaisiin enemmän eduskuntaan, on ministeriörajat ylittävää informaatiota. Esimerkiksi aluekehitys, koulutus, tutkimus ja kehitys ovat semmoisia alueita, joista voitaisiin hyvin tehdä kokonaisarviointia yli ministeriörajojen. Samoin olisi mielenkiintoista edes jälkeenpäin tietää paremmin siitä, miten valtion budjetin menot ovat alueellisesti jakautuneet. Tällä hetkellähän sitä on budjettipäätöksenteossa ennen budjettivuotta aika vaikea arvioida tai ainakaan budjettikirjasta saada selville.

Arvoisa puhemies! Ehkä yksi keskeinen ongelma näiden kertomusten kiinnostavuuden ja relevanttiuden kannalta on aikataulu. Nythän käsittelemme vuoden 1999 tilintarkastuskertomusta ja valtiontalouden tilakertomusta. Valtiontilintarkastajien osalta on ilmeisesti vaikea aikaistaa kertomuksen antamista, vaikka toivoisin, että hekin sitä vielä miettisivät ja tutkisivat. Valtiontalouden tarkastusviraston kertomus kuitenkin ilmeisesti tulee eduskunnalle alkusyksystä vuonna 2002, ja sitä voitaisiin silloin käsitellä aikaisemmin. Tulevaisuudessa voisikin olla järkeä siinä, että valtiontalouden tilakertomus, joka nyt käsitellään Valtiontilintarkastajain kertomuksen yhteydessä, käsiteltäisiinkin Valtiontalouden tarkastusviraston kertomuksen kanssa yhdessä jo heti alkusyksystä, jolloin niiden vaikuttavuus budjettiprosessiin olisi parempi. Vielä parempi olisi tietenkin se, että näitä tilinpäätöskertomuksia ja tilakertomuksia saataisiin eduskuntaan jo keväällä, jolloin ne ehdittäisiin käsitellä ennen varsinaisen budjettikäsittelyn alkua.

Esimerkiksi Hollannissa on juuri viime vuosien aikana tehty niin, että on aikaistettu kertomusten käsittelyjä juuri eduskunnalle tulevan tiedon ajankohtaisuuden ja relevanttiuden kannalta. Jos ajateltaisiin niin, että uudelleenjärjestettäisiin näiden kertomusten käsittelyä sillä tavalla, että Valtiontalouden tarkastusviraston kertomus ja hallituksen niin sanottu tilakertomus olisivat yhdessä, niin siinä kokonaisuudessa olisi perusteltua käsitellä myös valtion tilinpäätös edelliseltä vuodelta. Siihen varmasti Vtv:n kertomus antaisi hyvin taustaa. Hallituksen piirissä tulisi miettiä tilinpäätöksen hyväksymismenettelyn statuksen nostamista nykyisestään. Nythän sitä ei hyväksytä mitenkään, vaan se vain jaetaan Valtiokonttorin johtajan allekirjoittamana.

Jos tilinpäätöskäsittelyssä päästäisiin eteenpäin ja myös kertomusten uudelleenjärjestämisessä, niin varmaan valtiontilintarkastajat ja Valtiontalouden tarkastusvirasto voisivat keskenään myös miettiä työnjakoa niin, että Valtiontilintarkastajain kertomuksen yleinen osa voisi osittain korvautua Valtiontalouden tarkastusviraston kertomuksella. Yleisessä osassahan käsitellään nimenomaan tilinpäätösasioita, jotka ovat tosiaan vuodelta 1999 ja tässä vaiheessa aika vanhentuneita. Valtiontilintarkastajat sitten puolestaan voisivat keskittyä enemmän toiminnan tarkastukseen, arviointiin ja tarkoituksenmukaisuuteen, juuri näihin, mitä tässäkin valiokunnan mietinnössä on pääosin käsitelty.

Arvoisa puhemies! Tämän tyyppisiä mietteitä valtiovarainvaliokunnassa on ollut tulevaisuuden kannalta. Sitten vielä kaksi toivomusta valtiontilintarkastajille jatkossa. Toivoisin, että valtiontilintarkastajat voisivat tutkia siirtomäärärahakäytäntöä. Se on nyt noussut hyvin monella tapaa esille. Milloin sitä moititaan, milloin esimerkiksi yliopistoja arvosteltiin, että ne ovat varanneet liikaa rahoja siirtomäärärahoihin, vaikka toisaalta yliopistotoiminnan volyymi on kasvanut valtavasti ottaen huomioon myös ulkoisen rahoituksen. Tähän asiaan olisi hyvä saada selvyyttä, mikä on siirtomäärärahojen rooli, miten niitä on käytetty. On tavallaan epäloogista vedota koko ajan vanhoihin budjettikäytäntöihin kritiikin muodossa, kun kuitenkin virastoille on annettu mahdollisuus siirtää rahoja vuodelta toiselle.

Toinen asia, jossa olisi tarpeen tehdä selvitystyötä, on Valtion kiinteistölaitoksen eli nykyisen Senaatti-kiinteistöjen toimintaperiaatteet. Erityisesti yliopistojen kohdalla on valiokunnassa ollut paljon miettimistä ja kysymyksiä siitä, ovatko vuokrien määräytymisperusteet liian korkeat, mikä johtaa siihen, että toimintamenoista huomattava osa menee tilakustannuksien maksamiseen.

Olavi  Ala-Nissilä  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja ed. Aula pohdiskeli ansiokkaasti kertomusten ajoitusta, roolia, toisaalta valtion tilinpäätöksen käsittelyä. Ongelma on tietysti se, että jo tilinpäätös sinällään on historiaa ja sen tarkastaminen on vielä enemmän historiaa, ja jos löytyisi joitain keinoja aikaistaa, se olisi tietysti hyvä asia. Ajatus siitä, että kuitenkin tilinpäätös käsiteltäisiin ennen tilintarkastajien kertomusta, on toisaalta hieman hankala; kyllähän se vaatisi tilintarkastuskertomuksen saamisen, jotta voitaisiin tilinpäätös käsitellä. Mielestäni tämäkin epäkohta pitää ottaa huomioon, kun pohdiskellaan, miten voitaisiin käsittelyä nopeuttaa. Muutoin mielestäni tässä olisi seminaarin paikka, miten näitä kertomuksia, kun Vtv:n kertomus tänne myöskin tulee, voidaan sitten eduskunnan budjettivallan kannalta hyödyntää paremmin, ja siinä mielessä puheenvuoro oli ansiokas.

Maria Kaisa Aula /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Ala-Nissilälle täsmentäisin, että on tietysti näin, että tilinpäätöstä ei voi käsitellä ilman tilintarkastajien kertomusta, mutta kuten sanoin, meille tulee jatkossa myös Valtiontalouden tarkastusviraston kertomus, jonka erityisasiantuntemus liittyy juuri tähän niin sanottuun perinteiseen tilintarkastukseen. Uskoisin, että siitä saataisiin kuitenkin eduskunnalle aika hyvää vertailutietoa ja arviointitietoa, ja toinen mahdollisuus on sitten vielä se, että valtiontalouden tilintarkastajat eriyttäisivät tilinpäätösarviointinsa toiminnan arvioinnista ja tekisivät sen jo keväällä valmiiksi ja sitten keskittyisivät muihin toiminnallisiin kysymyksiin ja ministeriöitten toiminnan sisällön arviointiin syyspuolella. Sillä tavalla saataisiin edes osa tästä aineistosta vähän ajankohtaisemmassa tahdissa käsiteltäväksi, koska ei sitä nyt voi kauheasti syyttää kansanedustajia, ettei heitä kiinnosta tämän enempää vuoden 99 tilien arviointi. Varmasti kiinnostusta olisi paljon enemmän, jos tämä olisi voitu tehdä noin vuotta aikaisemmin.

Marja-Liisa Tykkyläinen /sd:

Arvoisa puhemies! Kun käsittelemme tänään Valtiontilintarkastajien kertomusta vuodelta 1991 ja lisäksi Hallituksen kertomusta valtiovarain hoidosta ja tilasta vuonna 1991, valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja tarkastusjaosto halusi tällä kertaa ottaa esille vain muutamia asioita, niin kuin yleensä aiemminkin on otettu, jotka ovat ajankohtaisia ja tarvitsevat korjaamista.

Olisin halunnut vastauspuheenvuorossani, jota pyysin aiemmin puhemieheltä ja jota en saanut, vastata täällä käytyyn keskusteluun, joka koski yliopistojen ulkopuolista rahoitusta, mutta koska en saanut puheenvuoroa, haluan todeta pöytäkirjaan muutamia asioita.

Meidän hallinto- ja tarkastusjaostomme kuunteli asiantuntijoita tämän asian johdosta, ja saimme selvityksiä ulkopuolisista rahoituksista ja niiden osuuksista, jotka ovat yhteensä 35 prosenttia vuonna 1999, ja se on iso osuus. Siellä oli muutamia yliopistoja, joiden kohdalla tämä lähenteli lähes 50:tä prosenttia. Yksi niistä oli Teknillinen korkeakoulu. Näihin ulkopuolisiin rahoituksiin myös hyvin kirkkaasti pääsi oma yliopistoni Kuopio. Kuten tiedämme, myöskin Turussa on ollut ongelmia, kuten Kuopiossakin, lähinnä rahoituksien väärinkäytössä.

Haluan tässä todeta, kuten valiokunnan mietinnössäkin on tuotu esille, että Suomen Akatemian rahoituksia on yhteensä 17 prosenttia, Tekesin 16 prosenttia ja kotimaisten yrityksien osuus on 15 prosenttia. Pääosa ulkopuolisesta rahoituksesta on siis julkista rahoitusta. Mutta sitten on tämä ongelma, kun rahoitus tulee muualta maailmasta, Amerikasta ja myöskin muista Euroopan maista. Kun näitä väärinkäytöksiä on tullut, se johtuu siitä, että rahaa on ohjattu suoraan tutkijoiden omille tileille. Näin ollen me kuulimme valtiovarain sivistys- ja tiedejaostossa vuosi sitten tästä asiasta asiantuntijoita. Kuulemisen jälkeen opetusministeri asetti työryhmän, joka edelleenkin tekee työtä, ettei tapahdu tällaisia riskejä, jotka sitten johtavat väärinkäytöksiin. Tällä hetkellä työryhmä on saanut oman toimintaohjeensa ja siellä selvitetään yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen valvontaa, kuinka hallinnointi on säädelty ja järjestetty, arvioidaan valvonnan riittävyyttä ja hallinnoinnin tarkoituksenmukaisuutta ja tehdään tarvittavat ehdotukset valvonnan ja siihen liittyvän ohjeistuksen kehittämiseksi. Tämä on menossa.

Nyt on vielä olemassa yksi ongelma. Kun on olemassa yrityksiä, joita on perustettu sen johdosta, että voidaan ohjata ulkomailta tulevaa rahoitusta, ministerin pitäisi myöntää sivutoimiluvat. Nämä luvat tulee sitten myöskin rekisteröidä, että valvonnalla on jotakin merkitystä. Tämä asia mielestäni ei ole ihan täysin kunnossa, ja toivoisinkin, että tähän saataisiin korjaus.

Mitä tulee yleensäkin vielä yliopistoihin liittyviin ongelmiin, niitä on paljon. Täällä valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja ed. Aula otti esille juuri Senaatti-kiinteistöt ja sen, että vuokrat ovat suhteettoman korkeita. Olemme täällä paljon puhuneet tästä aiheesta jo aiemminkin eri lakiesityksien yhteydessä, kuten korkeakoulujen kehittämislain yhteydessä. Tämä ei ole johtanut vieläkään toimenpiteisiin tulevassa lisäbudjetissakaan. Koko sydämestäni toivoin, että siinä olisi tehty korjaukset. Toivon, että tämä asia tulee kuitenkin hoidettua kuntoon.

Toinen ongelma yliopistojen kohdalla on siirtomäärärahat. Toivoisinkin, että tilintarkastajat voisivat syventyä, niin kuin valtiovarain puheenjohtaja ed. Aula totesi, tähän ongelmaan. On itsestäänselvää, että on pakko varautua siirtomäärärahoilla, jos rahaa ei muuten ole yliopistoilla. Uskon, että käyttöpuolella on niin paljon sellaisia menoja, jotka aiheuttavat sen, että on pakko varmentaa se, että yleensäkin yliopistoissa voidaan maksaa palkat ja muut kustannukset. Toivottavasti tähän saadaan oikeudenmukaiset ratkaisut.

Arvoisa puhemies! Ajattelin puuttua vielä yhteen asiaan eli väestön ikääntymiseen, josta valiokunta on lausunut. Tällä hetkellä voidaan todeta, että meidän väestömme ei ole saavuttanut sitä osuutta, minkä muut Euroopan maat ovat saavuttaneet. Me olemme Euroopan maista nuorimpia iältämme tällä hetkellä, mutta menemme kohti ikääntymistä, eli 2020 Suomessa ilmeisesti on EU-maiden neljänneksi vanhin väestö. Näin ollen meidän pitää myös valmistautua siihen, mitä tämä ikääntyminen aiheuttaa. Tämähän aiheuttaa nimenomaan kunnille velvoitteita ja toivottavasti myös valtiolle omat velvoitteensa, että me voimme arvokkaasti huolehtia ikääntyneestä väestöstämme ja myös heidän hoidostaan. Tässä yhteydessä haluan tuoda esille sellaisen asian, mitä ei käsitelty hallinto- ja tarkastusjaostossa.

Arvoisa puhemies! Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota hoitolaitoksien maksujen perintään nimenomaan yksityisten laitoksien kohdalla. Mielestäni näitten vanhusten ja potilaiden maksujen perinnät ovat riistäytyneet kohtuuttomiksi. Toivoisin, että tähänkin asiaan voitaisiin puuttua. Samoin haluan todeta sen, että myös kuntatasolla kunnallisissa laitoksissa aika pieneksi jäävät ne käyttörahat, joita vanhukset voivat käyttää. Monet vanhukset tai ikääntyneet ihmiset joutuvat luopumaan jopa omasta kodistaan sen johdosta, että heidän rahansa eivät riitä laitoksien vaatimiin maksuihin.

Arvoisa puhemies! Toivon, että nämä asiat saataisiin myös ajanmukaiselle tasolle ja kuntoon.

Timo   Ihamäki  /kok:

Arvoisa puhemies! Valtiontilintarkastajat ovat tehneet perusteellista työtä selvittämillään alueilla. Myös valtiovarainvaliokunta on puuttunut mietinnössä tärkeisiin ja ajankohtaisiin asioihin. Puutun tässä kahteen asiaan: terveyspalvelujen ohjausjärjestelmään ja väestön ikääntymiseen.

Kertomuksessa keskitytään tarkastelemaan valtion ja kunnan keskinäisiä suhteita terveydenhuollon rahoituksessa ja sitä kautta terveydenhuollon ohjausjärjestelmän toimivuutta. Meillähän oli aiemmin sellainen systeemi, että valtio käytti ohjauskeinoinaan normiohjausta ja resurssiohjausta. Nämä toteutettiin erilaisten suunnitelmien avulla. Kaikki 1990-luvulla tapahtuneet uudistukset siirsivät johdonmukaisesti painopistettä normi- ja resurssiohjauksesta informaatio-ohjauksen suuntaan.

Itse asiassa valtionosuusuudistuksen myötä kunnallinen itsemääräämisoikeus lisääntyi. Kunta saa laskennallisin perustein könttäsumman valtiolta rahaa järjestää opetus-, sosiaali- ja terveyspalvelut. Kunta saa pitkälti käyttää omaa päätäntävaltaansa järjestäessään asukkaille edellä mainitut palvelut. Idea oli siinä, että katsottiin kunnan itsensä tietävän paremmin vastoin ylhäältä toimivaa käskytystä, mikä on sen kunnan asukkaille hyväksi. Ainakin eräät kunnat ovat olleet vaikeuksissa. Rahat riittävät niukasti, ja pienimmissä kunnissa osaaminenkaan kaikissa asioissa ei ole ollut huippuluokkaa vaatimattomien henkilöresurssien takia.

Julkisen talouden tiukoista menokehyksistä huolimatta kunnille on annettu uusia lakisääteisiä tehtäviä ja on myös laajennettu kansalaisten subjektiivisia oikeuksia palveluihin, ja kaikki tämä maksaa. Seurauksena on ollut voimavarojen uudelleen kohdentaminen palvelujärjestelmän sisällä. Tavoitteena on ollut, että kunnallisten peruspalvelujen laatu ja saatavuus turvataan maan kaikissa osissa. Terveydenhuollonkin osalta palvelujen saatavuus ja laatu kytkeytyvät ennen muuta kuntien taloudellisiin ja henkilöstövoimavaroihin. Tämän vuoksi on yhdyttävä valtiovarainvaliokunnan toteamukseen, että kuntien valtionosuusjärjestelmän tulevalla tarkistamisella ja kuntien peruspalvelujen rahoitusjärjestelmän uudistamisella tulee monien kuntien osalta olemaan ratkaiseva merkitys.

Tulokset eivät kuitenkaan kaikissa kunnissa ja kaikissa tapauksissa ole olleet hyviä, joskin niitä on vaikea verrata. On ollut puutteita muun muassa vanhustenhuollon järjestämisessä, hoitoonpääsyssä ja leikkausjonojen pituudessa. Ennen kaikkea on ongelmana ollut vertailukelpoisen tiedon saaminen kansalaisten peruspalvelujen toteuttamisessa. Tämän tiedon tuottamiseen luodut seuranta- ja arvontajärjestelmät ovat olleet puutteellisia, ja parannusta halutaan. Kaiken ohjaustoiminnan tulisi käyntilukujen ja muun teknisen tai taloudellisen tiedon rinnalla kiinnittää huomiota siihen, miten vaikutetaan kohdeväestön terveyteen ja sen henkilökohtaiseen selviytymisen tasoon.

Tehokas ohjausjärjestelmä ottaa siten huomioon myös terveyspalvelujen vaikuttavuuden. Kuntalaissa lähdetään siitä, että yhteiskunnallisessa tehtävien jaossa kunnalla on edelleen päävastuu myös terveydenhuollon peruspalvelujen saatavuudesta. Mutta kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaaminen on kuitenkin valtion tehtävä. Terveyspalvelujen seuranta on välttämätöntä sekä kansalaisten yhdenvertaisuuden, yksilön oikeuksien toteutumisen, kustannusten kohdentamisen että toiminnan ohjaamisen kannalta.

Aikaisemmin lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosastot voivat seurata lääninsä alueella kuntien toimintojen vaikuttavuutta ja tehoa. Kuntalaissa tätä valvontatehtävää heikennettiin tuntuvasti kunnalliseen itsemääräämisoikeuteen vedoten. Kuitenkin osoittautui, että jonkinlaista puolueettoman tahon vertailevaa selvittelyä tarvitaan. Niinpä peruspalvelujen arviointitehtävä on kuulunut viime maaliskuussa voimaan tulleen lääninhallituslain muutoksen perusteella lääninhallituksille. Kuntapäättäjät ottivat tämän lakimuutoksen vastaan hyvin varauksellisesti, sillä kunnat kehittivät juuri omaa itsearviointimenettelyä tuottamiensa palvelujen saatavuuden, laadun ja taloudellisuuden osalta. Oli pelko siitä, tuleeko lääninhallitusten arviointi merkitsemään kunnille uutta valvontaa, ohjausta ja puuttumista kunnan itsehallintoon.

Lääninhallitusten suorittama arviointi ei kuitenkaan merkitse kuntien valvontaa ja ohjausta. Kuntien ei tarvitse ryhtyä asian tiimoilta mihinkään erityisiin toimiin, kuten lisäpanostuksiin tai tuottamaan erityistä tietoa arviointia varten. Pikemminkin arviointi pitää nähdä mahdollisuutena, yhteistyökysymyksenä, lääninhallitusten kanssa. Puolueettoman tahon suorittama vertailu auttaa kuntia näkemään, miksi jokin asia on naapurikunnassa hoidettu paremmin ja missä taas omassa kunnassa on onnistuttu paremmin. Toisaalta tulossa ovat niin sanottu laatunormit, jotka ainakin vanhustenhoidossa otetaan käyttöön. Kun laatua voidaan verrata, vaikeaa on kunnan suuresti poiketa yleisestä normitasosta.

Toinen asiakokonaisuus, johon valiokunta puuttui ja haluan itsekin puuttua, on väestön ikääntyminen.

Ikääntyminenhän on perinteisesti nähty lääketieteellisenä kysymyksenä, mutta nyt on todettu, että se on myöskin merkittävä yhteiskuntapoliittinen kysymys. Suomessa on edessä varsin radikaali väestön kehitys. Keskimääräisen elinajan ennustetaan pitenevän tulevien vuosikymmenien kuluessa. Suomalaisten miesten odotettavissa oleva elinikä on nykyisin 74 vuotta ja naisten yli 81 vuotta. Miesten elinajan odotetaan nousevan vuoteen 2020 mennessä 77 vuoteen ja naisten vastaavasti 84 ikävuoteen.

Kunnissa kohdataan väestön ikääntymisestä johtuvat kysymykset eri tahdissa. Tällä hetkellä jo yli 150 kunnassa useampi kuin joka viides kuntalainen on täyttänyt 65 vuotta. Toisaalta kasvava muuttoliike maalta kasvukeskuksiin lisää ikärakenteen alueellisia eroja. On jo kuntia, joihin vain isovanhemmat ovat jääneet asumaan, kun nuoremmat polvet ovat muuttaneet pois.

Yhteiskunnallisesti kyse on huoltosuhteen nopeasta muuttumisesta. Suomessa huoltosuhde on ollut 1960-luvulta alkaen edullinen, eli työikäisiä on ollut paljon eläkeläisiin ja lapsiin verrattuna. Huoltosuhde pysyy lähellä EU-maiden keskimääräistä tasoa siihen asti, kun suuret ikäluokat tulevat eläkeikään vuoden 2010 jälkeen. 2010-luvulla Suomen ikääntymiskehitys on erityisen nopeaa, nopeampaa kuin EU-maissa keskimäärin. Samoihin aikoihin 65-vuotiaiden määrän ennustetaan ylittävän alle 15-vuotiaiden määrän. Suomen huoltosuhteen ennustetaankin olevan länsimaiden huonoin vuosina 2020 ja 2030. Silloin entistä pienemmän työvoiman harteille jää entistä suuremman väestönosan hyvinvoinnista huolehtiminen.

Maamme talous- ja sosiaalipolitiikassa ei ole toistaiseksi riittävästi paneuduttu väestön nopean ikääntymisen tuomiin muutoksiin. Liian vähäiselle tarkastelulle on jäänyt väestön ikääntymisen vaikutus yhteiskunnan taloudellisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin rakenteisiin ja instituutioihin. Kaikilla yhteiskuntalohkoilla on varauduttava väestön vanhenemiseen ja lähdettävä siitä, että ikääntyvä väestö ja sen tarpeet otetaan huomioon yhteiskuntasuunnittelussa. Lisäksi ikääntymisen mukanaan tuomien kehityspiirteiden vaikutusten ennakointi tulisi nostaa keskeiseksi kaikilla hallinnonaloilla, jotta tulevaisuuteen voitaisiin varautua asianmukaisesti.

Väestön ikääntyminen on koko suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti kuntien haaste lähitulevaisuudessa. Väestön ikääntyminen lisää terveydenhoitokustannuksia rationalisoinnista huolimatta. Terveyspalvelujen lisäksi myös hoitopalvelujen tarve ja kysyntä kasvavat. Laskelmien mukaan esimerkiksi avo- ja laitoshoitoon tarvitaan useita tuhansia hoitopaikkoja vuoteen 2010 mennessä. Etenkin dementiapotilaiden hoidon ja huolenpidon järjestäminen on kansantaloudellisesti merkittävä kysymys ja suuri haaste sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmälle. On kuitenkin aina muistettava, että eliniän piteneminen on ollut suuri yhteiskunnallinen ja inhimillinen tavoite. Kun siihen on päästy, ei sitä pidä pitää minään ongelmana, vaan suurena yhteiskunnallisena saavutuksena.

Tuija Nurmi /kok:

Arvoisa puhemies! Valtiovarainvaliokunnan mietintö Valtiontilintarkastajain kertomuksesta vuodelta 1999 ja Hallituksen kertomus valtiovarain hoidosta ja tilasta vuonna 1999 on tässä käsittelyssä. Itse valiokunnan jäsenenä ja hallinto- ja tarkastusjaoston jäsenenä totean, että olemme pyrkineet tekemään parhaamme tämän mietinnön suhteen. Nämä kertomukset ovat kovin laajoja, ja on valitettavaa, että kaikkiin mielenkiintoisiin ja tärkeisiin asioihin ei ole voitu puuttua, mutta nämä muutamat kohdat on otettu esiin ja niitä on pyritty käsittelemään mahdollisimman tarkasti.

Keskeisiä asioita ovat olleet, kuten täällä on jo todettu, terveyspalveluiden ohjausjärjestelmä, väestön ikääntymisestä aiheutuvat ongelmat ja tietenkin oikeusasioihin liittyvät seikat, kuten kansalaisten luottamus tuomioistuimeen sekä oikeusapu ja maksuton oikeudenkäynti mukaan lukien vankeinhoidon ongelmat jne.

Kuten valtiontilintarkastajat ovat todenneet, valtion oikeusapujärjestelmästä on tullut sekava ja monimutkainen. Näin on. On oikein, että oikeusturvaa laajennetaan keskituloisille.

Mielestäni taparikolliset täytyisi ottaa erityiseen seurantaan. Yksi mahdollisuus olisi, että toistuvasti rikoksia tekevät henkilöt ohjattaisiin oikeusaputoimistoihin. Perusteena voisi olla esimerkiksi tietty lukumäärä rikoksia. Siellä henkilö saisi oikeuspalvelut ja muihin asiaan liittyviin seikkoihin voitaisiin myös puuttua. Nythän oikeusaputoimistoissa esimerkiksi sosiaalihoitajia ei ole käytettävissä. Pääsääntöisesti on tärkeää, että henkilö saa riippumatonta apua hakiessaan oikeutta.

Oikeusaputoimistojen juristeista noin puolet kuuluvat Asianajajaliittoon, ja Asianajajaliitto valvoo oikeusaputoimiston toiminnan oikeellisuutta. Kun puhutaan yleisestä oikeusavusta tai maksuttomasta oikeudenkäynnistä, täytyy myös muistaa, että asianajotoimistot joutuvat maksamaan 22 prosenttia arvonlisäveroa palveluistaan, mitä taas oikeusaputoimistot eivät joudu maksamaan.

Huolestuttavaa on, että luottamus tuomioistuimiin on laskenut. Kansalaisten luottamus yhdenvertaisuuden ja tasapuolisuuden toteutumiseen on vähentynyt. Ratkaisuna on nähty, että tuomareiden koulutus tulee uudistaa. Varmasti muillakin toimenpiteillä on merkitystä, ajatellaanpa lautamiesten sekä todistajien turvallisuuden takaamista.

On tärkeää, että keskituloiset saavat mahdollisuuden viedä asiansa tuomioistuimeen tarvittaessa. Pitää taata, että keskituloisilla on riittävä oikeusturva ja se toteutuu. Näin ei ole nyt ollut, koska keskituloisilla ei ole ollut tähän mahdollisuutta oikeudenkäyntikustannuksien nousun vuoksi. Näin se ei ole ollut keskituloisille taloudellisesti mahdollista.

Kuten aiemmin on jo todettu, maksuttoman oikeudenkäynnin kustannukset ovat nousseet. Vuonna 1995 ne olivat 98,6 miljoonaa markkaa ja 166,1 miljoonaa markkaa vuonna 2000.

Kehotan kaikkia lukemaan mietinnöstä osuuden Väestön ikääntyminen. Erityisesti siitä osiosta haluaisin nostaa esiin kolme seuraavaa seikkaa:

Työn tekemisen tulee olla kannattavaa ja siihen tulee kiinnittää huomiota. Lisäksi pitää kiinnittää huomiota ja resursseja siihen, että työvoima voi hyvin eli työssä pysytään ja siellä jaksetaan olla. Tästä seikasta asiantuntijat olivat sitä mieltä, että työvoimapulaa ei mahdollisesti ilmene lainkaan, mikäli osaamme hoitaa työvoimapolitiikan ja talouspolitiikan järkevästi.

Voimavaroja on keskitettävä kotihoitoon ja omaishoitajien tukemiseen.

Viimeiseksi haluan todeta, kuten esimerkiksi ed. Karpiokin jo totesi, yliopistojen ulkopuolisesta rahoituksesta, joka oli siis 35 prosenttia vuonna 99, seuraavaa: On tärkeää, että yliopistojen ulkopuolista rahoitusta valvotaan ja mahdollisiin väärinkäytöksiin puututaan.

Mikko Elo /sd:

Puhemies! Valtiovarainvaliokunta on kiinnittänyt huomiota moniin mielenkiintoisiin asioihin. Keskityn vain kahteen eli väestön ikääntymiseen, josta on jo käytetty useita puheenvuoroja — omassa puheenvuorossani katson sitä lähinnä taloudellisesta näkökulmasta — ja toisaalta myös muutama sana tukityöllistämisestä.

Kuten ed. Ihamäki esimerkiksi totesi, kysymyshän väestön ikääntymisessä on hyvin pitkälle myös yhteiskuntapoliittisista ja erityisesti, niin kuin viime aikoina on nostettu esille, talouspoliittisista kysymyksistä. Täytyy rehellisyyden nimissä kyllä todeta se, että itse olen kokenut aika paljon tämän keskustelun jonkinlaiseksi uhkakuvien luomiseksi siitä, minkä takia meidän Suomessa nyt pitää varautua tähän huoltosuhteen muutokseen eli siihen, että meillä on ikääntyneitä ihmisiä, niin kuin ed. Ihamäki aivan oikein totesi, 2020—2030, niin kuin on todettu, Oecd-maista eniten. Onko näin, kuka meistä tietää? Kukaanhan meistä ei loppujen lopuksi pysty ennustamaan ihan näin pitkälle.

Toinen asia, puhemies, on se, kun on laskettu, miten meidän työeläkemaksumme riittävät tulevaisuudessa, kyllä tässä on myös aika pitkälle käytetty mielikuvitusta, kun näitä laskelmia on tehty. Kun on haluttu maalata kielteinen uhkakuva, niin on todettu, että työeläkemaksumme, joka tänä päivänä on yhteensä 21,5 prosenttia palkkasummasta, saattaa nousta 30 prosenttiin vuosiin 2020—2030 mennessä. Joka tapauksessa kysymys on siitä, millaisella talouskasvulla sen laskemme.

Minulla on tässä leike, joka on viime vuoden marraskuun 27. päivältä Helsingin Sanomista. Otsikko kuuluu "Valtiontalouden tutkimuskeskus laski eläkerahojen riittävän sittenkin hyvin". Tässä, puhemies, on laskettu Suomen talouskasvuksi keskimäärin 2 prosenttia vuositasolla. Jos esimerkiksi pääsemmekin tuollaiseen vaikkapa 3,5—4 prosentin kasvuun, meillähän on varaa jopa laskea työeläkemaksuja.

Kysymys on myöskin toisaalta siitä, kuinka lainsäädäntömme toimii niin sanotun efektiivisen, todellisen eläkeiän nostamiseksi. Tässä laskelmassa Valtion taloudellinen tutkimuskeskus on lähtenyt siitä, että eläkkeellejäämisikä nousisi vuoteen 2030 mennessä 1,4 vuodella. Se voi nousta enemmän, se voi nousta vähemmän, mutta joka tapauksessa nämä ovat erittäin tärkeitä lähtökohtia. Erityisesti korostan talouskasvun merkitystä ja tietysti kolmanneksi sitä, miten työeläkerahastot sijoittavat rahojaan.

Kyllä esimerkiksi tänä päivänä tiedämme, mikä heiluttaa maailman taloutta, maailman pörssejä. Niitä heiluttavat amerikkalaiset eläkerahastot. Suomessahan meillä on aika vaatimattomasti vielä toistaiseksi eläkerahastoja sijoitettu pörssiosakkeisiin, mutta aivan varmaa on, että tuottovaatimukset lisääntyvät tulevaisuudessa. Aika varmaa on myöskin se, että näitä rahoja tullaan entistä suuremmassa määrin myöskin sijoittamaan pörssiosakkeisiin.

Puhemies! Tietysti paljon riippuu siitä, minkälaiseen eläketasoon suomalaiset tyytyvät. Meillähän on tällä hetkellä noin 5 200 markkaa keskimääräeläke. Jokainen meistä ymmärtää, ettei sillä nyt niin kovin leveätä leipää saada, vaikka esimerkiksi molemmat aviopuolisot olisivat työelämässä, joten kyllä varmasti ainakin jossain vaiheessa tulee paineita myöskin eläkkeiden nostamiseen. Sitä paitsi meillähän on realistisesti tapahtunut viime vuosina kehitys, joka on tarkoittanut sitä, että yhä useampi suomalainen, joka on odottanut itselleen esimerkiksi 60 prosentin eläketasoa, onkin paljon alhaisemmalla eläketasolla, ehkä 50 prosentin eläketasolla. Tämä, niin kuin me tiedämme, on herättänyt kansalaisissa varsin suurta katkeruutta.

Puhemies! Yksi asia vielä tästä eläkkeiden talousvaikutuksista on se, miten me suhtaudumme nykyiseen lainsäädäntöön, joka on muun muassa mainittu hallitusohjelmassa, joka koskee sitä, että työeläkekertymä alkaa vasta 23-vuotiaana, vaikka esimerkiksi henkilö menee 18-vuotiaana työelämään ja häneltä kerätään työeläkkeitä. Se on pienen luokan asia, mutta se on kuitenkin asia, joka ilmeisesti ja toivottavasti tällä vaalikaudella ratkeaa.

Ihan viimeisenä toteaisin eläkeasioista sen, että aika vähän talousvaikutuksista, kun on keskusteltu, on huomioitu sitä, että meillä on suuri määrä pitkäaikaistyöttömiä ja pätkätyöläisiä, joilla eläkekertymä on todella erittäin heikko, ja se todella vaikuttaa myöskin siihen, minkälaiset eläkemenot meillä tulevat olemaan 20—30 vuoden kuluttua.

Eli, puhemies, kyllä henkilökohtaisesti suhtaudun varsin luottavaisesti siihen, että Suomen talous kestää suurin piirtein nykytasoiset eläkemaksut ja nykytasoisen eläketurvan, ja mahdollisesti paremmankin riippuen monista tekijöistä, joista olen tässä edellä puhunut.

Puhemies! Mitä tulee tukityöllistämiseen, niin valiokuntahan toteaa tässä mietinnössä: "Työllistämistuki uudistettiin" — lähtökohta oli siis vuosi 95 — "työvoimavarojen kehittämistuen kaltaiseksi siten, että toimenpiteiden avulla voidaan työttömyyden lyhytaikaisen katkaisemisen sijasta parantaa työnhakijoiden työllistymisvalmiuksia ja mahdollisuuksia palata pitkittyneen työttömyyden jälkeen pysyvästi työmarkkinoille."

Nyt me jokainen kansanedustaja, meistä moni oli täällä silloin, kun tätä lainsäädäntöä uudistettiin, voimme kysyä, miten tämä mahdollisuuksien parantaminen palata pitkittyneen työttömyyden jälkeen pysyvästi työmarkkinoille on toteutunut. Minun mielestäni se on toteutunut huonosti. Pitkäaikaistyöttömyys on meidän suurin ongelmamme, mitä työttömyyteen tulee, ja pitkäaikaistyöttömyyden aiheuttama syrjäytyminen ja köyhtyminen.

Puhemies! Tässä suhteessa olen sitä mieltä, että lainsäädännöllä on epäonnistuttu. Edelleen haluan tässäkin yhteydessä korostaa sitä, että kun viime vaalikaudella hyvin voimakkaasti korostettiin kannustinloukkujen poistamistarvetta, itse asiassa monet näistä kannustinloukuista olivat sellaisia, että kun niitä poistettiin, ne johtivat köyhyysloukkuihin. Suuri osa suomalaisia on pudonnut tähän köyhyyden kierteeseen. Sillä lainsäädännöllä, mitä viime vaalikaudella tehtiin, on oma merkityksensä. Sanoopa Vatt nyt mitä tahansa siitä, että 30 000 uutta työpaikkaa on tullut näitten kannustinloukkujen poistamisen kautta, henkilökohtaisesti en ole nähnyt muuta kuin Vattin väitteen. En ole nähnyt sitä, mihin se väite perustuu, että olisi muka luotu 30 000 uutta työpaikkaa, kun kannustinloukkuja on poistettu.

Puhemies! Valiokunta myöskin viittaa yhdistelmätukeen. Yhdistelmätukihan tuli käyttöön vuonna 98. Jo silloin me tiesimme ne ongelmat, jotka siihen liittyvät. Siihen liittyy pari kolme suurta ongelmaa. Yksi on se, että taso on erittäin alhainen eli tällä hetkellä noin 5 250 markkaa kuukaudessa saa henkilö, joka tekee työtä yhdistelmätuella. Kaikkein suurin kysymys on se, että yhdistelmätuesta vain kolmasosalla karttuu ansioturvaan liittyvä työttömyysturva. Tässä suhteessa, puhemies, SAK, joka on eilen julkistanut vaatimuksensa, on oikeilla jäljillä. Toivonkin, että SAK:n vaatimukset siitä, että ansiosidonnaista työttömyysturvaa parannetaan siltä osin, että ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle pääsee nykyistä nopeammin eli palataan aikaisempaan kuuden kuukauden kauteen, ovat mielestäni oikeutettuja, koska on todella tämänhetkisen yhteiskunnan suurin ongelma ja todellisen köyhyysloukun aiheuttaja se, että jos tätä kymmentä kuukautta ei saada täyteen, ihminen putoaa työmarkkinatuelta pois.

Puhemies! Kannattaa ehkä vielä mainita, niin kuin SAK toteaa omissa asiakirjoissaan, että 90-luvun puolivälin aikaan vielä noin 65 prosenttia suomalaisista oli ansiosidonnaisen työttömyysturvan piirissä, tällä hetkellä vain noin 40 prosenttia. Tässä suhteessa meillä kansanedustajilla on itsetutkiskelun paikka. Minä toivoisin, että hallitus ja eduskunta ottaisivat SAK:n ehdotukset nyt tosissaan ja yritettäisiin parantaa, niin kuin SAK ehdottaa, ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Vielä siltä osin haluan korostaa sen merkitystä, että se ei valtiolle maksaisi yhtään mitään vaan se päinvastoin toisi valtiolle rahaa, poistaisi pitkäaikaistyöttömyyttä ja aiheuttaisi monissa suurtyöttömyyden kunnissa myöskin helpotusta.

Puhemies! Näillä ajatuksilla kerran vielä totean sen, että valiokunnan mietinnössä on tehty hyvää työtä ja siellä on monia muitakin mielenkiintoisia asioita.

Mauri Salo /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Ed. Elon puheenvuoroon: Pohdiskelitte eläkeläismääriä ja eläkkeiden mahdollisia tasoja, kuinka meidän nykyinen kansantaloutemme kestää maksaa eläkkeitä. Meillä on tällä hetkellä yli 380 miljardia eläkerahastoissa rahaa, joka on sijoitettu tavalla tai toisella aika merkittävässä määrin myös maan rajojen ulkopuolelle. Kun käydään keskustelua eläkerahoista, eläkkeiden saatavuudesta, on syytä myös käydä keskustelua ja pyytää myös tietoa eläkerahastoilta, millä tavalla meidän eläkerahastojamme käsitellään ja kuinka ne kasvavat, kasvavatko ne enemmän kuin sen 5—7 prosenttia, joka turvallisissa valtion papereissa kasvaa.

Paula  Kokkonen  /kok:

Arvoisa puhemies! Haluan ensin kommentoida aivan lyhyesti muutamaa asiaa, jotka on aikaisemmissa keskusteluissa nostettu esiin. Yhdyn niihin käsityksiin, jotka täällä on lausuttu Senaatti-kiinteistöjen tavasta määrätä kiinteistöjen vuokrat. Minustakin se on suuri ongelma johon olisi pikaisesti saatava ratkaisu aikaan. On kohtuutonta, että yliopistojen kustannuksia tällä tavalla taskusta toiseen kierrätetään, ilman että siitä aiheutuu sanottavaa hyötyä koko kansantaloudelle tai ylipäänsä millekään toimijalle.

Toinen kysymys on yliopistojen siirtomäärärahamenot. Tällaisessa tilanteessa, jossa valtio on pitkään leikannut milloin mistäkin, on ymmärrettävää, että yliopistot pyrkivät pitkäjänteisesti turvaamaan rahoituksensa. Silloin on ymmärrettävää, että joskus on pakko säästää vähän pitkäjänteisempää tarkoitusta varten, eikä silloin voida katsoa, että nämä rahat ovat yliopistojen menoista säästyneet kokonaisuudessaan.

Kolmas asia, jota ihan lyhyesti sivuan, on ikääntyminen ja elatussuhde. Siitä on paljon täällä keskusteltu. En ole nähnyt viime aikoina missään selvitystä siitä, mikä oli elatussuhde toisen maailmansodan jälkeen. Kaikki me muistamme, että maa oli tuhkana. Meillä oli suuri joukko sotainvalideja, työttömyyttä oli paljon, lapsia oli paljon, vanhuksia oli paljon jne. Olisi hyvä verrata tuota elatussuhdetta ja katsoa, miten me siitä silloin selvisimme. Olen samalla kannalla kuin nämä henkilöt, jotka ovat ilmaisseet aika positiivisia näkymiä tulevaisuuden suhteen ottaen huomioon, kuinka vauraita me tänään olemme.

Varsinaisesti halusin puheenvuorossani kosketella terveyspalvelujen ohjausjärjestelmää ja todeta jälleen kerran, että informaatio-ohjaus-, sopimusohjaus- ja laatujärjestelmä eivät näytä tänä päivänä toimivan. Otan yhden esimerkin.

Tekonivelkirurgian tarve on viime vuosina ollut merkittävässä kasvussa, ja tarpeen ennustetaan lisääntyvän erityisen paljon ikääntyneimmässä väestössä. Lääkelaitoksen implanttirekisterin mukaan Suomessa tehdään tekonivelleikkauksia ainakin 64 sairaalassa, monessa näistä vähemmän kuin 20 leikkausta vuodessa. Kansainvälisissä tutkimuksissa on osoitettu, että potilaalle parasta ja yhteiskunnalle laadullisesti ja taloudellisesti edullisinta on, että toimenpiteet keskitetään siten, että leikkausten määrä on noin 100—200 vuodessa ortopedia kohden. Koska tekonivelkirurgian tarpeen on ennustettu lisääntyvän seuraavien 15 vuoden aikana jopa kaksinkertaiseksi nykyisestä tasosta, on toiminnan keskittäminen harvempiin suorittajasairaaloihin ja osaamiskeskuksiin todettu tärkeäksi paitsi potilaitten oikeuksien vuoksi myös hoidollisista syistä ja terveystaloudellisen vaikuttavuuden vuoksi.

Sosiaali- ja terveysministeriön alainen Lääkelaitos on kiinnittänyt toistuvasti huomiota maamme kirjavaan ja osin heikkoon tekonivelkirurgian tasoon. Tason arvioinnissa mittarina käytetään uusintaleikkausten prosentuaalista osuutta tehdyistä primaarileikkauksista. Epätyydyttävästä tasosta kertoo revisioleikkausten varhainen tarve pian primaarileikkauksen jälkeen. Suomessa on tehty vuosina 1980—1999 yli 90 000 lonkan ja polven tekonivelleikkausta, joista proteesin irtoamisen vuoksi tehtäviä uusintaleikkauksia on ollut noin 13 000. Tällä hetkellä tekonivelleikkaussuoritteet ensileikkauksissa ovat polven ja lonkan kohdalla noin 10 000 vuodessa ja uusintaleikkauksissa vastaavasti noin 15 000. Uusintaleikkausten määrä on suuri, samoin niiden taloudellinen merkitys, sillä yhden uusintaleikkauksen välittömät kustannukset ovat noin 70 000 markkaa leikkausta kohden. On laskettu, että hinnat vaihtelevat 50 000 ja 200 000 markan välillä per leikkaus. Vuositasolla tämä merkitsee tällä hetkellä yli 100 miljoonan markan välittömiä kustannuksia yhteiskunnalle. Kun huomioidaan kotiapuun, apuvälineiden ja fysioterapian järjestämiseen, lääkekustannuksiin jne. liittyvät välilliset vaikutukset sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaiskustannuksiin, muodostuu korkeasta uusintaleikkausfrekvenssistä johtuva kustannustaso vielä korkeammaksi. Potilasnäkökulmasta ajatellen uusintaleikkauksesta välttyminen tai sen tarpeen esiintulo mahdollisimman myöhään ensileikkauksen jälkeen on myös mitä toivottavinta. Suomessa lonkkaproteesin revisioleikkausten osuus on 24 prosenttia kaikista lonkan tekonivelleikkauksista. Ruotsissa se on vain 8 prosenttia. Vastaavat luvut polviproteesileikkausten osalta ovat Suomessa 7 ja Ruotsissa 4 prosenttia.

Tämä on vain yksi pieni osoitus siitä, miten meillä terveydenhuollon alalla olisi tehostamisen tarvetta, miten meidän pitäisi kyetä ohjaamaan nykyistä paremmin tuon sektorin toimintaa.

En malta olla parilla sanalla vielä koskettelematta huumausainekysymystä, josta viime päivinä on aika paljon keskusteltu. Olen katsonut aikaisempia puheenvuoroja ja muun muassa itsekin tehnyt pari kyselyä asiasta vuonna 98. Silloin ministeri on vastannut ensimmäiseen kyselyyn 7.4. ja toiseen kyselyyn 17.6. hyvin ympäripyöreästi todeten, että tutkimuksia on menossa, yritetään löytää strategiat ja aivan kohta on ollut jotain tapahtumassa. Tänään olemme kuulleet valtiovarainvaliokunnan jäsenten kertomuksia siitä, että edelleenkin näyttää olevan täysin haussa Suomen huumausainepoliittinen linja. Tämä on mielestäni, arvoisa puhemies, erittäin vakava asia, johon toivon eduskunnassa kiinnitettävän lähiaikoina vakavaa huomiota.

Timo  Ihamäki  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Useissa puheenvuoroissa on arvioitu terveydenhuollon toimivuutta, ettei se aina pelaa, kuten ed. Kokkosen esille ottaman tekonivelkirurgian kohdalla. Kokonaisrationalisoinnin tarve onkin ilmeinen. Nyt kukin kuntataso tai sairaanhoitopiiritaso puuhastelee omatoimisesti. Tosin terveydenhuollon perusperiaatteisiin kuuluu, että laatu ja saatavuus ovat yhtäläiset koko maassa. Tämä on hyvä periaate, mutta poikkeamia on monissa sairaanhoitopiireissä, eikä syy aina ole huono organisointi. Vertailun vakuudeksi yksi esimerkki. Suomessa on sairaanhoitopiiri, jossa matka kuntakeskuksesta keskussairaalaan on 450 kilometriä. Miten hoitaa päivystystapaukset, kiireiset tapaukset ja synnytykset? Se on matka Utsjoelta Rovaniemelle. Erikoissairaanhoidon palvelujen saatavuus on aika etäinen käsite. Kuka onkaan sanonut, tosin toisessa yhteydessä, että maantieteelle emme voi mitään?

Paula  Kokkonen  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tiedän, että ed. Ihamäki tuntee erittäin hyvin myöskin terveydenhuoltoa. Toivoisin, että vihdoin ja viimein vakavasti ymmärrettäisiin, että kysymys on myöskin potilaan oikeuksista. Ei voida lähteä siitä, että ihmisillä harjoitellaan leikkauksia. Kysymys ortopedian esimerkin kohdalla on erittäin vaativista toimenpiteistä, vaativasta kirurgiasta. Ei ole kohtuullista kenenkään yksilön joutua tällä tavalla harjoituskappaleeksi.

Iivo Polvi /vas:

Herra puhemies! Käsittelyssä olevassa valtiovarainvaliokunnan mietinnössä valtiontilintarkastajien kertomuksesta sekä hallituksen kertomuksesta valtiovarain hoidosta ja tilasta vuodelta 99 on käsitelty useita merkittäviä ja kiinnostavia aiheita. Haluan paria mietinnössä käsiteltyä kohtaa korostaa ja kiinnittää niihin huomiota.

Ensimmäinen on tukityöllistäminen. Kun tukityöllistämisjärjestelmää uudistettiin 95, tukimuotojen määrää vähennettiin oleellisesti. Samalla yrityksille myönnettävän tuen edellytyksiä tiukennettiin oleellisesti. Tukea myönnetään tietyllä tavalla vastikkeellisesti eli edellytetään tuen saajan työllistävän oleellisesti tukikautta pidemmäksi ajaksi. Lähtökohta sinänsä on siltä osin aivan oikea, mutta muutos on johtanut siihen, että kiinnostus tukityöllistämiseen on merkittävästi vähentynyt yksityisellä sektorilla. Samanaikaisesti on vähennetty merkittävästi määrärahoja julkisen sektorin tukityöllistämisen osalta eli 90-luvun puolivälistä 40 prosenttia. On selvää, että se pienentää julkisen sektorin mahdollisuuksia työllistää.

Siitä huolimatta, että rahoja on vuosittain pienennetty, työllistämismäärärahoja jää edelleen käyttämättä. Oikeastaan vuodesta 91 lukien, joka on jäänyt muistiin, joka vuosi käytännössä toistuu sama: työllistämismäärärahoja jää käyttämättä useampi sata miljoonaa, niin kuin täälläkin mietinnössä todetaan. Valiokunta on aivan oikeassa esittäessään selvitettäväksi mahdollisuutta niiden muodostamisesta siirtomäärärahaksi, jolloin ne eivät palaisi muihin tarkoituksiin.

Tuon käyttämättä jääneen määrärahan selityksenä ilmeisesti on monissa tapauksissa se, että rahoja alueelle alkuvuodesta jaettaessa ne painotetaan väärin. Se on ollut ainakin takavuosina aivan yleinen käytäntö. Jos vuoden loppuvaiheessa suoritetaan tarkistelua ja rahojen siirtoa, niin niilläkään alueilla, joilla on kyky käyttää työllistämistukeen myönnettyjä rahoja, ei ole enää ajallisia edellytyksiä. Niinpä se näyttää johtavan siihen, että oikeastaan jokaisella te-keskuksen alueella määrärahoja jää käyttämättä. Pääasiallinen selitys on se monella alueella, että määrärahalisäykset osoitetaan liian myöhään, jolloin ei ole mitään edellytyksiä niiden käyttämiseen. Sen takia tuohon merkittävään asiaan kannattaa kiinnittää jatkossa huomiota.

Toinen asia, jota haluan jollakin tavalla kosketella, liittyy yliopistojen rahoitukseen, sen valvontaan. Valtiovarainvaliokunta näyttää aikaisemmin vuoden 98 kertomuksessaan käsitelleen jo aihetta ja on todennut silloin ulkopuolisen rahoituksen olevan noin 35 prosenttia. Uskon, että se on tällä hetkellä jo oleellisesti korkeampi. Entistä enemmän yliopistot täydennys- ja kehittämiskeskustensa avulla käyttävät lähinnä aluekehitykseen osoitettuja varoja enenevässä määrin. Kun projektien koko yleensä on kasvanut, todennäköisesti yliopistojen rahoitusosuus sitä kautta on myös lisääntynyt. Yksityisen rahoituksen osuuden on tuolloin arvioitu olleen 10; prosenttia, se saattaa liikkua niillä main edelleen.

Merkittävää on, että 98 kertomuksessa valtiontilintarkastajat ovat kiinnittäneet huomiota ulkopuolisen rahoituksen käytön seurantaan, jopa valvontajärjestelmän puutteellisuuteen. Silloin valtiovarainvaliokunta näyttää todenneen, että valvonnan kannalta pääasiallinen ongelma on oikeastaan yliopistoille ulkopuolelta tuleva ulkomainen rahoitus. Näin varmaan on, sen jäljittäminen ilmeisesti on aina vaikeampaa kuin se vaihtoehto, että ne tulisivat suoraan yliopistolle. Mietinnössä on todettu, että viime aikoina paljastuneet väärinkäytökset osoittavat, että edellä todettu riski väärinkäytöksiin on todellinen. Näinhän se on käytännössä osoittautunut.

Mietinnössä todetaan opetusministeriön asettaneen työryhmän, jonka tehtävä on arvioida valvonnan riittävyyttä ja hallinnon tarkoituksenmukaisuutta. Mietinnössä puhutaan myös yliopistojen autonomiasta ja arvioidaan siltä pohjalta, että sisäisen valvonnan järjestäminen on lähinnä yliopiston oma asia. Näin varmaan onkin, mutta joka tapauksessa sen on oltava lähtökohta, että sisäinen valvonta on asianmukaisella tasolla.

Sisäisen valvonnan puute ei rajoitu pelkästään yliopistoihin, minusta se on paljon laajempi kysymys. Kun aikanaan luotiin nämä te-keskukset, jotka nykyisin kai toimivat itsenäisinä tilivirastoina, laajennettiin merkittävästi hajanaisuutta, mikä valtionhallinnossa käytännössä on. Kun näiden te-keskusten kautta liikkuu entistä enemmän rahoitusta, myös niiden sisäiseen valvontaan ja sisäiseen tarkastukseen on minusta syytä kiinnittää huomiota. Viime kuukausien aikana on julkisuudessa näkynyt useita tapauksia, jotka ovat tutkinnassa nimenomaan te-keskusten myöntämien varojen käytön osalta. Epäilykset eivät kohdistu suinkaan te-keskuksiin, vaan niihin tahoihin, joille rahoitusta on myönnetty. Mutta se tavallaan kuvastaa sitä ongelmaa, että valvonta todennäköisesti ei ole riittävällä tasolla.

Asianmukaisella sisäisellä valvonnalla ja sisäisellä tarkastuksella voidaan merkittävästi ennalta ehkäistä virheitä ja väärinkäytöksiä. Sen takia siihen kannattaa minusta kiinnittää huomiota. Valtiontalouden tarkastusvirasto ei ole riittävä. Sillä on sinänsä oikeus ja kai myös velvollisuus tarkastusten suorittamiseen, mutta ei siihen riittäviä henkilöresursseja. Sen takia sitä on arvioitava näiden kunkin laitoksen omalta osalta itsenäisesti.

Pirkko  Peltomo  /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Ed. Polvi kiinnitti huomiota työllisyysmäärärahoihin ja siihen, että niitä jää vuosittain käyttämättä. Samaan asiaan myös valtiovarainvaliokunta on kiinnittänyt huomiota tämän vuoden budjettimietinnössään ja pyytänyt, että työministeriö antaa jo toukokuussa selvityksen, miten nämä määrärahat ovat jakautuneet. Sen jälkeen on helpompi suunnata määrärahoja, jotka ovat mahdollisesti säästyneet, kuntiin päin. Koska nyt todella on käynyt niin, että jos niitä määrärahoja lisätään loppusyksystä, niin niitä ei enää ehditä käyttää, jolloin tämä on kaikki pois työllistämisestä.

Mikko Kuoppa /vas:

Herra puhemies! Suomessahan on 60 prosentin työeläketavoitetaso, mutta käytännössä 60 prosentin työeläkkeen saavuttaminen on tänä päivänä lähes mahdotonta. On muistettava, että palkasta vähennetään jo heti 5 prosenttia päältä pois. Työeläke alkaa karttua vasta 23 ikävuoden jälkeen. Sitten lisäksi vielä hyvin monet opiskelevat tämän jälkeen, ja tulee esimerkiksi työttömyyttä, osa-aikatöitä jnp., jolloin käytännössä tämä 60 prosentin eläketaso on lähes mahdotonta saavuttaa.

Mielestäni meillä ei olekaan niin suurta ongelmaa ehkä — jos edes kohtuullinen talouskasvu säilyy — siitä, että meille tulisi eläkepommi, vaan meillä on todellinen ongelma siinä, että meillä tulee olemaan erittäin paljon hyvin pientä työeläkettä saavia jatkossakin, eli käytännössä lähes täyden kansaneläkkeen tasolla ja hieman työeläkettä päälle. Tämä on meillä se todella suuri ongelma tulevassa eläkepolitiikassa. Kun vielä useat tuhannet menettävät jatkuvasti myös tulevan ajan oikeuden eläkekertymään, niin näitä pieniä eläkkeensaajia tulee olemaan jatkossa yllättävän paljon. Se on näiden ihmisten osalta todellinen toimeentulokysymys ja -ongelma, mikä merkitsee sitä, että mahdollisesti toimeentulotukea joudutaan myös jatkossakin maksamaan eläkeläisille huomattavia määriä.

Toisena asiana haluan ottaa esille tämän työllisyyspuolen valiokunnan mietinnöstä. Nythän edellisellä eduskuntakaudella heikennettiin merkittävästi työttömyysturvan saannin ehtoja. Yksi keskeinen heikennys oli se, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan ansaintaehto muutettiin kuudesta kuukaudesta 10 kuukauteen. Sen johdosta on kymmeniätuhansia työttömiä pudonnut ansiosidonnaiselta työttömyysturvalta harkinnanvaraiselle työmarkkinatuelle. Tämä on merkinnyt sitä, että yhä useampi työtön on joutunut turvautumaan kunnalliseen toimeentulotukeen.

Tässä tietenkin on tavoitteena, niin kuin silloin puhuttiin, se että kannustetaan ihmisiä hakeutumaan työhön. Mutta tämä kannustaminen ei voi johtaa tuloksiin, koska vapaita työpaikkoja, mihin nämä ihmiset menisivät, ei vain yksinkertaisesti ole. Kun Tampereen kaupunki ilmoitti tässä hiljakkoin ottavansa muutamia kymmeniä vakinaisia sijaisia — oliko niitä nyt nelisenkymmentä virkaa — niin hakijoita oli yli 400 eli toistakymmentä hakijaa jokaista virkaa kohti löytyi heti. Se vain osoittaa, että työhaluja ihmisillä on, mutta ongelmana on se, että työpaikkoja puuttuu.

Vuoden 98 alusta käyttöön otettu yhdistelmätuki on tasoltaan riittämätön. Se on kyllä turvannut sadoille ja tuhansille ihmisille mielekästä tekemistä, mutta toimeentuloa tämä yhdistelmätuki ei kohtuullisesti turvaa. Näin ollen yhdistelmätuen tasoa tulisi nostaa niin, että siitä myös yhdistelmätuella elävä työntekijä saisi toimeentulonsa. Se lisäisi silloin myös työn mielekkyyttä ja todella motivoisi ihmisiä tekemään työtä. Mutta nyt tämä tuen taso, kuten jo ed. Elo aikaisemmin totesi, on niin matala, että siitä ei kunnollista toimeentuloa saa.

Valtiovarainvaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että monelle 90-luvun alkupuolella työpaikkansa menettäneelle tukityö olisi lähes ainut työllistymisen mahdollisuus. Tukityön vaikuttavuutta arvioitaessa tulee antaa arvo työllistymisen lisäksi sille, että henkilöille voidaan ylipäätänsä tarjota työtä ja ehkäistä syrjäytymistä. Tämä on mielestäni yksi tärkeä seikka, mitä liian vähän painotetaan, kun arvioidaan tukitöiden vaikutuksia.

Valtiontilintarkastajat ovat nähneet asian niin, että työllistettyjä kierrätetään siten, että työllistetyt ovat työllistettyinä ja sitten taas he joutuvat työttömiksi ja taas tulevat uudelleen työllistetyiksi. Mielestäni tämä ei missään tapauksessa ole näiden työttömien vika, vaan sehän on siitä kiinni, kun vapailla markkinoilla ei työpaikkoja ole. Jos yksityinen sektori ei pysty työllistämään tai ei halua työllistää, jompikumpi, niin silloin ei myöskään työttömällä ole mahdollisuus työllistyä. Näin ollen ei pitäisi missään tapauksessa tällä tavalla puhua kierrättämisestä, kuten Valtiontilintarkastajat ovat asian ilmaisseet. Tämähän on työttömille pakollinen. Jos he eivät ota tarjottua tukityötä vastaan, he saavat karenssin ja menettävät työttömyysturvansa. Näin ollen heidän velvollisuutensa on ottaa työ vastaan. Tästähän päästäisiin irti, jos työvoimaviranomaiset pystyisivät tarjoamaan työtä näille työttömille työnhakijoille. Elikkä mielestäni on edelleenkin tärkeää, että työllistämismäärärahojen taso on riittävän korkea. Nythän niitä on leikattu 90-luvun alusta asti noin 40 prosenttia. Se tietenkin näkyy siitä, että työllistettyjen määrä on vähentynyt ja sitä kautta se tietenkin vaikeuttaa erityisesti pitkäaikaistyöttömien asemaa edelleen.

Toisena asiana työllistymisessä on työllisyysmäärärahojen käyttämättä jättäminen. Niitähän on jäänyt runsaat 100 miljoonaa, joskus jopa suurempiakin määriä, vuosittain käyttämättä. Viime vuonna niitä jäi 240 miljoonaa, johon yksi selitys on se, että kaikkein heikoimmin toteutuu niin sanottu eläkeputkiratkaisuun liittyvä tukityöllistäminen. Siihenhän varattiin 70 miljoonaa markkaa, ja rahasta käytettiin vain 10 miljoonaa markkaa. Siinä on myöskin jo tämmöinen aika paha arviointivirhe. Siten 60 miljoonaa markkaa jäi käyttämättä rahoja. Siitä huolimatta, vaikka tämä otetaan pois, 180 miljoonaa markkaa jäi työllisyysmäärärahoja käyttämättä. Sillä olisi voitu työllistää tuhansia työttömiä. Näin ollen työvoimaministeriön ja valtiovarainministeriön tulisi pikaisesti miettiä keinot, millä ne vähät rahat, mitä työllisyysvaroiksi nykyaikana saadaan budjettiin, voitaisiin käyttää siihen tarkoitukseen, mihin ne on varattu, koska tarvetta on. Työttömiä on edelleenkin työvoimaministeriön tilastojen mukaan noin 300 000. Näin ollen työllistämistarvetta on, mutta edes kaikkia varoja ei käytetä. Mielestäni byrokratia ei missään tapauksessa saisi olla tällaisessa tilanteessa este, mihin nyt työllistämisvarojen käyttö kaatuu.

Tuija Nurmi /kok:

Puhemies! Puhutaan väestön ikääntymisestä, täällä on otettu eläkekertymä ja eläkeasiat moneen kertaan esiin, enkä malta olla ottamatta niitä vielä esille. Nythän työskentelee Puron työryhmä eläketurvan tiimoilta, ja on esitetty, että eläke määräytyisi työhistorian kokonaispalkan perusteella. Tämä esitys vie laskelmien mukaan pitkään kouluttautuvilta jopa 10—20 prosenttia eläkkeestä. Työssä ei tietenkään olla yhtä pitkään, jos hankitaan korkea akateeminen koulutus kuin jos hankitaan esimerkiksi ammatillinen koulutus. Mielestäni on tärkeää, että työryhmä huomioisi pitkän koulutuksen siten, että se kannustaa kuitenkin kouluttautumaan pitkään, ilman että menettäisi saavutettuja etuja.

Mikko  Kuoppa  /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Elinikäinen eläkepalkan laskentaperiaate koko elinikäisestä ansiosta on tietenkin määrätyissä tapauksissa hyvä. Mutta siinä on myöskin omat vaaransa. Erityisesti pelkään, että niin sanotut pätkätyöläiset ja pitkäaikaistyöttömät tulevat tässä tapauksessa kärsimään, koska heille ei kerry ansioita ja he voivat menettää tulevan ajan oikeutensa, mikä vielä entisestään pienentää eläkekertymää. Näin ollen, jos tällaisia uudistuksia mietitään, pitäisi ottaa myöskin nämä ihmiset huomioon, jotka omasta syystään ovat jääneet ansiokertymän ulkopuolelle, kun eläkepalkkoja lasketaan.

Pertti Mäki-Hakola /kok:

Arvoisa herra puhemies! Haluan puuttua yhteen asiakohtaan valtiovarainvaliokunnan mietinnössä. Se on kannanotto luomutuotteiden osalta. Valtiontilintarkastajat ovat asiaa tarkastelleet ja valtiovarainvaliokunta on omalta osaltaan myöskin halunnut painottaa tätä. Tuntuu siltä, että luomutuotanto on tällä hetkellä jonkinmoinen muotisana tässä maailmassa ja sen nimiin ollaan valmiit vannomaan. Tietenkin siltä osin kuin kuluttajilla on halu ja tarve saada tällaisia tuotteita, siihen haasteeseen on pystyttävä vastaamaan ja huolehdittava siitä, että tuotteita on markkinoilla.

Mutta kun nyt aika paljon vedotaan siihen, että tukiehdoilla ja rahoituksella saataisiin näitä asioita menemään eteenpäin ja luomutuotteita markkinoille, se ei suinkaan ole ainut konsti, vaan kyllä tässä pitää vastuuta ottaa koko ketjun osalta. Luomulla pitää olla kilpailukykyinen hinta, pitää olla tasainen laatu ja tuotteita on oltava saatavilla jatkuvasti, koska jos niitä ei jatkuvasti ole saatavilla, jää silloin ehkä yksikertaiseksi kokeiluksi, jos haasteeseen ei vastata. Logistiikka, tilausjärjestelmä, tuotekehittely ja markkinointi ovat sellaisia konsteja, jotka täytyy kaupan omalta osaltaan huomioida.

Haluaisin vain varoittaa siitä, että nyt ei suinkaan saa missään tapauksessa asettaa luomutuotantoa ja tavanomaista tuotantoa vastakkain, vaan pitää huomata se, että tavanomainen tuotantokin Suomen olosuhteissa on erittäin puhdasta ja hyvin lähellä normaalia luonnonmukaista tuotetta. Tavanomaisesta tuotannosta ei missään tapauksessa saa antaa sellaista käsitystä, että se olisi jotenkin epäeettistä tai epäeettisempää kuin luomutuotanto. On kuitenkin todettu, että luomunkin osalta tällaisilta pelloilta saattaa tulla jopa suurempia vesistöjä rehevöittäviä huuhtoutumia kuin tavanomaisen tuotannon alueelta, ja markkinatalous on otettava huomioon.

Hallitus lienee tänä päivänä lisäbudjetin yhteydessä päättänyt omalta osaltaan tukiratkaisut, jotka mahdollistavat luomutuotannon jatkumisen edelleen. Mutta korostan sitä, että pidetään huoli siitä, että luomutuotanto ja tavanomainen tuotanto eivät joudu vastakkain.

Kari  Urpilainen  /sd:

Arvoisa puhemies! Minä tässä puheenvuorossani en niinkään arvioi valiokunnan mietinnön sisältöä. Sen sijaan arvioin hieman sitä, miten valtiontilintarkastajien toimintaa ja eduskuntatyötä voitaisiin ehkä nykyistä paremmin koordinoida, kun on esitetty ajatuksia siitä, että esimerkiksi valtiontilintarkastajien toimintakertomuksen jättämistä tulisi aikaistaa. Muun muassa näistä muutamia ajatuksia.

Uuden perustuslain mukaan valtiontalouden parlamentaarinen valvonta kuuluu eduskunnan keskuudestaan valitsemille valtiontilintarkastajille, jotka laativat vuosittain eduskunnalle kertomuksen. Nyt käsittelyssä oleva valtiovarainvaliokunnan mietintö perustuu vuotta 1999 koskevaan valtiontilintarkastajien kertomukseen, jonka ovat laatineet vuosiksi 1996—1999 valitut valtiontilintarkastajat puheenjohtajansa Lauri Metsämäen johdolla. Kertomus luovutettiin eduskunnan puhemiehelle viime vuoden marraskuussa.

Valtiovarainvaliokunta aloitti kertomuksen käsittelyn vuoden 2001 helmikuussa ja mietintö valmistui vastikään toukokuussa. Kun valtiontilintarkastajien kertomuksen valmistuminen ja käsittely on näinkin pitkä prosessi, on sitä ajoittain kritisoitu. Itse asiassa kertomuksen 99 käsittely jatkuu siihen saakka, kun hallitus antaa vastauksensa eduskunnan tekemiin huomautuksiin. Nämä huomautuksethan käyvät ilmi nimenomaan valtiovarainvaliokunnan mietinnöstä. Käytännössä vastaukset on viime vuosina raportoitu eduskunnalle tilimuistutuskertomuksessa, joka sisältyy hallituksen kertomukseen valtiovarain hoidosta ja tilasta, toisin sanoen tilakertomukseen.

Onko realistista aikaistaa valtiontilintarkastajien kertomuksen valmistumista? Tällä hetkellä näyttää siltä, että ministeriöllä ei ole minkäänlaisia valmiuksia tuottaa nykyistä nopeammin edellistä vuotta kuvaavaa, ajankohtaiseen tilastoaineistoon perustuvaa seurantatietoa. Näin ollen kertomuksen mekaanisesta aikaistamisesta ei olisi hyötyä ja olisi olemassa vaara, että kertomuksen substanssi muuttuisi nykyistä huonompaan suuntaan. Jos taas eduskunta saisi valtiontilintarkastajien kertomuksen syyskuussa samaan aikaan kun se aloittaa seuraavan vuoden talousarvion käsittelyn, saattaisi siitä olla hyötyä yksittäisten hallinnonalojen toiminnan ja tuloksellisuuden arvioimisessa. Tällöin kertomuksen kuitenkin tulisi olla sisällöltään nykyistä enemmän rahan käyttöä arvioiva, tavallaan vastinetta rahalle -näkökulmasta. Tähän arvioivaan suuntaan kertomuksen sisältöä on toki syytä kehittää, mutta tällainen muutos on suhteellisen hidas ja vaatii hallinnolta ja sen tekijöiltä, laatijoilta, uudenlaista osaamista.

Kun kertomuksen valiokuntakäsittely on viime vuosina ajoitettu poikkeuksetta kevääseen, on tälle ajoitukselle nähtävissä kolme sinällään hyväksyttävää perustelua. Ensimmäinen perustelu on käytännöllinen: valtiovarainvaliokunnalla ja sen tarkastus- ja hallintojaostolla ei ole mitään mahdollisuutta käsitellä loppusyksyn aikana valtiontilintarkastajien kertomusta talousarviokiireiden vuoksi. Tästä syystä ei siis ole mitään mieltä aikaistaa kertomuksen valmistumista.

Toinen perustelu on parlamentaariseen tilivelvollisuuteen ja vastuuseen kuuluva. Kun valtiontilintarkastajien kertomus on luonteeltaan eduskunnan käyttämä parlamentaarisen valvonnan väline, ei sillä sinänsä ole kiinteää kytkentää seuraavan vuoden talousarvion laadintaan. Kertomus voi näin ollen nykyistä selkeämmin ja itsenäisemmin toimia välineenä, jolla hallitus asetetaan vastaamaan tilivelvollisuuden täyttämisestä ja tavoitteiden saavuttamisesta. Nykyisellään kertomuksen ja tilivelvollisuuden välinen yhteys on kuitenkin hyvin väljä, mistä syystä vuoden 1999 kertomuksessa valtiontilintarkastajat ja valiokunta ovat kiinnittäneet huomiota tilinpäätösmenettelyn luomiseen.

Kolmas perustelu voidaan löytää siitä, että hallituksen kehyspäätös, jolla ohjataan ministeriöiden talousarvioehdotusten laadintaa, ajoittuu alkukevääseen eduskunnassa. Tässä mielessä parlamentaarinen kertomus, jossa tarkastellaan asioita laajemmin ja periaatteellisemmin, osuu hyvään ajankohtaan, sillä valtiontilintarkastajien kertomus palvelee tällöin kansanedustajia tietopankkina, eräänlaisena käsikirjana hallinnon toimivuudesta ja sen tuloksellisuudesta.

Kun olen edellä pohdiskellut valtiontilintarkastajien kertomuksen merkitystä, on tarkoitukseni ollut painottaa parlamentaarisen valvonnan haasteita ja toimivien valvonta- ja palautemekanismien rakentamista hallituksen ja toisaalta eduskunnan välille. Tämä päämäärä on myös tulosohjausideologian mukainen.

Nyt valmistuneessa mietinnössään valtiovarainvaliokunta tarkastelee yksityiskohtaisesti kahdeksaa tärkeäksi katsomaansa aihetta: terveyspalvelujen ohjausjärjestelmää, budjettikäytäntöä koskien tilapäistä edustusta kansainvälisissä neuvotteluissa, vankeinhoidon henkilöstön koulutusta, oikeusapua ja maksutonta oikeudenkäyntiä, kansalaisten luottamusta tuomioistuimiin, luomutuotannon kehittämistä, väestön ikääntymistä sekä tukityöllistämistä. Eduskunnan puhemiehelle marraskuussa vuonna 2000 luovutettuun kertomukseen sisältyi kaiken kaikkiaan yhteensä 30 aihetta kaikilta hallinnonaloilta. Tämän lisäksi kertomuksessa on katsaus talousarvion toteutumiseen ja tiivistelmä valtiontilintarkastajien rahoittamista tutkimuksista.

Valtiovarainvaliokunta esittää kantanaan, että hallitus antaa selvityksen jatkotoimenpiteistä edellä mainittujen kahdeksan asian lisäksi seuraavista asioista: tilinpäätösmenettelyn luominen, ulkomaalaislain soveltamiseen liittyvät kysymykset, valtion talousarvion tulojen arviointi, toisen asteen ammatillinen koulutus ja liikennepolitiikan tavoitteet ja keinot. Tämän kattavalta tuntuvan listan ulkopuolelle jää vielä toki useita mielenkiintoisia asioita, jotka toivon mukaan auttavat yksittäisiä kansanedustajia valiokunta- ja muussa työssä. Kaikki hallinnonalat kattava kertomus täyttää myös kansanvallan yleisimpiä valvontatarpeita. Se antaa veronmaksajille, siis veronmaksajille, mahdollisuuden arvioida hallinnon avoimuutta ja vastuullisuutta.

Valtiontilintarkastajien kertomuksen perusteella valiokunta myös ehdottaa, että eduskunta hyväksyisi lausuman terveydenhoitopalvelujen turvaamisesta kehittämällä terveyspalvelujen ohjausjärjestelmää. Lausuman liittäminen valtiontilintarkastajien kertomukseen ei ole kovinkaan tavanomaista. Tällä tavalla valiokunta näyttäisi haluavan korostaa parlamentaarisen valvonnan tärkeyttä ja valtiontilintarkastajainstituution merkittävyyttä.

Lopuksi kiinnitän huomiota muutamaan yksityiskohtaan. Kertomusvuonna valtionvelka kääntyi ensimmäisen kerran koko 90-luvulla markkamääräisesti laskuun. Valtionvelan väheneminen vajaalla 10 miljardilla markalla ja valtionvelan bruttokansantuoteosuuden pieneneminen jo kolmatta vuotta peräkkäin antavat aihetta uskoa velkaongelman hallittavuuteen. Kertomusvuonna velanmaksukyky on kuitenkin osittain hankittu valtion omaisuuden, lähinnä Sonera-yhtymän osakkeiden, myynnillä. Valtionvelan hoito tulee vielä vuosia eteenpäin aiheuttamaan merkittäviä, finanssipolitiikan mahdollisuuksia rajoittavia menoja, joihin varautuminen pelkästään kertaluonteisilla valtion omaisuuden myynneillä ei ole mahdollista.

Kertomukseen sisältyvä selvitys terveyspalvelujen ohjausjärjestelmän toimivuudesta on jatkoa viime vuoden kertomukselle, johon sisältyi kertomusosuus valtion ja kuntien välisestä ohjausmekanismista kansalaisen peruspalvelujen turvaajana myös tasapuolisesti kaikkialla maan eri osissa. Tähän ongelmavyyhteen valiokunta on kiitettävällä tavalla kiinnittänyt erityistä huomiota valmistuneessa mietinnössään.

Ilmastomuutosten vaikutusten arviointi ja kasvihuonepäästöjen vähentäminen on tullut yhä tärkeämmäksi kansainvälisen politiikan kysymykseksi. Sitä ei voida ratkaista muutoin kuin eri valtioiden yhteistyöllä, jossa teollisuus- ja kehitysmaiden intressit ja tarpeet voidaan sovittaa yhteen. Suomen ongelmana on se, että nykyisten kotimaisten kasvihuonepäästöjen vähennyskeinot on jo suurelta osin käytetty hyväksi. Energiansäästötoimia tulee edelleenkin tehostaa ja entistä enemmän pyrkiä käyttämään sellaisia energialähteitä, joiden päästövaikutukset ilmakehään ovat vähäiset.

Arvoisa puhemies! Syksyllä 2000 luovutettu kertomus oli valtiontilintarkastajien 80. kertomus. Valiokunnalla on kiitettävällä vakavuudella ja asiantuntemuksella ollut mahdollisuus ja aikaa paneutua kertomukseen. Kertomukset ovat aina aikansa lapsia, kuten historiikistakin saattoi päätellä. Tällä hetkellä on edessä uusia kertomuksen sisältöön ja laadintaan liittyviä haasteita, joihin uudet valtiontilintarkastajat joutuvat ottamaan kantaa. Todettakoon tähän väliin, että juuri äsken valtiontilintarkastajat vierailivat valtioneuvoston kansliassa, jossa myöskin näitä uusia haasteita ja kysymyksiä arvioitiin.

On myös huomattava, että Valtiontalouden tarkastusvirasto on siirtynyt tänä vuonna eduskunnan yhteyteen, mikä tulee näkymään myös valtiontilintarkastajien raportoinnissa jo lähivuosina.