Marjatta Vehkaoja /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Meillä on valtioneuvoston kuntoutusselonteko käsiteltävänä. Selontekohan on jo kolmas peräkkäinen ja on laadittu eduskunnan nimenomaisesta vaatimuksesta. Tällä selontekokierroksella sosiaali- ja terveysvaliokunta kuuli 33:a asiantuntijaa ja sai myöskin tästä aihepiiristä työ- ja tasa-arvoasiain valiokunnan lausunnon.

Vuonna 1998, kun käsittelimme viimeksi kuntoutusselontekoa, sosiaali- ja terveysvaliokunta piti erittäin tärkeänä, nosti ylimmäksi esille, kuntoutuksen vaikuttavuuden arvioinnin. Tämmöinen selvitys on tällä välin tehty ja tuloksia on saatu. Voidaan sanoa, että kuntoutus on yleisesti ottaen vaikuttavaa ja sillä on hyötyjä tietysti sekä yksilön itsensä kannalta että yhteiskunnan kannalta. On kuitenkin selvää, että hyödyt ovat sitä paremmat, mitä oikea-aikaisemmin henkilöt voivat päästä kuntoutukseen. Kuntoutuksen pitkittyessä siihen pääsyn viivästyessä myöskin kuntoutuksen tulokset heikkenevät.

Tämänkertaisen selonteon sisältö poikkesi aikaisemmasta sillä tavalla, että tässä korostui erityisen paljon kuntoutuksen luonne työllisyyttä edistävänä toimintana. Kaiken kaikkiaan havaitsimmekin, että jälleen kerran — näin voidaan sanoa, ei tämä mikään uutinen ole — kuntoutuksen käsite on aika lailla hakusessa ja vaikea edelleenkin määritellä.

On selvää, että kuntoutuksella voidaan todellakin edistää työllisyyttä, mutta eihän tämä riitä näkökulmaksi, vaan halusimme valiokuntana painokkaasti todeta, että tasa-arvon ja terveyspolitiikan näkökulmasta on korostettava myös työelämän ulkopuolella olevien henkilöiden kuten pitkäaikaissairaiden, vammaisten ja ikääntyvien oikeutta kuntoutukseen toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Arvoisa puhemies! Me tiedämme, että kuntoutuksen tarve lisääntyy. Työväestö ikääntyy, väestö ikääntyy. Me tiedämme, että työkyvyttömyyden syynä esimerkiksi mielenterveyden häiriöt ovat lisääntyneet merkittävästi eikä ole näköpiirissä, että tämä kasvu myöskään heikkenisi.

Meille välittyy selonteosta ehkä liiankin myönteinen kuva kuntoutuspalvelujen saatavuudesta kenties sen vuoksi, että toimijoita tällä kentällä on todella paljon, ja oikeastaan juuri käsitteen rajaamisen vaikeuden vuoksi, sillä onhan kysyttävä, missä vaiheessa hoidosta tulee kuntoutusta. Onhan kysyttävä oikeastaan, ovatko nämä kuitenkin tavallaan yhtä aikaa läsnäolevat näkökulmat, kun ihmisellä on sairauksia taikka vajaakuntoisuutta. Kuntoutuksen tarvetta voidaan ehkäistä, jos niin halutaan, tiedottamisella ja hyviä elämäntapoja tukevalla neuvonnalla, mutta myöskin riittävän varhaisella kuntoutuksella.

Arvoisa puhemies! Me kiinnitimme tällä kierroksella runsaasti huomiota myös asiakkaan asemaan. Kuntoutuksen asiakaspalvelun yhteistyöryhmät toimivat hyvin eri tavalla eri paikkakunnilla, ja on välttämätöntä saada ne toimimaan kunnolla, koska ne ovat erittäin hyviä instrumentteja kuntoutuksen hyvän ajoittamisen ja myöskin laadukkaan sisällön aikaansaamiseksi. Täytyy tietenkin tässä yhteydessä muistaa, että asiakkaan asemaa on kohennettu viime vuosien aikana muutoinkin, eli sosiaaliasiakkaan asemaa koskeva laki esimerkiksi hyvin monissa tapauksissa ihan suoraan koskee näitä samoja kuntoutuksen asiakkaita, ja myöskin potilaan asemaa ja oikeuksia koskevan lain kautta tulee monta potilaan asemaa kohentavaa seikkaa huomioon otettavaksi.

Ehkä nyt sanon vähän omanakin mielipiteenäni, että meillä on aika lailla paljon asiakkaan osallistumista korostavaa lainsäädäntöä olemassa ja ehkä tiettyä päällekkäisyyttäkin sieltä nyt jo löytyy eli on melkeinpä runsauden pula. Joskus mietin niitä ihmisiä, jotka kentällä tätä työtä tekevät, minkä paragrafin mukaan asioita kulloinkin kuljetetaan.

Ikäihmisten kuntoutus oli asia, jonka halusimme ottaa tällä kierroksella ehkä sellaisena suurena kysymyksenä erityisesti esille. Meidän valiokuntamme ensimmäinen lausumaehdotus koskettaakin juuri 65 vuotta täyttäneitä vaikeavammaisia. Nythän on niin, että Kansaneläkelaitos lopettaa vaikeavammaisten kuntoutuksen, kun he täyttävät 65 vuotta, ja siinä vaiheessa kuntoutuksen pitäisi siirtyä kuntien kontolle, mikä kuitenkin tapahtuu hyvin kitkaisesti ja puutteellisesti. Tästä syystä olemme sitä mieltä, että hallituksen pitäisi nyt selvittää mahdollisuudet siihen, että Kansaneläkelaitoksen järjestämä lakisääteinen lääkinnällinen kuntoutus ulotetaan myös 65 vuotta täyttäneisiin vaikeavammaisiin.

Ikääntyneiden ihmisten selviytymisen ja hyvän kunnon ylläpitämisen kannalta keskeiseen rooliin nostimme liikunnan. Suomessa on oikeastaan herätty kummallisen myöhään ikäihmisten liikuntakysymyksiin. Itse muistan, että jo vuonna 87, kun pääsin tutustumaan Euroopan neuvoston stipendiaattina Sveitsin tilanteeseen vanhushuollossa, siellä elettiin vanhusliikunnan kukoistusaikaa noina aikoina. On hienoa, että tämä on nyt tullut myöskin Suomeen. Luulisin, että ryhmämuotoisella ikäihmisiä koskevalla kuntouttavalla toiminnalla voitaisiin aika paljon edistää heidän hyvinvointiaan.

Olemme päässeet valiokuntana tutustumaan joku vuosi sitten esimerkiksi Oulun veteraanikuntoutukseen, ja täytyy sanoa, että mieleeni jäi pysyvästi se hieno idea Oulusta, että vaikka sitä kuntoutusta ei ollut varaa antaa yksilöllisesti joka vuosi kaikille, niin siellä oli hoksattu pitää kiinni jokaisesta ikäihmisestä niin, että heille joka vuosi järjestettiin edes jotakin, edes ryhmätoiminnan puolella. Sillä tavalla toivoisin, että voitaisiin lähteä liikkeelle, jos enempään ei muuallakaan pystyttäisi.

Arvoisa puhemies! Suomi on tietoyhteiskunta, ja on suuri haaste tietenkin saada kaikki kansalaiset hyötymään tästä tietoyhteiskunnasta. Me pääsimme tämän selonteon yhteydessä huomaamaan, että ikäihmisten kohdalla on suuria puutteita, fyysisiä esteitä, päästä tietoyhteiskunnasta hyötymään, sillä he eivät välttämättä näe tarpeeksi hyvin eivätkä he kuule tarpeeksi hyvin. On oikeastaan käsittämätöntä, ja voidaan sanoa, että ei lainkaan hyväksyttävää, että tällaiset aivan perustavaa laatua olevat seikat ovat jääneet näin vähälle huomiolle. Me pääsimme tietämään, että valtaosa näkö- tai kuulovammaisista vanhuksista jää esimerkiksi kuntoutuspalvelujen ulkopuolelle kuntien sosiaali- ja terveystoimen resurssien riittämättömyyden ja Kelan järjestelmää koskevien rahoitusvajausten ja -rajausten johdosta.

Sitten ottaisin esille toisen pontemme sisällön. Nimittäin halusimme edellyttää hallituksen huolehtivan, että kun valmistellaan Kansallista terveydenhuollon projektia, jatkotyönä hoitokäytännön yhdenmukaistamista ja käypää hoitoa koskevia suosituksia laadittaessa toimitaan niin, että niihin sisällytetään selkeästi myös kuntoutus. Tämä kysymys palaa tavallaan sen kuntoutusmääritelmän lähteille jälleen.

Apuvälineiden saatavuudessa on myöskin suuria puutteita, ja täällähän meillä on aika hyvää teknologiaa Suomessa jo tarjolla, mutta paitsi että ongelmaksi tulee ihan perinteistenkin välineitten saatavuus, erityisesti tietysti näiden uusimpien laitteiden saannissa on ongelmia, joten se hyvä edistyminen, mitä tällä alueella tapahtuu, tulee hyvin kitkaisesti apua tarvitsevien käyttöön.

Työikäisten kuntoutuksessa työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunta korosti tyky-toiminnan merkitystä. Työterveyden merkitys tietysti on erityisen suuri. Siellä pitäisi päästä ennen kaikkea ehkäisevän toiminnan painottamiseen. On ikävä todeta, että liian monella työpaikalla työterveydenhuolto on tavallaan liian sairauskeskeistä, ja tästä pitäisi suuntaa saada muutetuksi.

Työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunta myöskin kiinnitti huomiota siihen, että yrittäjien työterveys, jos näin voidaan sanoa, vaatii lainsäädännöllisiä toimiakin. Se ei ole missään tapauksessa riittävästi vielä kunnossa.

Kolmas työelämään liittyvä ryhmä, jonka poimimme esille ja joka on ollut jollakin tavalla hoidon ja kuntoutuksenkin suhteen hunningolla, ovat työttömät, erityisesti pitkäaikaistyöttömät. Vajaakuntoisilla taas on omat ongelmansa sillä tavalla, että heillä on vaikeuksia työllistyä, vaikka olemmekin paljon tehneet hyvää viime vuosien aikana edistääksemme heidän työmarkkinakelpoisuuttansa ja mahdollisuuksiansa työssä käyntiin. Mutta esimerkiksi tuli mieleeni työkyvyttömyyseläkkeen uinumiskysymys. Se on jäänyt johonkin nukkumaan. Sitä ei ole saatu etenemään, vaikka niin olisi tietysti pitänyt tapahtua.

Pitkät sairauslomat ovat aika suuri riski syrjäytyä pysyvästi työelämästä, ja varsinkin pitkien sairauslomien aikaisen kuntoutuksen onnistuminen on ydinkysymys. Jos se ei suju esimerkiksi vaikka mielenterveyspotilaiden kohdalla, paluu työmarkkinoille on todella vaikeaa. Me pidimme myöskin tärkeänä huomauttaa siitä, että kuntoutujien joukossa on suuri joukko sellaisia, jotka voisivat olla osittain työelämässä ja osittain osallistua esimerkiksi kuntoutukseen. Me tarvitsisimme tällaisia osa-aikaisia ratkaisuja. Sama muuten koskee sivuhuomautuksena myös sairauspäivärahaa.

Arvoisa puhemies! Kuntoutuksen kokonaisuus on hyvin vaikea hahmottaa, eikä se tämän selonteon jälkeen ole yhtään sen helpompaa. Minusta hyvin tärkeä asia on se, että me halusimme kolmanneksi ja viimeiseksi ponneksemme merkitä sen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin, että kuntoutuspalvelujen järjestämisen ja rahoituksen koordinaatiota lisätään ja vastuunjakoa selkeytetään. Toimme esiin sellaisen ajatuksen, että kuntoutustutkimusta pitäisi saada Suomen Akatemian tukeman tutkimuksen piiriin esimerkiksi perustamalla sinne oma kuntoutuksen tutkimusohjelma. Kuntoutuksen kehittämislinjoista tulevaisuudessa olemme ihan samaa mieltä kuin hallituksen selonteossa on oltu.

Arvoisa puhemies! Tähän loppuun vielä vain kaksi asiaa. Tämänkin selonteon yhteydessä tuli esille, että tämä yhteiskunta on täynnä projekteja, joiden varaan on tavallaan vähän liian vakaviakin asioita jätetty, sellaisiakin asioita, joiden kohdalla on kysymys ihan perustarpeista, jotka vaativat pysyvää, jatkuvaa sekä toistuvaa huoltoa ja hoitoa. On riittämätöntä kuvitella, että nämä esimerkiksi kuntoutuksen piiriin kuuluvat tärkeät asiat tulisivat kuitatuiksi vain näillä projekteilla. Me tarvitsemme ihan oikeasti näihin pysyväisjärjestelmiin lisärahoja.

Tärkein huomautus mielestäni on täällä valiokunnan mietinnön lopussa, ja se on se, että tärkeämpää kuin paperit on se, että saadaan aikaan toimenpiteitä, joista näissä papereissa puhutaan. Me olemme verrattoman hyviä hiihtämään paperilla, mutta pitäisi osata mennä maastoonkin. (Hälinää yleisöparvekkeelta)

Hannu Aho /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Yhteiskunnan etu olisi, että itse kukin meistä siirtyisi sille ansaitulle eläkkeelle huomattavasti myöhäisemmässä vaiheessa kuin nykyisin tapahtuu. Tämä luo suuria paineita kuntoutustoiminnan uudistamiselle. Tämän päivän kuntoutustarpeet ja työstä tulevat rasitteet ovat varsin erilaisia.

Monen kohdalla työ on edelleen hyvin raskasta ja kuluttavaa fyysisestikin, ja esimerkiksi omaa yritystoimintaa harjoittavat kantavat usein myös suurta taloudellisten riskien uhkaa. Tästäkin uhrauksesta jää liian usein vain pienehkö palkka käteen. Monien ihmisten kohdalla työsidonnaisuus aiheuttaa myös sen, ettei pystytä irrottautumaan tarpeeksi pitkäksi aikaa varsinkaan laitoksissa tapahtuvaan kuntoutustoimintaan. Heille olisikin räätälöitävä paljon yksilöllisempi kuntoutusohjelma, jonka voisi toteuttaa avokuntoutuksena ja mikä tärkeintä, lähempänä tapahtuvana toimintana.

Meillä on hyvin hälyttäviä merkkejä siitä, miten varsin nuoretkin henkilöt ovat ajautumassa työssäjaksamisessa kriittisille rajoille jo siinä vaiheessa, kun ihmisen pitäisi olla kehityskykyisimmillään omassa työssään ja toimessaan. Kysyä täytyy, tiedostetaanko nytkään näitä kasvavia ongelmia riittävän vakavasti ja pystytäänkö näihin tarttumaan myös tarpeeksi varhaisessa vaiheessa.

Työkykyä ylläpitävät yksilökohtaiset kuntoutustarpeet huomioiva toiminta tuleekin sisällyttää erittäin merkittäväksi osaksi näitä kuntoutusohjelmia. Kaikki toiminnat, jotka pitävät työkykyä yllä ja myöskin mieltä vireänä, eivät vaadi välttämättä aina suuria rahasummia, jos käytettävissä olevat varat osataan oikein ja oikeiden tarpeiden mukaan suunnata. Tämä vaatii entistä enemmän yhteistyökykyä, asioihin paneutumista työpaikoilla niin työnantaja- kuin myös työntekijäpuolella. Meidän kaikkien tulisi oppia näkemään asiat enemmän kokonaisuuksina kuin yksittäisinä osasina.

Myöskin kuntoutukseen pikaisesti pääsyssä esiintyy ongelmana liian usein, sanoisiko näin, juonittelua siitä, kuka korvaa vammasta johtuvan hoidon erityisesti silloin, kun on tapahtunut jokin tapaturma ja vamman hoidon korvausvastuu on tulkinnanvarainen. Maksajaa ei yleensä heti tahdo löytyä. Näissä viivyttely ja erilainen päätöksenteon pyörittely ja pallottelu vie monesti niin pitkälle, ettei potilaan kannalta hyvää lopputulosta enää välttämättä saavuteta. Näissä valitettavissa tapauksissa yhteiskunnalle tulee moninkertaiset kulut vamman hoidosta ja työstä poissaoloista. Näistä voisi aivan kouluesimerkkinä mainita moninaiset olkapäävammat, jotka aiheuttavat pitkittyessään usein jonkin asteisen työkyvyttömyyden.

Yhteiskunnan kannalta on myös tärkeää, että työelämässä olevat saataisiin ajoissa ennalta ehkäisevään kuntoutukseen, kun varsinaiset ongelmat ja vaivat eivät vielä ole aiheuttaneet työstä poissaoloja. Kaikkien kannalta tehokkainta ja ehdottomasti halvinta olisi saada ihmiset huomaamaan myöskin jatkuvan liikkumisen ja myös vapaaehtoisen kuntouttavan toiminnan tärkeys työkyvyn ylläpidossa.

Kuntoutukseen käytettävät rahamäärät ovat vuosittain noin 1,2 miljardia euroa, joka on iso summa. Sen tehokas käyttäminen edellyttää uutta ajattelua ja joustavuutta eri kuntoutustoiminnoissamme. Unohdamme liian helposti, että usein ihmisten terveyden ja kunnon ylläpitoon liittyvät aakkoset luodaan jo hyvinkin nuorena erilaisina liikuntaharrastuksina ja peleinä. Pitäisikö meidän entistä enemmän siirtää painopisteitä nuorten ja koululaisten liikuntaharrastuksien kehittämiseen? Myös ikääntyvälle väestölle järjestettävä ohjattu toiminta edesauttaisi omatoimisuutta ja säilyttäisi vanhemman väen mahdollisimman pitkään normaalissa asumisessa ja liikkumisessa.

Todella suurena ja nopeasti edessä olevana tosiasiana meillä on voimakkaasti kasvava vanhusväestö, joka tarvitsee hyvin monenlaista kuntoutusta ja erilaisia avohuollon palveluita. Osa ikääntyvästä väestöstä tarvitsee pitkiäkin laitoshoitojaksoja varsinkin leikkaushoidon jälkeen ja jatkeena, ja niihinkin tarvitaan jatkuvaa henkilöstön läsnäoloa. On kuitenkin nähtävissä lisääntyvä tarve myös lähipalveluiden saatavuudelle. Ne antaisivat joustavuutta ja mielekkyyttä hoitaa ja kuntouttaa ilman suurta byrokratiaa jopa kotona. Tämä varsinkin silloin, kun kuntoutuslaitokset ovat kaukana ja kuntoutettavien terveydentila sitä puoltaisi. Tämä kyllä edellyttää ammattinsa osaavan henkilökunnan lisäämistä, mutta minusta on tärkeää panostaa ihmisläheiseen toimintaan enemmän kuin suuriin laitoksiin.

Yksi iso ja tärkeä ryhmä ovat omaishoitajat, jotka tekevät todella tärkeää yhteiskunnallista työtä. Heidän ansiostaan olemme selvinneet tähän saakka monista inhimillisistä haasteista. Noin 300 000 ihmistä tekee pyyteetöntä työtä jopa 24 tuntia vuorokaudessa ja yleensä hyvin pienellä taloudellisella korvauksella tai jopa kokonaan ilmaiseksi. Tämä ryhmä, johon kuuluu hyvin paljon hoidon tarpeessa olevien puolisoita, ansaitsee kyllä paremman huomioimisen ja huolenpidon jaksamisestaan ja toimeentulostaan.

Sotiemme veteraanien kuntoutus on puhuttanut usein meitä kaikkia tässä talossa, ja olemme sen kehittämisen puolesta puhuneet, mutta teot edelleen tahtovat puuttua. Veteraanien keski-ikä on jo yli 80 vuotta. Heidän toimintakykynsä heikkenee nopeasti, ellei heidän omatoimista selviytymistään tueta tehokkaasti. Kuntoutuksen kehittäminen on ollut veteraanipolitiikan painopistealueena koko edeltäneen vuosikymmenen. Veteraanien poistuma ja määrärahan kasvu on nopeuttanut kuntoutuskiertoa, mutta säännöllisyyden tavoite ei vielä toteudu. Potentiaalinen veteraanien lukumäärä oli vuonna 2003 keskimäärin 110 000, kun veteraanien kokonaismäärästä on vähennetty sotainvalidit, jotka saavat vuosittaisen kuntoutuksen.

Arvoisa rouva puhemies! Meidän yhteinen kunniavelkamme on huolehtia sotiemme veteraaneista ja heidän puolisoidensa kuntoutuksesta.

Marjatta  Stenius-Kaukonen  /vas:

Rouva puhemies! Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa, että tasa-arvon ja terveyspolitiikan näkökulmasta on tärkeää korostaa myös työelämän ulkopuolella olevien, kuten pitkäaikaissairaiden, vammaisten ja ikääntyneiden oikeutta kuntoutukseen toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Eivät kaikki pitkäaikaissairaat suinkaan ole työelämän ulkopuolella, vaan onneksi suurin osa on työelämässä mukana. Tämmöinen pikkuinen ylimääräinen sana jäi tänne, kun en itse päässyt olemaan viimeisessä käsittelyssä mukana. Uskon, että olisin kyennyt siihen, että se olisi sieltä poistettu.

Pitkäaikaissairaiden kuntoutuksesta eri järjestöjen edustajat puhuivat hyvin yhdensuuntaisesti. Viesti oli se, mitä täällä lähetekeskustelussakin paljon toistimme, että pitkäaikaissairaiden kuntoutus ei ole järjestyksessä kokonaisuudessaan. Tietysti pitkäaikaissairaat ovat sellaisia, joita paljon kuntoutetaan ja jotka ovat kuntoutuksen piirissä, mutta tarpeeseen nähden aivan liian vähän kuitenkin.

Valiokunta on sitten vielä tarkemmin ottanut kantaa pitkäaikaissairaiden kuntoutukseen, vaikkakin otsikon Ikäihmisten kuntoutus alla. Mielestäni — viittaan äskeiseen — se ei suinkaan koske pelkästään ikäihmisiä. Totta kai se koskee hyvin paljon myöskin ikäihmisiä, ja on tärkeää, että heitä kuntoutetaan, mutta ylipäänsä pitkäaikaissairaiden kuntoutus pitää liittää osaksi hoitoa, niin kuin se oikeasti kuuluukin. Tosiasiassa se ei ole järjestyksessä.

Hyvin useiden järjestöjen taholta on tuotu esille se, että kuntoutus on itse asiassa jätetty järjestöjen harteille Raha-automaattiyhdistyksen avustusten turvin. Järjestöt ovat kyllä, voi sanoa, oikeita kuntoutuksen kehittäjiä ja järjestäjiä siinä mielessä, että heillä on kaikkein suurin intressi. Siellä ovat sekä potilaat että yleensä terveydenhuollon henkilöstö eri tasoilta yhdessä suunnittelemassa, ja sieltä tulee niitä uusia ajatuksia ja innovaatioita ja uusia toimintamuotoja, mutta rahoitus ei voi olla pelkästään Raha-automaattiyhdistyksen harteilla. Valiokunnalla on kannanotot siitä, että nimenomaan sekä perus- että erikoissairaanhoidossa pitää kuntoutus saada mukaan.

Toinen syy tietysti siihen, miksi nämä, joille se olennaisesti kuuluu, ovat sen tavallaan jättäneet vähän niin kuin toiselle sijalle, on se, että Kela on kuntoutuksen rahoittaja, mutta Kelan rahoitus ei suinkaan riitä. Erityisesti harkinnanvaraisen kuntoutuksen määrärahat ovat riittämättömät. Tämä on kokonaisuus, jota mielestäni ei voi liikaa korostaa, vaan kun tehdään näitä saumattomia hoito- ja palveluketjuja, kuten valiokunta ponnessaan toteaa, niissä tulee ottaa kuntoutus keskeiseksi osaksi.

Erityisesti täällä puhutaan myöskin mielenterveyspotilaiden kuntoutuksesta. Se on aivan olennainen asia, ja siellä tietysti puutteita on valtavasti. Erityisesti silloin, kun on kysymys jostain mielen sairaudesta pitkäaikaissairautena, se aiheuttaa masennusta, niin kuin nämä muutkin pitkäaikaissairaudet, ja juuri siinä erityisesti tarvitaan kuntoutusta. Mutta yksi keskeinen asia myöskin, mitä valiokunta mietinnössään korostaa, on se, että kaikissa pitkäaikaissairauksien hoidoissa pitää juuri psykososiaalisen kuntoutuksen ja hoidon olla osana, koska pitkäaikaissairaus sinänsä on selkeästi tekijä, joka helposti aiheuttaa masennusta, koska sairauden kanssa eläminen aiheuttaa rajoituksia ja, ikävä kyllä, myöskin syrjintää.

Koska pitkäaikaissairaus on aina sokki sekä potilaalle että silloin, kun on kysymys lapsesta, koko perheelle, sen osaksi tämä psyykkinen tuki pitää liittää heti alusta alkaen. Erityisesti aivan siinä alkuvaiheessa tarvitaan todella tukea, jotta sairauden kanssa oppii elämään. Kun siihen sitten tottuu, vähitellen eläminen alkaakin sujua, mutta alkuvaihe on usein todella vaikea, johtaa kyllä hyvin vaikeaan masennukseen. Mutta myöskin sitten sairaudet erilaisten komplikaatioiden kanssa johtavat usein myöskin syväänkin masennukseen, ja tämä yhteys mielestäni pitäisi tarkemmin nähdä ja huolehtia siitä, että todella se psyykkinen kuntoutus ja hoito kuuluvat nimenomaan pitkäaikaissairauksiin. Me voisimme varmasti paljon näitä mielenterveysongelmia jo tätä kautta ehkäistä.

Nythän "Ehkäisy" on "Kuntoutus" -otsikon alla, mutta tietysti kyllähän ehkäisy on eri asia kuin kuntoutus. Mutta kun "Ehkäisy" on "Kuntoutuksen" alla, niin siitä on tässä yhteydessä syytä puhua. Kun aika rientää, niin totean vain lyhyesti sen, että kakkostyypin diabeteksen ehkäisyyn ovat keinot olemassa ja ne vaativat satsausta, todella järjestelmällistä toimintaa. Ministeri Biaudet’lle veimme ehdotuksen ja toivomme, että tämä asia lähtisi liikkeelle, koska todella näitä komplikaatioita pystytään ehkäisemään, kun järjestelmällisesti toimitaan. Sitä ei voi tehdä vain järjestön toimesta ja Raha-automaattiyhdistyksen tuella, vaan siihen tarvitaan nimenomaan myöskin hallituksen sitoutumista ja rahoitusta.

Päätösten kestäminen pitkään kuntoutusrahan osalta on todellinen ongelma myöskin. Kuntoutusrahaa pitäisi voida maksaa myöskin silloin, kun odotetaan hoitoon ja tutkimukseen pääsyä. Nyt kun puhutaan hoito- ja tutkimusjonojen purusta, niin pitäisi myöskin siinä yhteydessä puhua kuntoutusjonojen purkamisesta.

Pentti   Tiusanen  /vas:

Arvoisa puhemies! Huolimatta siitä, että kuntoutusselonteko ja sen käsittely täällä on ikään kuin sivuroolissa, kun ajattelemme, että eduskunnasta pääuutinen tänään on ollut taas jälleen ydinvoima ja talousvaliokunnan mietintö, painotan myös lääketieteen kannalta ja lääkärinä sitä, miten tärkeä asia tämä kuntoutus on. Se on kylläkin ollut varsin pitkälle teoriaa varsin monille potilaille ja potilasryhmille jo ennen nyt akuuttia julkisen terveydenhuollon romahdusta. Se on ollut etenkin vanhemmille ihmisille lähinnä verrattavissa lottovoittoon. Yli 65-vuotiaitten Kansaneläkelaitoksen kustantama kuntoutus, laitoskuntoutus, on ollut hyvin harvinaista. B-lausuntoja on tehty, hyvin harvoin se on johtanut tulokseen.

Terveydenhoidon ja etenkin kirurgian kehittymisen myötä hoitoajat ovat lyhentyneet. On lyhki, siis lyhytaikainen kirurgia, päiväkirurgia, jolloinka kuntoutuksen merkitys on entisestään kasvanut, sen liittäminen itse kirurgiseen toimenpiteeseen, kun potilas on varsin lyhyen ajan sairaalassa.

Se on asia, joka sananmukaisesti on ontunut. Jos polvioperaation jälkeen kuntoutukseen ei kiinnitetä kylliksi huomiota, potilas ontuu todella pitkään. Tällaiset käytännön kysymykset ovat kuntoutusasiassa myös mielestäni merkittäviä.

Kuntoutus ei ole vain vanhempien ihmisten asia, se on myös nuorten ihmisten asia. Esimerkiksi skolioosin, selkärangan tietynlaisen epämuodostuman ja kehittymishäiriön hoidossa kuntoutus nimenomaan on avainasemassa koko jatkoelämän kannalta.

Edelleenkin eräs sellainen kuntoutusmuoto, joka on jatkuvasti todellakin heikoilla sekä perusterveydenhoidossa että keskussairaalatasolla, sairaanhoitopiiritasolla, on hemiplegia- eli aivohalvauspotilaiden kohdalla afasiakuntoutus eli puheterapian saaminen, afaatikkojen kuntoutus, jotka ovat siis saaneet vasemman aivolohkon puolelle joko verenvuodon tai verenkiertohäiriön.

Arvoisa puhemies! Ihan esimerkinomaisesti totean, miten epäloogista tämä on: Jos sairaanhoitopiiri tarjoaa avopalveluna puheterapiaa potilaalle mutta potilas joutuukin sitten paikalliseen terveyskeskussairaalaan esimerkiksi tilanteen huononemisen takia, siis kotoaan jälleen sairaalaan, tällä kertaa siis terveyskeskussairaalaan, niin sairaanhoitopiiri ei enää voi antaa afasiakuntoutusta tälle potilaalle. Potilas ei siis voi käydä puheterapeutin luona terveyskeskussairaalan osastolta keskussairaalan poliklinikalla. Se on mahdotonta. Jälleen törmäämme siihen, että meillä on kahdenlainen lainsäädäntö. Meillä on kansanterveyslaki ja meillä on sitten erikoissairaanhoitolaki, ja ne aiheuttavat myös käytännön elämässä ihan selviä ristiriitaisuuksia.

Akuutti kuntoutus on tärkeää. Tähän ed. Stenius-Kaukonen viittasi, muun muassa siis depressiopotilaiden kohdalla. Esimerkiksi fibromyalgiassa on kysymys sellaisesta sairaudesta, että se nimenomaan vaatisi kuntoutusta. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat saman tyyppisiä. Ne voivat olla myös hyvin akuutteja asioita. Huonosti ohjatun kuntoutuksen jäljet — mainitsin jo postoperatiiviset, siis leikkausten jälkeen tulevat, mutta myös muissa akuuteissa tilanteissa, esimerkiksi tapaturmien yhteydessä — ovat pitkät ja tulevat kalliiksi ja myöskin tietysti inhimillisesti erittäin raskaiksi.

Mitä tulee psykiatriseen hoitoon, niin sairaaloiden keskittyminen, erikoissairaanhoidon keskittyminen yhä harvempiin yksiköihin, aiheuttaa varmasti myös kuntoutuksen suhteen ongelmia.

Täällä mainittiin jo sotainvalidit, yleensä veteraanikuntoutus. Todellakin sotainvalidit käyvät usein jatkuvaa — voi sanoa vielä jatkuvaa — sotaa siinä mielessä, että haitta-astetta ei nosteta. E-lausuntokierroksia ja E-lausuntorumbaa pyöritetään. Sotainvalidi ei kuitenkaan pääse esimerkiksi 30 prosentin haitta-asteen tasolle, jotta voitaisiin kuntoutusta tehostaa. Valtiokonttori on edelleenkin näissä asioissa hyvin rigidi. Jotkut kunnat tukevat veteraanikuntoutusta, useimmat eivät. Tämä on myös selkeästi asia, jossa pitäisi ihan yleisistä, siis humaanisista, syistä, mutta myöskin aivan terveydenhoidon ja terveyden kehittämisen näkökulmasta kuntoutusta ja tukea lisätä.

Varsin usein myös työtapaturmien ja liikennetapaturmien jälkeen vakuutusyhtiöt aina tilaisuuden tullen unohtavat jatkohoidon eli kuntoutuksen ja ilmoittavat heidän kohdaltaan vastuun loppuneen.

Arvoisa puhemies! Halusin osoittaa, että kuntoutus on todella moninainen, hyvin monella sektorilla tapahtuva ja hyvin tärkeä asia. Siihen käytetään 1,2 miljardia euroa vuositasolla. Se on todella suuri summa. Olen aivan vakuuttunut, että tuota mahtavaa rahasummaa voitaisiin käyttää paljon tehokkaammin.

Eero  Akaan-Penttilä  /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Tämä valtioneuvoston selonteko kuntoutuksestahan on nyt kolmas. Edelliset on annettu vuosina 94 ja 98, ja tätä taustaa vasten itse asiassa minulla on muutamia huomioita tästä selonteosta ja sen käsittelystä valiokunnassakin.

Kaikkinensahan kuntoutus on vaikea, hyvin monimutkainen asia. Toiset sanovat sitä jopa ongelmaksi. Minusta se voi olla sitä, mutta se on haasteellinen ongelma monin tavoin. Siinä on huomattavasti kehittämismahdollisuuksia. Hyvin helposti vain käy niin, niin kuin tänään täälläkin on jo todettu, että tämä keskustelu eräällä lailla leijuu pelkästään hallinnollisella tasolla. Totta kai se on hyvä asia, koska sillä lailla voidaan asioita lainsäädäntömielessä kehittää, mutta kyllä meidän paremmin pitäisi tässäkin salissa muistaa se vanha sanonta, jota vammaistyössä on kauan aikaa sanottu, että ei pitäisi puhua vammaisista, vaan pitäisi puhua vammaisille, jolloin itse asiassa tarkoitetaan sitä, että kun tapaa pyörätuolissa istuvan, niin pitäisi mennä kyykkyyn, puhua hänen tasollaan, niin että silmät olisivat samalla tasolla, ja kaikista asioista puhua heidän kanssaan, jotka näitä palveluja ja kuntoutusta tarvitsevat eniten. Se asenne tästä tietenkin puuttuu tässä vaiheessa, mutta tämä on kolmas selonteko ja tästä on hyvä meidän kehittää näitä asioita eteenpäin.

Määritelmä jo osoittaa, että emme ole läheskään valmiita tämän asian kanssa, kun valiokuntakin joutui toteamaan, että määritelmä on liian vaikea asia. Minusta siitä pitäisi meidän maassamme kyllä päästä eteenpäin. En tiedä sitä keinoa vieläkään, mutta virkamiehille lähettäisin tämän signaalin, onko sitten osamääritelmistä kysymys tai osa-alueista ja niiden sisällä määritelmistä. Mutta kun toivon seuraavaa selontekoa aikanaan, niin siinä minusta ei saisi enää sanoa, että tämä on liian monimutkainen ja vaikea ja joka suuntaan leviävä asia.

On erittäin hyvä, että tämän vaikuttavuutta on tutkittu, se on ihan selvä, mutta siellä on ihan passeleita lauseita, joissa todetaan, että kaikkia kuntoutuksen muotoja ei voi vaikuttavuustasolla tutkiakaan. Näinhän se on, mutta jos koulutuksen kautta saadaan ammattilaiset asialle, niin silloin vaikuttavuus toteutuu itsestään, ilman että sitä tieteellisesti välttämättä aina on todettu.

Taloudellisesti tämä on myöskin vähän määritelmätasolla vielä kesken. Nimittäin 7,2 miljardia vanhaa rahaahan tähän menee, mikäli mukana ovat peruskoulun erityisopetus ja vanhusten kuljetuspalvelut. Mutta jos erotetaan nämä kaksi asiaa, joita nyt kumpaakaan ei välttämättä kyllä tarvitse kuntoutus-käsitteen alla pitää, niin silloin jo pelkästään määrärahat putoavat 5,6 miljardiin markkaan entistä Suomen rahaa. Näitä seikkoja pitäisi vähän kohdentaa eri lailla.

Eniten minä ehkä yritin valiokunnassa puhuttaa valiokunnan jäsenenä sitä, mikä tämän selonteon tapa tulevaisuudessa mahtaisi kaikkinensa olla. Kaipaisin siihen semmoista sektorointia, jolla raportoitaisiin niin kuin nytkin, mutta tarkasteltaisiin asiaa toistuen samasta näkökulmasta. Jos on oikeat kohderyhmät mukana, niin se tuottaa paremmin konkretiaa, se tuottaa parempia tuloksia. Tässä selonteossa on erittäin hyviä tietoja niille, jotka eivät ole alan ammattilaisia. Mutta alan ammattilaiset kentällä kaipaavat tästä kyllä konkretiaa, sellaisia ohjenuolia, jotka veisivät asioita myös valtiontalousarvion tasolle ja kuntien talousarvioihin ja selvästi sitä kautta resursoituisivat asiat mahdollisesti vähän toisella lailla.

Itse asiassa on hassua, että siinä selonteossa, joka vuonna 98 annettiin, sivulla 4 on mainittu edellisen selonteon toteamat kehittämistarpeet ja -ongelmat. Ne olisivat olleet minusta aivan hyvä pohja tälläkin kertaa. Siellä on selvästi omana lokeronaan kuntoutuksen tavoitteet ja sen käsite, toisena lokerona asiakkaan asema, kolmantena työnjako ja rahoituskysymykset, neljäntenä terveydenhuollon voimavarojen riittävyys kuntoutukseen, jota ei nyt semmoisenaan tarkastella esimerkiksi tässä ollenkaan, vaikka se on a ja o toteutumisen suhteen. Kauniita asioita me kaikki osaamme puhua, mutta tarvitaan, että se konkretisoituisi vaikkapa kuulokojeiden lukumäärän suhteen, joka liittyy omaan alaani ja joka on aivan ala-arvoisessa tilassa sivistyneessä Suomessamme. Itse asiassa en ollenkaan alan ammattilaisena ymmärrä, miksi niin on. Se on vain näin harkitusti päätetty.

Samaten täällä on muita kehittämistarpeita, joita ovat apuvälineiden saatavuus, niin kuin osittain vihjaisin jo, kuntoutusta koskeva tutkimus, lähihoitajien ja muun henkilöstön kuntoutuskoulutus, suojatyölainsäädännön uudistaminen, päihde- ja mielenterveysongelmaisten kuntoutus ja vanhusväestön kuntoutus sekä päihdeongelmaisten kuntoutusrahat, esimerkiksi nämä. Niitä voitaisiin käsitellä varmaan teknisesti yhtä aikaa tai mahdollisesti vähän erikseen sen sijaan, että annetaan tällainen kaiken kattava selonteko kerran neljässä vuodessa. Miksi ei, rouva puhemies, vaikkapa jollain muulla metodilla? Onko se kuitenkin sitten terveyskertomuksen yhteydessä, mutta kuntoutusepiteetin alla tuotaisiin jotain näistä sektoreista esille. Se toisi koko tämän asian lähemmäs konkretiaa ainakin minun mielestäni.

Sitten vielä haluaisin tähän loppuun sanoa: Erinomaista oli se, että saimme valiokunnassa lausuman, jossa vaikeavammaisten kuntoutuksessa hyvin selkeä puute nyt nostetaan sille tasolle, että se pitäisi korjata. Toisin sanoen ikädiskriminaatiopykälä, 65 vuotta, poistetaan ja todetaan, että lakisääteisesti pitäisi yli 65-vuotiaiden vaikeavammaisten edelleen saada olla lääkinnällisessä kuntoutuksessa, jos siihen tarvetta on. Sehän on ollut omituinen ja hallinnosta johtuva määräys tällä hetkellä.

Aivan lopuksi sanoisin vielä Oulun mallista, jonka valiokuntamme puheenjohtaja otti esille, että se oli erittäin hyvä vierailu, jonka me teimme sinne kaksi vuotta sitten. Ehkä voimakkaasti yksinkertaistaen voisi sanoa, että sen systeemin paras opetus oli mahdollisesti se, että jokainen, on sitten sotaveteraani tai vanhus tai kuntoutuksen tarpeessa oleva ihminen, joka menee Suomessa terveyskeskuslääkärin vastaanotolle, voisi sen vastaanoton yhteydessä sopivassa vaiheessa myöskin kysyä: "Arvoisa tohtori, mikä on minun kuntoutussuunnitelmani?". Tällöin lääkäreiden olisi syytä jonkinlainen kuntoutussuunnitelma saman tien tehdä. Osaava lääkäri osaa sen tehdä viidessä minuutissa, jos hän tuntee potilaan terveydentilan.

Keskustelun nopeatahtinen osuus päättyy.

Pirkko  Peltomo  /sd:

Arvoisa rouva puhemies! "Kunnossa kaiken ikää", näinhän jossain vaiheessa sanoimme. Kun käytin sosialidemokraattisen ryhmäpuheenvuoron, totesin silloinkin, että kuntoutusta, hoitoa ja palveluja annettaessa ja tuettaessa ei pitäisi katsoa niinkään henkilön matkamittarissa olevia kalenterivuosia vaan henkilön kuntoa ja kuntoutuksen sekä palvelujen tarvetta. Tilanteet, joissa ihmiset tarvitsevat kuntoutusta, poikkeavat hyvin paljon toisistaan. Jo lapset tai nuoret saattavat joutua tilanteeseen, jossa elämän oikeille raiteille saaminen edellyttää kuntouttavia toimenpiteitä. Haluankin lausua sosiaali- ja terveysvaliokunnalle lämpimät kiitokset siitä, että sen jäsenet ovat todella huolella paneutuneet kuntoutusselontekoon ja puuttuneet kuntoutuksen puutteisiin ja myöskin hyviin puoliin.

Puhemies! Yksi yhteiskunnan perustehtävistä on taata lasten ja nuorten edellytykset elää ja kasvaa terveellisessä ja turvallisessa ympäristössä. On huolestuttavaa kuulla tietoja, että mielenterveyshäiriöiden yleisyys korostuu nuoremmissa ikäryhmissä. Mielenterveyden ongelmista kärsiville lapsille ja nuorille pitää viipymättä pystyä tarjoamaan psykiatriaan erikoistunutta hoitoa ja kuntoutusta. Lapsipotilaat eivät voi odottaa kuukausia hoitoon pääsyä, sillä kehittyvän ja kasvavan lapsen ongelmat helposti moninkertaistuvat hoidon odotusaikana. Seurauksena on, että kuntoutuminen vie aina pidemmän ajan. Siksi on perusteltua tarjota elämänhallintaa ja sosiaalista selviytymistä tukevaa kuntoutusta mielenterveysongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Nyt, kun valmistellaan Kansallista terveysstrategiaa, yhdyn ed. Stenius-Kaukosen näkemyksiin siitä, että siellä pitäisi olla selkeästi myöskin mielenterveyskuntoutuminen ja siitä selvä ohjeistus.

Rouva puhemies! Työssäjaksaminen ja työhyvinvointi ovat työelämän suurimpia haasteita tulevina vuosina. Työelämässä olevien työkyvyn ylläpitäminen ja kuntoutus eivät onnistu, ellei työpaikoilla huomiota kiinnitetä henkilöstön riittävyyteen, esimiestyöhön ja työn organisointiin, työn kuormitustekijöihin, työoloihin ja työturvallisuuteen sekä osaamisen, työhön vaikuttamisen ja uudistuskyvyn vahvistamiseen. Toisaalta työpaikoille on annettava mahdollisuudet huolehtia työhyvinvoinnista. Työeläkekuntoutus ja muu ammatillinen kuntoutus, ehkäisevä työterveydenhuolto sekä työturvallisuus- ja muun lainsäädännön kehittäminen hyvinvointia tukevasta näkökulmasta ovat keskeisellä sijalla. Mielestäni sosiaali- ja terveysvaliokunta on hyvällä tavalla puuttunut näihin asioihin.

Työelämän kehittämisen lisäksi on kiinnitettävä huomiota pitkäaikaistyöttömien terveyteen. Työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan lausunnossa kiinnitimme huomiota työttömien kuntoutukseen. Sosiaali- ja terveysvaliokunta on lausunut, että keinoja työttömien työterveyshuollon järjestämiseksi tulisi pikaisesti etsiä, jotta työkyvyn ylläpito myös työttömyysaikana varmistettaisiin. Juuri näin. Mielestäni hyvä aloitus on jo tapahtunut, kun perustettiin parikymmentä yhteispalvelupistettä ympäri Suomenmaata. Näissä yhteispalvelupisteissähän on työntekijöitä kunnan sosiaali- ja terveydenhuollosta, Kansaneläkelaitoksesta ja työvoimahallinnosta. Tämä on oikea paikka, missä päästään pitkäaikaistyöttömien ongelmiin käsiksi. Kun yhteispalvelupisteessä on myös terveydenhoitaja tai sairaanhoitaja, hän pystyy tekemään terveystarkastuksen ja arvioimaan työttömän työkykyä ja hänen terveyttään ja myös ohjaamaan hoitoon ja kuntoutukseen, ja näin terveyttä ja kuntoa ylläpitävää toimintaa voidaan tämän työttömän tai erityisesti pitkäaikaistyöttömän kohdalla edistää.

Puhemies! Olen erittäin iloinen siitä, että valiokunta otti yhdeksi kärjeksi 65 vuotta täyttäneet vammaiset ja erityisesti vanhukset. Yksi tämän hetken ongelma koskee juuri 65 vuotta täyttäneiden sekä eläkkeellä olevien vaikeasti vammaisten henkilöiden kuntoutusta, koska Kansaneläkelaitoksen vaikeavammaisten kuntoutus päättyy 65 ikävuoden iässä. Myöskään kuntien terveydenhuolto ei ole kyennyt vastaamaan tähän ikääntyvän väestön kuntoutustarpeeseen. Siksi tulee todella kiinnittää huomiota niihin tilanteisiin, joissa kuntoutuspalveluiden tarjonta heikkenee sen jälkeen, kun Kansaneläkelaitoksen kuntoutustoimenpiteet ovat päättyneet.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan ensimmäinen lausumaehdotus tähtää juuri tähän päämäärään. Mietintö menee valtioneuvostolle tiedoksi ja tarpeellisia toimenpiteitä varten. Lausumaehdotushan toteaa näin: "-- hallitus selvittää mahdollisuudet saattaa 65 vuotta täyttäneet vaikeavammaiset Kansaneläkelaitoksen järjestämän lakisääteisen lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin." Myös sen takia olen erittäin hyvilläni tästä lausumaehdotuksesta, että olen itse tehnyt lakialoitteen 3/2002 vp. Omassa lakialoitteessani esitän aivan samaa, että Kansaneläkelaitoksen tulee järjestää lääkinnällistä kuntoutusta myös vanhuuseläkkeellä oleville vaikeavammaisille.

Tuija Nurmi /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle kuntoutuksesta osoittaa sen, että nyky-yhteiskunta kuitenkin suhtautuu nyt jo myönteisemmin kuntoutukseen. Näyttää siltä, että siitä päätellen, miten valiokunta on käsitellyt asiaa, halutaan myös enemmän kannanottoja. Kuntoutuksesta halutaan nähdä myös konkreettisia vaikuttavuustuloksia.

On erittäin tärkeää, että uskallamme puhua uudenlaisesta kuntoutuksesta, ja näemme näistä kannanottoja selkeästi tässä sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä. Siinä korostetaan muun muassa sitä, että kuntoutusta tarvitaan sellaisissa uusissa haasteissa kuin uupumis- ja masennusoireyhtymissä, joita varmasti aiemmin ei niin paljon ollut kuin nykyisin. Samoin pikaisen kuntoutuksen tarvetta korostetaan, mikä on aivan oikein.

Mietinnössä kohdassa Apuvälineet haluaisin löytää ihan näitten konkreettisten apuvälineitten lisäksi vähän uudenlaista ajattelutapaa. Kokoaisin sen otsikon alle Yleisen avun antaminen näille kuntoutusta tarvitseville.

Sain juuri käydä vierailemassa alueellani mielenterveyspotilaitten omaisten tilaisuudessa. Siellä todettiin, että kuntoutusta ja huolenpitoa tarvitsevat myös tällaiset henkilöt, jotka ovat läheisesti tekemisissä sairaiden omaisten kanssa. Näitten omaishoitajien taikka perheenjäsenten terveydentilasta on myös pidettävä huolta. Tätä emme saa unohtaa, kun puhumme kuntoutuksesta.

Saman yläotsikon alla voisimme myös ottaa käsittelyyn vammaisten henkilökohtaiset avustajat. Vammaiset eivät varmasti kaikki tarvitse, varsinkaan ne, jotka pärjäävät kotona omaishoitajan avulla, henkilökohtaista avustajaa koko päiväksi, vaan riittäisi jo sekin, että muutama tunti viikossa tulisi joku ulkopuolinen henkilö virkistämään heidän vointiaan. Vammaisilta ihmisiltähän usein puuttuvat sosiaaliset kontaktit perheen ulkopuolelle, jotka taas ovat ihan normaalia terveille, hyväkuntoisille ihmisille.

Tulevaisuuden kehittämislinjasta sosiaali- ja terveysvaliokunta mainitsee aivan oikein vanhusväestön ja työolosuhteiden kehittämistarpeen ja sen, että resurssit kohdistuvat oikein eli vaikuttavuus ja voimavarojen kohdentaminen arvioidaan uudelleen. Samoin myös tämä arka asia päihdekuntoutuksesta ja mielenterveysongelmista kärsivien kuntoutuksesta on paikallaan.

Kiinnitin huomiota, että täällä on kolmantena seikkana keskitytty asiakkaan aseman parantamiseen ja asiakasyhteistyön kehittämiseen. Tämänpäiväisten puhelinsoittojen perusteella, kun olen joutunut erilaisten ihmisten kanssa tekemisiin, huomasin, että eräässä virastossa sain aika töykeää palvelua. Olen varma, että sitä muutkin ovat saaneet. Jo ihan hyvällä tapakasvatuksella tällainenkin asia olisi korjattavissa tai sillä, mitä aikoinaan Raimo Ilaskivi opetti Helsingin kaupungin työntekijöille, kuinka puhelimessa käyttäydytään. Se ei kovin paljon resursseja vaatisi.

En voi myös olla puuttumatta työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan lausuntoon. Myös siellä kiinnitettiin huomiota nopean puuttumisen malliin eli siihen, voisiko työterveydenhuolto yhdessä erikoissairaanhoidon kanssa selvittää nykyistä tehokkaammin heti ongelmien ilmaannuttua niiden lääketieteellisen puolen ja siihen liittyvät hoitosuunnitelmat jne. Tällöin voitaisiin keskittyä nopeammin parantamaan henkilön toimintakykyä. Tämä on mielestäni ihan oikein.

Palaan vielä tähän mielenterveys- ja päihdekuntoutukseen. Työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunta totesi, että se on kuullut tutkimuksesta, jonka mukaan 7 prosenttia koko työssä käyvästä väestöstä eli noin 150 000 henkilöä kärsii työuupumuksesta ja stressin oireista joka viides henkilö. Kyllä meidän täytyy tähän asiaan kiinnittää huomiota vakavasti. Työuupumuksesta ja stressistä varsinkin kärsivät yleensä ahkerat, tunnolliset työntekijät. Juuri ne, joita tarvitsemme, putoavat kelkasta helpoimmin.

Työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan lausunnossa mainitaan myös yrittäjien ja omaa työtään tekevien kuntoutus. Täytyy todeta, kun selonteon käsittelyn yhteydessä on tämän asian kanssa joutunut painiskelemaan, että yrittäjien sosiaaliturvassa, johon kuntoutuskin tavallaan kuuluu, on paljon vielä kehittämisen varaa ja asiaan on pikaisesti puututtava.

Työttömien kuntoutuksesta puhuttaessa täytyy myös muistaa se näkökohta, mistä ed. Ilkka Taipale on usein puhunut, että työttömistä pitää kartoittaa sairauseläkkeelle ne henkilöt, jotka eivät enää työhön kykene. Tämä on erittäin tärkeää. Mutta erittäin tärkeää on myös muistaa, että työ on hyvää kuntoutusta ja se on uusilla luovilla ratkaisuilla pyrittävä takaamaan mahdollisimman monille. Viittaan vielä kerran siihen mielenterveyspotilaitten omaisten tilaisuuteen, jossa kävin. Siellä todettiin, että esimerkiksi Lahdessa pitkäaikaissairailla on saatu erittäin hyviä tuloksia siitä, että esimerkiksi skitsofreenikot voivat käydä päivätöissä laitoksenomaisessa paikassa ja he kuntoutuvat arjen päivärytmiin paljon paremmin kuin jos sairastaisivat yksin kotona.

Matti Kangas /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Kuntoutusselonteossa olemme tekemisissä tärkeän asian kanssa. Eduskunnassa asiasta käyty keskustelu on nostanut esille monia tärkeitä seikkoja ja osoittanut, että tässä salissa on paljon asiantuntemusta sosiaali- ja terveyshuollon alalla.

Kuntoutusta koskevaa tutkimusta ja kuntoutuksen vaikuttavuutta on tutkittu ja arvioitu huolella. Tehty selvitys osoittaa, että kuntoutus on yleisesti ottaen vaikuttavaa, mutta kuntoutuksen oikeaan kohdentamiseen ja ajoitukseen liittyy ongelmia. Tulokselliselle kuntoutukselle ovat yhteisiä moniammatillinen yhteistyö, kuntoutuksen yhdistäminen ympäristöön, lähi- ja työyhteisöön, sekä kuntoutuksen tarkka kohdentaminen ja varhain aloittaminen.

Valiokunnan lausunnossa ansiokkaasti korostetaan kuntoutuksen merkitystä kuntoutettavan toiminta- ja työkyvylle. Aivan oikein, tavoitteena pitää olla hyötyjen kanavoiminen yksilöille ja yhteiskunnalle. Kuntoutuksella on monia tärkeitä ulottuvuuksia. Työväestön ikääntyminen ja vanhusväestön osuuden lisääntyminen aiheuttavat merkittäviä määrällisiä haasteita kuntoutukselle. Kuntoutuksella on suurta merkitystä vanhusten ja eläkeläisten toimintakyvyn säilymiselle ja elämänlaadun kehittämiselle. Varsinkin työntekijöitten työkyvyn säilyttämisen ja työssä jaksamisen kannalta kuntoutus on avainasemassa. Kuntoutuksella voidaan korjata työperäisiä fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. Vaikeavammaisten ja kehitysvammaisten osalta kuntoutuksella parannetaan kotona selviämisen mahdollisuuksia ja näitten ryhmien mahdollisuuksia osallistua työelämään.

Arvoisa puhemies! Työelämään liittyvänä asiana kuntoutuksessa korostuu sen ennaltaehkäisevä luonne. Kuntoutuksen ja muun hoidon tavoitteena on ensisijaisesti työllisyyden tukeminen. Tasa-arvon ja terveyspolitiikan näkökulmasta on korostettava myös työelämän ulkopuolella olevien ryhmien etuja, kuten pitkäaikaissairaitten, vammaisten ja ikääntyneitten oikeutta kuntoutukseen ja heidän työkykynsä ylläpitämiseen. Työttömät tulisi huomioida, heidän kunnostaan pitää myös pitää huolta ja työttömät, jotka eivät ole enää työkykyisiä, pitäisi laskea eläkkeelle.

Aivan erityiseen asemaan nousevat mielenterveyden häiriöt, koska niitten osuus työkyvyttömyyden syynä on kasvanut merkittävästi. Eläkkeelle siirtymiset ovat lisääntyneessä määrin seurausta erilaisista masennus- ja työuupumusoireista. Mielenterveystyö on arvokasta työtä, ja sen tarve näyttää kasvavan voimakkaasti. Tähän tarpeeseen meidän on pystyttävä vastaamaan perusterveyshuollon ja kuntoutuksen keinoin, koska ei voi olla niin, että suuret määrät potilaita jää hoitamatta siksi, ettei heillä ole varaa mennä hoitoon yksityissektorin kalliitten hintojen takia. Mielenterveystyöllä saadaan paljon hyvää aikaan, ja resursseja on suunnattava nimenomaan ennakolta ehkäisevään toimintaan.

Tulevien vuosien todellinen haaste on tuottaa riittävästi kuntoutuspalveluja kasvavalle vanhusväestölle heidän toimintakykynsä ylläpitämiseksi ja toimintamahdollisuuksien lisäämiseksi. Ensisijainen vastuu ikäihmisten toimintakyvyn säilymisestä on näillä ihmisillä itsellään, mutta yhteiskunnan pitää tukea ja kannustaa tätä tavoitetta ja tarjota välineitä vanhusten toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Kuntoutuksella saadaan aikaan huomattavia säästöjä vanhustenhoidossa. Ikääntyneitten liikkumis- ja toimintakyvyn ylläpitämisen mahdollisimman pitkään ja itsenäisen selviytymisen edistämisen ja kuntouttamista tukevien palveluiden saamisen kotiin tulisi olla kuntoutuksen painopistealueita. Monet vanhukset haluavat olla omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Hyvällä kuntoutuksella voidaan vahvistaa ikäihmisten toimintakykyä, mahdollistaa heidän kotona asumisensa aiempaa pitempään ja näin välttää vanhusten joutumisen laitoksiin. Kotona mahdollisimman pitkään selviytymistä voidaan edistää monimuotoisilla kuntoutuspalveluilla.

Arvoisa puhemies! Työikäisten kuntoutukseen liittyen olemme työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnassa käsitelleet monipuolisesti työikäisten kuntoutumista ja työkykyä ylläpitävää tyky-toimintaa sekä työeläkelaitosten vastuuta kuntoutuksessa. Työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunta on erityisesti kiinnittänyt huomiota kuntoutuksen ehkäisevän toiminnan tärkeyteen, koska monissa työperäisissä sairauksissa oikea-aikaisella hoidolla saadaan erittäin hyviä tuloksia. Samoin työpaikan olosuhteet ja työn johtamiseen liittyvät seikat ovat tärkeitä tekijöitä työssäjaksamisen kannalta. Terveyshuollon ja kuntoutuksen yhteensovittaminen on työelämän ja työkyvyn säilymisen tulevaisuuden haaste.

Kuntoutuksen kokonaismenot olivat vuonna 2000 arviolta 1,2 miljardia euroa eli noin 7,2 miljardia markkaa. Suuri summa rahaa. Ikärakenteen muuttumisesta johtuen vanhusväestön kuntoutukseen on tehtävä merkittävää määrällistä lisäämistä. Työelämän ja erityisesti työpaikkatason toimijoiden vastuuta pitää kehittää työkyvyn ylläpitämiseksi ja työolosuhteiden kehittämiseksi. Kuntoutuksen vaikuttavuutta ja voimavarojen kohdentamista pitää arvioida säännöllisesti ja tehostaa. Painopistealueena on päihdekuntoutuksen ja mielenterveysongelmista kärsivien kuntoutuksen voimavarojen lisääminen samoin kuin lapsiin ja nuoriin kohdistettavien ehkäisevien toimien tehostaminen.

Kaiken kuntouttavan toiminnan tavoitteena pitää olla potilaan kuntouttaminen. Toiminnan pitää olla sellaista, että se tukee ikäihmisten toimintakykyä ja virkeyttä, edistää työntekijöiden työkykyä ja työssäjaksamista sekä mahdollistaa vammaisten henkilöiden kotona selviytymisen ja parantaa heidän mahdollisuuksiaan siirtyä työelämään.

Pekka Ravi /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Sosiaali- ja terveysvaliokunta ottaa varsin perusteellisen ja seikkaperäisen mietintönsä lopussa kantaa selonteossa esitettyihin kuntoutuksen kehittämislinjauksiin ja toteaa ne kauttaaltaan, niitähän oli melkoinen joukko, kannatettaviksi, mutta esittää niihin liittyen joitakin erityispainotuksia. Eräänä näistä painotuksista valiokunta nostaa voimakkaasti esille kuntoutuksen voimavarojen kohdentamisen ja arvioinnin ja vaikuttavuuden arvioinnin samassa yhteydessä.

Kannattaa ehkä hieman pohtia sitä, millä tavalla tämä tärkeä tavoite saavutettaisiin. Selonteossa todettiin selkeästi, että arvioinnin tueksi tarvitaan lisää tutkimusta ja erityisesti painotettiin kotimaisen tutkimuksen merkitystä. Taitaa kuitenkin olla niin, että pelkkä tutkimustoiminta ja sen tuottama tietokaan ei vielä riitä. Puutteeksi on nimittäin osoittautunut tutkimustiedon soveltaminen käytännön kuntoutustoimintaan. Siis tarvitaan tiedon lisäksi todella ajankohtaista vaikuttavuusanalyysiä ja kuntoutusjärjestelmän rakenteiden kehittämistä. Näen tässäkin suhteessa valiokunnan kolmannen lausumaehdotuksen erittäin perustelluksi.

Toiseksi haluaisin nostaa esille veteraanien kuntoutustarpeen. Valiokuntakin on nostanut tämän asian esille, tosin varsin lyhyenä mainintana. Selonteossahan jo aivan oikein todettiin, että veteraanien määrä alkaa vuoden 2005 jälkeen pienentyä. Luonnollisena seurauksena tästä kehityksestä on, että yhä useammat veteraanit pääsevät entistä säännöllisemmän kuntoutuksen piiriin. Kannatettavina tavoitteina tässä yhteydessä selonteossa mainittiin myöskin palvelujen painopisteen siirtäminen entistä enemmän kotiin ja kotihoitoon sekä veteraanikuntoutuksen ja kuntien vanhustenhuollon yhteistyön kiinteyttäminen.

Tähän liittyen haluan nostaa esille selonteossa mainitun sotainvalidien laitosten tulevaa käyttöä selvittäneen työryhmän esille tuomat näkemykset. Tuo työryhmähän esitti harkittavaksi, että sotilasvammalain mukaista oikeutta laitoshoitoon harkittaisiin laajennettavaksi myös lievästi vammautuneille eli 10—25 prosentin sotainvalideille ja sitten myöhemmässä vaiheessa myös veteraaneille sekä sotainvalidien ja veteraanien puolisoille ja leskille. Esitys on mielestäni hyvin perusteltu ja kannatettava ja tukisi sairas- ja veljeskotien alkuperäistä toiminta-ajatusta sekä edistäisi hyviksi havaittujen hoito- ja kuntouttamiskäytäntöjen hyödyntämistä myös yleisesti vanhustyössä. Toivoisin, että tätä esitystä lähdetään määrätietoisesti jatkossa viemään eteenpäin.

Arvoisa rouva puhemies! Lopuksi haluaisin minäkin omalta osaltani nostaa esille työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan lausunnon ja nimenomaan sen osan, jossa korostetaan voimakkaasti yrittäjien ja omaa työtään tekevien kuntoutustarpeitten merkitystä. Tällä saralla on varmasti todellakin paljon tekemätöntä työtä. Panin ilolla merkille sen, että myöskin sosiaali- ja terveysvaliokunta on tämän asian tärkeyden havainnut, mikä ilmeni myöskin valiokunnan puheenjohtaja Vehkaojan täällä käyttämästä esittelypuheenvuorossa.

Mikko  Kuoppa  /vas:

Arvoisa puhemies! Vaikeavammaisten kuntoutuksen 65 vuoden ikäraja tulee poistaa Kelan kuntoutuksesta. Asianmukaisen kuntoutuksen jatkaminen on myös vanhuuseläkeiässä turvattava. Vanhusväestön kuntoutuksen keskeiseksi lähtökohdaksi on otettava toimintakyvyn ylläpitäminen ja sen kautta elämänlaadun parantaminen.

Täällä on jo puhuttu mielenterveyskuntoutuksen tärkeydestä, mutta haluan siitä myös muutaman sanan sanoa. Mielenterveyskuntoutus on kaikkein puutteellisinta sekä palvelujen tarjonnan että kuntoutusajan toimeentulon turvaamisen osalta. Mielenterveyskuntoutujan omaiset ja läheiset tulisi kytkeä mukaan jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jos kuntoutettava on siihen halukas. Mielenterveyskuntoutujien omat voimat ovat usein niin vähäiset, etteivät he kykene hakemaan apua ja tarvittavia palveluja. Siksi he joutuvat erityisen helposti väliinputoajiksi. Myöskin työelämässä on selvästi nähtävissä, että työkyvyttömyys yhä useammin on seurausta mielenterveyssyistä. Tämän johdosta myöskin tulisi entistä enemmän kiinnittää huomiota niihin olosuhteisiin työpaikoilla, joissa ihmiset työskentelevät.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintöön on otettu kolme lausumaehdotusta. Ensimmäisessä lausumaehdotuksessa puututaan juuri tähän 65 vuotta täyttäneiden henkilöiden asemaan. Mielestäni tämä pitäisi ehdottomasti ja nopeasti saada täytäntöön, jotta nämä ihmiset pääsisivät myöskin jatkossa kuntoutuksen piiriin ja sitä kautta heidän elämänlaatunsa paranisi ja myöskin yhteiskunta varmasti säästäisi kustannuksia.

Kolmannessa lausumassa puhutaan kuntoutuspalvelujen rahoituksesta ja rahoituksen jakautumisesta. Jo selonteon lähetekeskustelussa esitin, että eläkevakuutusyhtiöiden vastuun kuntoutuksen rahoituksesta pitäisi olla nykyistä selvästi suurempi. Se on todella vaatimaton, kun muistetaan, että eläkevakuutusyhtiöillä on rahastoja yli 400 miljardia markkaa ja kuitenkin heidän osuutensa on muutaman prosentin suuruinen kuntoutuksen kustannuksista. Samoin myös eläkevakuutusyhtiöt ovat yksi suurimpia hyödynsaajia onnistuneesta kuntoutuksesta. Jos voidaan jatkaa henkilön työuraa kuntoutuksen avulla muutamia vuosia, on selvää, että eläkevakuutusyhtiöt siitä hyötyvät eniten. On tietenkin selvää, että myöskin kuntoutettava ihminen hyötyy siitä, että hän pysyy toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään.

Lisäksi haluaisin puuttua erääseen kohtaan, mihin myöskin työ- ja tasa-arvovaliokunnan lausunnossa on otettu kantaa. Pienten työpaikkojen kohdalla työkykyä ylläpitävä toiminta on lähinnä sattumanvaraista. Tämä sattumanvaraisuus pitäisi pystyä lainsäädännön avulla poistamaan, jotta kaikki työntekijät olisivat samanarvoisessa asemassa siitä riippumatta, minkä kokoisessa työpaikassa he ovat. Näin ollen voitaisiin tehostaa työkykyä ylläpitävää toimintaa ja sitä kautta lisätä ihmisten terveyttä, myöskin mielenterveyttä, mikä nyt on nousemassa erääksi suurimmista työkyvyttömyyden syistä. Samalla tällä voitaisiin myöskin edistää sitä tavoitetta, että eläkeikää pyritään nostamaan, mihin pyrkivät muun muassa eräät eläkepaketit, joita nyt eduskunnassa parhaillaan käsitellään. Näin ollen nämä olisivat hyvin samansuuntaisia ja tavoiteltavia asioita, että pienissäkin työpaikoissa ajoissa työkykyä ylläpitävä toiminta saataisiin käyntiin ja sitä kautta turvattaisiin henkilön työkyky.

Kuntoutuksella parannetaan ihmisten elämänlaatua niissä tilanteissa, joissa osa ihmisen toimintakunnosta on menetetty. Toimintakyvyn ylläpitäminen on erityisen tärkeää sekä näille henkilöille että myöskin yhteiskunnalle, koska laitoshoidossa kustannukset ovat monta kertaa suuremmat kuin itse kotona toimeen tullen tai avohoidossa. Tämä, jos mikä, olisi oikeata säästötoimintaa: elämänlaatu paranee ja samalla yhteiskunnan kustannuksia säästyy.

Päivi  Räsänen  /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Selonteon sisällyttämä aihepiiri on erityisen laaja, mutta tässä puheenvuorossa haluan kiinnittää erityisesti huomiota valiokunnan ensimmäiseen lausumaehdotukseen, jossa siis eduskunta edellyttää, että hallitus selvittää mahdollisuudet saattaa 65 vuotta täyttäneet vaikeavammaiset Kansaneläkelaitoksen järjestelmän lakisääteisen lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin. Tämä ponsihan liittyy kysymykseen ikäsyrjinnästä ja ylipäänsä 65 vuotta täyttäneiden henkilöiden kuntoutuksen tarpeesta.

Henkilökohtaisesti olisin toivonut, että ponsi olisi kirjoitettu velvoittavammassa muodossa niin, että hallitukselta olisi edellytetty sitä, että ei pelkästään selvitetä näitä mahdollisuuksia vaan että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin lainsäädännön muuttamiseksi tässä toivotulla tavalla. Tähän valiokunnan enemmistö ei halunnut tässä vaiheessa lähteä. Joka tapauksessa toivon, että ministeriössä otettaisiin ponsi hyvin vakavasti ja todellakin ryhdyttäisiin tähän selvitystyöhön, koska juuri vaikeavammaiset kokevat sen äärimmäisen epäoikeudenmukaisena, että 65 vuotta täytettyään heiltä käytännössä usein aktiivinen kuntoutus loppuu. Se siirtyy kuntien vastuulle, mutta käytännössä se monesti todellakin miltei loppuu. Kuitenkin iän myötä vaikeat vammat eivät suinkaan ole helpottamassa, vaan monesti niiden haitat entisestään pahenevat.

Väestön ikääntyessä tulee yhä tärkeämmäksi edistää ikäihmisten toimintakyvyn säilymistä ja toisaalta myös vammaisten mahdollisuuksia osallistua työelämään. Ikääntyneiden ja vammaisten kuntoutukseen tuleekin jatkossa kohdentaa merkittävästi nykyistä enemmän resursseja. On todettava, että se on myös kansantalouden kannalta kannattava sijoitus. Tällä hetkellä päävastuu ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitämisestä ja kuntoutuksesta on kuntien sosiaali- ja terveydenhuollolla. Tiedämme sen, miten rasitettuja kunnat ovat monessa suhteessa sosiaali- ja terveydenhoidon paineiden alla.

Kansaneläkelaitos järjestää vähäisessä määrin harkinnanvaraista kuntoutusta ikäihmisille, mutta Kela on aloittanut kehittämishankkeena geriatrisen kuntoutuksen verkottumiseen perustuvan kokeiluhankkeen, jossa tavoitteena on ollut kehittää toimivia paikallisia yhteistyömalleja ikäihmisen ja hänen lähipiirinsä, Kansaneläkelaitoksen, palveluntuottajien, sosiaali- ja terveystoimen sekä vapaaehtoisjärjestöjen kesken. Hankkeen loppuraportti valmistuu tämän vuoden aikana, mutta eri osapuolten hyvien kokemusten perusteella on aloitettu kuukausi sitten, huhtikuussa 2002, koeasetelmalla toteutettu tieteellinen tutkimushanke Jyväskylän ja Helsingin yliopiston kanssa.

Tutkimusten mukaan ikäihmisten kuntoutus on selvästi tuloksellisempaa kuin aiemmin on uskottu. Ihan erityisesti akuutin sairauden, esimerkiksi aivohalvauksen, vuoksi sairaalaan joutuneet vanhuspotilaat hyötyvät kuntoutuksesta ja nimenomaan riittävän varhain aloitetusta kuntoutuksesta. Heidän toimintakykynsä palautuu nopeammin ja pitkäaikaiseen laitoshoitoon joutumisen riski vähenee. Lainsäädäntö turvaa kuntoutuksen vaikeavammaisille 65 vuoden ikään saakka ja toisaalta työikäisille työkyvyn ylläpitämistä varten, mutta todellakin yli 65-vuotiaiden kohdalla kuntoutus valitettavasti käytännössä jää usein harkinnan varaan ja sen vuoksi monesti puuttumaan.

Arvoisa puhemies! Olen sitä mieltä, että keinotekoinen ja epäinhimillinen ikäraja tulisi kuntoutuslaista poistaa. Perustelen sitä myös sillä, että tuloksellinen kuntoutus on sijoitus, joka maksaa myös ikäihmisten kohdalla itsensä korkoineen takaisin.

Rakel  Hiltunen  /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Omassa puheenvuorossani nostan esille tästä laajasta selonteosta neljä asiaa. Kuten monet muut edustajat aikaisemmissa puheenvuoroissa ovat olleet tyytyväisiä siihen, että valiokunta on nostanut vaikeavammaisten yli 65-vuotiaiden kuntoutustarpeen nyt jo ponsiehdotuksena esille, minäkin olen siihen tyytyväinen. Ed. Räsänen epäili, onko tämä tarpeeksi velvoittava jatkoa ajatellen. Kun tätä keskustelua olen kuullut ja valiokunnan selkeää kannanottoa lukenut, niin haluaisin uskoa, että eduskunta voi omalla tavallaan myös paimentaa niin, että tässä asiassa edetään.

Aivan kuten muutkin edustajat haluan todeta, että silloin, kun vammainen ja myös pitkäaikaissairas ihminen, esimerkiksi reumaatikko, on vaikeasta vammastaan tai sairaudestaan riippumatta selviytynyt elämässään omaehtoisesti ja monet jopa työelämässä hyvin, niin on erittäin merkityksellistä ollut se, että työterveydenhoito tai Kelan antama kuntoutus on ollut siellä säännöllisenä tukena. Silloin, kun ikä tuo lisärasitteita ja siirrytään 65-vuotiaana eläkkeelle, on erittäin valitettavaa, että tuo säännöllinen kuntoutus katkeaa. Mielestäni se on osa meidän yhteiskuntamme vastuuta ylipäätään vanhenevasta väestöstä ja erityisesti niistä ihmisistä, joiden elämää on rasittanut jo pitkään sairaus tai vamma.

Toisena asiana nostan esille kuntoutuksen välittömän aloittamisen tarpeen sen jälkeen, kun kuntoutustarve on akuutin hoidon jälkeen todettu. Valiokunnan lausunnossa on nostettu esiin huoli siitä, että perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon välimatka on pitkä ja kynnys korkea. Kun Kansallista terveydenhoito-ohjelmaa nyt arvioi, niin minä hiukan pelkään, että kuntoutuksen edellyttämä saumaton yhteistyö perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon välillä ei pidä sisällään sellaista ajatusta, jossa asiakkaan tai potilaan kannalta olisi tällainen hoitoketju saavutettavissa. Informaation kulku potilaan kuntoutustarpeesta tulisi ainakin olla selkeää näiden kahden eri toimijan välillä.

Arvoisa puhemies! Psyykevammaisten kuntoutus ja mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten kuntoutus ovat nousseet monissa puheenvuoroissa esille. Nimenomaan nyt näiden ihmisten kohdalla moniammatillisuuden korostaminen, joka on kyllä mietinnössä todettu, on erittäin tärkeä. Myös tässä kohden pelkään, että jos terveydenhoitoa tarkastellaan vain terveydenhoitosektorin näkökulmasta unohtaen sosiaalitoimen voimavarat siinä rinnalla, niin nimenomaan nyt sitten kuntoutuksessa saattaa käydä niin, että se moniammatillinen tiimityö ja yhteensovittava työ hajoaa. Mielestäni terveysohjelman toteutuksen evästykseksi tulisi tästä selonteosta poimia muun muassa tämä asia.

Arvoisa puhemies! Ed. Akaan-Penttilä omassa puheenvuorossaan nosti esille apuvälinekysymyksen. Tunnen kuulovammaisten asioita paremmin ja senpä vuoksi nostan tätä kysymystä esille. Mielestäni tämän selonteon viesti myös Kansallisen terveydenhoito-ohjelman sisältämään jonojen purkuun on selvä tai sen tulisi olla selvä. Kun kuulovammainen ihminen tarvitsee joko uuden kuulolaitteen ensimmäisen kerran elämässään tai sen uusimisen, kun uutta tekniikkaa on tullut sijaan, niin jono ei saa olla kahta vuotta. Kun jonojen purku kansallisesti nousee nyt keskusteluun, niin mielestäni tähän kysymykseen tulisi myös kiinnittää huomiota.

Jaana  Ylä-Mononen  /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Vain muutamia näkemyksiä aivan lyhyesti, koska sekä työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnassa että sosiaali- ja terveysvaliokunnassa tätä kuntoutusselontekoa olen ollut valmistelemassa, tai siihen palautetta. Kiinnitän huomiota ikääntyvien kuntoutukseen ja olisin toivonut, että mietintötekstissä olisi ollut oikein paljon voimakkaammin sanottuna se, kuinka tärkeätä on ennalta ehkäisevä kuntoutus. Ei vain se, kuten ed. R. Hiltunen sanoi, että akuutin sairastumisen jälkeen on kuntoutuksen saumattomasti lähdettävä käyntiin. Onhan se niinkin, mutta kansanterveyden ja kansantalouden näkökulmasta on paljon oleellisempaa, että ennalta ehkäisevä kuntoutus lähtee käyntiin. Tästä on syytä olla myös huolestunut.

Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa on ollut tällainen opintolinja, fysioterapeutti-kuntohoitajasuuntaus, jossa on erikoistuttu ikääntyvien kuntoutukseen. Ja sitten kuinka kävikään: kun nämä henkilöt valmistuivat ammattikorkeakoulusta, he eivät ole saaneet töitä. Tässä on myöskin viesti ministeriöön, ja erityisesti pitää kiinnittää huomiota siihen, että kuntia patistetaan ryhtymään toimeen, että he myös palkkaavat ikäihmisten kuntoutukseen päteviä ja erikoistuneita henkilöitä nyt, kun koulutustakin siihen on.

Meillä on moni asia vielä lapsenkengissä. Me kuvittelemme, että proteesileikkauspotilaat hoituvat hyvin, ja kuitenkin, kun esimerkiksi Pirkanmaalla on selvitetty ja lähdetty uusia hoitokäytäntöjä nyt muokkaamaan, paljon on vielä tehtävää aivan tavanomaisessa, esimerkiksi lonkkaleikkauspotilaan hoitokuviossa. Täsmäkuntoutusta tarvitaan.

Lopuksi vielä, itse kannan erityistä huolta siitä, mitä perusterveydenhuollossa tapahtuu. Pitkäkestoinen, pitkäjänteinen hoitosuhde on kaiken a ja o, jotta kuntoutuksella on mitään mahdollisuutta toteutua.

Leea  Hiltunen  /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Se, että eduskunta on edellyttänyt kuntoutuksen selontekoa, on mielestäni jo viesti. Vaikka tämä on jo nyt kolmas selonteko — oli selonteko 94, ja vielä 98 edellytettiin uutta selontekoa — niin mielestäni viestintä osoittaa sen, miten suuri merkitys kuntoutuksella kaiken kaikkiaan on yhteiskunnallisesti ja myös yksilön kannalta. Toisaalta ajattelen myöskin sitä, että nimenomaan kuntoutuksen saralla liikutaan semmoisilla tehtäväalueilla, joilla koko ajan tulee uutta tutkimusta ja uutta osaamista, ja ennen kaikkea sitä, että tässä on isosta rahasta kysymys. On erittäin tärkeää, että myöskin seurataan, mitä tällä alueella tapahtuu, mikä on kuntoutuksen tuloksellisuus ja vaikuttavuus. Näistähän tässä on kysymys. Ennen kaikkea tietysti yksilön hyvinvoinnista on pitkälti kysymys.

Toivon suuresti sitä, että nyt kun Kansallinen terveysprojekti etenee, myöskin kuntoutuksen osuus tulee siellä voimakkaammin esille, niin kuin täällä monissa puheenvuoroissa on esille tullut. Tiedetään, että jo sairaanhoidon määritelmä sisällään pitää sen, että sairaanhoitoon, tutkimukseen ja kaikkeen siihen on aina liitettävä kuntoutussuunnitelma. Nyt tuntuu tietysti oudolta, miksi meidän täytyy oikein tässä mietinnössä korostaa kuntoutusselvityksen laatimista ja kaikkea sitä, mitä tuohon selvitykseen tulee sisällyttää.

Mutta näinhän se on, että arjesta nousevat viestit kertovat, että edelleenkään terveydenhuollossa, sosiaalitoimessa asiakas-potilas ei saa sellaista hoitosuunnitelmaa, sellaista palvelusuunnitelmaa, jossa olisi tehty nimenomaan yksilökohtainen kuntoutussuunnitelma ja myöskin pystytty sitten etenemään sillä tavalla, että jokaisen asiakkaan ja potilaan kohdalla paras mahdollinen kuntoutus toteutuu. Tulee jonotusaikoja ja tulee ongelmia apuvälineiden kohdalla ja monenlaisia kysymyksiä, miksi asiakas ei saa sitä parasta mahdollista hoitoa ja parasta mahdollista apuvälinettä. Näin nämä kysymykset sitten aiheuttavat lisäkustannuksia sekä yhteiskunnallisesti että yksilön kohdalla.

On oikein, että tässä selonteossa painotus on tietysti se, että kuntoutuksella on erittäin suuri merkitys työllisyyden edistäjänä sillä tavalla, että työvoimamme säilyy terveenä ja työkykyisenä ja sillä tavalla tulosta tekevänä. Erittäin hyvä asia on, että mietinnössä on vahvasti otettu esille työelämän ulkopuolella olevat kohderyhmät: ikääntyneet, vaikeavammaiset, 65 vuotta täyttäneet ja myöskin veteraanit on otettu esille.

Itse jäin miettimään, eikö minkään keskustelun yhteydessä, lähetekeskustelussa tai muussa yhteydessä, noussut esille esimerkiksi niin pieni ryhmä kuin omaishoitajaryhmä. Meillä on tällä hetkellä noin 300 000 omaishoidon piirissä. Kuitenkin tiedämme, että omaishoitajilla ei ole työterveyshuoltoa, laki ei kata heitä ja näin ollen heillä ei ole mitään oikeutta kuntoutukseen. He tekevät raskasta työtä. Tässä on yksi ryhmä myöskin, joka kaipaisi oikeutta kuntoutuksen piiriin. Mitä kautta se tapahtuu, siihen toivon myöskin, että ministeriössä haetaan ratkaisua. Kuntoutuspalvelujen tehokkuus varmasti askarruttaa pitkälti sen takia, että kuntoutus on kallista, rahaa palaa ja jonot ovat pitkiä.

Silloin on tietysti kysymys siitä, millä tavalla nämä kuntoutuspalvelut kaikkein tehokkaimmin järjestetään, myöskin se, että on uusia kohderyhmiä. Mielenterveyden häiriöt työkyvyttömyyden syynä ovat merkittävästi kasvaneet. Tässä mietinnössä on korostettu sitä, että perusterveydenhuollon mahdollisuuksiin vastata palvelujen tarpeeseen pitää puuttua. Täällä selkeästi sanotaan, että palvelujen tarpeeseen vastaaminen on puutteellista. Vaikka kolmannen sektorin, erityispotilasjärjestöjen, tuottamien kuntoutuspalvelujen tarjontakin on kasvanut, siitä huolimatta vajetta on. Sitten meillä on erittäin merkittäviä alueellisia epätasa-arvoisia käytäntöjä. Tähän on puututtava. Ne ovat tosiasioita. Sitten myöskin meillä on varmasti hyvinkin paljon saatavuuden kohdalla alueellisia eroavuuksia riippuen siitä, miten meillä eri terveydenhuollon piireissä, sairaanhoidon piireissä, on osaavaa henkilöstöä jne.

Valiokunta toteaa, että selonteosta välittyy ehkä liiankin myönteinen kuva kuntoutuspalvelujen saatavuudesta. Itsellenikin tästä tuli viesti, että näin on. Kuitenkin käytännön kokemukset ovat aivan toisenlaisia: palveluja joudutaan jonottamaan, eikä pääsy aina toteudu, vaikka tarve olisi jo todettu. Silloin on kysymys siitä, millä tavalla silloin, kun kuntoutustarve todetaan, kuntoutus käynnistyy. Potilaan asemasta on laki säädetty. Silloin olisi myöskin kysymys siitä, miten tuo laki toteutuu näitten kuntoutuspalveluja hakevien kohdalla. Se ei varmasti toteudu sillä tavalla kuin laki sitä edellyttäisi.

Ikääntyneiden kohdalla erityisesti se, minkä haluan vielä ottaa esille, on meidän vanhusväestömme. Me toivomme, että ikääntyvät vanhuksemme voisivat mahdollisimman pitkään asua kotona vielä sairaudenkin kohdatessa ja liikkumisen vaikeutuessakin. Mutta nimenomaan ongelma on se, että meidän kotipalveluresurssejamme on jouduttu kunnissa merkittävästi supistamaan. Tällöin esimerkiksi meidän ikääntyvä väestömme joutuu turhaan mielestäni hakemaan kuntoutuspalveluja. Sen sijaan jos kotiin ohjattaisiin kotipalvelua ja sellaista omatoimisen liikunnan ja päivittäisten toimintojen ohjaamista, ikääntyneiden terveydentila säilyisi varmasti parempana ja säästettäisiin kustannuksia ja vaikeampia kuntoutustoimenpiteitä. Näin ajattelen.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta on todennut jo aikaisemmasta selonteosta antamassaan lausunnossa, että näitten 65 vuotta täyttäneiden, erityisesti vaikeavammaisten kuntoutuksen tehostaminen on saatava alulle. On erinomainen asia, että se on tässä nyt pontena.

Se, minkä haluaisin erityisesti ottaa täältä esille, on työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan lausunnosta kohta, jossa työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunta toteaa, että työkyvyn menetystä ehkäisevät toiminnat, toimet eli työ- ja toimintakyvyn ylläpitäminen, on ykkösasia silloin, kun kuntoutuksen käsitettä mietitään työikäisen väestön kohdalla, ja työ- ja toimintakyvyn menettämisen uhan torjuminen, varhaiskuntoutus ja sitten työkykyä palauttavat korjaavat toimenpiteet. On syytä todella pohtia, ovatko kuntoutuksen nykyiset toimintamallit ja sisältö oikean suuntaisia.

Irja Tulonen /kok:

Arvoisa puhemies! Valiokunta on tehnyt nopeasti ratkaisuja, ja aika nopealla aikataululla tämä selonteko palasi takaisin tänne eduskunnan päätettäväksi. Se on ihan hienoa työtä.

Aika paljon yhteiskunnassa puhutaan nykyisin siitä, kuinka paljon päihdekuntoutukseen pitää laittaa yhteiskunnan rahoja. Varmasti meille monelle kansanedustajalle tulee tämän kaltaisia viestejä, että se on vähän niin kuin hukkaan heitettyä rahaa, että jos raittiina ja ilman huumeita selviää puoli vuotta, se on maksimi. Kuitenkin jos katsoo niitä tutkimuksia, että mitään ei tehtäisi, päihdekuntoutusta ei olisi, niin se vasta kallista on. Mielestäni mielenterveys- ja päihdekuntoutus ovat tätä päivää. Ne maksavat paljon, mutta kuntouttamatta jättäminen maksaa vielä enemmän.

Kun olen seurannut muutaman mielenterveyskuntoutujan elämää, niin voin sanoa, että juuri tällainen sosiaalipsykiatrinen kuntoutus on sitä hyvää kuntoutusta, jossa mielenterveysongelmainen nuori integroidaan uudelleen yhteiskuntaan. Hän jopa saa uudelleen työpaikan, vaikka välillä olisi huonommassakin kunnossa, mutta hän kokee olevansa yhteiskunnan täysipainoinen jäsen. Mielestäni sitä kuntoutusta on ihan ilo katsella. Se ei ole kallista, mutta se on todella arvokasta eettisesti, mutta myös kansantaloudellisesti.

Yksi asia, joka on mielestäni erittäin hyvä tässä valiokunnan mietinnössä, on se ponsi, josta itsekin olen tehnyt eduskuntakyselyn. Se on nimenomaan, että 65-vuotiaat eivät enää saa lääkinnällistä kuntoutusta Kelan kautta. 65-vuotias vaikeasti vammautunut tai vaikeasti sairastunut kyllä kärsii tavattoman paljon tästä ongelmasta. Jos ajatellaan ihmisiä, jotka saavat alle 65-vuotiaana aivoverenvuodon ja menettävät esimerkiksi puhekykynsä ja toinen puoli elimistöstä on halvaantuneena, he saavat jonkin verran kuntoutusta, mutta kun he täyttävät 65 vuotta, niin tämä kuntoutus loppuu. Niin kuin eduskuntakyselyynikin ministeri vastasi, se on sen jälkeen kunnan asia. Jokainen tietää, että kunta ei katso, että heidän tehtävänään on kuntouttaa. Kyllä se on Kansaneläkelaitoksen tehtävä antaa apua tässä tilanteessa. Sen tähden kannatan lämpimästi sitä, että tämä ikäraja poistuisi ainakin niin, että aluksi se olisi harkinnanvaraista, mutta tietysti toivoisi, että se olisi itsestäänselvyys kaikille 65 vuotta täyttäneille, jotka kuntoutuksesta hyötyvät.

Toinen potilasryhmä on tietysti ms-tautia sairastavat eli lihasrappeumaa sairastavat henkilöt, joille kuntoutus on oikeastaan elintärkeä asia. Jos heitä ei kuntouteta, he hyvin nopeasti tulevat vuodepotilaiksi. Ja kun tällainen ihminen täyttää 65 vuotta, häneltä lääkinnällinen kuntoutus loppuu ja sitä kautta kuntoutus oikeastaan kokonaan. He ovat hyvin nopeasti huonossa kunnossa. Tämä on epäviisasta taloudenpitoa ja potilaan kannalta tietysti erittäin ikävää. Todella toivon, että eduskunta toimii niin, että saisimme tämän ikärajan poistettua.

Puhemies! Vielä eräs asia. Ennaltaehkäisevästä kuntoutuksesta puhutaan paljon, mutta ei koskaan liian paljon. Eduskunta on joutunut lisäämään esimerkiksi lasten psykiatriseen kuntoutukseen ja lasten psykiatriseen sairaanhoitoon 90 miljoonaa markkaa yhteensä toissa vuonna ja kuluvalle vuodelle myöskin vielä rahaa. Jos nämä lapset olisivat ennaltaehkäisevässä kuntoutuksessa, jos meillä olisi henkilökuntaa aikaisemmin ennaltaehkäisemään näitä mielenterveysongelmia, niin luulen, että summa, jonka eduskunta lasten sairaanhoitoon ja kuntoutukseen, psykiatriseen sairauteen nimenomaan, joutuu esittämään lisämäärärahoja, voitaisiin puolittaa.

Vielä veteraanien kuntoutuksesta. Mielestäni hallituspuolueiden sopima hyvä asia on, että kun veteraanit vähenevät, niin kuntoutusmäärärahoja ei samassa suhteessa vähennetä, vaan että jäljellä olevat veteraanit pääsevät useammin kuntoutukseen. Mielestäni tämä on ansiokas päätös hallitukselta, ja toivon, että siitä on todella iloa.

Arvoisa puhemies! Mielestäni kuntoutusselonteossa on hyvin paljon hienoja ja hyviä asioita. Tietysti toivon, että saadaan myöskin taloudellisia asioita tämän hyvän kuntoutusselonteon ympärille ja saadaan näitä asioita myöskin taloudellisesti eteenpäin ja Kansaneläkelaitokselle sitä rahaa, josta kuntoutus tulee maksettavaksi.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Valiokunta on mietinnössään päätynyt kolmeen erittäin hyvään lausumaehdotukseen. Voi sanoa, että nämä kaikki kolme ovat erittäin tarpeellisia. Toivon vain, että niistä edetään toimenpiteisiin.

Valiokunta on myös kiinnittänyt huomiota siihen, että kuntoutus yleisesti ottaen on vaikuttavaa ja sen merkitys on todettu selkeästi. Mutta myös se, miten kuntoutus ajoitetaan, miten se aloitetaan, jotta tulokseen päästään, on nostettu tässä esille. Samoin on nostettu esille se, onko meillä riittävästi tietoa kuntoutuksen vaikutuksesta. Nämä ovat tärkeitä asioita.

Halusin tässä puheenvuorossani todeta, kun ed. Jaana Ylä-Mononen nosti esiin, että meillä on jo koulutusta ammattikorkeakoulussa, terveysalalla, sosiaalialalla, ja kun kuntoutusselonteossakin mainitaan, että meillä on lääkärinkoulutuksessa nostettu tämä asia esille, että Oulun yliopistossa lääketieteellisessä muun muassa on tätä lähdetty kehittämään, meillä on professuureja tulossa, ja näitten myötä tutkimusta on tulossa ja sitä kautta voidaan kuntoutusta kehittää. Mutta kysymys, minkä valiokunta on nostanut esille ja mikä mielestäni selonteossakin selkeästi nousee esiin, on, että meillä ei ole riittävästi resursoitu kuntoutukseen eri sairausmuotojen kohdalla. Näen, että tässä ei voi nostaa yhtä sairausryhmää, ei mielenterveys eikä fyysisiä sairauksia, vaan todella on tärkeää, että kaikkien sairausryhmien kohdalla kuntoutus toteutuu ihan alusta lähtien.

Juha  Rehula  /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Valiokunnan mietinnöstä, vastauksena valtioneuvoston antamaan kuntoutusselontekoon, haluan nostaa esille erään mielestäni aivan keskeisen asian, joka on tähänastisessa keskustelussa jäänyt varsin vähälle huomiolle.

Mehän käytämme kuntoutuksenalaiseen toimintaan, tämän otsikon alla olevaan toimintaan, yli miljardi euroa vuosittain. Toimijoita alalla on paljon, ja valiokunta on aivan oikein kiinnittänyt huomiota siihen, että koordinointia järjestelmän paremmaksi hoitamiseksi tulisi lisätä. Ratkaistavia ongelmia ja kysymyksiä siis riittää. Lainaan mietinnöstä seuraavaa: "Päävastuu ikäihmisenkin toimintakyvyn jatkuvasta ylläpitämisestä on ihmisellä itsellään." Tämä lause mielestäni viestittää osaltaan aivan keskeisimmän sisällön silloin, kun puhutaan siitä, miten kuntoutus voi onnistua ja miten edesautetaan yksilön hyvinvointia ja jaksamista työssä ja selviytymistä arkipäivän elämästä. Kuntoutettavan henkilön tulee olla motivoitunut, hänen tulee olla itse sitoutunut siihen prosessiin, joka viritetään, ja jos itse laiminlyö kuntoutuksen, niin lopputulos ei ole sellainen kuin mekin tässä salissa toivomme. Meidän vastuullamme on edellytysten aikaansaaminen ja niiden luominen, mutta ilman omaa tahtoa paraskaan osaaminen tai järjestelmä eivät voi toimia.

Esko  Kurvinen  /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Kävimme valtioneuvoston kuntoutusselonteosta maaliskuun alkupuolella perusteellisen lähetekeskustelun. Tämän pohjalta ja laajan asiantuntijakuulemisen jälkeen sosiaali- ja terveysvaliokunta on mielestäni tehnyt hyvän mietinnön sekä lausumaehdotuksillaan velvoittanut hallitusta konkreettisiin toimenpiteisiin kuntoutuksen tehostamiseksi nykyisestä. Tämän vuoksi käsittelen puheessani vain muutamaa mielestäni tärkeää asiaa.

Arvoisa puhemies! Maassamme vanhusväestön määrä kasvaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kuntoutettavien määrä tulevaisuudessa nousee voimakkaasti. Myös ihmisten eliniän ja eläkeiän kasvaminen väistämättä johtaa siihen, että kuntoutusta tarvitaan entistä enemmän. Työikäisten kuntoutuksen tarve tulee jatkossa olemaan aina 65 ikävuoteen saakka.

Se, miten pystymme kuntoutuksen hoitamaan ja sitä tarjoamaan jokaiselle sitä tarvitsevalle myös tulevaisuudessa, on haaste, johon on löydettävä vastauksia. Aivan selvää on, että kuntoutukseen suunnattuja rahoja ei pystytä lisäämään siinä suhteessa kuin kuntoutettavien määrän kasvu edellyttäisi. Kuntoutus on sen vuoksi kohdennettava mahdollisimman tarkasti ja jokaiselle kuntoutettavalle on pystyttävä tarjoamaan hänelle sopivinta, parasta ja hyödyllisintä kuntoutusta. Tämä tarkoittaa myös kuntoutuksessa käytettävien resurssien oikeanlaista ja tehokasta kohdentamista. Kun kuntoutus kohdennetaan oikealla tavalla, pystytään käytettävissä olevilla resursseilla parantamaan kuntoutettujen elämänlaatua ja työkykyä sekä vähentämään muiden kalliimpien sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä.

Tavallaan tähän liittyy myös kuntoutuspalvelujen järjestämisen selkeys. Sosiaali- ja terveysvaliokunta on tuonut esille tähän liittyen lausumaehdotuksissaan tärkeän kohdan, jossa se toivoo eduskunnan edellyttävän hallituksen ryhtymään toimenpiteisiin, että kuntoutuspalvelujen järjestämisen ja rahoituksen koordinointia lisätään ja vastuunjakoa selkeytetään. Selkeä työnjako ja päällekkäisyyksien välttäminen varmasti parantaa kuntoutusjärjestelmän toimivuutta.

Arvoisa puhemies! Jokaisen ihmisen itsensä hyvinvoinnin lisäksi myös suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta tavoitteena on oltava, että ihmiset pysyvät mahdollisimman hyväkuntoisina ja terveinä elämänsä kaikissa vaiheissa. Suomalaisten ikärakenteesta johtuen on tulevaisuuden kannalta välttämätöntä, että pystymme tekemään terveinä töitä nykyistä pitempään. Tavoitteen saavuttamiseksi ennalta ehkäisevä kuntoutustoiminta on osoittautunut parhaaksi keinoksi. Tarvittava kuntoutus on myös aloitettava tarpeeksi ajoissa ja sen on oltava säännöllistä.

Työpaikoilla onkin syytä jatkaa ja edelleen kannustaa ja kehittää työkykyä ylläpitävää tyky-toimintaa, jotta siitä muodostuisi osa työpaikan normaalia toimintaa. Myös työterveyshuollon painopistettä on mielestäni siirrettävä ensisijaisesti työkunnon ylläpitämiseen.

Myös ihmisten itsensä on kannettava vastuuta omasta kunnostaan. Työkykyä ja työkuntoa pitää kannustaa hoitamaan oma-aloitteisesti niinkin yksinkertaisella tavalla kuin esimerkiksi liikunnalla ja kuntosalikäynneillä ja terveellisillä elämäntavoilla. Liikunta auttaa myös henkistä kuntoa.

Arvoisa puhemies! Haluan tässä yhteydessä nostaa esille myös rintamaveteraanien ja sotainvalidien kuntoutuksen ja siihen liittyvät tarpeet. Veteraanien ja sotainvalidien hoidossa korostuu yhä enemmän sosiaali- ja terveyspalvelujen lisäksi monipuolinen kuntoutus. Oikein kohdennetulla kuntoutuksella veteraanien ja vanhusten omatoimisuutta ja toimintakykyä pystytään vahvistamaan. Siten ennaltaehkäistään joutumasta laitoshoitoon. Ikäihmisten tavoitteena pitää olla se, että he mahdollisimman pitkään pystyisivät asumaan kotona kodinomaisessa ympäristössä.

Veteraanien kuntoutus tapahtuu yhä enemmän kodissa ja kodin lähellä tapahtuvana avokuntoutuksena. Tällöin kuntoutus pystytään toteuttamaan jatkuvana toimenpiteenä. Mielestäni sotainvalidilain mukaisia laitoshoito-oikeuksia tulee laajentaa koskemaan myös lievästi vammautuneita sotaveteraaneja. Myös veteraanien puolisot ja lesket tulee asteittain saattaa laitoshoidon oikeuksien piiriin, niin kuin asiaa selvittänyt työryhmäkin on esittänyt.

Lopuksi haluaisin kiinnittää huomiota työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan lausunnossa mainittuun pienten työpaikkojen ja omatyötä tekevien yrittäjien työkyvyn ylläpitämisen tärkeyteen. Haluan voimakkaasti yhtyä siihen työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan käsitykseen, että kuntoutuksen panostusta pienten yritysten ja pienyrittäjien tarpeisiin täytyy voimakkaasti lisätä.

Esa  Lahtela  /sd:

Arvoisa herra puhemies! Ihan muutama havainto täältä edestä. Itse asiassa tämä kuntoutusselonteko on siinä mielessä ollut hyvä ja hedelmällinen aihe, jotta tässä on tullut uusia näköaloja tähän kuntoutuksen puolelle. Ensinnäkin ihan perusajatuksena voisi todeta sen, että työiässä olevien ihmisten osalta minusta kaikkein tärkeimmän lähtökohdan pitää olla vähän tuohon suuntaan niin kuin ed. Rehula sanoi, että pitää olla oma tahto ja se tilanne, jotta välttämättä ei kuntoutukseen tarvitse mennäkään, vaan työolosuhteet ovat sellaiset ja myös työpaikalla opastetaan semmoiseen toimintaan, että työkyky säilyy yllä siellä, ettei ole semmoinen tilanne vähän niin kuin rasvanipassa, että jos rasvaa ei siihen nippaan laiteta, vaan annetaan sen olla kuivana, niin se joudutaan vaihtamaan koko laakeri. Tämä on vähän huono vertaus, mutta kuitenkin kuvastaa sitä ihmisen tilannetta, jotta jos ei riittävästi pidetä liikettä ja huolta kunnosta ja tehdään hyvin yksitoikkoista liikettä, joudutaan sen takia kuntoutukseen ja se maksaa hirveän paljon. Tämä on peruslähtökohta työikäisen väestön osalta.

Kun itse on pitkään ollut työelämässä, pyrittiin omalla työpaikalla vähentämään sairauslomia ja ihmisten hyvinvointia sillä, jotta annettiin opetusta ja neuvontaa siinä, jotta älkää ököttäkö ihan paikallaan, vaan pitää liikehtiä ja olla taukojumppaa. Vaikka se alussa tuntui jäyhistä kavereista jäykähköltä, jotta tämä on ihan puppua, kyllä he pikku hiljaa oppivat ja kävivät verryttelemässä ja vaikka leukaa vetämässä tangoissa. Todennäköisesti se vaikutti kuntoon.

On ihan totta se, mitä täällä on puhuttu ja mitä mietinnössä todetaan näistä asioista. Joka tapauksessa tarvitsemme kuntoutusta. Yksi asia, jota olen tässä kuunnellut, on jäänyt vähemmälle maininnalle: Semmoiset henkilöt, jotka eivät välttämättä ole vielä yli 65-vuotiaita, vaan työkyvyttömät henkilöt, jotka ovat joutuneet jonkin syyn takia jäämään pois työelämästä, ovat kanssa semmoisessa loukussa, jotta he joutuvat ruinaamaan, jos saisivat kuntoutusta jossakin tilanteessa. Heillä on usein kyse siitä, jotta viime tingassa he saavat kuntoutuksen, kun ollaan sillä rajalla, joutuisiko mahdollisesti petipotilaaksi tai laitoshoitoon. Minusta heille pitäisi luoda kanssa tässä järjestelmässä asema.

Kun todetaan, jotta on tämmöinen ihminen, jolla esimerkiksi on selkävamma ja se vaatisi kuntoutusta, niin vaikka hän on eläkkeelle eikä ole enää työelämässä eikä palaudu työelämään, hänelle kanssa pitäisi saada, kun näitä tavoitteita luodaan, semmoinen olotila, jotta tietyin väliajoin harkinnan mukaisesti olisi mahdollisuus päästä kuntoutukseen samalla tavalla kuin yli 65-vuotiaan osalta, joista tässä on todettukin, että pitäisi selvittää ja katsoa, onko mahdollista ikäraja poistaa. Kela hoitaisi kuntoutuksen myös näiden ihmisten osalta, koska tiedetään ihan hyvin, että jos se jää kunnan kontolle, monissa kunnissa on raha tiukalla ja ensimmäisenä tietysti nipistetään sieltä, mistä on mahdollista. Se kohdistuu usein vanhuksiin, jotka ovat laitoksissa ja tarvitsisivat jonkin tasoista kuntoutusta, että pystyisivät olemaan edes jossakin kävelykunnossa, liikuntakykyisiä, ja hoitamaan omia pieniä askareitaan, mitä missäkin pystyvät.

Toinen asia, joka liittyy ikääntymiseen ja kunniavelkakysymykseen, ovat veteraanit. Tässä on kanssa niin paljon kuntakohtaisia eroja, että odottaisin kyllä, että nyt jo vihdoin viimein saataisiin jonkin tyyppinen vähimmäisnormisto myös näille ohiammutuille, joko sillä tavalla, että se on joka toinen vuosi tai kun porukka vähenee, joka vuosi olisi kuntoutus samalla tavalla kuin kohti sattuneille, jotka ovat vielä elossa, eli invalideille. Tämä pitäisi hoitaa kunnialla loppuun, koska näitä ihmisiä ei pitkälle enää tule olemaan, vuosikymmeniä, meillä tässä yhteiskunnassa. Odottaisi, että heidän tekemänsä työ kuitenkin ja tappelu, minkä ovat käyneet meidän hyväksemme, jollakin tavalla edes näinä viimeisinä vuosina palkittaisiin heille.

Yhdyn muuten pitemmittä puheitta tähän ja toivon, jotta pöytäkirjoista ne, jotka tätä eteenpäin työstävät, ottavat huomioon juuri työkyvyttömyyseläkkeellä olevien aseman.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Otin vielä puheenvuoroni siitä näkökulmasta, kun sekä kuntoutuksen selonteossa että valiokunnan mietinnössä on todettu, miten kuntoutuksen vaikuttavuudesta ei ole riittävästi tutkimusta. Myös kuntoutuksen käsite ei ole yksiselitteinen. Nämä ovat kaikki tosiasioita.

Haluaisin vielä korostaa sitä, että jos pyrimme vaikuttavuuteen, me tarvitsemme yhteyttä nimenomaan hoidon tutkimuksen ja kuntoutuksen tutkimuksen välillä riittävästi. On sairausryhmiä erityisesti psykiatrisen hoidon alueella, joissa on niin sanottua ylihoitoa tai alihoitoa. Tarkoitan esimerkiksi riittämätöntä psykososiaalista tukea tai liikaa tai väärää lääkitystä. Sillä on suuri merkitys siinä, millä tavalla kuntoutus toteutuu tai millä tavalla kuntoutuksella on vaikuttavuutta. Olisin halunnut, että mietinnössä ehkä olisi jollakin tavalla menty pidemmälle kuntoutuksen käsitteen selvittämisessä ja yhdistetty tähän hoito ja hoidon merkitys erityisesti pitkäaikaissairauksien kohdalla ja sen yhteys kuntoutuksen vaikuttavuuteen.

Olli   Nepponen  /kok:

Arvoisa puhemies! Kuntoutus sinänsä on hyvin tärkeä asia työkyvyn säilyttämiseksi työiässä ja eläkkeellä ollessa. Kun viimeksi ed. E. Lahtela nosti esiin rintamaveteraanien kuntoutuksen, jossa, totta kai, toiveet ovat suuremmat kuin mahdollisuudet, haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että sosiaali- ja terveysministeriö antoi hyvin seikkaperäisen uuden ohjeen vuoden 2000 alusta: "Rintamaveteraanien kuntoutus ja hoito". Kuinkahan moni tästä salista on tutustunut siihen? Se korostaa lähikuntoutuksen mahdollisuuksia, se korostaa kuntien velvollisuutta selvittää kaikkien rintamaveteraanien kunto ja tarve kuntoutukseen ja hoitoon. Jos nämä toimenpiteet suoritetaan, vähälläkin rahalla saadaan paljon enemmän aikaan kuin kalliilla laitoskuntoutuksella pitkien matkojen päässä.

Marjatta Stenius-Kaukonen /vas:

Arvoisa puhemies! Täällä on paljon puhuttu esimerkiksi aivoinfarktin ja sydäninfarktin jälkeisen kuntoutuksen tarpeesta. Mikä on yleisin, keskeinen syy aivoinfarktiin? Diabetes, viisikymppinen diabeetikko, mies tai nainen, jolla on ylipainoa ja kolesteroliarvot korkealla, verenpaine korkealla. Mikä on keskeinen syy sydäninfarktiin? Diabetes, samoilla perusteilla kuin äsken. Mikä on suurin yksittäinen syy työikäisten sokeutumiseen? Diabetes. Mikä on yleisin aktiivihoitoon tulevien munuaispotilaiden taudin syy? Tyypin 1 ja tyypin 2 diabetes. Mikä on keskeinen alaraaja-amputaatioiden syy? Diabetes.

Paljon puhutaan siitä, miten näitä, kun komplikaatiot on jo todettu, kuntoutetaan ja miten tärkeää se on. Se on erittäin tärkeää, mutta vielä tärkeämpää olisi se, että voitaisiin ehkäistä nämä komplikaatiot. Tyypin 2 diabetes voidaan ehkäistä. Siihen on yksinkertaiset konstit, jotka auttavat moneen muuhunkin: omenavatsa pois ja liikettä niveliin ja katsoo, mitä suuhunsa panee. Tältä pohjalta tulisi tätä lähestyä. Tämä ehkäisyn puoli jää liian paljon kuitenkin varjoon. Halusin tämän keskustelun lopuksi vielä kuitenkin nämä nostaa esille, kun täällä on paljon puhuttu hyviä, tärkeitä asioita. Kuntoutus on tärkeä sen jälkeen, kun ongelmia on syntynyt, mutta vielä tärkeämpää on se, että pyritään ehkäisemään ja hoitamaan hyvin, kun sairaus on todettu, viitaten ed. Rauhalan viime puheeseen.

Leea Hiltunen /kd:

Arvoisa puhemies! Haluan myöskin vielä ottaa puheenvuoron, koska ilmeisesti ne peruskysymykset ovat juuri hoidon tehokkuudessa eli siinä, että eri sairauksien kohdalla, kun sairaus todetaan, diagnosoidaan, hoito lähtee liikkeelle välittömästi parhaalla mahdollisella tavalla ja että meillä on riittävästi osaavaa ja pätevää ammattitaitoista henkilöstöä, ja siinähän meillä tällä hetkellä on nimenomaan vajetta: Hoidot pitkittyvät, tutkimusjonot ovat pitkät, ja näin ollen kuntoutustarve kasvaa. Varmasti, kun resursoidaan nyt terveydenhuoltoon Kansallisen terveysprojektin kohdalla, on syytä miettiä, mihin resursseja pannaan, pannaanko tutkimukseen ja hoitoon, mahdollisimman nopeaan hoitoon pääsyyn. Yhdyn täysin ed. Stenius-Kaukosen puheenvuoroon, koska sillä tavalla säästetään sekä inhimillisesti että myös yhteiskunnan määrärahoja.

Mietinnössä on kyllä otettu myös tämä ennalta ehkäisevä puoli erittäin hyvin esille. Kuntoutuksen tarvetta voidaan ehkäistä olennaisesti, jos pystytään vaikuttamaan elintapoihin liittyviin tekijöihin: ravintoon, liikuntatottumuksiin sekä päihteiden käyttöön ja tupakointiin. Tässä on otettu vain muutamia asioita esille. Varmasti paljon muutakin olisi voitu kirjata, millä ennalta ehkäistään sairauksia. Se on jo yksi tekijä, joka täytyy tänä päivänä resursoida ihan perusterveydenhuollossa ja varhaisessa toteamisessa, varhaisessa hoidossa ja varhaisessa kuntoutuksessa, samoin se, että on ennen kaikkea pätevää henkilöstöä, ettei meiltä valu yksityiselle sektorille tai maan rajojen ulkopuolelle osaava henkilöstö, erityisesti fysioterapia- ja hoitohenkilöstö ja lääkärit.

Yhden asian vielä sanon. Olisin toivonut, että ponsia olisi ollut ehkä useampiakin. Lausumaehdotukset ovat hyviä, mutta ikääntyneiden kohdalla olisi voitu todella näitä samoja asioita, joita täällä on nostettu esille, eri sairausryhmiä ja sellaisia kohderyhmiä, jotka nyt ovat jääneet ehkä vaille riittävää huomiota, nostaa esille ihan lausumaehdotuksen muodossa, samoin se, että meillä on vajetta kuntoutusrahan maksamisen kohdalla erityisesti päihdehuollon asiakkaiden kohdalla.