4) Hallituksen esitys laeiksi ihmisen elimien, kudoksien ja solujen
lääketieteellisestä käytöstä annetun
lain, sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 5 §:n
ja sairausvakuutuslain 7 luvun 4 §:n muuttamisesta
Inkeri Kerola /kesk(esittelypuheenvuoro):
Arvoisa herra puhemies! Käsittelyssämme on hallituksen
esitys laeiksi ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä
annetun
lain, sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain
5 §:n ja sairausvakuutuslain 7 luvun 4 §:n
muuttamisesta.
Puhemies! Tässä puheessani käytän
sitten nimitystä "lakiesitys ihmisen elimistä"
enkä tuota koko lakiesitystä joka kerta mainitse.
Tässä lakiesityksessä liikutaan mielestäni
herkällä maaperällä, sillä kysymyksessä on
usein ihmishengen pelastaminen elinluovutuksen avulla.
Vuonna 2008 arvion mukaan ainakin 15 elinluovutusta estyi omaisten
kiellon vuoksi. Tällä hetkellä jonossa
on yli 300 henkilöä ja 5—10 prosenttia
heistä menehtyy, koska siirrettäviä elimiä ei
ole saatavilla. Käsittelyssä olevan lain myötä arvioidaan
siirteiden saajia olevan 30— 70 henkilöä enemmän
kuin nykyisin. Lain tavoitteena on lisätä elinsiirtoja
mutta myös painottaa elinluovuttajan omaa näkemystä elintensä ja
kudostensa luovutuksesta.
Sosiaali- ja terveysvaliokunta pitää perusteltuna
tavoitella sitä, että päätös
elinten luovutuksesta tehdään vainajan elinaikanaan
ilmaiseman tahdon tai oletetun tahdon mukaisesti. Jos vainaja on
elinaikanansa ilmoittanut selkeän kiellon, elinsiirtoa
ei luonnollisesti saa tehdä. Tulkinnanvaraa löytyy
luonnollisesti tilanteista, joissa vainajan kantaa ei tiedetä tai
se on epäselvä. Näissä tilanteissa
ammattitaitoisen terveydenhuoltohenkilöstön asema
ja toiminta on oleellisen tärkeä. Siitä huolimatta
tulkinnan paikkoja varmasti jää tilanteisiin,
joissa omaisilla on oma kantansa, ja se voi myös erkavoitua
omaisten kesken.
Valiokunta tähdentää, että tiedottamista
elinluovutuksista lisätään kaikilla foorumeilla
niin, että mahdollisimman moni voisi antaa suostumuksensa
tai ilmoittaa kantansa elinluovutuksiin henkilökohtaisesti
elinaikanaan. Lakiesitykseen sisältyy myös uusia
korvauskäytäntöjä vähentämällä luovuttajalle
koituvia hoitokuluja ja ansionmenetyksiä.
Arvoisa puhemies! Teimme tämän mietinnön perusteellisesti,
tunteella, ja tämä mietintö oli yksimielinen.
Sirpa Asko-Seljavaara /kok:
Arvoisa herra puhemies! Suomessahan on tehty elinsiirtoja noin 30
vuotta, ja kuten puheenjohtajamme mainitsi, niin näitä kiinteitä elimiä on
siirretty viime vuonna noin 300 kappaletta, ja loput elinsiirroista
on luuydinsiirtoja ja niitä oli noin 100. Elimen luovuttajat
Suomessa ovat yleensä aivokuolleita vainajia, ja kuten
tiedämme, elinluovuttajista on ollut suurta puutetta. Ja
kuten ed. Kerola sanoi, niin viime vuonna oli noin 15 semmoista
vainajaa, jotka olisivat voineet luovuttaa elimen, mutta omaiset
olivat empiviä tai kielsivät sen. Tämä on
hyvin ymmärrettävää, sillä elimethän
otetaan vainajalta, joka on kuollut äkillisesti, on yleensä nuori, omaiset
ovat erittäin järkyttyneitä ja heidän
on hyvin vaikea muodostaa tätä kantaa äkisti.
Tämän uuden lain mukaan omaisten ei enää tarvitse
ottaa vastuuta siitä, että he päättävät,
saako elimet ottaa, vaan tämän 9 §:n
mukaisesti heiltä nyt vain tiedustellaan, onko vainaja
eläessään vastustanut elinsiirtoja. Tämä muotoilu
on myöskin perustuslakivaliokunnan hyväksymä.
Kaikki elinsiirrothan tehdään täällä meillä Hyksissä.
Kirurgisessa sairaalassa ja Meilahden sairaalassa tehdään
keuhko- ja sydänsiirrot. Elinsiirtotoiminta on erinomaisen
kustannustehokasta, ja uskommekin, että keskussairaalat
ymmärtävät, että tämä lakimuutos
nyt lisää näitä luovuttajia
ja tällä tavalla pystymme säästämään
kustannuksissa, koska jos munuainen siirretään,
niin tämän henkilön hoito on paljon halvempaa
kuin keinomunuaishoito, ja maksan, sydämen ja keuhkojen
siirrossa taas on kysymys inhimillisistä arvoista ja ihmiselämästä.
Tämän hallituksen esityksen sisältönä on myöskin
muutos asiakasmaksulaissa ja sairausvakuutuslaissa, jos kyseessä on
elävä luovuttaja. Näitä eläviä luovuttajiahan
on meidän organisaatiossamme varsin vähän,
yleensä ne ovat vanhempia, jotka luovuttavat elimen lapselleen,
jos kuollutta luovuttajaa ei löydetä. Tällöin
jos on elävä luovuttaja, niin työnantajalle
tulee oikeus saada tämän luovuttajan päiväraha
sillä tavalla, että hän voi maksaa palkan
tälle elimen luovuttajalle, ja elimen luovuttajan ei missään
tapauksessa tarvitse maksaa mitään asiakasmaksuja.
Tämä esitys on erittäin positiivinen,
se on yksimielinen ja uskoisimme, että tämän
avulla taas löytyy semmoisia vainajia, joiden elimiä voidaan
käyttää toisten ihmisten auttamiseksi.
Päivi Räsänen /kd:
Arvoisa herra puhemies! Tämä hallituksen
esitys on todellakin erittäin tervetullut, ja voin kertoa,
että tein samansisältöisen lakialoitteen
viime vuoden huhtikuussa. Tämä lakialoite mainitaan
myös tässä sosiaali- ja terveysvaliokunnan
mietinnössä. Siinä vaiheessa, kun tätä lakialoitetta
aloin valmistella ja siitä kävin keskustelua kansanedustajien
keskuudessa, niin tämä ajatus ei kyllä saanut
näin varauksetonta kannatusta eli jonkin verran tuntui
olevan epäluuloa tätä hanketta kohtaa.
Mutta iloitsen, että olemme nyt siinä tilanteessa,
että yksimielisesti voimme tämän esityksen
hyväksyä.
Aihepiiri on toki herkkä, kun puhutaan kuoleman ja
elämän kysymyksistä. Mutta todellakin tällä hetkellä se
tilanne on meillä, että yli 300 henkilöä,
300 suomalaista, odottaa elinsiirtoa ja joka vuosi 20—30
ihmistä kuolee elinsiirtojonoihin, ja uskon, että osaltaan
tämän lakiesityksen myötä voidaan
pelastaa ihmishenkiä. Ja kuten ed. Asko-Seljavaara täällä totesi,
niin tämä elinsiirtotoiminta on myös
erittäin kustannustehokasta toimintaa.
Tämän lakiesityksenhän on tarkoitus
tulla voimaan jo kesällä elokuun alusta, mikä sekin
on erittäin hyvä asia, ja toivottavasti informaatio etenee
ripeästi tuonne koko terveydenhuollon kenttään,
missä mennään.
Todellakin voimassa olevassa laissa todetaan tämän
suostumuksen osalta näin: "Kuolleen ihmisen elimiä,
kudoksia ja soluja saadaan irrottaa, jollei ole syytä olettaa,
että vainaja eläessään olisi
vastustanut sitä taikka että hänen lähiomaisensa
tai muu läheisensä vastustaisi sitä."
Tämä viimeinen lause tässä eli
se, että lähiomainen tai muu läheinen
vastustaisi sitä, siis tämä läheisten veto-oikeus,
on käytännössä saanut ylikorostuneen
aseman hidastaen elinsiirtotoimintaa. Suomalaiset lääkärit
ovat lainkuuliaisia ja toki haluavat lain kirjainta noudattaa. Kun
kuolema näissä tilanteissa on ennalta-arvaamaton,
omaiset ovat yleensä erittäin järkyttyneitä eikä heillä ole juuri
aikaa valmistautua siihen päätökseen,
saako tästä rakkaasta vainajasta irrottaa elimiä.
Lisäksi kun tämä voimassa oleva laki
jättää varsin väljästi
määritellyksi tämän lähiomaisten ja
läheisten joukon, niin keneltä kaikilta lääkärin tulisi
kysyä, kun puhutaan lähiomaisista ja läheisistä?
Omaisten tai läheisten kantaa voi olla vaikea selvittää riittävän
nopeasti, koska on muutamasta tunnista kyse. Omaiset saattavat olla
ulkomailla, ja heitä ei välttämättä tavoiteta
tämän lyhyen ajan sisällä, ja
sen lisäksi lähiomaiset saattavat olla keskenään
erimielisiä vainajan elinten irrottamisesta, jolloin myös
sitten tämä elimen irrottaminen estyy.
Se, mistä valiokunnassa käytiin aika paljon keskustelua,
oli tuo perustuslakivaliokunnan lausunto, joka kyllä mielestäni
joltakin osin vähän hämärtää ja
vesittääkin tätä hallituksen
esitystä. Nimittäin siihen jouduttiin valiokunnassa,
siis perustuslakivaliokunnan vaatimuksesta, lisäämään
tällainen lause, että ennen kuolleen ihmisen elimien,
kudoksien tai solujen irrottamista on mahdollisuuksien mukaan selvitettävä vainajan
oma
elinaikainen käsitys elimiensä, kudoksiensa tai
solujensa irrottamisesta tässä laissa säädettyyn
tarkoitukseen.
Tämä valitettavasti voi johtaa siihen, että jälleen
joudutaan siihen keskusteluun omaisten kanssa, jossa joudutaan vielä tekemään
omaisten kanssa tulkintaa, mikä oli vainajan elinaikainen käsitys
elinsiirroista, ja jos joku omainen on sitä mieltä,
että kyllä vainaja suhtautui myönteisesti elinsiirtoihin,
ja toinen omainen on taas sitä mieltä, että minulla
on sellainen käsitys, että vainaja suhtautui kielteisesti
elinsiirtoihin, niin voi tulla edelleenkin näitä hankalia
tilanteita.
Mutta joka tapauksessa tämä laki on tässä muodossa
selvästi parempi kuin voimassa oleva laki, koska voimassa
olevassa laissa ihan suoranaisesti edellytetään
myös tätä omaisen kantaa. Nyt ei enää kysytä omaisen
kantaa, vaan pelkästään sitten näiden
läheisten tai omaisten käsitystä vainajan
kannasta.
Mutta yritimme tuon mietinnön laatia sillä tavoin
selkeyttäväksi, että sen pohjalta terveydenhuoltohenkilökunnan
olisi hyvä ja helppo tehdä näitä ratkaisuja,
joita todellakin joudutaan hyvin nopeasti toteuttamaan. Valiokunta
tässä toteaa: "Valiokunta korostaa, että luovutus
voidaan toteuttaa, jos vainajan elinaikaista mielipidettä ei luovutuksen
toteuttamiseen käytettävissä olevan ajan
kuluessa pystytä selvittämään."
Ja mielestäni todellakin tätä tulee tulkita
niin, että jos ei ole selkeää kantaa
vainajan kielteisestä näkemyksestä elinluovutuksiin,
niin siinä tapauksessa tähän elinten
irrottamiseen voidaan ja tulee viivyttelemättä ryhtyä.
Mielipidetutkimusten mukaan 83 prosenttia suomalaisista on valmis
luovuttamaan elimensä kuoleman sattuessa, eli suhtautuminen
on erittäin myönteistä. Kuitenkin tiedämme,
että kansalaisista keskimäärin vain joka
viides on allekirjoittanut elinluovutuskortin. Nyt tästä eteenpäin tuota
elinluovutuskorttia ei periaatteessa tarvitse enää edes
kirjoittaa muuta kuin siinä tapauksessa, että asennoituminen
on kielteinen eli haluaa kieltää elinluovutukset.
Ehkä merkittävin ryhmä tässä suhteessa
ovat Jehovan todistajat, jotka suhtautuvat elinluovutukseen kielteisesti,
ja varmasti on hyvä, että tieto tämän
uskonnollisen ryhmän kohdalla välittyy terveydenhuoltohenkilökunnalle,
jotta heidän elimiään ei irroteta. Mutta
valtaosa meistä suomalaisista on todellakin, uskon, valmis
tähän lainmuutokseen ja pitää sitä hyvänä.
Pentti Tiusanen /vas:
Arvoisa herra puhemies! Yhtyä sopii tähän
hyvään esitykseen, myös sosiaali- ja
terveysvaliokunnan mietintöön. Tosin olen samaa
mieltä, että tämä perustuslakivaliokunnan
arvelu tässä välissä, että pitää kuitenkin
pyrkiä selvittämään vainajan
omaa elinaikaista käsitystä elimiensä,
kudoksiensa ja solujensa irrottamisesta, on hiukan vaikeata. Ensinnäkin
se tietysti on käytännössä vaikeata,
mutta sen lisäksi se sitten mahdollisesti hidastaa tätä elimen
siirron toteuttamista. Aikafaktori on olemassa. Tietysti voidaan
käyttää teknisiä apuneuvoja
siinä, että pyritään pidentämään
sitä aikaa, joka elinten irrotuksessa on mahdollista. Mutta se
aika on joka tapauksessa lopulta aina rajallinen.
Tämä 9 § on nyt aika konstikas.
Ensiksi saadaan irrottaa ja sitten toimenpidettä ei kuitenkaan
saa tehdä, ja sitten siinä välissä pitää selvittää,
mitä mieltä kuollut on ollut elinaikanaan. Alaikäinen
vainaja käsitellään sitten vielä tietysti
erikseen, ja hänen huoltajansa on tässä avainasemassa,
mutta myös niin, että jos vainaja on alaikäinen,
mutta hän ei ole ikänsä, kehitystasonsa
vuoksi eläessään kyennyt muodostamaan
tätä käsitystä toimenpiteestä,
niin elimiä saa irrottaa, jollei hänen huoltajansa
vastusta toimenpidettä. Sitten vielä täysi-ikäiselle
vainajalle, jolla ei ole sairauden, mielenterveyden häiriön
tai muun syyn vuoksi ollut eläessään
mahdollisuutta muodostaa tätä käsitystä,
saadaan toimenpide tehdä, jollei hänen lähiomaisensa
tai muu läheisensä vastusta sitä.
Tämä lainsäädäntö on
tietysti hyvin detaljoitua asian herkkyyden huomioiden. Mutta, arvoisa
puhemies, kuitenkin kysymys on vain tästä maallisesta
ruumiista, joka on kuitenkin maasta tullut ja muuttuu maaksi, eikä sitten
myöskään, ajatellen noin filosofisesti,
kuitenkaan siitä kaikkein tärkeimmästä eli
ihmisen ajatuksista ja hänen hengestään,
sielustaan, miten se nyt halutaan kulloinkin sanoa, vaan tästä kuolleesta
elimistöstä. Mutta tämä kuollut
elimistö pystyy jatkamaan kuitenkin elämää,
ja sehän tässä on sitten se iso, tärkeä asia.
Nyt todetaan, että elinsiirtojonoihin kuolee lähes
kolmekymmentä — voi olla kolmekymmentäkin
ihmistä — jonottavista henkilöistä.
Ja miksi näin on? Nyt tässä yritetään
tätä asiaa helpottaa myös tällä 9 §:llä ja
sitten tavallaan myös tällä 18 §:n
muuttamisella enemmän luovuttajia suosivaksi.
Mutta sitten tähän luovutukseen. Itselläni
on käsitys — en tiedä, onko tämä kuinka
paljon tullut esiin valiokunnassa — että taloudellinen
tilanne, säästöt sairaanhoitopiirissä,
olisi ehkä vähentänyt näitä elinten
irrottamistoimenpiteitä, ei ole ehkä oltu niissä niin
aktiivisia. Useinhan kuitenkin tämä irrotus on
suoritettu paikallisissa sairaanhoitopiireissä keskussairaalan
väen toimesta, etenkin tällaiset ehkä yksinkertaisemmat,
niin kuin munuaisten irrottaminen ja tämän tyyppiset.
Sitten tietysti, kun tulee esimerkiksi päivystyspoliklinikalle
nuori monivammainen, joka sitten menehtyy tai on jo menehtynyt tuotaessa,
todetaan kuolleeksi, niin hänen elinsiirtoprosessinsa käynnistäminen
vaatii resursseja, siis henkisiä ensiksikin, että on
valmiudet tähän, mutta toisaalta myös
sen, että löytyy tekijöitä,
ja se vaatii tietysti osaamista, kokemusta. Aina ei ole varmaankaan
niin, että yliopistollisesta sairaanhoitopiiristä lennätetään
tai tulevat paikalle irrottajat. Näinkin tapahtuu, mutta
ei tietysti aina siihenkään ole valmiuksia. Näin
ollen kysyn arvoisilta sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäseniltä: kuinka
paljon teidän näkökulmastanne tämä on ehkä vaikuttanut
tässä, ja onko siitä kuinka paljon keskusteltu?
Sitten liittyen tähän yleiseen valmiuteen
irrottaa, niin nythän tietysti on tilanne tämän
suostumuksenkin mukaan, että kuolleelta saadaan irrottaa,
jos ei ole tiedossa tätä elossa ollessa osoitettua
vastustavaa mielipidettä. Ja tämä on
todella hyvä ja tärkeää, että sukulaisten
tai lähiomaisten mukaantulo tähän, niin
kuin aikaisemmin oli, kieltämään se,
on pois. Mutta sitten tähän jää, niin
kuin ed. Räsänen sanoi, tämä mahdollisen selvityksen
mukanaan tuoma epäselvyys. Joku sukulainen kuitenkin haluaisi
estää tämän ja tuo sitten sen
näkökulman, että vainaja ei olisi ollut siihen
valmis, ja toinen sukulainen on ehkä sitä mieltä,
että olisi ollut valmis. Tällä nyt tulee
tällainen ristiriitatilanne.
Sirpa Asko-Seljavaara /kok(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Kuultavien keskuudesta ei kukaan kertonut,
että olisi jonkunlaista rahapulaa tai haluttomuutta näiden
elinten irrotuksiin eri keskussairaaloissa, mutta tietysti tällaista
piilohaluttomuutta voi olla olemassa. Mutta yleensä minä sanoisin,
että suomalainen ter-veydenhuollon henkilöstö on
niin korkeamoraalista, että enpä usko, että raha
voi olla se syy. Ja yleensähän nämä elinsiirtoyksiköt
tekevät erittäin paljon työtä,
jotta jatkuvasti tulisi tietoisuuteen se, että elimiä tarvitaan.
Päivi Räsänen /kd(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Se että luovutettavista elimistä on
viime vuosina ollut yhä suurempi pula, johtuu osittain
siitä, että tarve luovutettujen elimien siirrosta
on kasvanut elintapasairauksien lisääntymisen
ja tietenkin myös ihmisen pidemmän eliniän
vuoksi. Eli joka tapauksessa siirtoelimiä tarvitsevien
henkilöiden määrä on kasvanut,
ja sen vuoksi tarve tälle lainsäädännölle
on myös vuosi vuodelta lisääntynyt.
Erkki Virtanen /vas(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Ed. Tiusasen kysymykseen siitä, kuinka
paljon raha ratkaisee: Voi olla tietenkin, että se jotain
ratkaiseekin. Mutta kun olen nyt muutaman kerran keskustellut sekä sairaanhoitopiireissä
että myöskin
täällä lähetystöjen kanssa,
joissa on ollut elinsiirtoihin osallistuvaa lääkintähenkilöstöä,
niin suomalaisissa sairaanhoitopiireissä tämä vaihtelu
on hämmästyttävän suurta, siis
se, kuinka paljon elimiä irrotetaan. Pohjois-Savon sairaanhoitopiiri
taitaa olla tässä tapauksessa paras. Siellä irrotetaan
neljä kertaa enemmän kuin heikoimmissa piireissä.
Silloin kysymys on pääasiallisesti vain siitä asenteesta.
Kun on ikään kuin tavallaan tehty se systeemi
selväksi ja sitten myöskin korostettu sitä asennetta,
että aina kun leikkaava kirurgi tai se, joka vainajan kanssa
toimii, näkee mahdollisuuden, se pyritään
käyttämään hyväksi.
Tällä tavalla on päästy hyviin
tuloksiin, mutta toisaalla sitten, kun ei ole käytetty
näitä mahdollisuuksia, on jääty
paljon huonompiin tuloksiin.
Pentti Tiusanen /vas(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Kiitos noista kommenteista. Itse en epäile
ollenkaan moraalia, etenkään kirurgien moraalia.
Tämä kysymykseni lähtee siitä, että tiedän,
että jos on sairaanhoitopiirejä, joissa on aikaisemmin
ehkä oltu aktiivisempia kuin nyt taikka aikaisemmin oltu
aktiivisempia kuin myöhemmin, se liittyy tietysti myös
ihan näihin subjektiivisiin tilanteisiin, minkä tyyppisiä tapauksia,
kuinka kirurgeja on paikalla ja kuinka hyvin virat ovat täynnä ja
miten hyvä on päivystysvalmius ja kaksinkertainen
päivystysvalmius jne. Nämä kysymykset
heijastuvat sitten tietysti siihen mahdollisuuteen. Mutta kyllä,
niin kuin ed. Erkki Virtanen sanoi, varmasti asenne on tärkeä, se
kuinka valmiita ollaan lähtemään irrottamaan ja
ollaan niin kuin valmiita siihen.
Eero Akaan-Penttilä /kok:
Arvoisa puhemies! Tämä hallituksen esitys
kudossiirroista on minusta ihan erinomainen eteenpäinmeno
tällä sektorilla, siitä ei ole kysymys
ollenkaan, ja täällä on monta hyvää puheenvuoroa,
joissa näitä taustoja on jo selostettu aika hyvin.
Itse muistelen nähneeni useita tapauksia 30 vuoden ajalla,
ja koko ajan kehitys on mennyt ihan oikeaan suuntaan. Tulee mieleen
aika, jolloin luovutuskortti sitten tuli käyttöön.
Sehän tuntui silloin erittäin hyvältä ja
asialliselta, mutta aika pian minusta kyllä nähtiin,
että se ei toimi siinä laajuudessa kuin mihin
se oli tarkoitettu. Nythän tässä lainsäädäntömuutoksessa
se tavallaan sitten todistetaankin.
Minä haluaisin ottaa täällä jatkoa
ajatellen nyt tähän liittyen esille yhden asian,
joka minua kieltämättä vähän
jopa häiritseekin. Se on tämä kudosten
irrottaminen kuolleelta, on sitten kysymyksessä mikä tahansa
elin tai mihin tahansa käyttöön. Nimittäin
toisella puolella tässä on nyt se henkilöstö,
joka tätä työtä tekee. He ovat
erittäin koulutettuja kirurgeja, erittäin koulutettua muuta
terveydenhuoltohenkilöstöä. Sitä on
treenattu, harjoiteltu vuosikymmenten ajan. Siinä on erittäin
pitkälle hyvät menettelytavat. Nyt tässä vaiheessa
tiedetään, että siitä huolimatta
meillä parikymmentä ihmistä menehtyy
vuosittain, kun systeemi ei oikein toimi. Se, että systeemi
nyt ei ole toiminut hyvin, ei ole johtunut tästä korkeasti koulutetusta
henkilöstöstä, vaan se on johtunut juridiikasta
ja näistä muista asioista. Tietenkin valistuneessa
yhteiskunnassa pitäisi silloin nähdä,
mikä tässä on tärkeintä ja
mikä on sekundääristä ja etsiä näitä syitä,
voitaisiinko mennä mahdollisesti vielä vähän
pitemmälle.
Minä olisin niin liberaali ollut tässä,
että minä olisin vapauttanut kokonaan periaatteessa
siitä kysymisvastuusta, koska siellä on nyt ihan
selvästi hankaluuksia jatkossakin. Peruste on ihan yksinkertaisesti
se, että tässä tehdään
eräässä mielessä normaalisairaanhoitoa,
mutta erittäin vaativaa erityisen tason sairaanhoitoa,
jossa ehdoton vaatimus on hyvin korkea ammattitaito. On tietysti
minusta itsestäänselvää, että siinä ammattitaidon
yhtenä osana on se, että se kirurgi tai joku muu,
joka joutuu näitä irrottamispäätöksiä tekemään,
osaa tehdä sen aina oikein, ja se voitaisiin turvata esimerkiksi
sosiaali- ja terveysministeriöstä saatujen ohjeiden
kautta. Ministeriö voisi vaikka saman tien erikseen laittaa
jonkinlaisen luettelon niistä lääkäreistä,
joilla tämmöinen harkintavastuu on, jolloin ei
tule minkäänlaisia käytännön
kommervenkkejä väliin eikä turhanaikaista
myöhästelyä. Siitähän
tässä vaan on kysymys. Ja jos joku ei luota tähän
kokonaisuuteen, niin hänellä on sitten sukulaisena
tai omaisena tai muuten asiaa tietävänä mahdollisuus
osoittaa oma erimielinen mielipiteensä tekemällä vaikka valituksen
jälkikäteen. Silloin tulee juridiikka minusta,
ja oikeusturva myöskin toteutuisi ihan asiallisella pohjalla.
Minä toivoisin, että kaikki miettisitte tätä tykönänne,
kun tämä asia varmaan jossain vaiheessa menee
eteenpäin, olisiko tämmöinen eräässä mielessä liberalisointi
mahdollista. Se on tietenkin jo nyt huomattavaa, puhemies, kun aivan
oikein useampikin meistä täällä on
puhunut siitä, että mitäs tehdään
sitten, kun sukulaiset ovatkin vähän erimielisiä.
Mitäs tehdään sitten, kun tapahtuu niin
tai tapahtuu näin. Sitä ei perustuslakivaliokuntakaan
kait ole käsitellyt omassa lausunnossaan.
Sen sijaan perustuslakivaliokunta minusta tässä vainajan
kohtelussa lähtee tietysti aivan oikeasta näkökulmasta
esimerkiksi uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta, ja oliko se
nyt sitten ed. Räsänen, joka sanoi, että esimerkiksi Jehovan
todistajat tässä ovat omalla linjallaan, mutta
se tietysti tiedetään, jolloin se ei ole minkäänlainen
ongelma, kun se tiedetään.
Mutta tämä perustuslakivaliokunnan loppu, jossa
sanotaan: "Elimien tai kudoksien irrottaminen vainajalta ilman toimenpiteen
kytkemistä millään tavoin hänen
eläessään omaksumiinsa käsityksiin
voi johtaa siihen, että vainajan kohtelu muodostuu ihmisarvon
vastaiseksi". Todennäköisesti aika vaikeaa mitään
muuta ryhmittymää nimetäkään
kuin Jehovan todistajat plus kaikki ne ihmiset, jotka ovat tehneet
sen selväksi sairaalassa kaikkien näiden muidenkin
hoitojen yhteydessä. Tämmöisessä tilanteessa
tämä erityishenkilöstö, joka
toimii tällä alueella, varmasti keskustelee tästä asiasta
omaisten kanssa. Se on täysin selvä, jolloin se
tulee selväksi, mutta siinä ei ole silloin juridista
velvoitetta eikä siihen liittyvää hankaluutta
saada keskellä yötä jossain hyvin nopeassa
tilanteessa kiinni.
Tämä on seikka, joka on jotenkin tässä vähän sivuutettu.
Minusta tässä on vähän näennäistä yksilönsuojaa
myöskin mukana. Näin minä sen ihan tavallisena
rivimiehenä täällä näen,
ja kysymykseni vähän on se, juridisoidaanko tätä nyt
liikaa: täysin medisiinistä asiaa, jonka seurauksena tällä hetkellä 20—30
ihmistä menehtyy pelkästään
juridisoinnin takia. Eihän semmoinen yhteiskunta ole terveillä poluilla,
jossa juridisointikysymykset aiheuttavat sen, että tietyt
ihmiset eivät saa niitä hoitoja, mitä heidän
tarpeekseen tulee saada.
Meillä tapahtuu erikoissairaanhoidossa monta muutakin
asiaa. Vaikka kuinka sanotaan etukäteen, että potilaalle
ei saa antaa mitään hoitoja, jos ei hänen
henkilöllisyyttään ole varmistettu, niin
kyllä tiedän, että edelleenkin on niin
nopeita tilanteita joskus ensiapupoliklinikoilla, myös
liikenneonnettomuuksissa maanteillä, että ilman minkäänlaisia
varmistuksia tehdään kaikki voitava, enkä minä nyt
tiedä, että kukaan olisi siitä joutunut
vielä syytteeseen sen takia, että hän
ei ole kyseisen ihmisen henkilöllisyyttä varmistanut,
sillä sehän on täysin sekundäärinen
tilanne tässä vaiheessa.
Nämä seikat, arvoisa puhemies, halusin lisätä tähän
mukaan. Nimittäin kyllä minä luulen,
että silloin, kun luovutuskortti tuli, osa osasi ajatella, että se
ei toimi sataprosenttisesti, vaikka aika usealle näkyi
olevan pettymys, että se on noin 20 prosenttia, mitä sen
teho on. Tässähän on nyt eräässä mielessä odotettavissa,
että juridisia riitoja tulee tähän saumaan,
jossa kaikki asiat eivät ole kohdallaan, koska äkillinen
kuolema on aina järkyttävä. Siitä tulee
kriisireaktio, joka täytyy purkaa johonkin suuntaan, ja
itse asiassa tässä nyt me lainsäätäjät
minusta olemme hyvin lähellä tilannetta, jossa
taidamme antaa mahdollisuuden omaisille purkaa omaa ahdistustaan
myöskin juridisten toimenpiteiden kautta, ja sehän
nyt ei ollenkaan ole tässä tarkoitus.
Päivi Räsänen /kd(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa herra puhemies! Olen täysin samaa mieltä ed.
Akaan-Penttilän kanssa, että todellakin olisi
ollut parempi, jos tätä ... [Äänentoistossa
ongelmia]
Ensimmäinen varapuhemies:
Ed. Räsänen, voisitteko puhua viereisestä paikasta,
sieltä päin katsoen vasemmalta, täältä päin
oikealta. Teidän puheenvuoronne kyllä merkitään
teidän nimiinne, vaikka te ette puhu nyt oikealta paikalta.
No niin, kiitos, puhemies! — Olen täysin samaa
mieltä ed. Akaan-Penttilän kanssa siitä,
että esitys olisi ollut parempi, jos ei tässä olisi tullut
tätä edellytystä selvittää vainajan
kanta lähiomaisilta. Tämä oli oman lakialoitteeni
sisältö ja se oli myös hallituksen alkuperäinen
esitys. Samoin valiokunnassa elinsiirtoasiantuntijat olivat sitä mieltä,
että se olisi ehdottomasti ollut parempi. Mutta perustuslakivaliokunta
edellytti, että jotta tämä lakiehdotus
voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä,
tätä säätelyä on täydennettävä niin,
että ennen kuin ryhdytään tähän
elinten irrottamiseen, on selvitettävä vainajan
elinaikainen kanta lähiomaisilta tai muilta läheisiltä.
Eli se oli perustuslakivaliokunnan vaatimus, ja itse en kyllä vieläkään
ymmärrä sitä, mitä varten perustuslakivaliokunta
tällaiseen päätyi. (Puhemies: Minuutti!)
Mielestäni tuo hallituksen alkuperäinen esitys
olisi ollut parempi.
Sirpa Asko-Seljavaara /kok(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Kyllä taas minä sain sen
käsityksen, että nämä elinsiirtokirurgit sanoivat,
että aivan kysymättä tai edes ilmoittamatta
omaisille he eivät halua ottaa näitä elimiä. Eli
vaikka meille tulisi tämä kansallinen terveyskertomus
ja vaikka siellä olisi pieni kruksi yläreunassa,
että tältä henkilöltä saa
ottaa elimet, jos hän on kuollut, niin siitä huolimatta
kyllä minä uskoisin, että olisi ainakin
hyvä ilmoittaa omaisille, että hän menee
nyt elinluovutukseen, sillä eivät aivan salaa
omaisilta oikein ainakaan minun käsittääkseni
elinsiirtokirurgit halua ottaa elimiä.
Inkeri Kerola /kesk(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa herra puhemies! Mielestäni on hyvä,
että tässä nyt on edetty niin sanotusti
varovaisin askelin. Kaikki me ymmärrämme sen,
että tulevina vuosina varmasti tähän
asiaan palataan, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun on sähköiset
potilastiedot ym. käytössä, asian hoitaminen
on yksinkertaisempaa ja helpompaa.
Avainasemassa minusta tässäkin lakiesityksessä on
tiedottaminen ja informointi. Tähän asti, kuinka
moni meistä ympärillään on havainnut selkeää tiedottamista
asian tiimoilta? Ei kovin moni, ja se on minusta asia, joka ontuu
koko tämän lakiesityksen ympärillä.
Jos tämän saamme hoidettua kuntoon, niin kuin
valiokunta on hyvin mietinnössään korostanut,
uskon, että olemme paljon pidemmällä kuin
tähän saakka. Mutta varmasti joudumme asiaan palaamaan
ennemmin tai myöhemmin.
Eero Akaan-Penttilä /kok(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa herra puhemies! Tästä näytti
näköjään tulevan tavallaan seuraavan
hallituksen esityksen lähetekeskustelu eräässä mielessä. Minä erityisesti
kiitän ed. Räsästä. Minä en
huomannut näistä papereista sitä, että alkuperäinen ehdotus
oli näin, eli siis se, että tämä on
juridinen, tämä, joka vaikeuttaa hoitotoimenpidettä, on
kyllä kyseenalaista Suomessa. Minä sen nostaisin
aivan erityisesti esille. Me emme ole silloin oikealla tiellä näissä asioissa,
nimittäin vastapoolissa on ammattitaitoisen ja ammattikoulutetun
ihmisen ammattitaidon kunnioittaminen, ja sen pitäisi olla
näin vaativissa asioissa erittäin laaja ja lavea.
Siinä on kuitenkin se takaportti, että siinä voivat
olla jonkun ministeriön listat ja toisaalta mahdollisuus
myöskin tehdä valitus ja jälkikäteen
tutkituttaa se oikeusviranomaisten kanta. Muistetaan nämä meidän
puheemme nyt jatkossa.
Minä en missään tapauksessa tarkoittanut
sitä, mitä ed. Asko-Seljavaara sanoi, että tämä tehtäisiin
salaa. Ei, vaan päinvastoin. Se kuuluu ammattitaitoon,
että se on kaikki julkista, tai ei julkista, mutta se on
avointa, ja näiden omaisten välillä (Puhemies:
Minuutti on mennyt!) käydään hyvin avoin
keskustelu kaikkinensa. Sillä tiellähän
tässä pitäisi mennä eteenpäin.
Merja Kyllönen /vas:
Arvoisa herra puhemies! Tervehdin kaikesta huolimatta ilolla
tätä hallituksen esitystä, ja eduskunnan
maksa- ja munuaisryhmän jäsenenä tästä asiasta
on ollut hyvin paljon keskustelua ja toiveita jo vuosien ajan. Askel
on askel eteenpäin ja askel parempaan. Mutta kuten tässä edustajakollega
Kerola jo mainitsi tästä yhteiskunnallisesta keskustelusta
ja tiedottamisesta, niin sen merkitys tämän lainsäädännön
toteutumisen ja onnistumisen kannalta on äärimmäisen
tärkeä. Suomalaisessa yhteiskunnassa hyvin pitkälti
kuolema on edelleen tietynlainen tabu. Vainajan koskemattomuus on
asia, josta harvassa perheessä käydään kahvipöytä-
tai ruokapöytäkeskusteluja tai ylipäätänsä keskustellaan
siitä vaihtoehdosta, jos elämä joskus
yllättävästi päättyy,
että millä tavalla minun maallista tomumajaani
mahdollisesti saa sen jälkeen käsitellä.
Asiaan sisältyy paljon pelkoja, epäilyksiä,
ja tavallaan elinsiirto on monelle läheiselle matka kohti
tuntematonta. Olen itse omassa työssäni kohdannut
kysymyksiä esimerkiksi siitä, että omaiset
pelkäävät, ettei elinsiirron tai esimerkiksi
obduktion jälkeen vainajaa voi katsoa, mikä ei pidä kyllä paikkaansa.
Tänä päivänä ammattitaitoiset
ihmiset tekevät siistiä ja asianmukaista jälkeä.
Jollakin tapaa keskustelun eettinen puoli ja myöskin sairaanhoitohenkilöstön
diplomatia ja sosiaaliset taidot joutuvat näissä kysymyksissä vankasti
koetukselle, ja sitä osaamista on kyettävä vahvistamaan
meidän terveydenhuoltojärjestelmässämme.
Ennen kaikkea on lisättävä sitä keskustelua,
mitä itse omassa pöykköisessä metsäläisen
päässäni olen miettinyt, että tämä keho, tämä maallinen
tomumaja, josta joku kaunis päivä (Puhemies: 2
minuuttia!) se henki, sielu pakenee, on minulla vaan lainassa, ja
jos joku toinen sitä lainaa voi hyödyntää,
niin se olkoon käytettävissä.
Erkki Virtanen /vas:
Arvoisa puhemies! Jokainen toimi, jolla pelastetaan elämää ja
suojellaan sitä, on tarpeellinen ja hyväksyttävä.
Siksi tämä on erinomainen lakiesitys, koska minunkin nähdäkseni
tämä edesauttaa elinsiirtoja, jotka kiistattomasti
pelastavat ihmisten elämiä.
Tässä katsannossa yhdyn täysin ed.
Räsäsen ja ainakin osittain myös ed.
Akaan-Penttilän näkemyksiin siitä, että tämä perustuslakivaliokunnan kanta
on hieman kummallinen. Kun salissa varsinaisesti ei näy
yhtään juristia, ainoastaan täällä puhemiehen
pöydän äärellä heitä saattaa
olla, niin uskallan nyt tässä sanoa, että jotenkin
tulee mieleen tämä vanha tarina, että juristit
selvittävät epäselvät asiat
ja sotkevat selvät asiat. Tässä on nyt
kyllä ehkä hieman kyse tästä jälkimmäisestä,
siltä osin tietenkin kuin perustuslakivaliokunnan kanta
on muodostunut juristien näkemysten mukaan, mitä aika
vahvasti epäilen.
Nimittäin se, mikä siinä on tietenkin
kummallista, on se, että se lähtökohta,
jonka perustuslakivaliokunta on omaksunut, antaisi ajatella, että ikään
kuin pitäisi suojella mieluummin kuolleiden mahdollista
potentiaalista tahtoa, josta ei voida olla varma, kuin pelastaa
elämää. Onhan se niin, että niitten
huippukirurgien, joihin ed. Tiusanen täällä on
viitannut ja joihin hän saattaa kuulua itsekin, parasta
osaamista ei ole omaisten numeroiden näpyttely kännykällä vaan
niitä elimiä irrottavan veitsen käsittely.
Siksi tämä tuntuu tietysti kummalliselta. Kun
pitäisi pystyä keskittymään
siihen keskeisimpään eli sen elimen saamiseen
mahdollisimman nopeasti sitä tarvitsevalle, jota muuten
uhkaa menehtyminen, niin kaikki, mikä siinä on
ylimääräistä ja turhaa, pitää saada
pois.
Toki pitää tietenkin kunnioittaa vainajan
tahtoa, jos sellainen on ollut, mutta omaisten tahdon kunnioittaminen
menee yli minun ymmärrykseni. Kun tämä lakiesitys
alkuperäisessä muodossaan oli poistamassa nimenomaan
sen tahdon selvittämistä, niin nyt se kuitenkin
on jäänyt tänne ikään
kuin tämmöisenä reliikkinä jonnekin taustalle
huojumaan.
Minusta olennaista olisi tietenkin saada sellainen rekisteri,
ja nyt toivon, että tässä tietokannassa,
jonka voimaan saattamisesta jo kaksi vuotta sitten päätimme
ja jonka pitäisi nyt ensi vuonna tulla toimintaan ja johon
siis kerättäisiin erilaisista rekistereistä suomalaisten
terveystiedot, voisi todella olla ed. Asko-Seljavaaran mainitsema ruutu
siellä ylänurkassa, jossa olisi merkintä siitä,
että annan tällaisen luvan.
Mutta, arvoisa puhemies, kun sen rekisterin saaminen tästä säätämästämme
laista huolimatta näkyy sen kuin vain viipyvän,
niin varmuuden vuoksi ilmoitan tässä nyt eduskunnan
pöytäkirjaan merkittäväksi,
että minun elimiäni saa vapaasti luovuttaa ja
siihen ei omaisilla ole mitään sanomista, sillä poikkeuksella,
että vasenta aivolohkoani ei saa luovuttaa, koska siellä tiettävästi sijaitsee
tämä puhekeskus ja en halua saattaa tämän
vastaanottajan ympäristöä sellaisen uhkan varaan,
että joutuisi kuuntelemaan minun puheitani vielä kuolemani
jälkeen.
Tuula Väätäinen /sd:
Arvoisa puhemies! Suomalaiset ihmiset käyvät
elämänsä aikana jokainen terveydenhuollon
henkilöstön vastaanotoilla, ja itse ajattelen,
kun tähän lakiin on nyt jäänyt
oikeastaan tämä epäselvyys sitten kuitenkin
omaisten mahdollisesta vaikutuksesta siihen, voiko vainajan elimiä ottaa
jatkokäyttöön vai eikö, niin
minusta nyt voisi tehdä niin, että terveydenhuollon
henkilöstö aktiivisesti alkaa kysyä ihmisiltä tätä halukkuutta
elinten luovutukseen kuoleman jälkeen.
Terveydenhuoltoalan ihmiset kysyvät ihmisiltä hyvin
monenlaisia, hyvin intiimejäkin asioita, ja minusta tämä olisi
yksi rutiinikysymys siinä joukossa, jolloinka asiakirjoihin
kouluterveydenhuollossa, opiskelijaterveydenhuollossa, työterveyshuollossa
ja muualla tulisi merkintä. Tietysti tässä täytyy
katsoa, kun puhutaan lasten iästä, että täytyy
olla aikuisista kyse, mutta kouluterveydenhuoltoa on myös
aikuisilla, että sinällään se
ei ole minusta ongelma.
Minusta tätä voisi yksinkertaisesti aktiivisesti ruveta
kysymään, jolloinka meillä olisi potilastiedoissa,
vaikka ei olekaan yhtenäistä tietojärjestelmää,
olemassa se tieto, silloin saatavissa, kun tällainen akuutti
tilanne tulee, eivätkä omaiset eikä myöskään
ehkä tämä ihminen, joka esimerkiksi on
sairastunut tai loukkaantunut sillä tavalla, että ei
pysty vastaamaan omasta tilanteestaan, joutuisi hankalaan tilanteeseen,
vaan olisi siellä asiakirjoissa sitten merkitty tämä ihmisen tahto
omien elinten jatkokäytöstä.
Pentti Tiusanen /vas:
Arvoisa puhemies! Todella tämä perustuslakivaliokunnan
lausunto, kannanotto, on ongelmallinen. Se asettaa tässä tämän
1 §:n 2 momentti ihmisarvon loukkaamattomuuden
tällaiseen tilanteeseen, jossa ikään kuin
sitä vastassa on elämän pelastaminen
noin laajemmassa mielessä, vaikka se onkin toisen ihmisen,
mutta se on kuitenkin elämän jatkamista. Eli siinä on
tuo yleinen intressi ja sitten yhteen vainajaan liittyvä ihmisarvo.
Tietysti vainajalla on aina ihmisarvo, ja kyllä sillä vainajalla
on ihmisarvo tällaisen elimen siirronkin jälkeen,
vaikka olisi otettu iso osa, vaikka sydän, keuhkot, maksa
ja munuaiset ja ehkä jotain muutakin vielä, niin
sillä vainajalla on edelleen ihmisarvo. Aivan tällainen
vertauttava, mutta aivan toisesta maailmasta, tilanne on sodassa syntyvistä vainajista.
Heilläkin on ihmisarvo, vaikka heidän kokonaisuutensa
on hävinnyt hyvin pitkälle. Siis tällaisia
tapauksia on.
Mutta tämä viittaus vielä näihin
uskonnollisiin näkemyksiin tässä kohdassa
on vähän hatara, koska kuitenkin on kysymys siitä tomumajasta,
mikä tässä on tullut jo esille. Mutta
sitten juuri tämä, mihinkä täällä viitattiin
tässä edellisessä puheenvuorossa: siis
toiminta päivystyspoliklinikalla, tällainen kysyminen
ja selvittely, on tärkeää, ja kyllä se
vaatii hiukan lisää koulutusta.
Lopuksi, puhemies, haluan todeta, että huomaan, että tässä on
ed. Kerola puheenjohtajana ollut myöskin tässä mietinnön
tekemisessä, ja onnittelen ed. Kerolaa puheenjohtajuudesta.
Yleiskeskustelu päättyi.