Jouko Laxell /kok:

Arvoisa puhemies! Käsittelemme tänään rahoitusvälineelle annettavia takauksia. Vakausväline on oljenkorsi, johon EU-maat ovat tarttuneet, koska rahoitusmarkkinoiden sääntely ja valvonta sekä vakaussopimus eivät ole toimineet. Siksi on syytä muistaa, miksi tähän tilanteeseen on jouduttu ja mitä ratkaisuja tarvitaan, ettei vastaavaan jouduta tulevaisuudessa.

Niin Suomessa kuin EU:ssakin harjoitettiin löysää rahapolitiikkaa ja pidettiin edelleen kiinni liioitellun matalasta korkotasosta. Tämä merkitsi luotonannon kasvua ja eri sektoreiden nopeaa velkaantumista. Maailmalla oli käytössä lähes sääntelemättömiä johdannaismarkkinoita, joita seurasi jo luottojohdannaisten kasvu. Finanssijärjestelmän riskejä ei rajoitettu kokonaisuutena. Tämä johtuu muun muassa rahoitusinstrumenttien monimutkaisuudesta, riskien läpinäkyvyyden vähenemisestä sekä finanssialan toimijoiden riippuvuuksien hämärtymisestä. Myös pankeissa ja sijoitusyhtiöissä noudatetut palkkausjärjestelmät suosivat lyhyen tähtäimen riskinottoa. Likviditeettiriskin hallinta oli puutteellista. Monimutkaisten rahoitusinstrumenttien riskien arviointi epäonnistui. Luottoriskien hallinnassa oli viiveitä talouden muutostilanteissa ja puutteita vastapuoliriskien hallinnassa. Joidenkin pank- kien, kuten islantilaisten pankkien, liiketoimintamallit osoittautuivat elinkelvottomiksi.

Arvoisa puhemies! Onkin tärkeätä, että pankki- ja rahoitussektorin lainsäädännössä ja valvonnassa huomioidaan kaikki riskit ja luodaan niiden kasvattamiseksi riittävät taloudelliset puskurit koskien vakavaraisuutta ja likviditeettiä. Tässä suhteessa pidän onnettomana sitä, että Euroopan unioni eriytti pankkivalvonnan, vakuutusvalvonnan ja arvopaperivalvonnan. Olisin pitä-nyt parempana yhtenäistää valvontajärjestelmää systeemiriskin seuraamisesta arvopaperimarkkinavalvontaan asti. Näin riskien arviointi ja erilaisiin riskeihin varautuminen olisi kokonaisvaltaisempaa.

On syytä todeta, ettei Baselin vakavaraisuussäännöksistä ole ollut paljoakaan hyötyä. Baselin kakkosen tavoitteena oli kehittää rahalaitosten omia riskinhallintajärjestelmiä, liiketoiminnan ohjausta ja turvata riskien kattaminen ajanmukaisella ja kehittyneellä järjestelmällä. Voidaan vain kysyä, mitä todellista hyötyä jo vuodesta 1998 toimineella Bank for International Settlements -organisaatiosta on rahamarkkinoille ollut.

Arvoisa puhemies! Tämän takia pidän tärkeänä, että EU:ssa ja Suomessa rahoitusmarkkinoita koskevaa lainsäädäntöä tiukennetaan siten, että omien varojen erille tulee nykyistä huomattavasti tiukemmat vaatimukset, kuten vähimmäisomavaraisuus-, vakavaraisuus- ja likviditeettivaatimukset. Tarvitaan tehokasta ennakoivaa valvontaa, jossa havaitaan ja ehkäistään ennakolta pankkien ja rahoituslaitosten vakavaraisuutta, maksuvalmiutta ja toiminnan jatkuvuutta uhkaavat riskit. Yhtäläisesti tarvitaan tehokasta krii-sien hallintaa, jossa pyritään tehokkaasti rajoittamaan riskien ja häiriöiden vaikutuksia ja kustannuksia.

Arvoisa puhemies! Liialliseen velkaantumiseen liittyy aina suuria vaaroja, olipa kysymys kotitalouksista, rahoituslaitoksista, yrityksistä, kunnista tai valtiosta, ja juuri valtioiden raskas velkaantuminen on keskeisin syy rahoitusvakausvälineen perustamiselle. Vakaussopimuksen edellyttämä 60 prosentin velkaantumisraja on ylitetty valtaosissa EU-maita. Vakaussopimuksen keskeiset tekijät, kuten Saksa ja Ranska, ovat merkittävästi velkaantuneita.

Lopuksi on syytä kysyä, miksi me sallimme rahoitusmarkkinoiden villiintymisen. Eikö nyt pitäisi saada aikaan niin tiukka rahoitusmarkkinoita koskeva lainsäädäntö, että kaikki mahdolliset riskit otetaan huomioon? Asiaa ei ratkaise rahoitusmarkkinavero, vaan tarvitaan huomattavasti järeämpää lainsäädäntöä, tiukkaa, jatkuvaa valvontaa.

Sanna Lauslahti /kok:

Arvoisa puhemies! Ed. Laxell puhui tärkeitä näkökulmia. Ongelma on käsissä, ja se vaatii muutoksia monessa kohdin. Ensinnäkin, valtioiden osalta on aina ajateltu, että valtiot eivät mene konkurssiin. Toiseksi, valtioita on mitattu sillä, miten paljon bruttokansantuotteeseen suhteutettu velka on, mikä on johtanut harhakuvitelmaan, että rahaa voidaan lainata enemmän kuin on mahdollista. Toivottavasti tulevaisuudessa mittarina käytetään valtioiden velkaantumisastetta, ei bruttokansantuotteeseen suhteutettua velkaa. Samoin varmasti tullaan tarvitsemaan tulevina vuosina ainakin poikkeuksellisesti, sanotaan ehkä kolmen vuoden ajan, tiukkaa otetta, jolla tsekataan eurotalouksien kunto budjettitarkistuksen kautta.

Arvoisa puhemies! Lakiesitys pysäyttää pohtimaan, missä tosiasiassa menemme. Olemme Euroopassa antaneet 110 miljardin lainanantovaltuudet Kreikalle. Sen lisäksi on 60 miljardia Euroopan alueella vakausrahaa. Tämän lisäksi tulee tämän lakiesityksen mukainen erityisrahoitusyhtiö, jolla on 440 miljardin euron kokonaismäärä takauksia, ja näiden lisäksi on vielä Imf:n 250 miljardia euroa. Rahasummat ovat niin valtavia, että pienen Suomen on aika vaikea ymmärtää näin suuria rahamääriä.

Toivotaan, että näitä rahoja ei jouduta kokonaisuudessaan käyttämään. Entä jos nämä kaikki rahat tulisivat käyttöön? Se tarkoittaisi, että Eurooppa olisi todellisessa kriisissä. Kysymys näiden rahojen osalta olisi tilanteesta, jossa valtio on tosiasiallisesti menossa konkurssiin, valtio ei enää saa mistään muusta rahoituslaitoksesta lainaa. Viimeinen luukku on tulla näiden poikkeusrahoitusmekanismien piiriin. Siksi on hyvä, että näihin rahoitusmekanismeihin on liitetty vahvasti se, että kyseenomaisen valtion tulee sitoutua sopeuttamisohjelmiin.

Toisaalta herää kysymys, minkälaiset ovat lainanantovaltuudet. Osaltaan tämä hallituksen esitys on kovin ylimalkainen. Siellä ei kerrota, millä korkotasolla, mihin sitoen, onko tarkoitus ottaa vakuuksia taustalle. Ja tältä osin voisi toivoa jatkokäsittelyssä myös pohdintaa siitä, minkälaisin ehdoin lainoja annetaan kriisivaltioille. Hallituksen esityksessä todetaan, että kysymys on kolmen vuoden aikana annettavista lainoista, mutta hallituksen esityksestä ei tule esille sitä, kuinka pitkäksi aikaa näitä lainoja tullaan antamaan ja mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lainat tulevat erääntymään.

Jäin tässä pohtimaan Suomen velkaa ja sitä, mitä tapahtui Suomen kriisin aikoina 1990-luvun alussa. Suomella oli sama tilanne kuin tällä hetkellä monella Etelä-Euroopan maalla. Suomikin sai silloin lainaa muualta, muista maista. Suomi on pyrkinyt lyhentämään velkojansa, mutta miten me toimimme tilanteessa, jossa valtiontalous alkaa tuottaa ylijäämää? Osaammeko me tosiasiassa johtaa sitä rahaa sinne velan lyhentämiseen? Väitän, että emme.

Siinä vaiheessa, kun valtiontaloudessa alkaa kilistä kassaan rahaa, useimmiten sitten löytyy myös niitä kohteita, joihin sitä laitetaan eteenpäin, ja parannetaan muun muassa, varmastikin tarpeeseen, sosiaaliturvaa ja muita etuuksia, myös muita rahan kohteita löytyy. Lopputuloksena Suomella hyvien 10—11 vuoden kasvun jälki oli yli 50 miljardin velkasaldo, jota olemme nyt lähteneet sitten kasvattamaan vauhdikkaasti. Viime vuonna 10 miljardia, tänä vuonna 12 miljardia ja ensi vuonna 10—11 miljardia. Ihminen on kummallinen olento. Me emme osaa lyhentää, vaan ajattelemme aina, että otamme uutta velkaa.

Tämä johtaa tietenkin pohdintaa siihen, miten käy Euroopan. Todennäköisesti näitä lainoja ei tulla lyhentämään. Hyvät ajat koittavat jonain kauniina päivänä, ja myös niille rahoille löytyy käyttöä. Taas jälleen kerran elämme kautta, jossa noin 10 vuoden ajan kasvua ehkä tulee, minkä jälkeen jälleen tulee romahdus. Tämä vaatii huomattavasti pidemmän aikasitoumuksen sopeuttamisohjelmilta kuin pelkät pari kolme vuotta. Se vaatii sopeuttamisohjelman 10—15 vuodeksi sitoumuksineen.