Lea Mäkipää /ps:

Arvoisa puhemies! Lähetekeskustelussa on hallituksen esitys 92. Euroopan unionin Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren eli AKT-valtioiden kanssa tekemä kehitysyhteistyö sekä EU:n rahoitustuki merentakaisille maille ja alueille rahoitetaan Euroopan kehitysrahastosta. Sopimuksella perustetaan uusi, järjestyksessä 11. EKR vuosien 2014—2020 yhteistyötä ja rahoitustukea varten. 11. EKR muodostuu EU:n jäsenvaltioiden maksuosuuksina kerättävästä 30 miljardin euron määrästä sekä eräistä aikaisemmista EKR:istä 11. EKR:ään siirtyvistä varoista. Suomen maksuosuudeksi on esitetty 1,51 prosenttia, joka on määrältään noin 460 miljoonaa euroa.

Arvoisa puhemies! Ihmisten auttaminen omassa maassaan on hyvä periaate. Auttaminen tapahtuu yhteiskuntaa ja sen taloutta kehittämällä, paremman tulevaisuuden mahdollisuuksia tukemalla, niin koulutuksen, teollisuuden, infran kuin terveydenhuollonkin projekteilla. 460 miljoonaa ja yli 30 miljardia on paljon rahaa. Kun tämä on 11. paketti, luulisi, että vuosikymme-nien aikana rahoituksella on saatu paljon aikaan. Näyttää kuitenkin siltä, että tulokset ovat olleet laihoja. Perustan tämän näkemyksen siihen, että tuloksilla ei ole rehvasteltu. Niistä ei ole kunnollista raportointia. Tiedetään, että liian monessa kohdemaassa korruptio on erittäin suurta, suuri este luoda mitään oikeasti pysyvää. Liian suuri osa avustusrahoista valuu vääriin käsiin lihottamaan päättäjiä. Vaikka kuinka toista vakuutellaan, myös tällä rahoituksella tullaan tukemaan myös epäsuotavia tahoja.

Toinen seikka, joka haittaa tulosten synnyttämistä, on koko mekanismi itse. Se työllistää paljon hallintoa, konsultteja ja muita byrokraatteja. Varsinaiseen kohdetyöhön ja projekteihin tarkoitetuista varoista jo lähtökohtaisesti jää miljardeja välikäsiin. Se, että rahoitus tulevaisuudessa ollaan siirtämässä budjettirahoituksen alle, ei tule tilannetta tältä osin parantamaan. Suomalaisille näistä rahoista voi tippua töitä tai tilauksia, jos pärjäävät kilpailutuksissa. Olisi reilua, että kun maksuosuudet sovitaan eurolleen, myös projektien toteutustahoista sovittaisiin esimerkiksi maksuosuuksien suhteissa, siis Suomesta tekijöitä tuon 460 miljoonan euron hankkeiden verran tai Suomen johtamia hankkeita 460 miljoonan euron edestä. Siis suomalaisten työllistymistä olisi turvattava myös tässä tapauksessa täysimääräisesti. Ylipäätään bilateraalinen apu olisi Suomen kannalta suotava järjestelmä.

Olen myös itse pohtinut kehitysapua ja sen kanavoimistapoja. Kehityspolitiikka pitäisi muuttaa passiivisesta avun antamisesta aktiivisuuteen kannustavaan toimintaan. Onnistumiset palkittaisiin, epäonnistumisesta rokotettaisiin. Silloin vastaanottavien tahojen olisi ponnisteltava projektien onnistumisen eteen tosissaan, tehtävä asioita rehellisemmin. Yksi tapa kanavoida apua olisi sitoa sitä maan vientituotteisiin. Jos vaikka johonkin maahan annetaan 50 miljoonaa apua, voisi kyseessä oleva summa kertyä sidottuna kyseessä olevan maan viennin kehittymiseen. Tuotteille — esimerkiksi kahvi, kaakao, mineraaliöljy — taattaisiin riistohintaa parempi reilun kaupan hinta, joka menisi normaalisti tuottajille. Lisäksi tämä esimerkin 50 miljoonaa jyvitettäisiin tavoitetuille vientitonneille valtiolle kohdennetuksi kehitysrahoitukseksi ennakkoon sovituille projekteille. Vientituotteiden valinta ja jyvitys tulisi tehdä kannustavasti siten, että täysimääräisen tuen saaminen edellyttää ponnisteluja ja uusia avauksia. Näin voitaisiin saada aikaan kehitysmoottori, joka olisi enemmän kestävällä pohjalla.