Puolustusvoimien käytössä olevan suomalaisen rynnäkkökiväärin perusmalli RK 62 täytti viime vuonna 50 vuotta. Asemalli perustuu venäläiseen AK-47 Kalashnikov -rynnäkkökivääriin, josta kehitelty Suomen oma versio valmistui vuonna 1962.

RK 62 on jalkaväkijoukkojen perusase ja kaikkien taistelijoiden henkilökohtainen ase. Sen rinnalla tietyissä joukko-osastoissa käytetään taistelijan perusaseena hieman päivitettyä RK 95 TP -rynnäkkökivääriä, joka toimii esimerkiksi taittoperään ja tähtäinlaitteisiin liittyvistä rakenne-eroista huolimatta pääosin kuten RK 62.

Puolustusvoimien käyttämät rynnäkkökiväärit ovat kaliiperia 7.62. Suurin osa länsimaista on siirtynyt 5.56 kaliiperin aseisiin, jotka ovat yleisimpiä Nato-maissa, mutta toisaalta maailmanlaajuisesti AK 47 -tyyppinen rynnäkkökivääri on käytössä vielä yli sadassa maassa. Esimerkiksi Venäjällä sitä käytetään heidän oman 5.45 kaliiperinsa ohella.

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Puolustusvoimat on alkanut harkita vaihtoehtoja nykyisten rynnäkkökiväärien korvaajiksi. Koekäytössä on ollut 5.56 kaliiperin aseita.

Rynnäkkökivääri ei ole asejärjestelmänä vanhentunut. Iästään huolimatta Puolustusvoimien käytössä olevat rynnäkkökiväärit ovat edelleen toimintakelpoisia, ja niitä voidaan ja niitä pitää täydentää taistelukentillä tarpeellisilla lisävarusteilla, kuten pimeänäkölaitteilla. Aseen ajanmukaisuus ei ole kiinni siitä, käyttääkö se 7.62 vai 5.56 patruunaa vaan siitä, että ase vastaa käyttötarkoitustaan.

Edellinen puolustusministeri Stefan Wallin on vastauksessaan allekirjoittaneiden kirjalliseen kysymykseen (KK 79/2012 vp) kertonut, että nykyinen rynnäkkökiväärikalusto säilyy käyttökelpoisena noin vuoteen 2035 asti. Päätös rynnäkkökiväärien käytön jatkamisesta tai uuden aseen hankkimisesta olisi Wallinin mukaan tehtävä 2020-luvun alkupuolella.

Puolustusvoimien oman Ruotuväki-lehden 2/2013 mukaan uusia aseita voi tulla joidenkin joukkojen käyttöön jo tällä vuosikymmenellä, mutta pääasiassa hankintojen aika koittaa 10—20 vuoden päästä. Tutkimustyötä tehdään kaiken aikaa, mutta mitään konkreettista suunnitelmaa ei vielä ole muotoutunut.

Rynnäkkökiväärien uusiminen tulee maksamaan satoja miljoonia euroja. Pelkän Nato-maissa suositun kaliiperin varjolla mittavaa rynnäkkökivääriuudistusta ei kannata lähteä tekemään — etenkään, kun Nato-yhteensopivuuden kannalta ei ole suurta merkitystä sillä, mitä kaliiperia rynnäkkökiväärimme ovat. Yhteensopivuudessa on kyse pikemminkin yhteisistä logistisista- ja johtamisjärjestelmistä.

Kaliiperin vaihdosta ei pidä pitää uudistuksessa itsestäänselvyytenä, vaan sitä on harkittava tarkkaan. On avoimesti pohdittava myös muita vaihtoehtoja kuin Nato-kaliiperia. Se on nimittäin eräiden näkemysten mukaan jo vanhentunut, ja saatavilla on uudempia ja kehittyneempiä patruunoita. Huomioon on lisäksi otettava Suomen naapurimaiden aseiden kaliiperimallit.

Kaliiperin ohella pääosin reserviläisistä koostuvan massa-armeijamme taistelijan perusaseen valinnassa on tarkasteltava muitakin seikkoja, kuten esimerkiksi hiljattain edesmennyt eversti Erkki Nordberg on huomauttanut: aseen on oltava toimintavarma kaikissa tilanteissa, se pitää voida purkaa ja koota helposti, osumatarkkuuden on oltava hyvä myös vähän ampuvalle taistelijalle ja aseen on oltava edullinen, jotta sitä voidaan ostaa riittävästi. Luonnollisesti myös tulevaisuuden joukkojen kokoonpano ja suorituskykytarpeet on huomioitava.

Jos ja kun rynnäkkökiväärit uusitaan, on se hyvä mahdollisuus elvyttää kotimaista aseteollisuutta. Kotimaisten rynnäkkökiväärien valmistus loppui 1990-luvulla. Se oli virhe. Uusien rynnäkkökiväärien hankinta tulisikin hoitaa lisensioimalla maailmalta valittu ase ja valmistamalla kiväärit Suomessa. Tämä toisi työpaikkoja ja ammattitaitoa, jota tiukan paikan tullen tarvitaan. Joka tapauksessa lähtökohta olkoon, että taistelijan perusase pitää pystyä valmistamaan kotimaassa.