Rintamasotilastunnuksesta annetussa asetuksessa 772/1969 määritellään,
ketkä ovat oikeutettuja rintamasotilaseläkelain
etuuksiin. Lain soveltamisajan lopulla tuli esille, että lain
toteuttamisessa oli tapahtunut virheitä. Puolustusministeri Elisabeth
Rehn kiinnitti lausunnossaan huomiota myöntämisperusteiden
kiistanalaisuuteen. Yksi lain merkittävä valmistelija
sota-arkistossa veteraaniasiaa laajemmin tutkineena toteaa lausunnoissaan
26.11.1998 ja 9.10.1998 asiakirjojen puutteet, niiden tuhoamiset
ja asetuksen epäselvät määritelmät,
joista on ollut seurauksena eriarvoisuutta ja syrjintää.
Maanpuolustuskoulun sotatieteen laitos ilmoittaa mm. 27.11.2000
seuraavaa: "Asetuksen sanamuoto jätti soveltajille aikanaan
tulkinnan varaa. Asetustekstin tulkinnanvaraisuuden takia sotilaspiirien
päätöksissä on saattanut esiintyä epäjohdonmukaisuutta.
Tämän todistaa mm. eräiden sotilasläänien
lausunnot: ’tulkinnut olemassa olevia myöntämisperusteita
väärin’ ja ’ollut päätöstä tehdessään
puutteelliset tiedot käytettävissään’ sekä ’myöhemmin
tarkennetut ilmoittavat että perusteet myönnetylle
R-tunnustukselle ovat olleet väärät’."
Eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja on kahteen kertaan,
24.9.1998 ja 28.12.2001, kiinnittänyt huomiota rintamasotilaseläkelain soveltamisessa
tapahtuneisiin yhdenvertaisuusongelmiin. Tunnusten myönnöissä on
myös ilmeisesti poikettu eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksestä 27.7.1996.
Oikeusneuvos Lehtimaja on antanut 27.8.2002 selvityksen antamansa päätöksen
oikeellisuudesta nykyiselle oikeusasiamiehelle. Sotahistorioitsija
everstiluutnantti evp. Helge Seppälä myös
asiaa tutkineena toteaa lausunnossaan 16.11.1995 tunnuksia myönnetyn
hyvinkin kyseenalaisin perustein. Epäkohta on koettu erityisesti
vuonna 1926 syntyneen ikäluokan kohdalla.
Mahdolliset virheellisyydet olisi korjattava ensi tilassa. Eräät
maakunnalliset veteraaniyhdistykset ovat kirjallisin lausunnoin
esittäneet eriarvoisuuden poistamista. Eduskunnan enemmistö on
useamman kerran tuonut esille veteraaniasian selvittämisen
tarpeellisuuden, ja joka kerta hallitus on ilmoittanut selvittävänsä asian pikaisesti.
Näin ei ole toimittu.
Todettakoon myös, että ne sotilaat, jotka
vapaaehtoisesti siirtyivät sotien aikana vastapuolella
olleiden valtioiden joukkoihin, on katsottu oikeutetuiksi rintamasotilaseläkelain
etuuksiin. Henkilön vakaumusta on kunnioitettava, mutta kaikkien
henkilöiden tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Sotilasvalan
merkitys ja kunnioitus on huomioitava.
Veteraaniasian selvittämisen esteeksi on tuotu esille
aika — 60 vuotta sotien päättymisestä. Asetuksella
264/1977 hoidettiin 59 vuoden päästä vuonna
1918 vangittuina ja vankileireillä olleiden asia. Samoin
miesevakuoijien asia 60 vuotta sotien jälkeen pääasiassa
toveritodistuksin. Veteraaniasian hoitamiselle 60 vuotta ei ole este,
ja asia olisi voitu selvittää jo yli 10 vuotta sitten
ensimmäisten virheellisyyksien tultua esille. Monien eri
tahojen lausunnoissa on todettu asiakirjojen puutteet, epäselvyydet
ja perustelut asialle.
Epäsuorasti on osoitettu, että puutteellisiin, jopa
tarkoituksella tuhottuihin asiakirjoihin ovat syyllisiä rivisotilaat,
jotka eivät ole valvoneet, että kaikki tapahtumat
olisi kirjattu ylös ja että asiakirjat olisivat
seuranneet yksikköä. Vastuuta asiakirjojen puutteista
ei saa sälyttää sotilaille. Sota-arkistossa
on tällä hetkellä yli 16 hyllykilometriä selvittämätöntä sota-ajan
aineistoa, joka sisältää varmuudella
myös tunnusoikeusaineistoa.
Valtioneuvoston oikeuskansleri Paavo Nikula on veteraaniasiaan
perehtyneenä lausunnossaan 24.1.2006 todennut: "Rintamasotilastunnuksen
myöntämisperusteita on pidetty paitsi tulkinnanvaraisina,
myöskin aukollisina." Tästä ja eräistä muista
syistä johtuen on katsottu, että rintamatunnusta
eivät ole saaneet kaikki ne henkilöt, joiden olisi
tullut se saada. Epäyhtenäisestä tulkintakäytännöstä on
katsottu seuranneen, että eri tehtävissä palvelleita
ei ole kohdeltu tasapuolisesti. Perustuslakimme mukaan kansalaisia
tulee kohdella oikeusvaltioksi lukeutuvassa maassa tasa-arvo- ja
yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan.