Oikeusministeri Johannes Koskinen

Arvoisa puhemies! Uusi Suomen perustuslaki tuli tunnetusti voimaan maaliskuun alussa vuonna 2000. Perustuslaki on siten ollut voimassa vasta vajaat kolme vuotta. Tämä on varsin lyhyt aika johtopäätösten muodostamiselle, kun uudistusta väännettiin vaihtelevalla ponnella kokonaista kolme vuosikymmentä — ja viime vaihekin vei vaalikauden.

Oikeusministeriö asetti syyskuussa 2001 laajapohjaisen työryhmän laatimaan selvitystä perustuslain toimeenpanosta. Tarkoituksena oli, että hallitus antaisi työn pohjalta vielä vaalikauden lopulla eduskunnalle selvityksen perustuslakiuudistuksen toimeenpanosta, kuten nyt tapahtuukin. Tämä raportti on jaettu myös edustajille. Seurantatyössä on pyritty muun muassa arvioimaan, miten uudistuksen tavoitteet ovat käytännössä toteutuneet sekä mitä jatkotoimia tarvitaan. Perustuslain seurantatyöryhmän mietintö valmistui viime vuoden marraskuussa, ja nyt sen ohella ovat tulleet julkaistaviksi myös selvitykset, erityisesti professori Markku Suksen ja tohtori Teija Tiilikaisen tilatut selvitykset, tämän seurantaryhmän selvityksen liitteeksi.

Uudistuksen seurannassa selvitettiin huomattavan laajasti eri tahojen käsityksiä uudistuksen toimeenpanosta. Kuultiin eduskuntaryhmiä ja eräitä eduskunnan valiokuntia, tasavallan presidentin kansliaa, tuomioistuinlaitosta ja laillisuusvalvonnan edustajia, eri ministeriöitä, itsehallintoyhdyskuntia ... (Hälinää)

Puhuja

Kiitos, arvoisa puhemies! Tämä vastasi perustuslain henkeä.

Puhuja

Tässä kuultiin lisäksi kansalaisjärjestöjä sekä valtiosääntöoikeuden ja valtio-opin tutkijoita. Lisäksi teetettiin erillisselvityksiä muutamista keskeisistä asiakokonaisuuksista, kuten ulkopoliittisen johtamisjärjestelmän nykyisistä käytännöistä, miten on toimittu ihan arkipäivässä, ja kansanäänestyksestä valtiollisen tason osallistumisen muotona ja myöskin siitä, minkälaisia kansainvälisiä esimerkkejä kansanäänestyksen lavenemisesta on.

Yleisarviona voidaan todeta, että perustuslakiuudistuksen tavoitteet ovat toteutuneet hyvin ja että uusi perustuslaki on osoittautunut toimivaksi. Uudistuksen perusratkaisuihin ei kohdistu muutospaineita. Uudistuksen keskeisin sisällöllinen tavoite, Suomen hallitusjärjestelmän parlamentaaristen piirteiden vahvistaminen, on ilmennyt eduskunnan aseman korostumisena ylimpänä valtioelimenä sekä eduskunnalle vastuunalaisen valtioneuvoston aseman vahvistumisena. Parlamentaarisen hallitustavan keskeisten periaatteiden mukaisesti pääministerin valinta ja hallituksen muodostamisprosessin ohjaus ovat siirtyneet eduskunnalle. Tästä saamme ensimmäiset käytännön kokemukset jo muutaman kuukauden kuluttua, kun keväällä vaalien jälkeen hallitusneuvottelut käynnistetään. Tältä osin seurantaryhmä saattoi viitata eduskunnan ryhmien väliseen sopimukseen eikä joutunut pahemmin lisäyksiä tekemään näitä käytäntöjä ohjatakseen.

Eduskunnan asema on vahvistunut myös monilla muilla tavoin. Uudistus lisäsi eduskunnan valtaoikeuksia ja poisti eduskunnan toimivallan aikaisempia rajoituksia niin lainsäädäntötyössä kuin kansainvälisissä suhteissa. Lainsäädäntövallan painopiste on nyt selkeästi tässä talossa, eduskunnassa. Eduskunnan työskentelytapojen, ennen muuta lainsäädäntömenettelyn, kehittämistä koskeneet ratkaisut ovat osoittautuneet samoin toimiviksi ja osaltaan vahvistaneet eduskunnan asemaa ja parlamentarismia.

Parlamentarismiin liittyvänä tavoitteena oli vahvistaa valtioneuvoston asemaa suhteessa tasavallan presidenttiin. Tämä on toteutunut usein eri tavoin. Presidentin päätöksenteko on nyt pääsäännön mukaan kytketty valtioneuvoston ratkaisuehdotukseen ja siten valtioneuvoston vahvaan myötävaikutukseen. Valtioneuvoston tehtävä lainvalmistelutyön johtajana selkeytyi, kun presidentti sidottiin valtioneuvoston kantaan eduskunnalle annettavissa hallituksen esityksissä. Yhteistoimintavelvoite ja parlamentaarisen vastuukatteen vaatimus ulkopoliittisessa päätöksenteossa laventavat parlamentaarisen demokratian alaa. Valtioneuvoston asema on vahvistunut niin ikään nimitysvallan ja asetuksenantovallan käyttäjänä.

Pääministerin asema on korostunut ylimpien valtioelinten suhteissa ja valtioneuvoston toiminnan johtamisessa. Tähän ovat vaikuttaneet valtiosäännön parlamentaaristen piirteiden ja valtioneuvoston aseman yleisempi vahvistuminen, ministeristöjen toimikausien pidentyminen käytännön tosiseikkana sekä Euroopan unionin jäsenyys. EU-asioiden ja erityisesti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan myötä pääministerin ja valtioneuvoston rooli kansainvälisiä asioita koskevassa päätöksenteossa on olennaisesti näkyvämpi kuin vaikkapa 1970- ja 1980-luvuilla. Pääministerin aseman vahvistumista tukevat myös uuden perustuslain mukainen pääministerin valinta eduskunnassa sekä uuteen valtioneuvostolakiin kaavaillut säännökset pääministerin tehtävistä valtioneuvoston työn johtamisessa.

Uudistettu ulkopoliittinen päätöksentekojärjestelmä on toiminut sujuvasti. Perustuslaki edellyttää presidentin ja valtioneuvoston kiinteää yhteistyötä Suomen ulkopolitiikan johtamisessa. Presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnassa nojaudutaan valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja presidentin yhteisiin kokouksiin, mutta myös muut epämuodollisemmat yhteistoiminnan ja keskinäisen yhteydenpidon muodot ovat käytännössä olleet hyvinkin merkittäviä. Tällaisia ovat esimerkiksi säännölliset tapaamiset pääministerin ja presidentin välillä sekä presidentin ja ulkoasiainministerin välillä. Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat kysymykset on käsitelty pääsääntöisesti valtioneuvoston EU-ministerivaliokunnassa, kun taas ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan asialistassa ovat viime vuosina painottuneet vahvasti turvallisuuspolitiikan kysymykset.

Eurooppa-neuvoston kokouksissa Suomen edustajana toimii lähtökohtaisesti pääministeri, joka myös informoi eduskuntaa kokouksessa käsiteltävistä asioista. Presidentti on ilmoittanut valtioneuvostolle osallistumisestaan kokoukseen, minkä pohjalta valtioneuvosto on yleisistunnossaan päättänyt Suomen edustuksesta. Tämä käytäntö on parannus aikaisempaan verrattuna, eikä edustautumiskysymys ole sinänsä merkittävä valtiosääntöoikeudellinen ongelma. Keskustelu asiasta kuitenkin edelleen jatkuu. Myös Euroopan unionin laajentumisesta kymmeneen uuteen jäsenvaltioon vuonna 2004 saattaa nousta uusia aineksia kotimaiseen keskusteluun, kun uusista jäsenmaista useammassa on saman tyyppinen ylimmän vallan järjestely kuin Suomessa presidentin ja valtioneuvoston välillä.

Myös perustuslain säännökset presidentin päätöksenteosta ovat toimineet käytännössä hyvin. Tähänastisissa kokemuksissa merkillepantavaa on lähinnä se, että presidentin ja valtioneuvoston erimielisyystilanteet päätöksenteossa ovat jääneet erittäin poikkeuksellisiksi. Erimielisyyttä on ollut oikeastaan vain Suomen Pankin johtokunnan jäsenten nimityksiin liittyen.

Keskuspankkilainsäädäntöä uudistettaessa voidaan pankin johdon ja nimitysmenettelyn sääntelyä kehittää siten, että se vastaisi paremmin sekä perustuslain asettamaa vaatimusta Suomen Pankin toimimisesta eduskunnan takuulla ja hoidossa että tehokkaan vaikuttamisen edellytyksiä Euroopan keskuspankkijärjestelmässä. Valtiovarainministeriön tarkoituksena on lähiaikoina asettaa työryhmä valmistelemaan tarvittavat muutokset Suomen Pankista annettuun lakiin.

Euroalueen synty ja yhteisten rahoitusmarkkinoiden syventyminen heijastuvat myös rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn EU-maissa. Rahoitusmarkkinoiden valvojien ja osaltaan myös keskuspankkien tehtävät näyttävät laajenevan alueille, jotka Suomessa ovat perinteisesti kuuluneet ja myös uuden perustuslain mukaan kuuluvat lainsäädännön ja hallituksen toimivallan piiriin. Tämän vuoksi on perusteltua arvioida kiireellisesti, miten tämä kehitys on sopeutettavissa Suomen perustuslain periaatteisiin. Uusista valtuuksista säädettäessä tulee varmistua siitä, että valtuuksien käyttö on johdonmukaista, koordinoitua sekä sopusoinnussa lainsäädäntöperiaatteidemme kanssa.

Arvoisa puhemies! Perustuslakiuudistus ei koskenut vain politiikan yläkerroksia, vaan se on ollut erittäin tärkeä myös kansalaisten kannalta. Jo pelkästään perustuslain sisällöllinen uudistaminen, säännösten tarkentaminen ja kokoaminen yhteen yhtenäiseen perustuslakiin, on kansalaisten kannalta merkittävästi parantanut perustuslain ymmärrettävyyttä ja selkeyttä. Kansalaiset ovatkin osoittaneet aikaisempaa suurempaa kiinnostusta perustuslakia kohtaan ja vedonneet siihen enemmän. Samoin myös julkisessa keskustelussa perustuslain merkitys on korostunut.

Kansalaisten oikeusasemaan suurin vaikutus oli vuonna 95 toteutetulla perusoikeusuudistuksella. Uuteen perustuslakiin perusoikeussäännökset siirrettiin lähes sellaisenaan. Käytännössä perusoikeudet ovat saaneet yhä kasvavaa merkitystä niin lainsäädäntötyössä kuin tuomioistuinten ja viranomaisten toiminnassa sekä julkisessa keskustelussa. Perusoikeussäännökset antavat ihmisille aikaisempaan verrattuna kattavamman ja jopa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia paremman oikeuksien suojan.

Viimeaikaisessa keskustelussa on kuitenkin kiinnitetty huomiota erityisesti taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien toteutumiseen käytännössä. Esillä on ollut huoli siitä, että esimerkiksi näihin oikeuksiin liittyviä tehtäviä hoitavat kunnat eivät kaikilta osin ehkä pystykään osoittamaan riittäviä taloudellisia voimavaroja niiden hoitamiseen. Perusoikeuksien toteutumiselle asettaa haasteita myös Euroopan unionin oikeusjärjestelmä. Tältä osin lähtökohtana tulee olla sen, ettei unionin oikeuden toimeenpano heikennä kansallisen perusoikeussuojan tasoa.

Perustuslakiuudistuksessa myös säännökset neuvoa-antavan kansanäänestyksen mahdollisuudesta säilytettiin entisellään. Kehittyneessäkin kansanvallassa on jatkuva ja perusteltu tarve tehostaa kansalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia eri muodoissaan. Kansanäänestysinstituutio on ollut viime vuosina huomion kohteena useissa Euroopan maissa. Seurantaryhmä katsoi, että perustuslain ratkaisuja kansalaisten suoran osallistumisen mahdollisuuksista valtiollisella tasolla tulisi tavalla tai toisella arvioida uudelleen pitkällä aikavälillä. Jos nykyistä vapaaehtoista ja neuvoa-antavaa kansanäänestystä pidettäisiin tarpeellisena vahvistaa, kyseeseen tulisi ilmeisesti siirtyminen päättävän kansanäänestyksen suuntaan. Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia voidaan kehittää myös erilaisin kansanaloitejärjestelyin. Korostan kuitenkin, ettei kyse ole välittömistä perustuslain muutostarpeista vaan ennen muuta tarpeesta selvittää asiaa tarkemmin ja käydä myös syvää kansalaiskeskustelua.

Perustuslakiuudistuksen tavoitteena oli varmistaa perustuslain suhteellinen pysyvyys ja välttää perustuslain tiheää tarkistamista. Huolimatta siitä, että uusi perustuslaki on kokonaisuutena osoittautunut hyvinkin toimivaksi, on uudistuksen seurannassa ilmaantunut eräitä yksittäisiä kysymyksiä, jotka saattavat antaa aihetta perustuslain tarkistamiseen jo lähitulevaisuudessa. Osa näistä tarkistustarpeista on luonteeltaan enemmänkin teknisiä kuin sisällöllisiä. Esille ovat nousseet lähinnä seuraavat kolme asiaa.

Ensinnäkin, seurantaryhmä on kiinnittänyt huomiota siihen, että perustuslain 9 §:n 3 momentissa säädetty ehdoton kielto luovuttaa tai siirtää Suomen kansalainen vastoin tahtoaan toiseen maahan edellyttää tarkistamista. Kiellosta on jouduttu toistuvasti poikkeamaan toimeenpantaessa rikoksentekijöiden luovuttamista koskevaa kansainvälistä ja Euroopan unionin sääntelyä. Perustuslain säännös on muodostunut sananmukaisesti jo harhaanjohtavaksi, sillä todellinen oikeustila ei enää vastaa ehdotonta Suomen kansalaisten luovutuskieltoa. Tarkistamistarve ei ole myöskään uusi, sillä jo perusoikeusuudistusta koskeneessa hallituksen esityksessä ehdotettiin aikanaan väljempää muotoilua.

Toiseksi, perustuslain 12 § asettaa hyvin tiukat rajat ennakolliselle puuttumiselle sananvapauteen. Perustuslaki sallii välttämättömät kuvaohjelmia koskevat rajoitukset vain lasten suojelemiseksi. Tämän rajoitusvaltuuden riittävyydestä on herännyt keskustelua, jossa on vaadittu laajempia mahdollisuuksia puuttua etukäteisvalvonnan avulla esimerkiksi selvästi rikoksiin yllyttävään viestintään. Seurantaryhmän selvityksen mukaan on tarpeen seurata asiaan liittyvää kansainvälistä kehitystä ja muissa Euroopan maissa käytävää keskustelua sekä arvioida mahdollisia tarpeita rajoittaa rikoksiin yllyttävää tai ihmisarvoa loukkaavaa viestintää. Esimerkiksi raaistavilta kuvaohjelmilta saattavat kaivata suojaa lasten ohella aikuisetkin.

Kolmanneksi, Valtiontalouden tarkastusviraston asema muuttui perustuslakiuudistuksessa siten, että viraston riippumattomuutta vahvistettiin ja se siirrettiin eduskunnan yhteyteen. Tarkastusviraston kertomusten eduskuntakäsittelyn yhteydessä on esitetty kysymys siitä, pitäisikö tarkastusviraston pääjohtajalla olla puheoikeus eduskunnan täysistunnossa tarkastusviraston kertomuksia käsiteltäessä. Tällöin hän rinnastuisi esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamieheen. Muiden kuin kansanedustajien ja ministerien läsnäoloon ja puheoikeuteen eduskunnan täysistunnossa on suhtauduttu perinteisesti pidättyvästi, ja asia edellyttää perustuslain tasoista sääntelyä.

Näiden kysymysten ohella perustuslain seurannassa on tullut myös esille kysymys siitä, tulisiko perustuslaissa säätää mahdollisuudesta asettaa eduskunnan apulaisoikeusasiamiehille sijainen. Eduskunnassa on niin ikään käynnistynyt selvitystyö Valtiontilintarkastajien ja valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja tarkastusjaoston toimintojen yhdistämisestä erikoisvaliokunnan tapaan toimivaksi tutkinta- ja valvontaorganisaatioksi. Tällainen muutos toteutuessaan edellyttäisi perustuslain tarkistamista valtiontilintarkastajien kohdalta.

Arvoisa puhemies! Hyvät kansanedustajat! Perustuslakiuudistus merkitsi selviä edistysaskeleita Suomen valtiosääntökehityksessä. Suomen perustuslakia voidaan nykyisin luonnehtia kypsän parlamentaarisen demokratian perustuslaiksi. Suomi ei enää poikkea merkittävästi Euroopan parlamentaaristen tasavaltojen joukosta. Uusi perustuslaki on tietyllä tavalla katkaissut Suomen valtiolliseen historiaan liittyneen vanhan kustavilaisen tradition ja samalla luonut toimivan oikeudellisen perustan 2000-luvun valtiolliselle elämälle.

Näistä lähtökohdista on hyvä suunnata katse vuoteen 2007, jolloin Suomen yksikamarinen, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvilla välittömillä vaaleilla valittu kansanedustuslaitos viettää satavuotisjuhlaansa. Vaikka tunnetusti eduskunnassa on vaalikauden viime viikoiksi käsiteltävänä paljon asioita, toivottavasti riittää aikaa perehtyä tähän selvitykseen ja samalla siihen liittyviin erillisraportteihin. Olen tässä pitäytynyt lähinnä seurantaryhmän arvioissa. Raflaavampia puheenvuoroja ovat asiasta käyttäneet sitten hallituksen ulkopuolelta ministerit.

Oikeusministeri Koskisen puhe on ruotsinkielisenä näin kuuluva:

Finlands nya grundlag trädde som känt i kraft i början av mars 2000. Grundlagen har således varit i kraft i knappt tre års tid. Det är en rätt kort tid för slutsatser, i synnerhet som reformen bereddes med varierande intensitet i hela tre årtionden — också den sista fasen tog en hel valperiod.

I september 2001 tillsatte justitieministeriet en bredbasig arbetsgrupp för att utreda grundlagens verkställighet. Avsikten var att regeringen utifrån detta arbete vid valperiodens sista riksmöte skulle lämna riksdagen en utredning om grundlagsreformens genomförande, vilket nu sker. Utredningen har också delats ut till ledamöterna. I utvärderingsarbetet har man strävat efter att bland annat bedöma hur grundlagsreformens mål har uppnåtts i praktiken och vilka fortsatta åtgärder reformen kräver. Arbetsgruppens betänkande blev klart i november 2002. Till betänkandet har nu fogats de nyligen publicerade utredningar som professor Markku Suksi och doktor Teija Tiilikainen utfört på beställning.

Till utvärderingsarbetet hörde en mycket omfattande utredning av hur man inom olika kretsar ser på genomförandet av reformen. Arbetsgruppen hörde riksdagsgrupperna och representanter för vissa riksdagsutskott, republikens presidents kansli, domstolsväsendet och laglighetskontrollen, olika ministerier, självstyrelsesamfunden, statshushållningen, medborgarorganisationer samt forskare i statsförfattningsrätt och statslära. Dessutom gjordes separata utredningar på vissa viktiga sakområden, bland annat nuvarande praxis vid ledning av utrikespolitiken och folkomröstningen som ett redskap för medborgaraktivitet på statlig nivå utgående från internationella exempel.

Den allmänna bedömningen är att grundlagsreformens mål har uppnåtts och att den nya grundlagen har visat sig fungera väl. Något behov av ändringar i de grundläggande lösningarna finns inte.

Reformens viktigaste materiella mål, att stärka de parlamentariska dragen i det finska regeringssystemet, kommer fram i riksdagens mer betonade ställning som högsta statsorgan och statsrådets stärkta ansvarsställning i förhållande till riksdagen. I enlighet med de centrala principerna för det parlamentariska styrelsesättet har valet av statsminister och styrningen av regeringsbildningen övergått på riksdagen. De första praktiska erfarenheterna av detta får vi redan om några månader när regeringsförhandlingarna inleds på våren efter valet. Här kunde utvärderingsgruppen hänvisa till överenskommelsen mellan riksdagsgrupperna och behövde inte i större utsträckning ge extra anvisningar för tillvägagångssättet.

Riksdagens ställning har stärkts också på många andra sätt. Reformen gav riksdagen större maktbefogenheter och undanröjde de tidigare gränserna för riksdagens behörighet både i lagstiftningsarbetet och de internationella förbindelserna. Lagstiftningsmaktens tyngdpunkt ligger nu klart i riksdagen. Åtgärderna för att utveckla riksdagens arbetsmetoder, framför allt lagstiftningsförfarandet, har visat sig vara lyckade och har också för sin del stärkt riksdagens ställning och parlamentarismen.

Ett med parlamentarismen förknippat mål var också att ge statsrådet en starkare ställning i förhållande till republikens president. Detta har skett på många olika sätt. Presidentens beslut är nu enligt huvudregeln bundna till statsrådets beslutsförslag och således till statsrådets medverkan. Statsrådets uppgift att leda lagberedningsarbetet blev klarare när presidenten blev bunden till statsrådets ståndpunkt i regeringens propositioner till riksdagen. Skyldigheten att samverka och kravet på parlamentarisk ansvarstäckning i det utrikespolitiska beslutsfattandet breddar den parlamentariska demokratin. Dessutom har statsrådets ställning stärkts vid utnämningar och utfärdandet av förordningar.

Statsministern har fått en mera framträdande ställning i förhållandena mellan de högsta statsorganen och i ledningen av statsrådets verksamhet. Bidragande orsaker till detta är de stärkta parlamentariska dragen i statsförfattningen och statsrådets starkare ställning, regeringarnas allt längre verksamhetsperioder samt medlemskapet i Europeiska unionen. Genom EU-frågorna och särskilt unionens gemensamma utrikes- och säkerhetspolitik har statsministern och statsrådet fått en avsevärt synligare roll i det beslutsfattande som gäller internationella frågor än de hade t.ex. på 1970- och 1980-talet. Statsministerns ställning stärks också av att statsministern enligt den nya grundlagen väljs i riksdagen och genom de bestämmelser om statsministerns uppgift i ledningen av statsrådets arbete som enligt planerna skall tas in i lagen om statsrådet.

Det nya systemet för beslutsfattandet i utrikespolitiken har fungerat problemfritt. Grundlagen förutsätter intensivt samarbete mellan presidenten och statsrådet vid ledningen av utrikespolitiken. Presidentens och statsrådets samarbete utgår från de gemensamma mötena mellan statsrådets utrikes- och säkerhetspolitiska utskott och presidenten, men också andra informellare former av samarbete och ömsesidig kontakt, exempelvis regelbundna möten mellan statsministern och presidenten och mellan presidenten och utrikesministern, har visat sig vara viktiga i praktiken. Frågor som gäller Europeiska unionens gemensamma utrikes- och säkerhetspolitik har i regel behandlats i statsrådets EU-ministerutskott, medan tyngdpunkten i utrikes- och säkerhetspolitiska utskottet klart har legat på de säkerhetspolitiska frågorna.

I princip är det statsministern som företräder Finland vid Europeiska rådets möten. Statsministern informerar också riksdagen om de frågor som behandlas vid dessa möten. Presidenten underrättar statsrådet om sitt deltagande vid möten och utifrån detta beslutar statsrådet vid sitt allmänna sammanträde om den finska representationens sammansättning. Detta är en förbättring i jämförelse med tidigare praxis och representationsfrågan är inte i sig något nämnvärt problem ur statsförfattningsrättslig synvinkel. Frågan kommer dock fortfarande att vara föremål för diskussion. Också utvidgningen av Europeiska unionen 2004 med tio nya medlemsstater som tillämpar samma slags organisation som Finland för maktfördelningen mellan presidenten och statsrådet kan leda till att nya element kommer in i den inhemska debatten.

Också grundlagens bestämmelser om republikens presidents beslutsförfarande har fungerat väl i praktiken. Särskilt kan poängteras att det är mycket sällan som meningsskiljaktigheter har förekommit mellan presidenten och statsrådet i beslutsfattandet. Meningsskiljaktigheter har egentligen endast förekommit vid utnämningen av direktionen för Finlands Bank. Vid en reform av centralbankslagstiftningen kan bestämmelserna om bankens ledning och utnämningsförfarandet ses över både så att de stämmer bättre överens med bestämmelsen i grundlagen om att Finlands Bank står "under riksdagens garanti och vård" och så att de garanterar förutsättningarna för att effektivt vara med och påverka inom Europeiska centralbankssystemet. Finansministeriet har också för avsikt att inom den närmaste framtiden tillsätta en arbetsgrupp för att bereda de nödvändiga ändringarna i lagen om Finlands Bank.

Uppkomsten av euroområdet och fördjupningen av den gemensamma finansmarknaden återspeglas också i regleringen av finansmarknaden i EU-länderna. Tillsynsmyndigheternas och för sin del också centralbankernas uppgifter verkar utsträckas till områden som i Finland traditionellt har hört till och som också enligt den nya grundlagen hör till lagstiftningen och regeringens kompetens. Därför är det skäl att i brådskande ordning utreda hur denna utveckling kan anpassas till principerna i grundlagen. När det införs bestämmelser om de nya befogenheterna bör man följaktligen försäkra sig om att dessa befogenheter är samordnade och konsekventa och överensstämmer med våra lagstiftningsprinciper.

Grundlagsreformen gällde inte enbart politikens högsta skikt, utan den har varit ytterst viktig också för medborgarna. Redan översynen av innehållet i grundlagen, preciseringen av bestämmelserna och sammanförandet av dem till en enda enhetlig grundlag har lett till att grundlagen är betydligt klarare och tydligare ur medborgarnas synvinkel. Medborgarna har också visat ett större intresse för och vädjat till grundlagen oftare än tidigare. Också i den allmänna debatten har grundlagen fått mera tyngd.

Reformen av de grundläggande rättigheterna 1995 är den reform som har varit av största betydelse för medborgarnas rättsliga ställning. Bestämmelserna togs in i den nya grundlagen i nästan oförändrad form. I praktiken har de grundläggande rättigheterna fått en allt större betydelse i såväl lagstiftningsarbetet som i domstolarnas och myndigheternas verksamhet samt i den allmänna debatten. Genom bestämmelserna om de grundläggande rättigheterna får människorna ett mera omfattande och, i jämförelse med de internationella människorättskonventionerna, bättre skydd för sina rättigheter än tidigare. I den allmänna debatten har man dock under den senaste tiden fäst uppmärksamhet särskilt vid hur de ekonomiska, sociala och kulturella rättigheterna kan utövas i praktiken. Oro har uttryckts t.ex. för att kommunerna som bär ansvaret för att sköta uppgifter som gäller dessa rättigheter kanske inte till alla delar kan reservera tillräckliga ekonomiska resurser för skötseln av dem. Också Europeiska unionens rättssystem är en utmaning när de grundläggande rättigheterna skall befästas. Här måste utgångspunkten vara den att genomförandet av gemenskapsrätten inte får undergräva det skydd som de grundläggande rättigheterna får på nationell nivå.

Också bestämmelserna om möjligheten att anordna rådgivande folkomröstningar står kvar i oförändrad form i grundlagen. Även i en utvecklad demokrati finns det ett motiverat behov av att kontinuerligt effektivera medborgarnas möjligheter att på olika sätt ta del i och påverka samhällsutvecklingen. Folkomröstningsinstitutionen har under de senaste åren varit föremål för en allmän diskussion i flera europeiska länder. De möjligheter till direkt aktivitet på statlig nivå som grundlagen ger medborgarna kräver enligt utvärderingsgruppen något slag av omvärdering på lång sikt. Anser man det vara skäl att ge den nuvarande frivilliga och rådgivande folkomröstningen en starkare ställning, bör man uppenbarligen röra sig i riktning mot avgörande folkomröstningar. Medborgarnas påverkningsmöjligheter kan också utvecklas genom att skapa möjligheter för olika medborgarinitiativ. Jag vill understryka att det inte är fråga om ett omedelbart behov av ändringar i grundlagen, utan framför allt om ett behov av utförligare utredning i saken.

Grundlagsreformens syfte var att säkerställa grundlagens relativa permanens och undvika återkommande justeringar i den. Trots att den nya grundlagen som helhet betraktad har visat sig fungera väl, har det vid utvärderingen av reformen kommit fram vissa enstaka frågor som kan ge anledning till en översyn av grundlagen redan i en nära framtid. En del av dessa frågor är snarare av tekniskt än av materiellt slag. Det är framför allt tre frågor som bör nämnas.

För det första har utvärderingsgruppen framhållit att den tvingande bestämmelsen i 9 § 3 mom. grundlagen om att finska medborgare inte mot sin vilja får utlämnas eller föras till ett annat land måste ses över. Man har upprepade gånger varit tvungen att bryta mot det absoluta förbudet i denna bestämmelse vid verkställigheten av internationella förpliktelser och gemenskapsbestämmelser som gäller utlämnande av brottslingar. Bestämmelsen i grundlagen har redan blivit vilseledande eftersom det faktiska rättsläget inte längre står i överensstämmelse med det absoluta förbudet att utlämna finska medborgare. Behovet av att se över bestämmelsen är inte heller en nyhet, eftersom en friare formulering föreslogs redan i den regeringsproposition som gällde reformen av de grundläggande rättigheterna.

För det andra uppställer 12 § grundlagen mycket stränga gränser för förhandsingrepp i yttrandefriheten. Grundlagen tillåter endast sådana begränsningar i bildprogram som är nödvändiga för att skydda barn. Frågan om denna begränsningsrätt är tillräcklig har väckt diskussion och det har krävts större möjligheter att genom förhandskontroll ingripa i exempelvis information som klart anstiftar till brott. Enligt utvärderingsgruppens utredning är det skäl att följa den internationella utvecklingen på detta område och den debatt som förs i andra europeiska länder samt utreda det eventuella behovet av att begränsa information som anstiftar till brott eller kränker människovärdet. T.ex. så kan även vuxna behöva skyddas mot de allt råare bildprogrammen.

För det tredje påverkade grundlagsreformen statens revisionsverk så att dess oavhängiga ställning stärktes, och revisionsverket finns nu i anknytning till riksdagen. Vid riksdagsbehandlingen av revisionsverkets berättelser har det uppstått diskussion om revisionsverkets generaldirektör borde ha rätt att yttra sig vid riksdagens plenum när revisionsverkets berättelser behandlas. I så fall skulle han bli jämställd med riksdagens justitieombudsman. Inställningen till rätten för andra än riksdagsledamöter och ministrar att närvara och yttra sig vid riksdagens plenum har varit återhållsam och frågan kräver reglering på grundlagsnivå.

Vid sidan av dessa frågor har man vid utvärderingen av grundlagsreformen också tagit upp frågan om det enligt grundlagen borde vara möjligt att utse en ställföreträdare för biträdande justitieombudsmannen. Dessutom har man i riksdagen börjat utreda frågan om en sammanslagning av funktionerna vid statsrevisorerna och finansutskottets förvaltnings- och granskningsdelegation till en gransknings- och kontrollorganisation som skulle fungera på samma sätt som ett specialutskott. En sådan ändring av statsrevisorernas ställning förutsätter en översyn av grundlagen.

Grundlagsreformen innebar klara framsteg i utvecklingen av Finlands statsförfattning. Finlands grundlag kan nuförtiden karaktäriseras som en grundlag i en mogen parlamentarisk demokrati. Finland avviker inte längre nämnvärt från de parlamentariska republikerna i Europa. Den nya grundlagen har på ett visst sätt satt punkt för den gamla gustavianska tradition som varit förknippad med Finlands statshistoria och samtidigt skapat en fungerande rättslig grund för det statliga livet på 2000-talet. Detta är en god utgångspunkt när vi riktar blicken mot 2007 då den finska folkrepresentationen, som baserar sig på ett enkammarsystem och på allmän och lika rösträtt och som väljs genom direkt val, firar sitt 100-årsjubileum. Trots att riksdagen som vi alla vet har en mängd ärenden att behandla under de sista veckorna hoppas jag att ledamöterna skall ha tid för att fördjupa sig i utredningen och likaledes i de separata rapporterna. Jag har här främst redogjort för utvärderingsgruppens bedömning av reformen, ministrarna har utanför regeringen kommit med mera kryddade åsikter.