Jääkauden jälkeen Suomen
nykyiset rannikkoalueet olivat meren peitossa, ja n. 8 000—4 000 vuotta
sitten syntyi harvinaista, rikkipitoista sulfidisavea, joka maankohoamisen
myötä on noussut merestä ja jota käytetään
tänä päivänä pitkälti
maataloustarkoituksiin. Kun Länsi-Suomen rannikolla esim.
maatalousmaan kuivatuksen, ruoppausten ja rakennustöiden
yhteydessä rikkipitoinen maa (musta savi) joutuu pohjavedenpinnan
yläpuolelle, muodostuu maaperässä rikkihappoa,
joka vuorostaan liuottaa metalleja. Maa muuttuu happamaksi sulfaattimaaksi
(HS-maaksi) tai alunamaaksi. Happamuus ja metallit huuhtoutuvat
sateiden yhteydessä vesistöihin aiheuttaen ajoittain
laajoja vahinkoja, kuten kalojen massakuolemia. Monet joet ja niiden
suistot ovat vahingoittuneita tai elottomia. Suomessa on HS-maita
100 000—300 000 hehtaaria määritystavasta
riippuen, lähinnä Turun ja Oulun välisellä alueella.
Sisämaahan ne ulottuvat n. 80 m:n korkeudelle, esim. Seinäjoen
seudulle. Euroopassa HS-maita on lähinnä Suomessa
ja jonkin verran Ruotsissa.
Kuivatetuista happamista sulfaattimaista vesistöihin
joutuvat happamat ja metallipitoiset vedet ovat Suomen suurimpia
vesiensuojeluongelmia. Erittäin kuivan kesän sekä sateisen
syksyn jälkeen syksyllä 2006 happamilta sulfaattimailta tulleet
metallit ja happamuus aiheuttivat laajoja kalakuolemia pitkin Pohjanmaan
rannikkoa mm. Kyrönjoella, Luodon-Öjanjärvellä, Ähtävänjoella,
Perhonjoella ja Siikajoella. Vastaavanlaisia tilanteita on syntynyt
myös aikaisemmin, noin 10-—15 vuoden välein.
Ongelmat ovat olleet tiedossa kauan, mutta talven 2006—2007
tapahtumien jälkeen ja EU:n vesipuitedirektiivin velvoitteiden
takia on monella taholla syntynyt tahto ruveta toimenpiteisiin.
MMM:n asettama "Happamien sulfaattimaiden aiheuttamien haittojen
vähentämiseksi tehtävän selvitystyön
ohjausryhmä" ja Geologian tutkimuskeskuksen esiselvitys
osoittavat selkeästi, että ennen kuin muihin toimenpiteisiin
voidaan kunnolla ryhtyä, on ensiarvoisen tärkeää kartoittaa
HS-maiden sijaintia, laatua, syvyyttä ja paksuutta. Turve-
ja metsämaiden peittämä alue on myös
kartoitettava.
HS-maiden tarkempi yhtenäinen kartoitus on hyvin kiireellistä,
jotta happamuuden ehkäisemisen ja torjunnan suunnittelu
ja toteutus on mahdollisimman tehokasta. Ensin pitää muutamalla pilottialueella
kehittää kustannustehokas menetelmä laajojen
alojen kartoittamiseksi ja kartoittaa ns. hotspot-alueet, jotka
kiireisimmin vaativat erityistoimenpiteitä ja joissa arvioidaan
riskejä sekä laaditaan suosituksia maankäyttöä ajatellen.
Sen jälkeen kartoitetaan koko Suomen rannikkoalue ja kehitetään
ehkäisy- ja torjuntamenetelmiä sekä maankäyttö-
ja viljelymenetelmiä. Happamia sulfaattimaita on kartoitettu
paikoitellen Kyrönjoella, Närpiönjoella,
Luodonjärven valuma-alueella, Lestijoella ja Perhonjoella. Näissä on
kuitenkin käytetty vaihtelevia kartoitusmetodeja ja luokittelukriteereitä,
mutta tietoja voidaan hyödyntää yhtenäisessä valtakunnallisessa
happamuuskartoituksessa. Tämän pitkäjänteisen
työn onnistuminen vaatii kuitenkin monivuotisen perusrahoituksen.
Happamien sulfaattimaiden aiheuttamien happamuushaittojen torjunta
edellyttää happamuuskartoituksen lisäksi
pikaisesti valtakunnallista ohjelmaa, jossa maaperän happamuus
ja sen aiheuttamat haitat nostetaan valtakunnalliseen tietoisuuteen
ja haittojen ehkäisemisestä sekä minimoinnista
aiheutuneet kustannukset saatetaan tukijärjestelmien piiriin.
Menetelmiä tulee testata käytännön
kohteissa yhteistyössä maanomistajien, maa- ja
metsätalousviranomaisten, ympäristöviranomaisten
ja tutkimuslaitosten kanssa. Erinomaisia pilottikohteita löytyy
mm. Luodon-Öjanjärven ympäristöstä.
HS-maiden aiheuttamien riskien vähentäminen
edellyttää tukijärjestelmien kehittämistä. Happamuushaittojen
ehkäisemisessä ja torjunnassa tarvitaan informaatio-ohjausta,
taloudellista ohjausta sekä kehitys- ja tutkimustoimintaa, joka
tuottaa toteuttamiskelpoisia ja kustannustehokkaita haittojen vähentämismenetelmiä.
Myös käytössä olevien happamuushaittojen
vähentämismenetelmien, kuten kuivatusolojen säädön, säätösalaojituksen
ja kalkkisuodinojituksen, tehokkuudesta ja tehostamismahdollisuuksista
tarvitaan tutkimustietoa sekä rahoitusta toimenpiteiden
toteuttamiseksi.