3.1
Taloudelliset vaikutukset
3.1.1 Asetuksen keskeisistä taloudellisista perustekijöistä
Korttimaksujen siirtohintoja koskeva asetus koostuu useasta uudesta säännöstä, mitkä tulevat yhdessä Euroopan komission ehdotuksessa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2013/36/EU ja 2009/110/EY muuttamisesta ja direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta, jäljempänä toinen maksupalveludirektiivi, säädettävän lisähintarajoituksen kanssa merkittävästi muuttamaan maksukorttimarkkinoita. Toinen maksupalveludirektiivi on hyväksytty Euroopan neuvostossa ja parlamentissa ja se julkaistaan lähikuukausina. Asetuksen ja toisen maksupalveludirektiivin keskeiset perustekijät ovat:
- kattojen asettaminen siirtohinnoille;
- siirtohintojen läpinäkyvyys kauppiaille asti;
- kansallisten palveluntarjontalisenssien kieltäminen;
- kauppiaan vapaa mahdollisuus valita hyväksymänsä korttityypit;
- kauppiaan vapaa mahdollisuus ohjata asiakkaittensa maksuvälinevalintoja sillä tärkeällä rajoituksella, että toinen maksupalveludirektiivi tulee kieltämään lisämaksumahdollisuuden niiltä korteilta, joiden siirtohintoja on rajoitettu EU-asetuksella; ja
- kansallisesti mahdollisesti asetettavat EU-asetusta tiukemmat siirtohintarajoitukset.
Alla olevassa kuvassa on esitetty siirtohintakäytännön vaikutuksia ja välittymistä maksutapahtumien palvelu- ja käsittelyketjussa.
Kuva: Siirtohintojen välittymien korttitapahtumien käsittelyketjussa
Palveluntarjoajat sopivat keskitetysti tai bilateraalisesti keskenään kauppiaan tapahtumien vastaanottajan maksamasta siirtohinnasta kortin liikkeeseenlaskijalle. Asetus rajoittaa siirtohinnan debit-korteille korkeintaan 0,2 prosenttiin ja credit-korteille korkeintaan 0,3 prosenttiin. Kansallisesti voidaan määritellä puhtaasti kotimaisille tapahtumille tätä alhaisemmat siirtohinnat (katso tarkemmin kohta 3.1.4). Kauppias maksaa käyttämälleen tapahtumien vastaanottajalle palvelumaksua ja asetus edellyttää, että kauppiaalle eritellään palvelumaksuun sisältyvän siirtohinnan osuus. Vastanottajan käyttämä palvelumaksu sen omista palveluista muuttuu sen vuoksi myös läpinäkyväksi kauppiaalle.
Useassa jäsenmaassa on ollut käytössä asetusta korkeammat siirtohinnat, jolloin asetus tulee edellyttämään siirtohintojen laskemista. Koska rajoitus on prosentuaalinen, palveluntarjoajat eivät voi jatkossa käyttää kiinteitä tapahtumaveloituksia pienille tapahtumille, koska ne ylittäisivät asetetun prosentuaalisen katon. Pienten maksujen kohdalla absoluuttiset siirtohinnat tulevat sen vuoksi jäämään pieniksi. Toisaalta isojen tapahtumien absoluuttiset siirtohinnat voivat muodostua korkeiksi, jolleivät palveluntarjoajat sovi keskenään absoluuttisista katkopisteistä. Esimerkiksi viiden tuhannen euron ostoksen siirtohintakaton mukainen tapahtumakohtainen siirtohinta olisi kymmenen euroa debit-kortilla ja viisitoista euroa credit-kortilla.
Kun kansalliset vastaanottolisenssit poistuvat, vastaanottamisen monopolit purkautuvat. Tämä johtaa kilpailun lisääntymiseen, mutta samalla todennäköisesti palveluntarjonnan keskittymiseen muutamalle suurelle vastaanottoverkostolle suurtuotannon kustannustehokkuuden vuoksi. Toiminnan tehostuminen ja lisääntyvän kilpailun aiheuttama tapahtumien vastaanottajien marginaalien kutistuminen johtaa todennäköisesti kauppiaan maksaman palvelumaksuosuuden pienentymiseen.
Koska toinen maksupalveludirektiivi edellyttää jatkossa asetuksen soveltamisalaan kuuluvien korttien vastaanottamista kaupoissa ilman lisämaksua, kuluttajat eivät tule näkemään mahdollisia siirtohintojen osuuksia maksuissa. Kauppiaat joutuvat sisällyttämään ne tuotteiden ja palveluiden hintoihin. Tämä johtaa todennäköisesti siihen, että kuluttajat hintaerojen puuttuessa valitsevat todellisten kustannusten perusteella epäedullisia maksuvälineitä.
3.1.2 Komission taloudellisista arvioista
Asetuksella toteutettu kilpailun edistäminen erityisesti korttimaksujen osalta on omiaan kehittämään ja tehostamaan EU:n maksupalvelujen markkinoita. Tehostamisesta ja kilpailun lisääntymisestä hyötyvät kuluttajat sekä vähittäiskauppiaat ja muut korttimaksuja vastaanottavat tahot.
Komissio on tehnyt yhteisen vaikutusarvioinnin ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi korttipohjaisista maksutapahtumista veloitettavista toimitusmaksuista (KOM/2013/0550 lopullinen) ja ehdotuksen uudeksi maksupalveludirektiiviksi, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2013/36/EU ja 2009/110/EY muuttamisesta ja direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta (KOM/2013/0547 lopullinen) osalta. Arvion mukaan kilpailu korttimaksumarkkinoilla toimii huonosti. Markkinat ovat pirstoutuneet ja uusilla toimijoilla on ollut vaikeuksia päästä markkinoille. Aikaisemmin edulliset ja tehokkaat kansalliset korttijärjestelyt ovat korvautuneet kansallisten toimilupaedellytysten nojalla toimivilla kansainvälisillä korteilla.
Merkittävä kilpailuongelmia aiheuttava tekijä on ollut juuri siirtohintakäytäntö. Siirtohinnat vyörytetään kuluttajille, jotka maksavat ne näkymättömänä osana korkeampia tuote- ja palveluhintoja. Siirtohintojen taso ja niiden suuri vaihtelu eri jäsenvaltioiden välillä ovat estäneet uusien unionin laajuisten toimijoiden ilmaantumisen alempiin siirtohintoihin perustuvien tai siirtohinnattomien liiketoimintamallien pohjalta, mikä on ollut esteenä mahdollisille mittakaavaeduille ja tuotevarioinnista saataville eduille sekä niistä seuraaville tehokkuuseduille. Tämä on vaikuttanut kielteisesti kauppiaisiin ja kuluttajiin sekä estänyt innovaatiotoimintaa.
Asetuksessa säädetyt 0,2 ja 0,3 prosentin siirtohintatasot pankki- ja luottokorttitapahtumille perustuvat taloustieteellisessä kirjallisuudessa kehitettyyn MIT-testiin (Merchant Indifference Test). Testin perusteella määritetään raja-arvot, joiden kohdalla kauppias pitää yhdentekevänä, vastaanottaako hän kuluttajalta käteis- vai korttimaksun. Rajoittamalla siirtohinnat tälle tasolle voidaan torjua epäsuhtaisia kauppiasmaksuja, joilla kuluttajille aiheutetaan liiallisia piilokustannuksia ja kauppiaille aiheutetaan haluttomuutta hyväksyä maksukortteja. Asetuksessa säädetyt enimmäismäärät vastaavat EU:n kilpailuviranomaisten aikaisemmin kansainvälisille maksukorttijärjestelyille (MasterCard ja Visa Europe) käytettäväksi hyväksymiä tasoja rajat ylittäville korttimaksuille EU-alueella.
MIT-testiä on kritisoitu sen vuoksi, että se ei perustu varsinaisiin tuotantokustannuksiin, mikä on tavallisesti toiminut mahdollisen hintasääntelyn lähtökohtana. Testin mukaiset siirtohinnat vähentävät käteisen ja korttimaksujen kustannuseroa myyntipisteissä, kun sitä alemmat siirtohinnat lisäävät kustannuseroa ja antavat mahdollisuuden myyntipisteen kustannuksien alenemiseen kortin käytön laajenemisen myötä, mikä luo silloin paremmat kilpailuedellytykset kortteja hyväksyville kaupoille verrattuna pelkästään käteisellä toimiviin kilpailijoihin. Kauppiaskohtaiset tilanteet vaihtelevat myös paljon. Käteisen käyttö vertailukohtana siirtohintatasoja määriteltäessä johtaa myös siihen epäloogiseen tilanteeseen, jossa käteiskustannuksien jatkuvasti noustessa käteislogistiikan manuaalisuudesta ja tehottomuudesta johtuen, siirtohintoja pitäisi ajan myötä nostaa tehottomuuserojen kasvaessa. Suomessa käteinen nostetaan pääsääntöisesti käteisautomaateista maksukortteja käyttäen, jolloin osa korttikustannuksista tulisi siirtää käteiskustannuksista, mitä ei ole otettu huomioon MIT-testissä. Lisäksi e-kaupankäynti, jossa käteisvaihtoehto puuttuu, kasvaa jatkuvasti.
Komission vaikutusarvion mukaan tehokkain vaihtoehto tilanteen edistämiseksi ja markkinoiden tehokkaan toiminnan parantamiseksi on käyttää samanaikaisesti kahta eri keinoa: Honour All Cards -säännön kieltämistä eli lisätä kauppiaiden mahdollisuuksia valita hyväksyttäviä korttityyppejä ja enimmäismäärien asettamista siirtohinnoille. Näin lisätään myös markkinoiden läpinäkyvyyttä. Oikeusvarmuutta parannetaan yhtenäisillä siirtohintatasoilla ja kilpailua lisätään mahdollistamalla toisessa jäsenvaltiossa toimivan maksujen vastaanottoyksikön eli maksunsaajan maksupalveluntarjoajan käyttäminen. Jotta myös pienemmät markkinatoimijat hyötyisivät toimista, on välttämätöntä sisällyttää kansalliset korttimaksujärjestelyt sääntelyn piiriin. Nämä sääntelytoimet johtavat komission arvion mukaan säästöihin, joista kuluttajat hyötyvät alempina hintoina ja maksamisen kustannuksina. Siirtohintojen enimmäistason asettamisen odotetaan myös lisäävän maksukorttien hyväksymistä vähittäiskaupoissa, mikä puolestaan voi vaikuttaa myönteisesti maksukorttien käyttöön ja maksamisen kokonaiskustannuksiin.
Kansallisille korttimarkkinoille on ollut luonteenomaista vahvat tuotemerkkikohtaiset maksujärjestelyt ja infrastruktuurit sekä keskitetyt käsittely-yksiköt, jotka ovat voineet hyödyntää monopolistista, oligopolistista tai muuten vahvaa markkina-asemaansa esimerkiksi verkkovaikutuksien kautta. Kauppiailla on ollut vaikeuksia kieltäytyä laajasti käytössä olevien suosittujen korttien vastaanottamisesta, vaikka palveluntarjoajien asettamat vastaanottoehdot olisivat olleet epäedullisia. Tämä on johtanut kilpailun heikkenemiseen korttimarkkinoilla erilaisten käyttöönotettujen kilpailua rajoittavien säännösten kautta. Nämä käytännöt ovat myös rajoittaneet uusien palveluntarjoajien pääsyä markkinoille ja sitä kautta palveluinnovaatiota. Tilanne on johtanut luottolaitosten ja luottokorttiyhtiöiden korttipalvelujen ylisuuriin palvelumaksuihin ja niiden kohdistumiseen piilotetusti kortinhaltijoille, kun kauppiaat ovat joutuneet nostamaan tuotteidensa ja palveluidensa hintoja palvelumaksujen kattamiseksi.
Käytännölle on ollut ominaista myös ristiinsubventio eri maksuvälineiden välillä, mikä on hidastanut asiakkaiden siirtymistä tehokkaisiin maksuvälineisiin ja ylläpitänyt lisäkustannuksia aiheuttavien lisäpalveluiden kysyntää. Esimerkkinä tästä on korttiasiakkaalle ilmaiselta näyttävä luottokorttiluotto, jonka todellinen korkotaso on usein erittäin korkea, mutta jonka kustannukset sisällytetään kauppiaan maksamaan korttipalvelumaksuun ja sitä kautta kaikkien asiakkaiden maksamiin tuote- tai palveluhintoihin.
Kilpailunrajoituksia purkavat asetuksen säännökset ovat omiaan lisäämään kilpailua yli kansallisten rajojen ja luomaan laajan yhteisen markkina-alueen korttimaksamiselle. Kansainvälisen kilpailun lisääntyminen tulee alentamaan maksunsaajien eli kauppiaiden korttipalvelumaksuja, mutta myös konsolidoimaan kauppiaspalveluita isompiin yksiköihin, jotka vastaanottavat korttimaksuja kauppiailta. Kansainvälisen kilpailun lisääntyminen voi myös lisätä asiakkaille tarjottavia korttivaihtoehtoja. Oletettavaa on, että uudet avoimet kilpailuolosuhteet tukevat pankkikorttien käyttöä luottokorttien kustannuksella, koska kalliit luottokortit ovat hyötyneet eniten nykyisten kilpailunrajoitusten kautta syntyneestä ristiinsubventoinnista. Tämä mahdollisuus poistuu tai ainakin heikkenee läpinäkyvämmän hinnoittelun seurauksena. Toisaalta luottokortit tarjoavat kuluttajien toivomia lisäpalveluita pankkikortteihin verrattuna, minkä vuoksi luottokortteja tullaan käyttämään ja hyväksymään myös jatkossa.
Kilpailunrajoitukset ovat muodostaneet esteen uusien maksuvälineiden ja toimijoiden markkinoille tulolle. Voimakkaat verkostovaikutukset ovat vaikeuttaneet uusien maksuverkkojen pystyttämistä, kun maksajat eivät ole olleet kiinnostuneita harvoissa maksupisteissä käytettävistä korteista ja vastaavasti kauppiaita ei ole kiinnostanut harvojen asiakkaiden käyttämät kortit. Liittymisrajoitukset ovat lisäksi estäneet uusien korttituotteiden edullisen liittymisen vanhoihin verkkoihin. Kortti-infrastruktuurin avaaminen yleensä ja myös uudet, kortteja muistuttavat maksuvälineet voivat tuoda uudenlaisia yrittäjiä markkinoille sekä edistää erityisesti uudenlaisia Internet- ja matkapuhelinpohjaisia maksamismuotoja.
Kuluttajat saavat pääosan tuloistaan tilikirjauksina maksutileilleen, josta ne voidaan käyttää joko suoraan kortilla kaupan maksupäätteillä tai epäsuorasti siten, että kuluttajat käyvät ensin kortilla nostamassa käteistä pankkiautomaatista. Kun korttia käytetään automaatilla, syntyy merkittävä määrä lisäkustannuksia liittyen automaattien huoltamiseen, käteisen käsittelyyn kaupoissa ja pankeissa sekä käteisen kuljettamiseen kaupasta luottolaitosten laskentapisteisiin ja takaisin automaatteihin. Eri maiden keskuspankkien tekemien tutkimusten mukaan korttien käyttö suoraan maksupääteissä on kokonaistaloudellisesti kannattavaa, kun tapahtuman arvo on suurempi kuin noin 2–4 euroa. Luku vaihtelee maakohtaisesti volyymi- ja teknologiaerojen vuoksi. Mitä suurempi määrä korttitapahtumia tehdään ja mitä automaattisempia maksupäätejärjestelmiä käytetään, sitä alhaisemmaksi tämä raja-arvo muodostuu. Kustannusrakenne-erojen ja kustannuskehityksen vuoksi korttimaksaminen tulee suhteellisesti edullisemmaksi myös ajan mittaan. Käsittelykustannusten vuoksi pankit hyötyvät korttien käytöstä suoraan kaupoissa, koska tämä vähentää luottolaitosten automaatti- ja muita käsittelykustannuksia.
3.1.3 Nykytilanne Suomessa ja arvioidut vaikutukset
Suomessa automaateilla tapahtuvat käteisnostot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana vähentyneet tasaisesti 9 miljoonalla tapahtumalla vuodessa (noin 221 miljoonasta nostosta 2004 noin 145 miljoonaan nostoon 2014). Kun kauppiailta perittävät pankkikorttiveloitukset alenevat siirtohintojen alentuessa, pankkikorttien käyttö Suomessa laajenee vielä jonkin verran. Erityisesti pankkikorttien käyttö laajenee niissä EU-maissa, joissa käteisen käyttö on ollut hyvin laajaa. Käteisen käytön väheneminen vähentää yleisesti maksamisen kustannuksia taloudessa, mutta lisäksi se vähentää harmaata taloutta, veronkiertomahdollisuuksia ja muuta käteiseen liittyvää rikollisuutta.
Suomessa siirryttiin käyttämään pääsääntöisesti kansainvälisiä Visa- ja MasterCard-kortteja luottolaitosten maksukortteina yhtenäisen euromaksualueen kehityksen seurauksena. Suomessa käytössä olevat siirtohinnat ovat perustuneet korttien liikkeeseenlaskijoiden ja vastaanottoyksiköiden bilateraalisiin sopimuksiin. Molemmissa tuotemerkeissä debit-korttien keskimääräinen siirtohinta on ollut alle asetuksen säädettyjen enimmäismäärien, noin 10–20 prosenttia alempana. MasterCard-järjestelmässä siirtohinta on perustunut kiinteään osaan 0,03 euroa per tapahtuma ja prosentuaaliseen osaan 0,11 prosenttia tapahtuman arvosta. Visa-järjestelmässä siirtohinta on ollut portaittainen ollen kiinteä pienille, alle noin 13 euron tapahtumille, ja isoille, yli noin 240 euron, maksuille sekä 0,19 prosenttia näiden välissä. Tämän seurauksena debit-korttien siirtohinnat ovat olleet Suomessa maltillisempia isoille korttimaksuille ja kalliimpia pienille korttimaksuille kuin asetuksessa säädetyt siirtohintojen enimmäistasot. Kotimaisissa luottokorttitapahtumissa käytetty siirtohinta on ollut noin kaksinkertainen verrattuna asetuksen säädettyyn rajoitukseen. Kauppa pitää tärkeänä, että Suomessa käytössä olevat siirtohinnat pysyvät matalina ja erityisesti, että käytössä olisi kiinteä maksimileikkuri, joka pitää suuret korttimaksujen siirtohintakustannukset kohtuullisella tasolla.
Luottolaitosten siirtohintatuotot ovat olleet Suomessa noin 60 miljoonaa euroa debit-korttien osalta ja noin 7 miljoonaa euroa luottokorttien osalta, johtuen suurista debit-korttivolyymeistä. Asetuksen johdosta suomalaisten luottolaitosten siirtohintatuotot tulevat luultavasti kasvamaan, mutta tarkkaa arvioita on vaikea tehdä. Tämä riippuu siitä, miten pankki- ja luottokorttivolyymit kasvavat jatkossa ja millä tavalla palveluntarjoajat muuttavat siirtohinnoitteluaan asetuksen astuessa voimaan. Luottolaitosten tuottoihin ja kauppiaiden kustannuksiin tulee vaikuttamaan eniten mahdollinen siirtohintojen yläleikkurista luopuminen. Tämän seurauksena voi syntyä tilanteita, joissa kauppiaiden kiinnostus suurien korttitapahtumien hyväksyntään vähenee.
Suomessa luottokortin käytön suhteellinen osuus on viime vuosina kasvanut. Kauppiaiden palvelumaksut ja siirtohinnat ovat pysyneet ennallaan, vaikka korttitapahtumien käsittelykustannukset ovat alentuneet volyymi- ja teknologiakehityksen myötä. Luottokorttien liikkeeseenlaskijoiden korkokustannukset ovat alentuneet merkittävästi, kun yleinen korkotaso on ollut historian alhaisimmalla tasolla. Alhaisemmat siirtohinnat ja kilpailun lisääntyminen johtavat todennäköisesti siihen, että luottokorttiluottojen korkotasot asiakkaille alenevat ja myös siihen, että kulutusluottoja haetaan muista edullisimmista lähteistä tai käytetään enemmän suoraan pankkikortteja. Luottokulujen läpinäkyvyyden lisääntyminen voi mahdollisesti vähentää jonkin verran kuluttajien ylivelkaantumista, kun korkotekijä muuttuu läpinäkyvämmäksi.
Kilpailun lisääntyminen palveluntarjoajien kauppiaspalveluissa tulee alentamaan kauppiaiden palvelumaksuja, erityisesti jos kauppiaat ovat valmiita kansainväliseen kilpailuttamiseen. Kauppiasveloituksien alentuminen laskee ajan mittaan kauppiaiden tuotteiden ja palveluiden hintoja, kun kauppiaiden maksamiseen liittyvät kustannukset alenevat. Kokonaisvaikutus riippuu siirtohinta- ja kauppiaiden palvelumaksumuutoksien yhteisvaikutuksesta. Muutokset tapahtuvat vähitellen ja hitaasti, joten merkittävää tasoeroa tullaan tuskin havaitsemaan asetuksen voimaantulon yhteydessä. Pitkällä aikavälillä niillä tulee kuitenkin olemaan merkittävä vaikutus maksamisen tehostumiseen ja kustannustason alenemiseen, mikä hyödyttää kuluttajia.
Siirtohintarajoitus koskee vain niin kutsuttuja neljän osapuolen korttijärjestelmiä (kortinhaltija – liikkeeseenlaskija – korttitapahtumien vastaanottoyksikkö – kauppias) eikä kolmen osapuolen järjestelmiä, joissa liikkeeseenlaskija ottaa myös suoraan vastaan kaikki korttitapahtumat kauppiailta. Tämä voi johtaa siihen, että asetuksen rajoitusten välttämiseksi korttipalvelut siirtyvät enemmän kolmen osapuolen järjestelmiin.
Yrityskorttien jättäminen siirtohintasääntöjen ulkopuolelle saattaa johtaa monimutkaisempiin korttien käsittelyprosesseihin ja hinnoittelukäytäntöihin sekä kauppiaiden että luottolaitosten järjestelmissä.
Asetuksen mukaisten vaatimusten toteuttaminen luottolaitosten ja kauppojen maksujärjestelmissä aiheuttaa jonkin verran lähinnä kertaluonteisia muutoskustannuksia, mutta Suomessa nykyiset järjestelmät sisältävät jo merkittävän osan tarvittavista uusista piirteistä ja asiakkaat ovat tottuneet jo aikaisemmin esimerkiksi debit- ja credit-korttien käsitteisiin.
Asetuksen johdosta tehtävät kansalliset täytäntöönpanotoimet eivät sinänsä tuo merkittäviä taloudellisia lisäkustannuksia asetuksen soveltamisalan piirissä oleville toimijoille.
3.1.4 Mahdollisten kansallisten siirtohintakattojen vaikutukset
Asetus tarjoaa mahdollisuuden asettaa kansallisesti alhaisemmat siirtohintatasot kotimaisille tapahtumille. Isossa-Britanniassa, Alankomaissa ja Tanskassa on ollut hyvin matalat ja tapahtumakohtaiset lähes kiinteät muutaman sentin kokoiset siirtohinnat debit-korttitapahtumille. Nämä maat ovat alustavasti ilmoittaneet pyrkivänsä samanlaisiin ratkaisuihin EU asetuksen aikana. Jos Suomessa pyrittäisiin ylläpitämään aikaisempia siirtohintatasoja sääntelyn pohjalta, niin tärkeintä olisi asettaa kiinteä senttimääräinen yläraja siirtohinnoille, esimerkiksi seitsemän senttiä kuten kauppiaita edustavat järjestöt ovat lausunnoissa esittäneet.
Asetuksessa kotimaisiksi tapahtumiksi luetaan sellaiset tapahtumat, jossa kortin liikkeeseenlaskija, kauppiaan maksutapahtumien vastaanottaja ja kauppias ovat kaikki kolme kotimaisia toimijoita (kuluttajan/kortinhaltijan kotivaltio ei vaikuta kotimaisuusmääritelmään). Korttien liikkeeseenlaskijoista Svenska Handelsbanken AB (publ) on ruotsalainen luottolaitos ja Danske Bank-konsernin sisäisistä rakenneratkaisuista riippuen korttitoiminta voi mahdollisesti jatkossa olla kansainvälistä Suomen näkökulmasta. Nordea Pankki Suomi Oyj:n ilmoitus muuttaa Suomen toiminta sivukonttoripohjaiseksi merkitsee, että tämäkin korttikanta muuttuisi asetuksen määrittelyn pohjalta ulkomaiseksi. Luottokunta on sulautunut osaksi kansainvälistä Nets-konsernia, joka on ulkomaisessa omistuksessa. Operatiiviset toiminnot keskitetään todennäköisesti Suomen rajojen ulkopuolelle suurtuotantohyötyjen saavuttamiseksi, jolloin maksutapahtumien vastaanotto voi mahdollisesti myös siirtyä ulkomaille. Tällöin kansainvälisten tapahtumien osuus kasvaisi lähes sataan prosenttiin. Lisäksi muutamat isot kauppiasketjut ovat siirtyneet kansainvälisten korttitapahtumien vastaanottajien asiakkaiksi. Määrittelyn mukainen kotimaisten tapahtumien osuus kokonaistapahtumamäärästä on siten mahdollisesti hyvinkin vähäinen jatkossa.
SEPA-asetus edellyttää, että maksajille ja maksunsaajille perittävät palvelumaksut ovat samansuuruisia kotimaisille ja rajanylittäville tapahtumille. Mahdollinen kotimainen ja ulkomainen siirtohinta näkyy tällöin korttien vastaanottajan hinnoittelussa vain keskimääräisenä lisänä oletettujen tapahtumavolyymien perusteella. Kokonaisvaikutus kauppiaiden palvelumaksuveloituksissa riippuu siitä, mitkä ovat kotimaisten ja kansainvälisten maksujen suhteelliset osuudet ja kotimaisen ja ulkomaisen siirtohintamallien suhteelliset erot. Kokonaisvaikutuksen arviointi on erittäin vaikeaa tässä vaiheessa, kun luottolaitosten mahdolliset muutokset siirtohintamalleihin eivät ole tiedossa eikä se, mitkä tapahtumavirrat lasketaan jatkossa kotimaisiksi.
Kansallisia mahdollisuuksia alempiin kansallisiin siirtohintarajoituksiin ei esitetä tämän vuoksi käytettäväksi tässä vaiheessa, koska ne koskisivat vain pienempää osaa maksutapahtumista ja niiden asettaminen johtaisi luultavasti markkinavääristymiin, jotka siirtäisivät mahdollisesti vielä jäljellä olevat kansalliset tapahtumat kansainvälisille palveluntarjoajille ja kansainvälisten siirtohintarajoituksien piiriin. Ne voisivat koskea vain osaa kotimaisten korttien liikkeellelaskijoiden volyymeistä ja asettaisivat kotimaiset korttien liikkeellelaskijat eriarvoiseen asemaan ulkomaisten liikkellelaskijoiden kanssa. Korkeampien siirtohintojen pohjalta ulkomaiset korttien liikkeellelaskijat voisivat tarjota korttiasiakkailleen ilmaisia lisäpalveluita, johon alempia siirtohintoja käyttävien korttien liikkeellelaskijoiden olisi vaikeaa vastata.