2.2.1
Kulttuuriomaisuuden suojelua koskevia kansainvälisiä sopimuksia
Suomi on sitoutunut useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joiden tarkoituksena on suojella kulttuuriomaisuuden säilymistä. Seuraavassa tarkastellaan sellaisia kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden esineiden suojelua koskevia sopimuksia, joissa on kulttuuriomaisuuden palauttamista koskevia määräyksiä.
Yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi, jäljempänä UNESCOn vuoden 1970 yleissopimus, hyväksyttiin Pariisissa vuonna 1970. Suomi on liittynyt sopimukseen vuonna 1999 (SopS 92/1999). UNESCOn vuoden 1970 yleissopimuksen 3 artiklan mukaan kulttuuriomaisuuden tuonti, vienti tai omistusoikeuden siirto vastoin sopimusvaltioiden yleissopimuksen perusteella hyväksymiä määräyksiä on luvatonta. Sopimusvaltioilta edellytetään itse tärkeäksi määrittelemänsä kulttuuriomaisuuden maastaviennin säätämistä luvanvaraiseksi. Sopimusvaltiot ryhtyvät myös tarpeellisiin toimenpiteisiin kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti estääkseen alueellaan toimivia museoita ja niihin verrattavia laitoksia hankkimasta toisen sopimusvaltion alueelta peräisin olevaa laittomasti maasta vietyä kulttuuriomaisuutta. Lisäksi sopimusvaltiot kieltävät toisen sopimusvaltion museosta tai vastaavasta laitoksesta varastetun kulttuuriomaisuuden maahantuonnin sekä ryhtyvät tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin sellaisen maahan tuodun kulttuuriomaisuuden löytämiseksi ja palauttamiseksi.
Edellä todetut UNESCOn vuoden 1970 yleissopimuksen mukaiset velvoitteet koskevat vientiä ja tuontia, joka on tapahtunut yleissopimuksen tultua voimaan asianomaisissa sopimusvaltioissa. Sopimusvaltiot ovat lisäksi kansallisen lainsäädäntönsä puitteissa sitoutuneet estämään kaikin sopivin keinoin sellaiset kulttuuriomaisuuden omistusoikeuden siirrot, jotka saattavat edistää tällaisen omaisuuden luvatonta tuontia tai vientiä, varmistamaan sen, että niiden asianomaiset laitokset yhteistyössä edistävät luvattomasti maasta viedyn kulttuuriomaisuuden palauttamista mahdollisimman pian oikealle omistajalleen, sallimaan toimenpiteet, joihin oikeat omistajat tai heidän edustajansa ryhtyvät kadonneen tai varastetun kulttuuriomaisuuden löytämiseksi sekä auttamaan sopimusvaltiota luovuttamattomaksi julistetun kulttuuriomaisuuden takaisin saamisessa silloin, kun omaisuus on viety maasta.
UNESCOn vuoden 1970 yleissopimuksessa ei ole yksityiskohtaisia määräyksiä sopimuksen vastaisesti maasta viedyn omaisuuden palauttamista koskevista kysymyksistä. Tämän vuoksi vuonna 1995 hyväksyttiin Unidroit´n yleissopimus varastetuista tai laittomasti maasta viedyistä kulttuuriesineistä, jäljempänä Unidroit´n yleissopimus. Suomi on liittynyt Unidroit´n yleissopimukseen (SopS 94/1999) samaan aikaan UNESCOn vuoden 1970 yleissopimuksen kanssa.
Unidroit´n yleissopimus koskee kansainvälisluonteisia vaatimuksia varastettujen kulttuuriesineiden palauttamiseksi ja sellaisten kulttuuriesineiden palauttamiseksi, jotka on viety sopimusvaltion alueelta vastoin sen kulttuuriesineiden vientiä sääntelevää lainsäädäntöä. Sopimusvaltio voi pyytää toisen sopimusvaltion tuomioistuinta tai muuta toimivaltaista viranomaista määräämään pyynnön esittäneen valtion alueelta laittomasti viedyn kulttuuriesineen palautettavaksi. Laittomasti maasta viedyksi katsotaan myös kulttuuriesine, joka on viety luvallisesti väliaikaisesti näyttelyä tai muuta vastaavaa tarkoitusta varten ja jota ei ole palautettu lupaehtojen mukaisesti.
Suomessa Unidroit´n yleissopimus on saatettu voimaan varastetuista tai laittomasti maasta viedyistä kulttuuriesineistä tehdyn Unidroit'n yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja yleissopimuksen soveltamisesta annetulla lailla (877/1999). Laissa säädetään muun muassa palautushakemuksen oikeuspaikasta, viranomaisten tehtävistä ja turvaamistoimista. Toisen Euroopan talousalueen valtion alueelta laittomasti viedyn kulttuuriesineen palauttamiseen sovelletaan edellä mainitun lain asemesta kuitenkin palauttamislain säännöksiä.
Vuonna 1954 Haagissa allekirjoitettiin yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa, jäljempänä Haagin sopimus. Sopimuksen toinen pöytäkirja laadittiin vuonna 1999. Suomi on liittynyt sopimukseen vuonna 1994 (SopS 93/1994) ja hyväksynyt kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisen selkkauksen sattuessa koskevaan Haagin vuoden 1994 yleissopimukseen tehdyn toisen pöytäkirjan vuonna 2004 (SopS 152/2004).
Haagin sopimusta sovelletaan pääasiassa sodan ja aseellisen selkkauksena aikana, mutta se sisältää myös määräyksiä varautumiseen ja tiedottamiseen liittyvistä toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä jo rauhan aikana. Haagin sopimuksen ensimmäisen pöytäkirjan mukaan sopimuspuolen on otettava haltuun ja suojeltava kulttuuriomaisuutta sekä palautettava vihollisuuksien päätyttyä sellainen kulttuuriomaisuus, joka tulee toisen sopimuspuolen alueelta ja jonka tämä on tallettanut ensiksi mainitun sopimuspuolen alueelle suojellakseen sitä aseellisen selkkauksen vaaroilta. Kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisen selkkauksen sattuessa koskevan pöytäkirjan eräiden määräysten hyväksymisestä ja pöytäkirjan soveltamisesta annetussa laissa (1135/1994) säädetään Suomen alueella olevan Haagin sopimuksen ensimmäisen pöytäkirjan tarkoittaman kulttuuriomaisuuden suojelemisesta, säilyttämisestä ja palauttamisesta.
2.2.3
Vuoden 1993 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivi
Vuoden 1993 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivi koskee yhteisön jäsenvaltion alueelta toiseen jäsenvaltioon laittomasti viedyn kulttuuriesineen palauttamista. Direktiivi koskee Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen perusteella myös Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsenmaita. Direktiivin mukaan kulttuuriesineen palauttamista voi vaatia se valtio, jonka alueelta esine on laittomasti viety.
Direktiivin mukainen palauttamismenettely koskee sen 1 artiklassa nimenomaisesti säädettyjä kulttuuriesineitä. Palauttamisen edellytyksenä on, että esine on viety jonkin jäsenvaltion alueelta laittomasti eli vastoin tuon valtion kansallisaarteiden suojelua koskevaa lainsäädäntöä. Laittomaksi maastavienniksi katsotaan myös tilanne, jossa esine on tilapäisesti laillisesti siirretty jäsenvaltion alueelta, mutta se jätetään palauttamatta siirrolle asetetun määräajan päätyttyä tai rikotaan jotain muuta tilapäiselle siirrolle asetettua edellytystä. Direktiivin 14 artiklan mukaan valtiot voivat halutessaan sitoutua palauttamaan myös muita kuin direktiivissä säädettyjä kulttuuriesineitä.
Direktiivin mukaan vain sellainen jäsenvaltion alueelta laittomasti viety kulttuuriesine, joka on asianomaisessa valtiossa säädetty tai määrätty taiteelliseksi, historialliseksi tai arkeologiseksi kansallisaarteeksi, voi kuulua palauttamismenettelyn piiriin. Lisäksi palauttamisen edellytyksenä on, että palautettavaksi vaaditun esineen on kuuluttava yhteen direktiivin liitteessä tarkoitettuun esineluokkaan. Palauttamismenettely ei siten koske kaikkia jäsenvaltioiden kansallisissa lainsäädännöissä kulttuuriesineiksi tai kansallisaarteiksi määriteltyjä esineitä. Direktiiviä sovelletaan myös esineisiin, jotka ovat olennainen osa julkisia kokoelmia tai kirkollisten laitosten esineluetteloita.
Esineen palauttamisella tarkoitetaan esineen fyysistä palauttamista sitä vaatineeseen valtioon. Direktiivi ei välittömästi koske esineen omistussuhteita. Direktiivin 12 artiklan mukaan palautetun esineen omistusoikeus määräytyy palauttamista vaatineen valtion aineellisen lainsäädännön mukaisesti.
Kunkin jäsenvaltion on määrättävä yksi tai useampi keskusviranomainen hoitamaan direktiivin 4 artiklassa säädettyjä tehtäviä. Keskusviranomaisten lisäksi direktiivissä tarkoitettuja tehtäviä hoitavat kussakin jäsenvaltiossa asianomaisessa asiassa toimivaltaiset viranomaiset. Viranomaisten tehtävänä on muun muassa pyynnöstä selvittää laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden sijainti ja omistaja tai hallussapitäjä, järjestää palauttamista vaatineelle jäsenvaltiolle mahdollisuus määräajassa tarkastaa vaatimuksen kohteena oleva esine sekä ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin esineen fyysiseksi suojelemiseksi ja palauttamisen välttämiseen tähtäävien toimenpiteiden estämiseksi.
Vuoden 1993 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivissä säädetään menettelystä, jossa toimivaltainen tuomioistuin voi hakemuksesta määrätä esineen palautettavaksi. Direktiivissä säädetään myös mainittuun hakemukseen liitettävistä asiakirjoista sekä direktiivin soveltamisalaan kuuluvien valtioiden velvollisuudesta kansallisessa lainsäädännössä säätää asian menettelyihin liittyvistä määräajoista.
Jos esineen sijaintivaltion tuomioistuin määrää esineen palautettavaksi, sen tulee myöntää esineen omistajalle tai haltijalle kohtuulliseksi katsottava korvaus. Korvauksen myöntämisen edellytyksenä on, että oikeuden haltija on hankkiessaan esineen noudattanut tarvittavaa huolellisuutta.
Esineen palauttamista vaatinut valtio vastaa palauttamista koskevan päätöksen täytäntöönpanosta aiheutuvista kustannuksista sekä kustannuksista, jotka aiheutuvat vaatimuksen kohteena olevan valtion toimivaltaisen viranomaisen toimenpiteistä kulttuuriesineen fyysiseksi suojelemiseksi.
2.2.4
Vuoden 2014 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivi
Vuoden 2014 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivi vastaa sisällöllisesti pitkälti vuoden 1993 direktiiviä. Keskeisimpiä muutoksia on neljä, joista ensimmäinen koskee direktiivin soveltamisalaa. Kun vuoden 1993 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivissä soveltamisala koski ainoastaan direktiivin liitteessä lueteltujen esineluokkien ja taloudellisen vähimmäisarvon mukaisia kulttuuriesineitä, vuoden 2014 direktiivissä soveltamisala laajennetaan koskemaan kaikkia Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 36 artiklassa tarkoitettuja, jäsenvaltioiden kansallisesti kansallisaarteiksi luokittelemia kulttuuriesineitä.
Toinen muutos koskee keskusviranomaisten yhteydenpidossa käytettävää sähköistä tiedonvaihtojärjestelmää. Vuoden 2014 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivin mukaan keskusviranomaiset käyttävät sisämarkkinoiden tietojenvaihtojärjestelmää, IMI-järjestelmää (Internal Market Information System), keskinäisessä yhteistyössä ja tiedonvaihdossa. Vuoden 1993 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivissä ei ole vastaavaa säännöstä.
Kolmas keskeinen muutos koskee palauttamismenettelyä koskevia määräaikoja. Direktiivi pidentää ensinnäkin määräaikaa, jonka kuluessa palauttamisvaatimuksen esittäneen jäsenvaltion toimivaltaisilla viranomaisilla on mahdollisuus tarkastaa toisesta jäsenvaltiosta löytynyt kulttuuriesine, nykyisestä kahdesta kuukaudesta kuuteen kuukauteen. Lisäksi palauttamiskanteen nostamisen määräaikaa pidennetään nykyisestä yhdestä vuodesta kolmeen vuoteen.
Neljäs keskeinen muutos on se, että direktiivissä määritellään seikat, jotka etenkin on otettava huomioon, kun arvioidaan kulttuuriesineen omistajalle maksettavan korvauksen edellytyksenä olevaa tarvittavaa huolellisuutta. Seikat vastaavat pääasiallisesti Unidroit´n yleissopimuksessa lueteltuja kriteerejä. Vuoden 1993 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivissä ei ollut vastaavaa luetteloa.
1 artikla. Artiklan mukaan direktiiviä sovelletaan jäsenvaltion kansallisaarteiksi luokittelemien tai määrittelemien 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettujen kulttuuriesineiden palauttamiseen, jotka on viety laittomasti kyseisen jäsenvaltion alueelta. Artikla edellyttää voimassa olevan lain teknistä muuttamista.
2 artikla. Artikla sisältää määritelmät. Artiklan 1 kohdassa määritellään kulttuuriesine. Kulttuuriesineellä tarkoitetaan esinettä, jonka jäsenvaltio on luokitellut tai määritellyt ennen sen laitonta viemistä asianomaisen jäsenvaltion alueelta tai sen jälkeen Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 36 artiklassa tarkoitetuksi ”taiteelliseksi, historialliseksi tai arkeologiseksi kansallisaarteeksi” kansallisen lainsäädännön tai kansallisen hallintomenettelyjen mukaisesti. Direktiivin mukainen palauttamismenettely koskee nimenomaan 1 kohdassa säädettyjä kulttuuriesineitä.
Direktiiviin ei sisälly vuoden 1993 direktiivistä poiketen esineluokkia koskevaa liitettä. Näin ollen enää ei edellytetä, että kulttuuriesine kuuluisi johonkin direktiivin liitteessä mainittuun esineluokkaan. Suomessa vientirajoituksen alaiset kulttuuriesineet on luokiteltu maastavientilaissa.
Artiklan 2 kohdan mukaan laittomasti jäsenvaltion alueelta viedyllä kulttuuriesineellä tarkoitetaan joko jäsenvaltion alueelta vietyä esinettä tuon jäsenvaltion kansallisaarteiden suojelua koskevan lainsäädännön tai asetuksen (EY) N:o 116/2009 vastaisesti taikka palauttamatta jätettyä esinettä laillisen tilapäisen siirron määräajan päätyttyä tai tämän tilapäisen siirron jonkin muun edellytyksen rikkomista. Kohta ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön.
Artiklan 3—7 kohdissa määritellään vaatimuksen esittänyt jäsenvaltio, vaatimuksen kohteena oleva jäsenvaltio, palauttaminen, omista ja hallussapitäjä. Kohdat eivät edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.
Artiklan 8 kohdassa määritellään julkinen kokoelma. Julkisella kokoelmalla tarkoitetaan kokoelmia, jotka on luokiteltu julkisiksi jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti ja jotka ovat kyseisen jäsenvaltion, kyseisen jäsenvaltion paikallisen tai alueellisen viranomaisen tai kyseisen jäsenvaltion alueella sijaitsevan laitoksen omistuksessa, jos laitos on tuon jäsenvaltion tai paikallisen tai alueellisen viranomaisen omistuksessa tai jos jäsenvaltio tai jompikumpi viranomainen rahoittaa sitä merkittävällä tavalla.
3 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion alueelta laittomasti viedyt kulttuuriesineet palautetaan direktiivissä säädettyä menettelyä ja säädettyjä edellytyksiä noudattaen.
4 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion on nimettävä yksi tai useampi keskusviranomainen hoitamaan direktiivissä säädettyjä tehtäviä. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle nimeämänsä keskusviranomaiset. Komissio julkaisee luettelon keskusviranomaisista Euroopan unionin virallisen lehden C-sarjassa.
5 artikla. Artiklassa määritellään keskusviranomaisen tehtävät. Sen mukaan jäsenvaltioiden keskusviranomaisten on tehtävä yhteistyötä ja edistettävä jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten välisiä neuvotteluja.
Viranomaisten on huolehdittava erityisesti seuraavasta kuudesta tehtävästä: 1) etsiä vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion pyynnöstä määrätty laittomasti alueelta viety esine ja selvittää sen omistaja ja / tai hallussapitäjä. Jäsenvaltion tekemään pyyntöön on sisällytettävä kaikki tarvittavat tutkimusta helpottavat tiedot, varsinkin esineen tosiasiallisesta tai oletetusta olinpaikasta.
2) ilmoittaa kyseisille jäsenvaltioille kulttuuriesineiden löytymisestä niiden alueelta ja voidaanko esineiden kohtuullisin perustein olettaa viedyn laittomasti toisen jäsenvaltion alueelta.
3) antaa vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille mahdollisuus tarkastaa, onko kyseinen esine kulttuuriesine, jos tarkastus suoritetaan 2 kohdassa tarkoitetun ilmoituksen antamisesta kuuden kuukauden kuluessa. Jos tarkastusta ei suoriteta säädetyssä määräajassa seuraavia 4 ja 5 kohtia ei enää sovelleta.
4) toteuttaa kyseisen jäsenvaltion kanssa kaikki aiheelliset toimenpiteet kulttuuriesineen fyysiseksi suojelemiseksi.
5) estää aiheellisin väliaikaisin toimenpitein kulttuuriesineen palauttamisen välttämiseen tähtäävät toimenpiteet.
6) toimia palauttamisasiassa välittäjänä omistajan ja / tai hallussapitäjän ja vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion välillä. Tätä varten vaatimuksen kohteena olevan jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset voivat tämän rajoittamatta 6 artiklan soveltamista ensin helpottaa välitysmenettelyn toteuttamista vaatimuksen kohteena olevan jäsenvaltion lainsäädäntöä noudattaen, jos vaatimuksen esittänyt jäsenvaltio ja omistaja ja hallussapitäjä antavat siihen virallisen suostumuksensa.
Artiklan mukaan jäsenvaltioiden keskusviranomaisten on käytettävä keskinäiseen yhteistyöhön ja yhteydenpitoon IMI-järjestelmää. IMI-järjestelmää voi käyttää myös varastettuja tai jäsenvaltioiden alueelta laittomasti vietyjä kulttuuriesineitä koskevien tapauskohtaisten tietojen välittämiseen. Jäsenvaltiot päättävät, käyttävätkö keskusviranomaisten ohella myös muut toimivaltaiset viranomaiset IMI-järjestelmää direktiivin soveltamiseksi.
6 artikla. Artiklassa säädetään palauttamista koskevasta kanteesta. Artiklan mukaan kanteen voi nostaa vaatimuksen esittänyt jäsenvaltio. Kanne nostetaan omistajaa tai hallussapitäjää vastaan vaatimuksen kohteena olevan jäsenvaltion toimivaltaisessa tuomioistuimessa.
Kanteeseen on liitettävä asiakirja, jossa kuvaillaan palautettavaksi vaadittava esine. Esineen on oltava kulttuuriesine. Kanteeseen on liitettävä myös vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen ilmoitus siitä, että kulttuuriesine on viety laittomasti alueelta.
7 artikla. Artiklan mukaan palauttamisvaatimuksen esittäneen jäsenvaltion toimivaltaisen keskusviranomaisen on viipymättä ilmoitettava vaatimuksen kohteena olevan jäsenvaltion toimivaltaiselle keskusviranomaiselle palauttamiskanteen nostamisesta. Palauttamisvaatimuksen kohteena olevan jäsenvaltion toimivaltaisen keskusviranomaisen on ilmoitettava asiasta myös muiden jäsenvaltioiden keskusviranomaisille. Tietojenvaihto toteutetaan IMI-järjestelmän välityksellä. Keskusviranomaisilla on kuitenkin mahdollisuus käyttää IMI-järjestelmän lisäksi myös muita viestintäkeinoja.
8 artikla. Artiklassa säädetään palauttamiskanteen nostamisesta. Sen mukaan palauttamiskanne on nostettava kolmen vuoden kuluessa siitä päivästä, jona vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion toimivaltainen keskusviranomainen sai tietoonsa kulttuuriesineen olinpaikan ja sen omistajan tai hallussapitäjän. Palauttamiskanne on kuitenkin nostettava kolmenkymmenen vuoden kuluessa kulttuuriesineen laittomasta viennistä.
Palauttamiskanne, joka koskee julkisiin kokoelmiin sekä kirkollisten tai muiden uskonnollisten yhdyskuntien tavaraluetteloihin kuuluvia esineitä, on nostettava pääsääntöisesti 75 vuoden kuluessa laittomasta viennistä.
Jos kulttuuriesineen vienti palauttamiskannetta nostettaessa ei enää ole laitonta, palauttamiskannetta ei voi nostaa.
Artikla edellyttää voimassa olevan lain teknistä tarkistamista.
9 artikla. Artiklan mukaan toimivaltainen tuomioistuin määrää kyseisen kulttuuriesineen palautettavaksi jos esineen todetaan olevan 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu kulttuuriesine ja jos se on viety laittomasti kansalliselta alueelta, jollei 8 ja 14 artiklassa säädetyistä määräajoista muuta johdu.
10 artikla. Artiklassa säädetään kulttuuriesineen palauttamistilanteessa esineen omistajalle myönnettävästä korvauksesta. Artiklan mukaan korvauksen myöntää vaatimuksen kohteena olevan jäsenvaltion toimivaltainen tuomioistuin. Korvauksen myöntämisen edellytyksenä on, että omistaja voi osoittaa noudattaneensa tarvittavaa huolellisuutta kulttuuriesinettä hankkiessaan. Korvaus on määrältään kohtuullinen. Vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion on maksettava korvaus kulttuuriesineen palauttamisen yhteydessä.
Artikla sisältää esimerkinomaiset perusteet sen määrittämiseksi, onko kulttuuriesineen omistaja noudattanut tarvittavaa huolellisuutta hankkiessaan kulttuuriesineen. Tarvittavan huolellisuuden arvioinnissa on artiklan mukaan otettava huomioon kaikki hankintaolosuhteet, etenkin esineen alkuperää koskevat asiakirjat, vaatimuksen esittäneen valtion lainsäädännön mukaiset vientiluvat, osapuolten luonne, maksettu hinta, se, tarkastiko omistaja saatavilla olleet varastettuja kulttuuriesineitä koskevat rekisterit ja kaikki muut tiedot, jotka hän olisi voinut kohtuudella hankkia ja ryhtyikö hän muihin toimenpiteisiin, joihin järkevä henkilö olisi niissä olosuhteissa ryhtynyt.
Kun kysymys on lahjoituksesta tai perinnöstä, kulttuuriesineen omistaja ei ole edullisemmassa asemassa kuin se henkilö, jolta hän sai esineen.
11 artikla. Artiklan mukaan palauttamisvaatimuksen esittänyt jäsenvaltio vastaa kulttuuriesineen palauttamisesta määräävän päätöksen täytäntöönpanon ja turvaamistoimien aiheuttamista kustannuksista.
12 artikla. Artiklan mukaan esineen palauttamista vaatineella jäsenvaltiolla on oikeus vaatia korvausta 10 ja 11 artikloissa määriteltyjen kulujen kattamiseksi niiltä henkilöiltä, jotka ovat vieneet esineen laittomasti sen alueelta.
13 artikla. Artiklan mukaan kulttuuriesineen omistusoikeuden määräytymiseen sovelletaan vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion lainsäädäntöä.
14 artikla. Artiklan mukaan direktiiviä sovelletaan ainoastaan kulttuuriesineisiin, jotka on viety laittomasti jäsenvaltion alueelta 1 päivästä tammikuuta 1993 alkaen.
15 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat soveltaa direktiivissä tarkoitettua järjestelmää myös muiden kuin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettujen kulttuuriesineiden palauttamiseen. Jäsenvaltio voi myös halutessaan soveltaa direktiiviä ennen 1 päivää tammikuuta 1993 jäsenvaltioiden alueilta laittomasti vietyjä kulttuuriesineitä koskeviin palauttamispyyntöihin.
16 artikla. Artiklan mukaan direktiivi ei rajoita vaatimuksen esittäneen jäsenvaltion ja / tai kulttuuriesineen omistajan, jolta esine on varastettu, jäsenvaltioiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti mahdollisesti vireille panemia siviili- tai rikosoikeudenkäyntejä.
17 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden tulee toimittaa komissiolle kertomus viimeistään 18 päivänä joulukuuta 2020 ja sen jälkeen joka viides vuosi direktiivin täytäntöönpanosta. Komissio puolestaan esittää joka viides vuosi Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle arviointikertomuksen direktiivin täytäntöönpanosta ja tehokkuudesta.
18 artikla. Artiklan mukaan vuoden 2014 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivi lisätään hallinnollisesta yhteistyöstä sisämarkkinoiden tietojenvaihtojärjestelmässä annetun asetuksen (EU) N:o 1024/2012 (IMI-asetus) liitteeseen, jossa luetellaan ne hallinnollista yhteistyötä koskevat unionin säädöksiin sisältyvät säännökset, jotka pannaan täytäntöön IMI-järjestelmällä.
19 artikla. Artiklassa määrätään direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta ja siinä noudatettavasta menettelystä. Direktiivi on saatettava kansallisesti voimaan viimeistään 18 päivänä joulukuuta 2015. Jäsenvaltiot ovat velvollisia toimittamaan komissiolle säännökset, joilla direktiivi on kansallisesti implementoitu.
20 artikla. Artiklassa määrätään vuoden 1993 kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivin kumoamisesta 19 päivästä joulukuuta 2015 alkaen ja kumoamisessa noudatettavasta menettelystä.
21 artikla. Artiklassa määrätään direktiivin voimaantulosta ja soveltamisesta. Direktiivi tulee voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Direktiivi julkaistiin virallisessa lehdessä 28 päivänä toukokuuta 2014.
22 artikla. Artiklan mukaan direktiivi on osoitettu jäsenvaltioille.