2.1.1
Rahankeräyslaki ja kansalaisjärjestöjen tekemä ilmastotyö
Alla käydään läpi rahankeräyksen järjestämisen edellytyksiin liittyvät keskeiset rahankeräyslain (863/2019) säännökset erityisesti siltä osin kuin säännökset ovat oleellisia tarkasteltaessa vapaaehtoisen päästökompensaation suhdetta rahankeräyslain säännöksiin. Lisäksi alla olevassa osiossa on kuvattu, millaista ilmastotyötä suomalaiset kansalaisjärjestöt tällä hetkellä järjestävät rahankeräyslain sääntelyalan piirissä ja miltä osin mainitussa toiminnassa on liittymäpintoja vapaaehtoiseen päästökompensaatioon.
Rahankeräyslaki
Uusi rahankeräyslaki tuli voimaan 1.3.2020. Rahankeräyslaissa säädetään rahankeräysten järjestämisestä ja niiden asianmukaisuuden valvonnasta. Laki sisältää säännökset muun muassa rahankeräyksen järjestämisen edellytyksistä eli siitä, mitkä tahot voivat järjestää rahankeräyksiä ja mihin tarkoitukseen rahaa voidaan kerätä, sekä rahankeräyksen järjestämiseen liittyvistä lupa- ja ilmoitusmenettelyistä. Lain soveltamisalaa koskevassa 1 §:n 3 momentissa luetellaan sellaiset keräykset, jotka eivät kuulu rahankeräyslain soveltamisalaan. Mainitussa momentissa luetellaan muun muassa naapuriapu, vetoaminen yleisöön omaisuuden saamiseksi testamentein, yksityishenkilöiden merkkipäiväkutsujen ja -haastattelujen sekä kuolinilmoitusten ja muistokirjoitusten yhteydessä esitetyt muistamispyynnöt, uskonnonvapauslaissa (453/2003) tarkoitetun uskonnollisen yhdyskunnan julkisen uskonnonharjoituksen yhteydessä siihen osallistuvien keskuudessa suoritettava kolehdin tai muun vastaavan rahalahjoituksen keräys sekä joukkorahoituslain (734/2016) mukainen laina- tai sijoitusmuotoinen joukkorahoitus ja joukkorahoituksen välittäjän toiminta. Mainitun momentin perusteluissa todetaan, että listaukseen sisältyy sellaisia toimintoja, jotka voitaisiin katsoa rahankeräykseksi rahankeräyksen määritelmän nojalla, mutta joiden järjestäminen ei edellyttäisi rahankeräysluvan hakemista tai pienkeräysilmoituksen tekemistä. Mainitussa luettelossa ei ole mainintaa vapaaehtoisesta päästökompensaatiotoiminnasta.
Lain 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa määritellään rahankeräys. Määritelmän mukaan rahankeräyksellä tarkoitetaan toimintaa, jossa yleisöön vetoamalla kerätään vastikkeetta rahaa. Säännöksen perusteluissa todetaan, että rahankeräyksen määritelmän avulla rahankeräys on pyritty rajaamaan yksinomaan vastikkeettomaan rahan keräämiseen eikä rahan keräämistä eikä rahankeräyksiä tule toteuttaa tavalla, jolla olisi jonkinlaista kaupankäynnin luonnetta. Momentin 2 kohdassa määritellään lisäksi se, mitä tarkoitetaan yleisöllä ja 3 kohdassa mitä tarkoitetaan yleisöön vetoamisella. Mainitun 2 kohdan mukaan yleisöllä tarkoitetaan ennalta rajoittamatonta ja määrittelemätöntä joukkoa henkilöitä ja yleisöön vetoamisella suullisesti, kirjallisesti tai muulla tavoin ilmaistua pyyntöä tai kehotusta antaa rahaa keräykseen.
Rahankeräyksen vastikkeettomuudesta on maininta lisäksi lain 7 §:n perusteluissa. Mainitussa 7 §:ssä säädetään rahankeräyksen kielletyistä järjestämistavoista. Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan kiellettyä on järjestää rahankeräys tavalla, jossa kaupankäynti tai yhdistyksen jäsenhankinta ja rahankeräys ovat ilmeisessä vaarassa sekoittua keskenään. Kyseisen pykälän tarkoituksena on selventää rahankeräysten vastikkeetonta luonnetta esimerkiksi siten, että se ei olisi sekoitettavissa kaupankäyntiin. Lain 7 §:n 1 momentin 3 kohdassa säädetään puolestaan kiellosta järjestää rahankeräys siten, että rahan lahjoittajana keräykseen osallistuneelle annetaan muu vastike kuin rahankeräyksen järjestäjän tai keräyksen tunnus, joka on arvoltaan vain vähäinen. Mainitun momentin perusteluissa todetaan, että pääsääntöisesti rahankeräykset tulisi toimeenpanna siten, ettei rahankeräykseen osallistuvalle anneta mitään hänen lahjoittaessaan rahaa keräykseen, vaan rahalahjoitus perustuisi vain kansalaisen auttamishaluun.
Lain 4 §:ssä säädetään puolestaan rahankeräysten luvanvaraisuudesta ja ilmoituksenvaraisuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan rahankeräys saadaan järjestää vain, jos Poliisihallitus on myöntänyt rahankeräysluvan. Rahankeräyslain mukaisen pienkeräyksen järjestämiseen ei tarvita rahankeräyslupaa, mutta siitä tulee tehdä ilmoitus poliisilaitokselle.
Lain 5 § sisältää puolestaan säännökset siitä, kuka voi järjestää rahankeräyksen. Pykälän 1 momentin mukaan rahankeräyslupa voidaan myöntää sellaisille Suomessa rekisteröidyille yhdistyksille, säätiöille, puoluerekisteriin merkityille puolueille ja uskonnollisille yhdyskunnille, jolla on yleishyödyllinen tarkoitus. Lupa voidaan myöntää myös Suomessa toimivalle rekisteröimättömälle yhteisölle, jolla on yleishyödyllinen tarkoitus, jos rekisteröimättömyys johtuu siitä, että yhteisön asemasta on säädetty Suomen lainsäädännössä, yliopistolain (558/2009) 1 §:n 2 momentissa tarkoitetulle yliopistolle, ammattikorkeakoululaissa (932/2014) tarkoitetulle ammattikorkeakoululle, Kansallisgallerialle sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskusrahastolle diakoniarahaston lukuun, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntayhtymälle tai seurakunnalle, joka ei kuulu seurakuntayhtymään, ja Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnalle. Muilla kuin tässä pykälässä mainituilla osakeyhtiömuodossa tai muussa yritysmuodossa toimivilla tahoilla ei ole mahdollisuutta saada rahankeräyslupaa.
Saman 5 §:n 2 momentin mukaan pienkeräyksen saa järjestää Suomessa rekisteröity yhdistys, säätiö, puoluerekisteriin merkitty puolue, uskonnollinen yhdyskunta, Suomen Punainen Risti sekä sen paikallinen ja alueellinen toimintayksikkö, yliopistolain 46 §:ssä tarkoitettu ylioppilaskunta ja 47 §:ssä tarkoitettu osakunta, ammattikorkeakoululain 41 §:ssä tarkoitettu opiskelijakunta, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntayhtymä tai seurakunta, joka ei kuulu seurakuntayhtymään, ja Suomen ortodoksisen kirkon seurakunta sekä rekisteröimätön vähintään kolmen luonnollisen henkilön muodostama ryhmä, jonka jäsenistä vähintään yksi on täysivaltainen ja muut ovat täyttäneet 15 vuotta ja joilla kaikilla on kotikuntalaissa (201/1994) tarkoitettu kotikunta Suomessa. Yritysmuodossa toimiva taho ei voi järjestää pienkeräystä.
Lain 6 §:ssä säädetään keräystarkoituksista, jotka on sallittu rahankeräyslain nojalla. Lain 1 momentissa säädetään keräystarkoitusta koskevasta pääsäännöstä, jonka mukaan rahankeräys saadaan järjestää varojen hankkimiseksi yksinomaan yleishyödylliseen toimintaan. Samassa pykälässä säädetään myös eräistä poikkeuksista keräystarkoitukseen. Poikkeukset eivät mahdollista rahankeräyksen järjestämistä elinkeinotoiminnan tukemiseen tai liikevoiton tavoittelua varten. Pienkeräysten sallituista keräystarkoituksista säädetään saman pykälän 3 momentin 1 kohdassa. Mainitun kohdan mukaan rahankeräys saadaan sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, järjestää pienkeräyksenä myös muuhun kuin yleishyödylliseen tarkoitukseen, ei kuitenkaan elinkeinotoiminnan tukemiseen eikä oikeushenkilön varallisuuden kartuttamiseen.
Lisäksi rahankeräyslaissa säädetään muun muassa rahankeräysluvan hakemisesta ja pienkeräysilmoituksen tekemisestä, rahankeräysvarojen raportointivelvollisuudesta, käytöstä ja valvonnasta sekä rahankeräysrekisteristä. Rahankeräyslaki ei sisällä säännöksiä rahankerääjän tekemästä yritysyhteistyöstä, kuten rahankeräyksen käytännön toimeenpanosta, vaan järjestöjen ja yritysten välinen yhteistyö on uudessa rahankeräyslaissa jätetty toimijoiden väliseksi sopimusasiaksi.
Rahankeräyslain soveltamisalan piirissä olevat yleishyödylliset ilmastohankkeet
Kansalaisjärjestöjen piirissä on tehty monipuolisesti erilaista ilmastoa hyödyttävää työtä ainakin viimeiset 20 vuotta. Työtä on rahoitettu osittain rahankeräyksillä saaduilla varoilla. Suuri osa järjestöjen ilmastotyöstä on vaikuttamistyötä ja muun muassa kansalaisten ja yritysten kouluttamista ilmastoteemoista. Järjestöt tarjoavat yrityksille palveluita myös päästöjen konkretisoimiseen ja laskemiseen liittyen sekä organisaatioiden ymmärryksen lisäämiseen päästökompensaatiota koskien.
Kansalaisjärjestöt ovat järjestäneet muun muassa sellaisia ilmastoa hyödyntäviä hankkeita, joissa kerätään rahaa suomalaisen ikimetsän ostamiseksi ja sen muuttamiseksi suojelualueeksi (Luonnonperintösäätiö) sekä suomalaisen ojitetun suon ennallistamiseksi (Hiilipörssi). Lisäksi järjestöjen kautta on mahdollista lahjoittaa erityisesti kehittyvissä maissa tapahtuvaan ilmastotyöhön, jota toteutetaan esimerkiksi kehittyvien maiden metsityshankkeiden avulla (Suomen WWF). Lisäksi ilmastotyötä voi tukea mahdollistamalla työn sademetsien tilanteen valvomiseksi (Greenpeace) tai esimerkiksi Amazonian keräilijäreservaattien puolustamiseksi (Siemenpuusäätiö). Monet kansalaisjärjestöt toimivat laajalti vähemmän kehittyneissä maissa ja näissä hankkeissa on lähtökohtana paikallisen yhteisön kehittäminen. Ilmastomyönteisen tapahtuman toteutuminen on usein osa hankkeen kokonaisvaikutuksia.
Kansalaisjärjestöt ovat lähteneet myös toteuttamaan varsinaisia päästöjen kompensoimiseen tähtääviä ilmastohankkeita. Ainakin tietyt kehitysyhteistyöjärjestöt ovat käynnistäneet pienimuotoista päästökompensaatiotoimintaa ja kiinnostus toiminnan hyödyntämismahdollisuuksia kohtaan on herännyt laajemminkin. Osittain taustalla vaikuttaa se, että Suomen kehitysyhteistyön yhtenä läpileikkaavana tavoitteena on hankkeiden ilmastokestävyys ja vähäpäästöinen kehitys. Tämän tavoite on vaikuttanut järjestöjen kiinnostukseen hyödyntää päästökompensaatiota osana omaa toimintaansa ja näin toiminnan voidaan arvioida laajentuvan jollain aikajänteellä. Myös esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton aiemmin hallinnoiman Hiilipörssin toiminnassa on tavoitteena vapaaehtoinen päästöjen kompensointi. Kansalaisjärjestöjen toteuttamissa ilmastohankkeissa, joissa on vapaaehtoisen kompensaation piirteitä, on lahjoittajalle kerrottu lahjoituksen avulla toteutuva hiilidioksidihyöty. Hankkeissa on pääsääntöisesti kuitenkin luovuttu käyttämästä kompensaatio-termiä tai ilmastohyöty on alusta pitäen esitetty hankkeissa muulla tavoin ilmaistuna.
Edellä mainituissa kansalaisjärjestöjen kompensaatiohankkeissa ei ole käytetty ulkopuolista laadunvarmentajaa tai muutenkaan sitouduttu kansainvälisten päästökompensaation laatua koskevien standardien edellytyksiin. Järjestöt ovat kuitenkin selvittäneet, kuinka paljon toiminta sitoo hiiltä, jotta he voisivat kertoa tämän avoimesti lahjoittajille. Näille järjestöille päästökompensaation tarjoaminen lahjoittajille toimii yhtenä varainhankinnan keinona, ei erillisenä liiketoiminnan muotona.
Tiedossa on myös yksi kansalaisjärjestön toteuttama hanke (World Visionin FMNR-metsityshanke), jossa rahaa on kerätty sellaisen hankkeen perustamiseen, jonka tarkoituksena on tuottaa hiilimarkkinoille hyväksyttäviä päästövähennysyksiköitä. Tuotetut päästövähennysyksiköt on tämän jälkeen tarkoitus laittaa hiilimarkkinoille myyntiin jonkun välittäjänä toimivan yrityksen toimesta. Tätä yhtä esimerkkiä lukuun ottamatta suomalaiset järjestöt eivät ole tiedettävästi mukana toteuttamassa ilmastohankkeita, joiden tavoitteena on tuottaa myyntiin osoitettavia päästövähennysyksiköitä. Joidenkin järjestöjen keskuudessa on kuitenkin käyty keskustelua siitä, että tällaisten hankkeiden hallinnoiminen voisi olla mahdollista tulevaisuudessa. Lisäksi kansalaisjärjestöjen keskuudessa on tunnistettu tarve esimerkiksi omien tai jäsenjärjestöjensä päästöjen vapaaehtoiselle kompensaatiolle lahjoitusvaroin. Suomalaiset kansalaisjärjestöt eivät ole toistaiseksi toimineet myöskään päästöyksiköiden välittäjinä.
Kansalaisjärjestöjen toiminnassa on myös mietitty, miten järjestönä on mahdollista kompensoida esimerkiksi isojen tapahtumien päästöjä tai tarjota jäsenjärjestöille tätä mahdollisuutta. Tämä voisi tarkoittaa käytännössä esimerkiksi kompensaatiomaksujen kattamista järjestön budjetista, kompensaatiomaksun sisällyttämistä tapahtumien osallistumismaksuun, tapahtuman osallistumismaksun yhteydessä tarjottavaa vapaaehtoista päästökompensaatiomaksua tai esimerkiksi yleistä jäsenille tarjottavaa päästökompensaatiomaksua, joka ei olisi tapahtumaan liittyvä.
Järjestöjen käynnissä olevaa ilmastotyötä rahoitetaan rahankeräysluvan alla. Suomen luonnonsuojeluliiton hallinnoiman Hiilipörssi-hankkeen osalta on kuitenkin käyty keskustelua siitä, tulisiko hanke siirtää kokonaisuudessaan elinkeinotoiminnan piiriin ja Hiilipörssi yhtiöitettiinkin erilleen Suomen luonnonsuojeluliitosta syksyllä 2020.
2.1.2
Hiilimarkkinat, kansainväliset ja kansalliset hyvitysjärjestelmät sekä niitä koskeva sääntely
Alla kuvataan mitä tarkoitetaan hiilimarkkinoilla, päästökaupalla ja päästöjen kompensaatiolla. Lisäksi alla olevassa osuudessa selostetaan Kioton pöytäkirjaan (SopS 12/2005 ja SopS 13/2005) perustuva valtioiden välinen lain velvoittama päästökauppamekanismi, EU:n päästökauppamekanismisekä virallisten mekanismien rinnalle kehittynyt kansainvälinen vapaaehtoinen päästöjen hyvitysjärjestelmä. Lisäksi osiossa käydään läpi se, minkälaista päästöjen kompensaatioon liittyvää toimintaa viime vuosina on syntynyt kansallisille markkinoille.
Hiilimarkkinat
Päästöjen kompensaatiota tai hyvittämistä voidaan kuvata siten, että siltä osin kuin päästöjä aiheuttava taho, kuten valtio, yritys tai yksityishenkilö ei pysty itse vähentämään päästöjään lyhyellä tähtäimellä kustannustehokkaasti, on mahdollista maksaa jollekin toiselle siitä, että päästöt vähenevät (Ilmastosisublogi, Hiilen hinnoittelun abc – päästövero, päästökauppa ja hyvitysmekanismit, 4.4.2020). Päästöjen kompensaatiota koskeva kaupankäynti on tapahtunut perinteisesti niitä koskevilla hiilimarkkinoilla, jotka ovat olleet toiminnassa jo noin 20 vuotta. Kansainvälisten hiilimarkkinoiden perusta luotiin vuonna 1997, kun Kioton ilmastopöytäkirja hyväksyttiin. Pöytäkirja mahdollisti valtioiden välisen päästökaupan ja perusti kaksi kansainvälistä päästövähennysmekanismia, joita kehitettiin, rahoitettiin ja toteutettiin yksityissektorivetoisesti. Hiilimarkkinoilla päästölle asetetaan hinta ja aiemmin ilmaisesta asiasta tehdään markkinoilla toimiville toimijoille maksullinen. Hiilimarkkinat perustuvat erilaisilla päästövähennysyksiköillä sekä päästöoikeusyksiköillä (EU:n päästökauppa) tapahtuvaan kaupankäyntiin sekä lain velvoittamassa päästökaupassa että erilaisissa hyvitysjärjestelmissä. Päästövähennysyksiköt voivat näin ollen perustua joko lain velvoittamiin tai vapaaehtoisiin markkinoihin.
Päästövähennysyksiköllä tai hyvitysyksiköllä tarkoitetaan Suomen ilmastopaneelin raportissa päästövähennystä edustavaa hyvin määriteltyä yksikköä, joilla voidaan päästöjen hyvitysnäkökulmasta käydä kauppaa tai niistä voi saada yksikköhinnan tai tuen (Suomen ilmastopaneelin raportti 5a/2019). Juridisesta näkökulmasta kompensoinnin mittausvälineenä usein toimivan päästövähennysyksikön oikeudellisesta luonteesta on esitetty erilaisia näkemyksiä. Poliisihallitus on katsonut, että ainakin joissain tapauksissa vapaaehtoisten kompensaatiopalveluiden myymisessä on kyse ilmastonsuojelutyötä tukevasta varainhankinnasta ja todennut, että toiminnasta puuttuu kaupankäynnille ominainen aito vastikkeellisuus.
Päästövähennysyksikön oikeudellista luonnetta tarkastellaan myös Lainisen päästövähennysyksikön varallisuusoikeudellista luonnetta koskevassa artikkelissa. Sen johtopäätösten mukaan päästövähennysyksikköä ei voida lukea esineoikeudelliseksi esineeksi johtuen siitä, että päästövähennysyksiköltä puuttuu aineellinen olomuoto. Päästövähennysyksikkö ei myöskään Lainisen mukaan voi lähtökohtaisesti tulla käsitellyksi arvopaperina, koska päästövähennysyksikkö ei oikeuta sen omistajaa mihinkään velallisen suoritukseen. Laininen päätyy artikkelissaan kuitenkin siihen, että päästövähennysyksikkö on lähtökohtaisesti kuitenkin kaupan kohde siinä missä mikä tahansa muukin hyödyke. Päästövähennysyksikön ominaisuus hyödykkeenä sisältää keskeisesti sen, että se on todistus tai vakuutus siitä, että hiilidioksidipäästöjen vähentäminen tai hiilensidonta on tapahtunut toimitusketjun alkupäässä. (Laininen, Jenni: Hiilidioksidipäästöjen kompensointi - päästövähennysyksikön varallisuusoikeudellisesta luonteesta. Liikejuridiikka 2020/2, s. 83-118.).
Päästövähennysyksiköitä tuottavat perinteisesti projektit, jotka sijoittuvat kehittyviin maihin. Hankkeissa voi olla kyse esimerkiksi uusiutuvaa energiaa rakentavista projekteista, metsien suojelusta, uusien alueiden metsittämisestä tai esimerkiksi uusien energiatehokkaimpien liesien hankkimisesta paikallisille. Kompensointitapahtuman taustalla oleva hiilidioksidihyöty saavutetaan joko hiilidioksidin sidonnalla ilmakehästä keinotekoisin tavoin tai luonnon omien hiilinielujen kasvattamisen avulla.
Sekä lain velvoittamien että vapaaehtoisten markkinoiden projektit sertifioidaan kolmannen osapuolen tekemillä tarkastuksilla jotain tiettyä standardia vasten, ja tuotetut päästövähennykset lasketaan standardin määrittämillä menetelmillä. Kun päästövähennys on tuotettu ja tarkastettu, myönnetyt päästöyksiköt numeroidaan ja lisätään rekisteriin, jossa niiden omistuksesta pidetään kirjaa. Kun yksikkö myydään kompensointiin, se lähtökohtaisesti mitätöidään rekisterissä.
Hiilimarkkinoiden eri toimijat voidaan jaotella myyjiin eli niin sanottuihin hankeomistajiin, standardoijiin, ostajiin eli kompensoijiin ja palvelun välittäjiin. Nämä toimijat ovat osa joko niin sanottuja primäärimarkkinoita, joissa myyjänä on hankeomistaja, ja jälkimarkkinoihin, joissa primäärimarkkinoiden ostaja jälleenmyy hankkimansa yksikön eteenpäin. Yksikkö voi vaihtaa jälkimarkkinoilla moneen kertaan omistajaa, kunnes se käytetään joko luovuttamalla se velvoitteen täyttämiseen tai mitätöimällä se vapaaehtoiseen kompensaatioon. Jälkimarkkinoilla tapahtuva varsinainen kompensaatiotapahtuma voidaan järjestää kahdella eri tavalla. Ensimmäinen tapa on siirtää asiakkaalle myytävien yksiköiden tai muiden mitattujen sertifioitujen yksiköiden omistusoikeus. Tällaisessa tilanteessa voidaan joko tehdä sopimus siitä, että yksikkö on kaupankohteena ja sopia erikseen sen ehdoista, hinnasta ja siitä, milloin omistusoikeus siirtyy. Toinen tapa toteuttaa kompensaatiotapahtuma on mitätöidä myytävä yksikkö asiakkaan puolesta. Yleisesti kompensaatiopalveluun voi sisältyä laatukriteerit koskien sitä, mitä mitätöidään, eli mistä projektista mitätöitävät yksiköt tulevat ja millainen ilmastohyöty niistä on saatavissa. Nämä kaksi eri tapaa voidaan myös yhdistää palvelussa siten, että ensin yksikkö siirtyy ostajan omistukseen ja yksikkö luvataan kuolettaa omistusoikeuden siirron jälkeen. Kun mitätöinti tehdään, kompensointi tapahtuu de facto.
Hankeomistajat toteuttavat varsinaisia ilmastotoimia ja kompensaatiotapahtuma tapahtuu vasta, kun yksikkö käytetään tai mitätöidään. Standardit sertifioivat ilmastotoimien tuloksia (päästövähennyksiä tai hiilensidontaa) ja laskevat liikkeelle yksiköitä rekisteriensä puitteissa. Välittäjät auttavat puolestaan hankeomistajia etsimään yksiköilleen ostajat. Välittäjät voivat toimia joko pelkkänä välikätenä myyjän ja ostajan välillä tai yksiköiden ostajana ja jälleenmyyjänä.
Hankeomistaja saa yksiköiden myyntitulot vasta hankkeen käynnistymisen jälkeen ja kantaa näin ollen riskin siitä, ettei yksiköille mahdollisesti löydy ostajaa. Välittäjät voivat kantaa osan tästä riskistä ostamalla yksiköitä omaan taseeseensa, ja jälleenmyymällä niitä omaan tahtiin. Jotkut valtiolliset ostajat, kuten Suomi, ovat tietyissä tapauksissa maksaneet yksiköistä ennakkoon, ilmastotoimien käynnistämisen helpottamiseksi. Etumaksuille vaaditaan yleensä pankkitakaus ja hankekehittäjä maksaa ne takaisin joko yksikköinä tai rahana, jos yksiköt eivät toteudu odotetusti. Hyvitysjärjestelmien kriteereihin kuuluvat tyypillisesti lisäisyyden arviointi, konservatiivisen perusuran määrittely, päästövähennysten laskeminen vankoilla laskentamenetelmillä ja laskelmien todentaminen riippumattoman osapuolen toimesta. Lisäksi laadunvalvonnassa otetaan huomioon niin sanottu hiilivuoto, eli päästöjen siirtyminen muualle hankkeen seurauksena, ja hiilensidontatoimien osalta myös ilmastovaikutuksen pysyvyys.
Yksiköiden hinta määräytyy hiilimarkkinoilla kysynnän ja tarjonnan perusteella. Hyvitysmekanismit edustavat hyvitysyksiköiden tarjontapuolta, mutta eivät luo niille kysyntää. Kysyntä tulee hyvitysmekanismien ulkopuolelta, ja perustuu esimerkiksi päästövähennysvelvoitteisiin, päästökauppajärjestelmien päästökiintiöihin ja vapaaehtoisiin ilmastotavoitteisiin, jopa hiiliveroihin ja tulosperusteiseen ilmastorahoitukseen.
Laissa säädetyt hiilimarkkinat
Kioton pöytäkirja ohjaa kansainvälistä ja valtioiden välistä päästökauppaa. Pöytäkirja astui voimaan vuonna 2005 ja se on ensimmäinen oikeudellisesti sitova sopimus, jonka avulla päästöjä on vähennetty kansainvälisesti. Kioton pöytäkirja on lisäys Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ilmaston lämpenemistä käsittelevän sopimukseen. Kioton pöytäkirjan mukainen järjestelmä on kuitenkin muuttumassa vuonna 2015 voimaan tulleen Pariisin sopimuksen toimeenpanon alkaessa vuoden 2021 alusta.
Kioton pöytäkirjan alaisia niin sanottuja hankemekanismeja ovat puhtaan kehityksen mekanismi (CDM) sekä yhteistoteutus (JI), mutta myös esimerkiksi kansainvälisen lentoliikenteen päästöjärjestelmä CORSIA (Carbon Offsetting and Reduction Scheme for International Aviation), jonka piiriin kuuluvien ilma-alusten käyttäjät hyvittävät kansainvälisen lentoliikenteen päästöjen kasvun ostamalla päästövähennysyksiköitä hiilimarkkinoilta. Puhtaan kehityksen mekanismi (CDM) asettaa kehitysmaissa toteutetuille päästövähennyshankkeille kriteerit, joiden täyttyessä Kioton pöytäkirjan alainen CDM-hallintoneuvosto myöntää sertifioituja päästövähennyksiä (Certified Emission Reduction, CER) hankkeiden tuottamia päästövähennyksiä vastaan. Yhteistoteutusmekanismi (JI) puolestaan loi säännöt teollisuus- ja siirtymätalousmaiden ilmastohankkeille myönnettäville päästövähennysyksiköille (Emission Reduction Unit, ERU). Yksi CER- ja ERU-yksikkö, kuten muutkin Kioton pöytäkirjan yksiköt, vastaavat yhden hiilidioksiditonnin suuruista päästövähennystä. Kioton pöytäkirjan osapuolet voivat täydentää kansallisia päästövähennystoimiaan hankemekanismien avulla. Mekanismien tarkoituksena on edistää päästövähennysten kustannustehokkuutta ja joustavuutta. Lisäksi kansallisia ja rajatumpia alueellisia päästökauppa- ja hyvitysjärjestelmiä on jo käytössä tai suunnitteilla ympäri maailmaa, kuten Perussa, Costa Ricassa sekä Kalifornian osavaltiossa.
Pakollisissa kompensaatiojärjestelmissä noudatetaan seuraavia periaatteita. Päästövähennysyksikön tuottamishankkeen suunnittelijan tulee hakea ennakolta vahvistus siihen, että hanke täyttää valitun ohjelman mukaiset kriteerit. Kun hanke alkaa tuottaa vähennyksiä, ulkopuolinen tarkastaja verifioi ne. Hankkeen omistaja saa yksiköt ja ne lasketaan liikkeelle omilla, rekisterissä olevilla sarjanumeroilla. Yksiköt siirtyvät kaupan kautta uusille omistajille ja kun ne käyttävät yksiköt kompensaatioiksi, yksiköt eliminoidaan, eli poistetaan rekisteristä. (Suomen ilmastopaneelin raportti 5a/2019). CDM-primäärimarkkinan, eli hankeomistajan ja ensimmäisen ostajan välinen kaupankäynti on arvoltaan jopa yli 30 miljardia dollaria viimeisen 10 vuoden ajalta.
Kansainvälinen vapaaehtoinen päästöjen hyvitysjärjestelmä
Vapaaehtoisilla hiilimarkkinoilla vaihdetaan pääsääntöisesti sellaisista hankkeista syntyneitä päästövähennysyksiköitä, jotka eivät liity lainsäädännön velvoittamiin markkinoihin. Vapaaehtoiset kompensaatiojärjestelmät ovat yleensä erilaisten ei-valtiollisten organisaatioiden synnyttämiä. Niissä luodaan kaupattavia päästövähennysyksiköitä kasvihuonekaasupäästöjä vähentävien tai hiilinieluja lisäävien hankkeiden avulla. Vapaaehtoisen hyvitysjärjestelmän voidaan sanoa syntyneen 2000-luvun alussa. Jo tätä ennen markkinoilla oli toimintaa, mutta markkinoilla olevien hankkeiden laatu vaihteli huomattavasti ja tämä aiheutti epäluottamusta järjestelmää kohtaan. Uskottavuuden takaamiseksi hiilimarkkinoita ajavat järjestöt perustivat Verified Carbon –standardin (VCS) ja ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöt puolestaan Gold Standardin, mitkä pyrkivät varmistamaan projektien ilmastohyödyn. Gold Standardin tarkoituksena on ilmastohyödyn varmistamisen lisäksi edistää myös muita kestävän kehityksen tavoitteita. Myös muita, usein tiettyihin projektityyppeihin tai tietyille alueille keskittyviä standardeja, luotiin.
Vapaaehtoisilla hiilimarkkinoilla kaupankäynnin kohteena voi olla kuitenkin myös lain velvoittamille markkinoille alun perin luodun mekanismin (CDM) mukaiset päästövähennysyksiköt. Vapaaehtoiset hiilimarkkinat toimivat siis osittain päällekkäin ja osin rinnakkain velvoitteita palvelevien hiilimarkkinoiden kanssa. Vapaaehtoisissa kompensaatiojärjestelmissä noudatetaan samoja periaatteita kuin pakollisissa päästökauppajärjestelmissä (kriteerit – verifiointi – rekisteröinti - myynti – eliminointi) (Suomen ilmastopaneeli raportti 5a/2019).
Päästövähennysyksiköiden hyväksyttävyyden varmistamiseksi olemassa olevat erilaiset todentamisjärjestelmät, standardit tai ohjelmat määrittelevät kriteerit päästövähennysyksiköiden luomiselle. Esimerkiksi VCS-järjestelmän piiriin kuuluvat päästövähennyshankkeet tuottavat VCU (Verified Carbon Unit) –päästövähennysyksiköitä, joiden pitää olla todellisia (kaikkien päästövähennysten tapahtuminen on todistettava vapaaehtoisten hiilidioksidiyksikköjen saamiseksi), mitattavia (kaikissa vapaaehtoisiksi hiilidioksidiyksiköiksi esitetyissä päästövähennyksissä on käytettävä tunnustettuja menetelmiä), pysyviä (muualle laskettujen päästöjen hyvittämiseksi on tärkeää, että vapaaehtoiset hiilidioksidiyksiköt edustavat pysyviä päästövähennyksiä eikä kehityssuunta todennäköisesti muutu), lisäisiä (projektipohjaisten päästövähennysten validiteetin tärkein tekijä on, että vähennykset ovat ylimääräisiä eli vähennysten tuloksena syntyy vähemmän päästöjä kuin ilman vähennysprosessia) ja puolueettomasti todennettavia (puolueettoman kolmannen osapuolen todennuslaitoksen on todennettava kaikki vapaaehtoisiksi hiilidioksidiyksiköiksi sertifioitavat päästövähennykset).
Vapaaehtoisen päästökompensaation perustana oleva hanke ja yleishyödyllinen ilmastomyönteinen hanke voivat olla hyvin saman sisältöisiä tai jopa täysin samanlaisia. Esimerkiksi päästövähennysyksiköiden tuottamisen taustalla oleva hanke voi olla sisällöltään hyvin samankaltainen tai täysin vastaava kuin jokin kansalaisjärjestön hallinnoima kehitysyhteistyöhanke. Keskeisimpänä erona vapaaehtoisille markkinoille päästövähennysyksiköitä tuottavien hankkeiden ja esimerkiksi yleishyödyllisten kehitysyhteistyöhankkeiden välillä on, että päästökompensaatiohankkeen tulee käydä läpi sertifiointimenettely, jossa varmistetaan, että hanke täyttää kansainvälisen sertifiointijärjestelmän vaatimukset. Tämän menettelyn lopputuloksena myös tuotetaan kaupankäynnin kohteeksi tuotettavia yksiköitä. Kyse on useita vuosia kestävästä menettelystä, jonka jälkeen hanke tuottaa markkinoille vapautettavat päästöyksiköt, jotka osoittavat hankkeesta saatua konkreettista ja mitattavaa hiilidioksidihyötyä ja toimivat kaupankäynnin kohteena.
Kansainväliset organisaatiot Ecosystem Marketplace ja New Carbon Finance ovat selvittäneet vuodesta 2007 lähtien vapaaehtoisten kompensaatiojärjestelmien kautta saavutettuja ilmastohyötyjä ja markkinoiden suuruutta maailmassa. Ecosystem Marketplacen toteuttaman selvityksen (Financing Emissions Reductions for the Future; State of the Voluntary Carbon Markets 2019) mukaan vuonna 2018 päästövähennyksiä tehtiin vapaaehtoisten markkinoiden kautta yhteensä 98,4 miljoona hiilidioksidiekvivalenttitonnia. Vertailuna voidaan todeta, että Suomen vuoden 2019 kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat 52,8 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia (Tilastokeskus). Yhden suomalaisen vuosipäästöt ovat puolestaan keskimäärin noin 10 300 hiilidioksidiekvivalenttia. Kumulatiivisesti laskettuna päästövähennyksiä on tehty vuodesta 2007 lukien jo yli 1,2 miljardia hiilidioksidiekvivalenttitonnia. Markkinoiden arvo on selvityksen mukaan vuonna 2018 ollut puolestaan 295,7 miljoonaa dollaria. Keskihinta yhden hiilidioksidiekvivalenttitonnin päästövähennykselle oli vuonna 2018 noin 3 dollaria. Vapaaehtoiset markkinat ovat kokonaisarvoltaan yhteensä noin kuudesosa CDM-markkinasta, mutta ne ovat vuosien saatossa kestäneet markkinoiden heilahteluja paremmin kuin politiikan sanelemat CDM-markkinat.
EU:n päästökauppa
EU:n päästökaupan (EU ETS) tarkoituksena on, että teollisuus- ja energiantuotantolaitosten sekä Euroopan talousalueen sisäisen lentoliikenteen kasvihuonekaasupäästöt pysyvät koko EU:n päästökauppasektorille asetetun päästökaton rajoissa. Päästökauppajärjestelmä kattaa suuret teollisuuslaitokset sekä Euroopan talousalueen sisäisen lentoliikenteen. Euroopan unionin sisäinen päästökauppajärjestelmä käynnistyi vuoden 2005 alussa. EU:n päästökauppaa säätelee Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/87/EY kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmän toteuttamisesta yhteisössä ja neuvoston direktiivin 96/61/EY muuttamisesta, jäljempänä päästökauppadirektiivi. Päästökauppadirektiivi luo Euroopan unionin laajuiset markkinat päästöoikeuksille. EU:n päästökauppa perustuu ajatukseen, että päästöjä vähennetään siellä, missä se on halvinta. Suomessa päästökauppadirektiivi on pantu täytäntöön päästökauppalailla (311/2011).
Päästöoikeudet jaetaan EU:n päästökaupassa toiminnanharjoittajille joko ilmaiseksi tai huutokaupalla. Päästöoikeuksia voi ostaa ja myydä vapaasti koko EU:n laajuisilla markkinoilla. Euroopassa on useita pörssejä, joissa käydään kauppaa päästöoikeuksilla. Kauppaa käydään myös pörssien ulkopuolella. Päästöoikeuden hinta muodostuu markkinoilla samaan tapaan kuin muidenkin hyödykkeiden kaupassa. Jotta yritykset voisivat ostaa EU:n päästökauppamarkkinoilta päästöoikeuksia, tulee yrityksen rekisteröityä. EU:ssa päästökauppaa käydään lähinnä yritystoimijoiden välillä. EU:n päästökaupassa päästökaupan yksiköitä ei voi myydä kuluttajalle saakka, jos vain yritys on rekisteröitynyt järjestelmän edellyttämällä tavalla, vaan myös ostajan olisi tällöin oltava rekisteröitynyt järjestelmässä. Yritys voi silti myydä palvelua, jossa estetään EU:n päästöoikeuksien käyttö päästökauppamarkkinoilla.
EU:n päästökaupassa on ollut mahdollista käydä kauppaa myös Kioton pöytäkirjan alaisista Joint Implementation (JI) ja Clean Development Mechanism (CDM) hankkeista saatavilla yksiköillä. Vuodesta 2021 lähtien kansainvälisiä yksiköitä ei enää hyväksytä EU:n päästökaupassa. EU:n päästökaupassa päästövähennysyksiköt jäädytetään erityiselle tilille, jolloin vastaava määrä päästöjä on vähennettävä EU-alueella päästökauppasektorilla. EU-päästökaupassa ei näin ollen mitätöidä päästöoikeusyksiköitä.
Suomessa verottaja luokittelee päästökauppalain mukaiset päästöoikeusyksiköt aineettomiksi oikeuksiksi (verottajan ohje kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan verotuksesta VH/5441/00.01.00/2019). Ohjeen mukaan päästökauppalain mukainen tuotannollinen toiminta ja lentoliikenteen päästökaupasta annetun lain mukainen toiminta täyttävät pääasiallisesti elinkeinotoiminnalle asetetut yleiset kriteerit ja päästöoikeus rinnastetaan verotuskäytännössä aineettomina oikeuksina pidettyihin oikeuksiin.
Vapaaehtoisten päästökompensaatiopalveluiden myyminen Suomessa
Kuten muuallakin Euroopassa, on myös Suomessa päästökompensaatiopalveluita koskeva toimiala ollut viime vuodet voimakkaassa kasvussa. Päästökompensaatiotoimintaa tarjoavia uusia yrityksiä on perustettu paljon viime vuosina. Päästökompensaationa tarjottavien toimintojen sisältö on saanut uusia muotoja erityisesti kansallisiin hankkeisiin perustuvien kompensaatiopalveluiden muodossa.
Päästökompensaatiopalveluita tarjoavat Suomessa niin yritykset kuin kansalaisjärjestötkin. Päästökompensaatiopalvelulla tarkoitetaan tässä sitä, että toimijan markkinoinnissa on käytetty sanaa kompensaatio ja toiminta perustuu siihen, että rahan lahjoittajalle tai palvelun ostajalle on ilmoitettu, kuinka suuri hiilidioksidihyöty käytettävällä rahasummalla saavutetaan. Lähtökohtaisesti toiminta, jossa asiakkaille myydään niin sanottuja päästövähennysyksiköitä tai päästöoikeusyksiköitä tai niiden mitätöimistä asiakkaan puolesta olemassa olevilta hiilimarkkinoilta, on ollut Suomessa nimenomaan yritysten harjoittamaa. Yritysten tarjoamat erilaiset kompensaatiopalvelut eroavat kuitenkin sisällöllisesti huomattavasti toisistaan muun muassa siksi, että Suomessa ei ole lainsäädäntöä tai muuta toimintaa yhtenäistävää järjestelmää, joka asettaisi yhdenmukaiset raamit vapaaehtoisen päästökompensaatiotoiminnan harjoittamiselle. Sääntelyä ei ole myöskään siitä, millä edellytyksillä tiettyä toimintaa voidaan ylipäänsä kutsua päästökompensaatioksi, joten kompensaatiotermin alla on markkinoitu erilaisia palveluita sekä yritysten että kansalaisjärjestöjen toimesta. Lainisen artikkelin mukaan hiilidioksidipäästöjen vapaaehtoisesta kompensoimisesta on kyse silloin, kun oikeushenkilöllä tai luonnollisella henkilöllä ei ole velvollisuutta hiilidioksidipäästöjensä kompensointiin, vaan kyseessä on vapaaehtoisuuteen perustuva tapahtuma. (Laininen, Jenni: Hiilidioksidipäästöjen kompensointi - päästövähennysyksikön varallisuusoikeudellisesta luonteesta. Liikejuridiikka 2020/2, s. 83-118.).
Suomalaiset yritykset ovat osa kansainvälisten hiilimarkkinoiden toimintaa. Vapaaehtoisen päästökompensaation markkinaa voidaankin kuvailla globaaliksi. Suomalaiset yritykset voivat esimerkiksi ostaa päästövähennysyksiköitä suoraan YK:n markkinapaikalta sen puhtaan kehityksen mekanismin alaisten hankkeiden päästövähenemiä (CER-yksiköt) ja välittää näitä yksiköitä edelleen asiakkailleen. Suomalaiset yritykset voivat myydä myös palveluitaan toisissa maissa riippuen niissä voimassa olevasta sääntelystä ja toimintakehikosta vapaaehtoisille päästökompensaatiopalveluille. Tällä hetkellä suomalaiset yritykset myyvät vapaaehtoisia päästökompensaatiopalveluitaan pääasiassa kuitenkin suomalaisille asiakkaille.
Suomessa on noin 20-30 yritystä, jotka tarjoavat erilaisia hiilidioksidijalanjäljen hyvittämispalveluita (päästövähennykset tai hiilensidonta) oikeushenkilöille sekä kuluttajille. Vapaaehtoisia kompensaatiopalveluita kuluttajille tai yrityksille tarjoavia toimijoita on toiminut Suomessa jo yli kymmenen vuoden ajan. Yritysten joukko on kuitenkin kasvanut huomattavasti viimeisen kahden vuoden aikana. Myös kiinnostus vapaaehtoisten päästökompensaatiopalveluiden hyödyntämiseen päästöjen kompensoimiseksi on kasvanut. Kiinnostusta toimintaa kohtaan ovat osoittaneet niin kunnat, yritykset, organisaatiot kuin yksittäiset kansalaiset. Suomessa ei ole tehty tilastoja siitä, kuinka suuria määriä kasvihuonekaasuja tai hiilidioksidipäästöjä on hyvitetty esimerkiksi vuositasolla kompensaatiopalveluita myyvien yritysten kautta. Ottaen kuitenkin huomioon palveluita tarjoavien yritysten pienen lukumäärän, kyseessä voidaan arvioida olevan edelleen suhteellisen pieni markkina.
Suomessa on viime aikoina valmistunut useita eri selvityksiä, joissa tutkitaan vapaaehtoisen päästökompensaation sisältöä, toiminnan hyödyntämismahdollisuuksia ja toiminnan sääntelyn tarpeita. Ilmastolain (609/2015) uudistamistyön (YM036:00/2019) tueksi käynnistetyssä UUSILMA-hankkeessa (Suomen ympäristökeskus, Ilmatieteen laitos, Helsingin yliopisto, Tyrsky-Konsultointi Oy, Ekroos & Kiviniemi Oy) arvioidaan päästökompensaation ja vapaaehtoisen päästökompensaation merkitystä laajemmin osana uusia ilmastolain mukaisia keinoja. Hankkeen tulokset on julkaistu tammikuussa 2021 (Mahdollisuudet vahvistaa ilmastolakia uusilla keinoilla. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2021:5.). Maa- ja metsätalousministeriössä käynnistettiin kesällä 2020 hanke (Maankäyttösektorin ilmastoratkaisut -hanke), jossa selvitettiin muun muassa Suomessa toimivat hiilikompensaatiohankkeet, jotka koskevat metsämaata, maatalousmaata ja kosteikkoja ja joilla pyritään kannustamaan yksityisiä maanomistajia ja maanviljelijöitä tekemään hiilinieluja ja -varastoja lisääviä toimia. Hankkeessa selvitettiin kansallisten kompensaatiohankkeiden vaikutuksia ilmaston kannalta. Esiselvitys (Gaia Consulting Oy ja Pellervon taloustutkimus PTT ry) maankäyttösektorin hiilikompensaatiohankkeista on valmistunut alkuvuodesta 2021 (https://mmm.fi/-/esiselvitys-maankayttosektorin-hiilikompensaatiohankkeista). Lisäksi ympäristöministeriö on rahoittanut Suomen ympäristökeskuksen hanketta, jossa luotiin kokonaisnäkemys päästökompensaatioiden käytön nykytilanteesta ja tarjottujen päästövähennysyksiköiden hyväksyttävyydestä. Hankkeen tulokset on julkaistu huhtikuussa 2021 (Päästökompensaatiot ilmastonmuutoksen hillinnän keinona Suomessa – nyt ja tulevaisuudessa. Selvitys vapaaehtoisen päästökompensaation käytön nykytilanteesta ja odotuksista eri toimijoiden ilmastonmuutoksen hillintätyössä. Ympäristöministeriön julkaisuja 2021:12.). Ympäristöministeriö käynnisti keväällä 2021 myös hankkeen vapaaehtoisten päästökompensaatioiden sääntelytarpeen arvioimiseksi. Hankkeen loppuraportti on julkaistu elokuussa 2021 (Vapaaehtoisten päästökompensaatioiden sääntely. Ympäristöministeriön julkaisuja 2021:26.).
Vapaaehtoista päästökompensaatiotoimintaa ja sen vaikutuksia on selvitetty myös kolmannen sektorin toimesta. Finnwatch ry selvitti kansallisiin hankkeisiin perustuvien päästökompensaatiopalveluiden luonnetta vuoden 2020 alussa käynnistetyssä selvityksessä (Anekauppaa vai ilmastotekoja? -hanke). Hankkeessa verrattiin muun muassa Suomessa tapahtuvan metsittämisen hyötyjä verrattuna ulkomaisen hankkeen vastaaviin toimiin. Hankkeen raportti on julkaistu kesäkuussa 2021 (https://finnwatch.org/fi/julkaisut/anekauppaa-vai-ilmastotekoja). Tarkempaa tietoa ja ymmärrystä kansallisen päästökompensaatiokentän toiminnasta ja menettelytavoista on näin ollen syntynyt eri sektoreilta vuosien 2020 ja 2021 aikana.
Päästökompensaatiotermiä käyttäen tarjotaan sisällöllisesti hyvin erilaisia palveluita. Yritykset myyvät päästökompensaatiota sekä toisille yrityksille että kuluttajille ja hyödyntävät päästöjen kompensoimista myös muuten omassa toiminnassaan. Yritysten harjoittama päästökompensaatiotoiminta pitää sisällään ainakin esimerkiksi CDM-järjestelmän yksiköiden ostamisen ja välittämisen (tai mitätöimisen asiakkaan puolesta), EU:n päästöoikeusyksiköiden ostamisen ja välittämisen (tai niin sanotun jäädyttämisen asiakkaan puolesta), kansainvälisten standardien (Gold Standard, VCS) mukaisten vähennysyksiköiden ostamisen ja välittämisen (tai mitätöimisen asiakkaan puolesta) sekä kansallisten hankkeiden perustamisen ja/tai niistä saatavien hankkeiden ilmastohyötyjen myymisen joko kansallisen sertifikaatin alla tai sertifioimattomana toimintana. Kansalliset kompensaatiohankkeet ovat pääsääntöisesti erilaisia metsityshankkeita. Hankkeissa muun muassa istutetaan uusia taimia, pidennetään metsän kiertoaikoja, parannetaan metsänhoitoa, sovitaan määräaikaisesta metsän suojelusta, lykätään valmiiden hiilinielujen hakkuita, lannoitetaan valmiita hiilinieluja, hillitään maaperään kulkeutuvia päästöjä tai ennallistetaan soita. Kansallisen kompensaatiohankkeen hankeomistaja myy lähtökohtaisesti suoraan itse määrittelemäänsä toimintaa. Hankeomistaja toimii näissä tilanteissa niin sanotusti hankeomistajan, myyjän, standardin hallinnoijan sekä välittäjän rooleissa.
Kansallisilla markkinoilla tarjottavat päästökompensaatiopalvelut sisältävät lähtökohtaisesti kaksi eri vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa kartoitetaan asiakkaan kompensoitava hiilijalanjälki, esimerkiksi vuositasolla tai jonkin tietyn teon tai toimen osalta. Laskelmissa otetaan huomioon ne toimet, jotka asiakas on jo tehnyt päästöjensä vähentämiseksi. Jotkut toimijat käyttävät ulkopuolista apua ilmastovaikutusten laskemisessa ja todentamisessa. Laskennassa noudatetaan muun muassa kansainvälisten standardien ohjeistusta, mutta kansainvälisten ohjeiden ja standardien noudattaminen ei sido laskentapalveluja tuottavia toimijoita. Laskentapalvelua myyvät muun muassa Luonnonvarakeskus sekä eräät kyseisten laskelmien tekemiseen erikoistuneet yritykset. Hyvitettävän hiilijalanjäljen laskemisen jälkeen asiakkaalle tarjotaan keino hyvittää laskettu hiilijalanjälki joko myyjän oman hankkeen tuottaman hiilidioksidihyödyn kautta tai välittämällä asiakkaalle eri hyvitysjärjestelmistä saatavia yksiköitä.
Kansallisille markkinoille on alkanut syntymään myös omia sertifiointijärjestelmiä. Olemassa on jo yksi voimassa oleva standardi ja sen rinnalla toimiva rekisteri. Standardin on kehittänyt Puro.earth -niminen yritys. Tämän sertifikaatin alla tapahtuvassa niin sanottujen CORC-yksiköiden kaupankäynnissä omistusoikeus digitaaliseen sertifikaattiin siirtyy ostajalle kaupankäynnin hetkellä. Yksikön voi myydä eteenpäin toiselle ostajalle tai sen voi mitätöidä oman yrityksensä päästöjen neutraloimiseksi. Kansallisella kentällä on valmisteilla myös ainakin toinen standardi, joka perustuu siihen, että ulkopuolisen toimija varmistaa toiminnan luotettavuuden ja laadun. Tämän lisäksi joidenkin yritysten välillä on käyty keskustelua myös jonkinlaisen päästökompensaatiopalveluita tarjoavien yritysten etuja edistävän yhdistyksen perustamisesta. Toistaiseksi nämä kaksi sertifiointijärjestelmää on kuitenkin tarkoitettu palvelemaan vain muutamia yrityksiä, joten kyse ei ole vapaaehtoisen päästökompensaatiotoiminnan kattavasta kansallisesta itsesääntelyjärjestelmästä, johon myös muut yritykset voisivat liittyä. Lisäksi Suomessa julkisessa keskustelussa on pohdittu hiilipörssin eli kauppajärjestelmän perustamista, joissa kaupan olisi päästöyksiköiden lisäksi hiilinieluista saatavat hiilinieluhyvitykset. Mainitunlaisen esityksen toteuttamismahdollisuuksia on arvioitu ympäristöministeriön julkaisussa 2019:17 (Nurmi ja Ollikainen; Kohti hiilipörssiä? Suomessa esitetyt hiilipörssiin liittyvät aloitteet tutkimuskirjallisuuden ja kansainvälisten kokemusten valossa).
Toiminnan varallisuusoikeudellinen luonne
Suomessa verottaja on rinnastanut EU:n päästökaupan päästöoikeusyksiköt verotuskäytännössä aineettomina oikeuksina pidettyihin oikeuksiin, kuten patentteihin. Lainsäädännössä ei kuitenkaan säädetä erikseen päästöoikeuksien tai päästövähennysyksiköiden tai muiden kompensaatiomekanismien vastikkeellisuudesta. Vapaaehtoisen päästökompensaatiotoiminnan vastikkeellisesta luonteesta on esitetty erilaisia näkemyksiä eri sidosryhmien edustajien sekä eri ilmastoasiantuntijoiden ja ilmastojuridiikan asiantuntijoiden kesken.
Seuraavassa kappaleessa on selostettu eri tulokulmia, joita sidosryhmät ja päästökompensaation asiantuntijat ovat esittäneet siitä, mistä vapaaehtoisen päästökompensaatiotoiminnan vastikkeellisuus muodostuu. Vastikkeellisuuden on katsottu perustuvan muun muassa siihen, että toiminta on lisäistä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi hiilinielujen osalta sitä, että hiilinielun kasvu on seurausta tietystä kompensaatiohankkeen toteuttamasta toimenpiteestä niin, että kasvua ei olisi tapahtunut muuten osana hiilinielun normaalia kehitystä. Toisaalta vastikkeellisuuden on katsottu perustuvan siihen, että hiilimarkkinoilla kaupankäynnin kohteena olevilla erilaisilla yksiköillä on itsenäinen vaihdanta-arvo, eli niillä on mahdollista käydä kauppaa niille luoduilla hiilimarkkinoilla. Yksikön vaihdanta-arvo säilyy niin kauan kuin se pysyy hiilimarkkinoilla, mutta siinä vaiheessa, kun yksikkö mitätöidään tai jäädytetään eli poistetaan markkinoilta, ei ostosta saadulla sertifikaatilla tai todistuksella ole enää vastaavaa itsenäistä vaihdanta-arvoa.
Vastikkeellisuutta voidaan lähestyä myös siitä tulokulmasta, että vastikkeellisuus perustuu siihen, että päästövähennysyksiköiden luominen edellyttää kansainvälisiin sopimuksiin, oikeudellisiin instrumentteihin tai standardeihin perustuvia rakenteita, joiden avulla eri hankkeiden tuottamat ilmastohyödyt ovat ulkopuolisen osapuolen todentamia. Todentamisen tulee perustua ennalta sovittuihin kriteereihin, joilla varmistetaan konkreettinen ilmastoteko. Toisaalta päästökompensaatiotoiminnan vastikkeellisuutta voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, että vastikkeellisuus yleisenä lakikielisenä terminä voi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan, että oikeustoimi ja sen vastasuoritus kohtaavat kaupassa tai muussa kahden osapuolen välisessä oikeussuhteessa, jossa osapuolten välille muodostuu sopimus. Vastikkeellisena voitaisiin siis pitää toimintaa, jossa on selkeästi nähtävillä sopimusosapuolet ja suoritusvelvoitteet on yksilöity ja täytäntöönpantavissa. Päästökompensaatiotoiminnan osalta tämä on tarkoittaisi sitä, että myyjän on pystyttävä yksilöimään, mitä kuluttaja tosiasiallisesti saa maksullaan, eli kuinka monta hiilidioksiditonnia kauppasummalla kompensoidaan ja mihin tämä suorituslupaus perustuu.
Päästökompensaatiotoimintaa koskevassa keskustelussa on tuotu esiin myös verotuskysymykset, jotka liittyvät toiminnan sääntelyyn joko rahankeräyslain mukaisena yleishyödyllisenä toimintana tai rahankeräyslain soveltamisalan ulkopuolelle jäävänä liiketoimintana. Esiin on noussut huoli siitä, että arvioitaessa rahankeräyslain ja päästökompensaatiotoiminnan välistä luonnetta tulisi ottaa huomioon mahdollisten lainsäädäntömuutosten vaikutukset järjestökentän toimintaan niin, että jos jokin tietty toiminta määritellään esimerkiksi vastikkeelliseksi tai rahankeräyslain soveltamisalan ulkopuoliseksi toiminnaksi, niin varmistetaan, että järjestökentän toimijoista ei ilmastotyön toteuttajina tehdä liiketoiminnan harjoittajia. Näin ollen järjestökentän toteuttaman ilmastotyön ja päästökompensaatiotoiminnan sisällöt ja mahdolliset liittymäpinnat tulisi arvioida huolella.