1
Lakiehdotuksen perustelut
21 §. Luonnonsuojelualueen rajojen määrääminen ja merkitseminen. Luonnonsuojelulain 21 §:n 2 momenttia muutettaisiin keventämällä luonnonsuojelualueiden maastoon merkintää nykyisestä. Lisäksi säädettäisiin mahdollisuudesta ulkoistaa maastomerkintöjen tekeminen hallinnon ulkopuoliselle asiantuntijalle.
Kansallis- ja luonnonpuistojen osalta alueen rajat ja aluetta 18 §:n 2 momentin nojalla koskeva kielto tai rajoitus merkittäisiin maastoon jatkossakin nykykäytännön mukaisesti selvästi havaittavalla tavalla. Kansallispuistojen yhtenä perustamistarkoituksena on alueen merkitys yleisenä luonnonnähtävyytenä, luonnontuntemuksen lisääminen tai yleinen luonnonharrastus. Kansallispuistoihin kohdistuu paljon virkistyskäyttöä ja alueiden merkintä maastoon palvelee alueen luonnonarvojen suojelun lisäksi käyttäjien tarpeita. Luonnonpuistojen perustamistarkoitus on alueen luonnonmukaisen kehityksen turvaaminen, tieteellinen tutkimus tai opetus. Luonnonpuistoissa liikkumista ja toimimista on rajoitettu laajemmin kuin muilla suojelualueilla. Luonnonpuistojen perustamistarkoituksen turvaamiseksi alueet on välttämätöntä jatkossakin merkitä maastoon selvästi havaittavalla tavalla.
Valtion muiden luonnonsuojelualueiden ja yksityisten luonnonsuojelualueiden osalta maastoon merkinnästä luovuttaisiin osalla alueita. Voimassaolevan lain 21 §:n säännökset koskevat 24 §:n 4 momentin mukaan myös yksityisiä luonnonsuojelualueita. Ehdotuksen mukaan muu luonnonsuojelualue merkittäisiin maastoon nykykäytännön mukaisesti, jos alueeseen kohdistuisi alueen perustamispäätökseen tai aluetta koskevaan järjestyssääntöön perustuva liikkumista tai maihinnousua koskeva kielto tai rajoitus. Tällaisilla alueilla maastoon merkittäisiin sekä alueen ulkorajat että alue, jota rajoitus tai kielto koskee.
Koska lain 36 §:ssä kielletään sellaisten jokamiehenoikeuden käyttämisen kieltävien taulujen pystyttäminen, joiden asettamiseen ei ole lakiin nojautuvaa perustetta, laissa säädettäisiin mahdollisuudesta merkitä maastoon muukin kuin merkitsemisvelvollisuuden piiriin kuuluva luonnonsuojelualue sekä aluetta koskeva kielto ja rajoitus. Säännös mahdollistaisi alueen harkinnanvaraisen merkinnän esimerkiksi silloin, jos merkintä palvelisi alueelle ohjattavaa virkistyskäyttöä. Vastaavasti säännös mahdollistaisi asentamaan luonnonsuojelualueelle muutakin 18 §:n 2 momentissa tarkoitettua kieltoa tai rajoitusta koskevan merkin, esimerkiksi leiriytymisen, tulenteon tai metsästyksen kieltoa koskevan kilven. Vesialueiden osalta säilyisi voimassaoleva säännös eli alueet voitaisiin jatkossakin merkitä vain karttaan.
Tilanteessa, jossa luonnonsuojelualueen rauhoitussäännöksiä epäillään rikotun, yksityisen suojelualueen omistaja, käyttöoikeuden haltija taikka hänen edustajansa tai lukuunsa toimiva ei yleensä voisi vedota rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun kieltoerehdykseen, vaikka suojelualuetta ei olisikaan merkitty maastoon. Huolellisuusvelvollisuuden merkitys esimerkiksi puunkorjuun taikka maa- ja vesirakentamisen osalta kasvaisi merkitsemättä jätettävien suojelualueiden osalta. Toimijoiden tulisi selvittää aluetta mahdollisesti koskevat rauhoitusmääräykset. Jokamiehenoikeuksin tapahtuvaan toimintaan muutoksella ei pääsääntöisesti olisi vastaavaa vaikutusta.
Ehdotuksen mukaan merkintöjen tekeminen maastoon voitaisiin sopimuksella antaa tehtäväksi yksityiselle asiantuntijalle, jolla on tehtävän hoitamisen edellyttämä pätevyys. Käytännössä tehtävä edellyttäisi maanmittausalan tai vastaavaa ammattitutkintoa ja kokemusta vastaavista tehtävistä. Tehtävää ei voitaisi antaa, jos merkinnän asentaminen maastoon edellyttäisi alueen rajan osalta perustamissäädöksen tai -päätöksen tulkintaa. Tämä tarkoittaisi tilannetta, jossa säädöksen tai päätöksen liitteenä olevasta kartasta ei voida yksiselitteisesti määritellä rajan sijaintia maastossa. Näissä tapauksissa viranomaisen tulisi ratkaista rajan paikka maastossa tai tarvittaessa korjata suojelualueen perustamispäätös vastaamaan rajan tosiasiallista sijaintia.
Viranomaisen ja yksityisen asiantuntijan välisessä sopimuksessa sovittaisiin tehtävän sisällöstä ja muista tehtävän hoitamisen kannalta tarpeellisista seikoista. Käytännössä asiantuntija valmistelisi viranomaisen hyväksytettäväksi toteuttamissuunnitelman, jossa yksilöitäisiin kunkin suojelualueen merkintätapa ja merkinnässä käytettävät materiaalit. Viranomainen valvoisi yksityistä asiantuntijaa tämän suorittaessa sille annettuja tehtäviä. Asiantuntijaan sovellettaisiin tässä tehtävässä rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia säännöksiä, koska tehtävä liittyy julkisen vallan käyttämiseen. Henkilön rikosoikeudellinen vastuu tehtävässä voisi käytännössä perustua rikoslain 40 luvun 11 §:n 5 kohdan a alakohtaan, jonka mukaan julkista valtaa käyttävällä henkilöllä tarkoitetaan sitä, joka lain tai asetuksen nojalla tehtävässään tosiasiallisesti puuttuu toisen etuun tai oikeuteen. Asiantuntijan vahingonkorvausvastuusta säädettäisiin vahingonkorvauslaissa (412/1974).
Ympäristöministeriön asetuksella säädettäisiin tarkemmin rajojen ja aluetta koskevien kieltojen ja rajoitusten merkitsemistavoista ja merkitsemisessä käytettävistä tunnuksista. Asetuksella säädettäisiin maastoon sijoitettavien tunnus- ja maalimerkkien ulkoasusta sekä niiden sijoittamisesta.
Ehdotetut luonnonsuojelualueen merkintää koskevat säännökset korvaisivat niiden voimaantultua myös jo perustettujen yksityisten luonnonsuojelualueiden rauhoitusmääräyksissä olevat merkintää koskevat määräykset sekä vanhojen valtion luonnonsuojelualueiden osalta niiden perustamissäädöksissä mahdollisesti olevat merkintää koskevat erityissäännökset.
24 §.Luonnonsuojelualueen perustaminen. Lain 24 §:n 1 momenttiin tehtäisiin säädöstekninen muutos, jolla momenttiin siirrettäisiin nykyisessä 2 momentissa oleva säännös, jonka mukaan luonnonsuojelualueen perustamispäätöstä ei saa antaa, elleivät maanomistaja ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ole sopineet alueen rauhoitusmääräyksistä ja aluetta koskevista korvauksista. Tämän jälkeen 1 momenttiin sisältyisivät kaikki maanomistajan hakemuksesta tai suostumuksella perustettavan luonnonsuojelualueen perustamisedellytykset. Lisäksi nykyistä 2 momenttia täsmennettäisiin viittaamalla liikkumiskiellon tai -rajoituksen osalta 18 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin, liikkumista, leiriytymistä, maihinnousua sekä veneen, laivan tai muun kulkuneuvon pitämistä koskeviin kieltoihin ja rajoituksiin.
Pykälään lisättäisiin uusi 4 momentti, jolla säädettäisiin laissa mahdollisuudesta poiketa aluetta koskevista rauhoitusmääräyksistä. Nykyisin poikkeamismahdollisuudesta määrätään luonnonsuojelualueiden perustamispäätöksissä alueita koskevissa rauhoitusmääräyksissä. Rauhoitusmääräyksistä voitaisiin yksittäistapauksessa poiketa, jos poikkeaminen ei vaaranna alueen perustamistarkoitusta ja se on tarpeen alueen hoidon, käytön tai tutkimuksen kannalta.
Käytännössä vastaavia poikkeamisedellytyksiä on sovellettu nykyäänkin poikkeuksia myönnettäessä. Ympäristöhallinnossa käytössä olevan laatuohjeen mukaisesti vastaavansisältöiset poikkeamisedellytykset on sisällytetty uusimpiin rauhoituspäätöksiin. Säännös ei tältä osin muuttaisi nykykäytäntöä. Ehdotetut poikkeamisedellytykset vastaavat niitä edellytyksiä, joilla luonnonsuojelulain 14 ja 15 §:n mukaan voidaan poiketa valtion luonnonsuojelualueita koskevista rauhoitussäännöksistä. Jos yksityinen luonnonsuojelualue kuuluu Natura 2000 –verkostoon, on poikkeamista harkittaessa lisäksi noudatettava, mitä luonnonsuojelulain 65 ja 66 §:ssä säädetään. Ennen lain voimaantuloa perustettujen yksityisten suojelualueiden rauhoitusmääräyksistä poikkeamiseen sovellettaisiin muutoksen jälkeen uutta 4 momenttia perustamispäätöksiin sisältyvien rauhoitusmääräysten sijaan.
Poikkeuksen rauhoitusmääräyksistä myöntäisi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toimivalta tulisi tällä muutoksella koskemaan myös vanhoja, ennen luonnonsuojelulain voimaantuloa tehdyillä päätöksillä perustettuja luonnonsuojelualueita. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset vastaavat nykyään poikkeamislupien antamisesta uusien yksityisten suojelualueiden rauhoitusmääräyksistä, joten niillä on tehtävän edellyttämä osaaminen. Menettelyjen sujuvuuden, toimijoiden yhdenvertaisen kohtelun sekä viranomaisten toimivallan selkeyden kannalta on tarkoituksenmukaista, että toimivalta rauhoitusmääräyksistä poikkeamisessa kuuluisi kaikissa tilanteissa elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle. Poikkeamista koskeva säännös koskisi myös 24 §:n 3 momentin nojalla ilman maanomistajan suostumusta perustettuja yksityisiä luonnonsuojelualueita.
58 §.Rangaistukset. Luonnonsuojelurikkomuksia koskevan rangaistussäännöksen rajoittaminen olisi tarpeen lain 21 §:ään tehtävien luonnonsuojelualueen merkintää koskevien lievennysten vuoksi. Pykälään lisättäisiin uusi 4 momentti, jonka mukaan luonnonsuojelurikkomuksena ei pidettäisi leiriytymistä maastossa eikä moottorikäyttöisen ajoneuvon pysäyttämistä tai pysäköintiä maastossa tien välittömään läheisyyteen 18 tai 24 §:n nojalla määrätyn kiellon tai rajoituksen vastaisesti, jos kieltoa tai rajoitusta ei olisi merkitty maastoon selvästi havaittavalla tavalla. Jatkossa muuta luonnonsuojelualuetta ei olisi välttämätöntä merkitä maastoon, vaikka sillä olisi rajoitettu leiriytymistä tai liikkumista moottorikäyttöisellä ajoneuvolla.
Leiriytyminen on pääsääntöisesti sallittu jokamiehenoikeudella siellä, missä liikkuminen on sallittua. Luonnonsuojelualueiden rauhoitusmääräyksillä voidaan leiriytymistä rajoittaa. Jos kieltoa tai rajoitusta ei olisi merkitty maastoon, rankaisemista luonnonsuojelurikkomuksesta ei voitaisi pitää perusteltuna. Rauhoitusmääräysten vastaiseen leiriytymiseen olisi mahdollista puuttua hallinnollisin keinoin.
Moottorikäyttöisellä ajoneuvolla liikkuminen tai sen pysäköiminen maastossa on maastoliikennelain (1710/1995) 4 §:n nojalla lähtökohtaisesti kielletty ilman maan omistajan tai haltijan lupaa. Lain 4 §:n 2 momentin 8 kohdan mukaan lupaa ei tarvita taajaman ulkopuolella moottorikäyttöisen ajoneuvon pysäyttämiseen ja pysäköimiseen tien välittömään läheisyyteen, jos turvallinen pysäköinti sitä edellyttää, eikä siitä aiheudu alueen omistajalle tai haltijalle kohtuutonta haittaa. Rankaisemista luonnonsuojelurikkomuksesta ei voida pitää perusteltuna, jos henkilö rikkoo luonnonsuojelualueella voimassa olevia maastoliikenteen kieltäviä rauhoitusmääräyksiä pysäköimällä ajoneuvon maastoon tien viereen ilman, että aluetta koskevat rajoitukset olisi merkitty maastoon. Jos maastossa pysäköinnillä rikottaisiin maastoliikennelaissa säädettyjä edellytyksiä, voitaisiin pysäköinnistä kuitenkin määrätä maastoliikennelain 26 §:n mukaisesti pysäköintivirhemaksu tai rangaistus maastoliikennelain 25 §:ssä tarkoitetusta maastoliikennerikkomuksesta.
72 a §.Menettely liito-oravailmoituksesta. Pykälä kumottaisiin. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ei tekisi jatkossa enää hallintopäätöstä liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikan sijainnin ja sallitun metsänkäsittelyn määrittämiseksi. Metsänkäsittelyä kuten muutakin maankäyttöä koskisi muutoksen jälkeen edelleen lain 49 §:n kielto hävittää ja heikentää liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkoja.
Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksella säilyisi neuvontavelvollisuus liito-oravan, kuten muidenkin luontodirektiivin liitteen IV (a) lajien lisääntymis- ja levähdyspaikan heikentämis- ja hävittämiskiellon noudattamisesta. Neuvonta voisi tarvittaessa jatkossakin tarkoittaa myös lisääntymis- ja levähdyspaikan sijainnin varmistamista maastossa. Hyvän hallinnon periaatteet edellyttävät neuvonnan antamista kohtuullisessa ajassa. Neuvonnan osalta tulisi siten jatkossakin pyrkiä 30 päivän tavoiteaikaan, mikäli se on maasto-olosuhteiden kannalta mahdollista. Tarvittaessa lisääntymis- ja levähdyspaikkojen huomioon ottamista seurattaisiin otantaan perustuvalla jälkikäteisellä valvonnalla.
Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen huomioon ottamisesta laadittaisiin neuvonta- ja koulutusmateriaalia lisääntymis- ja levähdyspaikat säilyttävästä metsänkäsittelystä yhteistyössä metsäalan toimijoiden, ympäristö- ja metsäviranomaisten sekä muiden asiantuntijoiden kanssa. Lisäksi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia ja metsäkeskusta koskeva viranomaisohje uudistettaisiin tarvittavilta osin.
Rajausmenettelyn kumoaminen korostaa maanomistajan, hakkuuoikeuden haltijan ja puun korjuusta vastaavan tahon vastuuta luonnonsuojelulain 49 §:n noudattamisessa. Toimijoiden huolellisuusvelvollisuuteen kuuluisi varmistaa, ettei metsänkäsittelyllä hävitetä tai heikennetä liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkaa.
Neuvonnan lisäksi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten rajausmenettelystä vapautuvilla resursseilla parannettaisiin Hertta Eliölajit–tietojärjestelmässä olevien, liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkoja koskevien tietojen laatua ja ajantasaisuutta sekä tietojen kattavuutta. Metsälain 14 b §:n mukainen metsäkeskuksen ilmoitusvelvollisuus elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle, maanomistajalle ja tiedossa olevalle metsänhakkuuoikeuden haltijalle säilyisi. Tietojärjestelmiä on tarkoitus pidemmällä aikavälillä kehittää ja ympäristötietoja digitalisoida niin, että tiedot siirtyvät automaattisesti ilman käsityötä ja viivettä eri viranomaisten kesken.
4
Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
Lakiehdotuksen säännöksistä valtiosääntöoikeudelliselta kannalta huomionarvoisia ovat 21 §:n 3 – 5 momentit ja 24 §:n 4 momentti. Niitä on arvioitava suhteessa perustuslain 2 §:n 3 momenttiin, 80 §:ään ja 124 §:ään.
Julkisen vallan käytön perustuminen lakiin
Ehdotettu 24 §:n 4 momentti, jossa säädetään yksityisen luonnonsuojelualueen rauhoitusmääräyksistä poikkeamisesta, on merkittävä perustuslain 2 §:n 3 momentin näkökulmasta. Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Julkisen vallan käytöllä on siten oltava eduskunnan säätämään lakiin palautettavissa oleva toimivaltaperuste. Viranomaiselle ei voida laissakaan säätää rajoituksetonta toimivaltaa myöntää poikkeuksia lain tai sen nojalla annetuista säännöksistä.
Mahdollisuus poiketa yksityisen luonnonsuojelualueen rauhoitussäännöksestä on tähän asti perustunut luonnonsuojelualueen perustamispäätökseen otettuun määräykseen. Yksityisen luonnonsuojelualueen perustamisesta on säädetty voimassa olevassa laissa ja sitä edeltäneessä vanhassa luonnonsuojelulaissa. Lain mukaan päätökseen on otettava tarpeelliset määräykset alueen suojelemisesta ja sen hoidosta. Toimivalta rauhoitusmääräyksestä poikkeamiseen on sisältynyt rauhoitusmääräyksiin ja on siten tähänkin asti ollut palautettavissa laintasoiseen sääntelyyn. Ehdotetulla 24 §:n 4 momentilla lainsäädäntöä täsmennettäisiin tältä osin. Lakiehdotuksen mukainen poikkeamistoimivalta ei olisi myöskään rajoitukseton, koska laissa säädettäisiin viranomaisen harkintaa rajoittaen edellytykset poikkeamiselle. Poikkeamisedellytykset vastaavat valtion luonnonsuojelualueiden osalta laissa säädettyjä poikkeamisedellytyksiä ja niitä on käytännössä noudatettu poikettaessa yksityisten luonnonsuojelualueiden rauhoitusmääräyksistä.
Merkitystä on myös sillä, että ehdotettavan säännöksen pääasiallinen tarkoitus on siirtää poikkeamistoimivalta vanhojen yksityisten luonnonsuojelualueiden osalta ympäristöministeriöltä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksilta. Poikkeamistoimivallasta säätäminen laissa tarkoittaa käytännössä luonnonsuojelulain 61 §:n 3 momentissa mainittujen luonnon- ja ympäristönsuojelua edistävien yhteisöjen valitusoikeuden laajenemista säännöksen nojalla tehtäviin poikkeamispäätöksiin ja siten ehdotuksella edistetään osaltaan perustuslain 20 §:n 2 momentissa tarkoitettuja vaikuttamismahdollisuuksia.
Julkisen hallintotehtävän antaminen
Perustuslain 124 §:ssä säädetään julkisen hallintotehtävän antamisesta muulle kuin viranomaiselle. Säännöksen mukaan julkinen hallintotehtävä voidaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai sen nojalla, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Merkittäviä julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan kuitenkin antaa vain viranomaiselle.
Luonnonsuojelulain 21 §:ssä säädetään luonnonsuojelualueen rajojen merkitsemisestä. Ehdotetun luonnonsuojelulain 21 §:n uudessa 3 ja 4 momentissa säädettäisiin luonnonsuojelualueen maastomerkintöjen ulkoistamisesta hallinnon ulkopuolisille asiantuntijoille. Ehdotuksen mukaan suojelualueen rajaa tai rajoitusaluetta koskevan merkinnän maastoon asentaminen voitaisiin sopimuksella antaa tehtäväksi yksityiselle asiantuntijalle, jolla on tehtävän hoitamisen edellyttämä pätevyys. Tehtävää ei voitaisi antaa, jos merkinnän asentaminen maastoon edellyttää suojelualueen perustamissäädöksen tai -päätöksen tulkintaa.
Suojelualueen merkintöjen asentaminen maastoon on luonteeltaan tekninen avustusluonteinen tehtävä, johon ei sisälly julkisen vallan käyttöä. Tämänkaltaisten tehtävien suhdetta perustuslakiin on käsitelty esimerkiksi perustuslakivaliokunnan lausunnoissa 36/2009 vp, 17/2009 vp, 3/2009 vp ja 1/2008 vp. Alueen rajat on määritelty alueen perustamista koskevassa säädöksessä tai päätöksessä ja tehtävässä on kysymys säännöksen tai päätöksen toimeenpanosta. Maastomerkintöjen asentamisessa ei siten ole kyse julkisen vallan eikä myöskään merkittävän julkisen vallan käytöstä. Maastomerkintä on tehtävän operatiivisuudesta huolimatta julkinen hallintotehtävä. Maastomerkinnällä suojelualueen rajat ja alueella voimassa olevat rajoitukset saatetaan maastossa ulkopuolisten toimijoiden ja liikkujien tietoon. Suojelualueen rauhoitusmääräyksillä voidaan rajoittaa jokamiehenoikeuksia, kuten liikkumista. Maastomerkinnän toteuttamiseen voi liittyä etenkin vanhempien suojelualueiden osalta tarvetta myös rajan sijainnin tulkintaan, koska aikaisemmin käytössä olleet paikkatietoaineistot eivät välttämättä ole olleet riittävän tarkkoja rajan sijoittamiseksi maastoon. Jos merkintä edellyttää suojelualuetta koskevan säädöksen tai päätöksen tulkintaa, tehtävään sisältyy julkisen vallan käyttöä. Ehdotuksen mukaan tehtävää ei voisi tällaisessa tilanteessa ulkoistaa. Ulkoistettavaan merkintätehtävään ei myöskään sisältyisi merkittävää julkisen vallan käyttöä.
Tehtävän ulkoistaminen olisi tarkoituksenmukaista, jotta maastomerkinnät saataisiin käytännössä vastaamaan lainsäädännön vaatimuksia. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten riittämättömien henkilöresurssien vuoksi yli puolet yksityisistä suojelualueista on merkitsemättä maastoon ja kertaalleen merkityistä alueistakin noin neljäsosalla merkintä ei ole ajantasainen. Tilanne on tällä hetkellä ja tulevaisuudessa entistä haastavampi, koska elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten henkilöresursseja on vähennetty erityisesti operatiivisista tehtävistä. Esitykseen 21 §:n 2 momenttiin sisältyvällä ehdotuksella myös merkintävelvoitetta kevennettäisiin.
Valtion omistamilla suojelualueilla maastomerkintä kuuluu Metsähallituksen tehtäviin. Vanhojen suojelualueiden merkintöjen ajantasaisuus on myös Metsähallituksessa jäänyt jälkeen, koska tehtävään ei ole ollut osoittaa riittävästi resursseja. Tehtävän vaatima työmäärä on Metsähallituksessa lisääntymässä, kun lähivuosina perustetaan satoja uusia luonnonsuojelualueita. Suojelualueiden merkintöjen toteuttamiseen on mahdollista ohjata erillismäärärahoja valtion talousarviossa, jolloin merkintöjen asentaminen voitaisiin toteuttaa ulkoistamalla.
Merkintätehtävän ulkoistaminen ei vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Ehdotuksen mukaan rajan sijaintiin liittyvää harkintavaltaa ei olisi mahdollista siirtää hallinnon ulkopuoliselle. Hallintolain 2 §:n 3 momentin mukaan hallintolakia sovelletaan myös yksityisissä niiden hoitaessa julkista hallintotehtävää. Hallintolain noudattaminen tulisi kysymykseen erityisesti tiedotettaessa yksityisen suojelualueen omistajaa merkinnän tekemisestä. Ehdotuksella rikosoikeudellinen virkavastuu säädettäisiin koskemaan myös yksityistä merkinnän asentajaa. Maastomerkinnän asentajan vahingonkorvausvastuusta säädettäisiin vahingonkorvauslaissa.
Asetuksenantovaltuus
Ehdotuksen 21 §:n 5 momentti sisältää valtuuden, jonka perusteella voidaan antaa ehdotetun lain yleisiä perussäännöksiä tarkempia säännöksiä. Tätä sääntelyä on arvioitava perustuslain 80 §:n kannalta.
Perustuslain 80 §:n mukaan valtioneuvosto voi antaa asetuksia laissa säädetyn valtuuden nojalla. Lailla on kuitenkin säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista. Perustuslakivaliokunnan käytännön mukaan asetuksen antamiseen ja lainsäädäntövallan delegoimiseen liittyvien valtuutusten tulee olla riittävän täsmällisiä ja tarkkarajaisia. Laista tulee käydä selvästi ilmi, mistä on tarkoitus säätää asetuksella. Tällöinkin edellytyksenä on, että oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista säädetään lailla.
Ehdotetun 21 §:n 5 momentin mukaan ympäristöministeriön asetuksella säädetään tarkemmin luonnonsuojelualueen rajojen ja aluetta koskevien rajoitusten merkitsemistavoista ja käytettävistä tunnuksista. Asetuksella säädettäisiin merkinnän teknisluonteisista yksityiskohdista, kun merkintää koskevat yleiset vaatimukset sisältyisivät pykälän 2 momenttiin.
Edellä esitetyillä perusteilla ehdotus luonnonsuojelulain muutokseksi voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.