1.2.1  EU-säädöksen valmistelu

Komissio teki 17.4.2018 ehdotuksen (KOM(2018) 225 lopullinen) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi eurooppalaisista esittämismääräyksistä ja eurooppalaisista säilyttämismääräyksistä sähköisten todisteiden hankkimiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä ja rikosoikeudellisten menettelyjen perusteella annettujen vapaudenmenetyksen käsittävien rangaistusten täytäntöönpanoa varten. Asetusehdotuksen kanssa samanaikaisesti annettiin direktiiviehdotus yhdenmukaisista säännöistä laillisten edustajien nimeämiseksi todistusaineiston keräämistä varten rikosoikeudellisissa menettelyissä (KOM(2018) 226 lopullinen). 

Valtioneuvosto antoi ehdotuksista kirjelmän U 33/2018 vp sekä jatkokirjelmät UJ 28/2018 vp, UJ 42/2018 vp, UJ 53/2020 vp ja UJ 17/2022 vp. Eduskunnan perustuslakivaliokunta antoi asiassa lausunnot PeVL 23/2018 vp ja PeVL 41/2018 vp, lakivaliokunta antoi lausunnot LaVL 16/2018 vp, LaVL 29/2018 vp, LaVL 35/2018 vp ja LaVL 2/2021 vp, hallintovaliokunta antoi lausunnot HaVL 18/2018 vp, HaVL 33/2018 vp, HaVL 44/2018 vp ja HaVL 7/2021 vp sekä liikenne- ja viestintävaliokunta antoi asiassa lausunnot LiVL 16/2018 vp, LiVL 36/2018 vp ja LiVL 6/2021 vp. 

Asetusehdotuksen neuvotteluissa Suomen kantana oli, että ehdotusten tavoitteisiin suhtauduttiin myönteisesti ottaen huomioon sen, että teknologinen kehitys on muuttanut rikollisuuden muotoja ja vaikuttanut merkittävästi rikosten selvittämismahdollisuuksiin. Suomi piti tärkeänä jatkaa työtä sähköisen todistusaineiston saatavuuden tehostamiseksi erityisesti rajat ylittävissä tiedonhankintatilanteissa. Samanaikaisesti tuli kuitenkin huolehtia myös henkilötietojen suojan ja muiden perusoikeuksien asianmukaisesta turvaamisesta sekä valtioiden täysivaltaisuuden huomioon ottamisesta. 

Neuvottelut asetusehdotuksen osalta olivat haastavat Suomen kannalta. Lopulta Suomi äänesti asetusehdotuksen hyväksymistä vastaan. Suomen varauksellisesta kannasta huolimatta asetusehdotus hyväksyttiin. Vastaan äänestämisen yhteydessä Suomi jätti lausuman ( Suomen lausuma s. 8 ). Lausuman mukaan Suomi piti asetuksen mukaista notifikaatiomekanismia kieltäytymisperusteineen riittämättömänä.  

Suomen varauksellinen kanta asetuksen osalta perustui edellä mainittuihin eduskunnan valiokuntien lausuntoihin. Asetusehdotuksen osalta saavutettu lopputulos ei vastannut erityisesti perustuslakivaliokunnan ja lakivaliokunnan lausunnoissa edellytettyä. 

Suomen varauksellinen kanta perustui ensinnäkin siihen, että asetusehdotuksessa omaksuttua perusratkaisua pidettiin ongelmallisena. Perusratkaisulla tarkoitetaan määräyksen antaneen jäsenvaltion suoraa yhteydenpitoa palveluntarjoajiin, mikä merkitsisi palveluntarjoajille varsin laajaa vastuuta ja varsin itsenäistä asemaa. Palveluntarjoajille osoitettiin tehtäviä, jotka sisältäisivät määräyksen vastaanottavan valtion toimivaltaiselle viranomaiselle perinteisesti kuuluvaa oikeudellista arviointia. Perustuslakivaliokunta piti valtiosäännön kannalta ongelmallisena sääntelyssä palvelutarjoajille osoitettuja tehtäviä ja varsin itsenäistä asemaa. Ottaen huomioon perusoikeuksien toteutumisen ja perustuslain 124 §:n sääntelyn valiokunta korosti sen jäsenvaltion viranomaisten asemaa, jossa toimivalta palveluntarjoajalta tietoja pyydetään (PeVL 23/2018 vp, s. 4). Perustuslakivaliokunta piti palveluntarjoajan sijaintivaltion viranomaisen toimivaltaa puuttua asetuksessa tarkoitettuihin määräyksiin varsin rajoitettuna niin soveltamisalaltaan kuin sisällöltäänkin, minkä vuoksi asetuksessa tuli edellyttää, että toisen jäsenvaltion viranomaisen toimittama tietojen säilyttämistä tai luovuttamista koskevaa määräys arvioidaan sen jäsenvaltion viranomaisen toimesta, jossa toimivalta palveluntarjoajalta tietoja pyydetään (PeVL 41/2018 vp, s. 2–3). 

Lakivaliokunta totesi lausunnoissaan, että asetusehdotus siirtää pyyntöjen arviointiin liittyviä tehtäviä palveluntarjoajille ja asettaa ne lähinnä oikeudellisia asioita hoitavan viranomaisen rooliin. Valiokunta niin ikään piti ongelmallisena palveluntarjoajille ehdotettua varsin laajaa vastuuta oikeudellisessa harkinnassa niiden vastaanottaessa tietopyyntöjä. Lakivaliokunta piti ehdotettua sääntelymallia muun muassa oikeusturvasyistä ongelmallisena. Valiokunta piti tärkeänä, että toisen jäsenvaltion viranomaisen toimittama tietojen säilyttämistä tai luovuttamista koskeva määräys arvioidaan sen valtion viranomaisen toimesta, jossa toimivalta palveluntarjoajalta tietoja pyydetään. Valiokunta katsoi lausunnossaan, että asetusehdotukseen sisältyvä toimintamalli toisen jäsenvaltion viranomaisen ja palveluntarjoajan välisestä yhteydenpidosta ei näin ollen ollut valiokunnan näkemyksen mukaan asianmukainen (LaVL 16/2018 vp ja LaVL 29/2018 vp). 

Lakivaliokunta piti keskeisenä sen varmistamista, että ehdotusten perusteella ei synny tilannetta, jossa kynnys tietyn tutkintatoimen käytölle jäsenvaltiossa olisi erilainen valtioiden rajat ylittävissä tilanteissa kuin valtion sisällä tapahtuvassa rikostutkinnassa. Valiokunta painotti, että asetuksen ei tulisi mahdollistaa tilannetta, jossa toisen jäsenvaltion viranomaisten toimivaltuudet Suomessa sijaitsevan palveluntarjoajan osalta olisivat laajemmat kuin Suomen kansallisten viranomaisten toimivaltuudet kansallisen lain perusteella vastaavissa tilanteissa. Lopullisen sääntelyn ei tulisi johtaa siihen, että toisen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisilla olisi mahdollisuus saada suomalaisten yksityiselämän ja viestinnän luottamuksellisuuden piiriin kuuluvia tietoja silloin, kun se ei ole Suomen perustuslain tai Euroopan unionin perusoikeuskirjan mukaan sallittua (LaVL 29/2018 vp). 

Myös hallintovaliokunta lausunnoissaan kiinnitti huomiota muun muassa siihen, että asetusehdotuksessa palveluntarjoajille on ehdotettu varsin laajaa vastuuta oikeudellisesta harkinnasta niiden toteuttaessa toisen jäsenvaltion viranomaisen antamaa määräystä (HaVL 44/2018 vp). Hallintovaliokunta piti tärkeänä huolehtia siitä, ettei ehdotettu sääntely johda siihen, että toisen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisella olisi mahdollisuus saada asetuksen soveltamisalaan kuuluvia, suomalaisten yksityiselämän ja viestinnän luottamuksellisuuden piiriin kuuluvia tietoja palveluntarjoajalta tehokkaammin kuin kansallisella viranomaisella valtion sisällä tapahtuvassa rikostutkinnassa. Valiokunta totesi, että tällainen tilanne olisi myös henkilötietojen suojan kannalta kestämätön (HaVL 33/2018 vp). 

1.2.2  Hallituksen esityksen valmistelu

Oikeusministeriö asetti 17.11.2023 työryhmän asetuksen ja direktiivin edellyttämien lainsäädäntömuutosten valmistelemiseksi. Työryhmän toimikaudeksi päätettiin 1.12.2023–31.12.2024 ja sen tehtävänä oli laatia ehdotuksensa hallituksen esityksen muotoon. Työryhmän toimikautta pidennettiin 31.3.2025 saakka. 

Työryhmään osallistuivat oikeusministeriön kriminaalipolitiikka- ja rikosoikeusosasto sekä demokratia- ja julkisoikeusosasto, sisäministeriö, Tuomioistuinvirasto, Syyttäjälaitos, Helsingin käräjäoikeus, Keskusrikospoliisi ja Suomen Asianajajat. Työryhmä kuuli valmistelun aikana asiantuntijoita liikenne- ja viestintäministeriöstä, Liikenne- ja viestintävirastosta, Rajavartiolaitoksesta ja Tullista. 

2.1.1  Asetuksen sisältö ja tavoitteet

E-evidence-asetus sääntelee EU:n jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten rajat ylittävästä pääsystä sähköiseen todistusaineistoon. Asetuksen mukaisessa tietojen hankinnassa olisi kyse pääsääntöisesti suorasta yhteydenpidosta EU:n jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten ja toisessa EU:n jäsenvaltiossa sijaitsevan asetuksen soveltamisalaan kuuluvan yksityisen palveluntarjoajan välillä. 

E-evidence-asetus on suoraan sovellettava, eikä se direktiivien tavoin edellytä kansallista täytäntöönpanoa. Asetus kuitenkin edellyttää ja mahdollistaa tietyiltä osin kansallisen täydentävän lainsäädännön säätämistä. Esityksessä pidetään perusteltuna, että siltä osin kuin e-evidence-asetus edellyttää täydentävää kansallista sääntelyä, niistä säädettäisiin uudessa laissa eurooppalaisista esittämismääräyksistä ja eurooppalaisista säilyttämismääräyksistä sähköisten todisteiden hankkimiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. 

Viranomaisten nimeämisessä käytettäisiin asetuksen sallimaa liikkumavaraa, sillä asetus jättää tietyin edellytyksin avoimeksi sen, mitä viranomaisia jäsenvaltiot voivat nimetä. Muutoinkin asetuksen salliman kansallisen liikkumavaran osalta ehdotetaan liikkumavaran käyttämistä tarpeellisilta osin ja voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö huomioon ottaen perustuslain mukaisella tavalla. 

I luku Kohde, soveltamisala ja määritelmät

Asetuksen 1 artiklan1 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan asetuksessa vahvistetaan säännöt, joiden nojalla jäsenvaltion viranomainen voi rikosoikeudellisessa menettelyssä antaa eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen ja siten määrätä unionissa palveluja tarjoavan palveluntarjoajan, joka on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon tai, jos se ei ole sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon, jota edustaa laillinen edustaja toisessa jäsenvaltiossa, esittämään tai säilyttämään sähköisiä todisteita tietojen sijainnista riippumatta.  

Kohdan toisen kappaleen mukaan asetuksella ei rajoiteta kansallisten viranomaisten valtuuksia lähestyä niiden alueelle sijoittautuneita tai siellä edustettuina olevia palveluntarjoajia sen varmistamiseksi, että ne noudattavat kansallisia toimenpiteitä, jotka vastaavat ensimmäisessä kappaleessa tarkoitettuja toimenpiteitä.  

Asetuksen mukaisen tietojen hankkimismekanismin tarkoittama suora yhteydenpito yksityisten palvelutarjoajien kanssa poikkeaa muista EU:n rikosoikeudellisen yhteistyön vastavuoroisen tunnustamisen välineistä, jotka myös perustuvat keskinäisen luottamuksen periaatteeseen. Näiden muiden välineiden mukainen menettely sekä muun ohella sähköisten todisteiden rajat ylittävä hankkiminen perustuu toimivaltaisten viranomaisten väliseen yhteistyöhön. 

Artiklan 2 kohdan mukaan myös epäilty tai syytettynä oleva henkilö tai tällaisen henkilön puolesta toimiva lakimies voi pyytää eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamista sovellettavien puolustautumista koskevien oikeuksien puitteissa ja kansallisen rikosprosessioikeuden mukaisesti.  

Suomessa esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 7 §:ssä säädetään asianosaisten pyytämistä toimenpiteistä. Asianosaisen pyytämät kuulustelut ja muut esitutkintatoimenpiteet on tutkinnanjohtajan päätöksellä suoritettava, jos ne saattavat vaikuttaa asiaan eikä niistä aiheudu asian laatuun nähden kohtuuttomia kustannuksia. Kun asia on siirretty syyttäjälle, niistä päättää syyttäjä. 

Artiklan 3 kohdan mukaan asetuksella ei muuteta velvoitetta kunnioittaa EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (jäljempänä SEU) 6 artiklassa esitettyjä perusoikeuksia ja oikeusperiaatteita, ja lainvalvontaviranomaisiin tai oikeusviranomaisiin tältä osin sovellettavat velvoitteet säilyvät muuttumattomina. Lisäksi asetuksen soveltaminen ei vaikuta perusperiaatteisiin, jotka koskevat erityisesti sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta, mukaan lukien tiedotusvälineiden vapaus ja moniarvoisuus, yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen, henkilötietojen suoja sekä oikeus tehokkaaseen oikeudelliseen suojaan.  

Asetuksen johdanto-osan 10 kappaleen mukaan asetuksessa kunnioitetaan perusoikeuksia ja noudatetaan periaatteita, jotka tunnustetaan SEU 6 artiklassa ja perusoikeuskirjassa, kansainvälisessä oikeudessa ja kansainvälisissä sopimuksissa, joiden osapuolina unioni on tai kaikki jäsenvaltiot ovat, mukaan lukien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehty eurooppalainen yleissopimus (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus ), sekä jäsenvaltioiden perustuslaeissa, kunkin niistä soveltamisalalla.  

Lisäksi johdanto-osan 11 kappaleen mukaan mitään asetuksessa olevaa ei saisi tulkita siten, että se estäisi täytäntöönpanoviranomaista kieltäytymästä eurooppalaisesta esittämismääräyksestä, jos on syytä objektiivisten seikkojen perusteella katsoa, että eurooppalainen esittämismääräys on annettu jonkun henkilön asettamiseksi syytteeseen tai rankaisemiseksi sillä perusteella, mikä on hänen sukupuolensa, rotunsa tai etninen alkuperänsä, uskontonsa, seksuaalinen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä, kansalaisuutensa, kielensä tai poliittiset mielipiteensä, tai että jokin näistä syistä voisi vahingoittaa hänen asemaansa. 

Edelleen johdanto-osan 12 kappaleen mukaan sähköisten todisteiden asetuksen mekanismi perustuu jäsenvaltioiden välisen keskinäisen luottamuksen periaatteeseen sekä olettamaan, että jäsenvaltiot noudattavat unionin oikeutta, oikeusvaltioperiaatetta ja erityisesti perusoikeuksia, jotka ovat olennainen osa unionin vapauden, turvallisuuden ja oikeuden aluetta. Tällaisen mekanismin avulla kansalliset toimivaltaiset viranomaiset voivat lähettää asetuksen mukaisia määräyksiä suoraan palveluntarjoajille. 

Artiklassa määritetään asetuksen sisältöä. Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Soveltamisalaa koskevan 2 artiklan mukaan asetusta sovelletaan palveluntarjoajiin, jotka tarjoavat palveluja unionissa ( 1 kohta ). Eurooppalaisia esittämismääräyksiä ja eurooppalaisia säilyttämismääräyksiä voidaan antaa ainoastaan rikosoikeudellisten menettelyjen yhteydessä ja niiden tarkoituksia varten. Lisäksi määräyksiä voidaan antaa rikosoikeudellisen menettelyn perusteella annetun, kestoltaan vähintään neljän kuukauden vapaudenmenetyksen käsittävän rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanoa varten, kun se on määrätty päätöksellä, jota ei ole annettu vastaajan poissa ollessa, tapauksissa, joissa tuomittu pakenee oikeutta. Tällaisia määräyksiä voidaan antaa myös sellaista rikosta koskevissa menettelyissä, josta oikeushenkilön voitaisiin katsoa olevan vastuussa tai jonka johdosta sille voitaisiin määrätä rangaistus määräyksen antavassa valtiossa ( 2 kohta ).  

Eurooppalaisia esittämismääräyksiä ja eurooppalaisia säilyttämismääräyksiä voidaan antaa ainoastaan sellaisen tiedon osalta, joka koskee unionissa tarjottavia 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuja palveluja ( 3 kohta ). Asetusta ei sovelleta menettelyihin, jotka on pantu vireille keskinäisen oikeusavun tarjoamiseksi toiselle jäsenvaltiolle tai kolmannelle maalle ( 4 kohta ).  

Artiklan 3 kohdassa viitatun 3 artiklan 3 kohdassa määritellään, mitä asetuksessa tarkoitetaan ”palveluntarjoajalla”. 

Artiklaan liittyen on myös otettava huomioon asetuksen johdanto-osan kappaleet 20 ja 22–24. Esimerkiksi 24 kappaleen osalta keskeistä on, että eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antaminen olisi mahdollista vain tietyn jo tapahtuneen rikoksen selvittämiseksi eli se soveltuu rikosten selvittämisvaiheeseen. Määräyksien antaminen on mahdollista myös esimerkiksi tuomitun ehdottoman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanemiseksi. 

Asetusta ei johdanto-osan 101 kappaleen mukaan sovelleta Tanskaan, jolla on Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen ja Euroopan unionin toiminnasta tehtyyn sopimukseen (jäljempänä SEUT) liitetyissä pöytäkirjoissa mainittu erityisasema vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen nojalla ehdotettujen toimenpiteiden suhteen. 

Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 3 artikla sisältää määritelmät. Artiklan 1 ja 2 kohdassa määritellään eurooppalainen esittämismääräys ja eurooppalainen säilyttämismääräys.  

Eurooppalaisella esittämismääräyksellä tarkoitetaan päätöstä, jolla määrätään sähköisten todisteiden esittämisestä ja jonka jäsenvaltion oikeusviranomainen antaa tai vahvistaa 4 artiklan 1, 2, 4 ja 5 kohdan mukaisesti ja joka osoitetaan jollekin unionissa palveluja tarjoavan palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle, jos kyseinen nimetty toimipaikka tai laillinen edustaja sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa, jota asetus sitoo. Eurooppalaisella säilyttämismääräyksellä tarkoitetaan päätöstä, jolla määrätään sähköisten todisteiden säilyttämisestä myöhemmän esittämispyynnön antamiseksi ja jonka jäsenvaltion oikeusviranomainen antaa tai vahvistaa 4 artiklan 3, 4 ja 5 kohdan mukaisesti ja joka osoitetaan jollekin unionissa palveluja tarjoavan palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle, jos kyseinen nimetty toimipaikka tai laillinen edustaja sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa, jota asetus sitoo. 

Asetuksen johdanto-osan 19 kappaleen mukaan asetuksella säännellään vain sellaisen tiedon hankkimista, joka on ollut palveluntarjoajan tallentamana eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vastaanottamishetkellä, eikä tämä johda yleiseen ja erotuksetta tapahtuvaan tiedon säilytykseen. Asetus ei myöskään salli tiedon sieppausta tai sellaisen tiedon hankkimista, joka tallennetaan eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vastaanottamisen jälkeen. 

Suomessa tietojen säilyttämisvelvollisuudesta säädetään sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa (917/2014, jäljempänä myös SVPL ). Lain 157 §:ssä säädetään nimettyjen teleyritysten velvollisuudesta säilyttää sähköisen viestinnän välitystietoja viranomaistarpeita varten. Pykälässä säädetty välitystietojen säilytysvelvollisuus perustuu direktiiviin 2002/58/EY henkilötietojen käsittelystä ja yksityisyyden suojasta sähköisen viestinnän alalla (jäljempänä sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi, myös ePrivacy-direktiivi ). E-evidence-asetuksessa ei edellä mainitusti säädetä säilytysvelvollisuudesta, joten sitä koskevaa kansallista sääntelyä ei asetuksen yhteydessä ole tarpeen tarkemmin tarkastella.  

Artiklan 3 kohdan mukaan palveluntarjoajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka tarjoaa yhtä tai useampaa seuraaviin luokkiin kuuluvaa palvelua, lukuun ottamatta Euroopan parlamentin ja neuvoston 12 päivänä joulukuuta 2006 antaman direktiivin 2006/123/EY sisämarkkinoiden palveluista (jäljempänä direktiivi 2006/123/EY ) 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuja rahoituspalveluja:  

Euroopan parlamentin ja neuvoston 11 päivänä joulukuuta 2018 antaman direktiivin (EU) 2018/1972 eurooppalaisesta sähköisen viestinnän säännöstöstä (jäljempänä direktiivi (EU) 2018/1972 ) 2 artiklan 4 alakohdassa määritellyt sähköiset viestintäpalvelut,  

internetin verkkotunnus- ja IP-numerointipalvelut, kuten IP-osoitteenmuodostuspalvelut, verkkotunnusrekisteripalvelut, verkkotunnusrekisterien pitäjien palvelut sekä verkkotunnuksiin liittyvät yksityisyys- ja välityspalvelut, 

muut Euroopan parlamentin ja neuvoston 9 päivänä syyskuuta 2015 antaman direktiivin (EU) 2015/1535 teknisiä määräyksiä ja tietoyhteiskunnan palveluja koskevia määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä (jäljempänä direktiivi (EU) 2015/1535 ) 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetut tietoyhteiskunnan palvelut, jotka i) antavat käyttäjilleen mahdollisuuden viestiä keskenään, tai ii) tekevät mahdolliseksi tiedon tallentamisen tai muutoin käsittelemisen niiden käyttäjien lukuun, joille palvelu tarjotaan, edellyttäen, että tietojen tallentaminen on yksi määrittävä osa käyttäjälle tarjottavaa palvelua.  

Asetuksen johdanto-osan 21 kappaleen mukaan monissa tapauksissa tietoa ei enää tallenneta käyttäjän laitteelle tai muutoin käsitellä siinä, vaan se asetetaan saataville pilvi-infrastruktuurissa, johon on mahdollista päästä mistä käsin tahansa. Tällaisten palvelujen suorittaminen ei edellytä, että palveluntarjoaja on sijoittautunut tietylle lainkäyttöalueelle tai että sillä on siellä palvelimia. Näin ollen kappaleen mukaan asetuksen soveltaminen ei ole riippuvainen palveluntarjoajan toimipaikan tai tiedon käsittely- tai tallennuspaikan tosiasiallisesta sijainnista. 

Lisäksi johdanto-osan 27 kappaleessa selvennetään rikosoikeudellisissa menettelyissä kerättävien todisteiden kannalta merkityksellisimpiä palveluntarjoajia, kuten internetpuhelu-, pikaviestintä- ja sähköpostipalvelut sekä tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajat, jotka eivät ole sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajia, mutta esimerkiksi tarjoavat käyttäjilleen palveluja, joita voidaan käyttää tallentamaan tai muutoin käsittelemään tietoa heidän lukuunsa. Kappaleen mukaan tämä on sopusoinnussa Budapestissa 23 päivänä marraskuuta 2001 tehdyssä tietoverkkorikollisuutta koskevassa Euroopan neuvoston yleissopimuksessa, jäljempänä Budapestin yleissopimus , käytettyjen käsitteiden kanssa. Asetuksen soveltamisalaan kuuluvien palveluntarjoajien luokkiin sisältyy esimerkiksi verkossa toimivat markkinapaikat, jotka tarjoavat kuluttajille ja yrityksille mahdollisuuden viestiä keskenään, sekä muita säilytyspalveluja, myös silloin, kun palvelu tarjotaan pilvipalvelun välityksellä, sekä verkossa toimivat pelialustat ja verkossa toimivat rahapelialustat.  

Esimerkiksi jos tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoaja ei tarjoa käyttäjilleen mahdollisuutta viestiä keskenään, vaan ainoastaan palveluntarjoajan kanssa tai se ei tarjoa mahdollisuutta tallentaa tai muutoin käsitellä tietoa, tai jos mahdollisuus tallentaa tietoa ei ole määrittävä osatekijä, joka on olennainen osa käyttäjille tarjottavaa palvelua (kuten verkossa etänä tarjottavat oikeudelliset sekä arkkitehtisuunnittelu- ja kirjanpitopalvelut), se ei kuulu asetuksessa säädetyn ”palveluntarjoajan” määritelmän soveltamisalaan silloinkaan, kun kyseisen palveluntarjoajan tarjoamat palvelut ovat direktiivissä (EU) 2015/1535 tarkoitettuja tietoyhteiskunnan palveluja. 

Tallentamisalustojen osalta kyse voisi olla esimerkiksi säilytyspalveluista (niin kutsutut hosting-palvelut), myös silloin, kun palvelu tarjotaan pilvipalvelun välityksellä. Toisaalta hosting-palveluiden osalta on syytä ottaa huomioon, että niiden palveluissa palvelusopimuksen tarjoaman palveluiden laajuus voi vaihdella. Näiden palveluiden ominaisuuksilla on merkitystä arvioitaessa palvelun kuulumisesta asetuksen soveltamisalan piiriin. 

Edelleen johdanto-osan 28 kappaleen mukaan tunnusten ja numeroiden myöntämiseen liittyvien internetin infrastruktuuripalvelujen tarjoajat, kuten verkkotunnusrekisterit ja niiden pitäjät sekä yksityisyys- ja välityspalvelujen tarjoajat tai internetprotokollaosoitteiden (jäljempänä IP-osoite), alueelliset internetrekisterit, ovat erityisen tärkeässä asemassa tunnistettaessa haitallisten tai vaarantuneiden verkkosivustojen takana olevia toimijoita. Niiden hallussa on tietoa, joka voisi tehdä mahdolliseksi rikolliseen toimintaan käytettävän verkkosivuston taustalla olevan henkilön tai yhteisön taikka rikollisen toiminnan uhrin tunnistamisen. 

Artiklan 4 kohdan mukaan unionissa palveluja tarjoavalla tarkoitetaan sellaista, joka antaa luonnollisille henkilöille tai oikeushenkilöille jossakin jäsenvaltiossa mahdollisuuden käyttää 3 kohdassa lueteltuja palveluja (a alakohta) ja jolla on erityisiin tosiseikkoihin perustuviin kriteereihin perustuva olennainen yhteys a alakohdassa tarkoitettuun jäsenvaltioon. Tällaisen olennaisen yhteyden katsotaan olevan olemassa, jos palveluntarjoajalla on toimipaikka unionissa tai, jos tällaista toimipaikkaa ei ole, jos yhdessä tai useammassa jäsenvaltiossa on huomattava määrä palvelun käyttäjiä tai jos toimintoja on kohdennettu yhteen tai useampaan jäsenvaltioon (b alakohta).  

Kohdan kannalta on otettava huomioon asetuksen johdanto-osan 26 kappale. Kappaleen mukaan asetusta sovelletaan unionissa palveluja tarjoaviin palveluntarjoajiin, ja asetuksessa säädettyjä määräyksiä olisi oltava mahdollista antaa vain unionissa tarjottavia palveluja koskevan tiedon osalta. Yksinomaan unionin ulkopuolella tarjottavat palvelut eivät kuuluisi asetuksen soveltamisalaan silloinkaan, kun palveluntarjoaja on sijoittautunut unioniin. Sen vuoksi asetuksella ei pitäisi sallia pääsyä muuhun kuin siihen tietoon, joka liittyy näiden palveluntarjoajien käyttäjälle unionissa tarjoamiin palveluihin. 

Lisäksi merkitystä asetuksen 3 artiklan 4 kohdan kannalta on johdanto-osan 29 kappaleella. Kappaleen mukaan määrittäessä, tarjoaako palveluntarjoaja palveluja unionissa, on tarpeen arvioida, antaako palveluntarjoaja luonnollisille henkilöille tai oikeushenkilöille yhdessä tai useammassa jäsenvaltiossa mahdollisuuden käyttää palvelujaan. Pelkkää verkkorajapinnan saatavuutta unionissa, kuten esimerkiksi palveluntarjoajan tai välittäjän verkkosivuston tai sähköpostiosoitteen tai muiden yhteystietojen saatavuutta, olisi kuitenkin yksinään pidettävä riittämättömänä seikkana sen määrittämiseen, että palveluntarjoaja tarjoaa palveluja unionissa asetuksessa tarkoitetulla tavalla. 

Edelleen johdanto-osan 30 kappale on merkityksellinen asetuksen 3 artiklan 4 kohdan kannalta. Kappaleen mukaan olennaisen yhteyden unioniin olisi niin ikään oltava ratkaisevaa määritettäessä, tarjoaako palveluntarjoaja palveluja unionissa. 

Artiklan 5–7 kohdassa määritellään toimipaikka, nimetty toimipaikka ja laillinen edustaja. Kyseiset määritelmät ovat merkityksellisiä palveluntarjoajien tunnistamisen ja sitä koskevien velvollisuuksien osalta.  

Edellä selostettujen 3–7 kohdan osalta tulee ottaa huomioon jäljempänä tarkemmin käsiteltävä e-evidence-direktiivi (jakso 2.2). Direktiivissä säädetään erikseen säännöistä tiettyjen unionissa palveluja tarjoavien palveluntarjoajien nimettyjen toimipaikkojen nimeämiselle ja laillisten edustajien nimittämiselle jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä antamien päätösten ja määräysten vastaanottamista, noudattamista ja täytäntöönpanoa varten. 

Artiklan 8 kohdan mukaan sähköisillä todisteilla tarkoitetaan tilaajatietoa, liikennetietoa tai sisältötietoa, joka on ollut tallennettu palveluntarjoajan toimesta tai palveluntarjoajan lukuun sähköisessä muodossa hetkellä, jona eurooppalaisen esittämismääräyksen vahvistava todistus (EPOC-todistus, jäljempänä esittämismääräystodistus ) tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vahvistava todistus (EPOC-PR-todistus, jäljempänä säilyttämismääräystodistus ) vastaanotetaan.  

Kohdan mukaan asetus koskee ainoastaan tallennettua sähköisessä muodossa olevaa tietoa. Asetus ei sovellu liikkeellä eli välitettävänä olevaan tietoon. Asetuksen soveltamisalaan kuuluvien sähköisten tietojen ominaisuuksiin perustuva erottelu on merkityksellistä. Esimerkiksi pakkokeinolain 10 luvun mukaiset telepakkokeinot koskevat myös nimenomaisesti välitettävänä olevaa tietoa, kuten esimerkiksi puhelun reaaliaikainen kuunteleminen. Asetus ei kuitenkaan sovellu liikkeellä olevan tiedon sieppaamiseen eli esimerkiksi reaaliaikainen puhelun kuunteleminen ei kuulu asetuksen soveltamisalaan. 

Artiklan 9-12 kohdissa määritellään asetuksen soveltamisalaan kuuluvat eri tietoluokat: tilaajatiedot, yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydetyt tiedot, liikennetiedot ja sisältötiedot.  

Edellä mainittujen asetuksessa erikseen määriteltyjen tietoluokkien osalta on erityisesti otettava huomioon johdanto-osan 32-34 kappaleet, joissa osaltaan selvennetään tiettyjen tietojen kuulumista eri tietoluokkiin.  

Suomessa sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 1 luvun 1 §:n mukaan lain tavoitteena on muun muassa edistää sähköisen viestinnän palvelujen tarjontaa ja käyttöä sekä varmistaa, että viestintäverkkoja ja viestintäpalveluja on kohtuullisin ehdoin jokaisen saatavilla koko maassa sekä turvata sähköisen viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan toteutuminen. Kansallisessa sääntelyssä käytetään liikennetietojen sijaan välitystiedon käsitettä. SVPL 3 §:n 40 kohdan mukaan välitystiedolla tarkoitetaan oikeus- tai luonnolliseen henkilöön yhdistettävissä olevaa tietoa, jota käsitellään viestin välittämiseksi sekä tietoa radioaseman tunnisteesta, radiolähettimen lajista tai käyttäjästä ja tietoa radiolähetyksen alkamisajankohdasta, kestosta tai lähetyspaikasta. Lisäksi pakkokeinolain 10 luvun 6 §:ssä määritellään, mitä tarkoitetaan välitystiedolla. Pykälän mukaan pakkokeinolaissa välitystiedolla tarkoitetaan sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 7 kohdassa tarkoitettuun käyttäjään tai mainitun pykälän 30 kohdassa tarkoitettuun tilaajaan yhdistettävissä olevaa viestiä koskevaa tietoa, jota viestintäverkoissa käsitellään viestien siirtämiseksi, jakelemiseksi tai tarjolla pitämiseksi. 

Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain ja pakkokeinolain määritelmät ovat merkityksellisiä muun muassa pakkokeinolain 10 luvun mukaisten telepakkokeinojen osalta. Pakkokeinolain 10 luvun telepakkokeinoilla on mahdollista hankkia viestinnän välittäjän hallusta asetuksen 3 artiklan 11 ja 12 kohdan mukaisia liikenne- ja sisältötietoja. 

Vaikka erityisesti SVPL:n 3 §:ssä säädetään asetuksen tietoluokkien kanssa osin samankaltaisista määritelmistä, ne eivät ole täysin yhtenäisiä asetuksen määritelmien kanssa. Lisäksi SVPL:n soveltamisala ei ole yhtenevä e-evidence-asetuksen soveltamisalan kanssa. E-evidence-asetuksen ei arvioida koskevan sähköisen viestinnän palvelulakia, jonka vuoksi arvioidaan, ettei ole tarvetta muuttaa sitä asetukseen liittyvän tietojen hankkimisen takia. 

Suomessa asetuksessa määriteltyjä tilaajatietoja ja yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyjä tietoja voidaan hankkia poliisilain 4 luvun 3 §:n nojalla. Vastaavasti kyseisiä tietoja voi Tulli ja Rajavartiolaitos hankkia rikostorjunnasta Tullissa annetun lain (623/2015) 2 luvun 14 §:n ja henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain (639/2019) 3 luvun 20 §:n nojalla. 

Asetuksen mukaisia liikenne- ja sisältötietoja voidaan hankkia pakkokeinolain 10 luvun 4 §:n ja 6 §:n nojalla. PKL 10 luvun 4 §:ssä säädetään tietojen hankkimisesta telekuuntelun sijasta ja PKL 10 luvun 6 §:ssä säädetään televalvonnasta. Telekuuntelusta säädetään PKL 10 luvun 3 §:ssä, jossa säädetään myös PKL 10 luvun 4 §:n edellytyksistä. Lisäksi PKL 10 luvun 8 §:ssä säädetään sijaintitietojen hankkimisesta epäillyn tai tuomitun tavoittamiseksi. PKL 10 luvun telepakkokeinojen osalta on huomioitava, että ne soveltuvat vain viestinnän välittäjän hallussa olevaan tietoon, ja yleisesti niiden soveltamisen kynnykset ainakin sisältötietojen hankkimiseksi ovat korkeammat kuin asetuksessa. 

Pakkokeinolain 7 luvussa säädetään takavarikoimisesta ja asiakirjan jäljentämisestä. Tietyissä tapauksissa kaikkia edellä mainittuja asetuksessa määriteltyjen tietoluokkien mukaisia tietoa on myös mahdollista hankkia PKL 7 luvun takavarikkoa ja asiakirjan jäljentämistä koskevan sääntelyn nojalla. 

Jäljempänä 5 artiklan yhteydessä käsitellään tarkemmin kansallista toimivaltuussääntelyä, joka on merkityksellistä asetuksessa määriteltyjen tietoluokkien mukaisten tietojen hankkimiseksi. 

Artiklan 13 ja 14 kohdassa määritellään tietojärjestelmä ja määräyksen antava valtio.  

Artiklan 15 kohdan mukaan määräyksen antavalla viranomaisella tarkoitetaan määräyksen antavan jäsenvaltion toimivaltaista viranomaista, joka voi 4 artiklan mukaisesti antaa eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen.  

Artiklan 16 kohdassa määritellään täytäntöönpanovaltio ja 17 kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisella tarkoitetaan täytäntöönpanovaltion viranomaista, joka mainitun valtion kansallisen lainsäädännön mukaisesti on toimivaltainen vastaanottamaan eurooppalaisen esittämismääräyksen ja esittämismääräystodistuksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen ja säilyttämismääräystodistuksen, jotka määräyksen antava viranomainen on toimittanut ilmoittamista tai täytäntöönpanoa varten asetuksen mukaisesti.  

Kohta 17 ei edellytä, että täytäntöönpanoviranomaisen tulisi olla kansallisen lainsäädännön mukaisesti toimivaltainen myös vastaavissa kansallisissa tapauksissa. Kohta siten jättää jäsenvaltioiden harkintavaltaan asetuksen mukaisesti kansallisesti toimivaltaisten täytäntöönpanoviranomaisten valinnan. Kohdan kannalta on otettava huomioon myös johdanto-osan 61 kappale erityisesti kansallisesta liikkumavarasta (ks. myös muut toteuttamisvaihtoehdot jaksossa 4.1). 

Esimerkiksi eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä annetun direktiivin 2014/41/EU (jäljempänä EIO-direktiivi) 2 artiklan d kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisella tarkoitetaan viranomaista, jolla on toimivalta tunnustaa eurooppalainen tutkintamääräys ja varmistaa sen täytäntöönpano direktiivin ja vastaavassa kansallisessa tapauksessa sovellettavien menettelyjen mukaisesti. EIO-direktiivi siten nimenomaisesti edellyttää, että kansallisen täytäntöönpanoviranomaisen tulisi olla toimivaltainen myös vastaavassa kansallisessa tapauksessa. 

Asetus ei myöskään estä sitä, että esimerkiksi esitutkintaviranomaiset toimisivat kansallisesti toimivaltaisina täytäntöönpanoviranomaisina. Esityksessä katsotaan, että mahdollista olisi kansallisesti säätää täytäntöönpanoviranomaistehtävien eriyttämisestä eri viranomaisille (ks. muut toteuttamisvaihtoehdot jaksossa 4.1 ja säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.2.2 ja 11.2.3).  

Esityksessä ehdotetaan, että asetuksen 3 artiklan 17 kohdan mukaisia täytäntöönpanoviranomaisia ovat poliisi ja Helsingin käräjäoikeus. Ehdotusta ja sen perusteluita käsitellään tarkemmin jäljempänä asianomaisten artikloiden yhteydessä. 

Suomen järjestelmässä myös sotilasviranomaiset ovat esitutkintaviranomaisia, siten kuin esitutkintatoimivallasta on kyseisten viranomaisten kohdalla erikseen säädetty. Sotilasrikokset, joita sotilasviranomaiset tutkivat, eivät kuulu perinteisen kansainvälisen rikosoikeusapuyhteistyön soveltamisalaan (keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 30/1981) 1 artiklan 2 kohta). Suomi ei ole ilmoittanut sotilasviranomaisia toimivaltaisiksi viranomaisiksi kansainvälisen rikosoikeusapuyhteistyön säädöksissä. Tämän lähtökohdan katsotaan soveltuvan myös e-evidence-asetuksessa eli asetuksen mukaisen menettelyn osalta ei ole syytä nimetä sotilasviranomaisia toimivaltaisiksi viranomaisiksi. Viimeksi mainittu soveltuu myös Rajavartiolaitokseen siltä osin, kun se toimii sotilasviranomaisena. 

Artiklan 1–14 ja 16 kohdan määritelmiä voidaan soveltaa suoraan, eivätkä ne edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Sen sijaan 15 ja 17 kohtaan liittyen kansallisesti on tarpeen erikseen asetusta täydentävään kansalliseen lainsäädäntöön ottaa säännökset toimivaltaisista viranomaisista määräysten antamiseen ja niiden täytäntöönpanoon liittyen. Kansallisesti on tarpeen esimerkiksi määritellä toimivaltaiset viranomaiset eri tietoluokkien osalta antamaan, ja tarvittaessa vahvistamaan, eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen. Ehdotuksia käsitellään tarkemmin jäljempänä 4–6 artiklan yhteydessä. 

Artiklan 18 kohdassa määritellään hätätapaus. Hätätapauksista säädetään tarkemmin asetuksen 10 artiklan 4 kohdassa.  

Artiklan 19 kohdan mukaan rekisterinpitäjällä tarkoitetaan Euroopan parlamentin ja neuvoston 27 päivänä huhtikuuta 2016 antaman asetuksen (EU) 2016/679 luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta (jäljempänä asetus (EU) 2016/679 tai yleinen tietosuoja-asetus) 4 artiklan 7 alakohdassa määriteltyä rekisterinpitäjää. Yleisen tietosuoja-asetuksen mukaan rekisterinpitäjällä tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, viranomaista, virastoa tai muuta elintä, joka yksin tai yhdessä toisten kanssa määrittelee henkilötietojen käsittelyn tarkoitukset ja keinot. Jos tällaisen käsittelyn tarkoitukset ja keinot määritellään unionin tai jäsenvaltioiden lainsäädännössä, rekisterinpitäjä tai tämän nimittämistä koskevat erityiset kriteerit voidaan vahvistaa unionin oikeuden tai jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti.  

Asetuksen 20 kohdan mukaan henkilötietojen käsittelijällä tarkoitetaan yleisen tietosuoja­asetuksen 4 artiklan 8 alakohdassa määriteltyä henkilötietojen käsittelijää. Viitatun alakohdan mukaan henkilötietojen käsittelijällä tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, viranomaista, virastoa tai muuta elintä, joka käsittelee henkilötietoja rekisterinpitäjän lukuun.  

Henkilötietojen käsittelijän tehtävistä ja vastuista sekä rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisestä sopimuksesta säädetään tietosuoja-asetuksen 28 artiklassa. Artiklan 3 kohdan a alakohdassa todetaan, että tällaisessa sopimuksessa on säädettävä erityisesti, että henkilötietojen käsittelijä voi käsitellä henkilötietoja ainoastaan rekisterinpitäjän antamien ohjeiden mukaisesti, paitsi jos henkilötietojen käsittelijään sovellettavassa unionin oikeudessa tai jäsenvaltion lainsäädännössä toisin vaaditaan. Näissä tapauksissa henkilötietojen käsittelijän tulee tiedottaa rekisterinpitäjälle tästä oikeudellisesta vaatimuksesta ennen käsittelyä, paitsi jos tällainen tiedottaminen kielletään kyseisessä laissa yleistä etua koskevien tärkeiden syiden vuoksi. 

Tässä kohdin on syytä ottaa huomioon, että jäljempänä selostetusti e-evidence-asetuksen 5 artiklan 6 kohdan mukaan eurooppalainen esittämismääräys osoitetaan suoraan palveluntarjoajille, joka toimii henkilötietojen käsittelystä vastaavana rekisterinpitäjänä. Esittämismääräys voidaan poikkeuksellisesti osoittaa myös suoraan palveluntarjoajalle, joka käsittelee tiedon rekisterinpitäjän lukuun yleisen tietosuoja-asetuksen tarkoittamana henkilötietojen käsittelijänä, jos rekisterinpitäjää ei määräyksen antavan viranomaisen kohtuullisiksi katsottavista toimista huolimatta voida tunnistaa tai määräyksen osoittaminen rekisterinpitäjälle voisi olla haitallista tutkinnan kannalta. Kyseisen 5 artiklan 7 kohdassa säädetään henkilötietojen käsittelijän velvollisuudesta ilmoittaa rekisterinpitäjälle tietojen esittämisestä, paitsi jos määräyksen antava viranomainen on pyytänyt palveluntarjoajaa olemaan ilmoittamatta asiasta rekisterinpitäjälle niin kauan kuin on välttämätöntä ja oikeasuhteista, jotta ei vaikeuteta asiaan liittyvää rikosoikeudellista menettelyä. 

Palveluntarjoajien ja niiden lukuun toimivien tietosuojaoikeudellisia rooleja on selvennetty asetuksen johdanto-osan 42 ja 43 kappaleessa. 

Lisäksi artiklan 21 kohdassa määritellään hajautettu tietojärjestelmä.  

Artiklan 18–21 kohdan määritelmiä voidaan soveltaa suoraan, eivätkä ne edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Esimerkiksi yleinen tietosuoja-asetus mahdollistaa, että rekisterinpitäjästä voidaan säätää erikseen unionin oikeudessa tai kansallisessa erityislainsäädännössä, mutta se ei ole välttämätöntä. Rekisterinpitäjästä säätäminen voisi olla tarpeen, jos rekisterinpitäjä olisi viranomainen tai jos rekisterinpitäjä voisi käsittelyn luonteesta tai laajuudesta johtuen jäädä epäselväksi, esimerkiksi jos henkilötietojen käsittelyyn osallistuisi useampi taho. Henkilötietojen käsittelijästä säätäminen ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti tarpeen, sillä henkilötietojen käsittelijästä, sen tehtävistä ja vastuista säädetään suoraan sovellettavassa yleisessä tietosuoja-asetuksessa. E-evidence-asetuksessa säädetään palveluntarjoajien ja niiden lukuun toimivien rooleista rekisterinpitäjänä ja henkilötietojen käsittelijänä, eikä niistä ole tarpeen säätää kansallisessa asetusta täydentävässä lainsäädännössä. 

II luku Eurooppalainen esittämismääräys, eurooppalainen säilyttämismääräys ja todistukset

Asetuksen 4 artikla koskee määräyksen antavaa viranomaista. Artiklan 1 kohdan mukaan tilaajatietojen hankkimiseksi tai 3 artiklan 10 määritellyn yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydetyn tiedon hankkimiseksi annettavan eurooppalaisen esittämismääräyksen voi antaa vain kyseessä olevassa asiassa toimivaltainen tuomari, tuomioistuin, tutkintatuomari tai yleinen syyttäjä, tai mikä tahansa muu määräyksen antavan valtion määrittelemä toimivaltainen viranomainen, joka kyseessä olevassa tapauksessa toimii tutkintaviranomaisena rikosoikeudellisessa menettelyssä ja jolla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti toimivalta antaa todisteiden keräämistä koskeva määräys. Tällaisessa tapauksessa määräyksen antavan valtion tuomarin, tuomioistuimen, tutkintatuomarin tai yleisen syyttäjän on vahvistettava eurooppalainen esittämismääräys sen jälkeen, kun on ensin tutkittu sen vastaavan tämän asetuksen mukaisia eurooppalaisen esittämismääräyksen antamista koskevia edellytyksiä.  

Asetuksen johdanto-osan 36 kappaleen mukaan tilaajatieto ja asetuksessa määritelty yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydetty tieto ovat vähemmän arkaluonteisia, joten myös toimivaltaiset yleiset syyttäjät voivat antaa tai vahvistaa esitutkintaviranomaisen antaman eurooppalaisen esittämismääräyksen tällaisen tiedon hankkimiseksi. 

Artiklan 1 kohdassa on kyse 3 artiklan 9 ja 10 kohdan mukaisten tietojen hankkimisesta. Nämä tiedot ovat usein merkityksellisiä rikostutkinnan alkuvaiheessa esimerkiksi rikoksesta epäillyn tai epäiltyjen tunnistamiseksi. Edellä mainitusti Suomessa näiden tietojen hankkimiseksi toimivaltaisia viranomaisia ovat poliisi, Tulli ja Rajavartiolaitos Poliisilain 4:3:n 1 ja 2 momentin, rikostorjunnasta Tullissa annetun lain 2:14:n ja henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain 3:20:n nojalla. Kohta siten mahdollistaa, että kansallisesti toimivaltaiset esitutkintaviranomaiset antaisivat eurooppalaisen esittämismääräyksen. Vähintään syyttäjän tulisi kuitenkin vahvistaa tällainen esittämismääräys. 

Kansallisesti toimivaltaisten viranomaisten määrittelyssä voidaan ottaa huomioon EIO-direktiivi. EIO-direktiivi on Suomessa kansallisesti pantu täytäntöön rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetulla lailla (430/2017, jäljempänä EIO-laki ). EIO-lain 22 §:ssä säädetään Suomessa tutkintamääräyksen antamiseen toimivaltaisista viranomaisista. Pykälän mukaan Suomessa tutkintamääräyksen voi antaa pidättämiseen oikeutettu virkamies, jolla on tutkinnanjohtajan toimivaltuudet poliisissa, Tullissa tai Rajavartiolaitoksessa, mutta tutkintamääräyksen vahvistaa tällöin syyttäjä. Pykälän mukaan tutkintamääräyksen voivat antaa myös syyttäjä, käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus. Asetuksen mukainen määräyksen antamista koskeva menettely vastaa siten soveltuvin osin EIO-direktiivin mukaista ja kansallisesti EIO-laissa säädettyä menettelyä.  

Artiklan 2 kohdan mukaan liikennetiedon hankkimiseksi, lukuun ottamatta 3 artiklan 10 alakohdassa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoa, tai sisältötiedon hankkimiseksi annettavan eurooppalaisen esittämismääräyksen voi antaa vain kyseessä olevassa asiassa toimivaltainen tuomari, tuomioistuin tai tutkintatuomari tai mikä tahansa muu määräyksen antavan valtion määrittelemä toimivaltainen viranomainen, joka kyseessä olevassa tapauksessa toimii tutkintaviranomaisena rikosoikeudellisessa menettelyssä ja jolla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti toimivalta antaa todisteiden keräämistä koskeva määräys. Tällaisessa tapauksessa määräyksen antavan valtion tuomarin, tuomioistuimen tai tutkintatuomarin on vahvistettava eurooppalainen esittämismääräys sen jälkeen, kun on ensin tutkittu sen vastaavan tämän asetuksen mukaisia eurooppalaisen esittämismääräyksen antamista koskevia edellytyksiä.  

Edellä mainitussa johdanto-osan 36 kappaleessa korostetaan oikeusviranomaisten mukana olemista määräysten antamis- tai vahvistamisprosessissa. Koska liikennetieto, lukuun ottamatta asetuksessa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoa, ja sisältötieto ovat arkaluonteisempia kuin edellä mainitut 4 artiklan 1 kohdan tiedot, eurooppalaisen esittämismääräyksen vahvistaminen näihin luokkiin kuuluvan tiedon hankkimiseksi edellyttää tuomarin suorittamaa valvontaa. 

Kohdan b alakohdan mukaisesti arkaluonteisempien tietoluokkien osalta toimivaltaisia viranomaisia antamaan todisteiden keräämistä koskevan määräyksen Suomessa ovat poliisi, Tulli ja Rajavartiolaitos. Edellä mainitusti Suomessa arkaluonteisempiin tietoluokkiin kuuluvia tietoa voidaan hankkia pakkokeinolain 10 luvun mukaisilla telepakkokeinoilla eli tietojen hankkimisella telekuuntelun sijasta (4 ja 5 §), televalvonnalla (6 ja 9 §) sekä sijaintitietojen hankkimisella epäillyn ja tuomitun tavoittamiseksi (8 ja 9 §). Tällöin kyse olisi tietojen hankkimisesta viestinnän välittäjän hallusta. Telepakkokeinot ovat pääsääntöisesti tuomioistuimen ennakkoluvan alaisia salaisia pakkokeinoja, lukuun ottamatta tietyin edellytyksin kiiretilanteet. Tietyissä tapauksissa kyseessä olevia tietoja on kuitenkin mahdollista hankkia myös pakkokeinolain 7 luvun takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä koskevan sääntelyn nojalla. Viimeksi mainituissa tilanteissa toimivaltuuden käyttämistä koskevan päätöksen voi tehdä pidättämiseen oikeutettu virkamies. Asetuksen mukaisten tietojen hankkimisen näkökulmasta kansallisesti merkityksellistä toimivaltuussääntelyä käsitellään tarkemmin jäljempänä 5 artiklan yhteydessä. 

Kohta 2 alakohta b mahdollistaa niin ikään sen, että kansallisesti toimivaltaiset esitutkintaviranomaiset antaisivat eurooppalaisen esittämismääräyksen, mutta tuomioistuimen tulee vahvistaa arkaluontoisempia tietoja koskeva esittämismääräys. Menettely vastaa tietyssä määrin EIO-lain 23 §:n 2 momentin mukaista menettelyä, jonka mukaan, jos tutkintamääräyksessä pyydetty toimenpide edellyttää Suomessa vastaavissa olosuhteissa muun kuin määräyksen antavan tai sen vahvistavan viranomaisen päätöstä, tällainen päätös on haettava määräyksen perusteeksi. Esimerkiksi PKL 10 luvun mukaisten telepakkokeinojen kohdalla tämä tarkoittaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamiseksi sitä, että esitutkintaviranomaisen on ensin haettava tuomioistuimelta telepakkokeinoja koskeva päätös ennen kuin se voi antaa tutkintamääräyksen, jonka syyttäjä vahvistaisi. 

E-evidence-asetuksen 2 kohdan b alakohdan mukaisen menettelyn kannalta tämä tarkoittaisi Suomessa sitä, että esitutkintaviranomaisen olisi haettava tuomioistuimelta telepakkokeinoja koskeva päätös eurooppalaisen esittämismääräyksen perusteeksi, ellei pakkokeinolain 7 luku soveltuisi, minkä lisäksi tuomioistuimen pitäisi vahvistaa eurooppalainen esittämismääräys. Estettä ei ole sille, että telepakkokeinoja koskeva tuomioistuimen päätös ja esittämismääräyksen vahvistaminen voisi tapahtua samanaikaisesti. 

Artiklan 3 kohdan mukaan mihin tahansa luokkaan kuuluvan tiedon hankkimiseksi annettavan eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamisen osalta sovelletaan samoja edellytyksiä kuin edellä 1 kohdassa. Kun esitutkintaviranomainen on säilyttämismääräyksen antava viranomainen, vähintään syyttäjän tulee vahvistaa säilyttämismääräys.  

Suomessa pakkokeinolain 8 luvun 24–26 §:ssä ja 10 luvun 50 §:ssä säädetään datan säilyttämismääräyksestä. Pidättämiseen oikeutettu virkamies voi antaa datan säilyttämismääräyksen. PKL 2 luvun 9 §:ssä määritellään pidättämiseen oikeutettu virkamies, joita ovat poliisin, Tullin ja Rajavartiolaitoksen tietyt virkamiehet sekä syyttäjä. Vähintään syyttäjän tulisi vahvistaa tällainen esitutkintaviranomaisen antama eurooppalainen säilyttämismääräys. 

Artiklan 4 kohdan mukaan, jos oikeusviranomainen on vahvistanut eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen 1 kohdan b alakohdan, 2 kohdan b alakohdan tai 3 kohdan b alakohdan nojalla, myös tuota viranomaista voidaan pitää -esittämis- ja säilyttämismääräystodistuksen toimittamista varten määräyksen antavana viranomaisena.  

Kohdasta ei tarkemmin selviä, mitä tarkoitetaan maininnalla toimittamista varten. EIO-direktiivin 2 artiklan c kohdan ii alakohta ja asetuksen (EU) 2018/1805 jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroisesta tunnustamisesta 2 artiklan 8 kohdan a alakohdan ii kohta sisältävät vastaavanlaisen muotoilun. 

Kohta tarkoittaa käytännössä sitä, että muiden jäljempänä olevien artiklojen sääntely koskien määräyksen antavaa viranomaista ja sen tehtäviä voisivat koskea myös 4 kohdan mukaisesti määräyksen vahvistanutta oikeusviranomaista. Tämä on syytä ottaa huomioon asetuksen soveltamisessa kokonaisuudessaan, erityisesti 17 artiklassa säädetyn uudelleentarkastelumenettelyn osalta. Kohdassa ei kuitenkaan ole kyse nimenomaisesta velvoitteesta pitää vahvistavaa viranomaista myös määräyksen antavana viranomaisena. Kohdan tarkoituksena on tarvittavan joustavuuden mahdollistaminen kansallisissa menettelyissä. Esimerkiksi täytäntöönpanovaltion täytäntöönpanoviranomainen voisi keskustella kieltäytymisperusteen esittämisestä myös määräyksen vahvistaneen oikeusviranomaisen kanssa. 

Artiklan 5 kohdan mukaan 3 artiklan 18 alakohdassa määritellyssä pätevästi todetussa hätätapauksessa toimivaltaiset viranomaiset (eli muut kuin oikeusviranomaiset) voivat poikkeuksellisesti antaa eurooppalaisen esittämismääräyksen tilaajatiedon tai 3 artiklan 10 alakohdassa määritellyn yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydetyn tiedon osalta tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen ilman kyseisen määräyksen ennakkovahvistusta oikeusviranomaisen toimesta. Tämä olisi mahdollista, jos vahvistusta ei voida saada ajoissa, ja jos nämä viranomaiset voisivat antaa määräyksen vastaavassa kansallisessa tapauksessa ilman oikeusviranomaisen ennakkovahvistusta. Määräyksen antavan viranomaisen on pyydettävä kyseisen määräyksen jälkivahvistusta ilman aiheetonta viivytystä, viimeistään 48 tunnin kuluessa. Jos tällaista kyseessä olevan määräyksen jälkivahvistusta ei myönnetä, määräyksen antavan viranomaisen on peruutettava määräys välittömästi ja poistettava kaikki tiedot, jotka on saatu, tai muuten rajoitettava niiden käyttöä.  

Suomessa kyse voisi olla esimerkiksi poliisin antamasta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä koskien 5 artiklan 3 kohdan mukaisia tietoja. Poliisi voisi antaa tällaisen esittämismääräyksen Poliisilain 4 luvun 3 §:n nojalla tai säilyttämismääräyksen PKL 8 luvun nojalla koskien kaikkia tietoluokkia. 

Asetuksen 4 artiklan 5 kohdan osalta on otettava huomioon se, että esimerkiksi laitteen sijaintietoja ei ole asetuksen mukaan mahdollista pyytää hätätapauksissa ilman oikeusviranomaisen etukäteisvahvistusta. Suomessa pakkokeinolain mukaisesti, jos asia ei siedä viivytystä, televalvonnasta ja sijaintitietojen hankkimisesta voi päättää myös pidättämiseen oikeutettu virkamies, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan vaatimuksen. Asia on kuitenkin saatettava tuomioistuimen ratkaistavaksi heti, kun se on mahdollista, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluttua pakkokeinon käytön aloittamisesta (PKL 10 luku 9 §). Näin ollen Suomessa pakkokeinolain mukaisesti kansallisissa tapauksissa myös laitteen sijaintiedot on mahdollista hankkia hätätapauksissa ilman oikeusviranomaisen etukäteislupaa. Asetus kuitenkin edellyttää näissä tilanteissa tuomioistuimen etukäteisvahvistusta. 

Artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on mahdollista nimetä yksi tai useampi keskusviranomainen vastaamaan esittämis- ja säilyttämismääräystodistusten, eurooppalaisten esittämismääräysten ja eurooppalaisten säilyttämismääräysten sekä ilmoitusten hallinnollisesta toimittamisesta sekä tietojen ja ilmoitusten vastaanottamisesta samoin kuin muun tällaisiin todistuksiin tai määräyksiin liittyvän virallisen kirjeenvaihdon toimittamisesta.  

Suomessa perinteisesti vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen perustuvien EU:n rikosoikeudellisen yhteistyösäädösten osalta oikeusministeriö toimii keskusviranomaisena, jonka tehtävänä on avustaa toimivaltaisia viranomaisia esimerkiksi eurooppalaisen tutkintamääräyksen (EIO) toimittamiseen liittyvässä yhteydenpidossa. E-evidence-asetuksen osalta toimivaltaiset viranomaiset noudattavat kuitenkin suoraa yhteydenpitoa, eikä oikeusministeriöllä ole varsinaisia keskusviranomaisen tehtäviä. Edellä mainittu e-evidence-asetuksen 4 artiklan 6 kohta mahdollistaisi sellaisen hallinnollisen keskusviranomaisen nimeämisen, joka vastaisi asetuksen mukaisesta määräysten ja ilmoitusten toimittamisesta ja vastaanottamisesta sekä muusta yhteydenpidosta. Esityksessä ei kuitenkaan katsota tarpeelliseksi hyödyntää mahdollisuutta keskusviranomaisen nimeämiseksi. Oikeusministeriötä ei myöskään voida pitää asetuksen soveltamisalalla tarkoituksenmukaisena keskusviranomaisena. 

Asetuksen mukaisessa yhteistyössä on syytä ottaa huomioon toimivaltaisten viranomaisten osalta muun ohella jo kertynyt kokemus sähköisten todisteiden hankkimisesta rajat ylittävästi sekä muut operatiiviset valmiudet asetuksen mukaisen yhteistyön mahdollistamiseksi. Esimerkiksi Keskusrikospoliisin viestiliikennekeskus on Budapestin yleissopimuksen 35 artiklan mukainen ympärivuorokautinen yhteyspiste ja verkosto. Viestiliikennekeskus sijaitsee samassa paikassa kuin Interpol Helsinki, Suomen Sirene-toimisto ja Europolin kansallinen yksikkö. Rikostiedustelu- ja internettiedusteluyksiköiden asiantuntijat ovat myös tavoitettavissa ja viestiliikennekeskuksen käytettävissä lähes ympäri vuorokauden. Tämän lisäksi pidättämiseen oikeutettu virkamies päivystää aina ja voi tarvittaessa hyödyntää kaikkia viestiliikennekeskuksen resursseja. Päivystäjällä on oikeudellinen toimivalta päättää esimerkiksi tietojen turvaamisesta, etsinnästä ja takavarikosta sekä pidätyksistä. 

Keskusrikospoliisilla on pitkäaikaista käytännön kokemusta yhteistyöstä palveluntarjoajien kanssa sähköisten todisteiden keräämiseksi tarvittavaa osaamista asetuksen 4 artiklan 6 kohdan mukaisena keskusviranomaisena toimimisesta. Keskusrikospoliisin tehtävänä voisi olla asetuksen mukaisesti toimia menettelyssä niin sanotusti ensisijaisena yhteyspisteenä, joka varmistaisi asetuksen mukaiseen menettelyyn liittyvän tiedon jakamisen ja yhteydenpidon. Koska Suomesta lähtevien pyyntöjen osalta poliisi voi sisäisellä ohjeistuksella tai määräyksellä järjestää Suomesta lähtevien pyyntöjen käsittelyn poliisissa, tältä osin asiasta ei ole tarvetta säätää lailla. Tulli ja rajavartiolaitos hoitaisivat vastaavasti itsenäisesti lähteviin pyyntöihin liittyvät tehtävänsä. Käytännössä keskusviranomaisrooli tarkoittaisi lähinnä siis sitä, että kun Suomi toimisi määräysten täytäntöönpanovaltiona, Keskusrikospoliisi ottaisi vastaan Suomeen saapuvat ilmoitukset myös silloin kun tuomioistuin olisi toimivaltainen viranomainen. Mikäli tarvetta kansalliselle keskusviranomaiselle ilmenisi, Keskusrikospoliisi voisi toimia sellaisena. Keskusviranomaisroolin ei katsota edellyttävän tältä osin sääntelyä. 

Artiklan 1–3, 5 ja 6 kohta edellyttävät täydentävää kansallista lainsäädäntöä, kun kyse on kansallisesti toimivaltaisten viranomaisten määrittelystä eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamiseksi Suomen ollessa määräyksen antava valtio. 

Artikla 4 sisältää jossain määrin kansallista harkintavaltaa toimivaltaisten viranomaisten suhteen. Jäsenvaltiot voivat kansallisesti valtuuttaa myös esitutkintaviranomaiset antamaan eurooppalaisen esittämis- ja säilyttämismääräyksen, jos niillä on kansallinen toimivalta. Jäsenvaltioiden päätettävissä on myös, mikä oikeusviranomainen näissä tapauksissa vahvistaisi määräyksen. Liikenne- ja sisältötietoja koskevan eurooppalaisen esittämismääräyksen voisi vahvistaa kuitenkin vain tuomioistuin. 

Viranomaisen määrittelyssä voidaan ottaa huomioon EIO-direktiivi ja EIO-laissa säädetyt toimivaltaiset viranomaiset, sillä e-evidence-asetuksen mukaisessa menettelyssä on samankaltaisuuksia. Edellä mainitusti EIO-lain 22 §:ssä säädetään tutkintamääräyksen antamiseen toimivaltaisista viranomaisista. 

Esityksessä ehdotetaan, että 4 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisesti Suomessa eurooppalaisen esittämismääräyksen voisivat antaa pidättämiseen oikeutettu virkamies, jolla on tutkinnanjohtajan toimivaltuudet poliisissa, Tullissa tai Rajavartiolaitoksessa. Eurooppalaisen esittämismääräyksen vahvistaisi tällöin syyttäjä. Tarvittaessa myös tuomioistuin voisi vahvistaa määräyksen (1 §:n 1 momentti). Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että myös syyttäjä voisi antaa 1 momentissa tarkoitetun eurooppalaisen esittämismääräyksen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaisesti (1 §:n 2 momentti). 

Esityksessä myös ehdotetaan, että 4 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisesti Suomessa eurooppalaisen esittämismääräyksen voisi antaa syyttäjä tai muu pidättämiseen oikeutettu virkamies, jolla on tutkinnanjohtajan toimivaltuudet poliisissa, Tullissa tai Rajavartiolaitoksessa. Eurooppalaisen esittämismääräyksen vahvistaisi tällöin tuomioistuin (1 §:n 3 momentti). Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että 4 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 2 kohdan b alakohdan mukaisen esittämismääräyksen voisivat antaa myös käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus (1 §:n 4 momentti). 

Edelleen esityksessä ehdotetaan, että 4 artiklan 3 kohdan b alakohdan mukaisesti Suomessa eurooppalaisen säilyttämismääräyksen voisi antaa pidättämiseen oikeutettu virkamies, jolla on tutkinnanjohtajan toimivaltuudet poliisissa, Tullissa ja Rajavartiolaitoksessa. Eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vahvistaisi tällöin syyttäjä. Tarvittaessa myös tuomioistuin voisi vahvistaa määräyksen samoin perustein kuin on edellä mainittu eurooppalaisen esittämismääräyksen osalta (3 §). 

Asetuksen 5 artikla koskee eurooppalaisen esittämismääräyksen antamisen edellytyksiä. Artiklan 1 kohdan mukaan määräyksen antava viranomainen voi antaa eurooppalaisen esittämismääräyksen vain, jos artiklassa vahvistetut edellytykset täyttyvät.  

Tapauksissa, joissa eurooppalainen esittämismääräys annetaan eri luokkiin kuuluvan tiedon hankkimiseksi, määräyksen antavan viranomaisen olisi varmistettava, että edellytykset ja menettelyt, kuten täytäntöönpanoviranomaiselle ilmoittaminen 8 artiklan mukaisesti, täyttyvät kunkin tietoluokan osalta (johdanto-osan 39 kappale). 

Artiklan 2 kohdan mukaan eurooppalaisen esittämismääräyksen on oltava välttämätön ja oikeassa suhteessa 2 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen menettelyjen tarkoitukseen nähden, ottaen huomioon epäillyn tai syytteessä olevan henkilön oikeudet, ja se voidaan antaa vain, jos vastaava määräys olisi voitu antaa samoin edellytyksin vastaavassa kansallisessa tapauksessa.  

Kohdan osalta keskeistä on, että esittämismääräyksen antamisen tulee olla kansallisen lainsäädännön mukaisesti mahdollista, jos kyse olisi vastaavanlaisesta kansallisesta tapauksesta. Vasta tämän jälkeen arvioidaan muun ohella asetuksen 5 artiklan muiden edellytysten täyttymistä. 

Eurooppalaisen esittämismääräyksen antamiseen liittyvän välttämättömyysarvioinnin osalta merkitystä on johdanto-osan 38 kappaleella. Arvioitaessa, olisiko eurooppalainen esittämismääräys annettava, olisi otettava huomioon, rajoittuuko tällainen määräys siihen, mikä on ehdottoman välttämätöntä, jotta voidaan saavuttaa oikeutettu tavoite eli hankkia tietoa, joka on merkityksellistä ja välttämätöntä todisteena yksittäistapauksessa. 

Henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annetun lain (1054/2018, jäljempänä rikosasioiden tietosuojalaki ) 2 luvussa säädetään henkilötietojen käsittelyä koskevista periaatteista. Muun ohella luvun 4 §:ssä säädetään lainmukaisuusvaatimuksesta, 5 §:ssä käyttötarkoitussidonnaisuudesta ja 6 §:ssä tarpeellisuusvaatimuksesta. Viimeksi mainitun pykälän mukaan käsiteltävien henkilötietojen on oltava käsittelyn tarkoituksen kannalta asianmukaisia ja tarpeellisia, eivätkä ne saa olla liian laajoja niihin tarkoituksiin, joita varten niitä käsitellään. Tarpeettomat henkilötiedot on poistettava ilman aiheetonta viivytystä.  

Pakkokeinolain 1 luvussa säädetään pakkokeinojen käytön yleisistä edellytyksistä. Esimerkiksi PKL 1 luvun 2 §:ssä säädetään suhteellisuusperiaatteesta, jonka mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Lisäksi vähimmän haitan periaatteen (PKL 1 luku 3 §) mukaisesti pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi. 

Edelleen sen lisäksi, mitä pakkokeinolain 10 luvussa säädetään erikseen salaisten pakkokeinojen käytön erityisistä edellytyksistä, luvun 2 §:n mukaan salaisen pakkokeinon yleisenä edellytyksenä on, että käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Lisäksi pykälän mukaan esimerkiksi telekuuntelun (PKL 10 luku 3 §) ja tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta (PKL 10 luku 4 §) käytön edellytyksenä on myös, että niiden käyttämisellä on erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. 

PKL 11 luvun 1 §:n mukaan pakkokeinolaissa tarkoitetun pakkokeinon käyttöön ei vaikuta se, että rangaistus mitattaisiin rikoslain 6 luvun 8 §:ää soveltaen lievennetyltä rangaistusasteikolta. 

Lisäksi poliisilain 1 luvussa säädetään perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta (2 §), suhteellisuusperiaatteesta (3 §), vähimmän haitan periaatteesta (4 §) ja tarkoitussidonnaisuuden periaatteesta (5 §). 

Artiklan 1 ja 2 kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eivätkä ne edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 3 kohdan mukaan eurooppalainen esittämismääräys tilaajatiedon hankkimiseksi tai 3 artiklan 10 alakohdassa määritellyn yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydetyn tiedon hankkimiseksi voidaan antaa kaikista rikoksista ja rikosoikeudellisen menettelyn perusteella annetun, kestoltaan vähintään neljän kuukauden vapaudenmenetyksen käsittävän rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanoa varten, kun se on määrätty päätöksellä, jota ei ole annettu vastaajan poissa ollessa, tapauksissa, joissa tuomittu pakenee oikeutta.  

Kohdassa on kyse asetuksen mukaisesti vähemmän arkaluonteisten tietojen (vähemmän yksityiselämän suojan piiriin kuuluvat tiedot) eli tilaajatietojen ja yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi tarvittavien tietojen hankkimista koskevista edellytyksistä. Kohdasta ei selviä, mitä turvaamistoimenpide käytännössä tarkoittaisi. Rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 32/1971) 25 artiklan mukaan yleissopimuksessa sanalla ”turvaamistoimenpide” tarkoitetaan jokaista vapaudenriiston sisältävää toimenpidettä, jonka rikostuomioistuin on määrännyt rangaistustuomion lisäksi tai sijasta. Suomessa kyse on vähintään neljän kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta. 

Suomessa pakkokeinolaissa tai poliisilaissa ei sinänsä säädetä yleisesti sähköisten tietojen esittämisvelvollisuudesta eli sellaisesta pakkokeinosta, jolla asianosainen tai kuka tahansa sivullinen voitaisiin määrätä luovuttamaan asiakirja, esine tai sähköisessä muodossa oleva tieto. Vaikka Suomessa ei ole nimenomaisesti säädetty asetuksen mukaisesta tietojen esittämismääräyksestä, asetuksen mukaisiin tietoluokkiin liittyviä tietoja on mahdollista hankkia pakkokeinolain ja poliisilain säännösten nojalla. 

Edellä 4 artiklan yhteydessä mainitusti Suomessa 5 artiklan 3 kohdan mukaisia tietoja voidaan hankkia poliisilain 4:3:n 1 ja 2 momentin perusteella. Pykälän 2 momentin mukaan poliisilla on yksittäistapauksessa oikeus pyynnöstä saada teleyritykseltä ja yhteisötilaajalta teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöivät tiedot, jos tiedot ovat tarpeen poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi. Nämä 2 momentin mukaiset tiedot voivat olla 3 kohdan mukaisia yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi tarvittavia tietoja. Vastaavasti Tulli ja Rajavartiolaitos voivat hankkia 5 artiklan 3 kohdan mukaisia tietoja – niiden toimivaltaan kuuluvien rikosten osalta – rikostorjunnasta Tullissa annetun lain 2:14:n ja henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain 3:20:n nojalla. 

Suomen asiaan kuuluva toimivaltuussääntely siten mahdollistaa tilaajatietojen ja käyttäjän tunnistamiseksi tarvittavien tietojen hankkimisen PolL 4:3:n, rikostorjunnasta Tullissa annetun lain 2:14:n ja henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain 3:20:n perusteella. Lisäksi kyseisiä tietoja on mahdollista hankkia PKL 7 luvun 1 §:n perusteella ilman rangaistusasteikkoon sidottua kynnystä. Näin ollen kyseisten tietojen hankkiminen olisi mahdollista myös asetuksen 5 artiklan 3 kohdan mukaisesti. 

Artiklan 4 kohdan mukaan eurooppalainen esittämismääräys liikennetiedon hankkimiseksi, lukuun ottamatta tämän asetuksen 3 artiklan 10 alakohdassa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoa, tai sisältötiedon hankkimiseksi on annettava vain 

rikoksista, joista voi määräyksen antavassa valtiossa seurata vapaudenmenetyksen käsittävä rangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta, tai 

seuraavista rikoksista, jos ne on tehty kokonaan tai osittain tietojärjestelmän avulla: 

Euroopan parlamentin ja neuvoston 17 päivänä huhtikuuta 2019 antaman direktiivin (EU) 2019/713 muihin maksuvälineisiin kuin käteisrahaan liittyvien petosten ja väärennysten torjunnasta ja neuvoston puitepäätöksen 2001/413/YOS korvaamisesta (jäljempänä maksuvälinepetosdirektiivi ) 3–8 artiklassa määritellyt rikokset,  

Euroopan parlamentin ja neuvoston 13 päivänä joulukuuta 2011 antaman direktiivin 2011/93/EU lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja seksuaalisen riiston sekä lapsipornografian torjumisesta ja neuvoston puitepäätöksen 2004/68/YOS korvaamisesta (jäljempänä direktiivi 2011/93/EU ) 3–7 artiklassa määritellyt rikokset,  

Euroopan parlamentin ja neuvoston 12 päivänä elokuuta 2013 antaman direktiivin 2013/40/EU tietojärjestelmiin kohdistuvista hyökkäyksistä ja neuvoston puitepäätöksen 2005/222/YOS korvaamisesta (jäljempänä tietoverkkorikosdirektiivi ) 3–8 artiklassa määritellyt rikokset,  

Euroopan parlamentin ja neuvoston 15 maaliskuuta 2017 antaman direktiivin (EU) 2017/541 terrorismin torjumisesta sekä neuvoston puitepäätöksen 2002/475/YOS korvaamisesta sekä neuvoston päätöksen 2005/671/YOS muuttamisesta (jäljempänä terrorismirikosdirektiivi ) 3–12 ja 14 artiklassa määriteltyjen rikosten osalta;  

rikosoikeudellisen menettelyn perusteella annetun, kestoltaan vähintään neljän kuukauden vapaudenmenetyksen käsittävän rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanoa varten, kun se on määrätty päätöksellä, jota ei ole annettu vastaajan poissa ollessa, tapauksissa, joissa tuomittu pakenee oikeutta, tämän kohdan a, b ja c alakohdassa tarkoitetuista rikoksista. 

Kohdassa on kyse arkaluonteisempien tietojen (yksityiselämän suojan piiriin kuuluvat tiedot) eli liikenne- ja tallennettujen sisältötietojen hankkimista koskevista edellytyksistä. Alakohdan d osalta Suomessa kyse olisi ehdottoman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta. 

Suomessa e-evidence-asetuksen 5 artiklan 4 kohdan mukaisten tietojen hankkiminen tarkoittaisi käytännössä tallennettujen sisältötietojen kannalta PKL 7 luvun mukaista takavarikkoa tai asiakirjan jäljentämistä tai PKL 10 luvun 4 §:n mukaisen telekuuntelun sijasta tehtävää tiedonhankintaa koskevan toimivaltuuden käyttämistä. Liikennetietojen hankkiminen tarkoittaisi PKL 10 luvun 6 §:n mukaista televalvontaa tai PKL 10 luvun 8 §:n mukaista sijaintitietojen hankkimista epäillyn tai tuomitun tavoittamiseksi. Koska asetus kattaa vain eurooppalaisen esittämismääräyksen vastaanottamishetkellä palveluntarjoajan toimesta tallennettavana olevan tiedon hankkimisen, PKL 10 luvun 3 §:n mukaista telekuuntelutoimivaltuutta ei tietojen hankkimisen yhteydessä tule arvioitavaksi muuten kuin sen edellytysten osalta suhteessa PKL 10 luvun 4 §:ään. Tiedonhankinta telekuuntelun sijasta tasoisesta toimivaltuudesta voisi olla kysymys silloin, kun palveluntarjoajan palvelun käyttäjä on poistanut tiedot, mutta ne olisi teknisesti esille haettavissa palveluntarjoajan toimesta. Tällaisessa tilanteessa tiedot olisivat edelleen tallennettuna palveluntarjoajan toimesta tai palveluntarjoajan lukuun sähköisessä muodossa hetkellä, jona eurooppalainen esittämismääräys on annettu. 

Edellä mainituissa kansallisissa säännöksissä säädetään tietojen hankkimiseksi käytettävien pakkokeinojen käytön kynnyksistä. Kynnykset säännöksissä vaihtelevat siten, että PKL 7 luvun mukaiselle takavarikolle ei ole asetettu edellytykseksi rangaistusasteikkoon sidottua vähimmäisrangaistusta ja päätöksen takavarikosta voi tehdä pidättämiseen oikeutettu virkamies, kun taas PKL 10 luvun 4 §:n mukaisen toimivaltuuden kynnys sisältötietojen osalta on sidottu PKL 10 luvun 3 §:n mukaisiin telekuuntelutoimivaltuuden käyttöedellytyksiin ja on tuomioistuimen luvanvarainen pakkokeino. 

Yleisesti voidaan todeta, että edellytykset PKL 10 luvun 4 §:n mukaisen pakkokeinon käyttämiselle ovat korkeammat kuin asetuksen 5 artiklan 4 kohdassa. Tämä eroavaisuus Suomen kansallisen toimivaltuussääntelyn kanssa voi ilmetä Suomen ollessa määräyksen antava valtio, erityisesti asetuksessa lueteltujen direktiiveissä määriteltyjen rikosten (5 artiklan 4 kohdan b alakohdan i-iii kohta) osalta, tai tilanteessa, jossa toisen EU:n jäsenvaltion esittämismääräyksen ohella on toimitettu 8 artiklan mukainen ilmoitus sen tekemästä esittämismääräyksestä Suomessa toimivaltaiselle täytäntöönpanoviranomaiselle ja havaitaan eroavaisuus suhteessa kansalliseen lakiin. Eroavaisuudet voivat tulla esille myös tapauksissa, joissa joudutaan turvautumaan 16 artiklan mukaiseen täytäntöönpanomenettelyyn. 

Lisäksi PKL 10 luvun telepakkokeinot ja PKL 7 luvun 4 §:n mukaiset telekuunteluun, televalvontaan ja tukiasematietoihin liittyvät takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot koskevat ainoastaan viestinnän välittäjän hallussa olevaa tietoa, kun taas asetuksen soveltamispiirin alaan kuuluu myös muita palveluntarjoajia, jotka eivät ole viestinnän välittäjiä. 

Pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n 2–5 momentissa säädetään telekuuntelun perusterikoksista ja muista edellytyksistä, joiden perusteella esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa kohdistaa telekuuntelua rikoksesta epäillyn hallussa olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen. Edellä mainitusti vastaavat edellytykset soveltuvat tiedonhankintaan telekuuntelun sijasta PKL 10 luvun 4 §:n mukaisesti. 

PKL 10:4.1:n mukaan, jos on todennäköistä, että 3 §:ssä (telekuuntelu) tarkoitettua viestiä ja siihen liittyviä välitystietoja ei ole enää saatavissa telekuuntelulla, esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa 7 luvun 4 §:ssä säädetystä kiellosta huolimatta lupa takavarikoida tai jäljentää ne tämän luvun 3 §:ssä säädetyillä edellytyksillä viestinnän välittäjän hallusta. PKL 10 luvun 4 § koskee siten nimenomaisesti tallennetun tiedon hankkimista ainoastaan viestinnän välittäjän hallusta. Sen nojalla ei voi hankkia tietoa muun kuin viestinnän välittäjän hallusta. 

PKL 10 luvun 5 §:n mukaan telekuuntelusta ja 4 §:ssä tarkoitetusta tietojen hankkimisesta päättää tuomioistuin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta (1 momentti). Lupa telekuunteluun ja 4 §:n 2 momentissa tarkoitettuun tietojen hankkimiseen voidaan antaa luvan antopäivästä alkaen enintään kuukaudeksi kerrallaan (2 momentti). 

PKL 10 luvun 6 §:ssä säädetään televalvonnasta ja sen edellytyksistä. Pykälän 1 momentin mukaan televalvonnalla tarkoitetaan sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 36 kohdassa tarkoitetun viestinnän välittäjän hallussa olevien välitystietojen hankkimista viestistä, joka on lähetetty tämän luvun 3 §:ssä tarkoitettuun viestintäverkkoon kytketystä teleosoitteesta tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettu tällaiseen osoitteeseen tai laitteeseen, sekä teleosoitteen tai telepäätelaitteen sijaintitiedon hankkimista taikka osoitteen tai laitteen käytön tilapäistä estämistä. Välitystiedolla tarkoitetaan pakkokeinolaissa sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 7 kohdassa tarkoitettuun käyttäjään tai mainitun pykälän 30 kohdassa tarkoitettuun tilaajaan yhdistettävissä olevaa viestiä koskevaa tietoa, jota viestintäverkoissa käsitellään viestien siirtämiseksi, jakelemiseksi tai tarjolla pitämiseksi. Selvyyden vuoksi on todettava, että asetuksen mukaiset liikennetiedot ovat välitystietoja. 

PKL 10 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa kohdistaa televalvontaa rikoksesta epäillyn hallussa olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, jos epäiltyä on syytä epäillä: 1) rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, 2) teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta, 3) teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä, automaattiseen tietojenkäsittelyjärjestelmään kohdistuneesta luvattomasta käytöstä, 4) seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäytöstä, lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin tai parituksesta, 5) huumausainerikoksesta, 6) terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelusta, kouluttautumisesta terrorismirikoksen tekemistä varten, matkustamisesta terrorismirikoksen tekemistä varten, terrorismirikoksen tekemistä varten tapahtuvan matkustamisen edistämisestä tai terrorismirikoksiin liittyvästä julkisesta kehottamisesta, 7) törkeästä tulliselvitysrikoksesta, 8) törkeästä laittoman saaliin kätkemisestä, 9) panttivangin ottamisen valmistelusta, taikka 10) törkeän ryöstön valmistelusta. 

PKL 10 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan verkkoviestin tunnistamistietojen luovuttamisesta säädetään sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/2003) 17 §:ssä. 

Edellä mainitusti PKL 10 luvun 8 §:ssä säädetään sijaintitietojen hankkimista epäillyn ja tuomitun tavoittamiseksi. Pykälän mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi hankkia tämän hallussa olevan tai oletettavasti muuten käyttämän teleosoitteen tai telepäätelaitteen sijaintitieto, kun häntä on syytä epäillä 6 §:n 2 momentissa tarkoitetusta rikoksesta, ja lisäksi on syytä epäillä, että hän pakoilee tai muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä. Lisäksi esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa edellä tarkoitettujen sijaintitietojen hankkimiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun tavoittamiseksi, jos on syytä epäillä, että tämä pakoilee tai muuten karttaa rangaistuksen täytäntöönpanoa, ja jos sijaintitietojen saamisella voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys hänen tavoittamisekseen. 

PKL 10 luvun 9 §:ssä säädetään televalvonnasta ja sijaintietojen hankkimisesta päättämisestä. Pykälän 1 momentin mukaan tuomioistuin päättää 6 §:ssä, 7 §:n 1 momentin 1 ja 4–6 kohdassa sekä 2 ja 3 momentissa tarkoitetusta televalvonnasta sekä 8 §:ssä tarkoitetusta sijaintitietojen hankkimisesta pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta. Jos asia ei siedä viivytystä, pidättämiseen oikeutettu virkamies saa päättää televalvonnasta ja sijaintitietojen hankkimisesta siihen asti, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan vaatimuksen. Asia on saatettava tuomioistuimen ratkaistavaksi heti, kun se on mahdollista, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluttua pakkokeinon käytön aloittamisesta. 

PKL 10 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies päättää 7 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdassa tarkoitetusta televalvonnasta. Pykälän 3 momentin mukaan lupa voidaan antaa ja päätös tehdä luvan antopäivästä tai päätöksen tekopäivästä alkaen enintään kuukaudeksi kerrallaan ja lupa tai päätös voi koskea myös luvan antamista tai päätöksen tekemistä edeltänyttä määrättyä aikaa, joka voi olla kuukautta pidempi. Pykälän 4 momentissa mainitaan tiedot, jotka on mainittava televalvontaa koskevassa vaatimuksessa ja päätöksessä. 

Lisäksi PKL 10 luvun 9 §:n 5 momentin mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies päättää toimenpiteen kohteena olevista teleosoitteista tai telepäätelaitteista lukuun ottamatta tilanteita, joissa epäilty on tuntematon. Päätöksessä on mainittava perustelut toimen­piteen kohteena olevien teleosoitteiden tai telepäätelaitteiden valitsemiselle. 

Viittaus PKL 10 luvun 8 §:ssä televalvonnan perusterikoksiin (PKL 10 luvun 6 §:n 2 momenttiin) koskee sanamuodon mukaisesti ainoastaan rikoksesta epäillyn asemassa olevia henkilöitä eikä siten koske täytäntöönpanoa pakoilevia henkilöitä, jotka on tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Säännöksessä ei ole myöskään erikseen asetettu ehdottoman vankeusrangaistuksen kestoa koskevia edellytyksiä. Yleisesti PKL 10 luvun 8 §:n mukainen sääntely vastaa asetuksen mukaista sääntelyä tietojen hankkimiseksi tuomitun tavoittamiseksi. On kuitenkin syytä huomioida, että PKL 10 luvun 8 §:n sanamuodon mukaisesti tuomitun tavoittamiseksi on mahdollista hankkia kansallisen lain nojalla ainoastaan hänen hallussa olevan tai oletettavasti muuten käyttämän teleosoitteen tai telepäätelaitteen sijaintitieto eikä asetuksen mukaisesti tilaajatietoja tai muita henkilön tunnistamiseen liittyviä tietoja taikka muita liikennetietoja tai sisältötietoja. Asetus edellyttää, että esittämismääräys voidaan antaa vain, jos vastaava määräys olisi voitu antaa samoin edellytyksin vastaavassa kansallisessa tapauksessa. Tilaajatietojen ja yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi tarvittavien tietojen hankkiminen kansallisesti voi perustua muun muassa PolL 4:3:ään. Toisaalta kun kyse on oikeutta pakenevan ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun henkilön tavoittamisesta, asetuksen 3 artiklan 9 ja 10 kohdan mukaisten tietojen hankkiminen – lähinnä henkilön tunnistamiseksi – ei liene tarpeellista. 

Edellä mainitusti telepakkokeinojen lisäksi PKL 7 luvun takavarikkoa ja asiakirjan jäljentämistä koskevan sääntelyn nojalla on mahdollista hankkia tilaajatietoja, yksinomaan henkilön tunnistamiseksi hankittavaa tietoa sekä tallennettuja sisältötietoja. Takavarikkosääntelyn edellytyksenä pääosin on syytä olettaa, että takavarikoitua esinettä, omaisuutta tai asiakirjaa voidaan käyttää todisteena rikosasiassa, se on rikoksella joltakulta viety tai se tuomitaan menetetyksi. Sanottu koskee myös tietoa, joka on teknisessä laitteessa tai muussa vastaavassa tietojärjestelmässä taikka sen tallennusalustalla (data) ja 7 luvussa asiakirjasta säädettyä sovelletaan myös datan muodossa olevaan asiakirjaan. Takavarikoimisesta tai asiakirjan jäljentämisestä päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies ja tuomioistuin saa päättää siitä syytettä käsitellessään. 

Takavarikkoa ja asiakirjan jäljentämistä koskevan sääntelyn osalta tulee ottaa huomioon takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot (PKL 7 luku 3 §) sekä telekuunteluun, televalvontaan ja tukiasematietoihin liittyvät takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot (PKL 7 luku 4 §). Ensiksi mainittujen kieltojen tarkoituksena on estää sellaisen tiedon takavarikoiminen tai jäljentäminen, josta oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 17 luvun 10–14, 16, 20 tai 21 §:n nojalla olisi velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta. Kyse voisi esimerkiksi olla tilanteesta, kun kyseessä oleva tieto liittyisi valtion turvallisuuteen, oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan, lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattihenkilön tai papin tehtävässään saamaan tietoon tai lähdesuojan alaan liittyvään tietoon. PKL 7 luvun 4 §:n mukaisten takavarikoimis- ja jäljentämiskieltojen pääasiallisena tehtävänä on puolestaan estää pakkokeinolain 10 luvun mukaisten telepakkosäännösten korkeiden edellytysten kiertäminen. 

Pakkokeinolain 7 luvun 4 §:n telekuunteluun, televalvontaan ja tukiasematietoihin liittyvät takavarikoimis- ja jäljentämiskieltoja koskeva sääntely on kolmiportainen eli kiellot soveltuvat vain, jos seuraavat kolme elementtiä täyttyvät: 1) takavarikoitava data on palveluntarjoajan hallussa, 2) data on PKL 7 luvun 4 §:ssä tarkoitettua tietoa ja 3) takavarikoitavaa dataa hallinoiva palveluntarjoaja on viestinnän välittäjä sähköisen viestinnän palveluista annetun lain määritelmien mukaisesti. 

Selvyyden vuoksi on todettava, että pakkokeinolain 10 luvun telepakkokeinoista päättää tuomioistuin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta, lukuun ottamatta kiiretilanteita, joiden osalta vaaditaan kuitenkin tuomioistuimen lupa viimeistään 24 tunnin kuluessa pakkokeinon käytön aloittamisesta. Lisäksi salaisten pakkokeinojen osalta ei ole säädetty samanlaisesta oikeudesta saattaa päätös tuomioistuimen tutkittavaksi tai muutoksenhakumahdollisuutta kuin takavarikon ja asiakirjan jäljentämisen osalta. Salaiset pakkokeinot tehdään pääsääntöisesti salassa niiden kohteilla. Pakkokeinolain 10 luvun 43 §:n 5 momentin mukaan lupa-asiassa annettuun päätökseen ei saa hakea muutosta, mutta päätöksestä saa kuitenkin ilman määräaikaa kannella. Lisäksi salaisten pakkokeinojen osalta yleisesti on mahdollista poiketa niiden kohdehenkilön tiedottamisesta joko määräajaksi tai jopa kokonaan (PKL 10 luvun 60 §). Asetuksen mukaisia oikeussuojakeinoja käsitellään tarkemmin jäljempänä 18 artiklan yhteydessä. 

Edellä selostetun tapauskohtaisesti soveltuvan pakkokeinolain sääntelyn (PKL 7 tai 10 luku) arvioimisen osalta erityistä merkitystä on myös hankittavan tiedon ominaisuuksilla. Kuten edellä asetuksen 3 artiklan 8 kohdan yhteydessä on todettu, asetus soveltuu vain palveluntarjoajan määräyksen vastaanottohetkellä tallentamaan tietoon. Kyse voisi siten olla esimerkiksi sähköpostiviestin sisällön selvittämisestä. Asetus ei siten sovellu liikkeellä eli välitettävänä olevan tiedon sieppaamiseen. 

Lisäksi merkitystä soveltuvan pakkokeinolain sääntelyn arvioinnin osalta on sillä, kenen hallussa hankittavien tietojen voidaan katsoa olevan. Asetuksen mukaisesti tietoja hankittaisiin suoraan palveluntarjoajalta eikä esimerkiksi rikoksesta epäillyn laitteelta joko laite-etsinnällä tai poliisin laitteella toimitettavalla etäetsinnällä. Sinänsä sama tieto voi olla hankittavissa sekä palveluntarjoajalta että epäillyn päätelaitteen kautta laite-etsinnällä tai etäetsinnällä hänen hallinnoimaltaan palvelintilalta. Koska viimeksi mainituissa tilanteissa käyttäjän hallinnoimalleen palvelintilalle tallentamat tiedot ovat käyttäjän omassa määräysvallassa ja hallinnoimia, vakiintuneen soveltamiskäytännön mukaan tietojen on katsottu olevan käyttäjän eikä palveluntarjoajan hallussa. Tietojen hankkimista koskeva toimenpide ei tällöin käytännössä kohdistuisi viestinnän välittäjän hallussa tai muun palveluntarjoajan pitämiin tietoihin. 

Tilanteessa, jossa käyttäjän toimesta jo poistettua sisältötietoa olisi mahdollista hankkia ainoastaan teknisesti palveluntarjoajan toimesta ja myötävaikutuksella, tietojen hankinnassa olisi kyse PKL 7 luvun 4 §:n mukaisen takavarikoimis- ja jäljentämiskiellon alaisesta tiedosta. Kyseisten tietojen hankkiminen edellyttäisi siten kansallisesti tietojen hankkimista telekuuntelun sijaan (PKL 10 luvun 4 §) viestinnän välittäjän hallusta PKL 10 luvun 3 §:ssä säädetyillä edellytyksillä. Viimeksi kuvatussa tilanteessa kyse ei olisi enää käyttäjän määräysvallassa olevasta tai hallinnoimasta datasta. Kyse voisi esimerkiksi olla käyttäjän toimesta poistetun sähköpostiarkistossa olevan viestin sisältöön kohdistuvasta tietojen hankinnasta. Mikäli rikoksesta epäilty ei ole hävittänyt hänen ja palveluntarjoajan sopimukseen perustuvalla levytilalla olevia tietoja, kyse ei olisi palveluntarjoajan hallussa olevasta tiedosta ja tiedot voitaisiin edellä todetusti takavarikoida joko rikoksesta epäillyn tietokoneelta tai hänen hallitsemaltaan palveluntarjoajan tarjoamalta palvelintilalta PKL 7 luvun takavarikkoa koskevan sääntelyn nojalla ottaen huomioon 3 §:ssä tarkoitetut takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot. 

On syytä huomioida, että PKL 7 luvun 4 §:n telekuunteluun, televalvontaan ja tukiasematietoihin liittyvät takavarikois- ja jäljentämiskiellot koskevat takavarikoimista SVPL:n 3 §:n 36 kohdassa tarkoitetun viestinnän välittäjän hallusta, kun taas asetus mahdollistaa esittämismääräyksen osoittamisen viestintäpalveluiden tarjoajien ohella myös sellaisille tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoajille, jotka tekevät mahdolliseksi tiedon tallentamisen tai muutoin käsittelemisen niiden käyttäjien lukuun, joille palvelu tarjotaan, edellyttäen, että tietojen tallentaminen on yksi määrittävä osa käyttäjälle tarjottavaa palvelua (3 artiklan 3 kohdan c alakohdan ii kohta). Kyse on esimerkiksi säilytyspalveluista (niin kutsutut hosting-palvelut), myös silloin, kun palvelu tarjotaan pilvipalvelun välityksellä (ks. tarkemmin asetuksen johdanto-osan 27 kappale). PKL 7 luvun 4 §:n takavarikoimis- ja jäljentämiskielto ei siten koskisi puhtaasti tällaisia palveluntarjoajia, joilla ei ole viestinnän välittäjän roolia. 

Lisäksi tässä yhteydessä on tarkoituksenmukaista ottaa huomioon, että etsinnän ja salaisten pakkokeinojen käytön osalta tietojärjestelmän haltijalla on tietojenanto- ja avustusvelvollisuus sen edistämiseksi, että tietoon päästään (PKL 8 luvun 23 § ja 10 luvun 50 §). Toisin sanoen tämän velvollisuuden perusteella pakkokeinolain mukaisesti tietojärjestelmän haltijan myötävaikutusta voidaan tarvita, vaikka tietoja ei muodollisesti ottaen hankittaisi sen hallusta. On kuitenkin syytä huomioida, että asetuksen 3 artiklan 9 kohdan b alakohdan mukaisesti tilaajatietoihin eivät kuulu salasanat tai muut salasanan sijaan käytettävät todentamiskeinot, kun taas PKL 8 luvun 23 §:n piiriin kuuluvat myös salasanat ja muut vastaavat tiedot. Näiden tietojen hankkiminen ei siten e-evidence-asetuksen nojalla ole mahdollista. 

Seuraavaksi tarkastellaan tarkemmin 5 artiklan 4 kohdassa luetelluissa direktiiveissä määriteltyjä rikoksia suhteessa kansalliseen sääntelyyn. 

Asetuksen 5 artiklan 4 kohdan b alakohdassa i viitataan maksuvälinepetosdirektiivin 3–8 artiklassa määriteltyihin rikoksiin. Kyseisen direktiivin 3 artiklassa määritellään muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttö petostarkoituksessa, 4 artiklassa määritellään rikokset, jotka liittyvät aineellisten muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttöön petostarkoituksessa, 5 artiklassa määritellään rikokset, jotka liittyvät aineettomien muiden maksuvälineiden kuin käteisrahan käyttöön petostarkoituksessa, 6 artiklassa määritellään tietojärjestelmiin liittyvät petokset, 7 artikla koskee rikosten tekemiseen käytettäviä välineitä ja 8 artikla koskee yllytystä, avunantoa ja yritystä. 

Maksuvälinepetosdirektiivi on kansallisesti pantu täytäntöön lailla rikoslain 37 luvun muuttamisesta (laki 597/2021, HE 52/2021 vp). Rikoslain 37 luvun 8–14 §:ssä säädetään maksuvälipetoksesta ja sen valmistelusta sekä maksuvälinerikoksesta. Mainittujen säännösten mukaan Suomessa maksuvälipetoksesta ja sen valmistelusta sekä maksuvälinerikoksesta voidaan enimmäisrangaistuksena tuomita kaksi vuotta vankeutta. Törkeiden tekomuotojen (lukuun ottamatta maksuvälinepetoksen valmistelu) osalta voidaan tuomita vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään viideksi vuodeksi. 

PKL 10 luvun 4 §:n perusteella ei ole mahdollista hankkia tallennettuja sisältötietoja ja niihin liittyviä välitystietoja viestinnän välittäjän hallusta edellä mainittujen maksuvälinepetosdirektiivien rikosten osalta. Näin ollen myöskään eurooppalaisen esittämismääräyksen antaminen tietojen hankkimiseksi näiden rikosten osalta ei olisi mahdollista viestinnän välittäjän hallusta. Edellä kerrotusti asetuksen mukaisia tallennettuja sisältötietoja on kuitenkin tietyissä tilanteissa mahdollista hankkia PKL 7 luvun takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä koskevan sääntelyn nojalla. Näissä tilanteissa myös eurooppalaisen esittämismääräyksen antaminen asetuksen mukaisesti olisi mahdollista. 

PKL 10 luvun 6 §:n perusteella on kuitenkin mahdollista hankkia asetuksen mukaisia liikennetietoja, mutta edellytyksenä on, että kyse on rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta taikka kyse on teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. 

Alakohdan ii kohdassa viitataan direktiivin 2011/93/EU 3–7 artiklassa määriteltyihin rikoksiin. Direktiivin 3 artiklassa määritellään seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvät rikokset, 4 artiklassa seksuaaliseen riistoon liittyvät rikokset, 5 artiklassa lapsipornografiaan liittyvät rikokset, 6 artiklassa lasten houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin ja 7 artikla koskee yllytystä, avunantoa ja yritystä. Direktiivin mukaiset rikosoikeudelliset teot eivät ole aikanaan edellyttäneet rikoslain muuttamista. Direktiivin osalta merkityksellisiä säännöksiä ovat muun muassa rikoslain 20 luvun 1–5 ja 8–16 §, 18 §:n 2 momentti sekä 19–22 § ja 25 luvun 3 ja 3 a §. 

PKL 10 luvun 4 §:n perusteella asetuksen mukaisia tallennettuja sisältötietoja ja niihin liittyviä välitystietoja voidaan hankkia viestinnän välittäjän hallusta, jos epäiltyä on syytä epäillä törkeästä lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittämisestä (RL 20:20), lapsenraiskauksesta (RL 20:12), törkeästä lapsenraiskauksesta (RL 20:13), seksuaalisesta kajoamisesta lapseen (20:14), törkeästä seksuaalisesta kajoamisesta lapseen (RL 20:15) tai lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (RL 20:16). Näin ollen PKL 10 luvun 4 §:n perusteella tallennettujen sisältötietojen hankkiminen viestinnän välittäjän hallusta ei olisi mahdollista kaikkien asetuksessa määriteltyjen rikosten osalta. 

Esimerkiksi direktiivin 2011/93/EU 4 artiklan 4 kohdan mukainen rikos vastaa rikoslain lasta seksuaalisesti esittävän esityksen seuraamista (RL 20:22). Direktiivin 5 artiklan 2 ja 3 kohtien rikokset taas vastaavat rikoslain mukaista lasta seksuaalisesti esittävän kuvan hallussapitoa (RL 20:21). Edellä mainitut rikokset eivät lukeudu PKL 10 luvun 3 §:n mukaisiin telekuuntelun perusterikoksiin, eikä näin ollen tallennettujen sisältötietojen ja niihin liittyvien välitystietojen hankkiminen viestinnän välittäjän hallusta PKL 10 luvun 4 §:n nojalla olisi kyseisten rikosten osalta mahdollista. 

Lisäksi direktiivin 5 artiklan 4, 5 ja 6 kohtien mukaiset rikokset vastaavat rikoslain lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittämistä (RL 20 luku 19 §). Kyseisen rikoksen osalta ainoastaan törkeä tekomuoto on sisällytetty PKL 10 luvun 3 §:n telekuuntelun edellytyksiä koskevaan rikosluetteloon. Rikoslain 20 luvun 20 §:n mukaan lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittämistä on arvioitava törkeänä, jos lapsi on erityisen nuori. Näin ollen on mahdollista, että direktiivin 5 artiklan 4, 5 ja 6 kohtien mukaiset rikokset tulisivat arvioitavaksi ainoastaan RL 20 luvun 19 §:n mukaisena lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittämisenä, jolloin tallennettujen sisältötietojen ja niihin liittyvien välitystietojen hankkiminen viestinnän välittäjän hallusta ei olisi PKL 10 luvun 4 §:n nojalla mahdollista. 

Edelleen direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukainen rikos vastaa rikoslain lapsen houkuttelemista seksuaalisiin tarkoituksiin (RL 20 luku 18 §). Myöskään tämä rikos ei sisälly PKL 10 luvun 3 §:n mukaisiin telekuuntelun edellytyksiin, eikä tallennettujen sisältötietojen ja niihin liittyvien välitystietojen hankkiminen viestinnän välittäjän hallusta PKL 10 luvun 4 §:n nojalla olisi kyseisen rikoksen osalta mahdollista. 

Vaikka edellä mainittujen tiettyjen rikosten osalta tallennettujen sisältötietojen ja niihin liittyvien välitystietojen hankkiminen ei olisi mahdollista PKL 10 luvun 4 §:n perusteella, eikä siten asetuksen mukaista eurooppalaista esittämismääräystä niiden osalta olisi mahdollista antaa, kyseisten tietojen hankkiminen voi olla edellä kuvatusti tietyissä tilanteissa mahdollista PKL 7 luvun 1 §:n perusteella. Näissä tapauksissa myös eurooppalaisen esittämismääräyksen antaminen olisi mahdollista. 

Lisäksi PKL 10 luvun 6 §:n perusteella on mahdollista hankkia asetuksen mukaisia liikennetietoja edellä mainittujen rikosten osalta, jos televalvontaa koskevat edellytykset muutoin täyttyvät taikka jos kyse on seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäytöstä (RL 20 luku 8 §), lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin (RL 20 luku 18 §) tai parituksesta (RL 20 luku 10 §). 

Alakohdan iii kohdassa viitataan tietoverkkorikosdirektiivin 3–8 artiklassa määriteltyihin rikoksiin. Direktiivin 3 artiklassa määritellään laiton tunkeutuminen tietojärjestelmään, 4 artiklassa laiton järjestelmän häirintä, 5 artiklassa laiton datan vahingoittaminen, 6 artiklassa määritellään viestintäsalaisuuden loukkaus (tietojen laiton hankkiminen) sekä 7 artikla koskee rikosten tekemiseen käytettäviä välineitä ja 8 artikla koskee yllytystä, avunantoa ja yritystä. Tietoverkkorikosdirektiivi on kansallisesti pantu täytäntöön muun muassa lailla rikoslain muuttamisesta (laki 368/2015, HE 232/2014 vp) ja lailla pakkokeinolain 10 luvun 3 ja 6 §:n muuttamisesta (laki 369/2015, HE 232/2014 vp). Direktiivin osalta merkityksellisiä säännöksiä ovat rikoslain 34 luvun 9 a §, 35 luvun 3 a ja 3 b § sekä 38 luvun 3 ja 5–8 a §. 

PKL 10 luvun 4 §:n perusteella tallennettuja sisältötietoja ja niihin liittyviä välitystietoja voidaan hankkia viestinnän välittäjän hallusta vain, jos on syytä epäillä törkeästä datavahingonteosta (RL 35 luku 3 b §), törkeästä tietoliikenteen häirinnästä (RL 38 luku 6 §) tai törkeästä tietojärjestelmän häirinnästä (RL 38 luku 7 b §). Tietoverkkorikosdirektiivin 3–8 artiklassa määritellyt rikokset vastaavat rikoslain tietomurtoa (RL 38 luku 8 §), tietojärjestelmän häirintää (RL 38 luku 7 a §), datavahingontekoa (RL 35 luku 3 a §), viestintäsalaisuuden loukkausta (RL 38 luku 3 §) sekä vaaran aiheuttamista tietojen käsittelylle (RL 34 luku 9 a §). Nämä rikokset eivät sisälly PKL 10 luvun 3 §:n mukaisiin telekuuntelun edellytyksiin. Huomionarvoista on, että tietojärjestelmän häirinnän ja datavahingonteon osalta rikosten törkeiden tekomuotojen osalta tallennettujen sisältötietojen ja niihin liittyvien välitystietojen hankkiminen olisi mahdollista PKL 10 luvun 4 §:n perusteella. E-evidence­asetuksen 5 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti direktiivien mukaiset rikokset eivät kuitenkaan edellytä törkeän tekomuodon tunnusmerkistön täyttymistä. Edellä kuvatusti tallennettujen sisältötietojen hankkiminen on kuitenkin tietyissä tapauksissa mahdollista PKL 7 luvun 1 §:n perusteella. 

Lisäksi liikennetietoja on mahdollista hankkia viestinnän välittäjän hallusta PKL 10 luvun 6 §:n mukaisesti, jos kyse on rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, kyse on teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta tai kyse on teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä, automaattiseen tietojenkäsittelyjärjestelmään kohdistuneesta luvattomasta käytöstä. 

Alakohdassa c viitataan terrorismirikosdirektiivin 3–12 ja 14 artiklassa määriteltyihin rikoksiin. Direktiivin 3 artiklassa määritellään terrorismirikokset, 4 artiklassa terroristiryhmään liittyvät rikokset, 5 artiklassa määritellään julkinen yllytys terrorismirikokseen, 6 artiklassa terroristien värväys, 7 artiklassa terrorismiin liittyvän koulutuksen antaminen, 8 artiklassa terrorismiin liittyvän koulutuksen vastaanottaminen, 9 artiklassa matkustaminen terrorismitarkoituksessa, 10 artiklassa terrorismitarkoituksessa tapahtuvan matkustamisen järjestäminen tai sen edistäminen muulla tavoin, 11 artiklassa terrorismin rahoitus ja 12 artiklassa muut terroritoimintaan liittyvät rikokset sekä 14 artiklassa määritellään avunanto, yllytys ja yritys. Terrorismirikosdirektiivi on kansallisesti pantu täytäntöön muuan muassa lailla rikoslain muuttamisesta (laki 874/2018, HE 30/2018 vp) ja lailla pakkokeinolain 10 luvun muuttamisesta (laki 875/2018, HE 30/2018 vp). Direktiivissä mainituista terrorismiin liittyvistä rikoksista säädetään rikoslain 34 a luvussa. 

PKL 10 luvun 4 §:n mukaisesti tallennettuja sisältötietoja ja niihin liittyviä välitystietoja voidaan hankkia viestinnän välittäjän hallusta, jos kyse on rikoslain 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 2–8 kohdassa tai 2 momentissa tarkoitetusta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä rikoksesta, terroristisessa tarkoituksessa tehdystä radiologista asetta koskevasta rikoksesta, terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelusta, terroristiryhmän johtamisesta, terroristiryhmän toiminnan edistämisestä, koulutuksen antamisesta terrorismirikoksen tekemistä varten, kouluttautumisesta terrorismirikoksen tekemistä varten, jos teon vakavuus edellyttäisi vankeusrangaistusta, värväyksestä terrorismirikoksen tekemiseen, terrorismirikoksen rahoittamisesta, terroristin rahoittamisesta, terroristiryhmän rahoittamisesta tai matkustamisesta terrorismirikoksen tekemistä varten, jos teon vakavuus edellyttäisi vankeusrangaistusta. 

Liikennetietoja on edellä mainitusti mahdollista hankkia PKL 10 luvun 6 §:n mukaisesti viestinnän välittäjän hallusta, jos kyse on rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, kyse on teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta tai kyse on terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelusta, kouluttautumisesta terrorismirikoksen tekemistä varten, matkustamisesta terrorismirikoksen tekemistä varten, terrorismirikoksen tekemistä varten tapahtuvan matkustamisen edistämisestä tai terrorismirikoksiin liittyvästä julkisesta kehottamisesta. 

Alakohta d koskee vähintään neljän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun sijainnin selvittämistä tapauksissa, joissa tuomittu pakenee oikeutta 4 kohdan a, b ja c kohdassa tarkoitettujen rikosten osalta. Edellä mainitusti PKL 10 luvun 8 §:n mukaisesti esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa hankkia ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun tavoittamiseksi hänen hallussa olevan tai oletettavasti muuten käyttämän teleosoitteen tai telepäätelaitteen sijaintitieto, jos on syytä epäillä, että tuomittu pakoilee tai muuten karttaa rangaistuksen täytäntöönpanoa, ja jos sijaintitietojen saamisella voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys hänen tavoittamisekseen. Pakkokeinolain sääntely oikeutta pakenevan tuomitun sijainnin selvittämiseksi on osaltaan laajempi kuin asetuksen vastaava sääntely, sillä se ei sisällä erikseen asetettua ehdottoman vankeusrangaistuksen kestoa koskevaa edellytystä. Säännös siten soveltuu asetuksen mukaisiin tilanteisiin. 

Artiklan 3 ja 4 kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eivätkä ne edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Edellä selostetusti erityisesti 4 kohdan osalta eurooppalaisen esittämismääräyksen antaminen ei välttämättä ole kaikissa tilanteissa mahdollista Suomen lainsäädännön mukaisesti. E-evidence-asetus ei kuitenkaan edellytä kansallisen toimivaltuussääntelyn muuttamista vastaamaan asetuksen 5 artiklan mukaisia edellytyksiä. Asetuksessa ainoastaan asetetaan EU:n tasolla vähimmäisedellytykset tietojen hankkimiseksi rajat ylittävästi suoraan yksityiseltä palveluntarjoajalta. Asetuksen mukaisesti määräyksen antavan valtion kansalliset toimivaltuussääntelyn mukaiset edellytykset tietojen hankkimiseksi on kuitenkin ensin täytyttävä. 

Suomen edellä selostetun asiaan liittyvän toimivaltuussääntelyn poikkeavuutta tietyiltä osin asetuksen 5 artiklan 4 kohdan edellytysten kanssa ei ole kuitenkaan arvioitu olevan riittävä peruste muuttaa kansallista pakkokeinolain mukaista toimivaltuussääntelyä tallennetun datan hankkimiseksi. Tällaisen mahdollisen kansallisen asiaan liittyvän sääntelyn muutostarpeiden arviointia pidetään perustellumpana tehdä erikseen kansallisen tarveharkinnan perusteella ottaen huomioon kansalliset oikeudelliset reunaehdot ja lähtökohdat sekä perusoikeuksien rajoitusedellytykset. 

Artiklan 5 kohdassa luetellaan tiedot, jotka on oltava eurooppalaisessa esittämismääräyksessä (a-j).  

Artiklan 6 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan eurooppalainen esittämismääräys on osoitettava palveluntarjoajalle, joka toimii rekisterinpitäjänä yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisesti. Kohdan toisen kappaleen mukaan eurooppalainen esittämismääräys voidaan poikkeuksena osoittaa suoraan palveluntarjoajalle, joka säilyttää tai muutoin käsittelee tietoja rekisterinpitäjän lukuun, jos rekisterinpitäjää ei määräyksen antavan viranomaisen kohtuullisiksi katsottavista toimista huolimatta voida tunnistaa, tai määräyksen osoittaminen rekisterinpitäjälle voisi olla haitallista tutkinnan kannalta. Kohdan osalta on otettava huomioon edellä 3 artiklan yhteydessä mainitut johdantokappaleet 42 ja 43. Kappaleissa selvennetään esittämismääräyksen antamisen yhteydessä tehtävää arviointia koskien palveluntarjoajan roolia suhteessa rekisterinpitäjänä tai käsittelijänä toimimista.  

Artiklan 5 ja 6 kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eivätkä ne edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 7 kohdan mukaan yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisesti käsittelijän, joka tallentaa tai muutoin käsittelee tietoja rekisterinpitäjän lukuun, on ilmoitettava rekisterinpitäjälle tietojen esittämisestä, paitsi jos määräyksen antava viranomainen on pyytänyt palveluntarjoajaa olemaan ilmoittamatta asiasta rekisterinpitäjälle niin kauan kuin on välttämätöntä ja oikeasuhteista, jotta ei vaikeuteta asiaan liittyvää rikosoikeudellista menettelyä. Tässä tapauksessa määräyksen antavan viranomaisen on ilmoitettava asiakirja-aineistossa syyt rekisterinpitäjälle ilmoittamisen viivästymiseen. Myös esittämismääräystodistukseen on lisättävä lyhyet perustelut.  

Kohtaa voidaan soveltaa suoraan. Asetuksen mukaisen menettelyn kannalta on otettava huomioon asiaan liittyvä kansallinen sääntely ja siitä johtuvat velvoitteet esimerkiksi viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) mukaisesti. Lisäksi kansallisesti esitutkintalain 11:5:ssä säädetään ilmaisukiellosta ja PKL 10 luvun 49 §:ssä säädetään salaisen pakkokeinon käyttöä koskevasta ilmaisukiellosta. 

Artiklan 8 kohdan mukaan, jos tieto tallennetaan tai sitä muutoin käsitellään osana infrastruktuuria, jonka palveluntarjoaja tarjoaa viranomaiselle, eurooppalainen esittämismääräys voidaan antaa vain, kun viranomainen, jota varten tiedot tallennetaan tai niitä muutoin käsitellään, sijaitsee määräyksen antavassa valtiossa.  

Kohtaa ei selvennetä tarkemmin asetuksen johdanto-osassa. Kohdan tarkoituksena on suojata kansallisten viranomaisten toimintaan liittyviä tietoja ulkopuoliselta puuttumiselta. Tämän vuoksi tietojen pyytämiset voivat kohdistua vain määräyksen antavassa valtiossa sijaitsevan viranomaisen tietoihin. Kohta voi esimerkiksi koskea sellaista tilannetta, jossa toisessa jäsenvaltiossa sijaitseva palveluntarjoaja tarjoaa viranomaiselle sähköpostipalvelua ja eurooppalainen esittämismääräyksen kohdehenkilönä olisi kyseessä olevan viranomaisen työntekijä. Tällaisessa tilanteessa esittämismääräys voitaisiin antaa ainoastaan, jos viranomainen olisi myös määräyksen antavassa jäsenvaltiossa. 

Artiklan 9 kohdan mukaan tapauksissa, joissa määräyksen antavan valtion lainsäädännön mukaisen ammattisalassapitovelvollisuuden nojalla suojatun tiedon tallentaa tai sitä muutoin käsittelee palveluntarjoaja osana infrastruktuuria, joka tarjotaan ammattimaisesti toimiessaan ammattisalassapitovelvollisuuden alaisille ammattihenkilöille (jäljempänä salassapitovelvollinen ammattihenkilö), eurooppalainen esittämismääräys liikennetiedon hankkimiseksi, lukuun ottamatta 3 artiklan 10 alakohdassa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoa, tai sisältötiedon hankkimiseksi voidaan antaa vain,  

kun salassapitovelvollinen ammattihenkilö asuu määräyksen antavassa valtiossa, 

kun määräyksen osoittaminen salassapitovelvolliselle ammattihenkilölle voisi olla haitallista tutkinnan kannalta, tai 

kun salassapitovelvollisuudesta on luovuttu sovellettavan lainsäädännön mukaisesti. 

Asetuksen johdanto-osan 45 kappaleessa ei tarkemmin selosteta, mitä ammattiryhmiä kohta tarkalleen kattaisi. Kohdassa kuitenkin viitataan määräyksen antavan valtion lainsäädäntöön. Mikäli Suomi olisi eurooppalaisen esittämismääräyksen antava valtio, kyse olisi tällöin PKL 7 luvun 3 §:ssä tarkoitetuista takavarikoimis- ja jäljentämiskiellon piiriin kuuluvista ammattihenkilöistä, joilla on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun nojalla velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta. 

Artiklan 10 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan jos määräyksen antavalla viranomaisella on syytä olettaa, että eurooppalaisella esittämismääräyksellä pyydettyä liikennetietoa, lukuun ottamatta 3 artiklan 10 alakohdassa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoa, tai sisältötietoa suojaa täytäntöönpanovaltion lainsäädännön nojalla myönnetty koskemattomuus tai erioikeus tai että tähän tietoon sovelletaan mainitussa valtiossa rikosoikeudellisen vastuun määrittelyä tai rajoittamista koskevia sääntöjä, jotka liittyvät lehdistön vapauteen tai ilmaisuvapauteen muissa tiedotusvälineissä, määräyksen antava viranomainen voi pyytää selvennystä ennen eurooppalaisen esittämismääräyksen antamista, myös kuulemalla täytäntöönpanovaltion toimivaltaisia viranomaisia joko suoraan tai Eurojustin tai Euroopan oikeudellisen verkoston kautta. Kohdan toisen kappaleen mukaan määräyksen antava viranomainen ei näissä tilanteissa saa antaa eurooppalaista esittämismääräystä, jos se toteaa, että pyydettyä tietoa on edellä kuvatusti suojattu täytäntöönpanovaltion lainsäädännön nojalla.  

Koskemattomuuteen ja erioikeuteen liittyvän arvioinnin osalta on otettava huomioon johdanto-osan 47 kappale. Kyseisen kappaleen mukaan muissa vastavuoroisen tunnustamisen säädöksissä, kuten EIO-direktiivissä, viitataan koskemattomuuteen ja erioikeuteen, jotka voivat koskea henkilöryhmiä, kuten diplomaatteja, tai erikseen suojeltuja suhteita, kuten asianajosalaisuutta tai toimittajien oikeutta olla paljastamatta tietolähteitään. Koskemattomuuden ja erioikeuden laajuus ja vaikutus vaihtelevat sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaan, ja tämä olisi otettava huomioon eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamishetkellä, koska määräyksen antavan viranomaisen olisi voitava antaa määräys vain, jos se olisi voitu antaa samoin edellytyksin vastaavassa kansallisessa tapauksessa. Koskemattomuuden tai erioikeuden käsitteelle ei ole unionin oikeudessa yhteistä määritelmää. Näin ollen nämä käsitteet määritellään täsmällisesti kansallisessa oikeudessa, ja määritelmään voi sisältyä esimerkiksi terveydenhuolto- ja oikeusalan ammatteihin sovellettavia suojatoimia, myös silloin, kun näissä ammateissa käytetään erikoistuneita alustoja. Koskemattomuuden ja erioikeuden täsmällinen määritelmä voi sisältää myös rikosoikeudellisen vastuun määrittelyä ja rajoittamista koskevia sääntöjä, jotka liittyvät lehdistön vapauteen ja ilmaisuvapauteen muissa tiedotusvälineissä. 

Artiklan 7–10 kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eivätkä ne edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Vaikka edellä mainitusti 5 artiklan 1–10 kohdat ovat riittävän selkeitä soveltuakseen suoraan ilman täydentävää kansallista lainsäädäntöä, tarpeelliseksi arvioidaan kansallisesti erikseen säätää siitä, että kansallisesti toimivaltaiset viranomaiset voivat antaa rajat ylittävissä tapauksissa eurooppalaisen esittämismääräyksen 5 artiklan mukaisesti. 

Päätöksenteon osalta esityksessä ehdotetaan soveltuvin osin vastaavaa säännöstä kuin EIO-lain 23 §. Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että 4 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 2 kohdan b alakohdan mukaisen vahvistamisen yhteydessä voi hakea myös esittämismääräyksen perusteeksi edellytettävän toimivaltaisen viranomaisen päätöksen (2 §). Kyse olisi esimerkiksi tuomioistuimen salaisia pakkokeinoja koskevasta luvasta samassa yhteydessä, kun tuomioistuin vahvistaa esittämismääräyksen. 

Asetuksen 6 artikla koskee eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamisen edellytyksiä. Artiklan 1 kohdan mukaan määräyksen antava viranomainen voi antaa eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vain, jos artiklassa vahvistetut edellytykset täyttyvät. Edellä olevaa 5 artiklan 8 kohtaa sovelletaan soveltuvin osin.  

Artiklan 2 kohdassa säädetään eurooppalaisen säilyttämismääräyksen välttämättömyydestä ja oikeasuhtaisuudesta.  

Artiklan 3 kohdan mukaan eurooppalainen säilyttämismääräys voidaan antaa kaikista rikoksista, jos se olisi voitu antaa samoin edellytyksin vastaavassa kansallisessa tapauksessa, ja rikosoikeudellisen menettelyn perusteella annetun, kestoltaan vähintään neljän kuukauden vapaudenmenetyksen käsittävän rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanoa varten, kun se on määrätty päätöksellä, jota ei ole annettu vastaajan poissa ollessa, tapauksissa, joissa tuomittu pakenee oikeutta.  

Artiklan 4 kohdassa määritellään tiedot, jotka on oltava eurooppalaisessa säilyttämismääräyksessä. Kohdassa mainitut tiedot ovat muutoin samat kuin edellä 5 artiklan 5 kohdassa lukuun ottamatta viimeksi mainitun kohdan g, h ja j alakohtia, joita ei mainita 6 artiklan 4 kohdassa.  

Edellä selostetusti PKL 8 luvun 24–26 §:ssä säädetään datan säilyttämismääräyksestä, sen kestosta sekä sitä koskevasta salassapidosta. Lisäksi lain 10 luvun 50 §:ssä säädetään, että salaisten pakkokeinojen käytössä noudatetaan edellä mainittuja 8 luvun säännöksiä datan säilyttämismääräyksestä. Datan säilyttämismääräyksen voi antaa pidättämiseen oikeutettu virkamies. 

Pakkokeinolain datan säilyttämismääräystä koskeva sääntely (PKL 8 luku 24–26 §) vastaa pääosin asetuksen sääntelyä eurooppalaisesta säilyttämismääräyksestä. Pakkokeinolain mukainen datan säilyttämismääräys voidaan antaa ennen laite-etsinnän toimittamista (PKL 8 luku 24 § 1 momentti), mutta tällä ei arvioida olevan erityistä merkitystä asetuksen mukaisen eurooppalaisen säilyttämismääräyksen osalta. Datan säilyttämismääräys koskee myös liikennetietoja ja kyse on siten turvaamistoimesta esimerkiksi televalvontaa silmällä pitäen. Näin ollen jo tehtyä laite-etsintäpäätöstä ei asetuksen mukaisessa tiedonhankinnassa edellytettäisi. 

PKL 8 luvun 24 §:n mukaisen datan säilyttämismääräyksen antaminen ei kuitenkaan ole mahdollista rikosoikeudellisen menettelyn perusteella annetun, kestoltaan vähintään neljän kuukauden vapaudenmenetyksen käsittävän rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanoa varten, kun se on määrätty päätöksellä, jota ei ole annettu vastaajan poissa ollessa, tapauksissa, joissa tuomittu pakenee oikeutta. Edellä selostetusti sijaintitietojen hankkiminen tuomitun tavoittamiseksi on mahdollista PKL 10 luvun 8 §:n nojalla, mutta se ei mahdollista datan säilyttämistä koskevaa määräystä. Toisaalta koska PKL 10 luvun 8 § mahdollistaa sijaintitietojen hankkimisen tuomitun tavoittamiseksi, välttämättä tarpeellista ei ole hyödyntää datan säilyttämismääräystä tuomitun henkilön tavoittamiseksi. 

Artikla edellyttää täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Tarpeellista on säätää kansallisesti menettelystä eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamiseksi Suomessa. Asetuksen 4 artiklan 3 kohdan mukaisesti mihin tahansa luokkaan kuuluvan tiedon hankkimiseksi annettavan eurooppalaisen säilyttämismääräyksen voi antaa vain tuomari tai syyttäjä, mutta myös esimerkiksi esitutkintaviranomainen. Viimeksi mainituissa tilanteissa säilyttämismääräyksen tulee kuitenkin ennen antamista vahvistaa joko tuomioistuin tai syyttäjä. Esityksessä ehdotetaan soveltuvin osin vastaavaa säännöstä kuin EIO-lain 23 § eli että esitutkintaviranomaiset voisivat syyttäjän vahvistuksella antaa eurooppalaisen säilyttämismääräyksen. Säännös vastaisi siten soveltuvin osin ehdotettua säännöstä asetuksen 5 artiklan osalta (3 ja 4 §). 

Asetuksen 7 artikla koskee eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vastaanottajia. Artiklan mukaan esittämis- ja säilyttämismääräykset on osoitettava suoraan kyseessä olevan palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle. Lisäksi artiklan mukaan 3 artiklan 18 alakohdassa määritellyissä hätätapauksissa, joissa palveluntarjoajan nimetty toimipaikka tai laillinen edustaja ei reagoi esittämismääräystodistukseen tai säilyttämismääräystodistukseen määräaikojen kuluessa, mainittu esittämis- tai -säilyttämismääräystodistus voidaan poikkeuksellisesti osoittaa palveluntarjoajan mille tahansa muulle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle unionissa.  

Artiklan osalta on syytä myös ottaa huomioon edellä selostettu johdanto-osan 21 kappale, jonka mukaan tietojen saatavilla olemiseen pilvi-infrastruktuurissa liittyen asetuksen soveltaminen ei olisi riippuvaista palveluntarjoajan toimipaikan tai tiedon käsittely- tai tallennuspaikan tosiasiallisesta sijainnista. 

Eurooppalaiset esittämismääräykset ja eurooppalaiset säilyttämismääräykset olisi osoitettava suoraan palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai tämän nimeämälle tai nimittämälle lailliselle edustajalle e-evidence-direktiivin nojalla. Direktiiviä käsitellään tarkemmin jäljempänä. 

Artiklassa säädetään eurooppalaisten esittämis- ja säilyttämismääräysten vastaanottajista. Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 8 artikla koskee täytäntöönpanoviranomaiselle ilmoittamista. Edellä todetusti 3 artiklan 17 kohdan mukaisesti täytäntöönpanoviranomaisella tarkoitetaan täytäntöönpanovaltion viranomaista, joka mainitun valtion kansallisen lainsäädännön mukaisesti on toimivaltainen vastaanottamaan eurooppalaisen esittämismääräyksen ja esittämismääräystodistuksen, jotka määräyksen antava viranomainen on toimittanut ilmoittamista tai täytäntöönpanoa varten asetuksen mukaisesti.  

Asetuksen johdanto-osan 61 kappaleen mukaan keskinäisen luottamuksen periaatteen estämättä täytäntöönpanoviranomaisen olisi oltava mahdollista esittää eurooppalaista esittämismääräystä koskevia kieltäytymisperusteita, jos ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle on tehty asetuksen (8 artiklan) nojalla, asetuksessa säädetyn kieltäytymisperusteiden luettelon pohjalta (12 artikla). Jos ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle tai täytäntöönpano toteutetaan asetuksen mukaisesti, täytäntöönpanovaltio voisi säätää kansallisessa lainsäädännössään, että eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpano saattaa edellyttää jonkin täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen osallistumista menettelyyn. 

Esityksessä ehdotetaan, että Helsingin käräjäoikeus olisi Suomessa 8 artiklan mukainen täytäntöönpanoviranomainen (11 §). Tätä koskevaa ehdotusta ja Helsingin käräjäoikeuden osallistumista menettelyyn käsitellään tarkemmin jäljempänä 12 artiklan yhteydessä (ks. myös jakso 4.1.1 ja 4.1.4 sekä säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.2.2). 

Artiklan 1 kohdan mukaan, jos eurooppalainen esittämismääräys annetaan liikennetiedon hankkimiseksi, lukuun ottamatta 3 artiklan 10 alakohdassa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoa, tai sisältötiedon hankkimiseksi, määräyksen antavan viranomaisen on ilmoitettava asiasta täytäntöönpanoviranomaiselle toimittamalla esittämismääräystodistus mainitulle viranomaiselle samanaikaisesti kuin se toimittaa esittämismääräystodistuksen vastaanottajalle 9 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti.  

Artiklan 2 kohta sisältää poikkeuksen edellä mainittuun 1 kohdan mukaiseen ilmoitusvelvollisuuteen (jäljempänä asuinpaikkapoikkeus). Kohdan mukaan ilmoitusvelvollisuutta ei ole, jos määräyksen antavalla viranomaisella on määräyksen antamishetkellä perusteltu syy olettaa, että  

rikos on tehty, tehdään tai todennäköisesti tehdään määräyksen antavassa valtiossa, ja 

henkilö, jonka tietoja pyydetään, asuu määräyksen antavassa valtiossa. 

Artiklan 2 kohdan osalta on otettava huomioon johdanto-osan 52 ja 53 kappale, jotka liittyvät asuinpaikkapoikkeuksen olemassa olemisen arviointiin. Ensiksi mainitussa kappaleessa selostetaan tulkintaohjetta koskien arviointia, että määräyksen antavassa valtiossa on tehty rikos, tehdään rikosta tai todennäköisesti tehdään rikos. Johdanto-osan 53 kappaleessa taas selostetaan niitä seikkoja, joiden mukaan olisi olemassa perusteltu syy olettaa, että henkilö, jonka tietoa pyydetään, asuu määräyksen antavassa valtiossa.  

Myös EU-tuomioistuin on eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä tehtyä neuvoston puitepäätöstä 2002/584/YOS koskien antanut ratkaisuja koskien pysyvän asumisen arviointia. EU-tuomioistuin on tuomiossaan C-42/11 (João Pedro Lopes Da Silva Jorge, tuomion kohta 36) todennut, että ilmaisut asuu vakinaisesti ja oleskelee on määriteltävä yhdenmukaisesti kaikissa jäsenvaltioissa, koska ne liittyvät itsenäisiin unionin oikeuden käsitteisiin (samoin tuomiossa C-66/08 Kozłowski, tuomion 41–43 kohta). Tuomion 37 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät voi antaa näille ilmauksille laajempaa ulottuvuutta kuin se, joka seuraa tämän säännöksen yhdenmukaisesta tulkinnasta kaikissa jäsenvaltioissa (samoin C66/08, tuomion 43 kohta). Unionin tuomioistuin on tuomion C-66/08 tuomiolauselmassa selventänyt lisäksi, että etsitty henkilö asuu vakinaisesti täytäntöönpanosta vastaavassa jäsenvaltiossa, kun hän on asettunut sinne tosiasiallisesti asumaan, ja hän oleskelee siellä, kun hän on jonkin aikaa tässä jäsenvaltiossa pysyvästi oleskeltuaan luonut tähän jäsenvaltioon siteitä, jotka vastaavat vakinaisen asumisen perusteella syntyviä siteitä (samoin tuomiossa C-514/17, Sut, 34 kohta). 

Lisäksi e-evidence-asetuksen 8 artiklan 2 kohdan a alakohdan osalta on syytä erikseen huomioida, että vaikka siinä puhutaan jo tapahtuneen rikoksen lisäksi tehtävästä tai todennäköisesti tehtävästä rikoksesta, asetus soveltuu ainoastaan jo tehtyjen rikosten selvittämiseen. Asetuksen mukaisessa toiminnassa on kyse rikosten selvittämisestä eikä esimerkiksi niiden estämisestä ja paljastamisesta. Kuten edellä 2 artiklan yhteydessä on todettu, asetuksen johdanto-osan 24 kappaleen mukaisesti rikosoikeudellisen menettelyjen yhteydessä eurooppalainen esittämismääräys ja eurooppalainen säilyttämismääräys olisi annettava vain tietyissä rikosoikeudellisissa menettelyissä, jotka koskevat tiettyä jo tapahtunutta rikosta. Tämä on merkityksellistä esimerkiksi Suomen toimivaltuussääntelyä koskevan systematiikan kannalta. E-evidence-asetuksen 8 artiklan 2 kohdan a alakohdan eri tilanteissa viitattaneen esimerkiksi kriminalisoituihin valmistelutekoihin. 

Artiklan 3 kohdan mukaan toimittaessaan 8 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun esittämismääräystodistuksen täytäntöönpanoviranomaiselle määräyksen antavan viranomaisen on tapauksen mukaan liitettävä siihen lisätietoja, jotka voisivat olla tarpeen 12 artiklan mukaisen kieltäytymisperusteen esittämistä koskevan mahdollisuuden arvioinnissa. Liitettävien lisätietojen osalta on syytä ottaa huomioon asetuksen liitteen I mukaisen esittämismääräystodistuksen osa M, johon voi lisätä tarvittaessa lisätietoja, joita täytäntöönpanoviranomainen voi tarvita arvioidakseen mahdollisuutta esittää kieltäytymisperusteita.  

Artiklan 4 kohdan mukaan 8 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla ilmoituksella täytäntöönpanoviranomaiselle on lykkäävä vaikutus 10 artiklan 2 kohdassa vahvistettuihin vastaanottajan velvoitteisiin, lukuun ottamatta 3 artiklan 18 alakohdassa määriteltyjä hätätapauksia. Tässä kohdin lykkäävällä vaikutuksella tarkoitetaan sitä, että muutoin kuin hätätapaustilanteissa vastaanottajan ei tule toimittaa pyydettyjä tietoja 10 päivän jakson päättyessä ennen kuin täytäntöönpanoviranomainen on reagoinut esittämismääräykseen 10 ja 12 artiklan mukaisesti.  

Artiklan osalta on syytä ottaa huomioon, että 19 artiklan mukaisesti asetuksen mukainen kirjallinen viestintä toimivaltaisten viranomaisten ja nimettyjen toimipaikkojen tai laillisten edustajien välillä, mukaan lukien asetuksessa säädettyjen lomakkeiden ja eurooppalaisella esittämis- tai säilyttämismääräyksellä pyydettyjen tietojen vaihto, on toteutettava asetuksen mukaisen hajautetun tietojärjestelmän välityksellä. Muun ohella 8 artiklan mukainen täytäntöönpanoviranomaiselle ilmoittaminen tehtäisiin hajautettuun tietojärjestelmään sisältyvällä toiminnolla. 

Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 9 artiklassa säädetään eurooppalaisen esittämismääräyksen vahvistavasta todistuksesta (EPOC eli esittämismääräystodistus) ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vahvistavasta todistuksesta (EPOC-PR eli säilyttämismääräystodistus). Artiklan 1 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan esittämismääräys tai säilyttämismääräys toimitetaan 7 artiklassa määritellylle vastaanottajalle esittämismääräystodistuksella tai -säilyttämismääräystodistuksella. Vastaanottajalla tarkoitetaan asetuksen soveltamisalaan kuuluvaa palveluntarjoajaa.  

Kohdan toisen kappaleen mukaan määräyksen antavan viranomaisen tai tapauksen mukaan vahvistavan viranomaisen on täytettävä ja allekirjoitettava liitteessä I esitetty esittämismääräystodistus tai liitteessä II esitetty säilyttämismääräystodistus sekä todistettava, että sen sisältö on oikea ja asianmukainen.  

Asetuksen liitteen I i-osaan täydennetään määräyksen antavaa viranomaista koskevat tiedot. Mikäli määräys ei edellytä kansallisen täydentävän lainsäädännön mukaisesti oikeusviranomaisen vahvistusta – eli kun määräyksen antaja on esimerkiksi tuomioistuin – tällöin kyseinen määräyksen antava viranomainen täyttäisi ja allekirjoittaisi esittämis- tai säilyttämismääräystodistuksen. Esityksen mukaan Suomessa pääsääntöisesti aina edellytettäisiin oikeusviranomaisen vahvistusta, jolloin asetuksen liitteen I j-osaan tulisi tiedot vahvistavasta viranomaisesta sekä kyseisen vahvistavan viranomaisen allekirjoitus. -Esittämis- tai säilyttämismääräystodistuksen kuitenkin täyttäisi määräyksen antavana toimiva esitutkintaviranomainen. 

Artiklan 2 ja 3 kohdassa luetellaan ne tiedot, joita esittämis- ja säilyttämismääräystodistuksessa on oltava.  

Artiklan 4 kohta koskee palveluntarjoajalle osoitetun esittämis- ja säilyttämismääräystodistuksen kääntämistä mukaan lukien 8 artiklan mukaista notifikaatiota edellyttävissä tilanteissa. 

Artiklaa voidaan pitää riittävän selvänä sovellettavaksi suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä.  

Kansallisesti on kuitenkin tarpeen säätää kielistä ja käännöksistä, kun Suomi toimii määräyksen antavana valtiona. Esityksessä ehdotetaan, että eurooppalainen esittämismääräys ja eurooppalainen säilyttämismääräys on tehtävä asetuksen 7 artiklan mukaiselle vastaanottajalle jollakin sen ilmoittamalla kielellä tai muulla sen hyväksymällä kielellä taikka se on käännettävä jollekin näistä kielistä. Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että määräyksen antava viranomainen huolehtisi määräysten kääntämisestä edellä mainituille kielille. Määräyksen antava viranomainen myös huolehtisi eurooppalaisen esittämismääräyksen kääntämisestä täytäntöönpanoviranomaiselle 8 artiklan mukaisesti (10 §). Suomen hyväksymiä kieliä täytäntöönpanovaltiona käsitellään tarkemmin jäljempänä 27 artiklan yhteydessä. 

Asetuksen 10 artikla koskee esittämismääräystodistuksen täytäntöönpanoa. Artiklan 1 kohdan mukaan vastaanottajan on esittämismääräystodistuksen vastaanottaessaan toimittava viipymättä pyydetyn tiedon säilyttämiseksi. Kohta ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Eurooppalaista säilyttämismääräystä ei tarvitsisi tehdä, koska esittämismääräyksen yhtenä vaikutuksena olisi pyydetyn tiedon säilyttäminen esittämismääräyksellä pyydettyjen tietojen esittämiseen saakka tai kunnes eurooppalainen esittämismääräys peruutetaan. Tietojen säilyttämisvelvollisuuden kestosta säädetään tarkemmin jäljempänä selostettavassa 9 kohdassa.  

Artiklan 2 kohdassa säädetään määräajasta 8 artiklan mukaisissa notifikaatiota edellyttävissä tilanteissa pyydetyn tiedon lähettämiseksi määräyksen antavalle viranomaiselle. Määräaika on 10 päivää määräyksen vastaanottamisesta.  

Kohdassa mainitaan nimenomaisesti tietojen toimittamisesta suoraan esittämismääräystodistuksessa mainituille lainvalvontaviranomaisille. Tämän voidaan katsoa tarkoittavan tilanteita, joissa määräyksen antaneessa valtiossa eurooppalainen esittämismääräys on edellyttänyt tuomioistuimen vahvistusta, mutta määräyksen antavana viranomaisena olisi kuitenkin tutkintaviranomainen, jolla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti toimivalta antaa todisteiden keräämistä koskeva määräys. Kohdan voidaan katsoa tarkoittavan myös tilanteita, joissa määräyksen on antanut oikeusviranomainen, mutta tiedot on pyydetty toimittamaan rikosasiassa toimivaltaiselle esitutkintaviranomaiselle. 

Lisäksi kohdan osalta on syytä ottaa huomioon sen vaikutus määräaikojen alkamisen ja päättymisen osalta suhteessa vastaanottajan velvollisuuksiin toimittaa pyydetyt tiedot. Vastaanottajan on 10 päivän kuluessa esittämismääräystodistuksen vastaanottamisesta – tarkemmin viimeistään kyseisen jakson päättyessä eli 10. päivänä – toimitettava pyydetty tieto suoraan määräyksen antavalle viranomaiselle tai esittämismääräystodistuksessa mainituille lainvalvontaviranomaisille.  

Kun määräaika on määritelty EU-oikeudellisessa säädöksessä, siihen sovelletaan neuvoston asetusta määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä (1182/71/ETY jäljempänä asetus 1182/71/ETY). Neuvoston asetuksen 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan päivinä ilmaistu määräaika alkaa kulua määräajan ensimmäisen päivän ensimmäisen tunnin alussa ja päättyy sen viimeisen päivän viimeisen tunnin kuluttua umpeen. Tämä tarkoittaa sitä, että pääsääntöisesti asetuksen 1182/71/ETY mukaan 10 päivän määräaika alkaa määräyksen vastaanottamispäivänä keskiyöllä ja päättyy 10. päivänä keskiyöllä. Artiklan 3 kohdan mukaan kyseisiin määräaikoihin luetaan yleiset vapaapäivät, sunnuntait ja lauantait, jollei niitä nimenomaisesti ole jätetty ulkopuolelle tai jos määräajat on ilmaistu työpäivinä. E-evidence-asetuksen 10 artiklan 2 ja 3 kohdassa ei ole nimenomaisesti jätetty ulkopuolelle yleisiä vapaapäiviä, sunnuntaita tai lauantaita, joten asetuksen 1182/71/ETY 3 artiklan 3 kohdan mukaisesti yleiset vapaapäivät, sunnuntait ja lauantait luetaan mukaan määräaikoihin. Lisäksi 4 kohdan mukaan, jos muina kuin tunteina ilmaistun määräajan viimeinen päivä on yleinen vapaapäivä, sunnuntai tai lauantai, määräaika päättyy seuraavan työpäivän viimeisen tunnin kuluttua umpeen.  

On syytä ottaa huomioon se, että e-evidence-asetuksen 10 artiklan määräaikojen osalta ei viitata kansalliseen lainsäädäntöön. Tämä tarkoittaa sitä, että määräaikoja koskevaa mahdollista kansallista lainsäädäntöä ei huomioida asetuksen mukaisten määräaikojen suhteen.  

Lähtökohtaisesti 10 artiklan 2 kohta on riittävän selvä soveltuakseen suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Tarpeelliseksi on kuitenkin arvioitu säätää kansallisesti siitä, että täytäntöönpanoviranomaisen tulisi vahvistaa 2 kohdan mukaisesti viivytyksettä jo ennen 10 päivän jakson päättymistä määräyksen antavalle viranomaiselle ja vastaanottajalle, mikäli se ei aio esittää mitään kieltäytymisperustetta. Esityksessä ehdotetaan, että kansallisesti säädettäisiin täytäntöönpanoviranomaiselle velvollisuus mahdollisuuksien mukaan toimittaa vahvistus kieltäytymisperusteiden esittämättä jättämisestä jo hyvissä ajoin ennen 10 päivän määräajan päättymistä (11 §:n 4 momentti). Tämä katsotaan tarpeelliseksi, sillä asetus mahdollistaa myös sen, että täytäntöönpanoviranomainen ei reagoisi 8 artiklan mukaiseen ilmoitukseen lainkaan, vaan hyväksyisi passiivisuudellaan esittämismääräyksen mukaisten tietojen toimittamisen määräyksen antavalle viranomaiselle. Tällainen tietojen toimittamisen niin sanottu hiljainen hyväksyminen voi aiheuttaa ongelmia muun ohella palveluntarjoajille asetettujen määräaikojen noudattamisen suhteen. 

Artiklan 3 kohdan mukaan, jos ilmoitusta täytäntöönpanoviranomaiselle ei vaadita 8 artiklan nojalla, vastaanottajan on esittämismääräystodistuksen vastaanottaessaan varmistettava, että pyydetyt tiedot toimitetaan suoraan määräyksen antavalle viranomaiselle tai esittämismääräystodistuksessa mainituille lainvalvontaviranomaisille viimeistään 10 päivän kuluessa esittämismääräystodistuksen vastaanottamisesta. Kohta ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä.  

Artiklan 4 kohdan mukaan hätätapauksissa vastaanottajan on toimitettava pyydetyt tiedot ilman aiheetonta viivytystä ja viimeistään kahdeksan tunnin kuluessa esittämismääräystodistuksen vastaanottamisesta. Jos ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle vaaditaan 8 artiklan nojalla, täytäntöönpanoviranomaisen on viipymättä ja viimeistään 96 tunnin kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta ilmoitettava määräyksen antavalle viranomaiselle ja vastaanottajalle, että se vastustaa tiedon käyttöä tai että tietoa voidaan käyttää vain sen täsmentämin edellytyksin. Jos täytäntöönpanoviranomainen esittää kieltäytymisperusteen ja vastaanottaja on jo toimittanut tiedon määräyksen antavalle viranomaiselle, määräyksen antavan viranomaisen on poistettava tieto tai muutoin rajoitettava sen käyttöä tai, jos täytäntöönpanoviranomainen on täsmentänyt edellytykset, määräyksen antavan viranomaisen on noudatettava näitä edellytyksiä tietoa käyttäessään.  

Lähtökohtaisesti kohta on riittävän selvä soveltuakseen suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Tarpeelliseksi on kuitenkin katsottu täydentävästi säätää kansallisesti menettelystä koskien kieltäytymisperusteen esittämistä tiedon käytön vastustamiseksi tai että tietoa voitaisiin käyttää vain täsmennetyin edellytyksin. Esityksessä ehdotetaan, että kansallisesti säädettäisiin 10 ja 12 artiklan mukaisesta menettelystä 8 artiklan mukaisen täytäntöönpanoviranomaisen kannalta niin, että asian käsittelemisessä ja ratkaisemisessa noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä pakkokeinolain 3 luvun 1 ja 8 §:ssä sekä 10 §:n 1 momentissa säädetään vangitsemisasian käsittelystä. Ehdotuksen mukaan 12 artiklan mukainen asia olisi otettava viipymättä tuomioistuimessa käsiteltäväksi ja se olisi ratkaistava kiireellisesti viimeistään 10 päivän kuluessa 8 artiklan mukaisen ilmoituksen vastaanottamisesta. Asia voitaisiin käsitellä myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä. Lisäksi asetuksen mukaisissa hätätilanteissa asia olisi ratkaistava kiireellisesti ja viimeistään 96 tunnin kuluessa 8 artiklan mukaisen ilmoituksen vastaanottamisesta. Esityksessä ehdotetaan, että tuomioistuimen ratkaisuun asiassa ei saisi hakea muutosta valittamalla (11 §). 

Lisäksi ehdotetun säännöksen mukaan täytäntöönpanoviranomaisen tulisi asetuksen 10 artiklan 4 kohdan mukaisesti tarvittaessa asettaa ehto, jonka mukaan määräyksen antaneen viranomaisen tulee noudattaa PKL 7 luvun 3 §:n ja 10 luvun 52 ja 55 §:n säännöksiä sekä 56 §:n säännöksiä siitä, missä tapauksissa ylimääräistä tietoa saa käyttää. Lisäksi täytäntöönpanoviranomaisen olisi asetettava muut toimenpiteen kohteena olevan henkilön oikeusturvan kannalta tarpeelliset ehdot. 

PKL 7 luvun 3 §:ssä säädetään takavarikoimis- ja jäljentämiskielloista. Kyse voisi esimerkiksi olla tilanteesta, kun kyseessä oleva tieto liittyisi valtion turvallisuuteen, oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan, lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattihenkilön tai papin tehtävässään saamaan tietoon tai lähdesuojan alaan liittyvään tietoon. Kieltoihin liittyvät poikkeukset liittyvät esimerkiksi kohdehenkilön suostumukseen, niin sanottuun poikkeukseen ylitörkeiden rikosten osalta ja siihen, että velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta ei koske tietoa, jonka oikeudettomasta hankkimisesta, paljastamisesta tai käyttämisestä syyttäjä ajaa syytettä. 

PKL 10 luvun 52 §:ssä säädetään kuuntelu- ja katselukielloista. Esimerkiksi tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta (PKL 10 luku 4 §) ei saa kohdistaa muun ohella rikoksesta epäillyn ja hänen oikeudellisen avustajansa väliseen viestiin, papin tai muun vastaavassa asemassa olevan henkilön väliseen viestiin eikä rikoksen johdosta vapautensa menettäneen epäillyn ja lääkärin, sairaanhoitajan, psykologin tai sosiaalityöntekijän väliseen viestiin. Ellei tutkittavana ole niin sanottu yli törkeä rikos, eli rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta, muun muassa tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta ei saa kohdistaa myöskään rikoksesta epäillyn ja muun ohella hänen nykyisen tai entisen aviopuolison taikka nykyisen avopuolison tai sisaruksen väliseen viestiin, rikoksesta epäillyn ja muun ohella lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattihenkilön väliseen viestiin, eikä rikoksesta epäillyn ja muun ohella yleisön saataville toimitetun viestin laatijan tai julkaisijan tai ohjelma­toiminnan harjoittajan väliseen viestiin. Mainitut kuuntelu- ja katselukiellot eivät kuitenkaan koske tapauksia, joissa edellä tarkoitettua henkilöä epäillään samasta tai siihen välittömästi liittyvästä rikoksesta kuin rikoksesta epäiltyä ja myös hänen osaltaan on tehty päätös esimerkiksi tietojen hankkimisesta telekuuntelun sijasta. Eurooppalaisella esittämismääräyksellä hankittavien tietojen osalta PKL 10 luvun 52 § voisi tulla kyseeseen, kun toisen jäsenvaltion antama määräys koskisi sisältötietoja. 

PKL 10 luvun 55 §:ssä säädetään ylimääräisestä tiedosta. Pykälän mukaan ylimääräisellä tiedolla tarkoitetaan muun muassa telekuuntelulla ja televalvonnalla saatua tietoa, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten lupa tai päätös on annettu. Ylimääräisen tiedon käyttämisestä taas säädetään PKL 10 luvun 56 §:ssä. 

Ylimääräistä tietoa saa käyttää rikoksen selvittämisessä, jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa, jolla tieto on saatu. Ylimääräistä tietoa saa käyttää myös, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle ja rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta tai kyse on muusta PKL 10 luvun 56 §:n 2 momentissa tarkoitetusta rikoksesta taikka syyttömyyttä tukevana selvityksenä. Lisäksi ylimääräistä tietoa saa käyttää hengelle, terveydelle tai vapaudelle aiheutuvan merkittävän vaaran taikka huomattavan ympäristö-, omaisuus- tai varallisuusvahingon estämiseksi. 

Artiklan 5 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan jos vastaanottaja katsoo yksinomaan esittämismääräystodistuksessa olevien tietojen perusteella, että esittämismääräystodistuksen täytäntöönpano täytäntöönpanovaltiossa voisi olla ristiriidassa koskemattomuuden tai erioikeuden kanssa taikka sellaisten rikosoikeudellisen vastuun määrittelyä ja rajoittamista koskevien sääntöjen kanssa, jotka liittyvät lehdistön vapauteen ja ilmaisuvapauteen muissa tiedotusvälineissä, vastaanottajan on ilmoitettava asiasta määräyksen antavalle viranomaiselle ja täytäntöönpanoviranomaiselle liitteessä III esitettyä lomaketta käyttäen.  

Liitteen III d-osan a-alakohtaan merkittäisiin tieto ristiriidasta ja b-alakohtaan tulisi lisätä tarkempi selvitys mainitusta ristiriidasta sekä tarvittaessa maininta ja selvitys muista asiaan mahdollisesti liittyvistä syistä. Vastaanottajalla olisi velvollisuus toimittaa nämä tiedot sekä määräyksen antavalle viranomaiselle että täytäntöönpanoviranomaiselle riippumatta siitä, onko tapauksen osalta tehty 8 artiklan mukaista ilmoitusta täytäntöönpanoviranomaiselle. 

Lisäksi 5 kohdan toisen kappaleen mukaan, jos ilmoitusta täytäntöönpanoviranomaiselle ei ole tehty 8 artiklan nojalla, määräyksen antavan viranomaisen on otettava huomioon edellä kohdan ensimmäisessä kappaleessa tarkoitetut tiedot ja päätettävä omasta aloitteestaan tai täytäntöönpanoviranomaisen pyynnöstä, peruuttaako se eurooppalaisen esittämismääräyksen, mukauttaako se sitä vai pitääkö se sen voimassa.  

Täytäntöönpanoviranomaisen mahdollinen pyyntö pohjautuisi ensimmäisessä kappaleessa tarkoitettuun palveluntarjoajan ilmoitukseen. Ilmoituksen myötä täytäntöönpanoviranomainen voisi pyytää määräyksen antavaa viranomaista peruuttamaan esittämismääräyksen. Päätöksen peruuttamisesta tekisi kuitenkin lopulta määräyksen antava viranomainen. 

Edelleen 5 kohdan kolmannen kappaleen mukaan, jos ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle on tehty 8 artiklan nojalla, määräyksen antavan viranomaisen on otettava huomioon kohdan ensimmäisessä kappaleessa tarkoitetut tiedot ja päätettävä, peruuttaako se eurooppalaisen esittämismääräyksen, mukauttaako se sitä vai pitääkö se sen voimassa. Täytäntöönpanoviranomainen voi päättää esittää 12 artiklassa esitetyt kieltäytymisperusteet.  

Kolmannessa kappaleessa tarkoitetaan sitä tilannetta, jossa täytäntöönpanoviranomaiselle olisi toimitettu esittämismääräys samanaikaisesti kuin palveluntarjoajalle 8 artiklan mukaisesti. Tällöin kyse olisi rikoksesta, jota ei olisi tehty määräyksen antavassa valtiossa ja henkilö, jonka tietoja pyydetään, ei asu määräyksen antavassa valtiossa. Kyse ei siten olisi puhtaasti määräyksen antavan valtion kansallisesta rikostutkinnasta. Näissä tilanteissa 8 artiklan mukainen täytäntöönpanoviranomainen voisi vedota 12 artiklan mukaisiin kieltäytymisperusteisiin. 

Huomionarvoista on, että 5 kohdan toisen kappaleen mukaisessa tilanteessa täytäntöönpanoviranomainen ei voisi vedota 12 artiklan mukaisiin kieltäytymisperusteisiin, vaan voisi ainoastaan pyytää määräyksen antavaa viranomaista peruuttamaan määräyksen. Erona siten on se, että 5 kohdan toisessa kappaleessa kyse olisi määräyksen antavan valtion kansallisesta rikostutkinnasta ja käytännössä ainoa yhteys Suomeen olisi sinänsä palveluntarjoajan sijainti. Asetuksen mukaisesti tällaisissa tilanteissa täytäntöönpanovaltiolla ei olisi syytä puuttua laajemmin määräyksen täytäntöönpanoon. 

Edellä 3 artiklan 17 kohdassa mainitusti esityksessä ehdotetaan, että Suomessa täytäntöönpanoviranomaisia ovat poliisiviranomaiset ja Helsingin käräjäoikeus. Tarkemmin näitä ehdotuksia käsitellään 12 ja 16 artiklan yhteydessä. Ehdotuksen mukaan poliisi olisi myös muun ohella asetuksen 10 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen lukuun ottamatta 8 artiklan mukaisia tilanteita, joita 5 kohdan kolmas kappale koskee. Viimeksi mainituissa tilanteissa toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen olisi Helsingin käräjäoikeus. 

Kohdan 5 ensimmäisen kahden kappaleen mukaisessa tilanteessa kansallisesti toimivaltainen viranomainen eli poliisi saisi palveluntarjoajalta tiedon siitä, että se katsoo esittämismääräystodistuksessa olevien tietojen perusteella esittämismääräyksen olevan ristiriidassa täytäntöönpanovaltiossa koskemattomuuden tai erioikeuden kanssa taikka sellaisten rikosoikeudellisen vastuun määrittelyä ja rajoittamista koskevien sääntöjen kanssa, jotka liittyvät lehdistön vapauteen ja ilmaisuvapauteen muissa tiedotusvälineissä. Näissä tilanteissa kyse olisi edellä mainitusti määräyksen antavan valtion kansallisesta rikostutkinnasta ja tapauksen yhteys Suomeen liittyisi vain palveluntarjoajan tai sitä edustavan tahon sijaintiin. Palveluntarjoajalta saadun ilmoituksen ja siinä mainittavien tietojen perusteella täytäntöönpanoviranomainen tulisi ensi kertaa tietoiseksi määräyksestä ja voisi pyytää määräyksen antavalta viranomaiselta määräyksen peruuttamista. 

Koska esityksen mukaan poliisi toimisi Suomessa pääasiallisena täytäntöönpanoviranomaisena 16 artiklan mukaisissa tilanteissa, perustelluksi voidaan katsoa poliisin toimiminen täytäntöönpanoviranomaisena myös 10 artiklan 5 kohdan ensimmäisen kahden kappaleen mukaisissa tilanteissa. Kyse ei olisi vielä konkreettisesti 16 artiklan mukaisesta täytäntöönpanomenettelyä koskevasta tilanteesta eikä täytäntöönpanoviranomaisen tulisi arvioida määräystä tarkemmin, esimerkiksi suhteessa 16 artiklan mukaisiin kieltäytymisperusteisiin. Suomessa poliisilla olisi parhaimmat mahdollisuudet arvioida määräystä mahdollisten kansallisten ristiriitojen suhteen. Poliisi tekee samanlaista arviointia kansallisissa rikostutkinnoissa, kun kyse on esimerkiksi pakkokeinolain 7 luvun (erityisesti 3 §:n) takavarikkoa ja asiakirjan jäljentämistä koskevien sekä vastaavien oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännösten soveltumisesta tai pakkokeinolain 10 luvun telepakkokeinojen soveltamisesta. Poliisilla on myös kansallisesti parhaimmat mahdollisuudet arvioida palveluntarjoajan toimittamia tietoja ristiriidasta ja määräyksen suhdetta mahdollisiin kansallisiin ristiriitoihin rikostutkinnallisesta näkökulmasta. 

Menettelyn osalta 5 kohta on riittävän selvä soveltuakseen suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Edellä mainituin perustein esityksessä kuitenkin ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen täydentävään lainsäädäntöön lisätään säännös, jonka mukaan 10 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi (13 §).  

Artiklan 6 kohdassa säädetään menettelystä tilanteissa, joissa vastaanottaja ei pysty noudattamaan velvoitettaan esittää pyydetty tieto esittämismääräystodistuksen puutteellisuuden tai virheellisyyden vuoksi.  

Kohdan toisen kappaleen osalta on otettava huomioon, että siinä asetettu määräaika määräyksen antavan viranomaisen vastaukselle on viimeistään viiden päivän kuluessa lomakkeen vastaanottamisesta. Edellä 2 kohdan yhteydessä mainitusti, koska kohdassa ei ole nimenomaisesti jätetty ulkopuolelle yleisiä vapaapäiviä, sunnuntaita tai lauantaita, asetuksen 1182/71/ETY 3 artiklan 3 kohdan mukaisesti nämä luetaan mukaan määräaikoihin. 

Artiklan 6 kohta on riittävän selvä soveltuakseen suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 7 kohdassa säädetään menettelystä tilanteissa, joissa vastaanottaja ei pysty noudattamaan velvoitettaan esittää pyydettyä tietoa vastaanottajasta riippumattomista olosuhteista johtuvan tosiasiallisen mahdottomuuden vuoksi.  

Asetuksen johdanto-osan 59 kappaleessa selvennetään 7 kohdassa mainittua riippumattomista olosuhteista johtuvaa tosiasiallista mahdottomuutta. Artiklan 7 kohta on riittävän selvä soveltuakseen suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 8 kohta koskee määräyksen antavalle viranomaiselle sekä 8 artiklan mukaisissa tilanteissa täytäntöönpanoviranomaiselle tehtävää ilmoitusta niissä tilanteissa, joissa vastaanottaja ei toimita pyydettyjä tietoja, ei toimita pyydettyjä tietoja täydellisenä tai ei toimita pyydettyjä tietoja täsmennetyn määräajan kuluessa. Määräyksen antavan viranomaisen on tarkasteltava eurooppalaista esittämismääräystä uudelleen vastaanottajan toimittamien tietojen perusteella ja tarvittaessa asetettava vastaanottajalle uusi määräaika tiedon esittämiseksi.  

Kohdasta ei tarkemmin selviä, kuinka pitkä määräyksen antavan viranomaisen uuden määräajan tiedon esittämiseksi tulisi olla. Artiklan 2–4 kohta huomioon ottaen voidaan katsoa, että kyse olisi määräyksen antaneen viranomaisen tarkastelun jälkeen jossain määrin uudesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä. Asetettavan uuden määräajan pituuden arviointi jäisi kuitenkin määräyksen antavan viranomaisen harkintaan. Uuden määräajan tulisi olla kohtuullinen ottaen samalla huomioon asetuksen sääntelemän menettelyn tehokkuustavoitteet. 

Artiklan 8 kohta on riittävän selvä soveltuakseen suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 9 kohta koskee tietojen säilyttämistä niiden esittämiseen saakka. Kohdan toisen kappaleen mukaan, kun tietojen esittäminen ja niiden säilyttäminen ei ole enää tarpeen, määräyksen antavan viranomaisen ja tapauksen mukaan 16 artiklan 8 kohdan nojalla täytäntöönpanoviranomaisen on ilmoitettava asiasta vastaanottajalle ilman aiheetonta viivytystä.  

Artiklan 9 kohta on riittävän selvä soveltuakseen suoraan eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 11 artikla koskee säilyttämismääräystodistuksen täytäntöönpanoa. Artiklan mukaan säilyttämismääräystodistuksen mukaiset pyydetyt tiedot on ilman aiheetonta viivytystä säilytettävä ja tietojen säilytysvelvollisuus lakkaa 60 päivän kuluttua, paitsi jos määräyksen antava viranomainen vahvistaa liitteessä V esitettyä lomaketta käyttäen, että on annettu myöhempi esittämispyyntö. Määräyksen antava viranomainen voi tämän 60 päivän jakson aikana liitteessä VI esitettyä lomaketta käyttäen jatkaa tietojen säilyttämisvelvoitteen kestoa 30 päivän lisäjaksolla, jos se on tarpeen myöhemmän esittämispyynnön antamiseksi. Muutoin artikla pääosin on vastaavanlainen kuin 10 artikla, joten edellä 10 artiklassa mainitut seikat pätevät soveltuvin osin myös 11 artiklan osalta.  

Tässä kohdin on tarkoituksenmukaista ottaa huomioon asetuksen johdanto-osan 19 ja 20 kappale. Asetuksessa ei säädetä palveluntarjoajien yleisestä tietojen säilytysvelvollisuudesta eikä se mahdollista yleistä ja erotuksetta tapahtuvaa tiedon säilyttämistä. Lisäksi asetus ei mahdollista sellaisen tiedon hankkimista, joka tallennetaan tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vastaanottamisen jälkeen. Asetus ei myöskään vaikuta palveluntarjoajien tai niiden käyttäjien suorittamaan salauksen käyttöön. 

Edellä mainitusti Suomessa pakkokeinolain 8 luvun 24 §:n mukaisesti pidättämiseen oikeutettu virkamies voi antaa datan säilyttämismääräyksen, jolla määrätään dataa hallussaan tai määräysvallassaan pitävä, ei kuitenkaan rikoksesta epäiltyä, säilyttämään se muuttumattomana. Määräyksestä on pyynnöstä annettava kirjallinen todistus, jossa yksilöidään määräyksen kohteena oleva data. 

Saman luvun 25 §:n mukaisesti datan säilyttämismääräys annetaan kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan ja määräys voidaan uudistaa rikoksen tutkinnan sitä edellyttäessä. Määräys on kuitenkin kumottava niin pian kuin se ei enää ole tarpeen. 

Pakkokeinolain mukaisen datan säilyttämismääräyksen voi siten antaa 90 päiväksi kerrallaan. Kansallinen sääntely on näin ollen riittävä asetuksen mukaisen säilyttämismääräyksen keston osalta. PKL 8 luvun 24 §:n mukaisesti määräys voi koskea myös dataa, jonka voidaan olettaa tulevan laitteeseen tai tietojärjestelmään määräyksen antamista seuraavan kuukauden aikana, kun taas asetuksen johdanto-osan 19 kappaleen mukaisesti asetus ei mahdollista tätä. Asetuksen mukainen datan säilyttämismääräys ei siten voi koskea myös dataa, jonka voidaan olettaa tulevan laitteeseen tai tietojärjestelmään määräyksen antamista seuraavan kuukauden aikana. 

Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Soveltuvin osin 10 artiklan 5 kohdassa mainituin perustein esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen täydentävään lainsäädäntöön lisätään säännös, jonka mukaan 11 artiklan 4 kohdassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi (13 §). 

Asetuksen 12 artikla sisältää eurooppalaisia esittämismääräyksiä koskevat kieltäytymisperusteet. Artikla koskee ainoastaan tilanteita, kun määräyksen antava viranomainen on tehnyt ilmoituksen täytäntöönpanoviranomaiselle 8 artiklan nojalla. Artikla ei sääntele palveluntarjoajan käytössä olevista kieltäytymisperusteita, vaan koskee ainoastaan täytäntöönpanoviranomaisen arvioitavaksi tarkoitettuja kieltäytymisperusteita, kun kyse on sellaisesta liikenne- ja sisältötietoja koskevasta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä, jonka osalta täytäntöönpanoviranomaiselle on tehty ilmoitus 8 artiklan mukaisesti. Artikla ei siten koske tilaajatietoja ja yksinomaan henkilön tunnistamiseksi hankittavia tietoja.  

Artiklan 1 kohdan mukaan, jos määräyksen antava viranomainen on tehnyt ilmoituksen täytäntöönpanoviranomaiselle 8 artiklan nojalla, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 1 artiklan 3 kohdan soveltamista, täytäntöönpanoviranomaisen on mahdollisimman pian mutta viimeistään 10 päivän kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta tai hätätapauksissa viimeistään 96 tunnin kuluessa tällaisesta vastaanottamisesta arvioitava määräyksessä esitetyt tiedot ja tapauksen mukaan esitettävä yksi tai useampi a–d alakohdassa olevista kieltäytymisperusteista. Edellä on tarkemmin kerrottu 10 artiklan mukaisesta täytäntöönpanomenettelystä. Kyseisen 10 artiklan yhteydessä määräaikojen osalta todettu koskee myös 12 artiklassa säädettyjä määräaikoja.  

Artiklan 1 kohdan a alakohdassa kieltäytymisperusteena mainitaan se, että pyydettyä tietoa suojaa täytäntöönpanovaltion lainsäädännön nojalla myönnetty koskemattomuus tai erioikeus, joka estää määräyksen täytäntöönpanon tai toimeenpanon, tai pyydettyyn tietoon sovelletaan rikosoikeudellisen vastuun määrittelyä tai rajoittamista koskevia sääntöjä, jotka liittyvät lehdistön vapauteen tai ilmaisuvapauteen muissa tiedotusvälineissä ja jotka estävät määräyksen täytäntöönpanon tai toimeenpanon. 

Asetuksen johdanto-osan 47 kappaleessa täsmennetään a alakohdan kieltäytymisperustetta. Tältä osin viitataan EIO-direktiivissäkin viitattuun koskemattomuuteen ja erioikeuteen, jotka voivat koskea henkilöryhmiä, kuten diplomaatteja, tai erikseen suojeltuja suhteita, kuten asianajosalaisuutta tai toimittajien oikeutta olla paljastamatta tietolähteitään. Lisäksi on huomioitava johdanto-osan 48 kappale koskien täytäntöönpanovaltion toimivaltaisen viranomaisen kuulemista.  

Suomessa kieltäytymisperuste tarkoittaisi muun muassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun sääntelyä velvollisuudesta tai oikeudesta kieltäytyä todistamasta, kuten oikeudenkäyntiavustajan ja lääkärin vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvat asiat. Kieltäytymisperuste kattaisi myös tilanteet, joissa määräystä ei voida panna täytäntöön jonkin muun lainsäädäntöön tai Suomea sitovaan kansainväliseen velvoitteeseen sisältyvän koskemattomuuden tai erioikeuden vuoksi. Säännös kattaisi esimerkiksi vieraan valtion diplomaattiseen edustajaan tai edustustoon taikka perustuslaissa säänneltyihin kansanedustajan koskemattomuuteen tai tasavallan presidentin virkatoimia koskevaan syytesuojaan liittyvät tilanteet. Kieltäytymisperusteen käsillä oloa arvioitaessa tulisi huomioida myös se, mitä valtioneuvoston jäsenen vastuun osalta ministerisyytteen edellytyksistä, nostamisesta ja käsittelystä sekä ylempien laillisuusvalvojien oikeudellisesta vastuusta säädetään. Suomen ollessa täytäntöönpanovaltio sovellettaviksi tulisivat myös muun muassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännökset todistajan kieltäytymisoikeudesta ja lähdesuojasta sekä pakkokeinolain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitetut rikoksesta epäillyn läheisiin henkilöihin sekä vaitiolovelvollisuuteen ja -oikeuteen liittyvät takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot. Käytännössä todistajan kieltäytymisoikeutta tai -velvollisuutta koskevat säännökset tulisivat usein sovellettaviksi vasta siinä vaiheessa, kun esittämismääräystä pannaan 16 artiklan mukaisesti täytäntöön. Lopputuloksena kuitenkin olisi kieltäytymistilanteita vastaavasti, ettei määräystä kaikilta osin voitaisi panna täytäntöön. 

Alakohdan b mukaan kieltäytymisperusteena on se, että poikkeustilanteissa on olemassa perusteltu syy katsoa erityisten ja objektiivisten todisteiden pohjalta, että määräyksen täytäntöönpano olisi tapauksen erityiset olosuhteet huomioon ottaen ilmeisessä ristiriidassa SEU 6 artiklassa ja perusoikeuskirjassa vahvistetun asiaan liittyvän perusoikeuden kanssa. Asetuksen johdanto-osan 64 kappaleessa täsmennetään b alakohdan kieltäytymisperustetta.  

Alakohdan c mukaan kieltäytymisperusteena on se, että määräyksen täytäntöönpano olisi vastoin ne bis in idem -periaatetta. Ne bis in idem merkitsee kieltoa tutkia, syyttää ja tuomita toiseen kertaan rikoksesta, josta henkilö on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi. Alakohtaa c selvennetään johdanto-osan 46 kappaleessa.  

Alakohdan d mukaan kieltäytymisperusteena on se, että menettely, jonka johdosta määräys on annettu, ei ole täytäntöönpanovaltion lainsäädännön mukaan rikos, paitsi jos se koskee rikosta, joka on lueteltu liitteessä IV esitettyihin rikosluokkiin kuuluvana ja jonka määräyksen antava viranomainen on maininnut esittämismääräystodistuksessa, jos siitä voi määräyksen antavassa valtiossa seurata vapaudenmenetyksen käsittävä rangaistus tai turvaamistoimenpide, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta. Vastaavan sisältöinen kieltäytymisperuste sisältyy muun muassa EIO-direktiiviin. Alakohdassa kuvattu niin sanottu listarikosmalli, jolloin kaksoisrangaistavuutta ei ole sallittua edellyttää, perustuu siihen, että listassa luetellut rikostyypit ovat laajasti kaikissa jäsenvaltioissa kriminalisoituja, vaikka rikostunnusmerkistöjen yksityiskohdissa on eroja. 

Kaksoisrangaistavuudesta luopumisen merkitys listarikostilanteissa on ennen muuta siinä, ettei täytäntöönpanoviranomaisen käsillä olevassa tapauksessa tarvitse ryhtyä tutkimaan sitä, täyttääkö teko kaikilta osin täytäntöönpanovaltion laissa edellytetyn rikoksen tunnusmerkistön. Muissa kuin listarikoksissa olisi sallittua edellyttää kaksoisrangaistavuutta. Sitä on Suomessa vakiintuneesti sovellettu in abstracto, jolloin riittävää kaksoisrangaistavuuden toteutumiseksi on, että teko vastaavissa olosuhteissa Suomessa tehtynä olisi rangaistavaa. Liitteen IV rikosluokkien listaus vastaa pääosin eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä annetun neuvoston puitepäätöksen 2002/584/YOS (EAW) 2 artiklan 2 kohdan rikosluokkalistausta. 

Lisäksi 12 artiklan osalta on otettava huomioon johdanto-osan 11 kappale, jonka mukaan mitään tässä asetuksessa olevaa ei saisi tulkita siten, että se estäisi täytäntöönpanoviranomaista kieltäytymästä eurooppalaisesta esittämismääräyksestä, jos on syytä objektiivisten seikkojen perusteella katsoa, että eurooppalainen esittämismääräys on annettu jonkun henkilön asettamiseksi syytteeseen tai rankaisemiseksi sillä perusteella, mikä on hänen sukupuolensa, rotunsa tai etninen alkuperänsä, uskontonsa, seksuaalinen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä, kansalaisuutensa, kielensä tai poliittiset mielipiteensä, tai että jokin näistä syistä voisi vahingoittaa hänen asemaansa. 

Artiklan 1 kohtaa voidaan soveltaa suoraan kieltäytymisperusteiden osalta, eivätkä ne edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Tarpeen on kuitenkin säätää täydentävästi kansallisesti 12 artiklan mukaisesta täytäntöönpanoviranomaisesta. Asetuksen johdanto-osan 61 kappaleen mukaan jos 8 artiklan mukaisesti ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle on tehty, täytäntöönpanovaltio voisi säätää kansallisessa lainsäädännössään, että eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpano saattaa edellyttää jonkin täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen osallistumista menettelyyn. 

Kansallisissa tilanteissa liikenne- ja sisältötietojen hankkiminen edellyttää tuomioistuimen luvan lukuun ottamatta tietyin edellytyksin PKL 7 luvun takavarikkotilanteita sisältötietojen hankkimiseksi. Lisäksi tietojen hankkiminen rajat ylittävästi eurooppalaisella esittämismääräyksellä edellyttäisi tuomioistuimen vahvistuksen. Esityksessä katsotaan perustelluksi keskittää 12 artiklan mukaiset täytäntöönpanoviranomaisen tehtävät kieltäytymisperusteiden arvioimiseksi – ottaen samalla huomioon täytäntöönpanoviranomaisen tehtävät - 10 artiklan mukaisesti esittämismääräystodistuksen täytäntöönpanemiseksi yhdelle käräjäoikeudelle. Täytäntöönpanoviranomaisen 10 ja 12 artiklan mukaiset tehtävät liikenne- ja sisältötietojen osalta voivat olla oikeudellisesti erityisen vaativia edellyttäen erityisosaamista, joka voidaan saavuttaa ja ylläpitää vain käytännön työssä. Lisäksi keskittämistä pohdittaessa on myös otettava huomioon, että täytäntöönpanoviranomaisen 10 ja 12 artiklan mukaiset tehtävät tulee käsitellä ja ratkaista asetuksessa edellytetyissä määräajoissa. 

Liikennetieto, lukuun ottamatta asetuksessa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoa, ja sisältötieto ovat arkaluonteisia. Kyseisten tietojen hankkiminen on merkityksellistä erityisesti perustuslain (731/1999) 10 §:ssä turvatun yksityiselämän, henkilötietojen ja luottamuksellisen viestin suojan näkökulmasta. Liikenne- ja sisältötietoja koskevalla eurooppalaisella esittämismääräyksellä voidaan puuttua merkittävästi näiden perusoikeuksien suojaan. Edellä mainitusti myös kansallisesti näiden tietojen hankkiminen viestinnän välittäjän hallusta edellyttää pakkokeinolain 10 luvun mukaisesti tuomioistuimen etukäteisluvan. Näistä syistä esityksestä katsotaan tarpeelliseksi, että 8 artiklan piiriin kuuluvien esittämismääräysten täytäntöönpanossa varmistettaisiin tuomioistuimen osallistuminen menettelyyn. 

Esityksessä ehdotetaan 12 artiklan mukaisten täytäntöönpanoviranomaisen tehtävien keskittämistä Helsingin käräjäoikeuteen (11 §). Täytäntöönpanotoimivallan keskittämistä Helsingin käräjäoikeuteen puoltaa se, että siten turvattaisiin käsiteltävissä asioissa tarvittava erityisasiantuntemus. Muilla paikkakunnilla toimivilla käräjäoikeuksilla ei ole vastaavan laajuista kokemusta EU:n vastavuoroisen tunnustamisen säädöksistä kuin Helsingin käräjäoikeudella. Sääntely olisi myös johdonmukaista suhteessa muuhun EU-lainsäädäntöön, sillä esityksessä ehdotettava keskittämisratkaisu sisältyy myös eräisiin muihin vastavuoroista tunnustamista koskevien Euroopan unionin instrumenttien täytäntöönpanolakeihin, kuten EU-luovuttamislakiin (11 §) ja EIO-lakiin (5 §:n 2 momentti). 

Esityksessä ehdotettu asian käsittelemiseen ja ratkaisemiseen liittyvästä menettelystä on tarkemmin selostettu edellä 10 artiklan yhteydessä. 

Artiklan 2 kohdan mukaan, jos täytäntöönpanoviranomainen esittää jonkin kieltäytymisperusteen 1 kohdan nojalla, sen on ilmoitettava asiasta vastaanottajalle ja määräyksen antavalle viranomaiselle. Vastaanottajan on keskeytettävä eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpano, eikä se saa siirtää tietoa, ja määräyksen antavan viranomaisen on peruutettava määräys.  

Kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Määräyksen antaneen viranomaisen 8 artiklan mukainen ilmoitus tehtäisiin sähköisesti Helsingin käräjäoikeudelle hajautetun tietojärjestelmän välityksellä. Asian käsittelemisen jälkeen Helsingin käräjäoikeus voisi ilmoittaa kieltäytymisperusteeseen vetoamisesta niin ikään sähköisesti hajautetun tietojärjestelmän kautta. 

Artiklan 3 kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisen, jolle on tehty ilmoitus 8 artiklan nojalla, on, ennen kuin se päättää esittää jonkin kieltäytymisperusteen, otettava yhteyttä määräyksen antavaan viranomaiseen jollakin tarkoitukseen soveltuvalla tavalla keskustellakseen toteutettavista aiheellisista toimenpiteistä. Määräyksen antava viranomainen voi tämän perusteella päättää mukauttaa eurooppalaista esittämismääräystä tai peruuttaa sen. Jos tällaisten keskustelujen jälkeen ei päästä ratkaisuun, täytäntöönpanoviranomainen, jolle on tehty ilmoitus 8 artiklan nojalla, voi päättää esittää eurooppalaista esittämismääräystä koskevia kieltäytymisperusteita ja sen on ilmoitettava asiasta määräyksen antavalle viranomaiselle ja vastaanottajalle.  

Kohdasta ei tarkemmin selviä, mitä tarkoitetaan viranomaisten yhteydenpitoon liittyen ”tarkoitukseen soveltuvalla tavalla”. Kohdan voidaan katsoa sisältävän liikkumavaraa eli täytäntöönpanoviranomaisen päätettävissä olisi keino, jolla se olisi yhteydessä määräyksen antavaan viranomaiseen. Kohdasta on tulkittavissa, että kyse voisi olla jossain määrin tarkemmista muodollisuuksista vapaasta yhteydenotosta määräyksen antavaan viranomaiseen. Kyse voisi siten olla esimerkiksi puhelinkeskustelusta. 

Kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Kohta vastaa soveltuvin osin EIO-direktiivin 11 artiklan 4 kohtaa eikä EIO-laissa ole sitä koskevaa sääntelyä erikseen. 

Artiklan 4 kohdan mukaan, jos täytäntöönpanoviranomainen päättää esittää kieltäytymisperusteita 1 kohdan nojalla, se voi mainita, vastustaako se kaiken eurooppalaisessa esittämismääräyksessä pyydetyn tiedon siirtoa tai voidaanko tietoa siirtää vain osittain tai käyttää täytäntöönpanoviranomaisen täsmentämin edellytyksin. 

Artiklan 4 kohdan osalta on tarvetta täydentävälle kansalliselle lainsäädännölle. Esityksessä ehdotetaan, että täydentävä sääntely vastaisi soveltuvin osin EIO-lain 18 §:ää ottaen kuitenkin huomioon myös pakkokeinolain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitetut takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot. Ehdotusta on käsitelty tarkemmin edellä 10 artiklan 4 kohdan yhteydessä. 

Lisäksi artiklan 5 kohdan mukaan, jos täytäntöönpanovaltion viranomaisella on toimivalta luopua tämän artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetusta koskemattomuudesta tai erioikeudesta, määräyksen antava viranomainen voi pyytää täytäntöönpanoviranomaista, jolle on tehty ilmoitus 8 artiklan nojalla, ottamaan yhteyttä mainittuun täytäntöönpanovaltion viranomaiseen pyytääkseen sitä käyttämään tuota toimivaltaa viipymättä. Jos koskemattomuudesta tai erioikeudesta luopuminen kuuluu toisen jäsenvaltion tai kolmannen maan viranomaisen taikka kansainvälisen järjestön toimivaltaan, määräyksen antava viranomainen voi pyytää kyseessä olevaa viranomaista käyttämään tuota toimivaltaa. Kansallisten tapausten osalta on tarpeen tullen huomioitava myös mahdollinen tarve konsultoida ulkoministeriötä.  

Kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 13 artikla koskee käyttäjälle ilmoittamista ja luottamuksellisuutta. Artiklan sisältöä selvennetään myös johdanto-osan 67 kappaleessa.  

Artiklan 1 kohdan mukaan pääsääntönä on henkilön, jonka tietoja pyydetään, ilman aiheetonta viivytystä tapahtuva ilmoittaminen. Kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä.  

Artiklan 2 kohdan mukaan mahdollista on kuitenkin ilmoituksesta poiketa kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Kohdan mukaan ilmoituksen antamista voidaan viivyttää, rajoittaa tai jopa jättää tekemättä siltä osin ja niin pitkäksi aikaa kuin direktiivin (EU) 2016/680 13 artiklan 3 kohdan edellytykset täyttyvät, jolloin määräyksen antavan viranomaisen on ilmoitettava asiakirja-aineistossa syyt viivytykseen, rajoitukseen tai ilmoituksen tekemättä jättämiseen. Myös esittämismääräystodistukseen on lisättävä lyhyet perustelut.  

Kohdassa viitatun direktiivin (EU) 2016/680 (jäljempänä rikosasioiden tietosuoja­direktiivi) 13 artikla koskee rekisteröidyn saataville asetettavia tai hänelle annettavia tietoja. Artiklan 3 kohta sisältää yleiset reunaehdot jäsenvaltioiden lainsäädäntätoimenpiteille, joilla viivytetään, rajoitetaan tai jätetään kokonaan tekemättä artiklan mukainen ilmoitus rekisteröidylle. Tämä voi olla mahdollista siltä osin ja niin pitkäksi aikaa kuin tällainen toimenpide on välttämätön ja oikeasuhteinen demokraattisessa yhteiskunnassa ottaen huomioon luonnollisen henkilön perusoikeudet ja oikeutetut edut, jotta muun muassa vältetään tuottamasta haittaa rikosten ennalta estämiselle, paljastamiselle, tutkimiselle tai rikoksiin liittyville syytetoimille taikka rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanolle, yleisen turvallisuuden suojelemiseksi, kansallisen turvallisuuden suojelemiseksi tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien suojaamiseksi. 

Rikosasioiden tietosuojadirektiivi on pantu kansallisesti täytäntöön rikosasioiden tietosuojalailla. Direktiivin 13 artikla on pantu täytäntöön rikosasioiden tietosuojalain 22 §:ssä, jonka 2 momentissa säädetään mahdollisuuksista rajoittaa selosteen ja muiden tarpeellisten tietojen antamista kokonaan tai osittain, mikäli se on välttämätöntä ja oikeasuhteista rikosasioiden tietosuojalain 28 §:ssä mainittujen tarkoituksen varmistamiseksi. Edellä mainittu säännös on tarkoitettu koskemaan nimenomaan rikosasioiden tietosuojadirektiivin 13 artiklan 2 kohdassa mainittuja tilanteita ja yksittäistapauksia (kts. myös HE 31/2018 vp, s. 49).  

Rikosasioiden tietosuojalaki on yleislaki, jonka sääntelystä voidaan poiketa erityislainsäädännössä, ja se on tarkoitettu täydennettäväksi hallinnonalojen erityissääntelyllä (HE 31/2018 vp, s. 75). Huomioiden lain luonne yleislakina sekä e-evidence-asetuksen yksityiskohtaiset velvoitteet käyttäjälle ilmoittamisesta kaikkien tietoluokkien osalta, asetuksen 13 artiklan 2 kohdan osalta arvioidaan tarpeelliseksi ehdottaa kansalliseen täydentävään lainsäädäntöön sääntelyä, joka mahdollistaisi e-evidence­asetuksen 13 artiklan 1 kohdasta poikkeamisen (ks. kansallisen liikkumavaran käytöstä tarkemmin jakso 11.6.1). Kansallisessa sääntelyssä olisi kiinnitettävä huomiota siihen, että direktiivissä säädetty minimitaso henkilötietojen suojalle ei heikenny. Arviointia tulee tehdä perustuslain 10 §:n 1 momentin ja 21 §:n ohella myös EU:n perusoikeuskirjan 8 ja 52(1) artiklan valossa, huomioiden muun muassa perustuslakivaliokunnan sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Edelleen tulee varmistua siitä, että e-evidence-asetuksen 13 artiklassa säädetyt reunaehdot ilmoittamisesta poikkeamiseen täyttyvät (ks. tarkemmin säännöskohtaiset perustelut ja jakso 11.6.1). 

E-evidence-asetuksen 13 artiklan 3 kohdan mukaan ilmoittaessaan asiasta henkilölle, jonka tietoja pyydetään, tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla määräyksen antavan viranomaisen on annettava myös tietoa 18 artiklan nojalla saatavilla olevista oikeussuojakeinoista. Kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Oikeussuojakeinoja koskevaa 18 artiklaa käsitellään tarkemmin jäljempänä.  

Lisäksi artiklan 4 kohdan mukaan vastaanottajien ja, jos kyseessä on eri henkilö, palveluntarjoajien on toteutettava tarvittavat alan kehityksen huipputasoa edustavat operatiiviset ja tekniset toimenpiteet esittämis- tai säilyttämismääräystodistuksen sekä esitetyn tai säilytetyn tiedon luottamuksellisuuden, salassapidon ja eheyden varmistamiseksi. Asetuksen johdanto-osassa ei selvennetä 4 kohtaa tarkemmin.  

Asetuksessa tai sen 13 artiklassa ei säädetä esittämis- ja säilyttämismääräysten antamiseen ja täytäntöönpanomenettelyyn liittyvästä luottamuksellisuudesta viranomaistoiminnan suhteen. Esimerkiksi EIO-direktiivin 19 artiklassa säädetään erikseen tältä osin luottamuksellisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asetuksen mukaisessa menettelyssä jäsenvaltioiden olisi toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että määräyksen antanut viranomainen ja täytäntöönpanoviranomainen ottavat tai voivat ottaa tutkinnan luottamuksellisuuden asianmukaisesti huomioon asetuksen mukaisessa menettelyssä. Koska asetuksessa ei asiasta tarkemmin säädetä, voidaan katsoa, että siitä säätäminen on jätetty kansallisen lainsäädännön perusteella säädettäväksi sisältäen näin kansallista liikkumavaraa. Lähtökohtana on kuitenkin, että asetuksen mukaiset määräykset eivät ole julkisia täytäntöönpanovaltiossa. 

Suomessa sovellettavat säännökset sisältyvät erityisesti viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettuun lakiin (621/1999), oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettuun lakiin (370/2007, jäljempänä myös YtJulkL) sekä esitutkintalakiin, poliisilakiin ja syyttäjälaitoksesta annettuun lakiin. 

Voimassa olevan EIO-lain 25 § sisältää säännöksen salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta sekä tietojen käyttöä koskevista rajoituksista. Pykälän 1 momentin mukaan toisen Euroopan unionin jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen Suomeen toimittamaan tutkintamääräykseen ja sen täytäntöönpanoon Suomessa sovelletaan, mitä Suomessa vastaavassa asiassa säädetään salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta ja tiedonsaantioikeudesta. Pykälän 2 momentin mukaan Suomen toimivaltaisen viranomaisen antaman tutkintamääräyksen käsittelyyn tuomioistuimessa sekä Suomen toimivaltaisen viranomaisen antaman tutkintamääräyksen perusteella Suomeen toimitettuihin todisteisiin, asiakirjoihin ja tietoihin Suomessa sovelletaan, mitä Suomessa vastaavassa asiassa säädetään salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta ja tiedonsaantioikeudesta. Pykälän 3 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, on noudatettava niitä ehtoja ja menettelyjä, jotka toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomainen on asettanut salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta tai tietojen käytön rajoituksista. Pykälän 4 momentin mukaan, kun syyttäjä 22 §:n 1 momentin perusteella saa vahvistettavaksi tutkintamääräyksen, hänen vaitiolovelvollisuuteensa ja vaitiolo-oikeuteensa sovelletaan, mitä säädetään esitutkintaviranomaisen vaitiolovelvollisuudesta ja vaitiolo-oikeudesta. 

Voimassa olevan lain lähtökohtana voidaan näin ollen katsoa olevan, että toisen valtion Suomeen toimittamien asiakirjojen ja tallenteiden julkisuus määräytyy samalla tavoin kuin se määräytyisi, jos kyse olisi vastaavista kansallisista asiakirjoista tai tallenteista. 

Vastaavan kansallisen julkisuuslainsäädännön soveltamista voidaan pitää lainsoveltajan kannalta selkeänä ratkaisuna, koska sovellettava lainsäädäntö pystyttäisiin tällä tavoin määrittämään. Ratkaisu kuitenkin edellyttäisi, että kansalliseen asetusta täydentävään sääntelyyn otettaisiin tätä koskeva selventävä säännös. 

Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:ssä säädetään salassa pidettävistä asiakirjoista. Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä, muun ohella asiakirjat, jotka koskevat Suomen suhteita toiseen valtioon tai kansainväliseen järjestöön, asiakirjat, jotka liittyvät kansainvälisessä lainkäyttö- tai tutkintaelimessä tai muussa kansainvälisessä toimielimessä käsiteltävään asiaan, ja asiakirjat, jotka koskevat Suomen valtion, Suomen kansalaisten, Suomessa oleskelevien henkilöiden tai Suomessa toimivien yhteisöjen suhteita toisen valtion viranomaisiin, henkilöihin tai yhteisöihin. Mainitut asiakirjat ovat kuitenkin salassa pidettäviä ainoastaan, jos tiedon antaminen niistä aiheuttaisi vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille tai edellytyksille toimia kansainvälisessä yhteistyössä. 

Asetuksen soveltamisalaan kuuluvien eurooppalaisten esittämismääräysten ja eurooppalaisten säilyttämismääräysten sekä niiden täytäntöönpanoon liittyvien asiakirjojen ja muiden tietojen ei voida katsoa olevan säännöksessä tarkoitettua sellaista kansainvälistä yhteistyötä, jota koskevan tiedon antaminen vahingoittaisi Suomen kansainvälisiä suhteita. Eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamisessa olisi kyse EU:n jäsenvaltioiden viranomaisten välisestä yhteistyöstä, mikäli täytäntöönpanovaltion toimivaltainen viranomainen olisi mukana menettelyssä asetuksen täytäntöönpanoa koskevan sääntelyn mukaisesti. Siinä tarkoitettujen asiakirjojen mahdolliset salassapitoperusteet liittyvät esimerkiksi rikostutkinnan turvaamiseen, josta säädetään julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 3–5 kohdassa. Salassapito voisi perustua myös esimerkiksi momentin 20, 23 ja 31 kohtiin. Kuten edellä on todettu, esityksessä ehdotetaan, että julkisuuslainsäädäntöä sovellettaisiin kuten vastaavassa kansallisessa asiassa. Poikkeuksellisesti yksittäinen rikosasia saattaisi kuitenkin olla sellainen, että sen salassapitoon voitaisiin joutua soveltamaan julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 2 kohtaa. Tällöin kyse olisi kuitenkin kyseisen rikosasian poikkeuksellisesta luonteesta, eikä siitä, että kyse on jäsenvaltioiden välisestä rikosoikeusapuyhteistyöstä. 

E-evidence-asetuksen mukaisessa menettelyssä perusteltua olisi, että Suomen toimiessa täytäntöönpanovaltiona, toisen jäsenvaltion antamiin määräyksiin liittyviin tietoihin ja sisältöön sekä niitä koskeviin täytäntöönpanoviranomaisen päätöksiin sovellettaisiin julkisuuslainsäädäntöä siten kuin sitä sovellettaisiin vastaavassa kansallisessa tilanteessa. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi, että toisen jäsenvaltion esitutkintavaiheessa tekemään esittämis- tai säilyttämismääräykseen, jossa pyydetään tietojen esittämistä tai säilyttämistä, sovellettaisiin sitä julkisuuslainsäädäntöä, jota sovellettaisiin, jos kansallinen viranomainen olisi määräysten antajana. Vastaavasti, jos käräjäoikeus käsittelisi täytäntöönpanoon liittyen toisen jäsenvaltion esittämismääräystä, esittämismääräykseen sovellettaisiin sitä julkisuuslainsäädäntöä, jota sovellettaisiin, jos kansallinen viranomainen suorittaisi tietojen hankinnan. 

Lisäksi perusteltuna voidaan pitää, että vastaavan kansallisen lainsäädännön noudattamisen periaatetta olisi perusteltua soveltaa myös siihen julkisuuslainsäädäntöön, jota sovellettaisiin Suomessa tapahtuvaan määräyksen täytäntöönpanoon liittyviin asiakirjoihin. Vastaavasti olisi perusteltua, että periaatetta sovellettaisiin myös itse toimenpiteiden julkisuuteen. Tuomioistuinten osalta säännökset sekä oikeudenkäynnin että oikeudenkäyntiasiakirjojen julkisuudesta sisältyvät oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettuun lakiin ja julkisuuslakiin. Esitutkinnan osalta säännöksiä sisältyy sekä julkisuuslakiin että esitutkintalakiin. 

Vastaavasti niissä tilanteissa, joissa Suomi on määräyksen antanut jäsenvaltio, toisen jäsenvaltion täytäntöönpanoviranomaisen tai palveluntarjoajan Suomeen toimittamiin tietoihin sovellettaisiin julkisuuslainsäädäntöä, jota olisi sovellettava vastaavassa kansallisessa tilanteessa. Tämä tarkoittaisi, että jos Suomen toimivaltainen viranomainen olisi esittämismääräyksessä pyytänyt tietoja toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevalta palveluntarjoajalta, toisen jäsenvaltion täytäntöönpanoviranomaisen toimittamiin sekä palveluntarjoajan toimittamiin tietoihin, olisi sovellettava samaa julkisuuslainsäädäntöä kuin jota sovellettaisiin, jos kyse olisi kansallisesta tapauksesta. Sama soveltuisi myös tuomioistuinten toimintaan sekä määräysten antamiseen että täytäntöönpanomenettelyyn liittyen. 

Ehdotuksen mukaan mainittuja vastaavia kansallisia säännöksiä sovellettaisiin myös asianosaisjulkisuuden osalta. 

E-evidence-asetuksen 12 artiklan 4 kohdan mukaan, jos täytäntöönpanoviranomainen päättää esittää kieltäytymisperusteita 1 kohdan nojalla, se voi mainita, vastustaako se kaiken eurooppalaisessa esittämismääräyksessä pyydetyn tiedon siirtoa tai voidaanko tietoa siirtää vain osittain tai käyttää täytäntöönpanoviranomaisen täsmentämin edellytyksin. Kohdan mukaisesti täytäntöönpanovaltion toimivaltainen viranomainen voi asettaa ehtoja esittämismääräyksellä hankittavien tietojen osalta. Näin ollen Suomen tulisi määräyksen antaneena valtiona ottaa huomioon täytäntöönpanovaltion osoittaman menettelyn tai asettamat ehdot. 

Koska asetuksessa ei nimenomaisesti säännellä määräyksiin liittyvästä luottamuksellisuudesta ja salassapidosta viranomaisyhteistyön osalta, perusteltuna voidaan pitää, että tilanteessa, jossa Suomen toimivaltainen viranomainen vastaanottaa toisen jäsenvaltion määräyksen, se voisi tarvittaessa ilmoittaa, että Suomessa määräykseen sovelletaan kansallista julkisuuslainsäädäntöä. Saatuaan ilmoituksen määräyksen antanut jäsenvaltio voisi tarvittaessa asettaa tietojen julkisuutta koskevia ehtoja. Samoin voitaneen tarvittaessa tehdä, kun täytäntöönpanovaltio toimittaa tietoja Suomeen vaikka asetus ei sisällä asiasta säännöksiä. Edellä mainitusti lähtökohtana on kuitenkin, että määräykset eivät olisi julkisia täytäntöönpanovaltiossa. 

Edellä esitetyn perusteella katsotaan tarkoituksenmukaiseksi selventävän säännöksen lisäämistä asetusta täydentävään kansalliseen lainsäädäntöön (23 §). Sääntely vastaisi soveltuvin osin EIO-lain 25 §:ää, pois lukien sen 4 momenttia. Säännöksessä olisi kyse salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta sekä tietojen käyttöä koskevista rajoituksista sekä kun Suomi toimisi asetuksen mukaisena määräyksen antavana valtiona että täytäntöönpanovaltiona. 

Julkisuuslakia sovelletaan viranomaisten toimintaan. Lain salassapitosäännökset eivät kuitenkaan koske vain viranomaisia ja virkamiehiä. Julkisuuslain 23 §:ssä säädetty vaitiolovelvollisuus koskee muun ohella myös sitä, joka on saanut salassa pidettäviä tietoja lain nojalla. Kuten julkisuuslain 23 §:n 1 momentista käy ilmi, asiakirjasalaisuus merkitsee itse asiakirjaa koskevan salassapitovelvollisuuden lisäksi myös kieltoa ilmaista salassa pidettävän asiakirjan sisältö muulla tavalla. 

Luottamuksellisuuden huomioon ottamiseen kansallisessa lainsäädännössä liittyy myös julkisuuslain 35 §:n säännös, jonka mukaan rangaistus 22 §:ssä säädetyn asiakirjan salassa pitämistä koskevan velvollisuuden sekä 23 §:ssä säädetyn vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta tuomitaan rikoslain 40 luvun 5 §:n mukaan, jollei teko ole rangaistava rikoslain 38 luvun 1 tai 2 §:n mukaan tai jollei siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. 

Asetuksen 14 artikla koskee kustannusten korvaamista. Kysymys on nimenomaan määräykseen vastaamisesta aiheutuvien kustannusten korvaamisesta. Artiklan mukaan palveluntarjoaja voi vaatia korvausta sille aiheutuneista kustannuksista määräyksen antavalta valtiolta, jos tällaisesta mahdollisuudesta säädetään määräyksen antavan valtion kansallisessa lainsäädännössä kansallisten määräysten osalta vastaavissa tilanteissa, mainitun valtion kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle korvauksia koskevista kansallisista säännöistään, ja komissio julkistaa ne.  

Artiklaa ei sovelleta 25 artiklassa tarkoitetun hajautetun tietojärjestelmän kustannusten korvaamiseen, vaan näistä kustannuksista vastaa 23 artiklan 5 kohdan mukaisesti palveluntarjoajat. 

Artiklan sisältöä selvennetään johdanto-osan 68 kappaleessa. Asetus ei edellytä kustannusten korvaamista koskevan kansallisen lainsäädännön muuttamista. 

Suomessa esimerkiksi PKL 10:64 §:ssä säädetään korvauksista teleyrityksille. Säännöksen mukaan teleyrityksillä on oikeus saada valtion varoista korvaus pakkokeinolain 10 luvussa tarkoitetusta viranomaisten avustamisesta ja tietojen antamisesta aiheutuneista välittömistä kustannuksista siten kuin SVPL:n 299 §:ssä säädetään. Korvauksen maksamisesta päättää tutkinnan suorittaneen esitutkintaviranomaisen yksikkö. Pykälässä säädetään myös kustannusten korvausta koskevan päätöksen oikaisun vaatimisoikeudesta hallintolain (434/2003) ja oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain (808/2019) mukaisesti. 

SVPL:n 299 §:n mukaan teleyrityksillä on oikeus saada valtion varoista korvaus yksinomaan viranomaisen avustamiseksi hankittujen järjestelmien, laitteistojen ja ohjelmistojen investoinneista ja ylläpidosta aiheutuneista välittömistä kustannuksista (1 momentti). Kustannusten korvaamisesta päättää tarvittaessa Liikenne- ja viestintävirasto. Korvauksen maksaa viranomainen, jonka avustamiseksi hankinta on tehty (2 momentti). Teleyritys ei saa käyttää viranomaisen korvaamia järjestelmiä, laitteistoja tai ohjelmistoja kaupalliseen toimintaansa, ellei siitä ole nimenomaisesti sovittu viranomaisen ja teleyrityksen välillä (3 momentti). Teleyrityksellä tarkoitetaan sitä, joka tarjoaa verkkopalvelua tai viestintäpalvelua ennalta rajaamattomalle käyttäjäpiirille eli harjoittaa yleistä teletoimintaa (SVPL 3 §:n 27 kohta). Lain esitöiden mukaan teleyritys saisi korvauksen järjestelmien, laitteistojen ja ohjelmistojen ylläpidosta, kuten ohjelmistojen päivityksistä ja huollosta aiheutuvista kuluista, mutta sen sijaan järjestelmien, laitteistojen ja ohjelmistojen käytöstä aiheutuvia henkilöstökuluja ei korvattaisi (HE 221/2013 vp, s. 213 ja 214). 

Edellä mainitusti SVPL:n mukaisesti oikeus saada valtion varoista korvausta ei koske järjestelmien, laitteistojen ja ohjelmistojen käytöstä aiheutuvia henkilökuluja. Suomessa palveluntarjoajalla ei siten ole mahdollista vaatia korvausta sille eurooppalaiseen esittämismääräykseen tai eurooppalaiseen säilyttämismääräykseen vastaamisesta aiheutuneista kustannuksista. Vain järjestelmäinvestoinnit korvattaisiin. 

Edellä selostetusti Suomessa ei säädetä 14 artiklan mukaisesta palveluntarjoajan mahdollisuudesta vaatia korvausta sille eurooppalaiseen esittämismääräykseen tai eurooppalaiseen säilyttämismääräykseen vastaamisesta aiheutuneista kustannuksista tai 23 artiklan 5 kohdassa myöhemmin selvitettävin tavoin hajautetun tietojärjestelmän käyttöönotosta aiheutuvista kustannuksista. Artikla ei edellytä täydentävää kansallista sääntelyä. 

III Luku Seuraamukset ja täytäntöönpano

Asetuksen 15 artiklassa säädetään seuraamuksista. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä 10 ja 11 artiklan sekä 13 artiklan 4 kohdan säännösten rikkomiseen sovellettavista taloudellisista seuraamuksista 16 artiklan 10 kohdan mukaisesti ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet niiden täytäntöönpanon varmistamiseksi, sanotun kuitenkaan rajoittamatta rikosoikeudellisten seuraamusten määräämisestä annetun kansallisen lainsäädännön soveltamista. Taloudellisten seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että voidaan määrätä taloudellisia seuraamuksia, jotka ovat enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava nämä säännökset ja toimenpiteet komissiolle viipymättä, ja jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle kaikki niitä koskevat myöhemmät muutokset viipymättä.  

Kohdan mukaisesti asetus edellyttää edellä mainittujen artiklojen mukaisten velvollisuuksien rikkomisen sanktioinnin. Tältä osin asetus ei sisällä kansallista liikkumavaraa. Kansallisesti ei tosin ehdoteta myöskään sanktioitavaksi enempää kuin mitä asetus edellyttää (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.1). 

Artiklan 2 kohdan mukaan palveluntarjoajia ei saa asettaa vastuuseen jäsenvaltioissa niiden käyttäjille tai kolmansille osapuolille aiheutuneesta vahingosta, joka on seurausta yksinomaan esittämis- tai säilyttämismääräystodistuksen vilpittömässä mielessä tapahtuneesta noudattamisesta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tietosuojavelvoitteita.  

Asetuksen johdanto-osan 70 kappaleessa selvennetään seuraamusten määräämisessä tehtävää arviointia. Arvioidessaan yksittäistapauksessa asianmukaista taloudellista seuraamusta toimivaltaisten viranomaisten olisi otettava huomioon kaikki asiaankuuluvat olosuhteet, kuten rikkomisen luonne, vakavuus ja kesto, onko rikkominen ollut tahallista vai tuottamuksellista, onko palveluntarjoaja asetettu vastuuseen vastaavista aiemmista rikkomisista sekä rikkomisesta vastuuseen asetetun palveluntarjoajan taloudellinen vahvuus. Kappaleen mukaan poikkeuksellisissa olosuhteissa tällainen arviointi voisi johtaa siihen, että täytäntöönpanoviranomainen päättää olla määräämättä taloudellisia seuraamuksia. Tältä osin on tarpeen kiinnittää erityisesti huomiota mikroyrityksiin, jotka jättävät noudattamatta eurooppalaista esittämismääräystä tai eurooppalaista säilyttämismääräystä hätätapauksessa sen vuoksi, että niiltä puuttuu henkilöresursseja virka-ajan ulkopuolella, jos tiedot toimitetaan ilman aiheetonta viivytystä. 

Huomionarvoista on, että artiklan 1 kohdan mukaisesti siinä erikseen mainittujen säännösten rikkomiseen sovellettavista taloudellisista seuraamuksista on säädettävä asetuksen 16 artiklan 10 kohdan mukaisesti. Kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisen on määrättävä taloudellinen seuraamus 15 artiklan mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että täytäntöönpanoviranomainen olisi vastuussa seuraamusten määräämisestä. Kohdan ei kuitenkaan katsota poissulkevan sitä, että esimerkiksi täytäntöönpanoviranomaisen vaatimuksesta tai esityksestä joku toinen kansallisesti toimivaltainen taho osallistuisi seuraamusmaksun määräämismenettelyyn (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.3.5). 

EU-sääntelystä on seurannut enenevissä määrin rangaistusluonteisten hallinnollisten seuraamusten käytön lisääntymistä. Tällaisia rangaistusluontoisia hallinnollisia seuraamuksia ovat muun muassa erilaiset rikkomus- tai seuraamusmaksut, jotka voivat olla vähimmäis- tai enimmäismäärältään euromääräisesti rajattuja tai toisaalta perustua tapauskohtaisesti seuraamusmaksun kohteen liikevaihtoon. Suomen kansallisessa lainsäädännössä ei ole säädetty esittämis- tai säilyttämismääräyksiä koskevien velvoitteiden rikkomisesta seuraavista liikevaihtoperusteisista seuraamuksista. Kansallinen lainsäädäntö sisältää kuitenkin muutoin asetusta vastaavanlaista sääntelyä, jossa oikeushenkilölle voidaan määrätä hallinnollisia seuraamusmaksuja EU-sääntelyn mukaisten velvoitteiden rikkomisesta tai laiminlyönnistä. Esimerkkeinä vastaavanlaisesta sääntelystä on tietosuojalaki (1050/2018, 24), verkossa tapahtuvaan terroristisen sisällön levittämiseen puuttumisesta annettu laki (99/2023, 3–7 §, jäljempänä TCO-laki), verkon välityspalveluiden valvonnasta annettu laki (18/2024, 3 luku), kilpailulaki (948/2011, 13 a § ja 37 a §) sekä laki Finanssivalvonnasta (878/2008, 41 §), joissa kussakin on säädetty asetusta vastaavasti liikevaihtoperusteisesta hallinnollisesta seuraamusmaksusta erilaisin toteutustavoin. 

Liikevaihtoperusteisten seuraamusmaksujen ohella kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa myös tilannekohtaisesti uhkasakon asettamisen jonkin asetetun velvoitteen noudattamisen tehostamiseksi. Uhkasakon käyttämisestä säädetään muun muassa Tullin rikoksentorjunnasta annetussa laissa (2:14 §) sekä sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa (332 §). Joissakin tapauksissa EU-asetus saattaa edellyttää jäsenvaltioita erillisesti uhkasakon ja muun seuraamusmaksun säätämistä. Näin on esimerkiksi edellytetty digitaalisten palvelujen sisämarkkinoista ja direktiivin 2000/31/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2022/2065 (jäljempänä digipalveluasetus) kohdalla. Uhkasakkomenettelyä, joka kattaa uhkasakon asettamisen sekä sen mahdollisen tuomitsemisen maksettavaksi, ei ole tarkoitettu rangaistuksenluonteisiksi seuraamuksiksi, vaan menettelyn tavoitteena on varmistaa päävelvoitteen noudattaminen ja siten lainmukaisen oikeustilan aikaansaaminen (KHO 2016:96). E-evidence-asetuksen mukaisilla taloudellisilla seuraamuksilla ei arvioida tarkoitettavan uhkasakkolain (1113/1990) mukaista uhkasakkomenettelyä. 

E-evidence-asetus ei edellytä myöskään rikosoikeudellisten seuraamusten säätämistä, tosin sillä ei myöskään rajoiteta rikosoikeudellisten seuraamusten määräämisestä annetun kansallisen lainsäädännön soveltamista. Rikoslain 9 luvussa säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Oikeushenkilö voidaan tuomita rikoksen johdosta yhteisösakkoon, jos se on rikoslaissa säädetty rikoksen seuraamukseksi. Rangaistusluonteisessa hallinnollisessa seuraamusmaksussa ei ole kyse rikosoikeudellisesta rangaistuksesta, vaikkakin ne ovat asiallisesti rinnastettavissa toisiinsa (HE 241/2022 vp, s. 48). Yhteisösakko tuomitaan määräeuroin siten, että sen alin määrä voi olla 850 ja ylin määrä 850 000 euroa. Hallinnollisena sanktiona rangaistusluonteinen seuraamusmaksu voi sen sijaan olla sidottu liikevaihtoon siten, että maksun ylärajaa ei ole sidottu mihinkään euromäärään. Yhteisösakkoa koskevan sääntelyn ei katsota soveltuvan asetuksen tarkoittamaksi taloudelliseksi liikevaihtoperusteiseksi seuraamukseksi, koska asetuksen mukainen seuraamus ei ole rikosperusteinen. Asetuksen velvollisuuksien rikkomista ei ole Suomessa kriminalisoitu (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.2). 

Hallinnollisten seuraamusmaksujen määrääminen on osoitettu vaihtelevasti sääntelystä ja muun muassa seuraamusmaksujen määrästä riippuen esimerkiksi yksittäisen virkamiehen, tehtävää varten perustetun monijäsenisen seuraamuskollegion tai markkinaoikeuden tehtäväksi. Liikevaihtoperusteisista hallinnollisista seuraamuksista edellä annettujen esimerkkien kohdalla suuressa osassa seuraamusmaksujen määräämistoimivalta on osoitettu kollegiaaliseen päätöksentekoon.  

Seuraamusmaksusääntelyn osalta on otettava huomioon perustuslakivaliokunnan asiaan liittyvä vakiintunut lausuntokäytäntö. Seuraamusmaksusääntelyyn liittyvää perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöä on tarkemmin selostettu jäljempänä säätämisjärjestysperusteluissa jaksossa 11.4. 

E-evidence-asetukseen liittyvän täydentävän sääntelyn yhteydessä on siten huomioitava tarve säätää määräämistoimivallan lisäksi myös kansallisesti seuraamusmaksun kohteen käytössä olevista oikeusturvajärjestelyistä, seuraamusmaksun määräämisoikeuden vanhentumisesta sekä täytäntöönpanosta.  

Perustuslakivaliokunta on pitänyt ongelmallisena sitä, että yksittäinen virkamies voisi määrätä itsenäisesti erittäin korkean hallinnollisen seuraamusmaksun, ja todennut tällaiseen asiaan liittyvän korostunut oikeusturvan tarve (PeVL 37/2021 vp, kohta 38 sekä siinä viitatut). Määräämismenettelyn asianmukaisuutta, riippumattomuutta ja puolueettomuutta turvaa perustuslain 21 §:n edellyttämällä tavalla se, että seuraamusmaksun määräämisestä päättäminen säädetään monijäsenisen elimen tehtäväksi. Tällaista on pidetty valiokunnan arvion mukaan edellytyksenä lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä (PeVL 14/2018 vp, s. 19). Asiaan liittyvää perustuslakivaliokunnan käytäntöä on selostettu tarkemmin säätämisjärjestysperusteluissa jaksossa 11.4.3.5. 

Seuraamustoimivalta on osoitettu monijäseniselle toimielimelle tietosuojalaissa (24 §), Finanssivalvonnasta annetussa laissa (10 §) sekä verkossa tapahtuvaan terroristisen sisällön levittämiseen puuttumisesta annetussa laissa (3 §). Toimivalta on osoitettu erilliselle seuraamuskollegiolle tai Finanssivalvonnan tapauksessa sen johtokunnalle. Sääntely ei tältä osin ole täysin yhteismitallista. Tyypillisesti on kuitenkin säädetty – myös valtiosääntöisistä syistä – monijäsenisen toimielimen hallinnollisesta asemasta, tehtävistä, toimikaudesta, kokoonpanosta, jäsenten kelpoisuudesta, jäsenten nimeämisestä, jäsenten riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta sekä päätöksenteosta mukaan lukien esittelymenettely. Perustuslakivaliokunta ei ole pitänyt kollegio-nimikettä kovin onnistuneena, mutta perustuslaista ei johdu esteitä sen käyttämiselle (PeVL 24/2018 vp, s. 3). 

Lisäksi EU-sääntelystä seuraavan seuraamusmaksun määrään liittyvän kansallisen liikkumavaran arvioinnin osalta on otettava huomioon vastaavuusperiaate. Tällä tarkoitetaan sitä, että uudesta EU-sääntelystä aihetuvan seuraamusmaksun määrään liittyvän arvioinnin osalta tulisi ottaa huomioon mahdollinen vastaava kansallinen seuraamusmaksun määrään liittyvä sääntely. Edellä todetulla tavalla Suomen kansallisessa lainsäädännössä ei ole säädetty esittämis- tai säilyttämismääräyksiä koskevien velvoitteiden rikkomisesta seuraavista liikevaihtoperusteisista seuraamuksista, mutta vertailukohtaa voidaan hakea muusta vastaavanlaisesta kansallisesta lainsäädännöstä. 

Lisäksi sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 334 a §:n mukaisesti Liikenne- ja viestintävirasto voi määrätä seuraamusmaksun asetuksen (EU) 2022/868 eurooppalaisen datan hallinnoinnista ja asetuksen (EU) 2018/1724 muuttamisesta (jäljempänä datahallinta-asetus) 10 artiklassa tarkoitetun datan välityspalvelun tarjoajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö velvoitetta, joka koskee mainitun asetuksen 11 artiklassa säädettyä datan välityspalvelun tarjoajan ilmoitusvelvollisuutta nimetä laillinen edustaja. Pykälän mukaan määrättävä seuraamusmaksu voi olla vähintään 1 000 euroa ja enintään 100 000 euroa. Lisäksi pykälässä erikseen säädetään seuraamusmaksun suuruuden arvioimiseen perustuvasta kokonaisarviosta ja siitä, milloin seuraamusmaksu jätetään määräämättä. 

TCO-laissa on määritelty erillisesti oikeus- ja luonnolliselle henkilöille määrättävän seuraamusmaksun vähimmäis- ja enimmäismäärä euroissa (4 §: Oikeushenkilölle määrättävä seuraamusmaksu on vähintään 1 000 euroa ja enintään 100 000 euroa, luonnolliselle henkilölle määrättävä seuraamusmaksu on vähintään 500 euroa ja enintään 10 000 euroa.). Mikäli kyse on kuitenkin velvoitteiden systemaattisesta ja jatkuvasta noudattamatta jättämisestä, seuraamusmaksu on liikevaihtoperusteinen. Tällöin seuraamusmaksu on enintään neljä prosenttia säilytyspalvelun tarjoajan edellisen tilikauden kokonaisliikevaihdosta. Liikevaihtoon perustuvan seuraamusmaksun osalta e-evidence-asetuksen 15 artiklassa ei ole TCO-asetuksen 18 artiklan 3 kohdan mukaisesti eroteltu sitä, että liikevaihtoperusteinen seuraamus tulisi määrättäväksi vain velvoitteiden systemaattisesta ja jatkuvasta noudattamatta jättämisestä. TCO-lakiin on otettu täydentävät säännökset seuraamusmaksun määräämättä jättämisestä, sen määräämisoikeuden vanhentumisesta sekä maksun täytäntöönpanosta. 

TCO-lakia säädettäessä on huomioitu, että asetuksen nojalla määrättävät seuraamusmaksut ovat tietosuoja-asetuksen nojalla määrättäviin seuraamusmaksuihin verrattuna alhaiset. Seuraamusmaksujen on kuitenkin tästä huolimatta arvioitu olevan huomattavan suuria yksittäisen virkamiehen päätettäviksi, jolloin seuraamusmaksun määräämismenettelyn asianmukaisuus, riippumattomuus ja puolueettomuus ovat edellyttäneet kollegion määräävän maksuista (HE 241/2022 vp, s. 27–28).  

TCO-asetuksen velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi Poliisihallituksen yhteyteen perustetaan seuraamusmaksuista määräävä seuraamuskollegio, joka kokoontuu tarvittaessa. Vaikka sellaista monijäsenistä toimielintä, jolle tarkoitettujen seuraamusmaksujen määrääminen luontevasti sopisi, ei ollut valmiiksi, seuraamusmaksujen määräämisen ei katsottu olevan täysin uusi tehtävä poliisille (HE 241/2022 vp, s. 35). 

E-evidence-asetus ei edellä mainitusti edellytä seuraamuskollegion perustamista. EU-sääntelyn mahdollistaessa merkittävän seuraamusmaksujen määräämisen, olisi toimivalta perustuslakivaliokunnan näkemykset huomioiden osoitettava kuitenkin pääsääntöisesti monijäseniselle toimielimelle. Vaatimukset johtuvat perustuslain 119 §:n 2 momentista (ks. tarkemmin säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.3.5). 

E-evidence-asetuksen mukaisten toimivaltaisten täytäntöönpanoviranomaisten osalta esityksessä ehdotetaan, että päävastuullinen täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi, lukuun ottamatta 8 artiklan mukaisia tilanteita, joiden osalta esityksessä ehdotetaan toimivaltaiseksi täytäntöönpanoviranomaiseksi Helsingin käräjäoikeutta. Ehdotusta poliisin täytäntöönpanoviranomaistehtävien osalta käsitellään tarkemmin seuraavaksi 16 artiklan yhteydessä (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.2.2 ja 11.2.3). 

Edellä todettu huomioon ottaen asetuksen 15 artikla edellyttää täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Esityksessä ehdotetaan hallinnollisista seuraamuksista säätämistä asetuksen 15 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi (17–22 §). Seuraamusten osalta käytettäisiin kansallista liikkumavaraa seuraamusten yksityiskohtien, kuten niiden määrään ja määräämättä jättämiseen liittyen, ottaen huomioon seuraamuksille asetetut edellä mainitut asetuksen vaatimukset (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4). 

Tässä vaiheessa on syytä erikseen huomioida, että e-evidence-asetuksen 15 artiklan mukaisen seuraamuksen enimmäismäärä (kaksi prosenttia edellisen tilikauden maailman­laajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta) on vähemmän kuin TCO-asetuksen tai tietosuoja-asetuksen mukaiset enimmäismäärät. Seuraamusmaksujen on kuitenkin tästä huolimatta arvioitu voivan olevan huomattavan suuria yksittäisen virkamiehen päätettäviksi, jolloin seuraamusmaksun määräämismenettelyn asianmukaisuus, riippumattomuus ja puolueettomuus edellyttäisi seuraamusmaksun osoittamista kollegiaaliseen päätöksentekoon. Tarkoituksenmukaiseksi arvioidaan, että kaikista asetuksen rikkomisesta ja laiminlyönnistä määrättävistä seuraamusmaksuista päättäisi sama toimija. 

Edellä mainituista syistä myös tässä esityksessä ehdotetaan, että seuraamusten määräämistä varten poliisiin perustetaan seuraamuskollegio. Tämä arvioidaan tarkoituksenmukaisimmaksi vaihtoehdoksi ottaen erityisesti huomioon esityksen ehdotus siitä, että poliisi olisi muun ohella 16 artiklan mukainen pääsääntöinen toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen (ks. myös jakso 4.1 ja säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.3.5). Esityksessä ehdotetaan, että seuraamuskollegion osalta asetusta täydentävässä kansallisessa lainsäädännössä noudatettaisiin soveltuvin osin vastaavanlaista sääntelyä kuin TCO-laissa. Tarpeelliseksi arvioidaan, että selvyyden vuoksi seuraamusmaksumenettelystä ja siihen liittyvästä seuraamuskollegiosta säädettäisiin omassa e-evidence-asetukseen liittyvässä täydentävässä kansallisessa laissa. 

Asetusta täydentävässä kansallisessa lainsäädännössä tulisi seuraamuskollegion kannalta säätää kollegion oikeudesta salassapitosäännösten estämättä saada maksutta tehtäviensä hoidon kannalta välttämättömät tiedot, seuraamusmaksun määräämättä jättämisestä sekä siihen liittyvän arvioinnin perusteista, seuraamusmaksun määräämisoikeuden vanhentumisesta ja että maksettavaksi määrätty seuraamusmaksu pantaisiin täytäntöön noudattaen sakon täytäntöönpanosta annettua lakia (672/2002, jäljempänä sakkotäytäntöönpanolaki) sekä muutoksenhausta hallintotuomioistuimeen oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain mukaisesti. 

Esityksessä ehdotetaan, että seuraamuskollegion päätös tehtäisiin esittelystä. Esittelevänä virkamiehenä toimisi asetuksen mukaisesti kansallisesti toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen eli poliisi. 

Edellä mainitusti asetuksen 15 artikla eroaa seuraamuksen enimmäismäärän osalta esimerkiksi TCO-asetuksen 18 artiklan 3 kohdasta siltä osin kuin kyse on liikevaihtoon perustuvan seuraamuksen määräämisestä. E-evidence-asetuksen 15 artiklan mukaisesti seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia, mutta artiklassa ei säädetä seuraamusten ylärajan lisäksi lainkaan alarajasta. Seuraamuksen alarajan harkinnan osalta 15 artikla siten jättää kansallista liikkumavaraa (ks. tarkemmin säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.1 ja 11.4.3.2). 

Kansallisesti on toteutettu eri tavoin EU-sääntelystä johtuvia seuraamusmaksun määrään liittyviä velvoitteita. Ottaen huomioon seuraamussääntelyyn liittyvät yleiset reunaehdot muun muassa seuraamusmaksujen tehokkuuteen ja oikeasuhtaisuuteen liittyen, erityisesti e-evidence-asetuksen palveluntarjoajia koskevan soveltamisalan piirin laajuuden vuoksi tarkoituksenmukaiseksi arvioidaan kansallisesti säätää 15 artiklan mukaisen seuraamuksen vähimmäismäärästä (ks. säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.3.2). Enimmäismäärä seuraisi suoraan 15 artiklasta. 

Esityksessä ehdotetaan, että seuraamusmaksun suuruus perustuisi kokonaisarvioitiin. Arvioinnissa huomioon otettavat seikat perustuvat asetuksen johdanto-osan 70 kappaleeseen sekä vastaavuusperiaatteen mukaisesti samanlaiseen muuhun kansalliseen sääntelyyn. 

Seuraamusmaksu oikeushenkilölle voisi olla vähintään 1 000 euroa. Tämän arvioidaan täyttävän 15 artiklan edellyttämät seuraamuksen määrään liittyvät tehokkuus-, oikeasuhteisuus- ja varoittavuusvaatimukset. Enimmäismääräksi esityksessä ehdotetaan enintään kahta prosenttia asetuksen soveltamisalaan kuuluvan palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Enimmäismäärä on peräisin asetuksen 15 artiklasta. Seuraamusmaksu määrättäisiin maksettavaksi valtiolle. 

Täysin selvää ei ole, edellyttääkö 15 artikla, että seuraamuksen enimmäismäärä olisi kaksi prosenttia asetuksen soveltamisalaan kuuluvan palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Sen asettaminen enimmäismääräksi asetusta täydentävässä kansallisessa lainsäädännössä on kuitenkin arvioitu tarkoituksenmukaiseksi ottaen huomioon 15 artiklan edellytykset taloudellisten seuraamusten tehokkuudesta ja varoittavuudesta. Asetuksen 15 artiklan 1 kohtaa on myös mahdollista tulkita siten, että se edellyttää asetuksen mukaisen enimmäismäärän säätämistä myös kansallisesti. Asetuksen tarkoituksen mukaisia tavoitteita ei arvioida saavutettavan, mikäli enimmäismäärä ei olisi edellä mainittu kaksi prosenttia. Arviossa on otettu huomioon erityisesti suuret kansainväliset palveluntarjoajat ja tilanteet, joissa kyse olisi vakavammista ja systemaattisesti asetuksen velvoitteiden rikkomis- tai laiminlyömistilanteista. Ehdotettava kansallinen sääntely seuraamuksen määrän kokonaisarvioinnista kollegiaalisessa päätöksenteossa turvaisi seuraamusten yhtenäisen soveltamiskäytännön ja oikeasuhteisuuden (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4.3.2). 

E-evidence-asetuksen 3 artiklan 3 kohdan mukaisesti asetuksen soveltamispiiriin kuuluva palveluntarjoaja voi olla oikeushenkilön lisäksi luonnollinen henkilö. Tarpeen siten on ottaa luonnolliset henkilöt huomioon arvioitaessa 15 artiklan mukaisia seuraamusmaksua. Edellä mainitut perusteet ja kansalliset asiaan liittyvät reunaehdot huomioon ottaen esityksessä ehdotetaan, että edellä ehdotettu seuraamussääntely muutoin soveltuisi myös palveluntarjoajiin, jotka ovat luonnollisia henkilöitä, mutta seuraamusmaksu luonnolliselle henkilölle voisi olla vähintään 500 euroa ja enintään 10 000 euroa. Sääntely vastaisi tältä osin TCO-laissa omaksuttua ratkaisua ja olisi siten myös vastaavuusperiaatteen mukaisesti oikeasuhteinen ja hyväksyttävä. 

Asetuksen 15 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava seuraamuksia koskevat kansalliset säännökset ja toimenpiteet komissiolle viipymättä, ja lisäksi on ilmoitettava komissiolle kaikki niitä koskevat myöhemmät muutokset viipymättä. Esityksen mukaiset ilmoitukset tehtäisiin komissiolle, kun ehdotettu laki on saatettu voimaan. 

Asetuksen 16 artikla koskee täytäntöönpanomenettelyä. Artiklan 1 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan, jos vastaanottaja ei noudata esittämismääräystodistusta määräajan kuluessa tai säilyttämismääräystodistusta eikä esitä tähän syitä, jotka määräyksen antava viranomainen hyväksyy, ja tapauksen mukaan jos täytäntöönpanoviranomainen ei ole vedonnut mihinkään 12 artiklassa säädetyistä kieltäytymisperusteista, määräyksen antava viranomainen voi pyytää täytäntöönpanoviranomaista panemaan täytäntöön eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen.  

Kohdan toisen kappaleen mukaan ensimmäisessä kappaleessa tarkoitettua täytäntöönpanoa varten määräyksen antavan viranomaisen on siirrettävä kyseinen määräys, vastaanottajan täyttämä liitteessä III esitetty lomake ja kaikki asiaan liittyvät asiakirjat 19 artiklan mukaisesti. Määräyksen antavan viranomaisen on käännettävä kyseinen määräys ja kaikki siirrettävät asiakirjat jollekin täytäntöönpanovaltion hyväksymistä kielistä ja ilmoitettava vastaanottajalle siirrosta. 

Kohdassa mainitun 19 artiklan 4 kohdan mukaan asetuksen mukainen kirjallinen viestintä toimivaltaisten viranomaisten välillä, mukaan lukien asetuksessa säädettyjen lomakkeiden ja 16 artiklassa säädetyssä täytäntöönpanomenettelyssä pyydettyjen tietojen vaihto, on toteutettava hajautetun tietojärjestelmän välityksellä. 

Asetuksen mukainen sähköisten todisteiden hankkimismekanismi perustuu johdanto­osan 12 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden välisen keskinäisen luottamuksen periaatteeseen, ja että tämän mekanismin avulla kansalliset toimivaltaiset viranomaiset voivat lähettää esittämis- tai säilyttämismääräyksiä suoraan palveluntarjoajalle. Toisinaan saattaa kuitenkin olla käsillä tilanteita, joissa tarvitaan 16 artiklan mukaisesti täytäntöönpanovaltion apua. 

Artiklan mukainen täytäntöönpanomenettely poikkeaa perinteisestä rikosoikeusapuyhteistyöstä. Esimerkiksi verrattaessa EIO-direktiivin mukaiseen täytäntöönpanomenettelyyn, asetuksen 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä ei ole kyse siitä, että määräyksen vastaanottaessa täytäntöönpanoviranomaiset hankkisivat tai määräisivät säilytettäväksi määräyksillä tarkoitetut tiedot täytäntöönpanovaltion kansallisen toimivaltuussääntelyn perusteella. Artiklan mukaisen täytäntöönpanomenettelyn keskeisenä tarkoituksena on ainoastaan antaa apua sen suhteen, että palveluntarjoaja noudattaisi asetuksen mukaisia velvollisuuksiaan määräyksen antaneen viranomaisen suuntaan toimittaa tai säilyttää määräyksillä tarkoitetut tiedot. Jos palveluntarjoaja tästä huolimatta ei suostuisi luovuttamaan määräyksen kohteena olevia tietoja, viimesijaisena keinona olisi 15 artiklan mukaisen seuraamusmaksun määrääminen 16 artiklan 10 kohdan mukaisesti. Seuraamusmaksun määräämistä 10 kohdan mukaisesti käsitellään tarkemmin jäljempänä. Tiedot olisi näissä tilanteissa hankittava viimekädessä eurooppalaisella tutkintamääräyksellä (EIO menettelyllä). 

Pääsääntöisesti 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä olisi kyse määräyksen antaneen valtion kansallisesta rikostutkinnasta, jolla ei sinänsä välttämättä olisi muita yhteyksiä Suomeen kuin palveluntarjoajan tai sitä edustavan tahon sijainti. Asetuksen soveltaminen ei ole riippuvainen datan tosiallisesta sijainnista. Lukuun ottamatta 8 artiklan mukaisia täytäntöönpanoviranomaisen ilmoitustilanteita, täytäntöönpanovaltiolla ei välttämättä olisi ennakolta tietoa esittämis- tai säilyttämismääräyksestä ennen kuin määräyksen antava viranomainen siirtäisi määräyksen 16 artiklan 1 kohdan mukaisesti täytäntöönpanoviranomaiselle. Asetuksen tietojen hankkimismekanismin perusajatus pohjautuu siten siihen, että muissa kuin 8 artiklan mukaisissa tapauksissa kyse olisi määräyksen antavan valtion sellaisesta kansallisesta rikostutkinnasta, johon täytäntöönpanovaltiolla ei lähtökohtaisesti olisi perusteltua syytä tai tarvetta osallistua. On lisäksi syytä ottaa huomioon se, että määräyksen antaminen on määräyksen antaneessa valtiossa edellyttänyt vähintäänkin joko syyttäjän tai tuomioistuimen vahvistamista. Lisäksi henkilöllä, jonka tietoja on esittämismääräyksellä pyydetty, on oikeussuojakeinot käytettävissä määräyksen antavassa valtiossa. 

Asetuksen mukainen tietojen hankinta perustuu määräyksen antavan valtion toimivaltuussääntelyyn ja asetuksen asiaan liittyvien edellytysten täyttymiseen. Monissa tapauksissa tietoa ei enää tallenneta käyttäjän laitteelle tai muutoin käsitellä siinä, vaan se asetetaan saataville pilvi-infrastruktuurissa, johon on mahdollista päästä mistä käsin tahansa. Tällaisten palvelujen suorittaminen ei edellytä, että palveluntarjoaja on sijoittautunut tietylle lainkäyttöalueelle tai että sillä on siellä palvelimia. Näin ollen asetuksen soveltaminen ei myöskään olisi riippuvaista palveluntarjoajan toimipaikan tai tiedon käsittely- tai tallennuspaikan tosiasiallisesta sijainnista. 

Koska 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä käytännössä tunnustetaan toisen valtion määräyksen edellytysten olevan olemassa eikä käytetä kansallisesti säädettyjä toimivaltuuksia, ei täytäntöönpanovaltion lainsäädännöllä koskien aineellisia edellytyksiä tietojen hankkimiseksi tai niiden säilyttämiseksi, lukuun ottamatta sääntelyä koskien koskemattomuuksia, erioikeuksia ja lehdistön vapauteen liittyviä rajoituksia, ole määräävää merkitystä. Artikla ei esimerkiksi sisällä sellaista kieltäytymisperustetta, jonka mukaan täytäntöönpanosta voitaisiin kieltäytyä, mikäli vastaava toimenpide ei olisi mahdollista täytäntöönpanovaltion kansallisen lainsäädännön mukaisesti vastaavassa kansallisessa tapauksessa. Tältä osin asetus eroaa esimerkiksi EIO-direktiivistä. 

Edellä 3 artiklan 17 kohdan yhteydessä mainitusti esityksessä ehdotetaan, että Suomessa asetuksen 10 artiklan 5 kohdassa, 11 artiklan 4 kohdassa sekä 16 ja 17 artiklassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi. Asetuksen 8 artiklassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen olisi Helsingin käräjäoikeus. Asetuksen 16 artiklan osalta tämä tarkoittaa sitä, että päävastuullinen täytäntöönpanoviranomainen Suomessa olisi poliisi eurooppalaisten esittämis- ja säilyttämismääräysten osalta kaikkien tietoluokkien suhteen. 

Pääsääntöisesti poliisi on kansallisen lainsäädännön mukaisesti toimivaltainen asetuksen mukaisten tietojen hankkimiseksi tai niiden säilytettäväksi määräämiseksi. Poikkeuksena tästä ovat liikenne- ja sisältötiedot, joiden osalta lähtökohtaisesti edellytetään tuomioistuimen etukäteislupa pakkokeinolain 10 luvun mukaisesti. Poikkeuksena ovat kuitenkin edellä 5 artiklan yhteydessä selostetut tilanteet, joissa pakkokeinolain 7 luvun takavarikkoa ja asiakirjan jäljentämistä koskevat säännökset soveltuisivat tietojen hankkimiseksi. 

Koska 16 artiklan mukainen täytäntöönpanomenettely ei edellytä kansallisen toimivaltuussääntelyn perusteella tehtävää tietojen hankkimista tai niiden säilytettäväksi määräämistä, perusteltuna voidaan pitää sitä, että poliisi toimisi keskitetysti päävastuullisena täytäntöönpanoviranomaisena 16 artiklan mukaisessa menettelyssä. Artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä ei täytäntöönpanovaltiossa tarvittaisi esimerkiksi tuomioistuimen lupaa tietojen hankkimiseksi, kuten edellytyksenä on EIO-direktiivin mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä. Lisäksi 16 artiklan mukainen täytäntöönpanomenettely on moniulotteinen sisältäen erilaisia tehtäviä täytäntöönpanoviranomaiselle lyhyissä määräajoissa. Tämä edellyttää täytäntöönpanoviranomaiselta mahdollisuuksia joustavaan toimintaan täytäntöönpanomenettelyssä. Suomessa parhaimmat edellytykset tällaiseen toimintaan on poliisilla. 

Vaikka esityksessä ehdotetaan, että poliisin lisäksi tulli- ja rajavartioviranomaiset olisivat toimivaltaisia antamaan esittämis- ja säilyttämismääräyksen, poliisiviranomaisen toimimista keskitetysti ja päävastuullisena täytäntöönpanoviranomaisena muun ohella 16 artiklan osalta pidetään perusteltuna. Ensinnäkin artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä ei välttämättä vielä tarkemmin ole tiedossa, minkä esitutkintaviranomaisen toimivaltaan määräyksen perusteena oleva rikos Suomessa kuuluisi. Lisäksi muun ohella menettelyyn liittyvät täytäntöönpanoviranomaisen tehtävät ja niihin liittyvät määräajat huomioon ottaen tarkoituksenmukaisinta olisi keskittää menettelyä koskevat täytäntöönpanovaltion viranomaistehtävät yhdelle viranomaiselle. 

Poliisi on lisäksi Suomessa yleistoimivaltansa perusteella toimivaltainen kaikissa rikosasioissa. Tullin ja Rajavartiolaitoksen toimivalta on rajattu tiettyihin niiden toimivaltaan kuuluviin rikoksiin. Lähtökohtaisesti e-evidence-asetuksen esittämis- ja säilyttämismääräysten täytäntöönpanoon ei arvioida liittyvän sellaista rikostutkinnallista tai muuta rikostorjuntaan liittyvää yhteistyön tarvetta, joka edellyttäisi täytäntöönpanoon liittyvien viranomaistehtävien eriyttämistä poliisin, Tullin tai Rajavartiolaitoksen kesken. E-evidence-asetus ei ole toimivaltaisten viranomaisten rajat ylittävää operatiivista tietojenvaihtoa sääntelevä oikeudellinen väline. Asetuksen 16 artiklan tarkoituksena ei ole tiedottaa täytäntöönpanovaltion toimivaltaisia viranomaisia, jotta ne voisivat esimerkiksi tarkistaa määräykset mahdollisten rinnakkaisten tutkintojen havaitsemiseksi. Mahdolliset ne bis in idem-tilanteet voitaisiin havaita lähinnä 8 ja 12 artiklan mukaisessa notifikaatiotilanteessa liikenne- ja sisältötietoja pyydettäessä. 

Edellä mainituin perustein esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen lainsäädäntöön lisätään säännös (13 §), jonka mukaan 10 artiklan 5 kohdan ja 11 artiklan 4 kohdan lisäksi 16 artiklassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi. Täytäntöönpanoviranomaistehtävää 17 artiklan osalta käsitellään tarkemmin jäljempänä. 

Artiklan 2 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan täytäntöönpanoviranomaisen on määräyksen vastaanottaessaan ilman muita muodollisuuksia tunnustettava se ja toteutettava tarvittavat toimenpiteet täytäntöönpanoa varten, paitsi jos täytäntöönpanoviranomainen katsoo, että jotakin 4 tai 5 kohdassa säädetyistä perusteista sovelletaan.  

Lisäksi 2 kohdan toisen kappaleen mukaan täytäntöönpanoviranomaisen on tehtävä päätös kyseisen määräyksen tunnustamisesta ilman aiheetonta viivytystä ja viimeistään viiden työpäivän kuluttua tuon määräyksen vastaanottamisesta. Täytäntöönpanoviranomaisen päätöstä koskeva määräaika on ilmoitettu työpäivissä. Edellä 10 artiklan yhteydessä mainitusti asetuksen 1182/71/ETY mukaisesti määräaikoihin luetaan yleiset vapaapäivät, sunnuntait ja lauantait, jollei niitä nimenomaisesti ole jätetty ulkopuolelle tai jos määräajat on ilmaistu työpäivinä. Lisäksi jos muina kuin tunteina ilmaistun määräajan viimeinen päivä on yleinen vapaapäivä, sunnuntai tai lauantai, määräaika päättyy seuraavan työpäivän viimeisen tunnin kuluttua umpeen. 

Kohdassa 2 tarkoitetaan, että täytäntöönpanoviranomaisen tulisi tehdä erillinen päätös määräyksen tunnustamisesta. Velvollisuus tehdä päätös koskee myös kieltäytymistä. Tehtävän päätöksen luonnetta ei kuitenkaan asetuksessa tarkemmin selvennetä. Kohdan voidaan kuitenkin katsoa korostavan, että tunnustamista koskeva päätös tulee tehdä ilman muita muodollisuuksia. 

Edellä mainitut päätökset tulee tehdä viimeistään viiden työpäivän kuluttua määräyksen vastaanottamisesta. Kohdassa tarkoitetuilla tarvittavilla toimenpiteillä voidaan katsoa tarkoitettavan muun ohella 16 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuja toimenpiteitä.  

Päätöksen voidaan katsoa olevan asetuksen mukainen erityinen päätös, johon voitaisiin lyhyesti kirjata, voidaanko määräys tunnustaa vai ei. Jos tunnustamisesta kieltäydytään, päätökseen olisi perusteltua kirjata kieltäytymisen peruste. Vaikka asetuksessa käytetään sanamuotoa tunnustamista tai täytäntöönpanoa koskeva päätös, perusteltuna voidaan pitää, että toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen tekee yhden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevan päätöksen. 

Menettelyä koskevan sääntelyn selkeyttämiseksi esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen täydentävään lakiin otetaan säännös, jonka mukaan täytäntöönpanoviranomaisen tulisi kirjata täytäntöönpanomenettelyä koskeva päätös (15 §). Esityksessä ei katsota tarpeelliseksi asettaa päätöksen tekemiselle tarkempia muotovaatimuksia ottaen erityisesti huomioon, että artiklan mukaan tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskeva päätös tulee tehdä ilman muita muodollisuuksia. 

Vaikka esityksessä ehdotetaan, että poliisi olisi 16 artiklan osalta keskitetysti toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen, tarpeelliseksi arvioidaan, että siltä osin kuin määräyksen tunnustaminen ja täytäntöönpano edellyttää oikeudellista harkintaa, päätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta vahvistaisi oikeusviranomainen. Tällä tavoin varmistettaisiin esimerkiksi oikeudellista harkintaa edellyttävien seikkojen arvioimisen toteutuminen ja samalla varmistettaisiin tarkoituksenmukaisesti perusoikeuksien suojan toteutuminen. 

Menettely olisi asianmukainen myös siksi, että 16 artikla koskee kaikkia asetuksen määrittämiä tietoluokkia, mikä tarkoittaa, että täytäntöönpanomenettelyssä joudutaan arvioimaan myös mahdollisten liikenne- ja sisältötietojen luovuttamista palveluntarjoajalta. Poliisin päätöksenteko ja arviointi täytäntöönpanomenettelyssä kuitenkin rajautuu seikkoihin, esimerkiksi menettelytapavirheisiin, jotka voidaan havaita esittämismääräyksestä tai tietojen toimittamisen käytännölliseen puoleen liittyviin seikkoihin, kuten esimerkiksi siihen, että tietojen toimittaminen on tosiasiallisesti mahdotonta tai esittämismääräys koskee tietoja, joita palveluntarjoajalla ei ole tallennettuna esittämismääräyksen vastaanottohetkellä. 

Ensinnäkin tarpeelliseksi katsotaan sen varmistaminen, että poliisi voisi saattaa päätöksen, jolla eurooppalaisesta esittämis- tai säilyttämismääräyksestä on kieltäydytty, syyttäjän vahvistettavaksi. Syyttäjän vahvistus voisi olla tarpeen esimerkiksi tilanteissa, joissa tunnustamisesta kieltäytyminen sisältää oikeudelliseen harkintaan liittyviä seikkoja. Esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen lainsäädäntöön otetaan tältä osin säännös (14 §:n 2 momentti). Säännös vastaisi myös EIO-laissa omaksuttua sääntelyratkaisua. 

Jäljempänä tarkemmin käsiteltävät 16 artiklan 4 kohdan f ja g alakohdat sekä 5 kohdan e ja f alakohdat voivat lähtökohtaisesti luonteeltaan olla sellaisia oikeudellista harkintaa sisältäviä kieltäytymisperusteita, joita koskevat päätökset saattavat edellyttää oikeusviranomaisen toimesta tehtävää arviointia. Kyseiset kieltäytymisperusteet liittyvät muun muassa sen arvioimiseen, onko esittämis- tai säilyttämismääräys ristiriidassa täytäntöönpanovaltion lainsäädännön nojalla myönnettyyn koskemattomuuteen tai erioikeuteen nähden tai onko määräyksien osalta tarvetta laajemmin arvioida niiden suhdetta perusoikeuksien suojan toteutumisen kannalta. Mainittujen kieltäytymisperusteiden oikeudellista harkintaa edellyttävän luonteen vuoksi tarpeelliseksi arvioidaan niitä koskevien päätösten saattaminen syyttäjän päätettäväksi poliisiviranomaisen esittelystä. Kyse olisi velvollisuudesta. Esittelyllä tarkoitetaan sitä, että poliisi esiselvittäisi asian sekä tekisi ratkaisuehdotuksen. Päätösten saattaminen syyttäjän päätettäväksi arvioidaan riittäväksi, koska määräyksen olisi määräyksen antavassa valtiossa vähintäänkin vahvistanut joko syyttäjä tai tuomioistuin tietoluokan mukaan. Näin ollen esityksessä ehdotetaan, että jos 16 artiklan mukainen täytäntöönpanoasia sisältää artiklan 4 kohdan f tai g alakohtaan tai 5 kohdan e tai f alakohtaan liittyvää harkintaa, poliisin tulisi saattaa määräyksen tunnustamista tai siitä kieltäytymistä koskeva päätös syyttäjän tehtäväksi (14 §:n 2 momentti). 

Edellä mainitut tilanteet, joissa poliisiviranomaisen tekemä päätös joko voidaan saattaa syyttäjän vahvistettavaksi tai määräyksen tunnustaminen tai siitä kieltäytyminen tulee saattaa syyttäjän päätettäväksi, koskevat lähtökohtaisesti sellaisia eurooppalaisia esittämis- tai säilyttämismääräyksiä, joilla ei sinänsä ole muuta yhteyttä Suomeen kuin määräyksien vastaanottajana toimivan palvelutarjoajan tai sitä edustavan tahon sijainti. Kyse näin ollen olisi tietyssä määrin puhtaasti määräyksen antavan valtion kansallisesta rikostutkinnasta, koska rikos olisi tehty määräyksen antavassa valtiossa ja henkilö, jonka tietoja pyydetään, asuisi määräyksen antaneessa valtiossa. 

Toisaalta kun kyse olisi sellaisesta esittämismääräyksestä, joka kuuluu 8 artiklan soveltamisalaan, liityntä Suomeen tai muuhun maahan voisi lähtökohtaisesti olla vahvempi. Viimeksi mainituissa tilanteissa kyse olisi muualla kuin määräyksen antaneessa valtiossa tehdystä rikoksesta ja esittämismääräys koskisi henkilöä, joka ei asu määräyksen antavassa valtiossa. Esittämismääräyksellä siten voitaisiin pyytää tietoja esimerkiksi sellaisesta henkilöstä, joka asuu Suomessa. Lisäksi tietoja hankittaisiin palveluntarjoajalta tai sitä edustavalta taholta, jotka voisivat sijaita Suomessa. Mahdollisia ovat myös tilanteet, joissa määräys koskisi kolmannesta jäsenvaltiosta käsin tehtyä rikosta ja rikoksesta epäilty asuisi kyseisessä jäsenvaltiossa tai jopa asiaan liittyvässä neljännessä jäsenvaltiossa. 

Viimeksi kuvatuissa 8 artiklan mukaisiin esittämismääräyksiin liittyvissä tilanteissa esityksen ehdotuksen mukaisesti Helsingin käräjäoikeudelle olisi jo aikaisemmin toimitettu eurooppalainen esittämismääräys samanaikaisesti palveluntarjoajan kanssa 8 artiklan mukaisesti. Näin ollen esityksessä ehdotetun mukaisesti Helsingin käräjäoikeus olisi jo arvioinut esittämismääräyksen 10 artiklan (lukuun ottamatta 10 artiklan 5 kohdan toisen kappaleen mukaisia tilanteita) ja 12 artiklan nojalla. Mikäli Helsingin käräjäoikeus ei olisi esittänyt esittämismääräyksen osalta mitään 12 artiklan mukaista kieltäytymisperustetta, määräys voisi kuitenkin tulla uudelleen arvioitavaksi 16 artiklan mukaisesti. Tällöin kyse olisi tilanteesta, jossa esittämismääräyksen vastaanottaja ei 10 ja 12 artiklan mukaisesta menettelystä huolimatta olisi toimittanut esittämismääräyksellä pyydettyjä tietoja, esittänyt sellaisia perusteluita, jotka määräyksen antanut viranomainen olisi hyväksynyt ja määräyksen antava viranomainen olisi siirtänyt esittämismääräyksen 16 artiklan 1 kohdan mukaisesti Suomessa toimivaltaiselle täytäntöönpanoviranomaiselle eli poliisille. 

Esityksessä ehdotetun mukaisesti näissäkin tilanteissa poliisi olisi toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen. Koska kyse olisi kuitenkin 8 artiklan soveltamisalaan kuuluvasta liikenne- tai sisältötietoja koskevasta esittämismääräyksestä, josta olisi jo aikaisemmin tehty ilmoitus Helsingin käräjäoikeudelle 8 artiklan nojalla, tarkoituksenmukaiseksi katsotaan, että poliisin tulisi saattaa tunnustamista koskeva asia Helsingin käräjäoikeuden päätettäväksi. Poliisin vaatimuksesta tuomioistuin päättäisi tunnustamisesta tai siitä kieltäytymisestä. Poliisin vaatimus sisältäisi selvityksen asiasta ja ratkaisuehdotuksen. Näissä tilanteissa syyttäjän vahvistusta ei katsota tarkoituksenmukaiseksi vaihtoehdoksi ottaen huomioon tilanteiden liityntä 8 artiklaan. Esittämismääräyksen 16 artiklan mukaisen täytäntöönpanomenettelyn myötä voi tulla palveluntarjoajan toimesta tietoon sellaisia lisätietoja, joita ei ole voitu arvioida aikaisemmin tuomioistuimen toimesta sille ensivaiheessa tulleen ilmoituksen pohjalta. Näiltä osin täysin ongelmattomaksi ei katsota sellaista tilannetta, jossa syyttäjä arvioisi uusien tietojen valossa tuomioistuimen aikaisemmin ratkaiseman asian. 

Asetuksen johdanto-osan 61 kappaleen mukaan täytäntöönpanovaltio voi säätää kansallisessa lainsäädännössään, että eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpano saattaa edellyttää jonkin täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen osallistumista menettelyyn. Artiklan 8 soveltamisalaan kuuluvissa esittämismääräyksissä ei ole kyse puhtaasti määräyksen antavan valtion kansallisesta rikostutkinnasta, minkä vuoksi perusteltuna voidaan pitää tarvetta vahvennetulle täytäntöönpanovaltion viranomaisten osallistumiselle 16 artiklan mukaiseen menettelyyn. Sen lisäksi, että 8 artiklan soveltamisalaan kuuluvat eurooppalaiset esittämismääräykset kohdistuvat tietoihin, jotka ovat merkityksellisiä erityisesti perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän, henkilötietojen ja luottamuksellisen viestin suojan näkökulmasta, tällainen esittämismääräys voisi kohdistua myös Suomessa asuvaan henkilöön. Näissä tilanteissa perusteltuna voidaan pitää kansallisesti vahvennettua menettelyä oikeusviranomaisten osallistumisen kannalta. 

Näin ollen esityksessä ehdotetaan, että jos 16 artiklan mukainen asia kuuluu 8 artiklan soveltamisalaan, poliisin olisi saatettava asia tunnustamisesta tai siitä kieltäytymisestä Helsingin käräjäoikeuden päätettäväksi. Asian saattamisella tarkoitetaan vaatimuksen tekemistä eli kyse olisi poliisin selvittämästä asiasta sisältäen ratkaisuehdotuksen. Esityksessä ehdotetaan, että asian käsittelyssä ja ratkaisemisessa tuomioistuimessa noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä pakkokeinolain 3 luvun 1, 3, 8 ja 10 §:n 1 momentissa säädetään vangitsemisasian käsittelystä (14 §:n 3, 5 ja 6 momentti). 

Lisäksi on syytä ottaa huomioon se, että edellä 5 artiklan yhteydessä selostetusti asetuksen edellytykset eurooppalaisen esittämismääräyksen antamiseksi poikkeavat tietyiltä osin Suomen kansallisen lainsäädännön asettamista edellytyksistä erityisesti sisältötietojen hankkimiseksi. Mahdollisia siten ovat sellaiset tilanteet, joissa eurooppalainen esittämismääräys koskee sellaista tietoa, jonka hankkiminen ei olisi Suomen lainsäädännön mukaan mahdollista vastaavassa kansallisessa tapauksessa. Tästä syystä perustelluksi katsotaan, että asetusta täydentävään kansalliseen lainsäädäntöön lisätään säännös, jonka mukaan Suomessa toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen on toimivaltainen täytäntöönpanoasioissa kaikkien määräysten osalta, vaikka vastaavassa kansallisessa tapauksessa tietojen hankkiminen tai niiden säilytettäväksi määrääminen ei Suomen lainsäädännön nojalla olisi mahdollista (14 §:n 4 momentti). 

Artiklan 3 kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisen on muodollisesti vaadittava vastaanottajia noudattamaan asiaan liittyviä velvoitteitaan ja ilmoitettava vastaanottajille mahdollisuudesta vastustaa kyseisen määräyksen täytäntöönpanoa vetoamalla yhteen tai useampaan 4 kohdan a–f alakohdassa tai 5 kohdan a–e alakohdassa luetelluista perusteista, sovellettavista seuraamuksista, jos velvoitteita ei noudateta, ja määräajasta noudattamiselle tai vastustamiselle (a-c alakohdat). 

Kohdan mukaisesti, mikäli toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen on päättänyt tunnustaa määräyksen, sen tulee vaatia palveluntarjoajaa noudattamaan määräystä. Kohdassa korostetun muodollisen vaatimuksen voidaan katsoa tarkoittavan sitä, että täytäntöönpanoviranomainen toimittaa asiassa tekemänsä tunnustamista koskevan päätöksen palveluntarjoajalle. Samassa yhteydessä palveluntarjoajalle ilmoitettaisiin 3 kohdan a-c alakohdissa mainituista seikoista. Artiklassa tai sen 3 kohdassa ei kuitenkaan tarkemmin selvennetä määräajan pituutta määräyksen noudattamiseksi tai vastustamiseksi. Tältä osin asetuksen voidaan tulkita jättävän määräajan pituuden täytäntöönpanoviranomaisen harkittavaksi. Asetettavan määräajan tulisi kuitenkin olla kohtuullinen ottaen huomioon myös asetuksen sääntelemän menettelyn tehokkuustavoitteet. 

Sovellettavien seuraamusten osalta arvioidaan riittäväksi se, että täytäntöönpanoviranomainen ilmoittaa palveluntarjoajalle 15 artiklan sääntelystä ja tarvittaessa jäljempänä tarkemmin selostettavasta 16 artiklan 10 kohdan sääntelystä. Yksittäisten seuraamusten arviointi perustuu kokonaisarviointiin, joten tarkempien määrien ilmoittaminen 3 kohdan yhteydessä ei liene mahdollista. 

Täytäntöönpanoviranomaisen asiassa tekemän tunnustamista koskevan päätöksen saatuaan palveluntarjoajalla olisi mahdollisuus vastustaa määräyksen täytäntöönpanoa vetoamalla yhteen tai useampaan 4 kohdan a–f alakohdassa tai 5 kohdan a–e alakohdassa luetelluista perusteista. 

Artiklan 4 kohdan mukaisesti eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpanosta voidaan kieltäytyä vain yhden tai useamman a–g alakohdassa mainitun perusteen pohjalta.  

Erityisesti b alakohdan osalta on otettava huomioon sen suhde ja eroavaisuus 12 artiklaan. Edellä selostetusti 12 artikla koskee täytäntöönpanoviranomaisen kieltäytymismahdollisuuksia suhteessa eurooppalaiseen esittämismääräykseen, ja on rajoitettu koskemaan vain 8 artiklan mukaisia tilanteita, kun määräyksen antava viranomainen on tehnyt sen nojalla ilmoituksen täytäntöönpanoviranmaiselle. Asetuksen 12 artikla siten soveltuu ainoastaan eurooppalaisiin esittämismääräyksiin koskien liikenne- ja sisältötietoja, kun taas 16 artikla koskee sekä esittämis- että säilyttämismääräysten täytäntöönpanoa koskien kaikkia asetuksen mukaisia tietoluokkia. 

Mainitun 12 artiklan 1 kohdassa luetellut kieltäytymisperusteet (a–d alakohta) eroavat 16 artiklan 4 ja 5 kohdassa luetelluista perusteista. Huomionarvoista on, että 12 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpanosta voidaan kieltäytyä, jos menettely, jonka johdosta määräys on annettu, ei ole täytäntöönpanovaltion lainsäädännön mukaan rikos, paitsi jos se koskee rikosta, joka on lueteltu liitteessä IV esitettyihin rikosluokkiin kuuluvana ja jonka määräyksen antava viranomainen on maininnut esittämismääräystodistuksessa, jos siitä voi määräyksen antavassa valtiossa seurata vapaudenmenetyksen käsittävä rangaistus tai turvaamistoimenpide, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta. Eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpanosta voidaan taas 16 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaan kieltäytyä, jos määräystä ei ole annettu 5 artiklan 4 kohdassa säädetystä rikoksesta.  

Sekä 12 artiklan 1 kohdan d alakohdan että 16 artiklan 4 kohdan b alakohdan kieltäytymismahdollisuudet siten koskevat ainoastaan liikennetietojen hankkimista, lukuun ottamatta asetuksen 3 artiklan 10 alakohdassa määriteltyä yksinomaan käyttäjän tunnistamiseksi pyydettyä tietoja, tai sisältötietojen hankkimista. Erona niiden välillä on kuitenkin tietojen hankkimisen perusteena olevan rikoksen osalta, että 12 artiklan 1 kohdan d alakohdassa edellytetään kaksoisrangaistavuutta, jollei kyse olisi liitteessä IV esitettyihin rikosluokkiin kuuluvasta rikoksesta, josta voi seurata määräyksen antavassa valtiossa vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta. Vastaavaa edellytystä ei ole 16 artiklan 4 kohdan b alakohdassa. Näin ollen 12 artiklan kyseistä kieltäytymisperustetta voidaan pitää tiukempana. Artiklassa tai asetuksen johdanto-osan kappaleissa ei tarkemmin selosteta tätä eroavaisuutta. Voidaan kuitenkin katsoa eroavaisuuden tarkoittavan sitä, että 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä ei ole tarvetta tarkastaa kaksoisrangaistavuuden täyttymistä. Jos 8 artiklan ilmoitus olisi tehty, tämä olisi tarkistettu jo 12 artiklan mukaisessa menettelyssä. Mikäli määräys ei edellyttäisi 8 artiklan mukaista ilmoitusta täytäntöönpanoviranomaiselle, tarvetta ei olisi tarkistaa kaksoisrangaistavuuden edellytyksen täyttymistä, koska kyse olisi määräyksen antavan valtion kansallisesta tapauksesta. Tällöin asetuksen logiikan mukaisesti täytäntöönpanoviranomaisella ei olisi tarvetta vaatia kaksoisrangaistavuutta. 

Artiklan 5 kohta sisältää kieltäytymisperusteet eurooppalaisen säilyttämismääräyksen täytäntöönpanon osalta. Kohta muutoin vastaa sisällöltään 4 kohtaa, pois lukien, että se ei sisällä 4 kohdan b alakohdan mukaista perustetta, jonka mukaan täytäntöönpanosta voitaisiin kieltäytyä, jos määräystä ei ole annettua 5 artiklan 4 kohdassa säädetystä rikoksesta. Syy mainitulle eroavaisuudelle on se, että eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamista ei ole rajoitettu tietoluokkien osalta tiettyihin rikoskohtaisiin edellytyksiin, kuten on tilanne eurooppalaisen esittämismääräyksen osalta koskien liikenne- ja sisältötietoja.  

Artiklan 6 kohdan mukaan jos 3 kohdan a alakohdassa tarkoitettu vastaanottaja vastustaa täytäntöönpanoa, täytäntöönpanoviranomaisen on päätettävä, pannaanko eurooppalainen esittämismääräys tai eurooppalainen säilyttämismääräys täytäntöön vai ei minkä tahansa vastaanottajan toimittamien tietojen ja tarvittaessa määräyksen antavalta viranomaiselta 7 kohdan mukaisesti saatujen täydentävien tietojen perusteella.  

Tässä kohdin on syytä selventää 6 kohtaa suhteessa 2 ja 3 kohtaan. Täytäntöönpanoviranomainen ensin tekee 2 kohdan mukaisen päätöksen, joka on tehtävä viimeistään viiden päivän kuluttua määräyksen vastaanottamisesta. Jos täytäntöönpanoviranomainen tunnustaa päätöksen, se toimittaa sen 3 kohdan mukaisesti määräyksen vastaanottajalle asettaen harkintansa mukaisesti kohtuullisen määräajan palveluntarjoajalle noudattaa tai vastustaa määräystä. Kohdassa 6 taas on kyse täytäntöönpanoviranomaisen tekemästä uudesta päätöksestä, mikäli palveluntarjoaja on vastustanut täytäntöönpanoviranomaisen päätöksellä tunnustettua määräystä. Tämä uusi päätös perustuisi palveluntarjoajan toimittamiin tietoihin ja määräyksen antavalta viranomaiselta 7 kohdan mukaisesti saatuihin täydentäviin tietoihin. Kohdassa mainitun palveluntarjoajan toimittamien minkä tahansa tietojen voidaan katsoa pääsääntöisesti viittaavaan 4 ja 5 kohdan mukaisiin kieltäytymisperusteisiin sekä niihin liittyviin selostuksiin, perusteluihin tai muihin asiaan liittyviin lisätietoihin. Kohdassa ei säädetä tarkemmin määräaikaa uuden 6 kohdan mukaisen päätöksen tekemiselle, joten uuden päätöksen tekemisen määräaika on täytäntöönpanoviranomaisen harkinnassa. Uusi päätös tulisi kuitenkin tehdä kohtuullisessa ajassa ottaen huomioon asetuksen tehokkuustavoitteet. 

Artiklan 7 kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisen on, ennen kuin se päättää olla tunnustamatta tai panematta täytäntöön eurooppalaista esittämismääräystä tai eurooppalaista säilyttämismääräystä 2 tai 6 kohdan mukaisesti, kuultava määräyksen antavaa viranomaista jollakin tarkoitukseen soveltuvalla tavalla. Sen on tarvittaessa pyydettävä lisätietoja määräyksen antavalta viranomaiselta. Määräyksen antavan viranomaisen on vastattava tällaiseen pyyntöön viiden työpäivän kuluessa.  

Kohdasta 7 ei tarkemmin ilmene sitä, miten täytäntöönpanoviranomaisen viiden työpäivän määräaika tehdä 2 kohdan mukainen päätös suhteutuu 7 kohdan mukaiseen määräyksen antavan viranomaisen kuulemisvelvollisuuteen. Artiklan tehokkaan soveltamisen kannalta tarkoituksenmukaiseksi voidaan katsoa, että 2 kohdan mukaisen päätöksen viiden työpäivän määräajan laskeminen keskeytyy, kun täytäntöönpanoviranomainen kuulee määräyksen antavaa viranomaista. Kun viimeksi mainittu on vastannut täytäntöönpanoviranomaiselle määräyksen antaneelle viranomaiselle 7 kohdassa asetetun viiden työpäivän määräajan kuluessa, jatkuu täytäntöönpanoviranomaisen 2 kohdan mukaisen määräajan kuluminen. 

Toisaalta kohdasta ei myöskään selviä, mikä määräaika soveltuisi täytäntöönpanoviranomaisen 6 kohdan mukaisiin uusiin päätöksiin. Edellä mainitusti artiklassa ei tarkemmin säädetä määräajasta palveluntarjoajan 3 kohdan mukaisen täytäntöönpanon vastustamisen osalta. Artiklan voidaan katsoa tässä suhteessa sisältävän liikkumavaraa niin, että mainituissa tilanteissa määräajan pituuden harkitseminen kuuluisi täytäntöönpanoviranomaiselle. Palveluntarjoajalle asetettavan määräajan tulisi olla kohtuullinen, mutta siinä tulisi kuitenkin ottaa huomioon täytäntöönpanon tehokkuustavoitteet. 

Toimivaltaisten viranomaisten väliset keskustelut on mahdollista tehdä hajautetun tietojärjestelmän välityksellä. Sama koskee yhteydenpitoa palveluntarjoajan kanssa. 

Artiklan 8 kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisen on ilmoitettava kaikista päätöksistään välittömästi määräyksen antavalle viranomaiselle ja vastaanottajalle. Päätösten ilmoittaminen on mahdollista tehdä hajautetun tietojärjestelmän välityksellä.  

Kohdissa 6–8 täytäntöönpanoviranomaisella tarkoitettaisiin Suomessa poliisia. Edellä mainitut oikeusviranomaisten päätöksiin liittyvät vahvistukset tai päätökset eivät tarkoittaisi sitä, että oikeusviranomainen olisi täytäntöönpanoviranomainen, lukuun ottamatta mahdollisia keskusteluja määräyksen antavan viranomaisen kanssa 7 kohdan mukaisesti. Kohdassa 7 olisi kyse määräyksen antavan viranomaisen kuulemisesta jollakin tarkoitukseen soveltuvalla tavalla. 

Edellä 2 kohdan yhteydessä mainitusti esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen täydentävään lakiin otetaan säännös, jonka mukaan täytäntöönpanoviranomaisen tulisi kirjata täytäntöönpanomenettelyä koskeva päätös (15 §). Tämä koskisi 2 ja 6 kohdan mukaisia päätöksiä. 

Artiklan 9 kohdan mukaan, jos täytäntöönpanoviranomainen saa eurooppalaisella esittämismääräyksellä pyydetyt tiedot vastaanottajalta, sen on toimitettava nämä tiedot määräyksen antavalle viranomaiselle ilman aiheetonta viivytystä.  

Kohdassa ei mainita niitä tilanteita, missä ja miksi esittämismääräyksellä pyydetyt tiedot toimitettaisiin täytäntöönpanoviranomaiselle. Artikla ei edellytä sitä, että palveluntarjoajan tulisi toimittaa pyydetyt tiedot täytäntöönpanoviranomaiselle. Kohta 9 tarkoittaa sellaisia tilanteita, joissa palveluntarjoaja jostain syystä toimittaisi pyydetyt tiedot täytäntöönpanoviranomaiselle. Edellä mainitusti täytäntöönpanoviranomaisen tulisi vain muodollisesti vaatia palveluntarjoajaa noudattamaan asiaan liittyviä velvoitteitaan. Täytäntöönpanoviranomainen ei siten hanki tietoja itselleen. Vaikka kyse 16 artiklassa on sinänsä täytäntöönpanomenettelystä, palveluntarjoajan tulisi toimittaa pyydetyt tiedot suoraan määräyksen antaneelle viranomaiselle, ei täytäntöönpanoviranomaiselle. Mikäli palveluntarjoaja ei toimittaisi määräyksellä pyydettyjä tietoja täytäntöönpanomenettelystä huolimatta, palveluntarjoajalle määrättäisiin seuraamusmaksu 15 artiklan mukaisesti, kuten seuraavaksi selostetussa 10 kohdassa säädetään. Toisaalta määräyksen antava viranomainen voisi turvautua myös muun oikeudellisen yhteistyön säädökseen, kuten eurooppalaiseen tutkintamääräykseen tietojen hankkimiseksi. 

Artiklan 10 kohdan mukaan, jos vastaanottaja ei noudata sellaisen tunnustetun eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen mukaisia velvoitteitaan, jonka täytäntöönpanokelpoisuuden täytäntöönpanoviranomainen on vahvistanut, mainitun viranomaisen on määrättävä taloudellinen seuraamus 15 artiklan mukaisesti. Taloudellisen seuraamuksen määräämistä koskevan päätöksen vastustamiseksi on oltava käytössä tehokas oikeussuojakeino.  

Huomionarvioista kohdan osalta on, että sen mukaisesti tapauksessa toimivaltaisen täytäntöönpanoviranomaisen tulisi määrätä taloudellinen seuraamus 15 artiklan mukaisesti. Edellä 15 artiklan yhteydessä on selostettu tarkemmin kansallisia lähtökohtia taloudellisen seuraamuksen määräämiseen liittyen. 

Kohdan osalta on lisäksi syytä ottaa huomioon se, että 16 artiklassa – tai muuallakaan asetuksessa – ei säädetä tehokkaista oikeussuojakeinoista palveluntarjoajien osalta, lukuun ottamatta edellä mainittua 10 kohtaa. Asetuksessa ei siten säädetä palveluntarjoajien oikeussuojakeinoista suhteessa täytäntöönpanoviranomaisen asetuksen mukaisesti tekemiin päätöksiin, lukuun ottamatta tehokasta oikeussuojakeinoa taloudellisen seuraamuksen määräämistä koskevan päätöksen vastustamiseksi. Viimeksi mainittuun oikeussuojaan tosin myös sisältynee viranomaisten päätökset asiassa, joiden perusteella seuraamusmaksu on määräyksen vastaanottajalle määrätty. Viimeksi mainitun osalta asetus sisältää kansallista harkintavaltaa oikeussuojakeinon toteuttamiseksi kansallisesti. Toisaalta asetus ei nimenomaisesti kielläkään muiden kansallisten oikeussuojakeinojen olemassaoloa täytäntöönpanoviranomaisten tekemisen päätösten osalta palveluntarjoajalle asetettavien velvoitteiden kannalta. 

Palveluntarjoajien tehokkaiden oikeussuojakeinojen osalta perusajatuksena asetuksessa on, että sääntelemällä sähköisten todisteiden hankkimista koskevista menettelyistä turvataan palveluntarjoajan oikeuksia. Menettelyiden osalta asetus mahdollistaa tietyissä tilanteissa sen, että palveluntarjoaja voi asetuksessa määritellyin perusteluin kieltäytyä luovuttamasta esittämismääräyksellä pyydettyjä tietoja sekä saattaa määräyksen täytäntöönpanovaltion viranomaisen arvioitavaksi ottaen myös huomioon 17 artiklan mukainen uudelleentarkastelumenettely, jota kuvataan jäljempänä. Palveluntarjoajalla on lisäksi oikeus hakea muutosta seuraamusmaksun määräämistä koskevaan päätökseen. 

Edellä mainittu huomioon ottaen 16 artiklan mukaisten täytäntöönpanoviranomaisten päätöksiin, lukuun ottamatta 10 kohdan seuraamusmaksua, ei saisi hakea muutosta valittamalla (14 §:n 7 momentti). Perustuslain 21 §:ssä on turvattu muutoksenhakuoikeus, mutta perustuslain kannalta hyväksyttävistä muutoksenhakuoikeuden rajoituksista on mahdollista säätää lakiin otettavilla yksilöidyillä muutoksenhakukielloilla (PeVL 21/2011 vp, s. 2 ja PeVL 20/2005 vp, s. 8). Edellä mainitusti esityksessä pidetään perusteltuna, että 16 artiklan mukaiseen täytäntöönpanomenettelyyn liittyen ei olisi muutoksenhakuoikeutta täytäntöönpanovaltion toimivaltaisten viranomaisten päätöksiin, koska näiden päätösten perusteena ei ole täytäntöönpanovaltion kansallisen toimivaltuussääntelyn soveltaminen tietojen hankkimiseksi. Tästä huolimatta asetuksen 16 artiklan 10 kohdan mukaisesti olisi oltava käytössä tehokas oikeussuojakeino taloudellisen seuraamuksen määräämistä koskevan päätöksen vastustamiseksi. Tästä syystä esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen lainsäädäntöön otetaan säännös (22 §), jonka mukaan seuraamusmaksua koskevasta muutoksenhausta säädetään oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa. 

Tietojen hankinnan kohteena olevan henkilön käytettävissä oikeussuojakeinot olisivat määräyksen antaneessa jäsenvaltiossa asetuksen 18 artiklan mukaisesti. Käytettävissä olevista oikeussuojakeinoista Suomen ollessa määräyksen antava valtio käsitellään jäljempänä 18 artiklan yhteydessä. 

IV Luku Lainvalinta ja oikeussuojakeinot

Asetuksen 17 artikla koskee uudelleentarkastelumenettelyä ristiriitaisten velvoitteiden tapauksessa. Artiklan 1 kohdan mukaan jos vastaanottaja katsoo, että eurooppalaisen esittämismääräyksen noudattaminen olisi ristiriidassa jonkin kolmannen maan sovellettavan lainsäädännön mukaisen velvoitteen kanssa, sen on ilmoitettava määräyksen antavalle viranomaiselle ja täytäntöönpanoviranomaiselle syistä, joiden vuoksi se ei pane täytäntöön eurooppalaista esittämismääräystä, 10 artiklan 8 ja 9 kohdassa esitettyä menettelyä noudattaen ja liitteessä III esitettyä lomaketta käyttäen (jäljempänä perusteltu vastalause).  

Asetuksen johdanto-osan 74 kappaleessa selvennetään uudelleentarkastelumenettelyn tarkoitusta. Kappaleessa todetaan muun ohella, että jotta voitaisiin varmistaa kansainvälinen kohteliaisuus kolmansien maiden suvereenien etujen osalta, suojella asianomaista henkilöä ja puuttua palveluntarjoajien ristiriitaisiin velvoitteisiin, asetuksessa säädetään erityisestä oikeudellisen valvonnan mekanismista siltä varalta, että eurooppalaisen esittämismääräyksen noudattaminen estäisi palveluntarjoajia noudattamasta jonkin kolmannen maan lainsäädännöstä johtuvia oikeudellisia velvoitteita. 

Artiklassa kolmannella maalla katsotaan tarkoitettavan nimenomaisesti EU:n ulkopuolisia maita, ei muita EU:n jäsenvaltioita. 

Artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ilmoittamisvelvollisuus täytäntöönpanoviranomaiselle ei ole riippuvainen siitä, onko 8 artiklan mukainen ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle tehty tai ei. Kohdan mukainen ilmoittamisvelvollisuus täytäntöönpanoviranomaiselle on samankaltainen kuin 10 artiklan 5 kohdassa. Hajautettu tietojärjestelmä varmistaisi sen, että palveluntarjoajalla olisi mahdollisuus täyttää ilmoitusvelvollisuutensa myös täytäntöönpanoviranomaiselle. Suomessa 1 kohdassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi (13 §). 

Kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 2 kohdan mukaan perustellussa vastalauseessa on oltava kaikki asiaankuuluvat tiedot kyseisestä kolmannen maan lainsäädännöstä, sen sovellettavuudesta käsillä olevaan asiaan ja ristiriitaisen velvoitteen luonteesta. Perusteltu vastalause ei saa perustua 2 kohdan alakohdissa mainittuihin tosiseikkoihin. Perusteltu vastalause on esitettävä viimeistään 10 päivän kuluttua päivästä, jona vastaanottaja vastaanotti esittämismääräystodistuksen.  

Epäselväksi kohdasta jää se, millä kielellä palveluntarjoaja tekisi perustellun vastalauseen. E-evidence-asetus tai -direktiivi eivät sisällä sääntelyä kieli- ja käännösvaatimuksista palveluntarjoajien vastausten kannalta. Oletettavasti täytäntöönpanoviranomaisen ja sen alueella sijaitsevan palveluntarjoajan osalta ongelmia ei ole, mutta määräyksen antavan valtion voinee olla tarpeen kääntää palveluntarjoajan toimittama perusteltu vastalause. 

Kohtaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 3 kohdan mukaan määräyksen antavan viranomaisen on tarkasteltava eurooppalaista esittämismääräystä uudelleen perustellun vastalauseen ja täytäntöönpanovaltion antaman palautteen perusteella. Jos määräyksen antava viranomainen aikoo pitää voimassa eurooppalaisen esittämismääräyksen, sen on pyydettävä määräyksen antavan valtion toimivaltaista tuomioistuinta tarkastelemaan sitä uudelleen. Eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpanoa on lykättävä siihen saakka, että uudelleentarkastelumenettely saadaan päätökseen.  

Kohdasta ei tarkemmin selviä, mitä tarkalleen tarkoitetaan täytäntöönpanovaltion antamalla palautteella, onko velvollisuutta antaa palautetta tai miten se tulisi toimittaa määräyksen antaneelle viranomaiselle. Esimerkiksi asetuksen liitteessä III ei ole erikseen täytettävää kohtaa täytäntöönpanoviranomaisen palautteen antamiseksi määräyksen antaneelle viranomaiselle. Lisäksi on huomionarvoista, että asetuksen englanninkielisessä tekstiversiossa puhutaan mistä tahansa täytäntöönpanovaltion palautteesta (any input provided by the enforcing State). Asetuksen johdanto-osan kappaleissa ei selvennetä asiaa tältä osin. Näiden seikkojen perusteella voidaan katsoa, että 17 artiklan 3 kohta ei aseta nimenomaisia muotovaatimuksia tai velvollisuutta täytäntöönpanovaltion palautteelle. Kohdassa ei myöskään erikseen säädetä määräaikaa palautteen antamiselle. 

Lisäksi 3 kohdassa ei tarkemmin säädetä määräyksen antavan valtion toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Kohdasta ei nimenomaisesti selviä, tarkoitetaanko toimivaltaisella tuomioistuimella esimerkiksi 4 artiklassa tarkoitettua eurooppalaisen esittämismääräyksen vahvistanutta tuomioistuinta. Toisaalta kohdan mukaisesti kyse olisi siitä, että toimivaltainen tuomioistuin tarkastelisi esittämismääräystä ”uudelleen”. Tämän arvioidaan vähintäänkin implisiittisesti viittaavan esittämismääräyksen vahvistaneeseen viranomaiseen, vaikkakin sen voidaan katsoa tarkoittavan myös sitä, että kyse olisi uudesta tarkastelusta verrattuna määräyksen antamisen perustana olevaan tarkasteluun ja siihen liittyneeseen tuomioistuimen vahvistamiseen. Asetuksen englanninkielisessä tekstiversiossa puhutaan toisaalta vain toimivaltaisen tuomioistuimen tarkastelusta (a review by the competent court). Edelleen epäselväksi kohdasta jäävät ne tilanteet, joissa tuomioistuin on itse antanut esittämismääräyksen. Täysin selvää ei ole, tulisiko näissäkin tapauksissa määräyksen antaneen tuomioistuimen arvioida määräystään uudelleen. 

Edellä mainittu huomioon ottaen 3 kohdan arvioidaan tarkoittavan sitä, että mikäli tuomioistuin on antanut eurooppalaisen esittämismääräyksen, 17 artiklan mukaisen uudelleentarkastelun tulisi tehdä määräyksen antaneeseen tuomioistuimeen erillinen tuomioistuin. Tilanne on toinen, kun kyse on tuomioistuimen vahvistamasta esittämismääräyksestä. Näissä tilanteissa arvioidaan mahdolliseksi, että määräyksen vahvistanut tuomioistuin voisi tarkastella esittämismääräystä uudelleen määräyksen antaneen viranomaisen pyynnöstä. Tuomioistuin ei kuitenkaan voisi osallistua 3 kohdassa tarkoitettuun määräyksen antaneen viranomaisen esittämismääräyksen uudelleentarkasteluun. 

Artiklan 4 kohdan mukaan toimivaltaisen tuomioistuimen on ensin arvioitava, onko velvoitteiden välillä ristiriita, tutkimalla, a) sovelletaanko kolmannen maan lainsäädäntöä kyseessä olevan asian erityisolosuhteiden perusteella, ja b) kielletäänkö kolmannen maan lainsäädännössä, jos sitä sovelletaan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla, kyseisten tietojen luovuttaminen, kun sitä sovelletaan kyseessä olevan asian erityisolosuhteisiin. Kohdan osalta on otettava huomioon johdanto-osan 76, 77 ja 79 kappaleet.  

Artiklan 5 kohdan mukaan, jos toimivaltainen tuomioistuin katsoo, ettei velvoitteiden välillä ole 1 ja 4 kohdassa tarkoitettua ristiriitaa, sen on pidettävä voimassa eurooppalainen esittämismääräys.  

Artiklan 6 kohdan mukaan, jos toimivaltainen tuomioistuin toteaa 4 kohdan b alakohdan mukaisen tutkimuksen perusteella, että kolmannen maan lainsäädännössä kielletään kyseisten tietojen luovuttaminen, toimivaltaisen tuomioistuimen on päätettävä, pitääkö se voimassa vai kumoaako se eurooppalaisen esittämismääräyksen. Arvioinnin on perustuttava erityisesti 6 kohdan alakohdissa mainittuihin tekijöihin, painottaen erityisesti a ja b alakohdassa tarkoitettuja tekijöitä.  

Artiklan 7 kohdassa säädetään tietojen pyytämisestä kolmannen maan toimivaltaiselta viranomaiselta. Kohdassa viitataan kolmannen maan toimivaltaiselta viranomaiselta pyydettyihin tietoihin. Tiedoilla tarkoitetaan nimenomaisesti ainoastaan tietoja kolmannen maan asiaan liittyvästä lainsäädännöstä ja sen tarkemmasta selvittämisestä.  

Artiklan 8 kohdan mukaan, jos toimivaltainen tuomioistuin päättää kumota eurooppalaisen esittämismääräyksen, sen on ilmoitettava asiasta määräyksen antavalle viranomaiselle ja vastaanottajalle. Jos toimivaltainen tuomioistuin päättää, että eurooppalainen esittämismääräys on pidettävä voimassa, sen on ilmoitettava asiasta määräyksen antavalle viranomaiselle ja vastaanottajalle ja kyseisen vastaanottajan on pantava täytäntöön eurooppalainen esittämismääräys.  

Kohdassa 5 ja 8 tarkoitetun tuomioistuimen päätöksen voidaan katsoa olevan asetuksen mukainen erityinen päätös, johon voitaisiin lyhyesti kirjata, kumotaanko esittämismääräys vai pidetäänkö se voimassa. Jos esittämismääräys kumottaisiin, päätökseen olisi perusteltua kirjata kieltäytymisen peruste. Kyse olisi suppeasta ja yksinkertaisesta päätöksestä, jonka asiasta vastaava tuomari voisi tehdä ilman eri muodollisuuksia. 

Artiklan 9 kohdan mukaan artiklan mukaisia menettelyjä sovellettaessa määräajat lasketaan määräyksen antavan viranomaisen kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Lisäksi artiklan 10 kohdan mukaan määräyksen antavan viranomaisen on ilmoitettava täytäntöönpanoviranomaiselle uudelleentarkastelumenettelyn lopputuloksesta.  

Kansallisen lainsäädännön mukaisten määräaikojen osalta 9 kohta sisältää kansallista harkintavaltaa. Toisin sanoen 17 artikla ei sääntele erityisestä määräajasta uudelleentarkastelumenettelyn osalta määräyksen antavassa valtiossa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta 2 kohdan mukaiseen 10 päivän määräaikaan perustellun vastalauseen esittämiseksi. 

Artikla edellyttää kokonaisuudessaan täydentävää kansallista lainsäädäntöä uudelleentarkastelumenettelyyn liittyen. Erityisesti artiklan 3 kohdan johdosta on kansallisesti tarpeen tarkemmin säännellä siltä osin kuin kyse on uudelleentarkasteluun liittyvästä menettelystä ja toimivaltaisista viranomaisista tilanteissa, kun Suomi toimisi määräyksen antavana valtiona. Suomen ollessa täytäntöönpanovaltio, toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi. 

Esityksessä ehdotetaan, että niissä tapauksissa, kun Suomi olisi määräyksen antava valtio, ja joissa eurooppalaisen esittämismääräyksen antaminen on edellyttänyt tuomioistuimen vahvistusta, määräyksen vahvistanut tuomioistuin olisi toimivaltainen tarkastelemaan määräystä uudelleen määräyksen antaneen viranomaisen pyynnöstä (7 §:n 1 momentti). 

Syyttäjän vahvistaman eurooppalaisen esittämismääräyksen osalta esityksessä ehdotetaan, että määräyksen antanut viranomainen – pidättämiseen oikeutettu virkamies, jolla on tutkinnanjohtajan toimivaltuudet poliisissa, Tullissa tai Rajavartiolaitoksessa – saattaisi eurooppalaisen esittämismääräyksen toimivaltaisen tuomioistuimen uudelleentarkasteltavaksi, mikäli se aikoisi pitää voimassa määräyksen. Viimeksi mainittu menettely koskisi soveltuvin osin myös syyttäjän antamia esittämismääräyksiä, jotka ovat edellyttäneet tuomisoituimen vahvistuksen. Esityksessä ehdotetaan, että kun tuomioistuin ei ole aikaisemmin vahvistanut määräystä, 17 artiklan mukainen toimivaltainen tuomioistuin olisi syyteasiassa toimivaltainen tuomioistuin (7 §:n 2 momentti). 

Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että tuomioistuimen uudelleentarkastelumenettelyssä noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä pakkokeinolain 3 luvun 1, 3, 8 ja 10 §:ssä säädetään vangitsemisasian käsittelystä. Edelleen esityksessä ehdotetaan, että uudelleentarkastelumenettelyä koskeva asia olisi otettava viipymättä tuomioistuimessa käsiteltäväksi ja se olisi ratkaistava kiireellisesti. Asia voitaisiin ratkaista myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä, jos tuomioistuin harkitsee sen soveliaaksi (7 §:n 3 momentti). 

Artiklan mukainen uudelleentarkastelumenettely koskee EU:n jäsenvaltioiden ulkopuolisen valtion lainsäädännön arvioimista käsillä olevaan eurooppalaiseen esittämismääräykseen ja sillä pyydettyihin tietoihin liittyen. Näiden tilanteiden arvioidaan mahdollisesti sisältävän monimutkaisia oikeudellisia kysymyksiä, jotka edellyttävät myös puhtaasti oikeudellista arviointia pyydettyihin tietoihin liittyvien teknisten ja tutkinnallisten seikkojen lisäksi. Näin ollen tarpeelliseksi katsotaan, että määräyksen antaneen esitutkintaviranomaisen lisäksi syyttäjä osallistuisi uudelleentarkastelumenettelyä koskevan asian käsittelyyn tuomioistuimessa esitutkintalain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetun esitutkintayhteistyövelvollisuuden mukaisesti. Tarkoituksenmukaiseksi ei katsota sitä, että syyttäjän kuuleminen asiassa jäisi yksin asiaa käsittelevän tuomioistuimen harkittavaksi, vaan perusteltuna pidetään, että syyttäjän kuulemisesta asiassa voitaisiin poiketa, mikäli tuomioistuin pitäisi syyttäjän osallistumista asian käsittelyyn tarpeettomana. 

Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että syyttäjän olisi osallistuttava kaikissa tapauksissa uudelleentarkastelua koskevaan käsittelyyn sen varmistamiseksi, että asia tulee selvitetyksi tuomioistuimessa tarkoituksenmukaisella tavalla. Tuomioistuin voisi kuitenkin päättää, ettei syyttäjää tarvitse asian käsittelyssä kuulla, mikäli se olisi asiassa tarpeetonta (7 §:n 4 momentti). 

Edelleen esityksessä ehdotetaan, että asiassa tehtävään päätökseen ei saisi hakea muutosta (7 §:n 6 momentti). Perusteltuna pidetään, että 17 artiklan mukaisessa uudelleentarkastelumenettelyssä tehtäviin viranomaispäätöksiin liittyen ei olisi muutoksenhakuoikeutta (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.3.2). Tietojen hankinnan kohteen olevalla henkilöllä olisi käytettävissä tehokkaat oikeussuojakeinot 18 artiklan mukaisesti. Tehokkaita oikeussuojakeinoja 18 artiklan mukaisesti käsitellään tarkemmin seuraavaksi. 

Menettelyä koskevan sääntelyn selkeyttämiseksi esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävään kansalliseen lakiin otetaan säännös, jonka mukaan uudelleentarkastelun toimittavan tuomarin tulisi kirjata uudelleentarkastelua koskeva päätös (8 §). Esityksessä ei katsota tarpeelliseksi asettaa päätöksen tekemiselle tarkempia muotovaatimuksia ottaen erityisesti huomioon, että artikla ei edellytä päätöksen osalta erillisiä muodollisuuksia. 

Asetuksen 18 artikla sisältää säännökset oikeudesta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin eurooppalaista esittämismääräystä vastaan. Artiklaan liittyy johdanto-osan 80 kappale. Sen mukaan olennaisen tärkeää muun ohella on, että käytettävissä on tehokkaat oikeussuojakeinot perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaisesti.  

Artiklan 1 kohdan mukaan henkilöllä, jonka tietoja on pyydetty eurooppalaisella esittämismääräyksellä, on oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin määräyksen vastustamiseksi, sanotun kuitenkaan rajoittamatta muita kansallisen lainsäädännön mukaisesti saatavilla olevia oikeussuojakeinoja. Jos kyseinen henkilö on epäilty tai syytetty, hänellä on oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin sen rikosoikeudellisen menettelyn aikana, jossa tietoa käytettiin. Kohdassa tarkoitettu oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ei rajoita oikeutta käyttää yleisen tietosuoja-asetuksen ja rikosasioiden tietosuojadirektiivin mukaisia oikeussuojakeinoja.  

Kohdan ensimmäisen lauseen mukaisesti oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin tulisi olla eurooppalaisen esittämismääräyksen vastustamiseksi. Asetuksen englanninkielisen tekstiversion mukaan oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin tulisi olla eurooppalaista esittämismääräystä vastaan (against that order). Samoin asetuksen ruotsinkielisessä tekstiversiossa käytetään ilmaisua esittämismääräystä vastaan (mot den ordern). Säännöksen tosiallisen sanamuodon voidaankin katsoa olevan määräystä vastaan eikä määräyksen vastustamiseksi. Säännöstä ei tulkita siten, että oikeussuojakeino tulisi olla käytettävissä jo ennen kuin esittämismääräyksellä pyydetyt tiedot on toimitettu niitä pyytäneelle viranomaiselle. Tätä tulkintaa tukee myös kohdassa käytetty sananmuoto ”on pyydetty” ja kohdan toinen virke, jonka mukaan oikeussuojakeinoja voidaan käyttää myös myöhäisempänä ajankohtana. 

Lisäksi ensimmäisessä lauseessa viitataan muihin kansallisen lainsäädännön nojalla saatavilla oleviin oikeussuojakeinoihin. Viittauksen voidaan katsoa tarkoittavan esimerkiksi pääkäsittelyssä käytettävissä olevia oikeussuojakeinoja ja muutoksenhakuoikeutta taikka kansallisesti käytettävissä olevia kantelumahdollisuuksia. 

Kohdan toinen lause koskee taas tarkemmin epäillyn ja syytetyn oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. Kaikilla eurooppalaisen esittämismääräyksen kohdehenkilöillä tulee olla oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin esittämismääräystä vastaan, minkä lisäksi epäillyllä ja syytetyllä tulee olla oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin myös myöhemmin sen rikosoikeudellisen menettelyn aikana, jossa tietoa käytettiin. Kyse olisi siten laajemmasta oikeudesta oikeussuojakeinoihin, kun tietojen hankkimisen kohteena olisi epäilty tai syytetty. Toisaalta kohdan toisen lauseen perusajatuksena on varmistaa oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin kaikille henkilöille, joiden tietoja pyydetään eurooppalaisella esittämismääräyksellä. Epäiltyjen ja syytettyjen osalta riittäisi, että kyseinen oikeus olisi käytettävissä vasta sen rikosoikeudellisen menettelyn aikana, jossa tietoa käytettiin. Henkilöllä, joka ei rikostutkinnan edetessä tai sen aikana olisi esimerkiksi epäillyn asemassa, tulisi kuitenkin olla oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin, kun hänen tietojaan on hankittu eurooppalaisella esittämismääräyksellä. Tällainen tilanne voisi olla käsillä myös silloin, kun esitutkinta on muuten päätetty tai keskeytetty. 

Artiklan 2 kohdan mukaan oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin on käytettävä tuomioistuimessa määräyksen antavassa valtiossa sen kansallisen lainsäädännön mukaisesti, ja siihen on sisällyttävä mahdollisuus riitauttaa toimenpiteen laillisuus, mukaan lukien sen tarpeellisuus ja oikeasuhteisuus, sanotun kuitenkaan rajoittamatta perusoikeuksien takeita täytäntöönpanovaltiossa.  

Kohdan mukaisesti vaatimuksena on oikeussuojakeinon käyttömahdollisuus nimenomaisesti määräyksen antavan valtion tuomioistuimessa. Oikeussuojakeinoa esittämismääräystä vastaan ei tarvitse olla määräyksen täytäntöönpanovaltiossa. Kohdassa mainittu mahdollisuus riitauttaa toimenpiteen laillisuus, mukaan lukien sen tarpeellisuus ja oikeasuhteisuus, voidaan tulkita tarkoittavan pääasiassa eurooppalaisen esittämismääräyksen antamista koskevien edellytysten täyttymistä. Toimenpiteen laillisuuden arvioimisen ei katsota koskevan tutkittavana olevan rikoksen arvioimista kokonaisuudessaan. 

Artiklan 3 kohdan mukaan sovellettaessa 13 artiklan 1 kohtaa tiedot mahdollisuuksista käyttää oikeussuojakeinoja kansallisen lainsäädännön nojalla on annettava ajoissa ja on varmistettava, että näitä mahdollisuuksia voidaan tosiasiallisesti käyttää.  

Artiklan 4 kohdan mukaan asetusta sovellettaessa sovelletaan samoja oikeussuojakeinojen käyttämistä koskevia määräaikoja tai muita edellytyksiä kuin vastaavien kansallisten tapausten osalta ja niitä sovelletaan tavalla, jolla taataan, että kyseiset henkilöt voivat tosiasiallisesti käyttää oikeuttaan näihin oikeussuojakeinoihin.  

Artiklan 5 kohdan mukaan määräyksen antavan valtion ja muun jäsenvaltion, jolle on toimitettu sähköisiä todisteita tämän asetuksen nojalla, on varmistettava, että oikeutta puolustukseen ja menettelyn oikeudenmukaisuutta kunnioitetaan, kun arvioidaan eurooppalaisella esittämismääräyksellä hankittuja todisteita, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kansallisia menettelysääntöjä.  

Edellä mainittu 2 kohta ei itsessään nimenomaisesti velvoita säätämään tehokkaasta oikeussuojakeinosta kansallisessa lainsäädännössä, mutta luettuna se yhdessä 1 kohdan kanssa, sen voidaan katsoa velvoittavan säätämään kansallisessa lainsäädännössä tehokkaista oikeussuojakeinoista asetuksen mukaiseen tiedonhankintaan liittyen, mikäli sellaisia ei muutoin olisi saatavilla. Toisaalta 1 ja 2 kohta jättävät oikeussuojakeinoihin liittyvästä menettelystä tarkemmin säätämisen kansalliseen harkintaan sisältäen näin jonkinasteista kansallista liikkumavaraa. Esimerkiksi 1 ja 2 kohta eivät sisällä säännöksiä määräaikojen suhteen ja ovat tältä osin edellä mainitusti jossain määrin tulkinnanvaraisia. Luettaessa kohtia yhdessä 3 kohdan kanssa, ja ottaen huomioon 13 artiklan 1 kohdan mukainen pääsääntö eli käyttäjän ilman aiheetonta viivytystä tapahtuva ilmoittaminen, myös tiedot mahdollisuuksista käyttää oikeussuojakeinoja kansallisen lainsäädännön nojalla on ilmoitettava niin, että näitä mahdollisuuksia voidaan tosiasiallisesti käyttää. Niin ikään 4 kohta viittaa määräaikoihin suhteessa samoihin määräaikoihin kansallisten tapausten osalta, jotta taattaisiin oikeussuojakeinojen tosiallinen käyttämisen mahdollisuus. 

Suomessa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet on turvattu perustuslain 21 §:ssä, joka saa sisältönsä muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksesta sekä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä. Tarkemmin rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeuksista sekä muutoksenhakuoikeudesta rikosasiassa säädetään muun ohella esitutkintalaissa (805/2011), laissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997) ja oikeudenkäymiskaaressa. 

Todistelua koskeva oikeudenkäymiskaaren 17 luku (732/2015) rakentuu vapaan todistusteorian pohjalle. Vapaa todistusteoria koostuu vapaasta todistelusta sekä vapaasta todistusharkinnasta. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n mukaan rikosasian asianosaisella on oikeus esittää tuomioistuimelle haluamansa näyttö sekä lausua jokaisesta tuomioistuimessa esitetystä todisteesta. Tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla. Todistusharkinnan yhteydessä on kuitenkin huomioitava, että esitettyjen todisteiden arviointi tulee suorittaa ketään osapuolta suosimatta ja ilman ennakkokantaa yksittäisen todisteen näyttöarvosta objektiivisesti ja kriittisen arvioinnin kestävällä tavalla (HE 46/2014 vp, s. 45). 

Saman luvun 25 §:n mukaan tuomioistuin ei saa hyödyntää todistetta, joka on saatu kiduttamalla. Myöskään vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta ei saa pääsääntöisesti hyödyntää (niin sanottu itsekriminointisuojaan liittyvä todisteiden hyödyntämiskielto). Lisäksi saman pykälän mukaan muussa tapauksessa tuomioistuin saa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet. 

Puolustuksen järjestämisen ja avustajan saamisen on katsottu liittyvän läheisesti itsekriminointisuojaan. Jos kysymys on ensisijaisesti puolustuksen järjestämistä koskevasta loukkauksesta, hyödyntämiskielto ratkeaa lainvastaisesti saadun todisteen hyödyntämistä koskevan OK 17:25.3:n nojalla (HE 46/2014 vp, s. 89). Avustajadirektiiviä koskevassa hallituksen esityksessä on arvioitu, että avustajan käyttöä koskevan oikeuden loukkauksiin voitaisiin vedota tuomioistuimessa rikosasiaa käsiteltäessä. Tuomioistuin voisi jättää todisteen hyödyntämättä, jos sen hyödyntäminen vaarantaisi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen (HE 99/2016 vp, s. 25). 

Edellä 5 artiklan yhteydessä on selostettu tarkemmin kansallista toimivaltasääntelyä eurooppalaisen esittämismääräyksen antamiseksi (pakkokeinolain 7 ja 10 luku, poliisilain 4:3, rikostorjunnasta Tullissa annetun 2:14 ja henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain 3:20). Pakkokeinolain 7 luvussa säädetään tarkemmin ilmoituksesta haltuunottamisesta (9 §), takavarikon tai jäljentämisen saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi (15 §) ja muutoksenhausta (22 §). PKL 7 luvun 15 ja 22 § eivät sinänsä sisällä oikeussuojakeinojen käyttämistä koskevia nimenomaisia määräaikoja, lukuun ottamatta PKL 7:15.2, jonka mukaan tuomioistuimen on käsiteltävä takavarikkoa tai jäljentämistä koskeva vaatimus tietyissä tilanteissa viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle. 

Pakkokeinolain 10 luvun salaisten pakkokeinojen osalta kyse on pääsääntöisesti lupa-asioista, joista päättää tuomioistuin. Salaisten pakkokeinojen luonteen mukaisesti kyse on pääsääntöisesti niiden kohdehenkilöiltä salassa tehtävästä toiminnasta. Luvun 43 §:n 5 momentin mukaan lupa-asiassa annettuun päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla. Päätöksestä saa kuitenkin ilman määräaikaa kannella, ja kantelu on käsiteltävä kiireellisenä. Lisäksi PKL 10:60:ssä säännellään salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittamisesta. 

Poliisilain 4 luvun 3 §, rikostorjunnasta Tullissa annetun 2 luvun 14 § sekä henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain 3 luvun 20 § eivät sisällä erikseen sääntelyä tiedonhankinnan kohteen ilmoittamisesta eikä oikeussuojakeinoista 18 artiklan mukaisesti. 

Asetuksen 18 artikla vastaa tietyiltä osin EIO-direktiivin 14 artiklaa. Esimerkiksi EIO-direktiivin 14 artiklan 3 kohdassa säädetään myös kohdehenkilölle ilmoittamisesta niin, että voidaan varmistaa oikeussuojakeinojen tosiallinen käyttömahdollisuus. Lisäksi direktiivin 14 artiklan 4 kohta on vastaavanlainen kuin asetuksen 18 artiklan 4 kohta. Eurooppalaisella tutkintamääräyksellä on myös mahdollista hankkia sähköisiä todisteita. Kansallisesti eurooppalainen tutkintamääräys voisi perustua pakkokeinolain 10 luvun telepakkokeinojen käyttämiseen. 

EIO-lain 23 a §:ssä (1212/2021) säädetään muutoksenhausta tutkintamääräykseen. Pykälän 1 momentin mukaan sen vaatimuksesta, jota syyttäjän antama tai vahvistama tutkintamääräys koskee, käräjäoikeuden on tutkittava, ovatko edellytykset tutkintamääräyksen antamiselle olemassa. Vaatimuksen käsittelyyn sovelletaan, mitä pakkokeinolain 3 luvun 1 §:ssä säädetään. Vaatimus on tehtävä kirjallisesti 60 päivän kuluessa siitä, kun henkilön on katsottava saaneen tiedon tutkintamääräyksestä. Asia voidaan ratkaista myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä, jos käräjäoikeus harkitsee sen soveliaaksi. Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeuden tai hovioikeuden antamasta tutkintamääräyksestä tai 1 momentissa tarkoitetusta käräjäoikeuden päätöksestä saa kannella. Kantelu on tehtävä 60 päivän kuluessa siitä, kun henkilön on katsottava saaneen tiedon tutkintamääräyksestä taikka 1 momentissa tarkoitetussa tilanteessa 60 päivän kuluessa käräjäoikeuden päätöksen antamisesta. Pykälän 3 momentin mukaan 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa tutkintamääräyksen antaneelle pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle ja vahvistaneelle syyttäjälle tai tutkintamääräyksen antaneelle syyttäjälle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Lisäksi 4 momentin mukaan pykälässä tarkoitettu muutoksenhaku ei estä tutkintamääräyksen tunnustamista ja täytäntöönpanoa toisessa jäsenvaltiossa, jollei muutoksenhakuasiaa käsittelevä tuomioistuin toisin määrää. 

Edellä mainitun EIO-lain 23 a §:n osalta on syytä ottaa huomioon sen perusteena oleva Euroopan unionin tuomioistuimen 11.11.2021 asiassa C-852/19 Gavanozov II antama tuomio. Kyseisessä tuomiossa tuomioistuin on todennut, että EIO-direktiivin 14 artiklaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 24 artiklan 7 kohdan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä eurooppalaisen tutkintamääräyksen antaneen jäsenvaltion lainsäädännölle, jossa ei säädetä mistään oikeussuojakeinosta sellaisen eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamista vastaan, joka koskee kotietsinnän ja takavarikoinnin suorittamista sekä todistajan kuulemista videokokouksen avulla. Lisäksi tuomioistuin on todennut, että direktiivin 6 artiklaa, luettuna yhdessä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan ja SEU 4 artiklan 3 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen antaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen, joka koskee kotietsinnän ja takavarikoinnin suorittamista sekä todistajan kuulemista videokokouksen avulla, kun kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä ei säädetä mistään oikeussuojakeinosta tällaisen eurooppalaisen tutkintamääräyksen antamista vastaan. 

Tuomioistuin on tuomion 26 ja 27 kohdassa todennut, että direktiivin 14 artiklassa ei edellytetä, että jäsenvaltiot säätävät täydentävistä oikeussuojakeinoista niiden lisäksi, jotka ovat käytettävissä samankaltaisessa kansallisessa menettelyssä. Tuomioistuin on kuitenkin antanut tuomiossaan keskeisen merkityksen perusoikeuskirjan 47 artiklalle, jonka 1 kohdassa määrätään, että jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava tässä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot. Tuomioistuin on katsonut, että asianomaisella henkilöllä tulee olla oikeus riitauttaa kotietsinnän ja takavarikon sääntöjenmukaisuus ja tarpeellisuus ja tämä merkitsee sitä, että kyseisellä henkilöllä on oltava mahdollisuus hakea muutosta eurooppalaiseen tutkintamääräykseen, jolla näiden toimenpiteiden täytäntöönpanosta määrätään (33 ja 35 kohta). Tuomion 41 kohdan mukaan, jotta henkilöt, joita tämän jäsenvaltion oikeusviranomaisen antaman tai vahvistaman, kotietsinnän ja takavarikon suorittamista koskevan eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpano koskee, voisivat käyttää perusoikeuskirjan 47 artiklassa taattua oikeuttaan tehokkaasti, määräyksen antaneen jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että näillä henkilöillä on käytettävissään saman jäsenvaltion tuomioistuimessa oikeussuojakeinot, joiden avulla he voivat riitauttaa kyseisen eurooppalaisen tutkintamääräyksen tarpeellisuuden ja sääntöjenmukaisuuden ainakin tällaisen tutkintamääräyksen antamisen aineellisten perusteiden osalta. 

Vaikka edellä mainittu Euroopan unionin tuomioistuimen tuomio rajoittuu vain kotietsintään, takavarikkoon ja todistajan kuulemiseen videokokouksen avulla, kansallisesti on pidetty perusteltuna, että EIO-lain 23 a §:n mukainen muutoksenhakuoikeus koskisi kaikkia Suomessa annettuja tutkintamääräyksiä, eikä rajoittuisi vain kotietsintään, takavarikkoon ja todistajan kuulemiseen videokokouksen avulla. Esitöiden mukaan mahdolliseksi on katsottu, että Euroopan unionin tuomioistuin antaa tulevaisuudessa vastaavanlaisia ratkaisuja myös muiden tutkintatoimenpiteiden osalta (HE 227/2021 vp, s. 5). 

E-evidence-asetuksen 18 artikla edellyttää täydentävää kansallista sääntelyä. Tarpeellista on säätää tarkemmin kansallisesti oikeussuojasuokeinoista eurooppalaista esittämismääräystä vastaan, kun Suomi toimii asetuksen mukaisesti määräyksen antavana jäsenvaltiona. Esityksessä ehdotetaan soveltuvin osin vastaavaa säännöstä kuin EIO-lain 23 a § (esityksessä ehdotettu 9 §). Vaikka edellä mainitusti eurooppalainen esittämismääräys perustuisi PKL 7 luvun perusteella tehtyyn tietojen hankintaan, tarpeelliseksi katsotaan erikseen säätää oikeussuojakeinosta nimenomaisesti eurooppalaista esittämismääräystä vastaan, siltä osin kuin kyse olisi sen arvioimisesta, onko esittämismääräys tehty asetuksen sitä koskevien edellytysten mukaisesti. 

V Luku Hajautettu tietojärjestelmä

Asetuksen 19 artikla koskee suojattua digitaalista viestintää ja tietojenvaihtoa toimivaltaisten viranomaisten ja palveluntarjoajien välillä sekä toimivaltaisten viranomaisten välillä. Asetuksen mukainen kirjallinen viestintä toimivaltaisten viranomaisten ja nimettyjen toimipaikkojen tai laillisten edustajien välillä, mukaan lukien asetuksessa säädettyjen lomakkeiden ja eurooppalaisella esittämismääräyksellä tai eurooppalaisella säilyttämismääräyksellä pyydettyjen tietojen vaihto, on toteutettava suojatun ja luotettavan hajautetun tietojärjestelmän välityksellä.  

Artiklan mukaisesti kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että mainitussa jäsenvaltiossa sijaitsevien palveluntarjoajien nimetyille toimipaikoille tai laillisille edustajille annetaan pääsy hajautettuun tietojärjestelmään niiden kansallisen tietojärjestelmän kautta. Lisäksi palveluntarjoajien on varmistettava, että niiden nimetyt toimipaikat tai lailliset edustajat voivat käyttää hajautettua tietojärjestelmää kansallisen tietojärjestelmän kautta voidakseen vastaanottaa esittämis- ja säilyttämismääräystodistuksia, lähettää pyydetyt tiedot määräyksen antavalle viranomaiselle ja viestiäkseen millä tahansa muulla tavalla määräyksen antavan viranomaisen ja täytäntöönpanoviranomaisen kanssa tässä asetuksessa säädetyllä tavalla. 

Edelleen artiklan mukaan asetuksen mukainen kirjallinen viestintä toimivaltaisten viranomaisten välillä, mukaan lukien asetuksessa säädettyjen lomakkeiden ja 16 artiklassa säädetyssä täytäntöönpanomenettelyssä pyydettyjen tietojen vaihto, sekä kirjallinen viestintä toimivaltaisten unionin virastojen tai elinten kanssa on toteutettava hajautetun tietojärjestelmän välityksellä. Lisäksi jos viestintä hajautetun tietojärjestelmän välityksellä 1 tai 4 kohdan mukaisesti ei ole mahdollista esimerkiksi hajautetun tietojärjestelmän häiriön, toimitetun aineiston luonteen, teknisten rajoitusten, kuten tiedon koon, pyydetyn tiedon hyväksyttävyyteen todisteina liittyvien oikeudellisten rajoitusten tai pyydettyyn tietoon sovellettavien rikosteknisten vaatimusten taikka poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi, toimittaminen on toteutettava tarkoituksenmukaisimmalla vaihtoehtoisella tavalla ottaen huomioon tarve varmistaa tietojenvaihto, joka on nopea, suojattu ja luotettava ja jonka avulla vastaanottaja voi todeta tietojen aitouden. Jos toimittaminen toteutetaan mainitulla vaihtoehtoisella tavalla, toimittamisen alullepanijan on kirjattava toimittaminen, mukaan lukien tapauksen mukaan toimittamisen päivämäärä ja kellonaika, lähettäjä ja vastaanottaja sekä tiedoston nimi ja sen koko, hajautettuun tietojärjestelmään ilman aiheetonta viivytystä. 

Asetuksen johdanto-osan 83 kappaleessa selvennetään hajautettua tietojärjestelmää, jonka olisi koostuttava jäsenvaltioiden sekä unionin virastojen ja elinten tietojärjestelmistä ja nämä tietojärjestelmät yhteen liittävistä yhteentoimivista yhteyspisteistä. Hajautetun tietojärjestelmän yhteyspisteiden olisi perustuttava Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2022/850 perustettuun järjestelmään. Lisäksi johdanto-osan 85 kappaleen mukaan vaihtoehtoisia keinoja olisi oltava mahdollista käyttää vain silloin, kun hajautetun tietojärjestelmän käyttö ei ole mahdollista, esimerkiksi erityisten rikosteknisten vaatimusten takia, siksi, että siirrettävän tiedon määrää haittaavat teknisiin valmiuksiin liittyvät rajoitukset, tai siksi, että toista toimipaikkaa, jota ei ole liitetty hajautettuun tietojärjestelmään, on lähestyttävä hätätapauksessa. 

Erityisesti pienten ja keskisuurien yritysten kannalta ei johdanto-osan 88 kappaleen mukaan saisi aiheutua kohtuuttomia kustannuksia hajautetun tietojärjestelmän käyttöönotosta ja toiminnasta. Osana viitesovelluksen (22 artikla) luomista, ylläpitoa ja kehittämistä komission on sen vuoksi tarkoitus asettaa saataville myös verkkopohjainen rajapinta, jonka avulla palveluntarjoajat voivat viestiä suojatusti viranomaisten kanssa ilman, että niiden tarvitsee ottaa käyttöön omaa erillistä infrastruktuuriaan päästäkseen hajautettuun tietojärjestelmään. 

Suomessa hajautettu tietojärjestelmä otetaan käyttöön syksyllä 2025 EU:n siviili- ja kauppa-oikeudellisten asioiden todisteluasetuksen (EY) N:o 1783/2020 ja tiedoksiantoasetuksen (EY) N:o 1784/2020 mukaisissa rajat ylittävissä tiedonvaihdon menettelyissä. Tämän jälkeen hajautetun tietojärjestelmän käyttöä laajennetaan EU-säännösten edellyttämässä aikataulussa muihin rajat ylittäviin oikeudellisiin instrumentteihin vuosina 2026–2031. Oikeusministeriö on asettanut Euroopan unionin jäsenvaltioiden välisen oikeusalan tiedonvaihdon kehittämishankkeen VN/7907/2023, OM032:00/2024), jonka vastuulla on hajautetun tietojärjestelmän käyttöönotto Suomessa. Hankkeessa hajautettu tietojärjestelmä otetaan käyttöön hyödyntämällä komission kehittämää ja toimittamaa viitesovellusta, jolloin käyttöönotosta ei synny kansallisesti varsinaisia kehityskustannuksia (ks. myös jakso 3.2.1.2). 

Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 20 artiklan mukaisesti osana sähköistä viestintää toimitettavien asiakirjojen oikeusvaikutuksia tai hyväksyttävyyttä asetuksen mukaisissa rajat ylittävissä oikeudellisissa menettelyissä ei saa kieltää pelkästään sen vuoksi, että asiakirjat ovat sähköisessä muodossa. 

Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 21 artikla koskee sähköisiä allekirjoituksia ja leimoja.  

Asetuksen 22 artikla koskee viitesovellusta ja sen mukaisesti komissio vastaa sellaisen viitesovelluksen luomisesta, ylläpidosta ja kehittämisestä, jota jäsenvaltiot voivat päättää käyttää taustajärjestelmänään kansallisen tietojärjestelmän sijaan. Viitesovelluksen luominen, ylläpito ja kehittäminen rahoitetaan unionin yleisestä talousarviosta. Komissio tarjoaa viitesovelluksen ja ylläpitää ja tukee sitä maksutta.  

Tämän hetken tiedon mukaan 22 artiklassa tarkoitettu viitesovellus tulee perustumaan yllä kuvattuun eEDES portaaliratkaisuun ja myös Suomessa tullaan hyödyntämään tätä ratkaisua asetuksen edellyttämissä rajat ylittävän tiedonvaihdon menettelyissä. Toistaiseksi eEDES-portaalin käyttö on rajattu vain toimivaltaisten viranomaisten väliseen tiedonvaihtoon. Osana tämän asetuksen toimeenpanoa portaalin toiminnot tullaan laajentamaan koskemaan myös asetuksen mukaisia palveluntarjoajia, joiden pääsy portaaliin tulee mahdollistaa myös suomalaisten toimijoiden osalta osana asetuksen toimeenpanoa (ks. myös edellä 19 artiklan sisältöä kuvaavat perustelut). 

Mainitut 21 ja 22 artikla eivät edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 23 artikla koskee hajautetun tietojärjestelmän kustannuksia. Artiklan mukaisesti kukin jäsenvaltio vastaa sellaisten hajautetun tietojärjestelmän yhteyspisteiden asentamis-, toiminta- ja ylläpitokustannuksista, joista kyseinen jäsenvaltio on vastuussa. Kukin jäsenvaltio vastaa kustannuksista, jotka aiheutuvat sen asiaan liittyvien kansallisten tietojärjestelmien perustamisesta ja mukauttamisesta yhteentoimiviksi yhteyspisteiden kanssa, ja vastaa kyseisten järjestelmien hallinnointi-, toiminta- ja ylläpitokustannuksista. Unionin virastot ja elimet vastaavat niiden vastuulla olevien hajautetun tietojärjestelmän sisältämien komponenttien asentamis-, toiminta- ja ylläpitokustannuksista. Unionin virastot ja elimet vastaavat kustannuksista, jotka aiheutuvat niiden asianhallintajärjestelmien perustamisesta ja mukauttamisesta yhteentoimiviksi yhteyspisteiden kanssa, ja vastaa kyseisten järjestelmien hallinnointi-, toiminta ja ylläpitokustannuksista. Palveluntarjoajat vastaavat kaikista kustannuksista, jotka ovat tarpeen, jotta ne voivat onnistuneesti integroitua tai muutoin olla vuorovaikutuksessa hajautetun tietojärjestelmän kanssa. Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä (ks. myös jakso 3.2.1.2).  

Asetuksen 24 artiklan mukaan ennen kuin 19 artiklassa tarkoitettua velvoitetta toteuttaa kirjallinen viestintä hajautetun tietojärjestelmän välityksellä aletaan soveltaa (jäljempänä siirtymäkausi), tämän asetuksen mukainen kirjallinen viestintä toimivaltaisten viranomaisten ja nimettyjen toimipaikkojen tai laillisten edustajien välillä on toteutettava tarkoituksenmukaisimmalla vaihtoehtoisella tavalla ottaen huomioon tarve varmistaa nopea, suojattu ja luotettava tietojenvaihto. Jos palveluntarjoajat, jäsenvaltiot tai unionin virastot tai elimet ovat ottaneet käyttöön erillisiä alustoja tai muita suojattuja kanavia lainvalvontaviranomaisten ja oikeusviranomaisten esittämien tietopyyntöjen käsittelyä varten, määräyksen antavat viranomaiset voivat myös halutessaan toimittaa esittämis- tai säilyttämismääräystodistuksen näiden kanavien kautta nimetyille toimipaikoille tai laillisille edustajille siirtymäkauden aikana.  

Tämän artiklan yhteydessä on otettava huomioon myös edellä selostettu 19 artiklan 5 kohta koskien tilanteita, joissa viestintä hajautetun tietojärjestelmän avulla ei olisi mahdollista esimerkiksi järjestelmän häiriön, toimitetun aineiston luonteen, teknisten rahoitusten (kuten tiedon koon), pyydetyn tiedon hyväksyttävyyteen todisteina liittyvien oikeudellisten rajoitusten tai pyydettyyn tietoon sovellettavien rikosteknisten vaatimusten taikka poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi. 

Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 25 artikla koskee komission hyväksymiä täytäntöönpanosäädöksiä, jotka ovat tarpeen hajautettua tietojärjestelmän perustamista ja käyttöä varten. Artiklan mukaan siinä tarkoitetut täytäntöönpanosäädökset hyväksytään viimeistään 18.8.2025.  

Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 26 artikla koskee komiteamenettelyä eli 25 artiklassa tarkoitetut täytäntöönpanosäädökset hyväksyttäisiin 26 artiklassa tarkoitettua tarkastelumenettelyä noudattaen. Artiklan 1 kohdan mukaan komissiota avustaa asetuksessa (EU) N:o 182/2011 (jäljempänä komitologia-asetus ) tarkoitettu komitea. Artiklan 2 kohdassa säädetään komitologia-asetuksen tarkastelumenettelyä koskevan 5 artiklan soveltamisesta.  

Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

VI Luku Loppusäännökset

Asetuksen 27 artiklan mukaan kukin jäsenvaltio voi milloin tahansa päättää, että se hyväksyy esittämis- tai säilyttämismääräystodistusten käännökset yhdellä tai useammalla unionin virallisella kielellä virallisen kielensä tai virallisten kieltensä lisäksi, ja sen on ilmoitettava tällaisesta päätöksestä komissiolle toimitetussa kirjallisessa ilmoituksessa. Komissio asettaa ilmoitukset kaikkien jäsenvaltioiden ja Euroopan oikeudellisen verkoston saataville.  

Artikla edellyttää kansallista sääntelyä siitä, millä kielellä Suomi täytäntöönpanovaltiona hyväksyy Suomeen toimitetut esittämis- tai säilyttämismääräystodistusten käännökset. Muiden EU:n vastavuoroisen tunnustamisen säädöksiä koskevien täytäntöönpanolakien mukaan Suomi hyväksyy suomen, ruotsin ja englannin kielellä toimitetut määräykset tai pyynnöt. Lisäksi säännöksissä on sallittu joustavuutta hyväksyä myös muilla kielillä toimitettuja asiakirjoja, jos hyväksymiselle ei muutoin ole estettä. Siten Suomessa jo nykyisin sovelletaan joustavia kielijärjestelyjä. Esityksessä ehdotetaan vastaavanlaista säännöstä (16 §). 

Lisäksi olisi ratkaistava se, mikä viranomainen vastaa Suomessa annettujen esittämis- ja säilyttämismääräysten kääntämisestä vieraalle kielelle. Esityksessä ehdotetaan, että kansallisesti toimivaltainen määräyksen antava viranomainen huolehtii määräysten kääntämisestä tarvittavalle vieraalle kielelle. 

Asetuksen 28 artiklassa säädetään seurannasta ja raportoinnista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti komissio laatii 18. päivään elokuuta 2026 mennessä yksityiskohtaisen ohjelman asetuksen tuotosten, tulosten ja vaikutusten seurantaa varten. Seurantaohjelmassa esitetään keinot, joilla tiedot kerätään, ja se, kuinka usein keruu on toteutettava. Siinä täsmennetään, mitä toimia komissio ja jäsenvaltiot toteuttavat tietojen keräämistä ja analysointia varten.  

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on joka tapauksessa 18. päivästä elokuuta 2026 kerättävä asiaankuuluvilta viranomaisilta kattavia tilastoja ja pidettävä kirjaa tällaisista tilastoista. Edelliseltä kalenterivuodelta kerätty tieto on lähetettävä komissiolle kunkin vuoden 31. päivään maaliskuuta mennessä.  

Artiklan 3 kohdan mukaan 2 kohdassa tarkoitettuja tilastoja voidaan 18. päivästä elokuuta 2026 19 artiklan 1 kohdan mukaisen hajautetun tietojärjestelmän kautta toteutetun tiedonvaihdon osalta kerätä ohjelman avulla kansallisista portaaleista. Edellä 22 artiklassa tarkoitetun viitesovelluksen on oltava teknisesti varustettu siten, että se tarjoaa tällaisen toiminnon. Toisin sanoen 2 kohdassa lueteltujen tietojen kerääminen toteutuisi automaattisesti komission laatiman viitesovelluksen toimesta eikä siten kansallisesti vaatisi asiaan liittyviä teknisiä toimenpiteitä.  

Artiklan 4 kohdan mukaan palveluntarjoajat voivat kerätä, pitää kirjaa tilastoista ja julkaista niitä voimassa olevien tietosuojaperiaatteiden mukaisesti. Jos tällaisia tilastoja kerätään edelliseltä kalenterivuodelta, ne voidaan lähettää komissiolle viimeistään 31 päivänä maaliskuuta.  

Artiklan 4 kohta ei ole velvoittava, vaan sen mukainen tietojen keruu palveluntarjoajien toimesta on vapaaehtoista. 

Lisäksi 5 kohdan mukaan komissio julkaisee 18. päivästä elokuuta 2027 kunkin vuoden 30 päivään kesäkuuta mennessä kertomuksen, joka sisältää 2 ja 3 kohdassa tarkoitetut tiedot kootussa muodossa, jaoteltuna edelleen jäsenvaltioiden ja palveluntarjoajan tyypin mukaan.  

Artiklaa voidaan soveltaa suoraan, eikä se edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 29 artiklassa säädetään todistusten ja lomakkeiden muuttamisesta. Komissio antaa 30 artiklan mukaisesti delegoituja säädöksiä liitteiden I, II, III, V ja VI muuttamiseksi, jotta voidaan tehokkaasti vastata mahdolliseen tarpeeseen parantaa esittämis- ja säilyttämismääräyslomakkeiden sekä esittämis- tai säilyttämismääräystodistuksen täytäntöönpanon mahdottomuutta koskevien tietojen antamiseksi, eurooppalaisen säilyttämismääräyksen perusteella annettavan esittämispyynnön antamisen vahvistamiseksi ja sähköisten todisteiden säilyttämisvelvoitteen jatkamiseksi käytettävien lomakkeiden sisältöä.  

Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 30 artikla sisältää säännökset siirretyn säädösvallan käyttämisestä. Artiklan 1 kohdan mukaan komissiolle siirrettyä valtaa antaa delegoituja säädöksiä koskevat tässä artiklassa säädetyt edellytykset.  

Artiklan 2 kohdan mukaan komissiolle siirretään 18 päivästä elokuuta 2026 määräämättömäksi ajaksi 29 artiklassa tarkoitettu valtaa antaa delegoitua säännöksiä. Artiklan 3 kohdassa säädetään Euroopan parlamentin tai neuvoston oikeudesta peruuttaa säädösvallan siirto, 4 kohdassa jäsenvaltioiden asiantuntijoiden kuulemisesta ennen delegoidun säädöksen hyväksymistä, 5 kohdassa delegoidun säädöksen antamisesta tiedoksi Euroopan parlamentille ja neuvostolle, ja 6 kohdassa delegoidun säädöksen voimaantulosta.  

Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 31 artiklassa säädetään ilmoituksista komissiolle. Artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on viimeistään 18 päivänä elokuuta 2025 ilmoitettava komissiolle 4, 8, 16 ja 17 artikloiden mukaisesti nimettävät toimivaltaiset viranomaiset sekä jäsenvaltion hyväksymät kielet esittämismääräystodistuksen, säilyttämismääräystodistuksen, eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen ilmoittamiseksi ja toimittamiseksi täytäntöönpanoa varten. Komissio asettaa tämän artiklan nojalla saadut tiedot julkisesti saataville joko erillisellä verkkosivustolla tai neuvoston päätöksen 2008/976/YOS 9 artiklassa tarkoitetulla Euroopan rikosoikeudellisen verkoston verkkosivustolla.  

Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

Asetuksen 32 artikla koskee suhdetta muihin välineisiin, sopimuksiin ja järjestelyihin. Artiklan 1 kohdan mukaan asetus ei vaikuta unionin tai muihin kansainvälisiin välineisiin, sopimuksiin ja järjestelyihin, jotka koskevat tämän asetuksen soveltamisalaan kuuluvien todisteiden keräämistä. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle viimeistään 18 päivänä elokuuta 2026 1 kohdassa tarkoitetut voimassa olevat välineet, sopimukset ja järjestelyt, joiden soveltamista ne aikovat jatkaa. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle kolmen kuukauden kuluessa myös 1 kohdassa tarkoitetun uuden sopimuksen tai järjestelyn allekirjoittamisesta.  

Artikla sisältää velvollisuuden ilmoittaa 2 kohdassa määritetyissä määräajoissa komissiolle voimassa olevista muista välineistä, sopimuksista ja järjestelyistä. Artikla ei kuitenkaan edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä.  

Asetuksen 33 artikla koskee komission 18 päivään elokuuta 2029 mennessä tekemästä arvioinnista tästä asetuksesta. Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä.  

Asetuksen 34 artikla sisältää voimaatuloa ja soveltamista koskevat säännökset. Artiklan mukaan asetus tulee voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Asetusta sovelletaan 18 päivästä elokuuta 2026. Toimivaltaisten viranomaisten ja palveluntarjoajien velvoitetta käyttää 19 artiklassa perustettua hajautettua tietojärjestelmää asetuksen mukaiseen kirjalliseen viestintään sovelletaan kuitenkin yhden vuoden kuluttua 25 artiklassa tarkoitettujen täytäntöönpanosäädösten hyväksymisestä.  

Asetus on julkaistu EU:n virallisessa lehdessä 28.7.2023, joten se on tullut voimaan elokuussa 2023. Artikla ei edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. 

2.1.2  E-evidence-asetuksen mukainen menettely keskeisiltä osin esimerkkeinä

2.1.2.1  Suomessa annettu esittämis- ja säilyttämismääräys (4 artikla)

Suomessa esittämis- ja säilyttämismääräyksiä antaisivat pääsääntöisesti esitutkintaviranomaiset, jolloin määräys edellyttää asetuksen 4 artiklan mukaisesti joko syyttäjän tai tuomioistuimen vahvistuksen riippuen siitä, onko kyse esittämis- vai säilyttämismääräyksestä ja riippuen esittämismääräyksen kohteena olevasta tietoluokasta. Vahvistamisen jälkeen määräyksen antanut esitutkintaviranomainen lähettää sen toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevalle palveluntarjoajalle toimeenpantavaksi. 

2.1.2.3  Notifikaatiota edellyttävä määräys (8 artikla)

Tapauksissa, joissa palveluntarjoaja Y:lle lähetetty esittämismääräys koskee liikenne- tai sisältötietoja ja sen taustalla on X jäsenvaltiossa tutkittavana oleva rikos, jota ei ole tehty X jäsenvaltiossa eikä henkilö, jonka tietoja määräyksellä pyydetään, asu X jäsenvaltiossa (nk. asuinpaikkapoikkeuksen piiriin kuulumaton määräys), palveluntarjoaja Y:lle lähetetyllä määräyksellä voisi olla muukin yhteys Suomeen kuin vain palveluntarjoajan sijainti (esimerkiksi määräyksen kohteena oleva henkilö saattaisi asua Suomessa). Näissä tilanteissa samanaikaisesti, kun X jäsenvaltio lähettää määräyksen palveluntarjoaja Y:lle, se toimittaa määräyksen myös 8 artiklan nojalla Helsingin käräjäoikeudelle. Mikäli Helsingin käräjäoikeus katsoisi, että esittämismääräys on asetuksen edellytysten mukainen (ottaen huomioon e-evidence-asetuksen 12 artiklan mukaiset kieltäytymisperusteet), käräjäoikeus ilmoittaa tästä palveluntarjoaja Y:lle, jonka tulee toimittaa tiedot niitä pyytäneelle X jäsenvaltion viranomaiselle. 

2.1.2.4  Täytäntöönpanomenettely (16 artikla)

Mikäli määräyksen vastaanottajana oleva palveluntarjoaja Y ei noudata määräystä asetuksen määräajan kuluessa eikä esitä tähän asetuksen mukaista syytä, eikä myöskään Helsingin käräjäoikeus ole esittänyt 12 artiklan mukaista kieltäytymisperustetta, määräyksen antanut toisessa jäsenvaltiossa sijaitseva viranomainen voi pyytää Suomen täytäntöönpanoviranomaista eli poliisia tunnustamaan määräyksen ja vaatimaan palveluntarjoajalta sen täytäntöönpanoa. Määräyksen tarkoittamalla tietoluokalla ei näissä tapauksissa olisi merkitystä, sikäli kun kyse ei ole 8 artiklan mukaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä. 

Jos poliisi kuitenkin kieltäytyy tunnustamasta määräystä, asetusta täydentävän kansallisen lain pohjalta poliisi voi saattaa tämän päätöksen syyttäjän vahvistettavaksi. Jos päätöksenteko sisältää oikeudellista harkintaa, syyttäjä päättää tunnustamisesta tai siitä kieltäytymisestä poliisin esittelystä. 

Jos 16 artiklan mukainen asia kuuluu 8 artiklan soveltamisalaan, Helsingin käräjäoikeus päättää tunnustamisesta tai siitä kieltäytymisestä poliisin vaatimuksesta. 

2.1.2.5  Uudelleentarkastelumenettely (17 artikla)

Jos esittämismääräyksen Suomessa sijaitsevana vastaanottajana oleva palveluntarjoaja Y katsoo, että X jäsenvaltion viranomaisten antaman määräyksen noudattaminen olisi ristiriidassa EU:n ulkopuolisen kolmannen maan sovellettavan lainsäädännön mukaisen velvoitteen kanssa, sen on ilmoitettava X jäsenvaltiossa määräyksen antaneelle viranomaiselle sekä Suomen täytäntöönpanoviranomaiselle eli poliisille syistä, joiden vuoksi se ei pane täytäntöön eurooppalaista esittämismääräystä. Määräyksen antaneen viranomaisen on saatettava määräys X jäsenvaltion tuomioistuimen tarkasteltavaksi, mikäli se haluaa pitää määräyksen voimassa. Tuomioistuin arvioi, onko kyseessä palveluntarjoaja Y:n esittämästä ristiriidasta. Jos tuomioistuin päättää pitää määräyksen voimassa, palveluntarjoaja Y:n tulee toimittaa määräyksen tarkoittamat tiedot määräyksen antaneelle viranomaiselle X jäsenvaltiossa. 

2.2.1  Direktiivin sisältö ja tavoitteet

Tässä jaksossa selvitetään e-evidence-direktiivin sisältö ja suhde voimassa olevaan kansalliseen lainsäädäntöön artiklakohtaisesti ja arvioidaan, miltä osin yksittäisten artiklojen sisältöä olisi tarpeen täsmentää kansallisessa laissa. 

E-evidence-direktiivin 1 artiklassa säädetään direktiivin kohteesta ja soveltamisalasta. Artiklan 1 kohdan mukaan direktiivissä vahvistetaan säännöt tiettyjen unionissa palveluja tarjoavien palveluntarjoajien nimettyjen toimipaikkojen nimeämiselle ja laillisten edustajien nimittämiselle jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä antamien päätösten ja määräysten vastaanottamista, noudattamista ja täytäntöönpanoa varten.  

Artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan päätöksiin ja määräyksiin sähköisten todisteiden keräämiseksi e-evidence-asetuksen, EIO-direktiivin ja keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (jäljempänä MLA 2000-yleissopimus) 34 artiklan mukaisesti tehdyn yleissopimuksen perusteella. E-evidence-direktiiviä sovelletaan myös sellaisiin sähköisten todisteiden keräämiseksi kansallisen lainsäädännön perusteella annettuihin päätöksiin ja määräyksiin, jotka jäsenvaltio osoittaa luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle, joka toimii palveluntarjoajan laillisena edustajana tai nimettynä toimipaikkana kyseisen jäsenvaltion alueella.  

Artiklan 3 kohdan mukaan direktiivillä ei rajoiteta unionin ja kansallisen oikeuden mukaisia kansallisten viranomaisten toimivaltuuksia asioida suoraan niiden alueelle sijoittautuneiden palvelujentarjoajien kanssa sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä.  

Direktiivin johdanto-osan 9 kappaleessa selvennetään direktiivin suhdetta kansallisiin menettelyihin sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. Kappaleen mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava jatkossakin asioida niiden alueella sijoittautuneiden palveluntarjoajien kanssa sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. Sen estämättä, mitä kansallisessa lainsäädännössä tällä hetkellä säädetään mahdollisuuksista asioida palveluntarjoajien kanssa jäsenvaltioiden omalla alueella, jäsenvaltioiden ei pitäisi kiertää e-evidence-direktiivin tai -asetuksen perustana olevia periaatteita. 

Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät saa asettaa palveluntarjoajille tästä direktiivistä johtuvien velvoitteiden lisäksi muita velvoitteita, etenkään nimettyjen toimipaikkojen nimeämistä tai laillisten edustajien nimittämistä koskevia velvoitteita, 1 kohdan mukaisia tarkoituksia varten.  

Artiklan 5 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan 2 artiklan 1 alakohdassa määriteltyihin palveluntarjoajiin, jotka tarjoavat palvelujaan unionissa. Direktiiviä ei sovelleta yksittäisen jäsenvaltion alueelle sijoittautuneisiin palveluntarjoajiin, jotka tarjoavat palveluja yksinomaan kyseisen jäsenvaltion alueella.  

Direktiivin soveltamisalan osalta keskeistä on, että se soveltuu e-evidence-asetuksen lisäksi EIO-direktiivin ja MLA 2000-yleissopimuksen perusteella annettuihin päätöksiin ja määräyksiin sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. E-evidence-direktiivin soveltamisala on siten rajattu koskemaan ainoastaan sähköisten todisteiden hankkimista. Esimerkiksi EIO-direktiivin soveltamisalaan kuuluu muitakin tutkintatoimenpiteitä, jotka eivät liity sähköisten todisteiden hankkimiseen, kuten suunnitelmallinen tarkkailu, peitelty tiedonhankinta, peitetoiminta, tietolähteen ohjattu käyttö ja valvottu läpilasku. 

Kuten e-evidence-direktiivin johdanto-osan 6 kappaleessa mainitaan, direktiivissä säädettyjen nimettyjen toimipaikkojen ja laillisten edustajien olisi toimittava vastaanottajina annettaessa päätöksiä ja määräyksiä sähköisten todisteiden keräämiseksi kaikkien kolmen edellä mainitun rikosoikeudellisen yhteistyön välineen perusteella. Velvollisuus olisi myös silloin, kun kyseiset päätökset ja määräykset toimitetaan todistuksen muodossa. Viitatun johdantokappaleen mukaan nimetyn toimipaikan tai laillisen edustajan käytön olisi tapahduttava oikeudellisiin menettelyihin sovellettavissa välineissä ja lainsäädännössä vahvistettujen menettelyjen mukaisesti, myös silloin, kun kyseiset välineet mahdollistavat määräysten antamisen rajat ylittävissä tilanteissa suoraan palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle tai perustuvat toimivaltaisten oikeusviranomaisten väliseen yhteistyöhön. Sen jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten, johon nimetty toimipaikka on sijoittautunut tai jossa laillinen edustaja asuu, olisi toimittava asiaa koskevassa välineessä niille asetetun tehtävän mukaisesti silloin, kun näiden osallistumisesta säädetään. Jäsenvaltioiden olisi myös voitava osoittaa päätöksiä ja määräyksiä sähköisten todisteiden keräämiseksi kansallisen lainsäädännön perusteella luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle, joka toimii palveluntarjoajan laillisena edustajana tai nimettynä toimipaikkana niiden alueella. 

Edellä mainittu tarkoittaa EIO-direktiivin ja MLA 2000-yleissopimuksen mukaisen yhteistyön osalta sitä, että täytäntöönpanovaltion viranomaiset voivat e-evidence-direktiivin mukaisesti olla suoraan yhteydessä nimettyihin toimipaikkoihin tai laillisiin edustajiin. Sääntelyn tavoitteena on varmistaa se, että toimivaltaisilla viranomaisilla olisi tiedossa asiaan kuuluvien palveluntarjoajien yhteyspisteet esimerkiksi eurooppalaisen tutkintamääräyksen toimeenpanemiseksi. Eroa e-evidence-asetuksen mukaiseen menettelyyn on se, että EIO-direktiivin ja MLA 2000-yleissopimuksen mukainen toiminta perustuu viranomaisyhteistyöhön eikä suoraan yhteydenpitoon määräyksen antavan valtion ja toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan palveluntarjoajan välillä. 

Selvyyden vuoksi on otettava huomioon, että Suomessa kansallisessa lainsäädännössä, esimerkiksi sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa, ei aseteta muita lisävaatimuksia laillisen edustajan nimeämiseksi unionissa palveluja tarjoavien palveluntarjoajien nimettyjen toimipaikkojen nimeämiselle ja laillisten edustajien nimittämiselle sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. 

Esityksessä pidetään perusteltuna, että direktiivi pantaisiin täytäntöön säätämällä erillinen laki nimettyjen toimipaikkojen nimeämistä ja laillisten edustajien nimittämistä koskevista yhdenmukaistetuista säännöistä sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. 

Artikla ei edellytä sen sisällön täsmentämistä lailla. Esityksessä ehdotetaan kuitenkin selvyyden vuoksi, että direktiivin täytäntöönpanolakiin sisällytettäisiin säännös direktiivin täytäntöönpanosta ja soveltamisalasta (1 §). 

E-evidence-direktiivin 2 artiklassa selvennetään direktiivissä käytettyjä määritelmiä. Artiklan 1 ja 3–6 kohdan määritelmät (palveluntarjoaja, unionissa palvelujen tarjoaminen, toimipaikka, nimetty toimipaikka ja laillinen edustaja) ovat lähes täysin samat kuin e-evidence-asetuksen 3 artiklan 3–7 kohdan vastaavat määritelmät. Ainoa ero määritelmien välillä on se, että asetuksen vastaavissa määritelmissä viitataan e-evidence-direktiiviin, kun taas e-evidence-direktiivin vastaavien määritelmien viittaukset ovat direktiivin sisäisiä.  

E-evidence-asetuksesta poiketen direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa määritellään palvelujen tarjoaminen jäsenvaltion alueella. Kohdan mukaan palvelujen tarjoamisella jäsenvaltion alueella tarkoitetaan sen mahdollistamista, että luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt jossakin jäsenvaltiossa voivat käyttää 1 kohdassa lueteltuja palveluja (a alakohta), ja sitä, että a alakohdassa tarkoitettuun jäsenvaltioon on erityisiin tosiseikkoihin perustuviin kriteereihin perustuva olennainen yhteys. Tällaisen olennaisen yhteyden katsotaan olevan olemassa, jos palveluntarjoajalla on toimipaikka kyseisessä jäsenvaltiossa tai, jos tällaista toimipaikkaa ei ole, jos kyseisessä jäsenvaltiossa on huomattava määrä palvelun käyttäjiä tai jos toimintoja on kohdennettu kyseiseen jäsenvaltioon (b alakohta). Kohta on kuitenkin kokonaisuudessaan yhteneväinen e-evidence-asetuksen sääntelyn kanssa. Esimerkiksi e-evidence-asetuksen johdanto-osan 33 kappaleessa todettu vastaa e-evidence-direktiivin 2 artiklan 2 kohdan b alakohtaa.  

E-evidence-direktiivin johdanto-osan 10 ja 11 kappaleessa selvennetään tarkemmin arviointia sen määrittämiseksi, tarjoaako palveluntarjoaja palveluja unionissa. 

Suomessa kansallinen lainsäädäntö ei nimenomaisesti sisällä direktiivin 2 artiklassa säädettyjä määritelmiä. SVPL:n 3 §:n mukaiset sijoittautumisvaltiota ja palveluntarjoajaa koskevat määritelmät eivät myöskään vastaa direktiivin mukaisia määritelmiä. Toisaalta SVPL:n 3 §:n 19 kohdassa määritellään myös sijoittautumisvaltio. Kohdan mukaan sijoittautumisvaltiolla tarkoitetaan valtiota, jossa tietoyhteiskunnan palvelun tarjoaja tosiasiallisesti harjoittaa taloudellista toimintaa pysyvässä sijoittautumispaikassa. Tietoyhteiskunnan palvelulla tarkoitetaan SVPL:n 3 §:n 29 kohdan mukaan sähköisenä etäpalveluna vastaanottajan henkilökohtaisesta pyynnöstä tavallisesti korvausta vastaan toimitettavaa palvelua. Määritelmä vastaa sisällöltään teknisiä määräyksiä ja tietoyhteiskunnan palveluja koskevia määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/1535 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa määriteltyä palvelua. E-evidence-direktiivin määritelmä palveluntarjoajasta ei siis myöskään vastaa SVPL 3 § 29 kohdan määritelmää tietoyhteiskunnan palvelusta, sillä E-evidence-direktiivi soveltuu vain tiettyihin tietoyhteiskunnan palveluihin, jotka antavat käyttäjilleen mahdollisuuden viestiä keskenään tai tekevät mahdolliseksi tallentaa tai muutoin käsitellä tietoja niiden käyttäjien lukuun, joille palvelu tarjotaan, edellyttäen, että tietojen tallentaminen on yksi määrittävä osa käyttäjälle tarjottavaa palvelua. 

Artikla ei edellytä sen sisältämien määritelmien täsmentämistä lailla. Edellä 1 artiklan yhteydessä todetusti esityksessä kuitenkin ehdotetaan, että selvyyden vuoksi direktiivin täytäntöönpanolakiin sisällytettäisiin säännös direktiivin täytäntöönpanosta ja soveltamisalasta (1 §). Ehdotettu kansallisen säännös kattaisi siten myös e-evidence-direktiivin 2 artiklan mukaiset määritelmät. Tältä osin tulisi huomioitavaksi myös asetuksen 3 artiklan vastaavat määritelmät. 

E-evidence-direktiivin 3 artiklassa säädetään nimetyistä toimipaikoista ja laillisista edustajista. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että unionissa palveluja tarjoavat palveluntarjoajat nimeävät tai nimittävät vähintään yhden vastaanottajan jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten antamien, todisteiden keräämistä rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevien 1 artiklan 2 kohdassa säädettyyn soveltamisalaan kuuluvien päätösten ja määräysten vastaanottamista, noudattamista ja täytäntöönpanoa varten siten, kun a–c alakohdassa tarkemmin säädetään.  

Kohdan a alakohdan mukaan sellaisten palveluntarjoajien osalta, jotka ovat sijoittautuneet unioniin ja joilla on oikeushenkilöllisyys, jäsenvaltioiden, joihin palveluntarjoajat ovat sijoittautuneet, on varmistettava, että tällaiset palveluntarjoajat nimeävät yhden tai useamman nimetyn toimipaikan, joka vastaa tämän kohdan johdantokappaleessa kuvatuista toiminnoista. 

Kansallisesti kohta koskee sellaisia palveluntarjoajia, jotka tarjoavat palveluitaan unionissa ja ovat sijoittuneet Suomeen. Kohdan mukaan Suomen olisi varmistettava, että tällaiset palveluntarjoajat nimeävät yhden tai useamman nimetyn toimipaikan. 

Direktiivin johdanto-osan 13 kappaleen mukaan palveluntarjoajien olisi kuitenkin voitava valita, mihin jäsenvaltioon ne nimeävät nimetyn toimipaikkansa tai tapauksen mukaan nimittävät laillisen edustajansa, eikä jäsenvaltioiden pitäisi rajoittaa tätä valinnanvapautta esimerkiksi määräämällä nimeämään määräämällä nimeämään nimetty toimipaikka tai nimittämään laillinen edustaja omalle alueelleen. Kappaleen mukaan e-evidence-direktiivissä olisi kuitenkin myös säädettävä tietyistä palveluntarjoajien valinnanvapautta koskevista rajoituksista, erityisesti siitä, että nimetyn toimipaikan olisi oltava sijoittautunut jäsenvaltioon tai tapauksen mukaan laillisen edustajan asuttava jäsenvaltiossa, jossa palveluntarjoaja tarjoaa palveluja tai johon se on sijoittautunut, sekä velvoitteesta nimetä nimetty toimipaikka tai nimittää laillinen edustaja johonkin jäsenvaltioon, joka ottaa osaa direktiivissä tarkoitettuun oikeudelliseen välineeseen. Edelleen kappaleen mukaan laillisen edustajan nimittämisen ei olisi sinällään katsottava merkitsevän palveluntarjoajan sijoittautumista. 

Sekä a alakohtaa että sitä selventävää johdanto-osan 13 kappaletta voidaan pitää jossain määrin tulkinnanvaraisina erityisesti jäsenvaltioiden velvollisuuksien kannalta. Yhtäältä jäsenvaltioiden velvollisuutena on varmistaa, että alueellaan sijoittuneet unionissa palveluita tarjoavat palveluntarjoajat nimeävät yhden tai useamman nimetyn toimipaikan. Toisaalta jäsenvaltiot eivät saa rajoittaa tähän liittyvää palveluntarjoajien valinnanvapautta esimerkiksi velvoittamalla nimeämään nimetty toimipaikka omalle alueelleen. Palveluntarjoajien valinnanvapauden ei tulisi kuitenkaan olla rajoittumaton. 

Alakohdan a tarkoituksen katsotaan olevan se, että jäsenvaltioiden velvollisuutena on varmistaa kansallisessa lainsäädännössään, että unionissa palveluita tarjoavat palveluntarjoajat, jotka ovat sijoittuneet jäsenvaltion alueelle, nimittävät vähintään yhden nimetyn toimipaikan. Nimetyn toimipaikan tulisi olla joko siinä jäsenvaltiossa, jossa palveluntarjoaja on sijoittautunut tai jossain muussa jäsenvaltiossa, jossa palveluntarjoaja tarjoaa palveluitaan ja joka ottaa osaa direktiivissä tarkoitettuun oikeudelliseen välineeseen. Sama pätee myös tapauksen mukaan laillisen edustajan nimeämistä. 

Kohdan b alakohdan mukaan sellaisten palveluntarjoajien osalta, jotka eivät ole sijoittautuneet unioniin ja joilla on oikeushenkilöllisyys, jäsenvaltioiden on varmistettava, että tällaiset niiden alueella palveluja tarjoavat palveluntarjoajat nimittävät yhden tai useamman laillisen edustajan, joka vastaa tämän kohdan johdantokappaleessa kuvatuista toiminnoista jäsenvaltioissa, jotka ottavat osaa 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin välineisiin. 

Kansallisesti kohta koskee sellaisia palveluntarjoajia, jotka eivät ole a alakohdan mukaisesti sijoittautuneet unioniin, mutta tarjoavat palveluja esimerkiksi Suomessa. Kyse on toisin sanoen sellaisista palveluntarjoajista, joiden päätoimipaikka sijaitsee unionin ulkopuolella. Kohdan mukaan Suomen olisi varmistettava, että tällaiset palveluntarjoajat nimittävät yhden tai useamman laillisen edustajan. Alakohdan osalta on myös otettava huomioon edellä mainittu johdanto-osan 13 kappale. 

Alakohta b on myös osin tulkinnanvarainen, eikä ole täysin selvää, miten jäsenvaltioiden velvollisuus varmistaa laillisen edustajan nimittäminen jakautuisi jäsenvaltioiden kesken. On todennäköistä, että b alakohdassa tarkoitetut palveluntarjoajat tarjoavat palveluita useampaan jäsenvaltioon samanaikaisesti.  

Alakohdan b tarkoituksen katsotaan kuitenkin olevan se, että jäsenvaltioiden tulisi kansallisesti lainsäädännössään velvoittaa alakohdassa tarkoitetut palveluntarjoajat nimittämään vähintään yksi laillinen edustaja alueelleen, jollei palveluntarjoaja ole nimittänyt sellaista jo johonkin muuhun jäsenvaltioon. Jäsenvaltioiden on siten varmistettava, että sekä sen omat toimivaltaiset viranomaiset että muiden jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset voivat osoittaa määräyksensä b alakohdassa tarkoitetun palveluntarjoajan lailliselle edustajalle. 

Kohdan c alakohdan mukaan sellaisiin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden palveluntarjoajien osalta, jotka eivät ota osaa 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin välineisiin, jäsenvaltioiden on varmistettava, että tällaiset niiden alueella palveluja tarjoavat palveluntarjoajat nimittävät yhden tai useamman laillisen edustajan, joka vastaa tämän kohdan johdantokappaleessa kuvatuista toiminnoista jäsenvaltioissa, jotka ottavat osaa tällaisiin välineisiin. 

Alakohta c koskee sellaisia palveluntarjoajia, jotka ovat sijoittautuneet sellaisiin jäsenvaltioihin, jotka eivät ota osaa e-evidence-asetukseen, EIO-direktiiviin ja MLA 2000-yleissopimukseen. Tällä tarkoitetaan E-evidence-asetuksen osalta Tanskaa ja EIO-direktiivin osalta puolestaan Tanskaa ja Irlantia. 

Artiklan 1 kohta edellyttää lähinnä sitä, että mikäli palveluntarjoajan katsotaan tarjoavan palveluitaan unionin alueella, tulee tämän joko nimetä toimipaikka tai nimittää laillinen edustaja, joka vastaisi eri päätösten ja määräysten vastaanottamisesta, noudattamisesta ja täytäntöönpanosta. Se, onko kyse nimetystä toimipaikasta vai laillisesta edustajasta, riippuu siitä, onko palveluntarjoaja sijoittautunut unionin alueelle vai sen ulkopuolelle. Ollessaan sijoittautunut unionin alueelle, merkitystä on myös sillä, ottaako kyseinen jäsenvaltio osaa e-evidence-asetukseen, EIO-direktiiviin tai MLA 2000-yleissopimukseen. Johdanto-osan 12 kappaleessa kuvatulla tavoin kyse on selkeän yhteyspisteen osoittamisesta, mitä hyödyntäen palveluntarjoajiin voidaan ottaa yhteyttä todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. 

Vastaavanlaisesta palveluntarjoajien velvoittamisesta vastaanottajien nimeämiseen osana rikosoikeudellista menettelyä ei ole juurikaan säädetty. TCO-asetuksen 17 artiklassa on kuitenkin säädetty laillisesta edustajasta siten, että asetuksessa tarkoitetun säilytyspalvelun tarjoajan, jonka päätoimipaikka ei sijaitse unionissa, on nimettävä luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö unionissa toimivaksi lailliseksi edustajakseen, joka on vastuussa toimivaltaisten viranomaisten antamien poistamismääräysten, pyyntöjen ja päätösten vastaanottamisesta, noudattamisesta ja täytäntöönpanosta. TCO-asetusta täydentävässä kansallisessa TCO-laissa ei kuitenkaan ole erillistä säännöstä laillista edustajaa koskien. Lain esitöissä HE 241/2022 vp ei myöskään oteta erikseen kantaa siihen, miten nimeämistä koskeva velvollisuus järjestetään. Lainsäädännöllisesti asetus on kuitenkin jäsenvaltioissa suoraan sovellettavaa oikeutta. Lisäksi edellä mainittu TCO-asetuksen 17 artikla ei osoita velvollisuuksia jäsenvaltioille varmistaa laillisen edustajan nimittäminen palveluntarjoajan toimesta. 

Rikosoikeudellisesta yhteistyöstä liittyen todisteiden hankkimiseen on säädetty lain tasoisesti myös lailla kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa (4/1994) sekä EIO-lailla. Edellä mainitut lait eivät kuitenkaan sellaisenaan luo suoria velvoitteita palveluntarjoajille. 

Palveluntarjoajiin ulottuvista velvollisuuksista on kuitenkin muutoin kansallisesti säännelty. Tällaista palveluntarjoajia suoraan velvoittavaa sääntelyä on muun muassa laissa sähköisen viestinnän palveluista sekä pakkokeinolaissa. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdassa tarkoitetut vastaanottajat ovat a) sijoittautuneet sellaiseen jäsenvaltioon tai asuvat sellaisessa jäsenvaltiossa, jossa palveluntarjoajat tarjoavat palvelujaan ja b) voivat olla täytäntöönpanomenettelyjen kohteena.  

Kohdan mukaiset edellytykset vahvistavat edellä mainittua tulkintaa 1 kohdan a–c alakohdan osalta. Johdanto-osan 13 kappaleen mukaan jäsenvaltiot eivät voi vaatia, että 1 kohdassa tarkoitetut vastaanottajat ovat sijoittuneet omalle alueelleen, mutta jäsenvaltioiden on varmistettava, että vastaanottajat ovat sijoittautuneet tai asuvat jossain palveluidensa kohteena olevassa jäsenvaltiossa. 

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvat päätökset ja määräykset on osoitettu nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle, joka on nimetty tai nimitetty tämän artiklan 1 kohdan mukaisesti tätä tarkoitusta varten.  

Kohdan osalta on syytä ottaa huomioon e-evidence-asetuksen 7 artikla, jossa säädetään eurooppalaisten esittämismääräysten ja eurooppalaisten esittämismääräysten vastaanottajista. Kyseisen 7 artiklan 1 kohdan mukaan määräykset on osoitettava suoraan kyseessä olevan palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle. Artiklan 2 kohdassa säädetään toimittamisesta hätätapauksissa. Edellä e-evidence-asetuksen 7 artiklan yhteydessä todetusti artikla ei edellytä kansallista täydentävää sääntelyä. Velvollisuus toimittaa eurooppalaiset esittämismääräykset ja eurooppalaiset säilyttämismääräykset suoraan kyseessä olevan palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle, lukuun ottamatta hätätapaustilanteita, määräytyy suoraan sovellettavasti asetuksen 7 artiklasta.  

Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että palveluntarjoajat, jotka ovat sijoittautuneet niiden alueelle tai jotka tarjoavat palveluja siellä, antavat nimetyille toimipaikoilleen ja laillisille edustajilleen tarvittavat valtuudet ja resurssit jäsenvaltiolta vastaanotettujen 1 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvien päätösten ja määräysten noudattamiseksi. Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että niiden alueelle sijoittautuneet nimetyt toimipaikat tai niiden alueella asuvat lailliset edustajat ovat saaneet palveluntarjoajilta tarvittavat valtuudet ja resurssit kyseisten jäsenvaltiolta vastaanotettujen päätösten ja määräysten noudattamiseksi ja että nämä tekevät yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa kyseisten päätösten ja määräysten vastaanottamisen jälkeen, sovellettavan oikeudellisen kehyksen mukaisesti.  

Direktiivin johdanto-osan 16 kappaleessa selvennetään 4 kohtaa. Ensinnäkin kappaleen mukaan palveluntarjoajien kohdassa mainittuihin velvollisuuksiin liittyvien toimenpiteiden puuttumista tai niiden puutteita ei pitäisi voida käyttää perusteina direktiivin soveltamisalaan kuuluvien päätösten tai määräysten noudattamatta jättämiselle. Lisäksi kappaleen mukaan palveluntarjoajien ei myöskään pitäisi voida käyttää puuttuvia tai tehottomia sisäisiä menettelyjä perusteina direktiivin soveltamisalaan kuuluvien päätösten ja määräysten vastaanottamisen jälkeen sovellettavasta oikeudellisesta kehyksestä johtuvien velvoitteiden noudattamatta jättämiselle, koska ne ovat vastuussa tarvittavien resurssien ja valtuuksien antamisesta nimetyille toimipaikoilleen ja laillisille edustajilleen. Edelleen kappaleen mukaan nimettyjen toimipaikkojen tai laillisten edustajien ei pitäisi myöskään voida perustella tällaista noudattamatta jättämistä väittämällä esimerkiksi, ettei niillä ole valtuuksia toimittaa tietoa. 

Valtuuksiin ja resursseihin liittyvistä velvollisuuksista on säädetty myös TCO-asetuksen yhteydessä. Asetuksen 17 artikla edellyttää, että säilytyspalvelujen tarjoajat antavat laillisille edustajilleen ne valtuudet ja resurssit, jotka tämä tarvitsee noudattaakseen asetuksessa tarkoitettua päätöksiä ja määräyksiä sekä tehdäkseen yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa. TCO-asetus ei kuitenkaan aseta jäsenvaltioille erikseen velvollisuuksia varmistaa valtuuksiin ja resursseihin liittyviä velvollisuuksia palveluntarjoajan toimesta. 

Artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että sekä nimetyn toimipaikan tai laillisen edustajan että palveluntarjoajan voidaan katsoa olevan yhteisvastuussa 1 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvien päätösten ja määräysten vastaanottamisen jälkeen sovellettavasta oikeudellisesta kehyksestä johtuvien velvoitteiden noudattamatta jättämisestä siten, että jos mikä tahansa näistä ei noudata velvoitteitaan, seuraamuksia voidaan määrätä kullekin näistä. Jäsenvaltioiden on erityisesti varmistettava, että palveluntarjoaja taikka nimetty toimipaikka tai tapauksen mukaan laillinen edustaja ei voi käyttää palveluntarjoajan ja nimetyn toimipaikan tai laillisen edustajan välisten asianmukaisten sisäisten menettelyjen puuttumista perusteena näiden velvoitteiden noudattamatta jättämiselle. Yhteisvastuuta ei sovelleta palveluntarjoajan tai nimetyn toimipaikan tai tapauksen mukaan laillisen edustajan sellaisiin toimiin tai laiminlyönteihin, jotka ovat seuraamukset määräävän jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti rikoksia.  

Kohta on jossain määrin tulkinnanvarainen sen suhteen, mitä tarkoitetaan yhteisvastuullisuudella 1 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvien päätösten ja määräysten vastaanottamisen jälkeen sovellettavasta oikeudellisesta kehyksestä johtuvien velvoitteiden noudattamatta jättämisellä. Jäljempänä tarkemmin kerrotusti 5 artiklassa säädetään e-evidence-direktiivin mukaisista seuraamuksista. Kyseisen 5 artiklan mukaan seuraamusten tulisi koskea 3 ja 4 artiklan nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomistilanteita. Toisaalta 5 kohdassa viitataan nimenomaisesti 1 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvien (e-evidence-asetus, EIO-direktiivi ja MLA 2000-yleissopimus) päätösten ja määräysten vastaanottamisen jälkeen sovellettavasta oikeudellisesta kehyksestä johtuvien velvoitteiden noudattamisesta, minkä voisi taas tulkita koskevan myös e-evidence-asetuksen 10 ja 11 artiklan (esittämis- ja säilyttämismääräystodistuksen täytäntöönpano) ja 13 artiklan 4 kohdan (tietojen luottamuksellisuuden, salassapidon ja eheyden varmistamisvelvollisuus) säännösten rikkomista. E-evidence-asetuksessa kuitenkin säädetään ainoastaan asetuksen mukaisesta toiminnasta, kun taas e-evidence-direktiivin soveltamisalaan kuuluvat e-evidence-asetuksen lisäksi EIO-direktiivi ja MLA 2000-yleissopimus. Näin ollen 3 artiklan 5 kohdan katsotaan koskevan nimenomaisesti e-evidence­direktiivin 5 artiklan mukaisia seuraamuksia eikä e-evidence-asetuksen 15 artiklan mukaista sääntelyä seuraamuksista. 

Artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että palveluntarjoajat, jotka tarjoavat palveluja unionissa 18 päivänä helmikuuta 2026, ovat velvollisia nimeämään nimetyt toimipaikat tai nimittämään lailliset edustajat 18 päivään elokuuta 2026 mennessä ja että palveluntarjoajat, jotka alkavat tarjota palveluja unionissa 18 päivän helmikuuta 2026 jälkeen, ovat velvollisia nimeämään nimetyt toimipaikat tai nimittämään lailliset edustajat kuuden kuukauden kuluessa päivästä, jona ne alkavat tarjota palveluja unionissa.  

Johdanto-osan 7 kappaleessa täydennetään artiklan 6 kohtaa siltä osin, että tällainen nimetty toimipaikka tai laillinen edustaja voisi myös toimia usean palveluntarjoajan, erityisesti palveluntarjoajina toimivien pienten tai keskisuurten yritysten, yhteisenä toimipaikkana tai edustajana, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tietosuojatakeiden soveltamista. 

Artikla edellyttää kansallista lainsäädäntöä, lukuun ottamatta artiklan 3 kohta, jonka mukainen velvollisuus voidaan katsoa tulevan kansallisesti suoraan sovellettavaksi e-evidence-asetuksen 7 artiklan toimesta. Viimeksi mainitun lisäksi esityksessä arvioidaan, että tarvetta ei olisi myöskään erikseen tehdä muutoksia EIO-lakiin eikä lakiin kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa. 

Esityksessä ehdotetaan, että direktiivin kansallisessa täytäntöönpanolaissa säädetään unionissa palveluita tarjoavien e-evidence-direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaisten palveluntarjoajien velvollisuudesta e-evidence-direktiivin 3 artiklan 1 kohdan a–c alakohdan mukaisesti nimetä tai nimittää vähintään yksi vastaanottaja jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten antamien, todisteiden keräämistä rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevien e-evidence-direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa säädettyyn soveltamisalaan kuuluvien päätösten ja määräysten vastaanottamiseksi, noudattamiseksi ja täytäntöönpanoa varten (3 §). Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että edellä mainituilla vastaanottajilla, jotka ovat sijoittautuneet Suomeen tai niiden edustamat palveluntarjoajat tarjoavat palveluita Suomessa, olisi tarvittavat valtuudet ja resurssit vastaanotettujen e-evidence-direktiivin 1 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvien päätösten ja määräysten noudattamiseksi (3 §:n 5 momentti). 

Edelleen esityksessä ehdotetaan, että edellä mainitut sekä nimetyt toimipaikat tai lailliset edustajat että palveluntarjoajat ovat yhteisvastuussa velvoitteiden noudattamatta jättämisestä e-evidence-direktiivin 3 artiklan 5 kohdan mukaisesti (3 §:n 6 momentti). Esityksessä myös ehdotetaan säädettäväksi määräajoista vastaan­ottajien nimeämiseksi tai nimittämiseksi e-evidence-direktiivin 3 artiklan 6 kohdan mukaisesti (3 §:n 7 momentti). 

E-evidence-direktiivin 4 artiklassa säädetään ilmoituksista ja kielistä. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jokainen palveluntarjoaja, joka on sijoittautunut niiden alueelle tai tarjoaa palveluja siellä, ilmoittaa kirjallisesti 6 artiklan mukaisesti nimetylle sen jäsenvaltion keskusviranomaiselle, johon sen nimetty toimipaikka on sijoittautunut tai jossa sen laillinen edustaja asuu, toimipaikan tai laillisen edustajan yhteystiedot ja kaikki niihin liittyvät muutokset.  

Kirjallinen ilmoitus tulisi tehdä komission laatimalla lomakkeella. Lomake asetettaisiin julkiseksi saataville. Tässä vaiheessa valmistelua ei ole vielä lomakkeen lopullista versiota saatavilla. Olettamana on, että lomake olisi saatavissa hyvissä ajoin ennen direktiivin soveltamisen alkamista. 

Kohdassa on kyse palveluntarjoajia koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta. Suomeen sijoittautuneiden nimettyjen toimipaikkojen ja Suomessa asuvien laillisten edustajien yhteystiedot sekä niihin liittyvät muutoksen tulisi ilmoittaa Suomessa toimivalle keskusviranomaiselle. 

Johdanto-osan 17 kappaleessa todetaan, että kaikkien niiden jäsenvaltioiden aluetta varten, jotka ottavat osaa tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluviin välineisiin, olisi oltava nimetty toimipaikka tai laillinen edustaja. 

Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdassa tarkoitetussa ilmoituksessa on täsmennettävä yksi tai useampi neuvoston asetuksessa N:o 1 Euroopan talousyhteisössä käytettäviä kieliä koskevista järjestelyistä tarkoitettu unionin virallinen kieli, jolla lailliseen edustajaan tai nimettyyn toimipaikkaan voidaan ottaa yhteyttä. Näihin kieliin on kuuluttava yksi tai useampi sen jäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä säädetyistä virallisista kielistä, johon nimetty toimipaikka on sijoittautunut tai jossa laillinen edustaja asuu.  

Artiklan 3 kohdan mukaan, jos palveluntarjoaja nimeää useita nimettyjä toimipaikkoja tai nimittää useita laillisia edustajia 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti, jäsenvaltioiden on varmistettava, että tällaiset palveluntarjoajat täsmentävät tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa ilmoituksessa kyseisten nimettyjen toimipaikkojen tai laillisten edustajien nimeämisen tai nimittämisen tarkan alueellisen soveltamisalan. Ilmoituksessa on täsmennettävä yksi tai useampi unionin tai jäsenvaltioiden virallinen kieli, jolla kuhunkin nimettyyn toimipaikkaan tai lailliseen edustajaan voidaan ottaa yhteyttä.  

Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että niille tämän artiklan mukaisesti ilmoitetut tiedot asetetaan julkisesti saataville Euroopan rikosoikeudellisen verkoston asiaa koskevalla verkkosivulla. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että nämä tiedot päivitetään säännöllisin väliajoin. Näitä tietoja voidaan jakaa eteenpäin, jotta helpotetaan toimivaltaisten viranomaisten mahdollisuutta tutustua niihin.  

Artikla edellyttää kansallista lainsäädäntöä. Esityksessä ehdotetaan, että direktiivin kansallisessa täytäntöönpanolaissa säädetään, että palveluntarjoaja, joka on sijoittautunut Suomeen tai tarjoaa Suomessa palveluita, ilmoittaa kirjallisesti e-evidence-direktiivin 4 artiklan mukaisesti nimetyn toimipaikkansa tai laillisen edustajansa yhteystiedot ja kaikki niihin liittyvät muutokset (4 §). Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että palveluntarjoajien 4 artiklan mukaiset ilmoitetut tiedot asetetaan julkisesti saataville Euroopan rikosoikeudellisen verkoston asiaa koskevalla verkkosivulla. Edellä mainittuja tietoja tulisi päivittää säännöllisin väliajoin (4 §:n 4 momentti). 

E-evidence-direktiivin 5 artiklassa säädetään seuraamuksista. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä direktiivin 3 ja 4 artiklan nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet niiden täytäntöönpanon varmistamiseksi. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava nämä säännökset ja toimenpiteet komissiolle viimeistään 18 päivänä helmikuuta 2026, ja jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle kaikki niitä koskevat myöhemmät muutokset viipymättä. Jäsenvaltioiden on myös ilmoitettava vuosittain komissiolle palveluntarjoajista, jotka eivät noudata velvoitteita, niihin kohdistetuista asiaankuuluvista täytäntöönpanotoimista ja määrätyistä seuraamuksista.  

Johdanto-osan 18 kappaleessa täsmennetään, että seuraamukset eivät saa missään olosuhteissa johtaa palvelujen tarjoamisen kieltämiseen pysyvästi tai tilapäisesti. Jos palveluntarjoaja tarjoaa palveluja useissa jäsenvaltioissa, jäsenvaltioiden olisi koordinoitava täytäntöönpanotoimensa. Keskusviranomaisten olisi koordinoitava toimensa johdonmukaisen ja oikeasuhteisen toimintatavan varmistamiseksi. Direktiivillä ei säännellä sopimusjärjestelyjä, jotka koskevat palveluntarjoajille, nimetyille toimipaikoille ja laillisille edustajille määrättyjen seuraamusten taloudellisten seurausten siirtämistä niiden välillä. 

Johdanto-osan 19 kappaleessa nimetään sellaisia olosuhteita, jotka tulisi ottaa huomioon määritettäessä palveluntarjoajien rikkomisiin sovellettavia asianmukaisia seuraamuksia. Tällaisia olosuhteita ovat esimerkiksi palveluntarjoajan taloudellinen kapasiteetti, rikkomisen luonne, vakavuus ja kesto, onko rikkominen ollut tahallista vai tuottamuksellista ja onko palveluntarjoaja asetettu vastuuseen vastaavista aiemmista rikkomisista. Tässä yhteydessä olisi kiinnitettävä erityistä huomiota mikroyrityksiin. 

E-evidence-direktiivi edellyttää, että palveluntarjoajalle voidaan määrätä seuraamuksia, mikäli tämä rikkoo direktiivin täytäntöön panemiseksi annettuja kansallisia säännöksiä liittyen nimettyihin toimipaikkoihin ja laillisiin edustajiin taikka niihin liittyviin ilmoituksiin ja kieliin. Osittain vastaavanlainen seuraamuksia koskeva säännös sisältyy e-evidence-asetukseen (15 artikla), joskin seuraamus asetuksessa liittyy asetuksen 10 ja 11 artiklan sekä 13 artiklan 4 kohdan säännösten rikkomiseen ja seuraamuksen enimmäismäärä sidottu palveluntarjoajan liikevaihtoon. E-evidence-direktiivin 5 artikla ei edellytä, että seuraamus olisi sidottu palvelutarjoajan liikevaihtoon eikä artikla tarkemmin sääntele seuraamuksen vähimmäis- tai enimmäismäärää. 

Koska 5 artiklassa on kyse jäsenvaltioihin kohdistetusta yleisestä velvoitteesta säätää seuraamuksista, tarkempi harkintavalta sääntelyn sisällöstä jää kansalliselle tasolle. Kansallisen liikkumavaran käyttöön liittyviä huomioon otettavia seikkoja on arvioitu esimerkiksi kansallisesti datahallinta-asetuksen yhteydessä (HE 50/2023 vp, s. 11). Mainitussa hallituksen esityksessä todetaan, että kansallisen liikkumavaran käytössä merkityksellisiä ovat kansalliset reunaehdot sekä unionioikeuden yleiset opit. Kansallista liikkumavaraa on käytettävä perus- ja ihmisoikeuksista juontuvien vaatimusten mukaisesti ja sääntelyn on täytettävä muun muassa välttämättömyyden, hyväksyttävyyden ja oikeasuhtaisuuden vaatimukset. Unionioikeuteen kuuluvan vilpittömän yhteistyön periaatteen mukaan vaikka jäsenvaltiot voivat valita määrättävät seuraamukset, niiden on huolehdittava erityisesti siitä, että unionin oikeuden rikkominen sanktioidaan vastaavin aineellisin ja menettelyllisin edellytyksin kuin kansallisen oikeuden vastaavanlaatuinen ja vakavuudeltaan samanlainen rikkominen (vastaavuusperiaate) ja että seuraamus on joka tapauksessa tehokas, oikeasuhteinen ja varoittava (tehokkuusperiaate) (asia C-565/12 LCL Le Crédit Lyonnais SA, 44 kohta). 

Seuraamusmaksujen määräämiseen sisältyy julkisen vallan käyttöä, jolloin sen perusteista on säädettävä lailla. Direktiivin 5 artikla edellyttää siten kansallista lainsäädäntöä seuraamusten osalta. Sääntelyssä tulisi yksilöidä ne velvollisuudet, joiden noudattamatta jättämisestä seuraamus voidaan määrätä ja se viranomainen, jonka tehtävä seuraamusten määrääminen on. Jäljempänä direktiivin 6 artiklassa viitataan keskusviranomaiseen, jonka tehtävänä on seurata direktiivin soveltamista. 

Myös useissa muissa EU-säädöksissä tavoitellaan sääntelyn tehokasta täytäntöönpanoa muun muassa käyttämällä seuraamusmaksu-uhkaa. Esimerkiksi sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 334 a §:n mukaisesti Liikenne- ja viestintävirasto voi määrätä seuraamusmaksun datanhallinta-asetuksen 10 artiklassa tarkoitetun datan välityspalvelun tarjoajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö velvoitetta, joka koskee mainitun asetuksen 11 artiklassa säädettyä datan välityspalvelun tarjoajan ilmoitusvelvollisuutta nimetä laillinen edustaja. Pykälän mukaan määrättävä seuraamusmaksu voi olla vähintään 1 000 euroa ja enintään 100 000 euroa. Lisäksi pykälässä erikseen säädetään seuraamusmaksun suuruuden arvioimiseen perustuvasta kokonaisarviosta ja siitä, milloin seuraamusmaksu jätetään määräämättä. Pykälän mukaan seuraamusmaksu määrätään maksettavaksi valtiolle. 

Digipalveluasetuksen yhteydessä arvioidusti Liikenne- ja viestintävirastossa käsitellään jo nyt erityyppisiä seuraamusasioita. Kyse on hallintomenettelystä, mahdollinen seuraamus perustuu asiassa tehtyyn hallintopäätökseen ja asia käsitellään hallintolain sekä mahdollisen asiakohtaisen erityissääntelyn perusteella. Päätöksentekijästä määrätään Liikenne- ja viestintäviraston työjärjestyksessä. Liikenne- ja viestintävirastosta annetussa laissa (935/2018) säädetään Liikenne- ja viestintäviraston asemasta, tehtävistä, organisaatiosta ja johtamisesta. Mainitun lain 8 §:n 1 ja 2 kohdan mukaan pääjohtaja antaa viraston työjärjestyksen, jossa määrätään muun muassa organisaatiosta ja ratkaisuvallan käyttämisestä. Viraston työjärjestyksessä (24.4.2023, TRAFICOM/120320/00.00.01/2020) määrätään ratkaisuvallasta muun maussa uhkasakko-, keskeyttämisuhka-, teettämisuhka- ja seuraamusmaksuasiassa. Asiat ratkaisee yksi henkilö. Työjärjestyksen mukaan viraston päätökset tehdään pääsääntöisesti esittelystä (HE 70/2023 vp, s. 32). 

Liikenne- ja viestintäviraston toimivallasta säädetään muualla lainsäädännössä. Toimivallan taustalla voi olla niin kansallista sääntelyä, EU-sääntelyn velvoitteita kuin kansainvälisen oikeuden velvoitteita. Virastolla on toimivaltaa määrätä harkinnanvaraisia seuraamusmaksuja ja muita rikkomuksiin tai laiminlyönteihin liittyviä sanktio­luonteisia hallinnollisia maksuja tai maksujen korotuksia usean säädöksen nojalla (HE 70/2023 vp, s. 32). Esimerkiksi sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 333 ja 334 §:n nojalla Liikenne- ja viestintävirasto voi esittää markkinaoikeudelle teleyrityksen sekä televisio- tai radiotoiminnan harjoittajan seuraamus­maksua (enintään miljoona euroa). Liikenne- ja viestintäviraston virkamies on myös tietyissä tapauksissa esittelijä TCO-lain mukaiselle Poliisihallituksen yhteyteen perustetulle seuraamuskollegiolle (seuraamusmaksu oikeushenkilölle enintään 100 000 euroa tai 4 prosenttia vuosiliikevaihdosta ja luonnolliselle henkilölle 10 000 euroa). Seuraamusmaksujen lisäksi Liikenne- ja viestintävirastolle on säädetty toimivaltaa käyttää hallintopakon keinoja, kuten uhkasakkoja (HE 70/2023 vp, s. 34). 

Jäljempänä tarkemmin 6 artiklan yhteydessä kerrotusti tässä esityksessä esitetään, että Liikenne- ja viestintävirasto nimettäisiin Suomessa e-evidence-direktiivin 6 artiklan mukaiseksi soveltamista seuraavaksi keskusviranomaiseksi (2 §). 

E-evidence-direktiivin 5 artiklan osalta esityksessä ehdotetaan, että Liikenne- ja viestintävirasto voisi määrätä seuraamusmaksun e-evidence-direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulle unionissa palveluita tarjoavalle palveluntarjoajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö direktiivin 3 ja 4 artiklan nojalla annettuja kansallisia säännöksiä. Seuraamusmaksu liittyisi palveluntarjoajan velvollisuuksien rikkomiseen tai laiminlyömiseen liittyen nimettyjä toimipaikkoja, laillisia edustajia, kieliä sekä niihin liittyviä ilmoituksia sekä resursseja ja valtuuksia (5 §). Vastaavuusperiaatteen mukaisesti esityksessä ehdotettu 5 artiklaan liittyvä kansallinen sääntely seuraamusmaksun määräämisen osalta vastaisi soveltuvin osin sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 334 ja 334 a §:ää sekä 335 §:n 2 momenttia. 

Esityksessä ehdotetaan, että seuraamusmaksun suuruus perustuisi kokonaisarviointiin. Seuraamusmaksua määrättäessä tulisi ottaa huomioon rikkomisen luonne, vakavuus, toistuvuus ja kestoaika, palveluntarjoajan toiminnan laajuus ja luonne sekä palveluntarjoajan taloudelliset valmiudet ja rikkomisen tahallisuus tai tuottamuksellisuus. Esityksessä ehdotetaan, että palveluntarjoajalle määrättävä seuraamusmaksu olisi vähintään 1 000 euroa ja enintään 100 000 euroa. Seuraamusmaksu määrättäisiin maksettavaksi valtiolle (6 §). 

Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että erikseen säädettäisiin seuraamusmaksun määräämättä jättämisestä (7 §). Ehdotettu säännös vastaisi soveltuvin osin SVPL:n 334 a §:n 4 momenttia. Esityksessä ehdotetaan, että seuraamusmaksua ei määrättäisi, jos: 1) palveluntarjoaja olisi oma-aloitteisesti ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin 5 §:ssä tarkoitetun rikkomuksen tai laiminlyönnin korjaamiseksi välittömästi sen havaitsemisen jälkeen ja ilmoittanut siitä viivytyksettä Liikenne- ja viestintävirastolle eikä rikkomus tai laiminlyönti olisi vakava tai toistuva, 2) velvoitteen rikkomista tai laiminlyöntiä on pidettävä vähäisenä, tai 3) seuraamusmaksun määräämistä on muutoin kuin 1 tai 2 kohdassa tarkoitetulla perusteella pidettävä ilmeisen kohtuuttomana. 

E-evidence-direktiivi ei sisällä säännöstä, jonka mukaan jäsenvaltio voi kansallisesti säätää siitä, ettei seuraamusmaksuja voida määrätä viranomaiselle. Direktiivissä ei toisaalta myöskään nimenomaisesti kielletä tällaisten kansallisten poikkeusten säätämistä. Direktiivin voidaan siten katsoa asian osalta sisältävän kansallista liikkumavaraa. 

Perustuslakivaliokunta on painottanut sen merkitystä, että hallinnollisten sanktioiden osalta tulisi pyrkiä varmistamaan riittävä kansallinen liikkumavara erityisesti sen huomioimiseksi, että Suomessa ei voida määrätä hallinnollisia seuraamusmaksuja viranomaisille, sillä viranomaisille voidaan määrätä ainoastaan rikosoikeudellisia seuraamuksia (PeVL 37/2021 vp, kappale 40 ja PeVL 13/2023 vp, kappale 6–10). 

Esityksessä arvioidaan tarpeelliseksi säätää, että seuraamusmaksua ei voisi määrätä viranomaisille. Erityisesti tällä tarkoitettaisiin viranomaisia, jotka ylläpitävät SVPL:n 163 §:ssä tarkoitettuja verkkotunnusrekistereitä (7 §:n 2 momentti). E-evidence-direktiiviä sovelletaan palveluntarjoajaan, joka tarjoaa internetin verkkotunnus- ja IP-numerointipalveluita, kuten IP-osoitteenmuodostuspalvelut, verkkotunnusrekisteripalvelut, verkkotunnusrekisterien pitäjien palvelut sekä verkkotunnuksiin liittyvät yksityisyys- ja välityspalvelut (2 artiklan 1 kohdan b alakohta). Toisin kuin muualla Euroopassa, Suomessa viranomainen ylläpitää fi-maatunnusrekisteriä ja ax-maakuntatunnus­rekisteriä. Liikenne- ja viestintävirasto ylläpitää lain nojalla rekisteriä fi-maatunnukseen päättyvistä verkkotunnuksista ja Ahvenanmaan maakunnan hallitus ylläpitää rekisteriä Ahvenanmaan maakuntatunnukseen ax-päättyvistä verkkotunnuksista. 

Seuraamusmaksun vanhentumisen osalta esityksessä esitetään, että seuraamusmaksua ei saisi määrätä, jos on kulunut yli viisi vuotta siitä, kun rikkomus tai laiminlyönti on tapahtunut. Jos rikkomus tai laiminlyönti on ollut luonteeltaan jatkuvaa, viiden vuoden määräaika lasketaan siitä, kun rikkomus tai laiminlyönti on päättynyt (8 §). Ehdotettu säännös vastaisi SVPL:n 334 a §:n 5 momenttia. 

Lisäksi esityksessä esitetään, että maksettavaksi määrätty seuraamusmaksu pantaisiin täytäntöön noudattaen sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) säännöksiä.  

E-evidence-direktiivissä ei säännellä tehokkaista oikeussuojakeinoista yleisesti eikä erityisesti direktiivin nojalla annettujen kansallisten säännösten mukaisten velvoitteiden rikkomisesta tai laiminlyömisestä johtuvien seuraamusmaksujen osalta. Edellä selostetun esityksessä esitettävässä seuraamusmaksussa kyse olisi kuitenkin viranomaisen tekemästä päätöksestä. Oikeusturvavaatimus mukaan lukien oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman elimen käsiteltäväksi ja oikeus hakea muutosta on turvattu perustus­lain 21 §:ssä. Koska edellä ehdotettu sääntely seuraamusmaksusta perustuu viranomaisen päätökseen, tarpeellista on erikseen kansallisesti säätää muutoksenhakuoikeudesta riippumatta siitä, että e-evidence-direktiivi ei sitä nimenomaisesti edellytä. 

Viranomaisten päätöksistä valittamisessa on Suomessa kyse hallintoprosessista. Valitusoikeus on asianosaisilla tai sillä, jonka valitusoikeudesta laissa erikseen säädetään. Oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annettu laki (808/2019) sisältää muutoksenhakua koskevan perussääntelyn. Jos muutoksenhakukeinona halutaan käyttää kansallisesti ensin oikaisuvaatimusta hallintolain 7 a luvun mukaisesti, tästä olisi säädettävä kansallisesti. Tarkoituksena on, että oikaisuvaatimus olisi muutoksenhaun ensi vaiheena mahdollisimman laajasti. Oikaisumenettely ei kuitenkaan luontevasti sovellu seuraamusmaksuihin (HE 50/2023 vp, s. 20). 

Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 344 §:ssä säädetään muutoksenhausta hallinto-oikeuteen. Sen mukaisesti SVPL:n 334 a §:n mukaisesta Liikenne- ja viestintäviraston päätökseen määrätystä seuraamusmaksusta olisi muutoksenhaku hallintotuomioistuimeen oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain (808/2019) mukaisesti. 

Esityksessä ehdotetaan, että Liikenne- ja viestintäviraston 5 §:ssä tarkoitetun päätöksen osalta muutoksenhausta hallintotuomioistuimeen säädetään oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa (9 §). 

E-evidence-direktiivin 6 artiklassa säännellään direktiivin soveltamista seuraavasta keskusviranomaisesta. Artiklan 1 kohdassa jäsenvaltioita velvoitetaan nimeämään omien oikeusjärjestelmiensä mukaisesti yksi tai useampi keskusviranomainen varmistamaan, että direktiiviä sovelletaan johdonmukaisella ja oikeasuhtaisella tavalla.  

Artikla ei aseta vaatimuksia sille, mikä tai mitkä viranomaiset voivat toimia siinä tarkoitettuna keskusviranomaisena. Direktiivi mahdollistaa useamman kuin yhden viranomaisen nimeämisen mainittuun tehtävään. 

Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 304 §:ssä säädetään Liikenne- ja viestintäviraston erityistehtävistä. Näihin tehtäviin kuuluu muun ohella myös EU-sääntelyyn pohjautuvia keskitettyjä yhteys- ja tietopistetehtäviä. 

Lisäksi Liikenne- ja viestintävirasto toimii digipalveluasetuksen mukaisena kansallisena koordinaatioviranomaisena (digitaalisten palveluiden koordinaattorina), joka vastaa koordinaattoriviranomaiselle säädetyistä tehtävistä Suomessa ja osallistuisi muiden jäsenvaltioiden vastaavien viranomaisten yhteistyöverkostoon. Kansallisena digitaalisten palvelujen koordinaattorina Liikenne- ja viestintävirasto toimii yhteyspisteenä kaikissa asetuksen soveltamiseen liittyvissä kysymyksissä. Liikenne- ja viestintävirasto vastaa digipalveluasetuksen valvonnasta Suomessa pois lukien ne asetuksen mukaiset tehtävät, jotka on erikseen säädetty tietosuojavaltuutetun ja kuluttaja-asiamiehen toimivaltaan kuuluviksi. Liikenne- ja viestintävirasto valvoo muun muassa kaikkiin välityspalvelun tarjoajiin sovellettavia huolellisuusvelvollisuuksia kuten käyttöehtoihin liittyvien velvollisuuksien noudattamista. Virasto valvoo asetuksen mukaisiin välityspalvelun tarjoajiin sovellettavia velvollisuuksia. Välityspalveluja ovat myös asetuksessa määritellyt säilytyspalvelut. On kuitenkin otettava huomioon, että digipalveluasetuksen säilytyspalveluiden määritelmä ei vastaa e-evidence-sääntelyn soveltamisalaan kuuluvia säilytyspalveluita. 

Edellä mainitusti Liikenne- ja viestintävirastolla on jo useita EU-sääntelyyn perustuvia keskitettyjä viranomaistehtäviä. Nämä tehtävät ovat samankaltaisia kuin e-evidence-direktiivin mukainen keskusviranomaistehtävä. Myös e-evidence-direktiivin 6 artiklan mukaisten keskusviranomaistehtävien osalta Suomessa Liikenne- ja viestintävirastoa voidaan pitää tarkoituksenmukaisena. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle nimeämänsä keskusviranomainen tai keskusviranomaiset. Komissio toimittaa luettelon nimetyistä keskusviranomaisista edelleen jäsenvaltioille ja asettaa sen julkisesti saataville.  

Artiklan 3 kohta koskee keskusviranomaisten keskinäistä koordinaatiota ja yhteistyötä. Keskusviranomaisten tulee koordinoida toimensa ja tehdä yhteistyötä keskenään ja tarvittaessa komission kanssa sekä antaa asiaankuuluvia tietoja ja apua toisilleen direktiivin soveltamiseksi johdonmukaisella ja oikeasuhteisella tavalla. Tällaisen koordinoinnin, yhteistyön ja tietojen antamisen ja keskinäisen avunannon on katettava erityisesti täytäntöönpanotoimet.  

Kohta on jossain määrin epäselvä sen suhteen, mitä tarkoitetaan täytäntöönpanotoimilla keskusviranomaisten koordinoinnin kannalta. Kohdan katsotaan kuitenkin tarkoittavan niiden täytäntöönpanotoimien koordinoimista, jotka liittyvät 5 artiklan mukaisiin seuraamuksiin. Seuraamuksiin liittyvin täytäntöönpanotoimien koordinoiminen olisi tärkeää erityisesti, kun palveluntarjoaja tarjoaa palveluja useissa jäsenvaltioissa. Johdanto-osan 21 kappaleen mukaan koordinointimekanismilla olisi varmistettava, että asianomaisille jäsenvaltioille ilmoitetaan jäsenvaltion aikomuksesta toteuttaa täytäntöönpanotoimi. Lisäksi jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että keskusviranomaiset voivat antaa näissä tapauksissa toisilleen asiaa koskevia tietoja ja apua ja tehdä toistensa kanssa tarvittaessa yhteistyötä. Keskusviranomaisten välinen yhteistyö täytäntöönpanotoimen yhteydessä saattaa edellyttää täytäntöönpanotoimen koordinointia eri jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten välillä. Tällaisella yhteistyöllä olisi pyrittävä välttämään niin positiiviset kuin negatiivisetkin toimivaltaristiriidat. Täytäntöönpanotoimen koordinoimiseksi keskusviranomaisten olisi tarvittaessa otettava yhteyttä myös komissioon. Näiden viranomaisten velvoittaminen yhteistyöhön ei rajoita yksittäisen jäsenvaltion oikeutta määrätä seuraamuksia palveluntarjoajille, jotka eivät noudata e-evidence-direktiivin mukaisia velvoitteitaan. 

Artiklan 1 kohta edellyttää sen säätämistä kansallisessa laissa, mikä tai mitkä viranomaiset tulevat toimimaan kohdassa tarkoitettuna keskusviranomaisena. Esityksessä esitetään, että Liikenne- ja viestintävirasto nimettäisiin Suomessa direktiivin soveltamista seuraavaksi keskusviranomaiseksi (2 §). Artiklan 2 kohta ei edellytä kansallista lainsäädäntöä. 

Artiklan 3 kohdan osalta esityksessä ehdotetaan, että Liikenne- ja viestintävirastolla olisi keskusviranomaistehtäviä suorittaessaan riittävät tiedonsaantioikeudet. Direktiivi ei sisällä säännöstä keskusviranomaisten toimivaltuuksista tai tiedonsaantioikeuksista keskusviranomaistehtävien suorittamiseksi. Riittävistä tiedonsaantioikeuksista säätäminen kansallisessa täytäntöönpanolaissa katsotaan kuitenkin tarpeelliseksi, jotta voitaisiin varmistaa, että Liikenne- ja viestintävirasto voisi hoitaa keskusviranomaistehtävänsä tarkoituksenmukaisesti 3 kohdan edellyttämällä tavalla. 

Edellä mainituista syistä esityksessä ehdotetaan, että palveluntarjoajan olisi luovutettava Liikenne- ja viestintävirastolle sen pyytämät tehtäviensä suorittamisen osalta välttämättömät tiedot salassapitosäännösten estämättä ilman aiheetonta viivytystä ja maksutta (2 §:n 2 momentti). Edelleen esityksessä ehdotetaan, että Liikenne- ja viestintävirasto toimisi yhteistyössä muiden jäsenvaltioiden keskusviranomaisten ja Euroopan komission kanssa. Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että Liikenne- ja viestintävirastolla olisi oikeus luovuttaa keskusviranomaisen roolissaan saamansa tiedot ja asiakirjat Euroopan komissiolle ja toisen Euroopan unionin jäsenvaltion keskusviranomaiselle, jos se on e-evidence-direktiivin valvonnan kannalta välttämätöntä (2 §:n 3 momentti). 

E-evidence-direktiivin 7 artiklassa säännellään direktiivin saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 18 päivänä helmikuuta 2026. Jäsenvaltioiden edellytetään myös toimittavan komissiolle viipymättä täytäntöönpanosäännökset kirjallisina.  

Artiklan 2 kohdassa edellytetään, että direktiivin täytäntöön panemiseksi annetuissa säädöksissä viitataan e-evidence-direktiiviin tai, että niihin liitetään tällainen viittaus, kun ne julkaistaan virallisesti. Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, miten viittaukset tehdään.  

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden tulee toimittaa direktiivissä säännellyistä kysymyksistä antamansa kansalliset säännökset kirjallisina komissiolle.  

Direktiivin täytäntöönpanolakiin ehdotetaan otettavaksi viittaussäännös artiklan 2 kohdan edellyttämällä tavalla (1 §). Muilta osin artikla ei edellytä sääntelyä. 

E-evidence-direktiivin 8 artiklassa säädetään komission suorittamasta direktiivin arvioinnista. Komissio tekee direktiivistä arvioinnin 18 päivään elokuuta 2029 mennessä. Jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle kertomuksen laatimista varten tarvittavat tiedot. E-evidence-direktiivin 9 artiklassa säädetään voimaantulosta ja 10 artiklassa säädetään direktiivin osoituksesta. Direktiivi on osoitettu jäsenvaltioille perussopimusten mukaisesti.  

Direktiivin 8–10 artikla eivät edellytä kansallista lainsäädäntöä. 

3.1.1  Johdanto

Esityksessä ehdotetulla lainsäädännöllä on tarkoitus täydentää e-evidence-asetuksen säännöksiä siltä osin kuin se on välttämätöntä. Lisäksi tarkoituksena on antaa e-evidence-direktiivin täytäntöönpanolainsäädäntö. 

Edellä mainittujen sääntelyiden lisäksi esityksessä katsotaan tarpeelliseksi muuttaa sakkotäytäntöönpanolakia. 

3.1.2  E-evidence-asetus

E-evidence-asetus on suoraan sovellettava, eikä se direktiivien tavoin edellytä kansallista täytäntöönpanoa. Asetus kuitenkin mahdollistaa ja edellyttää tietyiltä osin kansallisen täydentävän lainsäädännön säätämistä. Esityksessä pidetään perusteltuna, että siltä osin kuin e-evidence-asetus edellyttäisi täydentävää kansallista sääntelyä, siitä säädettäisiin uudessa laissa eurooppalaisista esittämismääräyksistä ja eurooppalaisista säilyttämismääräyksistä sähköisten todisteiden hankkimiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. E-evidence-asetuksen säännökset ovat yksityiskohtaisia. Asetuksen edellyttämän täydentävän kansallisen lainsäädännön tarvetta on selostettu edellä artiklojen perusteluiden yhteydessä jaksossa 2.1. 

E-evidence-asetuksen tavoitteena on parantaa sähköisten todisteiden rajat ylittävää hankkimista. Asetuksessa säännellään, miten ja millä edellytyksillä jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen voi velvoittaa Euroopan unionin alueella palveluita tarjoavan palveluntarjoajan toimittamaan tai säilyttämään tietyn palveluntarjoajan hallussa olevan sähköisessä muodossa olevan tiedon käytettäväksi todistusaineistona käynnissä olevassa rikosoikeudellisessa menettelyssä. Asetuksen menettely perustuu suoraan yhteydenpitoon toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan yksityisen palveluntarjoajan kanssa. 

Esityksessä ehdotetaan, että eurooppalaisen esittämis- ja säilyttämismääräyksen antamisesta Suomessa säädetään asetusta täydentävässä kansallisessa laissa. Esityksessä ehdotetaan, että esitutkintaviranomaiset (poliisi, Tulli ja Rajavartiolaitos) olisivat toimivaltaisia antamaan määräyksiä. Määräykset kuitenkin edellyttäisivät asetuksen 4 artiklan mukaisesti joko syyttäjän tai tuomioistuimen vahvistuksen riippuen siitä, onko kyse esittämis- vai säilyttämismääräyksestä ja riippuen esittämismääräyksen kohteena olevasta tietoluokasta. Esityksessä ehdotetaan myös, että syyttäjä, käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus voisivat antaa esittämis- tai säilyttämismääräyksen. Pääsääntöisesti kuitenkin määräykset antaisi Suomessa kussakin tapauksessa toimivaltainen esitutkintaviranomainen. 

Esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävässä lainsäädännössä mahdollistettaisiin asetuksen 13 artiklan 2 kohdan mukaisesti viivyttää tai rajoittaa sille henkilölle ilmoittamista, jonka tietoja pyydetään eurooppalaisella esittämismääräyksellä, tai jättää ilmoitus tekemättä. Tämä olisi mahdollista esityksen mukaan esimerkiksi meneillään olevan rikostutkinnan luottamuksellisuuden turvaamiseksi. Esityksen mukaan ilmoituksen viivyttämisestä tai rajoittamisesta päättäisi määräyksen antanut viranomainen ja tuomioistuin päättäisi ilmoituksen tekemättä jättämisestä määräyksen antaneen viranomaisen vaatimuksesta. 

Asetuksen 18 artiklan mukaisten tehokkaiden oikeussuojakeinojen osalta esityksessä ehdotetaan, että asetusta täydentävässä lainsäädännössä säädettäisiin erillisestä muutoksenhakuoikeudesta Suomessa annettuun eurooppalaiseen esittämismääräykseen. Esityksessä ehdotetun mukaisesti sen vaatimuksesta, jota syyttäjän antama tai vahvistama eurooppalainen esittämismääräys koskee, käräjäoikeuden on tutkittava, ovatko edellytykset esittämismääräyksen antamiselle olemassa. Vaatimus on tehtävä kirjallisesti 60 päivän kuluessa siitä, kun henkilön on katsottava saaneen tiedon esittämismääräyksestä. Lisäksi käräjäoikeuden antamasta tai vahvistamasta tai hovioikeuden antamasta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä tai edellä mainitusta käräjäoikeuden päätöksestä saa kannella. Määräaika kantelun tekemiselle olisi niin ikään 60 päivää. 

Kun Suomi toimisi täytäntöönpanovaltiona, esityksessä ehdotetaan, että päävastuullisena täytäntöönpanoviranomaisena toimisi poliisi. Poliisi toimisi Suomessa keskitettynä toimivaltaisena täytäntöönpanoviranomaisena kaikkien esitutkintaviranomaisten osalta. Esityksessä kuitenkin ehdotetaan, että 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä poliisilla olisi joko mahdollisuus tai velvollisuus tietyissä tapauksissa saattaa täytäntöönpanomenettelyä koskevassa asiassa tehtävä päätös joko syyttäjän vahvistettavaksi tai päätettäväksi taikka Helsingin käräjäoikeuden päätettäväksi, mikäli kyse olisi asetuksen 8 artiklan mukaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä. 

Asetuksen 8 artiklaan liittyen esityksessä ehdotetaan, että Helsingin käräjäoikeus toimisi Suomessa keskistetysti toimivaltaisena täytäntöönpanoviranomaisena. Asetuksen 8 artiklaan liittyvät eurooppalaiset esittämismääräykset koskisivat ainoastaan liikenne- ja sisältötietojen hankkimiseksi annettuja esittämismääräyksiä. Lisäksi näissä tilanteissa kyse olisi sellaisista esittämismääräyksistä, joiden perusteena olisi rikos, jota ei ole tehty määräyksen antavassa valtiossa, ja henkilö, jonka tietoja esittämismääräyksellä hankittaisiin, ei asuisi määräyksen antavassa valtiossa. Eurooppalainen esittämismääräys voisi näissä tilanteissa koskea esimerkiksi sellaista henkilöä, joka asuu Suomessa. 

Asetuksen 15 artiklan mukaisen seuraamusmaksun osalta esityksessä ehdotetaan, että Poliisihallituksen yhteyteen perustettaisiin seuraamuskollegio, jonka tehtävänä olisi seuraamusten määrääminen. Esityksessä ehdotetaan, että seuraamuskollegion päätös tehtäisiin toimivaltaisen täytäntöönpanoviranomaisen eli poliisin esittelystä. 

Asetuksen 15 artiklan seuraamuksen kannalta esityksessä ehdotetaan, että hallinnollisen taloudellisen seuraamusmaksun suuruus perustuisi kokonaisarviointiin. Asetusta täydentävässä sääntelyssä säädettäisiin myös seuraamusmaksun määräämättä jättämisestä, määräämisoikeuden vanhentumisesta, täytäntöönpanosta ja muutoksenhausta. Esityksessä ehdotetun mukaisesti oikeushenkilölle määrättävä seuraamusmaksu olisi vähintään 1 000 euroa ja enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Luonnolliselle henkilölle määrättävä seuraamusmaksu olisi vähintään 500 euroa ja enintään 10 000 euroa. 

3.1.3  E-evidence-direktiivi

Esityksessä ehdotetaan, että e-evidence-direktiivi pantaisiin täytäntöön säätämällä erillinen laki nimettyjen toimipaikkojen nimeämistä ja laillisten edustajien nimittämistä koskevista yhdenmukaistetuista säännöistä sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. 

E-evidence-direktiivin tavoitteena on asettaa tiettyjen palveluntarjoajien nimettyjen toimipaikkojen nimeämiselle ja laillisten edustajien nimittämiselle unionissa yhdenmukaistetut säännöt, jotka koskevat jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten antamien, sähköisten todisteiden keräämistä rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevien päätösten ja määräysten vastaanottamista, noudattamista ja täytäntöönpanoa. Näiden sääntöjen tarkoituksena on poistaa olemassa olevat esteet palvelujen vapaalta tarjoamiselta ja ehkäistä sitä, että tulevaisuudessa otetaan tältä osin käyttöön toisistaan poikkeavia kansallisia lähestymistapoja. 

Kansallinen täytäntöönpano voisi teknisesti tapahtua usealla eri tavalla. Täytäntöönpanomenetelmiä on kolme: niin sanottu uudelleenkirjoittaminen, inkorporointi ja viittaaminen. Näitä menetelmiä voidaan myös käyttää rinnakkain (niin sanottu sekatekniikka). Täytäntöönpanomenetelmän valintaan vaikuttavat direktiivin tarkoitus sekä direktiivin yksityiskohtaisuus ja teknisyys. Edellä mainitusti e-evidence-direktiivissä säädetään EU:ssa noudatettavasta yhdenmukaisesta sääntelystä, josta poikkeavat kansalliset säännökset eivät ole mahdollisia. 

E-evidence-direktiivin säännökset ovat yksityiskohtaisia ja jossain määrin luonteeltaan teknisiä. Ottaen huomioon edellä mainittu e-evidence-direktiivin tarkoitus ja sen säännösten yksityiskohtaisuus, esityksessä on valittu niin sanottu sekamuotoinen täytäntöönpanotapa. Tällöin kansallisella täytäntöönpanolailla säädetään direktiivin lainsäädännön alaan kuuluvat säännökset Suomessa lakina noudettaviksi. Perustuslakivaliokunta ei ole nähnyt valtiosääntöoikeudellista estettä ehdotetun kaltaiselle täytäntöönpanotavalle, kun kyse on ollut puitepäätösten täytäntöönpanosta. Täytäntöönpanosääntelyn on kuitenkin täytettävä yleiset vaatimukset sääntelyn täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta sekä hyvästä lainkirjoittamistavasta (PeVL 50/2006 vp ja PeVL 23/2007 vp). Puitepäätökset muistuttavat lainsäädännön harmonisointinormeina direktiivejä (PeVL 10/1998 vp). 

Esityksessä ehdotetaan, että direktiivin 3 ja 4 §:n mukaisista palveluntarjoajin velvollisuuksista säädettäisiin kansallisessa täytäntöönpanolaissa. Ehdotettavissa säännöksissä huomioitaisiin palveluntarjoajien velvollisuudet Suomen lainkäyttöalueen kannalta. Tällä tarkoitetaan sitä, että kansallisen täytäntöönpanolain säännöksillä asetettaisiin velvollisuudet direktiivin mukaisesti koskien pääsääntöisesti sellaisia direktiivin soveltamisalaan kuuluvia palveluntarjoajia, jotka ovat sijoittautuneet Suomeen tai niiden nimetty toimipaikka on sijoittautunut Suomeen taikka tapauksen mukaan palveluntarjoajan laillinen edustaja asuu Suomessa. Sääntely koskisi myös laajemmin direktiivin mukaisesti unionissa palveluita tarjoavia palveluntarjoajia. Ehdotetulla sääntelyllä ei kuitenkaan rajoitettaisi muutoin palveluntarjoajien valinnanvapautta itse päättää, mihin jäsenvaltioon nimetty toimipaikka tai tapauksen mukaan laillinen edustaja sijoittautuu. 

Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että direktiivin 6 artiklan mukaiseksi keskusviranomaiseksi nimettäisiin Liikenne- ja viestintävirasto. Liikenne- ja viestintäviraston tehtävänä olisi varmistaa, että direktiiviä sovelletaan johdonmukaisella ja oikeasuhteisella tavalla. Tähän keskusviranomaistehtävään kuuluu yhteistyö muiden jäsenvaltioiden nimeämien keskusviranomaisten ja Euroopan unionin komission kanssa. 

Lisäksi keskusviranomaistehtävään kuuluu direktiivin 5 artiklan mukaisten seuraamusten antaminen. Direktiivi edellyttää, että jäsenvaltioiden on säädettävä direktiivin 3 ja 4 artiklan nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista. Direktiivin mukaan seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Seuraamusten tarkempi sisältö on jätetty jäsenvaltioiden kansalliseen harkintaan. 

Esityksessä ehdotetaan, että Liikenne- ja viestintävirasto voisi määrätä seuraamusmaksun direktiivin soveltamisalaan kuuluvalle palveluntarjoajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoisi tai laiminlöisi direktiivin nojalla annettujen kansallisten säännösten mukaisia velvoitteitaan. Seuraamusmaksun suuruuden arviointi perustuisi kokonaisarviointiin. Esityksen mukaan määrättävä seuraamusmaksu olisi vähintään 1 000 euroa ja enintään 100 000 euroa. Lisäksi säädettäisiin seuraamusmaksun määräämättä jättämisestä, määräämisoikeuden vanhentumisesta, täytäntöönpanosta ja muutoksenhausta. 

3.2.1  E-evidence-asetus

3.2.2  E-evidence-direktiivi

3.2.3  E-evidence-asetus ja -direktiivi

4.1.1  Asetuksen 8 artiklassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen

Esityksessä ehdotetaan, että asetuksen 8, 10 ja 12 artiklassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen – siltä osin, kun kyse on 8 artiklan mukaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä – olisi Suomessa keskitetysti Helsingin käräjäoikeus. Esityksessä ehdotetun ratkaisun osalta käytettäisiin asetuksen sallimaa liikkumavaraa (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.2.2). Asetuksen 8 artiklan mukaiset eurooppalaiset esittämismääräykset koskevat liikenne- tai sisältötietoja sellaisissa epäillyissä rikoksissa, joita ei ole tehty määräyksen antaneessa valtiossa ja joissa henkilö, jonka tietoja esittämismääräyksellä pyydetään, ei asu määräyksen antavassa valtiossa. Esittämismääräys voisi siten kohdistua esimerkiksi Suomessa asuvaan henkilöön. Asetuksessa ei säädetä edellytyksiä sille, mikä viranomainen olisi toimivaltainen panemaan täytäntöön 8 artiklassa tarkoitetut määräykset (3 artiklan 17 kohta). Asetus ei myöskään rajoita täytäntöönpanoviranomaisten määrää sanotun artiklan säätämissä tilanteissa. Ainoastaan johdanto-osan 61 kappaleessa tuodaan esiin, että täytäntöönpanovaltio voisi säätää kansallisessa lainsäädännössään, että eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpano saattaa edellyttää jonkin täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen osallistumista menettelyyn. 

Esityksen valmistelussa on arvioitu, mikä eri viranomaisista olisi oikeudellisesti perustelluin, käytännössä toimivin sekä tarkoituksenmukaisin viranomainen toimimaan täytäntöönpanoviranomaisena 8 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa. Tehtävän keskittämistä yhdelle viranomaiselle pidetään perusteltuna, eikä tehtävän eriyttämistä usealle viranomaiselle ole pidetty tarkoituksenmukaisena. 

Ensinnäkin esityksen valmistelussa on arvioitu sitä, voisiko poliisi toimia myös 8 artiklassa tarkoitettuna täytäntöönpanoviranomaisena, kun Suomi on täytäntöönpanovaltio. Tämän vaihtoehdon arvioimista on pidetty tarpeellisena, sillä esityksessä ehdotetaan, että poliisi muutoin toimisi Suomessa keskitetysti päävastuullisena täytäntöönpanoviranomaisena ja niin sanottuna ensivaiheen yhteyspisteenä, kun kyse on asetuksen 10 artiklan 5 kohdan, 11 artiklan 4 kohdan sekä 16 ja 17 artiklan mukaisesta täytäntöönpanoviranomaisen toimivaltaan kuuluvasta tehtävästä (13 §). Näissä tilanteissa kyse olisi sellaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä, joka koskisi määräyksen antavassa valtiossa tehtyä rikosta, ja henkilö, jonka tietoja esittämismääräyksellä pyydettäisiin, asuisi määräyksen antavassa valtiossa. Lisäksi kyseiset tilanteet voisivat koskea eurooppalaisia säilyttämismääräyksiä. 

Käytännössä poliisi voisi toimia täytäntöönpanoviranomaisena 8 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa. Poliisin tehtävään valitsemista puoltaisi muun muassa sen koko maan kattava toimivalta sekä keskeinen osaaminen ja kokemus tehtäväkentästä eli sähköisten todisteiden rajat ylittävästä hankkimisesta yksityisiltä palveluntarjoajilta. Poliisi on myös kansainvälisen rikospoliisiyhteistyön keskus Suomessa. Lisäksi poliisin viestiliikennekeskus on Budapestin yleissopimuksen 35 artiklan mukainen ympärivuorokautinen yhteyspiste ja verkosto. 

Poliisilla on sekä kokemusta että jo tällä hetkellä toimivat yhteistyömekanismit asetuksen soveltamisalaan kuuluvien Suomessa sijaitsevien palveluntarjoajien kanssa. Poliisilla siten on jo nyt varteenotettavaa käytännön kokemusta asetuksen mukaista yhteistyötä vastaavasta toiminnasta sähköisten todisteiden hankkimiseksi myös asetuksessa tarkoitettujen täytäntöönpanoviranomaiselle kuuluvien tehtävien hoidon näkökulmasta. Poliisin valitsemista tehtävään puoltaisi myös asetuksessa säädetyt lyhyet määräajat erityisesti hätätapauksissa. Poliisilla todennäköisesti olisi kaikista parhaimmat edellytykset toimia esimerkiksi asetuksen 10 artiklan 4 kohdassa säädetyssä 96 tunnin määräajassa liittyen mahdollisten kieltäytymisperusteiden esittämiseen. Tässä suhteessa täytäntöönpanotehtävässä olisi mahdollista esimerkiksi hyödyntää edellä mainittua Budapestin yleissopimuksen mukaista jo olemassa olevaa ympärivuorokautista yhteyspistettä. 

Esityksen valmistelussa tehdyssä arvioinnissa on myös otettu huomioon Suomessa voimassa oleva rajanveto täytäntöönpanovallan ja tuomiovallan välillä. Suomessa tuomioistuin on pääsääntöisesti lainkäyttäjä, joka antaa ratkaisuja lainkäyttöasioissa. Tuomioistuin ei osallistu esitutkintaan, ei johda esitutkintaa eikä toimi täytäntöönpanoviranomaisena. Kansainväliseen rikosoikeusapuyhteistyöhön liittyvistä täytäntöönpanotehtävistä Suomessa vastaa voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti pääasiassa poliisi. Kun Suomessa vastaanotetussa oikeusapupyynnössä pyydetyn pakkokeinon täytäntöönpano edellyttää kansallisen lainsäädännön mukaisesti tuomioistuimen lupaa, poliisi hankkii sen ennen tekemäänsä täytäntöönpanopäätöstä. Myös eurooppalaista tutkintamääräystä (EIO) koskevan sääntelyn mukainen täytäntöönpanoviranomainen on pakkokeinoissa poliisi, joka toisaalta hankkii syyttäjän vahvistuksen tutkintamääräykselle Suomen ollessa määräyksen antava valtio. Tuomioistuimella on tutkintamääräystä koskevan sääntelyn nojalla rooli täytäntöönpanossa tutkintamääräyksen liittyessä rajat ylittäviin videokuulemisiin ja tietyissä tilanteissa vapautensa menettäneen henkilön väliaikaista siirtämistä koskevissa asioissa. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen (EAW) täytäntöönpanossa oikeusviranomaisten roolia on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä korostettu. Tämä on johtanut tarpeeseen arvioida kansallisen lainsäädännön muutostarpeita sekä aiheuttanut muutoksia tältä osin myös kansallisessa oikeuskäytännössä. Tuomioistuimen rooli täytäntöönpanoviranomaisena on kuitenkin ollut toistaiseksi rajallisempi yhteydenpidossa toisen jäsenvaltion viranomaisiin tai käytännön täytäntöönpanoon liittyvissä toimissa. Nämä tehtävät ovat vakiintuneesti kuuluneet poliisille tai syyttäjälle. Arvioitaessa täytäntöönpanoa koko e-evidence-sääntelyn näkökulmasta on myös otettava huomioon osassa jäsenvaltioita käytössä oleva tutkintatuomarijärjestelmä tai syyttäjien tehtävät pääasiallisena tutkinnanjohtajana poliisin sijaan. Suomessa tällaisia toimivaltuuksia ei ole tällä hetkellä säädetty kummallekaan viranomaiselle. 

E-evidence-asetuksen mukainen täytäntöönpanoviranomaisrooli tehtävineen on siten Suomen järjestelmän kannalta toistaiseksi kansallisen lainsäädännön näkökulmasta vielä vieras ja kokonaan uusi tuomioistuimen voimassa olevaan lainsäädäntöön perustuvan toimivallan näkökulmasta. Vastaavasti asetuksessa tarkoitettu ja tässä esityksessä tuomioistuimelle kaavailtu rooli poikkeaisi tuomioistuimen voimassa olevasta pakkokeinolakiin perustuvasta toimivallasta. Esimerkiksi hankittaessa sähköisiä todisteita kansallisessa rikostutkinnassa pakkokeinolain 10 luvun mukaisesti edellytyksenä on tuomioistuimen etukäteislupa. Edellytysten täyttyessä tuomioistuin antaa poliisille luvan tietyn salaisen pakkokeinon käyttämiseksi, mutta tuomioistuin ei vastaa kyseisen pakkokeinon toimeenpanemisesta eikä se päätä siitä, tuleeko pakkokeinoa kyseisessä tapauksessa käyttää. 

Edellä mainittujen perusteiden valossa poliisia on pidetty varteenotettavana vaihtoehtona Suomessa 8 artiklassa tarkoitetuksi täytäntöönpanoviranomaiseksi. Valmistelussa on kuitenkin pidetty perustellumpana vaihtoehtona e-evidence-sääntelyn kohdalta sitä, että erityisesti 8 artiklan mukaisiin esittämismääräyksiin liittyvä täytäntöönpanovaltiossa tehtävä arviointi tapahtuisi oikeusviranomaisen toimesta. Tämä olisi tärkeää erityisesti perusoikeuksien suojan toteutumisen näkökulmasta ottaen huomioon e-evidence-sääntelyn poikkeavuus muusta rajat ylittävästä rikosoikeudellisesta yhteistyöstä. Näin ollen vaihtoehtoina olisivat joko syyttäjä tai keskitetysti Helsingin käräjäoikeus. 

Esityksen valmistelussa on myös arvioitu 8 artiklaan liittyvän täytäntöönpanoviranomaistehtävän säätämistä syyttäjäviranomaiselle, esimerkiksi valtakunnansyyttäjän toimistolle. Syyttäjäviranomainen on oikeusviranomainen ja syyttäjällä on Suomessa muutenkin vahva rooli kansainvälisessä yhteistyössä rikosasioissa sekä rikosoikeusapumenettelyssä. Lisäksi syyttäjillä olisi joustavampi mahdollisuus toimia asetuksen edellyttämissä määräajoissa. Syyttäjien varallaolosta (päivystyksestä) säädetään syyttäjälaitoksessa annetun lain 25 §:ssä. Näin ollen syyttäjien varallaolo on nykyäänkin varmistettu virastoajan ulkopuolella ilmenevien tarpeiden, kuten pakkokeinoihin tai kansainväliseen oikeusapuun liittyvien syyttäjän kiireellisten toimenpiteiden, osalta. Lisäksi esityksessä ehdotetusti syyttäjällä olisi myös rooli asetuksen 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä. Esityksessä ehdotetun mukaisesti poliisilla on joko mahdollisuus tai tapauksen mukaan velvollisuus saattaa täytäntöönpanomenettelyä koskeva asia syyttäjän vahvistettavaksi tai päätettäväksi, mikäli asia edellyttää oikeudellista arviointia (14 §:n 2 momentti), lukuun ottamatta 8 artiklaan liittyviä esittämismääräyksiä. Täytäntöönpanoroolin säätäminen poliisin kanssa yhteistyötä jo vakiintuneesti tekevälle taholle eli syyttäjälle pitäisi toimivallan selkeänä eri tilanteissa. 

Edellä 16 artiklan sisältöä kuvaavien perusteluiden yhteydessä on selostettu tarkemmin, miten e-evidence-asetuksen täytäntöönpanomenettely eroaa niin sanotusta perinteisestä kansainvälisestä rikosoikeusapumenettelystä. Menettelyiden poikkeavan luonteen johdosta katsotaan mahdolliseksi se, että Suomessa niin sanottuna täytäntöönpanoviranomaisena toimisi tuomioistuin asetuksen 8 artiklan mukaisten eurooppalaisten esittämismääräysten kohdalla. Koska e-evidence-asetuksen täytäntöönpanoa koskevissa asioissa ei ole kyse tietojen hankkimisesta täytäntöönpanovaltion kansallisen toimivaltuussääntelyn nojalla, kyse ei siten sinänsä ole sellaisesta täytäntöönpanomenettelystä, joka vertautuisi täysimääräisesti perinteiseen kansainväliseen rikosoikeusapumenettelyyn. Näin ollen 8 artiklan mukaisiin esittämismääräyksiin liittyen toimivaltaiseksi täytäntöönpanoviranomaiseksi katsotaan mahdolliseksi säätää Helsingin käräjäoikeus. 

Eurooppalainen esittämismääräys 8 artiklan tilanteissa koskee liikenne- tai sisältötietoja eli yksityiselämän piiriin kuuluvia tietoja. Määräyksellä voi myös olla vahvempi liityntä Suomessa tai muussa maassa sijaitsevaan henkilöön kuin muilla asetuksen nojalla annettavilla esittämismääräyksillä. Muun ohella näiden syiden vuoksi esityksessä katsotaan perustelluksi säätää 8 artiklaan liittyvät täytäntöönpanoviranomaistehtävät tuomioistuimelle poliisiviranomaisen tai syyttäjän asemesta. Tuomioistuimilla on toimiva päivystysjärjestelmä pakkokeinoissa, joten päätöksenteko tai asian käsittelyn aloittaminen on toteutettavissa myös virka-ajan ulkopuolella. Tässä suhteessa on siten käytetty asetuksen sallimaa kansallista liikkumavaraa ottaen erityisesti huomioon edellä mainittu asetuksen johdanto-osan 61 kappale (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa11.2.2). 

4.1.2  Täytäntöönpanoviranomainen, sen tehtävät ja 16 artiklan mukainen täytäntöönpanomenettely

Esityksessä ehdotetaan, että Suomessa asetuksen 10 artiklan 5 kohdassa, 11 artiklan 4 kohdassa, 16 ja 17 artiklassa tarkoitettu päävastuullinen täytäntöönpanoviranomainen olisi poliisi (13 §). Asetuksen 16 artiklaan liittyen esityksessä ehdotetaan, että poliisilla on joko mahdollisuus tai tapauksen mukaan velvollisuus saattaa täytäntöönpanomenettelyä koskeva asia joko syyttäjän vahvistettavaksi tai päätettäväksi taikka Helsingin käräjäoikeuden päätettäväksi (14 §). Mahdollisuutta tai tapauksen mukaan velvollisuutta saattaa täytäntöönpanoa koskeva asia oikeusviranomaisten vahvistettavaksi tai päätettäväksi katsotaan tarpeelliseksi erityisesti oikeudellista arviointia edellyttävissä tilanteissa. 

Täytäntöönpanoviranomaisen tehtävät asetuksen 10 artiklan 5 kohdassa, 11 artiklan 4 kohdassa, 16 ja 17 artiklassa koskevat sellaisia eurooppalaisia esittämismääräyksiä tai eurooppalaisia säilyttämismääräyksiä, jotka eivät pääsääntöisesti liity 8 artiklan mukaisiin eurooppalaisiin esittämismääräyksiin. Kyse olisi siten vahvasti määräyksen antavan valtion kansallisesta tapauksesta ja ainoa liityntä Suomeen sinänsä olisi palveluntarjoajan tai sitä edustavan tahon sijainti. Täytäntöönpanovaltiolla ei olisi sanotuissa tilanteissa tietoa tällaisista määräyksistä etukäteen, koska määräyksen antava viranomaisella ei olisi velvollisuutta tehdä 8 artiklan mukaista ilmoitusta täytäntöönpanoviranomaiselle. 

Esityksen valmistelussa on arvioitu sitä vaihtoehtoa, että syyttäjäviranomainen toimisi Suomessa asetuksen 10 artiklan 5 kohdassa, 11 artiklan 4 kohdassa, 16 ja 17 artiklassa tarkoitettuna päävastuullisena täytäntöönpanoviranomaisena. Edellä esitetyt arviot 8 artiklan täytäntöönpanoviranomaistehtävien osalta pätevät myös soveltuvin osin tässä kohdin. Esityksen arvioinnissa on siten katsottu mahdolliseksi, että syyttäjät vastaisivat asetuksen mukaisista täytäntöönpanoviranomaistehtävistä kokonaisuudessaan (ks. myös jakso 4.1.4). 

Arvioinnissa on päädytty siihen, että syyttäjäviranomainen voisi olla tarkoituksenmukainen täytäntöönpanoviranomainen erityisesti, kun kyse olisi 16 artiklan mukaisesta täytäntöönpanomenettelystä. Artiklan 16 mukainen päätös tunnustamisesta on tehtävä 2 kohdan mukaisesti viiden työpäivän kuluttua määräyksen antamisesta. Mikäli syyttäjä toimisi päävastuullisena täytäntöönpanoviranomaisena menettelyssä, tarvetta ei olisi erilliselle syyttäjän toimesta tapahtuvalle tunnustamista koskevan päätöksen vahvistamiselle tai tapauksen mukaan päätökselle asiassa silloin kun kyse olisi oikeudellista arviointia edellyttävästä kieltäytymisperusteesta. Tältä osin kansallinen menettely 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä voisi olla suoraviivaisempi kuin esityksessä ehdotettu menettely 14 §:ssä. 

Vaikka edellä mainitusti syyttäjä on oikeusviranomainen ja sillä on nykyäänkin vahva rooli kansainvälisessä rikosoikeusapumenettelyssä sekä sillä olisi esityksessä ehdotettu rooli 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyasiassa, syyttäjillä ei ole vastaavanlaista erityistä käytännön kokemusta asetuksen mukaisesta yhteistyöstä kuin poliisilla sähköisten todisteiden keräämiseksi rajat ylittävästi yksityisiltä palveluntarjoajilta. Lisäksi syyttäjillä ei ole poliisilla olevaa erityistä rikostutkinnallista ja teknistä osaamista sekä kokemusta sähköisten todisteiden keräämisestä. Viimeksi mainitun erityisen kokemuksen arvioidaan olevan keskeistä täytäntöönpanoviranomaistehtävien kannalta sikäli, kun kyse ei ole puhtaasti asiaan liittyvästä oikeudellisesta arvioinnista. Esityksen valmistelussa on arvioitu, että edellä mainitut rikostutkinnallista ja teknistä osaamista edellyttävät seikat ovat keskeisiä täytäntöönpanomenettelyssä täytäntöönpanoviranomaisen toimesta tehtävän arvioinnin kannalta, jonka vuoksi poliisi on tarkoituksenmukaisempi vaihtoehto kuin syyttäjä. 

Lisäksi esitutkintalain mukaisesti Suomessa tutkinnanjohtajana toimii pääsääntöisesti poliisi. Vaikka asetuksen mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä ei ole kyse Suomessa tehtävästä esitutkinnasta, edellä mainitusti menettelyyn liittyy tiiviisti rikostutkinnalliseen arviointiin liittyvää teknistä osaamista edellyttäviä elementtejä, jotka kuuluvat Suomen järjestelmässä pääsääntöisesti poliisille. 

Edellä mainitun vuoksi katsotaan perustelluksi esittää poliisia päävastuulliseksi täytäntöönpanoviranomaiseksi. Tämän lisäksi esityksessä ehdotetaan, että mikäli täytäntöönpanomenettelyä koskeva asia edellyttää oikeusviranomaisen toimesta tehtävää arviointia ja päätöksentekoa, poliisi voisi siirtää asiassa tehdyn päätöksen syyttäjän vahvistettavaksi tai tapauksen mukaan päätettäväksi taikka tapauksen mukaan tuomioistuimen päätettäväksi. 

4.1.3  Seuraamusmaksu, sen määrääminen ja seuraamuskollegio

E-evidence-asetuksen 15 artiklassa säädetään seuraamuksista. Artiklan mukaan taloudellisten seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että voidaan määrätä taloudellisia seuraamuksia, jotka ovat enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Asetuksen 16 artiklan 10 kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisen on määrättävä taloudellinen seuraamus 15 artiklan mukaisesti. Taloudellisia seuraamuksia on käsitelty tarkemmin muun ohella edellä 15 ja 16 artiklan sisältöä kuvaavissa perusteluissa (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4). 

Esityksessä ehdotetaan, että Poliisihallituksen yhteyteen perustetaan seuraamuskollegio, jonka tehtävänä on seuraamusten määrääminen 13 §:ssä tarkoitetun täytäntöönpanoviranomaisen esittelystä (17 §). Esityksessä ehdotetun mukaan poliisi olisi 16 artiklassa tarkoitettu päävastuullinen täytäntöönpanoviranomainen. 

Vaikka e-evidence-asetuksen 16 artiklan 10 kohdassa säädetään, että täytäntöönpanoviranomaisen tulisi määrätä seuraamus 15 artiklan mukaisesti, estettä ei ole arvioitu olevan sille, että Poliisihallituksen yhteydessä toimiva seuraamuskollegio osallistuisi seuraamusasiassa tehtävään päätöksentekoon. Esityksen valmistelussa on arvioitu eri vaihtoehtoja asetuksen mukaisen seuraamusmaksun päätöksenteon toteuttamiseksi kansallisesti. Seuraamusmaksun perustuminen kollegiaaliseen päätöksentekoon perustuu perustuslakivaliokunnan vakiintuneeseen käytäntöön (PeVL 14/2018 vp, s. 18–19). Esityksessä ehdotettua seuraamussääntely käsitellään tarkemmin myös säätämisjärjestysperusteluissa jaksossa 11.4. 

Esityksen valmistelussa on arvioitu sitä, tulisiko seuraamuskollegio perustaa valtakunnansyyttäjän toimiston, Tuomioistuinviraston tai Poliisihallituksen yhteyteen. Lisäksi valmistelussa on arvioitu sitä, olisiko mahdollista säätää seuraamusmaksun määrääminen tuomioistuimen tehtäväksi. Viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetty tarkoituksenmukaisena tai mahdollisena vaihtoehtona. 

Ensinnäkin esityksen valmistelussa arvioitiin seuraamuskollegion perustamista Tuomioistuinviraston yhteyteen. Vaihtoehdon arviointi perustui lähinnä siihen, että esityksessä ehdotetusti Helsingin käräjäoikeus toimii Suomessa keskistetysti toimivaltaisena täytäntöönpanoviranomaisena asetuksen 8 artiklaan liittyvien eurooppalaisen esittämismääräysten osalta. 

Tuomioistuinvirastosta säädetään tuomioistuinlain (673/2016) 19 a luvussa ja viraston tehtävistä luvun 1–2 §:ssä. Lain 19 a luvun 1 §:ssä kuvataan ylätasolla viraston tehtäväksi tuomioistuinten toimintaedellytyksistä huolehtiminen sekä toiminnan kehittäminen, suunnittelu ja tukeminen. Lain 2 §:ssä säädetään Tuomioistuinviraston tehtävistä ikään kuin kaksiportaisesti. Pykälän ensimmäisen momentin mukaan Tuomioistuinviraston tehtävänä on huolehtia siitä, että tuomioistuimet kykenevät käyttämään tuomiovaltaa laadukkaasti ja että tuomioistuinten hallinto on tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti järjestetty. Pykälän 2 momentissa on 14-kohtainen lista viraston tehtävistä, mutta momentin johdantolauseen mukaan lista ei ole tyhjentävä, vaan listatut asiat ovat niitä, joista Tuomioistuinviraston tulee erityisesti huolehtia. Kaikki listatut tehtävät mahtuvat kuitenkin selvästi ensimmäisessä momentissa tehdyn määrittelyn sisälle. 

Tuomioistuinviraston yhteydessä toimii kaksi itsenäistä ja riippumatonta lautakuntaa. Lautakunnista on säädetty tuomioistuinlain 20 ja 21 luvussa. Molemmat luvut sisältävät yksityiskohtaiset säännöt muun muassa lautakuntien tehtävistä, kokoonpanosta, jäsenten nimittämisestä ja henkilöstöstä. Tuomioistuinviraston ja lautakuntien suhdetta koskevia säännöksiä on tuomioistuinlaissa sekä Tuomioistuinvirastoa koskevassa luvussa että kumpaakin lautakuntaa koskevassa luvussa erikseen. Tärkeimmät säännökset koskevat lautakuntien itsenäisyyttä, joka ilmenee muun muassa siitä, että lautakunnat nimittävät itse muun muassa lautakuntien lakimiessihteerit ja muut esittelijät. Tuomioistuinviraston tehtävänä on tehdä oikeusministeriölle ehdotus tuomarinvalintalautakunnan ja tuomarinkoulutuslautakunnan toimintamenomäärärahoista ja päättää määrärahojen jakamisesta lautakunnille sekä huolehtia muista lautakuntia koskevista keskushallintotehtävistä. Kummankin lautakunnan osalta säädetään vielä siitä, että Tuomioistuinvirasto huolehtii lautakunnan muiden sihteeripalveluiden järjestämisestä ja voi osoittaa henkilöstöään lautakunnan tehtävien hoitamista varten. 

Esityksen valmistelussa on arvioitu, että nyt kysymyksessä olevan seuraamuskollegion tehtävät ja Tuomioistuinviraston nykyiset tehtävät eivät ole osaksikaan päällekkäisiä. Kysymys olisi siten selkeästi uusista tehtävistä Tuomioistuinvirastolle. Valmistelussa on katsottu ilmeiseksi, että seuraamuskollegion tehtävät olisivat selvästi muita kuin tuomioistuinten toimintaedellytyksistä huolehtimista. Kollegio poikkeaisi myös Tuomioistuinviraston yhteydessä nyt toimivista lautakunnista sikäli, että näiden tehtävät (tuomareiden nimittämisasiat ja tuomioistuinlaitoksen henkilöstön täydennyskoulutus) liittyvät kiinteästi Tuomioistuinviraston toimintaan. Valmistelussa on arvioitu, että jos seuraamuskollegio säädettäisiin perustettavaksi Tuomioistuinviraston yhteyteen, se vaatisi esimerkiksi tuomioistuinlain muuttamista tavalla, joka ei olisi pelkästään tekninen. Kysymys olisi uudentyyppisestä tehtävästä, joka ei kytkeytyisi viraston muihin tehtäviin. Edellä mainitusti Helsingin käräjäoikeuden toimintaan seuraamuskollegiolla olisi yhteys, mutta tätä yhteyttä ei pidetä erityisen vahvana suhteessa asetuksen mukaiseen menettelyyn. Näiden perusteiden valossa esityksen valmistelussa on arvioitu, että seuraamuskollegion perustaminen Tuomioistuinviraston yhteyteen ei olisi tarkoituksenmukainen vaihtoehto. 

Lisäksi esityksen valmistelussa arvioitiin seuraamuskollegion perustamista valtakunnansyyttäjän toimiston yhteyteen. Arviointi perustui siihen, että esityksessä ehdotetusti syyttäjillä on rooli asetuksen 16 artiklan mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä tehtävässä päätöksenteossa. Asiassa tehtävään arviointiin liittyy myös edellä selostettu arviointi liittyen syyttäjien mahdollisesta päävastuullisesta täytäntöönpanoviranomaisroolista asetuksen mukaisessa täytäntöönpanomenettelyssä. 

Syyttäjälaitoksesta annetussa laissa säädetään Syyttäjälaitoksen asemasta, tehtävistä ja hallinnosta sekä syyttäjien tehtävistä. Lain 3 §:n mukaan Syyttäjälaitoksen keskushallintoyksikkönä toimii valtakunnansyyttäjän toimisto ja ylimpänä syyttäjänä ja syyttäjien esimiehenä toimii valtakunnansyyttäjä. Lain 4 §:n mukaan valtakunnansyyttäjän toimiston tehtävänä on 1) ohjata ja kehittää Syyttäjälaitosta ja syyttäjäntoimintaa, 2) vastata Syyttäjälaitoksen toiminnan tuloksellisuudesta, 3) valvoa syyttäjien toiminnan laillisuutta ja yhdenmukaisuutta, 4) Syyttäjälaitoksen yleinen hallinto, viestintä ja koulutus, 5) hoitaa toimialaansa kuuluvaa kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä ja 6) vastata poliisimiehen tekemäksi epäiltyjen rikosten tutkinnanjohtajina toimivien syyttäjien toiminnan järjestämisestä. Syyttäjälaitoksesta annetun lain 19 §:ssä lisäksi säädetään hallinnollisten asioiden ratkaisemisesta ja 30 §:ssä Syyttäjälaitoksen työjärjestyksestä. 

Edellä mainitusti seuraamuskollegion perustamisen tarkoituksenmukaisuus kytkeytyy esityksessä ehdotettuun syyttäjien tehtäviin asetuksen mukaisissa täytäntöönpanoasioissa. Esityksen valmistelussa tehdyssä arvioinnissa valtakunnansyyttäjän toimistoa on pidetty varteenotettavana vaihtoehtona seuraamuskollegion sijoituspaikan osalta, erityisesti jos syyttäjät toimisivat päävastuullisina täytäntöönpanoviranomaisena asetuksen mukaisessa menettelyssä. Seuraamuskollegion perustaminen valtakunnansyyttäjän toimiston yhteyteen edellyttäisi kuitenkin todennäköisesti myös syyttäjälaitoksesta annetun lain muuttamista. 

Esityksen valmistelussa on kuitenkin arvioitu, että tarkoituksenmukaisin vaihtoehto päävastuulliseksi täytäntöönpanoviranomaiseksi Suomessa olisi poliisi. Tämä vastaa parhaiten myös nykytilaa kansainväliseen rikosoikeusapumenettelyyn liittyen. Näin ollen poliisi vastaisi pääasiallisesti asetuksen mukaisista täytäntöönpanoviranomaisen tehtävistä, lukuun ottamatta, kun kyse on asetuksen 8 artiklan mukaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä. Tästä syystä on myös arvioitu perustelluksi, että seuraamuskollegio perustettaisiin Poliisihallituksen yhteyteen valtakunnansyyttäjän toimiston sijaan. 

Lisäksi seuraamuskollegion sijoituspaikan osalta on arvioinnissa myös otettu huomioon 16 artiklan 10 kohdan edellytys siitä, että täytäntöönpanoviranomaisen on määrättävä taloudellinen seuraamus 15 artiklan mukaisesti. Vaikka 16 artiklan 10 kohdan ei ole arvioitu olevan esteenä sille, että täytäntöönpanoviranomaisen vaatimuksesta tai esityksestä joku toinen kansallisesti toimivaltainen taho osallistuisi seuraamusmaksun määräämismenettelyyn, kohdan arvioidaan tietyssä määrin rajoittavan kansallista liikkumavaraa siltä osin, kun kyse on tahosta, joka voi seuraamuksen esittelystä määrätä. Tältä osin esityksen valmistelussa on arvioitu, että asetuksen 16 artiklan 10 kohdan vastaista voisi olla se, että suhteessa 16 artiklassa toimivaltaiseen täytäntöönpanoviranomaiseen täysin erillinen viranomainen määräisi seuraamusmaksun 16 artiklan 10 kohdan mukaisesti. Tästä syystä on myös katsottu, että seuraamuskollegiota ei olisi mahdollista sijoittaa esimerkiksi Tuomioviraston tai valtakunnansyyttäjän toimiston yhteyteen, kun poliisi toimisi 16 artiklassa tarkoitettuna päävastuullisena täytäntöönpanoviranomaisena. 

4.1.4  Vaihtoehtoinen tulkinta asetuksen täytäntöönpanoviranomaissääntelystä

Edellä on tarkemmin käyty läpi valmistelussa arvioituja muita toteuttamisvaihtoehtoja koskien asetuksen mukaista täytäntöönpanomenettelyä ja sen osalta toimivaltaisia viranomaisia sekä vaihtoehtoja koskien seuraamussääntelyä ja siihen liittyvää menettelyä myös toimivaltaisen viranomaisen kannalta. 

Asetuksen 3(17) artiklassa määritellään täytäntöönpanoviranomainen. Kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomaisella tarkoitetaan täytäntöönpanovaltion viranomaista, joka mainitun valtion kansallisen lainsäädännön mukaisesti on toimivaltainen vastaanottamaan eurooppalaisen esittämismääräyksen ja esittämismääräystodistuksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen ja säilyttämismääräystodistuksen, jotka määräyksen antava viranomainen on toimittanut ilmoittamista tai täytäntöönpanoa varten asetuksen mukaisesti. Edellä mainitusti esityksessä on tulkittu, että kyseessä oleva 17 kohta ei aseta nimenomaisia edellytyksiä täytäntöönpanoviranomaiselle ja sisältää tältä osin kansallista liikkumavaraa. Kohta ei myöskään rajoita täytäntöönpanoviranomaisten määrää sisältäen tältäkin osin kansallista liikkumavaraa (ks. myös 31 artiklan 1 kohdan b alakohta). 

Asetuksen artiklojen sisältöä kuvaavissa perusteluissa on myös tuotu esiin, että asetuksessa säännellään erinäisistä täytäntöönpanoviranomaisen tehtävistä. Esimerkiksi 10 ja 12 artiklassa säädetään täytäntöönpanoviranomaisen tehtävistä suhteessa 8 artiklan mukaisiin eurooppalaisiin esittämismääräyksiin. Lisäksi 16 artiklassa säädetään täytäntöönpanomenettelystä koskien tilanteita, kun määräyksen antava viranomainen pyytää apua täytäntöönpanoviranomaiselta palveluntarjoajan velvoitteiden täyttämiseksi. Esityksessä on tulkittu asetuksen mahdollistavan täytäntöönpanoviranomaistehtävien eriyttämisen kansallisesti eri viranomaisille. Tämän tulkinnan perusteella esityksessä ehdotetaan, että 8 artiklaan liittyen toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen olisi Helsingin käräjäoikeus (11 §) ja muutoin päävastuullinen toimivaltainen viranomainen Suomessa olisi poliisi (13 §). Näiden ratkaisujen osalta on otettava huomioon myös asetuksen johdanto-osan 61 kappale, jonka mukaan jos (8 artiklan) ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle tai täytäntöönpano toteutetaan tämän asetuksen mukaisesti, täytäntöönpanovaltio voisi säätää kansallisessa lainsäädännössään, että eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpano saattaa edellyttää jonkin täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen osallistumista menettelyyn. Mainittu kappale vähintäänkin vahvistaa tulkinnan siitä, että täytäntöönpanoviranomaisen osalta asetus sisältää kansallista liikkumavaraa. Selvää siten lienee se, että asetuksen mukaisesti mahdollista on säätää useita eri täytäntöönpanoviranomaisia. 

Lisäksi asetuksen 31 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle yksi tai useampi viranomainen, joka on toimivaltainen vastaanottamaan ilmoituksia 8 artiklan nojalla ja panemaan täytäntöön eurooppalaisia esittämismääräyksiä ja eurooppalaisia säilyttämismääräyksiä toisen jäsenvaltion lukuun 16 artiklan mukaisesti. Artiklan mukaisesti useampi toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen on siten mahdollista. 

Esityksen valmistelussa on kuitenkin huomioitu myös mahdollisuus tulkita 3(17) artiklaa toisella tavalla ottaen huomioon 8, 10, 12, 16 ja 31 artiklan sääntely täytäntöönpanoviranomaisen tehtävien kannalta. Vaihtoehtoisen tulkinnan mukaisesti kansallisesti säädettävän täytäntöönpanoviranomaisen tulisi olla kansallisen aseman ja tehtävien kannalta sama viranomainen kaikissa asetuksen mukaisissa täytäntöönpanoa koskevissa tehtävissä. Tulkinnan mukaan mahdollista ei välttämättä olisi tehtävien eriyttäminen kansallisesti eri viranomaisille eli toimivaltaisen täytäntöönpanoviranomaisen tulisi olla sama sekä 8 artiklassa että 16 artiklassa. Esimerkiksi 16(10) artiklan mukaisesti määräyksen täytäntöönpanokelpoisuuden vahvistaneen täytäntöönpanoviranomaisen on määrättävä taloudellinen seuraamus 15 artiklan mukaisesti. Edellä todetusta huolimatta mahdollista edelleen olisi olla enemmän kuin yksi toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen. Toisaalta 16(10) artiklan voidaan katsoa viittaavaan myös yksinomaan 16 artiklan mukaisessa menettelyssä toimivaltaiseen viranomaiseen, koska siinä on kyse eri menettelystä kuin 8, 10 ja 12 artiklassa. Toisin sanoen mahdollista voisi olla esimerkiksi 8 artiklan mukaisten esittämismääräysten täytäntöönpanoviranomaistehtävien keskittäminen tietylle viranomaiselle, mutta muutoin täytäntöönpanoviranomaisen tehtävät voitaisiin kansallisesti jakaa muille viranomaisille. Toimivaltainen viranomainen voisi olla poliisi, syyttäjä tai tuomioistuin, koska asetus ei aseta nimenomaisia edellytyksiä täytäntöönpanoviranomaiselle. 

Vaikka asetus sisältää täytäntöönpanoviranomaisten suhteen kansallista liikkumavaraa, liikkumavaran ala ei kuitenkaan ole täysin selvä siltä osin, kun kyse on mahdollisuudesta kansallisesti eriyttää täytäntöönpanoa koskevat tehtävät eri viranomaisille. Kansallinen liikkumavara on tarpeen muun ohella tarvittavan joustavuuden mahdollistamiseksi, minkä avulla voidaan ottaa huomioon jäsenvaltioiden kansallisten järjestelmien erilaisuus ja muut mahdolliset erityispiirteet. Asiaan liittyvän tulkinnanvaraisuuden vuoksi tarkoituksenmukaiseksi katsotaan esittää vaihtoehtoisia toteuttamistapoja pohjautuen edellä kuvattuun vaihtoehtoiseen tulkintaan. Seuraavaksi käydään läpi vaihtoehtoisia toteuttamistapoja (esitysjärjestys ei esitä vaihtoehtojen keskinäistä paremmuusjärjestystä). 

4.1.5  Taloudellisten seuraamusten suuruus

E-evidence-asetuksen 15 artiklan mukaan taloudellisten seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia ja jäsenvaltioiden on varmistettava, että voidaan määrätä taloudellisia seuraamuksia, jotka ovat enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Esityksessä ehdotetaan, että seuraamusmaksun suuruus perustuu kokonaisarvioon ja seuraamusmaksun suuruutta arvioitaessa huomioon on otettava rikkomisen tai laiminlyönnin luonne, vakavuus, toistuvuus ja kestoaika, rikkomisen tai laiminlyönnin tahallisuus tai tuottamuksellisuus, palveluntarjoajan toiminnan laajuus ja luonne sekä palveluntarjoajan taloudelliset valmiudet (18 §:n 3 momentti). 

Esityksessä ehdotetun mukaan oikeushenkilölle määrättävä seuraamusmaksu on vähintään 1 000 euroa ja enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Luonnolliselle henkilölle määrättävä seuraamusmaksu on vähintään 500 euroa ja enintään 10 000 euroa (18 §:n 2 momentti). 

Asetuksen 15 artiklan sisältöä kuvaavissa perusteluissa on arvioitu asetuksen mukaisen seuraamusmaksun suuruuteen liittyviä perusteita. Perusteluissa mainitusti seuraamusmaksun suuruuteen liittyvässä kansallisessa toteuttamistavassa on käytetty asetuksen sallimaa kansallista liikkumavaraa. Asetuksessa edellytetään, että seuraamusmaksu voisi olla enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Artiklassa ei säädetä seuraamusmaksun tietystä vähimmäismäärästä. Ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4. 

Edellä mainitusti esityksessä ehdotetaan, että seuraamusmaksu voi olla oikeushenkilölle enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta, mutta esityksessä ei kuitenkaan ehdoteta tiettyä euromääräistä enimmäismäärää, jota seuraamusmaksu ei voisi ylittää. Edellä 15 artiklan sisältöä kuvaavissa perusteluissa todetusti täysin selvää ei ole, edellyttääkö 15 artikla, että seuraamuksen enimmäismäärä olisi kaksi prosenttia asetuksen soveltamisalaan kuuluvan palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta vai voisiko se olla vähemmänkin (ks. myös säätämisjärjestysperustelut jaksossa 11.4). Tältä osin valmistelussa on siten arvioitu myös vaihtoehtoisesti, voisiko seuraamusmaksun enimmäismäärä olla jokin tietty euromäärä, mutta tietyissä vakavimmissa velvoitteiden rikkomis- tai laiminlyöntitapauksissa se voisi olla enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. 

Edellä mainitun seuraamusmaksun enimmäismäärään tarkemman kansallisen sääntelyn puolesta puhuvana seikkana on valmistelussa pidetty esimerkiksi seuraamusmaksujen määräämiseen liittyvän yhtenäisen soveltamiskäytännön varmistamista. Tätä on pidetty merkityksellisenä 15 artiklan oikeasuhteisuusvaatimuksen kannalta. Esityksen valmistelussa on kuitenkin arvioitu, että asetuksen soveltamisalaan kuuluvien palveluntarjoajien laajuus ja toimijoiden taloudellisten valmiuksien erilaisuus sekä mahdollisten asetuksen palveluntarjoajille osoitettujen velvoitteiden rikkomis- tai laiminlyöntitilanteiden vakavuus edellyttää mahdollisimman joustavaa seuraamusmaksun enimmäismäärää koskevaa sääntelyä. Arvioidaan, että näin voitaisiin tarkoituksenmukaisimmalla tavalla varmistaa muun muassa 15 artiklan mukaiset seuraamuksiin liittyvät tehokkuus- ja varoittavuusvaatimukset. 

Esityksen valmistelussa on lisäksi arvioitu, että esityksessä ehdotettu seuraamusmaksun liikevaihtoperusteinen enimmäismäärä mahdollistaisi parhaiten seuraamusmaksujen kokonaisarvioinnin, jotta pystyttäisiin tarkoituksenmukaisimmalla tavalla arvioida määrättävän seuraamusmaksun määrä suhteessa esityksessä ehdotettuihin kokonaisarvioinnissa huomioon otettaviin seikkoihin (18 §:n 3 momentti). Tämän on myös arvioitu riittävällä tavalla varmistavan seuraamusmaksun määrään liittyvän oikeasuhteisuusvaatimuksen. 

4.2.1  Direktiivin täytäntöönpano sähköisen viestinnän palveluista annettuun lakiin

Esityksen valmistelussa arvioitiin eri tapoja, joilla direktiivi tulisi kansallisesti panna täytäntöön. Arvioitavana vaihtoehtoisena tapana oli säätää e-evidence-direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa omana lukunaan. 

Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 1 luvun 1 §:n mukaan lain tavoitteena on muun muassa edistää sähköisen viestinnän palvelujen tarjontaa ja käyttöä sekä varmistaa, että viestintäverkkoja ja viestintäpalveluja on kohtuullisin ehdoin jokaisen saatavilla koko maassa sekä turvata sähköisen viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan toteutuminen. Lisäksi esimerkiksi SVPL:n 157 §:ssä säädetään nimettyjen teleyritysten velvollisuudesta säilyttää sähköisen viestinnän välitystietoja viranomaistarpeita varten. 

SVPL sisältää sähköisiä viestintäpalveluita koskevaa sääntelyä ja siten koskee osin samoja palveluntarjoajia, joihin e-evidence-direktiivin mukaiset velvoitteetkin kohdistuvat. E-evidence-direktiivin (ja -asetuksen) mukaiset palveluntarjoajia koskevat määritelmät eroavat kuitenkin sähköisen viestinnän palvelulakiin sisältyvistä määritelmistä. Selvyyden vuoksi valmistelussa on pidetty perusteltuna, että direktiivi pantaisiin täytäntöön säätämällä erillinen laki nimettyjen toimipaikkojen nimeämistä ja laillisten edustajien nimittämistä koskevista yhdenmukaistetuista säännöistä sähköisten todisteiden keräämiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. 

4.2.2  E-evidence-direktiivin 6 artiklan mukainen keskusviranomainen

Esityksen valmistelussa arvioitiin kansallisesti tarkoituksenmukaisia viranomaisia direktiivin 6 artiklan mukaiseksi keskusviranomaiseksi. Arvioinnissa kiinnitettiin huomiota direktiivin mukaiseen keskusviranomaistehtävään kansallisten lähtökohtien kannalta. Arvioinnissa myös kiinnitettiin huomiota e-evidence-asetuksen sääntelyyn sekä sen yhteyksistä direktiiviin erityisesti keskusviranomaistehtävien osalta. 

E-evidence-direktiivin 6 artiklan mukaisesti jäsenvaltioiden keskusviranomaisten tehtävänä olisi koordinoida toimensa ja tehdä yhteistyötä keskenään ja tarvittaessa komission kanssa. Tähän yhteistyöhön kuuluun asiaankuuluvien tietojen vaihto sekä keskinäinen avun antaminen direktiivin johdonmukaisen ja oikeasuhteisen soveltamisen varmistamiseksi. 

Arvioinnissa on myös otettu huomioon e-evidence-asetuksen ja -direktiivin viranomaistehtävien jakautuminen kansallisesti eri viranomaisille. E-evidence-asetuksen ja -direktiivin tarkoituksenmukainen ja johdonmukainen soveltaminen ei edellytä – tai edes välttämättä mahdollista – sääntelyihin liittyvien viranomaistehtävien keskittämistä yhdelle kansalliselle viranomaiselle. Vaikka asetuksen ja direktiivin sääntelyt liittyvät toisiinsa, ja erityisesti direktiivin sääntely tukee muun ohella asetuksen sääntelyä, asetuksen sääntely esimerkiksi viranomaistehtävien osalta on täysin eri kuin direktiivissä. Asetuksessa vahvistetaan säännöt, joilla sähköisiä todisteita voidaan rajat ylittävästi määrätä esitettäväksi tai säilytettäväksi rikosoikeudellisissa menettelyissä. Viranomaistehtävien osalta kyse on Suomessa lainvalvonta- ja oikeusviranomaisille kuuluvista tehtävistä liittyen rikosten tutkintaan, syytetoimenpiteisiin, oikeudenkäyntiin ja rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanoon. Näihin tehtäviin liittyvät kansalliset viranomaistehtävät kuuluvat lähes poikkeuksetta lainvalvonta- ja oikeusviranomaisten ydintehtäviin. Direktiivissä taas vahvistetaan säännöt koskien tiettyjen yksityisten palveluntarjoajien velvollisuuksia nimetyn toimipaikan tai laillisen edustajan suhteen. Viimeksi mainittuihin velvollisuuksien liittyvät viranomaisten lupa- ja valvontatehtävät eivät kuulu lainvalvonta- ja oikeusviranomaisten tehtäviin tai toimivaltaan. 

Keskeiseksi arvioidaan, että direktiivin mukainen keskusviranomaisrooli olisi luonteva yleisesti digisääntelyä tuntevalle ja siitä vastuussa olevalle virastolle. Digiympäristöön liittyen EU-sääntely on laaja-alaista ja monimutkaista. Kokonaisuuden hahmottaminen ja asiantuntemus EU-sääntelyyn tältä osin on keskeistä. E-evidence-direktiivinkin osalta voi tulla eteen tulkintatilanteita siitä, kuuluuko esimerkiksi tietty palveluntarjoaja sääntelyn soveltamisalaan. Tältä osin arvioidaan, että suurin osa asiaan liittyvästä sääntelystä kuuluu liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalle, jonka vuoksi Liikenne- ja viestintävirasto pystyisi parhaiten arvioimaan esimerkiksi sitä, kuuluuko tietty yritys direktiivin soveltamisalaan vai ei. Samalla on kuitenkin huomattava, että direktiivin soveltamisala poikkeaa osin terminologisesti televiestintäsääntelystä ja muusta digitaalisia palveluita koskevasta sääntelystä. Lisäksi huomionarvoista on, että liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonala seuraa yleisesti ja laaja-alaisesti asiaan kuuluvan toimialan kehitystä sekä markkinoita ja tulee todennäköisesti ensimmäisenä tietoiseksi uusista toimijoista. Olisi luontevaa, että kaikki toimialaa koskevat velvoitteet pystytään ohjaaman yhden luukun periaatteella eli esimerkiksi lupa- ja rekisteröintivelvoitteita koskevien menettelyiden yhteydessä tulisi varmistettua, että kaikki toimialaan liittyen säädetyt velvoitteet, myös e-evidence-direktiivin velvoitteet, on hoidettuna. Toisaalta on otettava huomioon myös se, että direktiivin soveltamisalaan kuulunee myös sellaisia toimijoita, joihin ei kohdistu erityisiä lupa- tai rekisteröintivelvoitteita. 

Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain mukaan Liikenne- ja viestintävirasto on liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla toimiva keskushallinnon virasto, joka hoitaa liikenteen ja sähköisen viestinnän viranomaistehtäviä. Muun ohella Liikenne- ja viestintävirasto edistää tietoyhteiskunnan ja liikennejärjestelmän kehittymistä sekä toimivia ja turvallisia liikenne- ja viestintäyhteyksiä sekä -palveluita. Virasto toimii asiakaslähtöisesti ja monialaista asiantuntemusta hyödyntäen. Pääsääntöisesti Liikenne- ja viestintäviraston toimialueena on koko maa. 

Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain 2 §:n mukaan viraston tehtäviin kuuluu muun muassa edistää viestinnän turvallisuutta, huolehtia sähköisen viestinnän sääntely-, lupa-, hyväksyntä-, rekisteri- ja valvontatehtävistä, hoitaa verkkotunnusten rekisteri- ja valvontatehtäviä sekä osallistua toimialansa kansainväliseen yhteistyöhön. Liikenne- ja viestintäviraston tehtävään kuuluu siten monien eri toimintojen valvonta ja ohjaaminen sen toimialaan kuuluvien säännösten ja määräysten noudattamiseksi. Tähän toimialaan kuuluvat esimerkiksi teletoiminta ja muu viestinnän välittäminen sekä NIS-direktiivin mukaiset digitaaliset palvelut. Virasto on palveleva liikenteen ja viestinnän lupa-, rekisteri- ja valvontaviranomainen. 

Liikenne- ja viestintävirastolle myös kuuluu muista EU-säädöksistä peräisin olevia koordinaatio- ja viranomaistehtäviä. Esimerkiksi verkon välityspalvelujen valvonnasta annetun lain mukaan Liikenne- ja viestintävirasto toimii digipalveluasetuksen 49 artiklassa tarkoitettuna digitaalisten palvelujen koordinaattorina. Virasto on myös artiklassa tarkoitettu valvonnasta vastaava toimivaltainen viranomainen. 

Lisäksi datahallinta-asetuksesta seuraa Liikenne- ja viestintävirastolle ilmoitus- ja rekisteröintimenettelyjen valvontaan liittyviä tehtäviä. Edelleen esimerkiksi SVPL:n 344 a §:n mukaisesti Liikenne- ja viestintävirasto on toimivaltainen määräämään seuraamusmaksun datanhallinta-asetuksen 10 artiklassa tarkoitetun datan välityspalvelun tarjoajalle. Tämän seuraamusmaksun suuruus on sama kuin nyt tässä esityksessä ehdotettava e-evidence-direktiivin 5 artiklan osalta. 

Toisin kuin e-evidence-sääntelyn valvonnassa, sekä digipalveluasetuksen että datahallinta-asetuksen osalta Liikenne- ja viestintävirastolla on kuitenkin myös asetusten varsinaiseen substanssiin liittyviä valvontatehtäviä, ja datahallinta-asetuksen osalta ilmoitus- ja rekisteröintimenettelyjen valvonta on osa asetuksen mukaisten palveluiden laajempaa toiminnan valvontaa. Datahallinta-asetuksen osalta Liikenne- ja viestintävirasto on toimivaltainen viranomainen valvomaan esimerkiksi datanvälityspalveluiden ilmoittautumismenettelyä. Virasto seuraa ja valvoo sitä, että datan välityspalvelujen tarjoajat noudattavat kyseisen asetuksen vaatimuksia. Digipalveluasetuksen mukaisissa tehtävissä taas Liikenne- ja viestintävirasto toimii yhteyspisteenä kaikissa asetuksen soveltamiseen liittyvissä kysymyksissä. Liikenne- ja viestintävirasto valvoo muun muassa kaikkiin välityspalvelun tarjoajiin sovellettavia huolellisuusvelvollisuuksia kuten käyttöehtoihin liittyvien velvollisuuksien noudattamista sekä säilytyspalvelujen tarjoajiin sovellettavia velvollisuuksia, kuten menettelyjä laittomista sisällöistä ilmoittamiseksi ja sisällön rajoittamiseksi. Digipalveluasetuksen mukaisen koordinaattorin tehtävät eivät siis vertaudu e-evidence-direktiivin mukaisiin keskusviranomaisen tehtäviin. Siten molemmissa esimerkeissä ilmoittautumismenettely tai laillisen edustajan nimitysten vastaanottaminen liittyvät osaksi muuta saman säännöksen valvontaa. E-evidence-direktiivin osalta viranomaistehtävä olisi rajoittunut nimettyjen toimipaikkojen ja laillisten edustajien nimityksen valvontaan, kun taas asetuksesta seuraavaa varsinaista substanssisääntelyä valvoisivat toiset viranomaset. 

Edellä mainittuihin esimerkkeihin verrattuna e-evidence-direktiivistä seuraavat viranomaistehtävät eivät kuitenkaan samalla tavalla edellytä teknistä tai muuta erityisosaamista, joka välttämättä nimenomaisesti perustelisi keskusviranomaistehtävien osoittamista juuri Liikenne- ja viestintävirastolle. 

On myöskin huomionarvoista, että e-evidence-kokonaisuuden pääasiallinen sisältö ja tavoite seuraavat pääosin e-evidence-asetuksesta. Asetuksen mukaiset viranomaistehtävät kuuluvat läheisesti rikostutkintaa suorittavien viranomaisten tehtäviin. Asetuksen mukaisessa toiminnassa on kyse suorasta rajat ylittävästä yhteydenpidosta EU:n jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten ja toisessa jäsenvaltiossa olevien yksityisten palvelujentarjoajien välillä sähköisten todisteiden hankkimiseksi. Tältä osin asetuksen ei sinänsä voida katsoa olevan Liikenne- ja viestintäviraston kannalta merkityksellinen, sillä virasto ei tehtävissään voi esittää eikä vastaanottaa asetuksen mukaisia määräyksiä, eikä sääntely palvele nimenomaisesti viraston tehtäviä. 

Vaikka e-evidence-direktiivin mukainen keskusviranomaistehtävä ei sinänsä koske asetuksen mukaista rikosoikeudellisen menettelyn toimeenpanoa, se liittyy menettelyihin valvomalla, että kukin soveltamisalan piiriin kuuluva velvoitettu palveluntarjoaja hoitaa sille kuuluvan velvollisuuden nimetä toimipaikka tai tapauksen mukaan laillinen edustaja toimimaan toimivaltaisten viranomaisten antamien, todisteiden keräämistä rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevien päätösten ja määräysten vastaanottajana niiden vastaanottamista, noudattamista ja täytäntöönpanoa varten. Asetuksen mukaisista täytäntöönpanoviranomaistehtävistä vastaisi esityksen ehdotuksen mukaan päänsääntöisesti poliisi. Toisin kuin muissa edellä mainituissa Liikenne- ja viestintäviraston viranomaistehtävissä, e-evidence-direktiivin mukaiset viranomaistehtävät olisivat sinänsä muusta sääntelypaketista irrallisia tehtäviä eivätkä osa laajempaa sääntelyn valvontaa. Direktiivin ja asetuksen valvonta jakautuisi näin eri viranomaisille. 

Edellä mainittujen perusteiden vuoksi on arvioitu myös muita – pääosin sisäministeriön hallinnonalalle kuuluvia – kansallisia viranomaisia e-evidence-direktiivin keskusviranomaiseksi. Ottaen huomioon, että direktiivin soveltamisalaan kuuluu e-evidence-asetuksen lisäksi EIO-direktiivi ja MLA 2000-yleissopimus, rikostutkintoihin liittyvät pääasialliset viranomaistehtävät kuuluvat Suomessa esitutkintaviranomaisten tehtäviin. Tästä syystä on arvioitu esimerkiksi Poliisihallituksen tai Keskusrikospoliisin soveltuvuutta e-evidence-direktiivin mukaiseksi keskusviranomaiseksi. 

Sisäministeriön alainen keskushallintoviranomainen on Poliisihallitus, joka muiden poliisiyksiköiden kuin suojelupoliisin osalta toimii poliisin ylijohtona. 

Esimerkiksi Keskusrikospoliisilla on koko maan kattavan toimivaltansa puitteissa keskeistä osaamista ja kokemusta, josta voisi olla hyötyä e-evidence-direktiivin mukaisen keskusviranomaisroolin tehtävien hoitamiseksi. Keskusrikospoliisilla myös olisi substanssitehtäviä ja varteenotettavaa tietoa e-evidence-asetuksen mukaisessa menettelyssä. Keskusrikospoliisi on kansainvälisen rikospoliisiyhteistyön keskus Suomessa. Keskusrikospoliisilla niin ikään olisi pääosin jo sekä kokemusta että toimivat yhteistyömekanismit asetuksen ja direktiivin soveltamisalaan kuuluvien kansallisten yksityisten palveluntarjoajien kanssa. Keskusrikospoliisilla on siten myös valvontatehtäviin tarpeellinen toimialan tuntemus, sillä Keskusrikospoliisilla on tehtävissään tarve olla yhteydessä ja esittää tietopyyntöjä e-evidence-direktiivin soveltamisalaan kuuluville yrityksille, myös e-evidence-sääntelyn nojalla. Keskusrikospoliisilla on merkittävä rooli keskinäisessä oikeusavussa. Lisäksi Keskusrikospoliisi toimii EU:n tiedonvaihtodirektiivin mukaisena keskitetyn tiedonvaihdon yhteyspisteenä (Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta annettu laki 80/2024). 

Viranomaistehtävien järjestämisen kustannusten ja palveluntarjoajien asioinnin helpottamiseksi on myös otettava huomioon tarkoituksenmukaisuus siltä kannalta, että e-evidence-direktiivistä ja -asetuksesta seuraavat tehtävät olisi keskitetty mahdollisimman rajoitetulle viranomaisten piirille. Esimerkiksi palveluntarjoajien näkökulmasta hankalaksi voi aiheutua tilanne, jossa e-evidence-asetuksesta ja -direktiivistä seuraavien velvoitteiden noudattamiseksi tulisi olla yhteydessä useisiin viranomaisiin. Lisäksi voidaan ottaa huomioon, että palveluntarjoajien on myös kansallisesti ilmoitettava viranomaisille yhteyspisteet ja sovittava toimintatavoista kansallisten tietopyyntöjen osalta. Tällöin sekä palveluntarjoajien että viranomaisten näkökulmasta olisi tehokkaampaa keskittää asiointi yhden luukun periaatteella, mikäli se olisi sääntelyn kokonaisuuden kannalta perusteltua. Toisaalta e-evidence-asetus ja -direktiivi kuitenkin sääntelevät hyvin eri asiakokonaisuuksia, jonka vuoksi tehtävien keskittämistä ei katsota tarkoituksenmukaiseksi. 

Direktiivin keskusviranomaistehtävät eivät kuitenkaan ongelmitta sovi Poliisihallitukselle tai Keskusrikospoliisille. Direktiivin keskusviranomaistehtävät arvioidaan kuuluvan olennaisemmin liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalle, jossa muutenkin Liikenne- ja viestintävirastolla on keskeinen rooli EU-digisääntelyn valvonnassa ja kansallisena keskuspisteenä toimimisena. Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain mukaan viraston tehtävänä on edistää tietoyhteiskunnan ja liikennejärjestelmän kehittymistä sekä toimivia ja turvallisia liikenne- ja viestintäyhteyksiä sekä -palveluita. Liikenne- ja viestintäviraston tehtävistä säädetään pääosin kyseisessä laissa, liikenteen palveluista annetussa laissa (320/2017) sekä sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa. Viraston erityisistä tehtävistä viestintäsektorilla säädetään SVPL:n 304 §:ssä. Mainitussa pykälässä virastolle on jo säädetty useita tehtäviä mukaan lukien EU-säädösten valvontaa. 

Poliisin hallinnosta annetun lain (110/1992) 9 §:ssä luetellaan Keskusrikospoliisin perustehtävät. Niitä on täydennetty poliisin hallinnosta annetussa asetuksessa (7 §). Poliisin hallinnosta annetun lain 9 §:n mukaan Keskusrikospoliisin tehtävänä on: 1) torjua kansainvälistä, järjestäytynyttä, ammattimaista, taloudellista ja muuta vakavaa rikollisuutta; 2) suorittaa tutkintaa; 3) tuottaa asiantuntijapalveluita; 4) kehittää rikostorjuntaa ja rikostutkintamenetelmiä; 5) toteuttaa todistajansuojeluohjelmaa. 

Poliisin hallinnosta annetun asetuksen 7 §:n mukaan Keskusrikospoliisin tulee poliisin hallinnosta annetussa laissa säädetyn tehtävän toteuttamiseksi erityisesti: 1) seurata rikollisuutta; 2) suorittaa tai hankkia esitutkinta-, syyttäjä- tai oikeusviranomaisen pyytämät rikostekniset tutkimukset sekä sellaiset muut rikostekniset tutkimukset, joita poliisi ja muut viranomaiset tarvitsevat poliisitutkinnan, laissa säädetyn valvontatehtävän tai onnettomuustutkinnan suorittamiseksi; 3) hoitaa kansainvälisessä rikospoliisitoiminnassa kansalliselle keskukselle kuuluvat tehtävät ja muut virastolle määrätyt kansainväliset tehtävät; sekä 4) hankkia ja ylläpitää rikosteknisten tutkimusten suorittamiseksi tarvittavia vertailunäytekokoelmia. 

Keskusrikospoliisille lainsäädännössä määritellyt tehtävät liittyvät rikostutkintaan, eikä niillä ole yhteyttä sisämarkkinoiden toimivuuteen. Lisäksi on syytä kiinnittää erityistä huomiota Petteri Orpon hallituksen ohjelmaan (Vahva ja välittävä Suomi, 20.6.2024), jonka mukaan ”[s]elvitetään ja vähennetään hallinnollisia menettelykäytäntöjä ja muuta poliisin byrokratiaa oikeusturvaa vaarantamatta. Rikosprosessin viimesijaisuus varmistetaan. Selvitetään ja siirretään pois poliisilta sellaiset poliisin tehtävät tai tehtäväalueet, joiden ei ole tarpeen kuulua poliisille”. Edellä mainittujen perusteiden vuoksi esityksen valmistelussa on arvioitu perustelluksi, että Liikenne- ja viestintävirasto toimisi direktiivin mukaisena keskusviranomaisena. 

4.2.3  Seuraamusmaksu

E-evidence-direktiivin 5 artiklan mukaisia seuraamuksia ja määrää on arvioitu edellä 2.2 jaksossa. Esityksen valmistelussa on kiinnitetty huomiota siihen, että datahallinta-asetuksen yhteydessä seuraamusmaksujen suuruuden vaihtelevuutta sääntely-yhteyden mukaan on arvioitu hallituksen esityksessä laeiksi sähköisen viestinnän palveluista annetun lain ja sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n muuttamisesta (HE 50/2023 vp, s. 27–29). 

Edellä mainitussa esityksessä tehdyssä arvioinnissa on otettu huomioon sekä yksinomaan kansalliseen harkintaan perustuva lainsäädäntö että muista EU-säädöksistä peräisin oleva muu digitaalisia palveluita ja tiedon hyödyntämistä koskeva sääntely. Koska tässä esityksessä ehdotetaan e-evidence-direktiivin 5 artiklan osalta seuraamuksen määräävän viranomaisen ja seuraamuksen suuruuden osalta vastaavanlaista sääntelyä kuin SVPL:n 334 a §:ssä, tarkoituksenmukaisena pidetään viitata tässä yhteydessä edellä mainitussa hallituksen esityksessä tehtyyn arvioon. 

4.3.1  Yleistä

Muiden jäsenvaltioiden suunnitelmista on lähtökohtaisesti saatavilla vasta alustavaa tietoa. Ruotsin osalta nimetyn erityisen selvittäjän laatima selvitys julkaistiin 20.12.2024 (SOU 2024:85, Effektivare gränsöverskridande inhämtning av elektroniska bevis, SOU 2024:85, jäljempänä selvitys). 

4.3.2  Ruotsi

4.4.1  Budapestin sopimuksen toinen lisäpöytäkirja

Tietoverkkorikollisuutta koskeva Euroopan neuvoston yleissopimus (ns. Budapestin sopimus; SopS 59-60/2007) on merkittävin ja sopimuspuolten lukumäärän perusteella kattavin tietoverkkorikollisuutta ja rajat ylittävää yhteistyötä sähköisten todistusaineiston hankkimisessa koskeva kansainvälinen yleissopimus. Sopimus sisältää määräyksiä kriminalisointivelvoitteista, rikosprosessista, tutkintakeinoista, lainkäyttövallasta ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Koska teknologinen kehitys on muuttanut rikollisuuden muotoja ja vaikuttanut merkittävästi sen selvittämismahdollisuuksiin, sopimukseen alettiin syyskuusta 2017 valmistella toista lisäpöytäkirjaa yhteistyön ja sähköisen todistusaineiston luovuttamisen tehostamiseksi. 

Euroopan neuvoston ministerikomitea hyväksyi 17.11.2021 tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen toisen lisäpöytäkirjan, joka koskee yhteistyön tiivistämistä ja sähköisten todisteiden luovuttamista. Lisäpöytäkirjan allekirjoittaminen avattiin 12.5.2022 Strasbourgissa järjestettävässä kansainvälisessä konferenssissa, jolloin myös Suomi allekirjoitti lisäpöytäkirjan. 

Euroopan unioni ei voi liittyä Budapestin sopimukseen eikä myöskään toiseen lisäpöytäkirjaan, koska niihin voivat liittyä vain valtiot. Euroopan unionin neuvoston päätös jäsenvaltioiden valtuuttamisesta allekirjoittamaan Euroopan unionin edun mukaisesti tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen toinen lisäpöytäkirja hyväksyttiin 5.4.2022. Euroopan unionin neuvoston päätös jäsenvaltioiden valtuuttamisesta ratifioimaan Euroopan unionin edun mukaisesti tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen toinen lisäpöytäkirja hyväksyttiin 14.2.2023. 

Toisessa lisäpöytäkirjan 8–10 artiklassa tehostetaan jo olemassa olevia yleensä viranomaisten välillä tapahtuvan kansainvälisen oikeudellisen yhteistyön muotoja, mutta sen lisäksi 6–8 artiklassa luodaan uudenlaisia menettelytapoja rajat ylittävään tietojen hankintaan rikosasioissa verkkotunnuspalveluiden rekisteröinti- ja tilaajatietojen hankkimiseksi. Nämä koskevat erityisesti suoraa yhteydenpitoa toisessa valtiossa olevan palveluntarjoajan kanssa. Tehostetun yhteistyön vastapainoksi lisäpöytäkirjassa kiinnitetään huomiota perus- ja ihmisoikeuksien suojaan, mukaan lukien henkilötietojen suoja. Tavoitteena on vahvistaa kansainvälisellä tasolla yhteiset säännöt tietoverkkorikollisuutta koskevan yhteistyön tiivistämiseksi ja sähköisessä muodossa olevien todisteiden keräämiseksi rikostutkintaa tai rikosoikeudellista menettelyä varten. Taustalla on tarve lisätä ja tehostaa valtioiden välistä ja yksityisen sektorin kanssa tehtävää yhteistyötä sekä lisätä selkeyttä ja oikeusvarmuutta erityisesti palveluntarjoajien kannalta. 

Komission mandaattia osallistua lisäpöytäkirjaneuvotteluihin koskeva E-kirje on toimitettu eduskunnalle 18.3.2019 (E 131/2018 vp). Valtioneuvoston kirjelmä U 77/2021 vp komission ehdotuksista tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen toisen lisäpöytäkirjan allekirjoittamista ja ratifioimista koskeviksi neuvoston päätöksiksi on toimitettu eduskunnalle 20.1.2022. 

Lisäpöytäkirja sisältää kansainvälistä oikeudellista yhteistyötä rikosasioissa koskevaa sääntelyä, joka Suomessa kuuluu lainsäädännön alaan ja edellyttää mahdollisesti lainsäädäntömuutoksia. Mahdollisten lainsäädäntötarpeiden arvioimista ei ole katsottu mahdolliseksi tehtäväksi e-evidence-kokonaisuutta koskevan arviointityön yhteydessä. Lisäksi e-evidence-työryhmän asettamispäätöksen (VN/24284/2023-OM-9) mukaiseen tehtävään ei kuulunut toisen lisäpöytäkirjan mahdollisten kansallisten lainsäädäntömuutosten arviointi. 

4.4.2  EU-US-sopimusneuvottelut rajat ylittävästä pääsystä sähköiseen todistusaineistoon

Komissio antoi 5.2.2019 suositukset (ehdotukset) neuvoston päätöksiksi luvan antamisesta komissiolle aloittaa neuvottelut sopimuksen tekemiseksi Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välillä oikeudelliseen yhteistyöhön rikosasioissa liittyvästä rajat ylittävästä pääsystä sähköiseen todistusaineistoon (jäljempänä neuvottelut ). Oikeus- ja sisäasioiden neuvosto hyväksyi kesäkuussa 2019 neuvoston päätöksen neuvotteluiden aloittamiseksi.  

Neuvoston hyväksymän päätöksen mukaisesti komissio toimii EU:n neuvottelijana. Neuvoston hyväksymä päätös (jäljempänä neuvottelumandaatti ) sisältää komission neuvottelumandaatin, jonka liitteenä on tarkemmat neuvotteluohjeet. Neuvotteluita on neuvoston hyväksymän päätöksen mukaisesti valmisteltu ja seurattu neuvoston rikosasiayhteistyöryhmässä (COPEN). Neuvottelumandaattia koskeva E-kirje on toimitettu eduskunnalle 18.3.2019 (E 131/2018 vp). Sopimusluonnosta koskeva U-kirjelmä on toimitettu eduskunnalle 24.10.2024 (U 40/2024 vp) ja U-jatkokirje 25.10.2024 (UJ 22/2024 vp). EU:n ja Yhdysvaltojen välisen sopimuksen lopulliselle hyväksymiselle tarvitaan Euroopan parlamentin hyväksyntä.  

Neuvotteluiden tavoitteena on EU:n ja Yhdysvaltojen välinen sopimus oikeudelliseen yhteistyöhön rikosasioissa liittyvästä rajat ylittävästä pääsystä sähköiseen todistusaineistoon. Tavoitteena on, että neuvoteltava sopimus mahdollistaisi pääosin suoran vastavuoroisen yhteydenpidon osapuolien toimivaltaisten viranomaisten ja yksityisten palveluntarjoajien välillä sähköisten todistusaineiston hankkimiseksi rajat ylittävästi. 

Tarkoituksena on, että neuvoteltavana oleva sopimus sisältäisi määräyksiä muun muassa toimivaltaisista tahoista ja viranomaisista, sopimuksen tarkoituksesta ja soveltamisalasta, tietosuojaan liittyvistä suojatakeista, määräysten antamisesta, tietojen luovuttamisesta sekä yleisesti tietojen hankkimiseen liittyvästä menettelystä osapuolten toimivaltaisten viranomaisten ja yksityisten palveluntarjoajien osalta. Sopimus koskisi pääasiassa ainoastaan tallennettua sisältötietoa. EU:n tavoitteena on pyrkiä saavuttamaan EU-sääntelyn kanssa tarpeellisilta osin yhteensopiva sopimus (erityisesti ottaen huomioon e-evidence-asetuksen vastaavanlainen sääntely), jossa otettaisiin huomioon EU-sääntelyssä vahvistettu tietosuoja- ja muu perusoikeussääntelyn taso. 

11.2.1  Eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamiseen toimivaltaiset viranomaiset Suomessa

E-evidence-asetuksen 4 artiklassa säädetään määräyksen antavaa viranomaista koskevista edellytyksistä. Artikla sisältää kansallista liikkumavaraa siinä, mitkä viranomaiset voisivat kansallisesti antaa eurooppalaisen esittämis- ja säilyttämismääräyksen ja minkä oikeusviranomaisen tulisi kyseiset määräykset vahvistaa. Artiklaa on selostettu tarkemmin esityksen jaksossa 2.1.1. 

Asetuksessa määritellyt liikenne- ja sisältötiedot ovat arkaluonteisia tietoja ja merkityksellisiä erityisesti perustuslain 10 §:ssä säädetyn yksityiselämän suojan kannalta. Pykälän 4 momentin mukaan lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä, turvallisuustarkastuksessa ja vapaudenmenetyksen aikana sekä tiedon hankkimiseksi sotilaallisesta toiminnasta taikka sellaisesta muusta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta. Asetuksessa määriteltyjen liikenne- ja sisältötietojen osalta asetus edellyttää, että eurooppalaisen esittämismääräyksen vahvistaa tuomioistuin. Viimeksi mainitun osalta asetus ei sisällä kansallista liikkumavaraa. 

Esityksessä säädettäisiin 1. lakiehdotuksen 1 ja 3 §:ssä niistä toimivaltaisista esitutkintaviranomaisista, jotka voisivat antaa eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen. Pykälissä myös säädettäisiin niistä toimivaltaisista oikeusviranomaisista, joiden olisi vahvistettava kyseiset määräykset ennen kuin ne voitaisiin antaa. 

Esityksessä on määräysten antamiseen liittyvän kansallisen menettelyn osalta käytetty asetuksen sallimaa kansallista liikkumavaraa määriteltäessä toimivaltaisia viranomaisia. Ensinnäkin Suomessa tietyt esitutkintaviranomaiset voisivat antaa esittämis- ja säilyttämismääräyksen. Määräyksen vahvistaisi tällöin joko syyttäjä tai tuomioistuin. Vähemmän arkaluonteisia tietoja koskevan esittämismääräyksen ja kaikkia tietoluokkia koskevan säilyttämismääräyksen vahvistaisi pääsääntöisesti syyttäjä. Asetuksen 4 artiklan 1 ja 3 kohdan mukaan määräyksen tulisi vahvistaa joko syyttäjä tai tuomioistuin. Esityksessä arvioidaan syyttäjän vahvistus riittäväksi näiden määräysten osalta, sillä vastaavissa kansallisissa tapauksissa esitutkintaviranomaiset voisivat hankkia kyseisiä tietoja ilman oikeusviranomaisen ennakkolupaa tai -vahvistusta. Myös tuomioistuin voisi nämä määräykset vahvistaa, jos se olisi menettelyn kannalta tarkoituksenmukaista. 

Ehdotettavassa asetusta täydentävässä sääntelyssä esitetään säädettäväksi toimivaltaisista viranomaisista lain tasolla perustuslain 2 §:n 3 momentin kanssa yhdenmukaisella tavalla. 

11.2.2  Toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen 8 artiklan mukaiseen eurooppalaiseen esittämismääräykseen liittyen

E-evidence-asetuksen 8 artiklassa säädetään ilmoitusvelvollisuudesta täytäntöönpanoviranomaiselle sellaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä, joka koskee liikenne- tai sisältötietoja ja kun määräyksen perusteena olevaa rikosta ei ole tehty määräyksen antaneessa valtiossa ja kun henkilö, jonka tietoja eurooppalaisella esittämismääräyksellä pyydetään, ei asu määräyksen antaneessa valtiossa (niin sanottu asuinpaikkapoikkeus). Asetuksessa ei säädetä tarkemmin täytäntöönpanoviranomaisesta. Asetuksen johdanto-osan 61 kappaleen mukaisesti, jos ilmoitus täytäntöönpanoviranomaiselle tai täytäntöönpano toteutetaan asetuksen mukaisesti, täytäntöönpanovaltio voisi säätää kansallisessa lainsäädännössään, että eurooppalaisen esittämismääräyksen täytäntöönpano saattaa edellyttää jonkin täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen osallistumista menettelyyn. Esityksessä arvioidaan, että asetus näistä syistä johtuen sisältää kansallista liikkumavaraa toimivaltaisen viranomaisen määrittelemiseksi. 

Edellä 5 artiklan sisältöä kuvaavissa perusteluissa on tarkemmin selostettu soveltuvaa kansallista toimivaltuussääntelyä liikenne- ja sisältötietojen hankkimiseksi asetuksen tarkoittamalla tavalla. Esimerkiksi pakkokeinolain 10 luvun mukaisesti viestinnän välittäjän hallusta liikenne- ja sisältötietojen hankkiminen edellyttää tuomioistuimen etukäteisluvan. 

E-evidence-asetusehdotuksen käsittelyssä perustuslakivaliokunta ei ottanut tarkemmin kantaa siihen, minkä viranomaisen tulisi olla Suomessa toimivaltainen vastaanottamaan ja arvioimaan 8 artiklan nojalla Suomeen toimitettuja eurooppalaisia esittämismääräyksiä. E-evidence-asetuksen mukainen tiedonhankinta perustuu suoraan yhteydenpitoon toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan palveluntarjoajan kanssa, lukuun ottamatta asuinpaikkapoikkeuksen alaan kuuluvia 8 artiklan mukaisia esittämismääräyksiä. Tämä eroaa muusta rajat ylittävästä rikosoikeudellisesta yhteistyöstä, joka perustuu jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten väliseen yhteistyöhön (esim. eurooppalainen tutkintamääräys). E-evidence-asetuksen mukaisesti rajat ylittävä tietojen hankkiminen perustuu asetuksen sekä määräyksen antavan valtion toimivaltuussääntelyyn, jolloin määräyksen vastaanottavan valtion asiaan liittyvä toimivaltuussääntely ei tule sovellettavaksi. 

Esityksessä on erityisesti perustuslain 10 §:n mukaisen yksityiselämän suojan ja 22 §:n mukaisen perusoikeuksien turvaamisen kannalta katsottu perustelluksi, että Suomessa toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen asetuksen 8 artiklaan liittyvien eurooppalaisten esittämismääräysten osalta olisi tuomioistuin. Ratkaisu olisi vastaavuusperiaatteen mukainen, sillä lähtökohtaisesti vastaavien tietojen hankkiminen kansallisesti edellyttäisi tuomioistuimen luvan. Tätä pidetään mahdollisena ottaen huomioon asetuksen 3(17) artikla ja johdanto-osan 61 kappale sekä niiden mahdollistama kansallinen liikkumavara. 

Esityksen 1. lakiehdotuksen 11 §:ssä säädettäisiin, että Suomessa edellä mainittuna täytäntöönpanoviranomaisena toimisi keskitetysti Helsingin käräjäoikeus. Pykälässä esitetään säädettäväksi toimivaltaisesta täytäntöönpanoviranomaisesta lain tasolla perustuslain 2 §:n 3 momentin kanssa yhdenmukaisella tavalla ottaen huomioon perustuslain 22 §:n mukainen perusoikeuksien turvaaminen sekä perustuslakivaliokunnan vakiintunut käytäntö kansallisen liikkumavaran käyttämisestä (PeVL 25/2005 vp ja PeVL 1/2018 vp). 

11.2.3  Eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen täytäntöönpanoviranomainen

Edellä mainitusti asetuksessa ei säädetä edellytyksistä toimivaltaisen täytäntöönpanoviranomaisen määrittelemiselle. Esityksessä arvioidaan, että asetus sisältää kansallista liikkumavaraa kansallisesti säädettävien toimivaltaisten täytäntöönpanoviranomaisten osalta. 

Esityksen 1. lakiehdotuksen 13 §:ssä säädettäisiin, että Suomessa asetuksen 10 artiklan 5 kohdassa, 11 artiklan 4 kohdassa, 16 ja 17 artiklassa tarkoitettu täytäntöönpanoviranomainen on poliisi. Tämä tarkoittaa sitä, että muutoin kuin 8 artiklaan liittyvien eurooppalaisten esittämismääräysten osalta poliisi olisi Suomessa päävastuullinen täytäntöönpanoviranomainen. 

Esityksen 1. lakiehdotuksen 14 §:ssä säädettäisiin kansallisesta menettelystä suhteessa 16 artiklan mukaiseen täytäntöönpanomenettelyyn. Vaikka edellä mainitusti ehdotetun 13 §:n mukaisesti poliisi olisi päävastuullinen täytäntöönpanoviranomainen, 14 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi sekä syyttäjän että tuomioistuimen osallistumisesta täytäntöönpanomenettelyyn siltä osin kuin kyse olisi määräyksiin liittyvien kieltäytymisperusteiden oikeudellisesta arvioinnista tai 8 artiklan mukaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä. 

Kansallista liikkumavaraa katsotaan perustelluksi käyttää perusoikeuksien suojan turvaamisen näkökulmasta säätämällä oikeusviranomaisen osallistumisesta täytäntöönpanomenettelyyn (14 §:n 2 ja 3 momentti). Kun 16 artiklan 4 ja 5 kohdan mukaiset kieltäytymisperusteet koskevat pääosin virheitä määräysten antamista koskevien muodollisten edellytysten kohdalla, on perusteita katsoa, että arvion kieltäytymisperusteiden soveltumisesta voi tehdä poliisi. Esityksessä ehdotetaan kuitenkin, että poliisilla olisi mahdollisuus saattaa tunnustamisesta kieltäytymistä koskeva päätöksensä syyttäjän vahvistettavaksi (14 §:n 2 momentti). Muut kieltäytymisperusteet liittyvät tapaukseen mahdollisesti soveltuvien koskemattomuuksien, erioikeuksien ja lehdistön vapauksiin liittyvien seikkojen sekä perusoikeuksiin liittyvien ristiriitojen arviointiin. Näiden perusteiden kohdalla oikeusviranomaisen arviointia pidetään tarpeellisena ja esityksessä ehdotetun mukaisesti syyttäjä päättäisi tunnustamisesta tai siitä kieltäytymisestä poliisiviranomaisen esittelystä, sikäli kuin kyse ei ole 8 artiklan mukaisesta esittämismääräyksestä (14 §:n 2 momentti). 

Mikäli kyse olisi 8 artiklan mukaisesta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä, perusteltuna pidetään sitä, että tuomioistuin arvioisi 16 artiklan 4 kohdan mukaisia kieltäytymisperusteita soveltuvin osin samoilla perusteilla kuin edellä syyttäjän kohdalla. Lisäksi koska kyse olisi sellaisesta määräyksestä, jonka tuomioistuin olisi jo aikaisemmin arvioinut 10 ja 12 artiklan mukaisessa menettelyssä, asianmukaiseksi ei katsota saattaa tuomioistuimen aikaisempaa päätöstä asiassa toisen viranomaisen, esimerkiksi syyttäjän, arvioitavaksi. Asetuksen 16 artiklan tilanteissa olisi todennäköisesti kyse kuitenkin uusista tiedoista suhteessa määräyksen aikaisempaan arvioimiseen, minkä vuoksi asianmukaisena pidetään tämän arvioimisen tapahtuvan tuomioistuimen toimesta. 

Ehdotettavassa asetusta täydentävässä sääntelyssä esitetään säädettäväksi toimivaltaisista täytäntöönpanoviranomaisista lain tasolla perustuslain 2 §:n 3 momentin kanssa yhdenmukaisella tavalla ottaen huomioon perustuslain 22 §:n mukainen perusoikeuksien turvaaminen sekä perustuslakivaliokunnan vakiintunut käytäntö kansallisen liikkumavaran käyttämisestä (PeVL 25/2005 vp ja PeVL 1/2018 vp). 

11.2.4  Viranomaisten tehtävät ja palveluntarjoajan asema

Edellä 1.2 jaksossa on käsitelty perustuslakivaliokunnan lausuntoja liittyen asetusta koskeviin neuvotteluihin. Asetuksessa säännellään yksityiskohtaisesti sekä toimivaltaisten viranomaisten asetuksen mukaisista tehtävistä että asetuksen mukaisten määräysten vastaanottavien palveluntarjoajien tai niitä edustavien tahojen tehtävistä ja velvollisuuksista. Asetuksen mukaisten viranomaistehtävien osalta on edellä mainitusti käytetty asetuksen sallimaa liikkumavaraa perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaisesti ottaen huomioon perus- ja ihmisoikeuksista seuraavat vaatimukset (PeVL 25/2005 vp ja PeVL 1/2018 vp). Viranomaistehtävien osalta edellä jaksossa 4.1 on käsitelty muita toteuttamisvaihtoehtoja. 

Kuten edellä valmistelua koskevassa jaksossa 1 on kuvattu, asetusta neuvoteltaessa perustuslakivaliokunta piti valtiosäännön ja erityisesti perustuslain 124 §:n kannalta ongelmallisena sääntelyssä palvelutarjoajille osoitettuja tehtäviä ja varsin itsenäistä asemaa (PeVL 23/2018 vp, s. 4). Myös lakivaliokunta ja hallintovaliokunta esittivät samansuuntaisia huomioita asetuksen sääntelystä suhteessa palveluntarjoajiin. Lakivaliokunta totesi lausunnoissaan, että asetusehdotus siirtää pyyntöjen arviointiin liittyviä tehtäviä palveluntarjoajille ja asettaa ne lähinnä oikeudellisia asioita hoitavan viranomaisen rooliin. Valiokunta piti myös ongelmallisena palveluntarjoajille ehdotettua varsiin laajaa vastuuta oikeudellisessa harkinnassa niiden vastaanottaessa tietopyyntöjä. Lakivaliokunta piti ehdotettua sääntelymallia muun muassa oikeusturvasyistä ongelmallisena (LaVL 16/2018 ja LaVL 29/2018).  

Tältä osin on syytä ottaa huomioon se, että vastaavissa kansallisissa sähköisten todisteiden hankkimistilanteissa yksityiset palveluntarjoajat vastaanottavat toimivaltaisilta viranomaisilta tietopyyntöjä ja saattavat jopa tehdä pääosin vapaaehtoisuuteen perustuvaa suoraa yhteisyötä ulkomaalaistenkin toimivaltaisten viranomaisten kanssa. Näin ollen palveluntarjoajat jo nykyisellään tekevät asetuksen mukaista yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa sisältäen harkintaa niiden hallussa olevien tietojen säilyttämisen ja luovuttamisen osalta. Asetuksen mukaisen tietojen hankinnan siten voidaan katsoa vertautuvan vastavanlaiseen kansalliseen tietojen hankintaan siltä osin kuin kyse on palveluntarjoajien toimesta tehtävästä tietojen luovutuksesta ja niitä koskevien tietopyyntöjen arvioimisesta. Asetuksessa säädetään tarkasti menettelystä ja edellytyksistä tietojen hankkimiseksi sekä täytäntöönpanovaltion viranomaisten mahdollisesta osallistumisesta täytäntöönpanoa koskevaan menettelyyn ja siinä tehtävään arviointiin.  

Lisäksi edellä mainitusti asetuksen mukaisesti eurooppalaiset esittämis- ja säilyttämismääräykset olisivat joko oikeusviranomaisen antamia tai ex ante vahvistamia. Viimeksi mainituilta osin asetuksen mukainen menettely siten poikkeaa esimerkiksi Suomessa vastaavanlaisesta tietojen hankinnasta siltä osin, kun esimerkiksi lainvalvontaviranomaiset voivat hankkia tiettyjä tietoja ilman oikeusviranomaisen osallistumista menettelyyn. 

Merkittävästi muuttuneen sähköisen toimintaympäristön myötä myös sähköisten todisteiden hankkimista koskevan menettelyn ja mahdollisuuksien on ollut tarvetta kehittyä. Edellä mainittuihin perustuslakivaliokunnan lausuntoihin peilaten myös sääntely-ympäristö asian osalta on muuttunut. Asetus on tullut voimaan ja se on suoraan sovellettavaa sitoen näin myös Suomea. Edellä mainitusti palveluntarjoajien tehtävien osalta asetus ei sisällä kansallista liikkumavaraa, joten mahdollista ei ole organisoida asetuksen mukaista menettelyä kansallisesti toisella tavalla liittyen palveluntarjoajien asetuksen mukaisiin tehtäviin ja velvollisuuksiin. 

11.3.1  Tehokkaat oikeussuojakeinot määräyksiä vastaan

E-evidence-asetuksen 18 artiklassa säädetään tehokkaista oikeussuojakeinoista määräyksen antavan valtion tuomioistuimessa. Asetuksen edellyttämä oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin tulee olla rajoittamatta muita kansallisen lainsäädännön mukaisesti saatavilla olevia oikeussuojakeinoja (18 artiklan 1 kohta). Oikeussuojakeino tulisi olla sillä, jonka tietoja on pyydetty eurooppalaisella esittämismääräyksellä. Artiklan mukaan asetusta sovellettaessa sovelletaan samoja oikeussuojakeinojen käyttämistä koskevia määräaikoja tai muita edellytyksiä kuin vastaavien kansallisten tapausten osalta ja niitä sovelletaan tavalla, jolla taataan, että kyseiset henkilöt voivat tosiasiallisesti käyttää oikeuttaan näihin oikeussuojakeinoihin (18 artiklan 4 kohta). 

Perustuslain oikeusturvaa koskevan 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Pykälän 2 momentin mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Lisäksi EU:n perusoikeuskirjan 47 artiklassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa säädetään oikeudesta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. 

Esityksessä säädettäisiin 1. lakiehdotuksen 9 §:ssä muutoksenhakuoikeudesta eurooppalaiseen esittämismääräykseen, kun Suomi on määräyksen antava valtio. Ehdotettu muutoksenhakuoikeus kattaisi myös muut kuin rikoksesta epäillyn ja syytetyn. 

Vaikka asetuksen 18 artiklan 4 kohdan mukaisesti tulisi sovellettavaksi samat määräajat tai muut edellytykset kuin vastaavien kansallisten tapausten osalta, esityksessä ehdotetaan erillistä muutoksenhakuoikeutta esittämismääräystä vastaan. Lisäksi ehdotetaan pidempää määräaikaa oikeussuojakeinon käyttämiseksi varmistaen näin oikeussuojakeinon tosiallinen käyttömahdollisuus. 

Vastaavien kansallisten tapausten osalta pakkokeinolaissa ei säädetä sähköisten todisteiden hankkimista koskevien esittämismääräysten antamiseen sovellettavista rinnastettavista oikeussuojakeinoista. Oikeussuojakeinoon vetoamista koskevan määräajan osalta on käytetty asetuksen mahdollistamaa kansallista liikkumavaraa. Esityksen ensimmäisen lakiehdotuksen 9 §:ssä ehdotettu 60 päivän määräaika katsotaan tarpeelliseksi, koska kyse on enemmän aikaa vievästä rajat ylittävästä sähköisten todisteiden hankkimisesta. Perustelluksi katsotaan säätää riittävän pitkä määräaika oikeussuojakeinon tosiallisen käyttömahdollisuuden varmistamiseksi. 

Silloin kun on kyse Suomessa annetusta eurooppalaisesta esittämismääräyksestä, rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeuksista sekä muutoksenhakuoikeudesta rikosasiassa säädetään lisäksi muun ohella esitutkintalaissa, laissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa ja oikeudenkäymiskaaressa. Todistelua oikeudenkäynnissä koskevat säännökset sisältyvät oikeudenkäymiskaaren 17 lukuun. Edellä 2.1.1 jaksossa 5 artiklan kuvauksien yhteydessä on selostettu kansallista toimivaltuussääntelyä sähköisten todisteiden hankkimiseksi ja näiltä osin 18 artiklan sisältöä kuvaavissa perusteluissa on selostettu toimivaltuussääntelyyn liittyviä oikeussuojakeinoja pakkokeinolain 7 ja 10 luvun mukaisesti. 

Esityksessä ehdotettu asetuksen edellyttämä muutoksenhakuoikeus arvioidaan olevan yhdenmukainen perustuslain 21 §:n vaatimusten kanssa. 

Asetus ei sisällä säännöksiä eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamiseen liittyvistä oikeussuojakeinoista. Sovellettavaksi tulee kuitenkin perusoikeuskirjan 47 artikla, jossa säädetään oikeudesta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja puolueettomaan tuomioistuimeen. Niiltä osin, kun asetus jättää kansallista liikkumavaraa, tulee tätä käyttää perustuslain mukaisesti (ml. PL 21 §). Eurooppalainen säilyttämismääräys on kuitenkin rikostutkinnallinen turvaamistoimenpide sen varmistamiseksi, että jälkikäteen voitaisiin antaa esimerkiksi eurooppalainen esittämismääräys tietojen hankkimiseksi. Mikäli tiedot hankittaisiin myöhemmin eurooppalaisen esittämismääräyksen turvin, tulisi sovellettavaksi sitä koskeva edellä mainittu oikeussuojakeino. Tarpeelliseksi ei arvioida erillistä oikeussuojakeinosääntelyä eurooppalaisen säilyttämismääräyksen suhteen ja asetuksen tavoin riittäväksi arvioidaan muutoksenhakuoikeuden turvaaminen tilanteissa, joissa tiedot hankittaisiin myöhemmällä eurooppalaisella esittämismääräyksellä. Tämän arvioidaan olevan yhdenmukainen perustuslain 21 §:n vaatimusten kanssa. 

11.3.2  Muutoksenhakukiellot

Asetus edellyttää, että kansallisesti tulisi olla tehokkaat oikeussuojakeinot eurooppalaista esittämismääräystä vastaan määräyksen antaneessa valtiossa ja palveluntarjoajalle määrättävän hallinnollisen seuraamuksen osalta. Asetus mahdollistaa näin ollen sen, että kansallisesti säädetään tiettyjä rajoituksia oikeussuojakeinojen käyttämiselle, mikäli ne ovat tarpeellisia asetuksen mukaisen menettelyn toiminnan kannalta. 

Perustuslain 21 §:ssä on turvattu muutoksenhakuoikeus, mutta perustuslain kannalta hyväksyttävistä muutoksenhakuoikeuden rajoituksista on mahdollista säätää lakiin otettavilla yksilöidyillä muutoksenhakukielloilla (PeVL 21/2011 vp, s. 2 ja PeVL 20/2005 vp, s. 8). Muutoksenhakuoikeus ei ole ehdoton oikeus (PeVL 33/2014 vp). Perustuslain 21 §:n säännökset eivät estä säätämästä lailla vähäisiä poikkeuksia niissä turvattuihin oikeuksiin, kunhan tällaiset poikkeukset eivät muuta kulloinkin kyseessä olevan oikeusturvatakeen asemaa pääsääntönä eivätkä yksittäistapauksessa vaaranna yksilön oikeusturvaa (ks. esim. PeVL 68/2014 vp, s. 3/I). 

Esityksessä ehdotetun 1. lakiehdotuksen 7 §:n 5 momentissa, 11 §:n 3 momentissa ja 14 §:n 8 momentissa säädettäisiin muutoksenhakukielloista. Samoin säädettäisiin 6 §:n 4 momentissa, mutta siinä säädettäisiin myös kanteluoikeudesta ilman määräaikaa. Kaikki edellä mainitut ehdotetut pykälät koskevat Suomen viranomaisten tekemiä päätöksiä koskien joko määräysten antamista tai niiden täytäntöönpanoa. Ehdotetut muutoksenhakukiellot katsotaan välttämättömiksi asetuksen mukaisen menettelyn asianmukaisen toiminnan kannalta eivätkä ne muuta oikeusturvatakeen asemaa pääsääntönä taikka vaaranna yksilön oikeusturvaa. 

Ehdotetussa 7 §:ssä olisi kyse tuomioistuimen toimesta tapahtuvasta eurooppalaisen esittämismääräyksen uudelleentarkastelusta, kun Suomi on määräyksen antava valtio. Määräyksen olisi asetuksen mukaisesti jo ennen uudelleentarkastelumenettelyä vahvistanut joko syyttäjä tai tuomioistuin tietoluokasta riippuen. Ennen määräyksen antamista koskevaan oikeusviranomaisen vahvistusmenettelyyn nähden uudelleentarkastelumenettelyssä määräyksen arvioisi vielä uudelleen erillinen tuomioistuin muun ohella toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan palveluntarjoajan perustellun vastalauseen perusteella. Tuomioistuimen asiassa tekemään päätökseen ei ole katsottu tarvetta oikeussuojakeinolle, sillä kyse olisi esittämismääräyksen antamiseen ja sen edellytyksenä olevaan oikeusviranomaisen vahvistamismenettelyyn nähden erillisestä, määräyksen vastaanottajana olleen toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan palveluntarjoajan aloitteesta tapahtuvasta tuomioistuimen arvioinnista. Uudelleentarkastelumenettely tai siihen liittyvä muutoksenhakurajoitus ei poistaisi kohdehenkilön 18 artiklan mukaista oikeussuojakeinoa eikä palveluntarjoajan muutoksenhakuoikeutta mahdolliseen seuraamusmaksuun liittyen. Lisäksi näiltä osin rajoitus lisäoikeussuojakeinojen käyttämiselle on perusteltu ja tarpeellinen asetuksen mukaisen menettelyn toiminnan kannalta. 

Ehdotetussa 11 §:ssä olisi kyse tuomioistuimen toimesta tapahtuvasta 8 artiklan mukaisen eurooppalaisen esittämismääräyksen arvioimisesta, kun Suomi on täytäntöönpanovaltio. Arvioitavana olevan esittämismääräyksen olisi joko antanut tai vahvistanut tuomioistuin määräyksen antaneessa valtiossa. Tuomioistuimen Suomessa asiassa tekemään päätökseen ei ole katsottu tarvetta oikeussuojakeinolle, sillä kyse olisi jo esittämismääräyksen antamiseen nähden erillisestä tuomioistuimen toimesta tapahtuvasta arvioinnista suhteessa määräyksen antaneen tuomioistuimen päätökseen tai sen tekemään määräyksen vahvistamiseen nähden (ks, myös edellä koskien ehdotettua 7 §:ää). Lisäksi henkilöllä, jonka tietoja eurooppalaisella esittämismääräyksellä pyydettäisiin, olisi oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin määräyksen antaneessa valtiossa 18 artiklan mukaisesti. Edellä mainittu koskee soveltuvin osin myös ehdotettua 14 §:n 8 momenttia, sillä siinäkin on kyse määräyksen antamiseen nähden erillisestä tuomioistuimen toimesta tapahtuvasta arvioimisesta. 

Mikäli Suomi olisi määräyksen antava valtio, määräysten kohdehenkilöillä olisi muutoksenhakuoikeus esittämismääräykseen esityksessä ehdotetun 1. lakiehdotuksen 9 §:n mukaisesti (18 artiklan mukaisesti). Kun Suomi olisi täytäntöönpanovaltio, määräysten kohdehenkilöillä olisi oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin määräyksen antaneessa valtiossa asetuksen 18 artiklan mukaisesti. Määräysten vastaanottavien palveluntarjoajien oikeusturva seuraamusmaksuihin liittyen olisi turvattu 1. lakiehdotuksen 22 §:ssä. 

Edellä mainituin perustein ehdotettujen muutoksenhakukieltojen ei katsota olevan perustuslain kannalta ongelmallisia ja ehdotukset ovat perustuslakivaliokunnan asiaan liittyvän vakiintuneen käytännön mukaista. 

Seuraamusmaksusääntelyyn liittyviä oikeusturvakysymyksiä käsitellään myöhemmin jaksossa 11.4.3.4. 

11.3.3  Ylimpien laillisuusvalvojien tehtävistä

E-evidence-asetuksessa on säädetty toisen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen toimivallasta kohdistaa esittämis- tai säilyttämismääräys suoraan Suomessa olevaan palveluntarjoajaan ilman kansallisen toimivaltaisen viranomaisen arviointia tai myötävaikutusta. Kansallisten viranomaisten mahdollisuudet puuttua näihin määräyksiin ovat rajallisia ja määritelty tarkoin asetuksessa. Toisen jäsenvaltion viranomaisen toiminnassa voidaan katsoa olevan kyseessä Suomen alueella tapahtuvasta julkisen vallan käyttämisestä. Määräysten kohteena on perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvatun yksityiselämän ja henkilötietojen käytön suojan kannalta merkityksellisiä tietoja. Suomen alueella tapahtuvan julkisen vallan käytön valvonta kuuluu ylimpien laillisuusvalvojien, oikeusasiamiehen sekä oikeuskanslerin tehtävien ja toimivallan ydinalueeseen. Näin ollen toisen jäsenvaltion Suomen oikeudenkäyttöpiiriin kuuluviin toimijoihin kohdistaman julkisen vallan käytön valvonta kuuluu perustuslain 108 §:n 1 momentin ja 109 §:n 1 momentin nojalla ylimpien laillisuusvalvojien tehtäviin. Asetus tai direktiivi eivät sisällä sääntelyä, joka joltain osin rajaisi ylimpien laillisuusvalvojien perustuslaillista tehtävää. Perustuslakivaliokunta on katsonut (PeVL 39/2020 vp), että Euroopan syyttäjänviraston perustamista koskevassa neuvoston asetuksessa (EU) 2017/1939 tarkoitetut Euroopan syyttäjät ja valtuutetut Euroopan syyttäjät, jotka asetuksen mukaisesti voivat Suomessa toimia syyttäjinä, kuuluvat ylimpien laillisuusvalvojien laillisuusvalvonnan piiriin. Perustuslakivaliokunta on lisäksi katsonut Nato SOFA ja DCA-sopimuksia käsitellessään, että lähettäjävaltion toiminnan suhdetta perustuslain 108 §:n 1 momentin sekä 109 §:n 1 momentin mukaiseen julkisen tehtävän hoitamiseen tulee arvioida ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä tapauskohtaisesti. Laillisuusvalvonnan ala määräytyy perustuslain säännösten tulkinnalla soveltamistilanteessa kunkin tilanteen erityispiirteet huomioiden (PeVL 2/2024 vp, kohta 20 sekä PeVL 28/2024 vp). 

11.4.1  E-evidence-asetus ja -direktiivi sekä kansallinen liikkumavara

Asetuksen 15 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä 10 ja 11 artiklan sekä 13 artiklan 4 kohdan säännösten rikkomiseen sovellettavista taloudellisista seuraamuksista 16 artiklan 10 kohdan mukaisesti ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet niiden täytäntöönpanon varmistamiseksi, sanotun kuitenkaan rajoittamatta rikosoikeudellisten seuraamusten määräämisestä annetun kansallisen lainsäädännön soveltamista. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia ja jäsenvaltioilla tulee olla mahdollisuus määrätä taloudellisia seuraamuksia, jotka ovat enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Esityksen 15 ja 16 artiklan sisältöä kuvaavissa perusteluissa on tarkemmin selostettu asetuksen sääntelyä seuraamusmaksusta. Muilta osin asetus jättää kansallista liikkumavaraa liittyen seuraamuksista säätämiseen, esimerkiksi seuraamusten määrään, seuraamuslajiin sekä määräämismenettelyyn ja oikeusturvatakeisiin liittyen. 

E-evidence-direktiivin 5 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä direktiivin 3 ja 4 artiklan nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet niiden täytäntöönpanon varmistamiseksi. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. 

Seuraamusmaksujen tarkemman kansallisen täytäntöönpanon osalta direktiivi sisältää kansallista liikkumavaraa. Direktiivissä ei säädetä tarkemmin seuraamuslajista (hallinnollinen seuraamus, hallinnollinen rangaistusluonteinen seuraamus vai rikosoikeudellinen seuraamus), seuraamusmaksun vähimmäis- tai enimmäismäärästä eikä seuraamuksen määräävästä viranomaisesta, menettelystä tai oikeusturvakeinoista. Jäsenvaltioilla on siten suhteellisen paljon liikkumavaraa seuraamusten kansallisen täytäntöönpanon osalta. 

11.4.2  Seuraamuslajin valinta

Edellä mainitusti asetus ja direktiivi jättävät kansallista liikkumavaraa seuraamuslajin valinnan suhteen. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että jäsenvaltiot voivat lähtökohtaisesti päättää toteutetaanko seuraamukset hallinnollisina seuraamuksina vai rikosoikeudellisina rangaistuksina. Kansallista liikkumavaraa kuitenkin rajaa asetuksen vaatimus taloudellisista seuraamuksista. Lisäksi EU-sääntelystä seuraavan seuraamusmaksun määrään liittyvän kansallisen liikkumavaran arvioinnin osalta on otettava huomioon vastaavuusperiaate. 

Esityksen 1. lakiehdotuksen 18 §:ssä säädettäisiin asetuksen edellyttämällä tavalla taloudellisista seuraamusmaksuista, joiden tulee tässä tapauksessa olla käytännössä hallinnollisia rangaistusluonteisia seuraamusmaksuja yhtäältä vastaavuusperiaatteen ja toisaalta asetuksen seuraamukselta edellyttämien seikkojen vuoksi. Lisäksi kuten muussa vastaavassa sääntelyssä omaksuttu seuraamusjärjestelmä, myös e-evidence-asetuksen mukaisten velvollisuuksien rikkomiseen ehdotetaan säädettäväksi seuraamukseksi rangaistusluonteinen seuraamusmaksu. Vastaavuusperiaatetta on tarkasteltu tarkemmin edellä 15 artiklan sisältöä kuvaavissa perusteluissa. 

E-evidence-direktiivin tavoitteena on asettaa tiettyjen palveluntarjoajien nimettyjen toimipaikkojen nimeämiselle ja laillisten edustajien nimittämiselle unionissa yhdenmukaistetut säännöt, jotka koskevat jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten antamien, sähköisten todisteiden keräämistä rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevien päätösten ja määräysten vastaanottamista, noudattamista ja täytäntöönpanoa. Näiden sääntöjen tarkoituksena on poistaa olemassa olevat esteet palvelujen vapaalta tarjoamiselta ja ehkäistä sitä, että tulevaisuudessa otetaan tältä osin käyttöön toisistaan poikkeavia kansallisia lähestymistapoja. Direktiivi edellyttää edellä todetusti sen 3 ja 4 artiklan nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista, joiden on oltava tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia. 

Direktiiviin liittyen ehdotetun seuraamusmaksunsääntelyn tarkoituksena on varmistaa, että palveluntarjoajat noudattavat direktiivin velvoitteita koskevia kansallisia säännöksiä. Kuten edellä asetuksen osalta on selostettu, voidaan direktiivin edellyttämänä tarkoituksenmukaisimpana sekä vastaavuusperiaatteen mukaisena seuraamuksena pitää rangaistusluonteisia seuraamusmaksuja velvoitteiden koskiessa rajattua, alakohtaista lainsäädäntöä, jonka rikkominen ei edellytä kriminalisointia ja johon ei liity asianosaisia tai erityisiä tutkintavaltuuksia. Myös sääntelyn yhdenmukaisuuden vuoksi on perusteltua omaksua direktiivin mukaisten velvoitteiden rikkomisesta sama seuraamus kuin asetuksen kohdalla. Seuraamusmaksusääntelyllä on yleisestävää vaikutusta. Esityksessä ehdotetun 2. lakiehdotuksen 5–9 §:ssä säädettäisiin määrättävästä hallinnollisesta seuraamusmaksusta, jonka määräisi Liikenne- ja viestintävirasto, seuraamusmaksun suuruudesta ja sitä koskevasta arvioinnista, määräämättä jättämisestä, määräämisoikeuden vanhentumisesta sekä muutoksenhausta hallintotuomioistuimeen. 

11.4.3  Seuraamusmaksusääntelyn arviointia

Perustuslakivaliokunnan käytännössä seuraamusmaksuja on pidetty lainvastaisesta teosta tai laiminlyönnistä määrättävinä sanktioluonteisina hallinnollisina seuraamuksina. Valiokunta on asiallisesti rinnastanut rangaistusluonteisen taloudellisen seuraamuksen rikosoikeudelliseen seuraamukseen (PeVL 12/2019 vp, s. 7–8, PeVL 9/2018 vp, s. 2). Perustuslakivaliokunnan käytännössä on katsottu, että vaikka perustuslain 8 §:ssä tarkoitetun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamat sääntelyn täsmällisyyttä koskevat vaatimukset eivät sellaisenaan kohdistu hallinnollisten seuraamusten sääntelyyn, tarkkuuden yleistä vaatimusta ei voida tällaisen sääntelyn yhteydessä sivuuttaa (esim. PeVL 9/2018 vp, s. 3, PeVL 39/2017 vp, s. 3, PeVL 2/2017 vp, s. 5, PeVL 15/2016 vp, s. 5, PeVL 10/2016 vp, s. 7, PeVL 57/2010 vp, s. 2/II, PeVL 12/2019 vp s. 8 ja PeVL 37/2021 vp, kohta 35). 

Hallinnollisten seuraamusten määräämiseen sisältyy julkisen vallan käyttöä. Perustuslakivaliokunta on toistuvasti katsonut, että laissa tulisi täsmällisesti sekä selkeästi säätää ensinnäkin maksuvelvollisuuden ja maksun suuruuden perusteista sekä toisekseen maksuvelvollisen oikeusturvasta samoin kuin lain täytäntöönpanon perusteista (PeVL 12/2019 vp, s. 8).  

Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaisesti seuraamusmaksut ovat perusoikeusrajoituksia, joiden tulee täyttää perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen tulkinnan mukaan sellaiset maksut, joita valvontaviranomainen voi määrätä seuraamukseksi laissa tai EU:n asetuksessa säädettyjen velvollisuuksien rikkomisesta tai laiminlyönnistä, eivät ole perustuslain 81 §:n mielessä sen paremmin veroja kuin maksujakaan, vaan lainvastaisesta teosta määrättäviä sanktioluonteisia hallinnollisia seuraamuksia (PeVL 2/2017 vp, s. 4). Seuraamusmaksun tulee olla myös viimesijainen suhteessa muihin hallinnollisiin seuraamuksiin. 

11.6.1  Käyttäjälle ilmoittamisesta poikkeaminen

Ehdotuksen 1. lakiehdotus on merkityksellinen perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta. Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan henkilötietojen suojasta on säädettävä tarkemmin lailla. Perustuslakivaliokunta on pitänyt aiemmin henkilötietojen suojan kannalta tärkeinä sääntelykohteina ainakin rekisteröinnin tavoitetta, rekisteröitävien henkilötietojen sisältöä, niiden sallittuja käyttötarkoituksia mukaan luettuna tietojen luovutettavuus sekä tietojen säilytysaikaa henkilörekisterissä ja rekisteröidyn oikeusturvaa (PeVL 25/1998 vp). Näiden seikkojen sääntelyn lain tasolla on tullut lisäksi olla kattavaa ja yksityiskohtaista. Perustuslain 10 §:n mukaista suojaa täydentävät Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukainen yksityiselämän suoja sekä EU:n perusoikeuskirjan 7 artiklassa turvattu yksityiselämän suoja ja 8 artiklassa turvattu henkilötietojen suoja. Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla sekä kyseisten oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti rajoituksia voidaan säätää ainoastaan, jos ne ovat välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia. Perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaan, siltä osin kuin perusoikeuskirjan oikeudet vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia, niiden merkitys ja ulottuvuus ovat samat. EU:n tuomioistuimen antamat tuomiot määrittävät näiltä osin yksityiselämän ja henkilötietojen suojan keskeistä sisältöä. Samoin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä katsottu kattavan myös henkilötietojen suojan. 

Perustuslakivaliokunta on pitänyt tärkeänä, että siltä osin kuin Euroopan unionin lainsäädäntö mahdollistaa kansallista sääntelyä, tätä kansallista liikkumavaraa käytettäessä otetaan huomioon perus- ja ihmisoikeuksista seuraavat vaatimukset (PeVL 31/2017 vp ja PeVL 25/2005 vp). Valiokunta on painottanut, että hallituksen esityksessä on erityisesti perusoikeuksien kannalta merkityksellisen sääntelyn osalta syytä tehdä selkoa kansallisen liikkumavaran alasta (PeVL 14/2018 vp, PeVL 31/2017 vp, PeVL 26/2017 vp, PeVL 2/2017 vp ja PeVL 44/2016 vp). 

Rikosasioiden tietosuojadirektiivi on pantu kansallisesti täytäntöön rikosasioiden tietosuojalailla (1054/2018). Rikosasioiden tietosuojalaki on tarkoitettu yleislaiksi, jota on tarkoitettu täydennettäväksi eri hallinnonalojen erityislainsäädännöllä (HE 31/2018 vp, s. 75). Ehdotetun 1. lakiehdotuksen 5 ja 6 §:ssä olisi kyse rikosasioiden tietosuojalakia täydentävästä erityissääntelystä. E-evidence-asetuksen 13 artiklan 1 kohdassa säädetään nimenomaisesti määräyksen antavan viranomaisen velvollisuudesta ilmoittaa ilman aiheetonta viivytystä henkilölle, jonka tietoja pyydetään, tiedon esittämisestä eurooppalaisen esittämismääräyksen perusteella. Asetuksen 13 artiklan 2 kohta mahdollistaa jäsenvaltioiden säätävän poikkeuksista asetuksen 13 artiklan 1 kohdassa säädettyyn ilmoitusvelvollisuuteen. Esityksessä (1. lakiehdotuksen 5 ja 6 §) käytettäisiin asetuksen 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua kansallista liikkumavaraa. Kyseisen asetuksen kohdan liikkumavaran käyttö on sidottu rikosasioiden tietosuojadirektiivin (EU) 2016/680 13 artiklan 3 kohtaan (ks. tarkemmin esityksen luvusta 2.1.1). 

Yksityiselämän suojan rajoituksella tulisi olla hyväksyttävä yhteiskunnallinen intressi ja rajoituksen tulisi olla oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään. Tämä merkitsee, että rajoitusten tulee olla välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Perusoikeuden rajoittaminen on sallittua ainoastaan, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin. Rajoitus ei saa mennä pidemmälle kuin on perusteltua ottaen huomioon rajoituksen taustalla olevan yhteiskunnallisen intressin painavuus suhteessa rajoitettavaan oikeushyvään (PeVM 25/1994 vp, ja esimerkiksi PeVL 56/2014 vp ja PeVL 18/2013 vp). Huomioon tulee ottaa myös edellä esiin tuodut EU:n perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan asettamat reunaehdot. Ehdotetut rajoitukset olisivat tarpeen rikosten ennalta estämisen, paljastamisen ja selvittämisen tai rikoksiin liittyville syytetoimille. Lisäksi rajoitusten tarkoituksena olisi välttää haitat rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanolle sekä turvata viranomaisen viralliset tai lailliset tiedustelut, tutkimukset tai menettelyt. Rajoitukset voisivat olla tarpeen niin ikään yleisen turvallisuuden, kansallisen turvallisuuden tai muiden henkilöiden oikeuksien suojelemiseksi. Edellä mainittuja tarkoituksia on pidetty vakiintuneesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU:n tuomioistuimen sekä korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä sellaisina painavina yhteiskunnallisina intresseinä. Ne on myös erikseen mainittu rikosasioiden tietosuojadirektiivin 13 artiklan 3 kohdassa sellaisina tarkoituksena, joiden turvaamiseksi rajoitukset käyttäjälle ilmoittamiseen ovat mahdollisia. 

Rajoituksista säädettäisiin laissa täsmällisesti ja tarkkarajaisesti, minkä lisäksi rekisteröity voisi aina käyttää oikeuksiaan valvontaviranomaisen välityksellä. Rekisteröidyltä ei siten kokonaan evättäisi mahdollisuutta valvoa henkilötietojensa käsittelyä, vaan rajoitustilanteissakin tämä voisi käyttää oikeuttaan välillisesti tietosuojavaltuutetun kautta. Rajoituksella kunnioitettaisiin siten EU:n perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan edellyttämällä tavalla rekisteröidyn oikeuksien keskeistä sisältöä. Rajoitukset eivät menisi pidemmälle kuin on välttämätöntä tavoitteen saavuttamiseksi. Ehdotuksessa säädetään kolmesta vaihtoehtoisesta tavasta poiketa käyttäjälle ilmoittamisesta, sillä määräyksen antanut viranomainen voisi viivyttää käyttäjälle ilmoittamista tai rajoittaa ilmoittamista osittain taikka jättää ilmoittamisen kokonaan tekemättä. Ilmoittamisen viivyttäminen, rajoittaminen tai sen kokonaan tekemättä jättäminen vaatisivat aina määräyksen antaneen viranomaisen tapauskohtaista harkintaa. Määräyksen antaneen viranomaisen tulisi varmistaa, että viivyttäminen, rajoittaminen tai ilmoituksen tekemättä jättäminen olisi kussakin yksittäisessä tilanteessa oikeasuhteista ja välttämätöntä, ja valita perusoikeuteen vähiten puuttuva keino. Koska viivästyksen tekemättä jättämisessä olisi kyse rekisteröidyn oikeuksiin eniten puuttuvasta keinosta, tällaisesta rajoituksesta päättäminen ehdotettaisiin tuomioistuimen päätettäväksi määräyksen antaneen viranomaisen vaatimuksesta. Määräyksen antanut viranomainen päättäisi ilmoittamisen viivyttämisestä tai rajoittamisesta osittain. Selvyyden vuoksi laissa muun muassa säädettäisiin myös siitä, että mikäli ilmoittamista rajoitetaan vain osittain, henkilölle tulee muilta osin ilmoittaa siten kuin asetuksen 13 artiklan 1 kohdassa säädetään. Ehdotetut rajoitukset olisi rajattu myös ajallisesti välttämättömään, sillä ehdotuksen mukaan ilmoittamista voitaisiin viivyttää tai rajoittaa vain siihen asti, kunnes ilmoittaminen ei voi enää vaarantaa rajoituksen tarkoitusta. Ehdotettujen rajoitusten arvioidaan näin ollen täyttävän asetuksen 13 artiklan 2 kohdan ja rikosasioiden tietosuojadirektiivin 13 artiklan 3 kohdan edellyttämät vaatimukset. 

11.6.2  Viranomaisten tiedonsaantioikeudet