1.1  Tausta

Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö (International Civil Aviation Organization, jatkossa ICAO) on Yhdistyneiden kansakuntien alainen erityisjärjestö. Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön tehtävät on määritelty kansainvälisen siviili-ilmailun yleissopimuksessa, niin sanotussa Chicagon yleissopimuksessa, jonka 52 valtiota allekirjoitti 7.12.1944 (SopS 11/1949). Yleissopimuksen mukaan Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön päämääränä ja tarkoituksena on kehittää kansainvälisen ilmailun periaatteita ja toimintamalleja sekä edistää kansainvälisen ilmaliikenteen suunnittelua ja kehittämistä. Järjestön tehtävänä on muun muassa edistää turvallisuutta kansainvälisessä ilmailussa. Nykyisin ICAOon kuuluu 193 jäsenmaata, mukaan lukien Suomi. 

ICAO:ssa on hyväksytty useita yleissopimuksia koskien ilmailun turvaamista (security). Keskeisiä ilmailun turvaamista koskevia yleissopimuksia ovat vuonna 1963 laadittu Tokion yleissopimus rikoksista ja eräistä muista teoista ilma-aluksissa (Convention on Offences and Certain Other Acts Committed on Board Aircraft), joka tuli Suomen osalta voimaan 1.7.1971 (SopS 22/1971), sekä vuonna 1970 laadittu Haagin yleissopimus ilma-alusten laittoman haltuunoton ehkäisemisestä (Convention for the Suppression of Unlawful Seizure of Aircraft), joka tuli Suomen osalta voimaan 14.1.1972 (SopS 62/1971). Jatkossa näistä yleissopimuksista käytetään nimiä Tokion yleissopimus ja Haagin yleissopimus. Kolmas keskeinen yleissopimus on Montrealin yleissopimus siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemisestä (Convention for the Suppression of Unlawful Acts against the Safety of Civil Aviation), joka tuli Suomen osalta voimaan 13.8.1973 (SopS 56/1973). Jatkossa tästä yleissopimuksesta käytetään nimeä Montrealin yleissopimus. 

Ilmailun turvaamista koskevan kansainvälisen sääntelyn tarve on lisääntynyt muuttuneen kansainvälisen toimintaympäristön myötä. Lentoliikennettä koskevien terrorisminvastaisten sopimusten päivittämisen sysäyksenä olivat Yhdysvalloissa 2001 tapahtuneet terrori-iskut (jäljempänä 9/11-iskut). Lentoliikenteen terrorisminvastaisten sopimusten muutoksilla pyritään tehostamaan siviili-ilmailun turvallisuutta ja ajantasaistamaan sitä koskevaa kansainvälistä sääntelyä. Taustalla on erityisesti 9/11-iskujen jälkeen yleisesti tunnustettu uhka-arvio, jonka mukaan siviili-ilmailu on jatkuvan terroriuhan alla. Muita toimintaympäristön muutoksia liittyy muun muassa digitalisaation, automaation ja uudenlaisten teknologioiden mukanaan tuomien hyötyjen lisäksi myös kyberturvallisuusnäkökulmiin sekä lentoliikenteen kapasiteetin jatkuvaan kasvuun. Lisäksi lentomatkustajien häirikkökäyttäytyminen lennoilla on lisääntynyt. Häirikkökäyttäytyminen viittaa esimerkiksi matkustajaan, joka ei kunnioita käyttäytymissääntöjä ilma-aluksessa tai ei seuraa miehistön ohjeita ja siten aiheuttaa turvallisuusuhkan tai häiritsee yleistä järjestystä ja kuria ilma-aluksessa. Häirikkökäyttäytymisiä koskevien tapausten lukumäärä on kasvanut merkittävästi viime vuosien ja vuosikymmenien aikana. Näihin toimintaympäristön muutoksiin pyritään vastaamaan kolmella ICAO:ssa 2010-luvulla laaditulla kansainvälisellä sopimuksella, jotka ovat tämän hallituksen esityksen kohteena. 

Näistä kolmesta sopimuksesta ensimmäinen on vuonna 2010 laadittu yleissopimus kansainväliseen siviili-ilmailuun liittyvien laittomien tekojen ehkäisemisestä (Convention on the Suppression of Unlawful Acts Relating to International Civil Aviation, jäljempänä Pekingin yleissopimus), joka on tullut kansainvälisesti voimaan 1.7.2018. Pekingin yleissopimus on terrorisminvastainen siviili-ilmailun yleissopimus, jolla sopimuksen osapuolet velvoitetaan kriminalisoimaan muun muassa ilma-aluksen käyttäminen henkeen, terveyteen, omaisuuteen tai ympäristöön kohdistuvan vahingon aiheuttamiseksi, vaarallisten materiaalien vapauttaminen ilma-aluksesta tai näiden materiaalien käyttäminen ilma-aluksessa, sekä näiden materiaalien laittomasta vahingoittamistarkoituksesta tietoinen kuljettaminen ilma-aluksella. Samalla osapuolet velvoitetaan kriminalisoimaan kyseessä oleviin tekomuotoihin liittyvä uhkaus, tekojen yritys, tekoihin osallistuminen tai avunanto tekoihin. Lokakuussa 2020 yleissopimuksessa oli osapuolena 33 valtiota, ja muun muassa Espanja ja Saksa samoin kuin Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat allekirjoittaneet yleissopimuksen mutta eivät olleet vielä sitoutuneet siihen. Pohjoismaista yleissopimuksessa on osapuolena Ruotsi ja EU-maista lisäksi Alankomaat, Kypros, Malta, Ranska, Romania ja Tšekki. Myös Turkki on ratifioinut yleissopimuksen. Euroopan siviili-ilmailukonferenssin (European Civil Aviation Conference, jäljempänä ECAC) oikeudellisen työryhmän 19.11.2019 keräämän kyselytiedon mukaan sitoutumisvalmistelut ovat käynnissä Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Monacossa, Norjassa, Saksassa, Slovakiassa ja Suomessa. 

Toinen tässä hallituksen esityksessä tarkoitettu kansainvälinen sopimus on Haagin yleissopimusta täydentävä pöytäkirja (ilma-alusten laittoman haltuunoton ehkäisemisestä tehtyä yleissopimusta täydentävä pöytäkirja, Protocol Supplementary to the Convention for the Suppression of Unlawful Seizure of Aircraft, jäljempänä Pekingin pöytäkirja). Pekingin pöytäkirja laadittiin vuonna 2010 ja se on tullut kansainvälisesti voimaan 1.1.2018. Pöytäkirjalla yhdenmukaistetaan Haagin yleissopimuksen sanamuotoja Pekingin yleissopimuksen kanssa sekä muutetaan muun muassa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa sääntelyä, laajennetaan tuomiovaltaisten osapuolten piiriä ja lisätään yleissopimukseen tekijän oikeudenmukaista kohtelua koskevia määräyksiä. Lokakuussa 2020 pöytäkirjassa oli osapuolena 34 valtiota, ja muun muassa Espanja ja Saksa samoin kuin Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat allekirjoittaneet pöytäkirjan mutta eivät olleet vielä sitoutuneet siihen. Pohjoismaista pöytäkirjassa on osapuolena Ruotsi ja EU-maista lisäksi Alankomaat, Kypros, Malta, Portugali, Ranska, Romania ja Tšekki. Myös Turkki on ratifioinut pöytäkirjan. ECAC:n oikeudellisen työryhmän 19.11.2019 keräämän kyselytiedon mukaan sitoutumisvalmistelut ovat käynnissä Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Monacossa, Norjassa, Saksassa, Slovakiassa ja Suomessa. 

Kolmas tässä hallituksen esityksessä tarkoitettu kansainvälinen sopimus on Tokion yleissopimuksen muuttamisesta vuonna 2014 laadittu pöytäkirja (pöytäkirja rikoksista ja eräistä muista teoista ilma-aluksissa tehdyn yleissopimuksen muuttamisesta, Protocol to Amend the Convention on Offences and Certain Other Acts Committed on Board Aircraft, jäljempänä Montrealin pöytäkirja). Montrealin pöytäkirjalla muutetaan Tokion yleissopimusta yhdenmukaistamalla tiettyjä määräyksiä suhteessa Pekingin yleissopimuksessa käytettyihin ilmaisuihin. Montrealin pöytäkirjalla muutetaan lennon alkamisen ja päättymisen määritelmät siten, että lento alkaa ilma-aluksen ovien sulkeutumisesta ja päättyy niiden avaamiseen. Tokion yleissopimus määritteli lennon keston suppeammin. Toiseksi pöytäkirja laajentaa tuomiovaltaisten sopimusvaltioiden piiriä siten, että se kattaa myös muun muassa operaattorivaltion sekä lennon laskeutumisvaltion. Kolmanneksi pöytäkirjalla selkeytetään lennolla matkustavan turvahenkilön (in-flight security officer, IFSO) oikeuksia tilanteissa, joissa hänen apuaan tarvitaan häiriköivän matkustajan hillitsemiseksi. Neljänneksi pöytäkirja velvoittaa säätämään rangaistavaksi häirikkömatkustajakäyttäytymisen eri muotoja, kuten miehistön jäsenten fyysisen koskemattomuuden loukkaamisen tai sillä uhkaamisen taikka miehistön ohjeiden noudattamatta jättämisen. Montrealin pöytäkirja on tullut kansainvälisesti voimaan 1.1.2020. Suomi allekirjoitti Montrealin pöytäkirjan ICAO:n 40. yleiskokouksen yhteydessä Montrealissa syyskuussa 2019. Lokakuussa 2020 pöytäkirjassa oli osapuolena 23 valtiota, ja muun muassa Espanja, Ranska, Romania olivat allekirjoittaneet sen. EU-maista pöytäkirjaan ovat sitoutuneet Malta ja Portugali. Myös Turkki on ratifioinut pöytäkirjan. ECAC:n oikeudellisen työryhmän 19.11.2019 keräämän kyselytiedon mukaan sitoutumisvalmistelut ovat käynnissä Azerbaidžanissa, Espanjassa, Itävallassa, Kyproksella, Monacossa, Ranskassa, Serbiassa, Slovakiassa ja Suomessa. Toimitettujen tietojen mukaan ainakin Monacon, Ranskan ja Sveitsin olisi tarkoitus sitoutua pöytäkirjaan vuoden 2020 tai 2021 aikana. 

1.2  Valmistelu

4.1  Taloudelliset vaikutukset

Sopimusten kansallisella voimaansaattamisella ei ole merkittäviä taloudellisia vaikutuksia. 

4.2  Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Esityksessä ehdotetaan eräiden rikosten yrityksen säätämistä rangaistavaksi. Tämä koskee kemiallisen aseen kiellon rikkomista, biologisen aseen kiellon rikkomista, vaarallisten aineiden kuljetusrikosta ja liikenteen häirintää. Rangaistavuuden alan laajentaminen koskisi toimintaa, jonka tämänhetkisestä esiintymisestä rankaisemattomana ei ole tietoa eikä ole myöskään esitettävissä arviota. Oletettavaa on kuitenkin, ettei tällaisia asioita juurikaan tule rikosprosessissa käsiteltäviksi ja että lainsäädäntömuutoksilla ei ole mainittavia resurssivaikutuksia. 

Mainittavien resurssivaikutusten puuttuminen koskee myös ehdotettavaa rikoslain 1 luvun 2 §:n muutosta, jolla Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa laajennettaisiin tilanteisiin, joissa ilma-aluksen laskeutumis- tai operaattorivaltio on Suomi. Kuten jäljempänä mainitun pykälän perusteluista ilmenee, uusien tuomiovaltaperusteiden itsenäisen merkityksen voi olettaa muodostuvan vähäiseksi. Näissä tilanteissa tekoon usein soveltuisivat rikoslain 1 luvussa jo säädetyt toimivaltaperusteet, ja lisäksi sellaisten toimivaltaperusteiden puuttuessa toisella valtiolla tai toisilla valtioilla olisi poikkeuksetta toimivalta käsitellä rikosasia valtioiden käytössä yleisesti olevien toimivaltaperusteiden perusteella. Myös sellaisten uusien toimivaltaperusteiden piiriin kuuluvien rikosten joukko, joka tulee Suomen esitutkintaviranomaisten tietoon ja tutkittaviksi, olisi käytännössä rajattu. 

Vähäiset vaikutukset koskevat myös viranomaisyhteistyötä sekä esimerkiksi rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista. Viranomaiset tekevät jo nykyisin yhteistyötä sopimusten edellyttämillä tavoilla. Esityksen lainsäädäntöehdotuksista ja sopimuksiin sitoutumisesta ei ole muutenkaan suoraan ja perustellusti johdettavissa taloudellisia vaikutuksia niin, että viranomaisille voisi osoittaa aiheutuvan tietynsuuruisia euromääräisiä lisäkustannuksia, joita ei kateta julkisen talouden suunnitelman mukaisten kehyspäätösten ja valtion talousarvioissa muuten osoitettavien määrärahojen puitteissa. 

4.3  Muut vaikutukset

Sopimusten kansallisella hyväksymisellä ja voimaansaattamisella sitoudutaan kansainvälisiin velvoitteisiin ja siten edistetään ilmailun turvallisuutta sekä vahvistetaan yleistä luottamusta lentoliikennetoimintaa ja sen turvallisuutta kohtaan, millä on positiivisia vaikutuksia myös lentoliikenteen sujuvuuden kannalta. Ilmailun turvallisuuden edistäminen onkin sopimusten merkittävin vaikutus. Sopimusten kansallisella hyväksymisellä ja voimaansaattamisella on siten myönteisiä vaikutuksia sekä yksilölle että elinkeinoelämälle turvallisuuden lisääntymisen myötä. 

Sopimusten kansallisella hyväksymisellä ja voimaansaattamisella ei ole myöskään merkittäviä hallinnollisia taikka ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. 

5.1  Sopimusten valmisteluvaihe

Liikenne- ja viestintäministeriö pyysi muilta ministeriöiltä sekä Liikenteen turvallisuusvirastolta lausuntoja Montrealin pöytäkirjan luonnoksesta maaliskuussa 2014 ennen sopimuksen viimeisiä neuvotteluja. Lausuntoprosessia on käsitelty aiemmin jaksossa 1.2.2. Liikenne- ja viestintäministeriö pyysi lisäksi touko-elokuussa 2014 lausuntoja siitä, pidetäänkö Montrealin pöytäkirjan allekirjoittamista ja hyväksymistä tarpeellisena sekä siitä, mitä kansallisia toimenpiteitä pöytäkirja edellyttäisi lausunnonantajien hallinnonalalla ja mitkä niiden toimivaltaan kuuluvista pöytäkirjan määräyksistä edellyttäisivät eduskunnan myötävaikutusta (LVM/492/04/2014). Lausuntoja antoivat tuolloin ulkoministeriö, sisäministeriö, oikeusministeriö sekä Liikenteen turvallisuusvirasto. Lausuntokierroksella pöytäkirjan allekirjoittamista ja hyväksymistä kannatettiin erityisesti ilmailun turvallisuuden lisäämisen, terrorismintorjunnan, rikosvastuun toteuttamisen tehostamisen ja näitä koskevan kansainvälisen yhteistyön näkökulmasta. Ulkoministeriön lausunnossa ei nähty estettä pöytäkirjan hyväksymiselle ja allekirjoittamiselle. Oikeusministeriön lausunnossa tuotiin kuitenkin esille, että pöytäkirjalla on laajempaa käytännön merkitystä vain, jos merkittävä määrä valtioita tulee sen osapuoleksi ja että edellytyksenä kansalliselle voimaansaattamiselle tulisikin olla tieto siitä, että merkittävä määrä valtioita tulee allekirjoittamaan pöytäkirjan tarkoituksenaan hyväksyä se kansallisesti. 

Kesällä 2019 liikenne- ja viestintäministeriö sekä ulkoministeriö pyysivät yhteistoiminnassa valmistellulla lausuntopyynnöllä lausuntoja koskien kaikkien kolmen valtiosopimuksen, eli Pekingin yleissopimuksen, Pekingin pöytäkirjan ja Montrealin pöytäkirjan hyväksymistä ja voimaansaattamista. Lausuntoja pyydettiin lausuntopalvelu.fi-sivustolla hyväksymisen ja voimaansaattamisen tarpeellisuudesta sekä sopimusten mahdollisesti aiheuttamista lainsäädännöllisistä ja muista muutostarpeista. Lausuntoja annettiin yhteensä seitsemän kappaletta. Lausunnon antoivat sisäministeriö, oikeusministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, puolustusministeriö, Liikenne- ja viestintävirasto, Mikkelin kaupunki sekä Suomen Lentäjäliitto ry. Lausunnoissa suhtauduttiin myönteisesti yleissopimuksen ja pöytäkirjojen tavoitteisiin sekä kannatettiin vahvasti niiden hyväksymistä ja voimaansaattamista. Lausuntopyyntö, lausunnot sekä lausuntoyhteenveto ovat saatavilla osoitteessa valtioneuvosto.fi/hankkeet tunnuksella UM011:00/2019. 

Lisäksi liikenne- ja viestintäministeriö on saanut muun muassa Suomen Moottorilentäjät ry:ltä sekä Suomen Lentäjäliitto ry:ltä yhteydenottoja, joissa on kehotettu Suomea saattamaan Montrealin pöytäkirja kansallisesti voimaan. 

5.2  Hallituksen esityksen lausuntokierros

Luonnos hallituksen esitykseksi laadittiin ulkoministeriön, liikenne- ja viestintäministeriön ja oikeusministeriön yhteisenä hankkeena. Luonnoksesta pyydettiin lausuntoja muilta ministeriöiltä, Liikenne- ja viestintävirastolta sekä keskeisiltä ilmailualan toimijoilta 25.6.2020-31.8.2020. Lausuntoja annettiin yhteensä kymmenen kappaletta. Lausuntopyyntö, lausunnot sekä lausuntoyhteenveto ovat saatavilla osoitteessa valtioneuvosto.fi/hankkeet tunnuksella UM011:00/2019. 

Oikeusministeriö totesi lausunnossaan, että ministeriön aikaisemmin esittämät näkökannat on otettu valmistelussa huomioon, mutta toi vielä esiin joitakin lisähuomioita. Ensiksikin oikeusministeriö totesi rikoslain 5 luvun 1 §:n 1 momenttiin viitaten, että esitykseen sisältyvässä ehdotuksessa rikoslain 44 luvun 13 §:n uudeksi 2 momentiksi tulisi säätää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava ja että asiaa koskevat täydennykset tulisi tehdä myös perusteluihin. Lisäksi lausunnossa kiinnitettiin huomiota joihinkin terminologisiin kysymyksiin sekä tehtiin joitakin muutosehdotuksia EU:n ja jäsenvaltioiden välistä toimivallanjakoa koskevaan jaksoon 12.1.1. 

Liikenne- ja viestintäministeriö kannatti esitystä ja katsoi lausunnossaan, että sopimusten hyväksyminen ja kansallinen täytäntöönpano parantaisivat ja tehostaisivat siviili-ilmailun turvallisuutta, edistäisivät terrorismintorjuntaa sekä tehostaisivat rikosvastuun toteuttamista, mikä lisäisi luottamusta lentoliikennetoimintaa ja sen turvallisuutta kohtaan. Ehdotuksella olisi siten myönteisiä vaikutuksia niin lentoliikenteen sujuvuuden, matkustajien kuin elinkeinoelämänkin kannalta. Liikenne- ja viestintävirasto kannatti myös hallituksen esityksen antamista ehdotetussa muodossa mutta esitti harkittavaksi, olisiko hallituksen esityksen viimeistelyssä selvemmin tuotava esille, että rikoslain 23 ja 44 lukuihin esitetyt muutokset, joissa liikenteen häirinnän yritys ja vaarallisten aineiden kuljetusrikoksen (tahallinen) yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi, koskevat kaikkia liikennemuotoja. 

Finavia Oyj ilmoitti, että sillä ei ole lausuttavaa luonnoksesta, mutta piti kannatettavana kaikkia niitä toimenpiteitä, jotka tähtäävät siviili-ilmailun turvaamisen lisäämiseen. 

Luonnosta hallituksen esitykseksi on täsmennetty oikeusministeriön ja Liikenne- ja viestintäviraston esittämien huomioiden johdosta. 

Puolustusministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö sekä Air Navigation Services Finland Oyj ilmoittivat, että niillä ei ole lausuttavaa esitysluonnoksen johdosta. 

6.1  Pekingin yleissopimus

1 artikla. Pekingin yleissopimuksen 1 artikla velvoittaa sopimuksen osapuolia säätämään rangaistaviksi siinä kuvatut laittomat ja tahalliset teot. Yleisesti ottaen Suomen rikoslainsäädäntö kattaa laajasti artiklan mukaiset rikokset. Artiklaa tarkasteltaessa on huomattava, että vaikka yleissopimuksen kohteena ovat terrorismityyppiset rikokset, terroristinen tarkoitus todetaan nimenomaisesti vain 1 artiklan 1 kohdan i alakohdassa. Siitä huolimatta rikoslain (39/1889) terrorismirikoksia koskevassa 34 a luvussa rangaistaviksi säädetyillä terrorismirikoksilla voi olla merkitystä arvioitaessa sopimusmääräyksiä Suomen rikoslainsäädännön kannalta. 

1 artiklan 1 kohta 

Artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa määrätään teoista, joissa väkivallan käytöllä, tuhoamistoimella tai vahingontekotoimella aiheutetaan tietynlaista vaaraa. Kysymyksessä olevat rikokset ovat rangaistavia rikoslain 34 luvun 2 §:n (liikennetuhotyö), 3 §:n (törkeä tuhotyö) ja 11 §:n (kaappaus) nojalla. 

Artiklan 1 kohdan c alakohdassa on osin kysymys teoista, joissa ilma-alukseen asetetaan laite tai ainetta, joka on omiaan tuhoamaan aluksen tai aiheuttamaan sille vahinkoa. Kysymys on yritysluonteisesta teosta, jolla rikoksen täytäntöönpanotoimeen on jo ryhdytty. Liikennetuhotyön ja törkeän tuhotyön yritys on rangaistava. Alakohta koskee myös tekoja, joilla aiheutetaan kysymyksessä olevan laitteen tai aineen asettaminen. Tällainen aiheuttaminen voi lähinnä olla rikoslain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitettua tekijöiden yksituumaisuuteen perustuvaa rikoskumppanuutta tai 5 §:ssä tarkoitettua yllytystä. 

Artiklan 1 kohdan d ja e alakohdassa on kysymys teoista, joissa tuhotaan tai vahingoitetaan lennonvarmistuslaitteita tai häiritään niiden toimintaa taikka annetaan perättömäksi tiedettyä tietoa ilma-aluksen turvallisuuden vaarantavalla tavalla. Tällaiset teot ovat rangaistavia liikennetuhotyönä tai törkeänä tuhotyönä. 

Artiklan 1 kohdan f alakohta käsittää teon, jossa ilma-alusta käytetään kuoleman tai vakavan ruumiinvamman taikka vakavan omaisuus- tai ympäristövahingon aiheuttamiseen. Rikoslaissa rangaistavaksi säädettyinä tekoina tulevat kysymykseen 21 luvun rikoksista tappo (1 §), murha (2 §) ja törkeä pahoinpitely (6 §) sekä vahinkoa aiheuttavista rikoksista törkeä vahingonteko (35 luvun 2 §) ja törkeä ympäristön turmeleminen (48 luvun 2 §). 

Artiklan 1 kohdan g ja h alakohdassa on osin kysymys biologisiin, kemiallisiin ja ydinaseisiin ja räjähteisiin sekä radioaktiivisiin tai samanlaisiin aineisiin liittyvistä teoista, joilla aiheutetaan 1 artiklan 1 kohdan f alakohdassa jo mainittuja seurauksia. Näiden alakohtien osalta merkityksellisiä ovat paitsi 1 artiklan 1 kohdan f alakohdan yhteydessä mainitut rikoslain säännökset, lisäksi rikoslain 11 luvun 8 ja 9 § (kemiallisen aseen kiellon rikkominen ja biologisen aseen kiellon rikkominen) sekä 34 luvun 6 § (ydinräjähderikos). 

Artiklan 1 kohdan i alakohta koskee tiettyjen vaarallisten tai vaaralliseen käyttöön tarkoitettujen aineiden ja välineiden ynnä muiden kuljettamista tietoisena niiden käyttötarkoituksesta tai luonteesta taikka kuljettamisen aiheuttamista tai edistämistä. Sikäli kuin kysymys on kahdesta viimeksi mainitusta, soveltuvat säännökset, jotka koskevat rikoskumppanuutta, yllytystä ja avunantoa (rikoslain 5 luvun 3, 5 ja 6 §) jäljempänä mainittuihin rikoksiin. 

Artiklan 1 kohdan i alakohdan 1 alakohta koskee terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä räjähteisiin ja radioaktiiviseen materiaaliin liittyviä tekoja, jotka ovat rangaistavia terroristisessa tarkoituksessa tehtyinä rikoksina tai terroristisessa tarkoituksessa tehtynä radiologista asetta koskevana rikoksena (rikoslain 34 a luvun 1 ja 1 a §). 

Artiklan 1 kohdan i alakohdan 2 alakohdan mukainen biologisen aseen, kemiallisen aseen tai ydinaseen tietoinen kuljettaminen on rangaistavaa kemiallisen aseen kiellon rikkomisena, biologisen aseen kiellon rikkomisena tai ydinräjähderikoksena. 

Artiklan 1 kohdan i alakohdan 3 ja 4 alakohdat koskevat tietynlaisten aineiden ja välineiden kuljettamista tietäen, että niitä aiotaan käyttää ydinräjähdetoimintaa taikka biologisia, kemiallisia tai ydinaseita varten. Jälkimmäisten osalta edellytetään lisäksi, että välineet, materiaali tai ohjelmistot tai näihin liittyvä teknologia myötävaikuttaa merkittävästi aseiden suunnitteluun, valmistukseen tai toimittamiseen ilman lainmukaista lupaa. Kyseisissä alakohdissa tarkoitetuista kuljetusrikoksista ei kuitenkaan ole kysymys silloin, kun kuljetukseen on monenvälisen sopimuksen mukainen perusta. Rikoslain 44 luvun 13 §:ssä rangaistavaksi säädetty vaarallisten aineiden kuljetusrikos koskee vain sinällään vaarallisia aineita ja edellyttää, että kuljettaminen on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka että siitä on vaaraa toisen omaisuudelle. Mainitut rangaistavuuden edellytykset tarkoittavat sitä, että mainittu pykälä ei täysin kata kyseisissä alakohdissa tarkoitettuja tekoja. 

Kuljettaminen artiklan 1 kohdan i alakohdan 3 ja 4 alakohdan mukaisissa tapauksissa voi myös olla kemiallisen aseen kiellon rikkomista, biologisen aseen kiellon rikkomista tai ydinräjähderikoksen tekemistä edistävä rangaistava teko. Jos sellainen rikos tai sen rangaistava yritys tehdään, tällainen kuljettaminen voidaan katsoa rikoslain 5 luvun 6 §:ssä tarkoitetuksi avunannoksi. Jos kysymys on yhteisen ennalta laaditun suunnitelman toteuttamisesta, aineiden tai laitteiden kuljettaja on mahdollista katsoa myös rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaiseksi rikoskumppaniksi kysymyksessä oleviin rikoksiin. 

Vaikka kohdan mukaan kuljettamisteon ei tarvitse tapahtua terroristisessa tarkoituksessa, yleissopimus on suunnattu sellaisten tekojen ehkäisemiseen. Näin ollen merkityksellinen voi olla myös rikoslain 34 a luvun 2 §:n säännös terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelusta. Mainitun pykälän 1 kohdan mukaan rangaistavaa on jo se, että tekijä sopii toisen kanssa tai laatii suunnitelman sellaisen rikoksen tekemisestä. Kuljettamisteko voi olla osa kohdassa tarkoitettua suunnitelmaa terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen tai terroristisessa tarkoituksessa tehdyn radiologista asetta koskevan rikoksen tekemiseksi. Ilman terroristista tarkoitusta tehtynä tekokokonaisuudessa voi olla kysymys törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta, koska ydinräjähteisiin sekä biologisiin ja kemiallisiin aseisiin liittyvissä teoissa on pääsääntöisesti kysymys erittäin vaarallisista tai vahingollisista teoista. Suomen rikoslainsäädännön voi katsoa riittävästi kattavan artiklan 1 kohdan i alakohdan 3 ja 4 alakohdan mukaiset teot, vaikka monilta osin ei olekaan kysymys nimenomaan kuljettamistekoa koskevasta rangaistussäännöksestä. 

1 artiklan 2 kohta 

Artiklan 2 kohdan a ja b alakohdat koskevat laittomasti ja tahallaan mitä tahansa laitetta, ainetta tai asetta käyttäen tehtyjä väkivallantekoja, tuhoa tai vakavaa vauriota omaisuudelle aiheuttavia tekoja sekä lentoaseman toimintaa häiritseviä tekoja. Artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettu rikos on sellainen väkivallanteko, joka kohdistuu lentoasemalla olevaa henkilöä vastaan ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan vakavan vamman tai kuoleman. Artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu rikos voi kohdistua lentoaseman tiloihin tai laitteisiin taikka lentoasemalla oleviin ilma-aluksiin, jotka eivät ole liikenteessä. Lisäedellytyksenä on, että teko vaarantaa tai on omiaan vaarantamaan turvallisuuden lentoasemalla. 

Väkivallanteot sekä tuhoa ja vahinkoa aiheuttavat teot ovat rikoslain 21 luvun mukaan rangaistavia henkeen tai terveyteen kohdistuvia rikoksina (pahoinpitelyrikoksista kysymykseen tulevat käytännössä törkeän pahoinpitelyn lisäksi rikoslain 21 luvun 5 §:ssä rangaistavaksi säädetty pahoinpitely) ja vahingontekorikoksina, lähinnä rikoslain 35 luvun 2 §:ssä rangaistavaksi säädettynä törkeänä vahingontekona riippumatta siitä, aiheutuuko niistä tai ovatko ne omiaan aiheuttamaan kohdassa tarkoitettua vaaraa. Koska näihin rikoksiin liittyvät rangaistussäännökset eivät edellytä tietyn vaaran tai vahingon aiheutumista, niiltä osin rangaistavuus Suomessa ulottuu yleissopimuksen vaatimuksia laajemmalle. 

Jossakin määrin epäselvää on se, mitä kuuluu lentokentän palveluiden häiritsemisen piiriin, mikä toisaalta mahdollistaa joustavuuden tekoa koskevan sopimusvelvoitteen täyttämisessä. Rikoslain 23 luvun 11 a §:ssä säädetään rangaistavaksi liikenteen häirintä. Mainitun säännöksen mukaan kyseisestä rikoksesta tuomitaan se, joka huomattavasti haittaa ilmaliikenteen kulkua. Kysymyksessä olevalla rangaistussäännöksellä suojataan liikenteen sujuvuutta, ja rangaistavaa on säännöksen sanamuodon mukaisesti huomattavan haitan aiheutuminen liikenteen sujuvuudelle esimerkiksi viivästysten muodossa (ks. hallituksen esitys eduskunnalle rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi, HE 94/1993 vp, s. 160/I, jäljempänä rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toista vaihetta koskeva HE, ja hallituksen esitys eduskunnalle terveyttä ja turvallisuutta vaarantavia rikoksia koskevien rikoslain säännösten uudistamiseksi ja eräiksi niihin liittyviksi laeiksi, HE 17/2001 vp, s. 23/I). Rikoslain mainittu säännös on tässä yhteydessä riittävä. 

1 artiklan 3 kohta 

Artiklan 3 kohdan a alakohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi uhkauksen tehdä 1 artiklan 1 kohdan a–d ja f–h alakohdassa tai 2 kohdassa tarkoitettu rikos. Artiklan 3 kohdan b alakohta puolestaan koskee sitä, että laittomasti ja tahallisesti aiheutetaan se, että henkilö vastaanottaa sellaisen uhkauksen. Lisäedellytyksenä kummankin alakohdan osalta on, että olosuhteiden perusteella uhka vaikuttaa uskottavalta. 

Rikoslain 25 luvun 7 §:ssä säädetään rangaistavaksi laiton uhkaus. Mainittuun rikokseen syyllistyy se, joka nostaa aseen toista vastaan tai muulla tavoin uhkaa toista rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa. Sana ”vakava” säännöksessä viittaa vaaran todennäköisyyteen ja mahdollisen vahingon suuruuteen (rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toista vaihetta koskeva HE, s. 111/I). Jo rikoslain 25 luvun 7 §:n sanamuodosta ilmenee, että uhkauksen on tultava jonkun tietoon, mutta tämän ei tarvitse olla se, jonka henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden vakavasta vaarantumisesta on kysymys. 

Kun kohtaa tarkastellaan rikoslain 25 luvun 7 §:n valossa, mainitun rikoksen tunnusmerkistöä ei täytä pelkästään uhkaus, joka ei tule kenenkään tietoon. Koska kohdassa erotellaan uhkauksen tekeminen (a alakohta) ja henkilön saattaminen vastaanottamaan uhkaus (b alakohta), kohta voisi olla tulkittavissa niin, että pelkästään uhkauksen tekemisen ilman sen kenenkään tietoon saattamista tulisi olla rangaistavaa. Tätä ei kuitenkaan tarkoitettane, koska uhkauksen tekeminen ilman kenenkään tietoon tulemista on käytännössä merkityksetön. Rangaistavaan laittomaan uhkaukseen voi katsoa kuuluvan myös sen, että uhkaus on kohdan lopussa mainitulla tavalla uskottava (credible). Merkittävän osan yleissopimuksen mukaisista rikoksista voi katsoa kohdistuvan joko henkilökohtaiseen turvallisuuteen tai omaisuuteen, joita rikoslain 25 luvun 7 §:llä suojataan. 

Kohdan kannalta merkitystä on rikoslain 34 luvun 10 §:ssä rangaistavaksi säädetyllä perättömällä vaarailmoituksella. Mainitun säännöksen mukaan rangaistavaa on tehdä pommista, tulipalosta, merihädästä, suuronnettomuudesta tai muusta vastaavasta hädästä tai vaarasta perätön ilmoitus, joka on omiaan aiheuttamaan pelastus- tai turvallisuustoimen taikka pakokauhua. Vaikka tunnusmerkistön mukaan teon ei tule sisältää uhkausta, sitä voidaan kuitenkin pitää tietyissä tilanteissa uhkaustyyppisenä tekona. Ilmoituksen tietoonsa saava henkilö voi kokea vakavasti uhkaavana esimerkiksi tilanteen, jossa perusteettomasti ilmoitetaan pommin jo tapahtuneesta sijoittamisesta tai tulevaisuudessa tapahtuvasta sijoittamisesta johonkin tiettyyn ilma-alukseen. 

Todetun perusteella rikoslainsäädännössä ei ole havaittavissa kohdan mukaisten uhkaustekojen osalta sellaista vajetta, jonka takia rikoslainsäädäntöä tulisi täydentää. 

1 artiklan 4 kohta 

Artiklan 4 kohdan a alakohdan mukaan 1 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisten tekojen yritysten tulee olla rangaistavia. Rikoslaissa seuraavien viitattujen kohtien mukaisten rikosten yritys on rangaistava: liikennetuhotyö, törkeä tuhotyö, kaappaus, tappo, murha, pahoinpitely, törkeä pahoinpitely, törkeä vahingonteko, ydinräjähderikos, terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset tai terroristisessa tarkoituksessa tehty radiologista asetta koskeva rikos. 

Seuraavien viitattujen kohtien mukaisten rikosten yritys ei ole rangaistava: kemiallisen aseen kiellon rikkominen, biologisen aseen kiellon rikkominen, vaarallisten aineiden kuljetusrikos ja liikenteen häirintä. Myöskään minkään rikoksen rikoskumppanuus, yllytys tai avunanto eivät ole yrityksenä rangaistavia. Myöskään törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun ja terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelun yritys ei ole rangaistava. 

Yleissopimukseen liittyminen edellyttää, että joidenkin rikosten yritys säädetään rangaistavaksi ainakin yleissopimuksen kyseisiin kohtiin liittyvissä tilanteissa. Mitä tulee ensinnäkin 1 artiklan 1 kohdan c alakohtaan ja 1 artiklan 1 kohdan i alakohdan 3 ja 4 alakohtaan liittyen rikoskumppanuutta, yllytystä ja avunantoa tarkoittavien tekojen yrityksen mahdolliseen rangaistavaksi säätämiseen, nyt kysymyksessä olevan kohdan ei voida katsoa sitä edellyttävän tai tarkoittavan. Rikoskumppani tuomitaan rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaisesti kuten tekijä jo tehdystä rikoksesta. Rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaisesti yllytys liittyy jo tehtyyn rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, ja yllyttäjä tuomitaan kuten tekijä. Rikoskumppanuus- ja yllytystilanteissa rikoksentekijä joutuu siis vastuuseen jo pääteon perusteella niin, että yrityksen rangaistavuudella ei ole erillistä merkitystä. Mitä tulee avunantoon, on vaikea nähdä, että kohdan tarkoituksena olisi edellyttää avunannon yrityksen säätämistä rangaistavaksi niissä tilanteissa, joissa kansallisesti jokin yleissopimuksen mukainen rangaistavaksi säädettävä teko voidaan nähdä avunannoksi toisen rikoksen tekemiseen. Mitä tulee kahteen edellä mainittuun valmistelurikokseen, niissä puolestaan on kysymys siitä, että jo yritystä edeltävä toiminta on säädetty rangaistavaksi. Yleissopimusta valmisteltaessa on tuskin pystytty kiinnittämään huomiota kaikkiin tämän tyyppisiin sääntelyn yksityiskohtaisiin vaikutuksiin ja päätymään kaikilta osin johdonmukaisiin sääntelyratkaisuihin. Kun otetaan lisäksi huomioon rikoskumppanuuden, yllytyksen, avunannon ja valmistelurikosten vähäinen merkitys tässä rikosoikeudellisen sääntelyn kokonaisuudessa, niiltä osin ei ole aihetta yritystä koskeviin lainsäädäntömuutoksiin. 

Kun jonkin rikoksen yrityksen rangaistavaksi säätäminen on kansallisessa harkinnassa, noudatetaan rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä tehtyjä linjauksia (HE 44/2002 vp, s. 132/I, jäljempänä rikosoikeuden yleisten oppien uudistamista koskeva HE). Niiden mukaan rikoksen yrityksen kriminalisoiminen on sitä perustellumpaa, mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys. Yrityksen rangaistavuus on perusteltua silloin, kun teko etenee niin, että se on paloiteltavissa useisiin objektiivisesti havainnoitaviin osatekoihin. Suomessa yrityskynnyksen ylittyminen edellyttää konkreettista vaaraa, mikä tarkoittaa sitä, että yrityksen alaraja ei ole Suomessa matalalla. 

Kansainvälisten velvoitteiden täytäntöönpanon yhteydessä joudutaan joskus säätämään rangaistavaksi myös sellaisia rikosten yrityksiä, joita ei puhtaasti kansallisen harkinnan mukaan säädettäisi rangaistaviksi. Rikoksen yrityksen rangaistavuus on myös mahdollista rajata rikoksen tiettyjen tekotapojen yritykseen. 

Yleissopimukseen sitouduttaessa kemiallisen aseen kiellon rikkomisen, biologisen aseen kiellon rikkomisen, vaarallisten aineiden kuljetusrikoksen ja liikenteen häirinnän yritys täytyy säätää rangaistavaksi ainakin yleissopimuksen 1 artiklan kyseisten kohtien edellyttämissä tapauksissa. Yrityksen rangaistavaksi säätämiselle on löydettävissä perusteita myös yleisten oppien yhteydessä tehdyistä linjauksista (rikosten vakavuustaso ja osatekojen erottaminen). Enimmäisrangaistukset ovat kemiallisen aseen kiellon rikkomisesta ja biologisen aseen kiellon rikkomisesta kuusi vuotta vankeutta, vaarallisten aineiden kuljetusrikoksesta kaksi vuotta vankeutta ja liikenteen häirinnästä kuusi kuukautta vankeutta. Selvästi havaittavaa tarvetta ei ole sille, että rangaistavat yritykset kytkettäisiin vain yleissopimuksen mukaisiin tapauksiin. On myös mahdollista, että yrityksen rajaamiseen sillä tavoin liittyisi ongelmia, kun otetaan huomioon rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimus rangaistavan käyttäytymisen rajaamisesta mahdollisimman tarkkarajaisesti. Näin ollen perustelluin ratkaisu on säätää yleisesti rangaistavaksi kemiallisen aseen kiellon rikkomisen, biologisen aseen kiellon rikkomisen, vaarallisten aineiden kuljetusrikoksen ja liikenteen häirinnän yritys. Vaarallisten aineiden kuljetusrikoksen ja liikenteen häirinnän osalta yrityksen rangaistavuus koskisi kaikkia asianomaisissa säännöksissä tarkoitettuja kuljetus- ja liikennemuotoja. Koska vaarallisten aineiden kuljetusrikos on rangaistava myös törkeästä huolimattomuudesta tehtynä ja koska rikoslain 5 luvun 1 §:n 1 momentin perusteella rikoksen yrityksen rangaistavuus voidaan ulottaa vain tahallisiin rikoksiin, rangaistavaksi säädettäisiin vain tahallisen kuljetusrikoksen yritys. 

Artiklan 4 kohdan b alakohta edellyttää, että 1 artiklan 1–3 kohdan ja 4 kohdan a alakohdan mukaisten rikosten järjestäminen tai johtaminen on rangaistavaa. Tällaiset järjestämiseen tai johtamiseen liittyvät teot ovat rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaista yllytystä tai 6 §:n mukaista avunantoa. Rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaan yllytyksenä rangaistavaa on se, että tekijä taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen. Rikoslain 5 luvun 6 §:n mukaan myös avunannon rangaistavuus koskee tahallista rikosta tai sen rangaistavaa yritystä. Koska tässä alakohdassa viitatut kohdat koskevat tahallisia rikoksia ja niiden rangaistavia yrityksiä, Suomen lainsäädäntö täyttää tältä osin yleissopimuksen vaatimukset. 

Artiklan 4 kohdan c alakohta edellyttää, että osallistuminen rikoskumppanina artiklan 1–3 kohdan ja 4 kohdan a alakohdan mukaisiin rikoksiin on rangaistavaa. Rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaan, jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Koska 1 artiklan 1–3 kohdan mukaiset rikokset ovat tahallisia rikoksia, rikoslain säännös rikoskumppanuudesta kattaa ne. Mitä tulee viitattuun 1 artiklan 4 kohdan a alakohtaan, kutakin rikoksen yritykseen syyllistynyttä rangaistaan rikoksen yrityksestä rikoslain 5 luvun 6 §:n mukaan. Sitä voidaan pitää tämän alakohdan kannalta riittävänä, vaikka tässä yleissopimuksen alakohdassa rikoskumppanuus liitetäänkin erikoisella tavalla yritykseen. 

Artiklan 4 kohdan d alakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla se, että tekijä laittomasti ja tahallaan avustaa toista henkilöä välttelemään tutkintaa, syytettä tai rangaistusta tietäen, että henkilö on tehnyt 1 artiklan 1–3 kohdassa taikka 4 kohdan a–c alakohdassa tarkoitetun rikoksen taikka että henkilö on etsintäkuulutettu asetettavaksi rikossyytteeseen tai on tuomittu sellaisesta rikoksesta. 

Rikoslain 15 luvun 11 §:ssä säädetään rangaistavaksi rikoksentekijän suojeleminen. Pykälän 1 momentin mukaan mainittuun rikokseen syyllistyy se, joka saatuaan tietää rikoksen tehdyksi, edistämällä rikoksentekijän pakoa tai hävittämällä todisteita estää tai yrittää estää rikoksentekijän saattamista vastuuseen rikoksesta. Rikoslain 16 luvun 15 §:ssä säädetään rangaistavaksi vangin laiton vapauttaminen ja 16 §:ssä vangin karkaaminen. Rikoslain 5 luvun 6 §:n nojalla avunanto vangin karkaamiseen on rangaistavaa. 

Rikoslain 15 luvun 11 §:n 2 momentissa säädetään rikoksentekijän suojelemista koskevista rangaistavuuden rajauksista. Mainitun säännöksen mukaan 1 momentissa säädetty ei koske rikokseen osallista eikä 10 §:n 2 momentissa mainitussa suhteessa rikoksentekijään olevaa henkilöä, eikä rikosta, josta ei säädetä ankarampaa rangaistusta kuin kuusi kuukautta vankeutta. Viitatussa rikoslain 15 luvun 10 §:n 2 momentissa määritetään tietty rikoksentekijän lähipiiri (muiden ohessa aviopuoliso sekä sukulaiset ylenevässä ja alenevassa polvessa). 

Yleissopimuksen 21 artiklan 4 kohdan b alakohta mahdollistaa sen, että sopimuksen osapuoli antaa selityksen, jonka mukaan se soveltaa 1 artiklan 4 kohdan d alakohtaa ottaen huomioon vastuusta vapauttamista perhesuhteiden perusteella koskevat rikoslainsäädäntönsä periaatteet. Tällainen selitys Suomenkin on syytä antaa yleissopimukseen liittyessään. Selityksen antamismahdollisuus ei kuitenkaan koske rikoslain 15 luvun 11 §:n 2 momentin rangaistavuuden rajauksia, jotka liittyvät rikokseen osallisen asemaan ja rikoksesta säädettyyn rangaistukseen. Artiklatekstistä ei sinällään ole pääteltävissä, mahdollistaako se käytännössä rikokseen osallisen jättämisen rangaistusvastuun ulkopuolelle. Mainitun momentin säätämisen yhteydessä sellaista rangaistusvastuun rajausta on pidetty itsestään selvänä (hallituksen esitys eduskunnalle oikeudenkäyttöä, viranomaisia ja yleistä järjestystä vastaan kohdistuvia rikoksia sekä seksuaalirikoksia koskevien säännösten uudistamiseksi, HE 6/1997 vp, s. 46/I). Oletettavaa on, että tällainen näkökohta liittyy myös 1 artiklan 4 kohdan d alakohtaan, vaikka se ei artiklateksteistä suoraan ilmenekään. 

Yksi edellä käsitellyistä rikoksista on sellainen, että siitä ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin kuusi kuukautta vankeutta. Tämä rikos on rikoslain 23 luvun 11 a §:ssä rangaistavaksi säädetty liikenteen häirintä, jonka enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta. Kun ottaa huomioon yleissopimuksen 1 artiklan laajuuden rangaistavaksi säädettävien rikosten suhteen, yhtä rikosta koskeva poikkeama on varsin vähäinen. Saman voidaan olettaa koskevan poikkeaman käytännön merkitystä. Enimmäisrangaistuksen muuttamista ei voida pitää välttämättömänä eikä myöskään perusteltuna, kun rikoksen rangaistusasteikon tulee määräytyä kysymyksessä olevan rikoksen paheksuttavuutta ilmaisevan rangaistusarvon perusteella. 

1 artiklan 5 kohta 

Artiklan 5 kohta asettaa osapuolelle velvoitteen säätää teko rangaistavaksi riippumatta siitä, tehdäänkö 1 artiklan 1–3 kohdassa tarkoitettu rikos tai yritetäänkö se tehdä siten, että tahallisesti joko 

(a) sovitaan useamman henkilön kesken 1 artiklan 1–3 kohdassa tarkoitetun rikoksen tekemisestä, jolloin kansallisen lain sitä vaatiessa voidaan lisäksi edellyttää sitä, että yksi osallistujista tekee teon, jolla edistetään sopimuksen toteutumista, tai 

(b) myötävaikutetaan millä muulla tavalla tahansa 1 artiklan 1–3 kohdassa tarkoitetun rikoksen tekemistä yhteisen tarkoituksen puolesta toimivan ryhmän toimesta, ja sellaisen myötävaikuttamisen tulee joko (i) tapahtua tarkoituksella laajentaa ryhmän yleistä rikollista aktiviteettia tai tarkoitusta taikka (ii) tapahtua tietoisena ryhmän tarkoituksesta tehdä kyseinen rikos. 

Kohta on tulkittavissa niin, että on mahdollista valita joko 1 artiklan 5 kohdan a tai b alakohdan mukainen lähestymistapa ja lisäksi valittaessa 1 artiklan 5 kohdan b alakohdan mukainen lähestymistapa, on mahdollista valita vain toinen sen mukaisista edistämisteoista (i tai ii). 

Artiklan 5 kohdan a alakohdan mukainen teko on salahanke- tai valmistelutyyppinen rikos. Rikoslaissa ei ole yleistä salahankkeen rangaistavaksi säätävää säännöstä, mutta tiettyjä rikoksia koskevia vastaavia säännöksiä on (kuten rikoslain 32 luvun 8 § salahankkeesta törkeän rahanpesun tekemiseksi ja 45 luvun 24 § salahankkeesta vaarallisen sotilasrikoksen tekemiseksi). 

Mainittujen salahanketta koskevien ja artiklan 5 kohdan a alakohtaan soveltumattomien säännösten lisäksi on kuitenkin useita rikoksen valmistelua koskevia ja tässä yhteydessä merkityksellisiä rangaistussäännöksiä. Rikoslain 21 luvun 6 a §:ssä säädetään rangaistavaksi törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu. Mainitun säännöksen mukaan rangaistavaa on esimerkiksi se, että tekijä sopii toisen kanssa tai laatii suunnitelman kyseisen luvun 1–3 tai 6 §:ssä tarkoitetun rikoksen tekemistä varten. Viitatuissa pykälissä säädetään rangaistaviksi tappo, murha, surma ja törkeä pahoinpitely. Rikoslain 34 luvun 9 §:ssä rangaistavaksi säädetty yleisvaarallisen rikoksen valmistelu puolestaan kattaa pommeihin, räjähteisiin, vaarallisiin laitteisiin ja aineisiin sekä ydinräjähteisiin liittyviä tekoja, jotka voivat koskea muun muassa liikennetuhotyön ja törkeän tuhotyön valmistelua ja joissa valmistelutoimia voivat tehdä myös yhdessä yksituumaisesti toimivat henkilöt. 

Vaikka artiklan 5 kohdan a alakohdassa ei nimenomaisesti todeta, että yksituumaisesti toimivien on toimittava terroristisessa tarkoituksessa, kysymyksessä oleva yleissopimus on kuitenkin luonteeltaan terrorismin vastaiseksi sopimukseksi luonnehdittava ja sopimuksessa tarkoitetut teot usein terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä. Tämän vuoksi merkityksellinen on myös rikoslain 34 a luvun 2 §:ssä rangaistavaksi säädetty terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu. Se kattaa sopimisen luvun 1 §:n mukaisen terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen ja luvun 1 a §:n mukaisen terroristisessa tarkoituksessa tehdyn radiologista asetta koskevan rikoksen tekemisestä. Kun rikoksen tekemisestä sopineilla on terroristinen tarkoitus, rikoslain 34 a luvun 2 §:n perusteella valmistelun rangaistavuus ulottuu laajaan joukkoon 1–3 kohdassa tarkoitettuja rikoksia. Kun lisäksi otetaan huomioon muut edellä todetut valmistelukriminalisoinnit, on katsottavissa, että jo valmistelusäännökset riittävästi kattavat ne 5 kohdan a alakohdassa tarkoitetut rikokset, joiden tekemiseen ennalta sopiminen tyypillisesti liittyy. 

Artiklan 5 kohdan a alakohtaa koskien on kuitenkin vielä lisäksi huomattava, että sen mukaisen vaihtoehdon mukaisesti kansallisen lain sitä vaatiessa voidaan edellyttää, että yksi osallistujista tekee teon, jolla edistetään sopimuksen toteutumista. Kohta jättää avoimeksi ja sopimuksen osapuolen puolen harkintaan sen, mitä edistävällä teolla tässä yhteydessä tarkoitetaan. Rikoslain 5 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan teko on edennyt yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Lain esitöiden mukaan kysymys on siitä, että tekijä on ryhtynyt konkreettisiin toimiin rikoksen tunnusmerkistön toteuttamiseksi ja että täyttyminen on tosiasiallisesti mahdollista (rikosoikeuden yleisten oppien uudistamista koskeva HE, s. 136/I ja 137/I). Rikoksen yrityskynnyksen voi luonnehtia lain ja sen esitöiden perusteella olevan kohtuullisen matalalla. 

Edellä todetut seikat huomioon ottaen voidaan katsoa, että kansallisen sääntelyn perusteella on mahdollista edellyttää sitä, että ainakin yksi rikoksen tekemisestä sopineista henkilöistä on jo syyllistynyt rikoksen yritykseen, vaikka 1 artiklan 5 kohdan alku sulkee yrityksen edellyttämisen lähtökohtaisesti pois. Tällaisessa tilanteessa rikoksen tekemisestä sopineet, mutta yritystekoon osallistumattomat henkilöt voivat syyllistyä yllytykseen tai avunantoon (rikoslain 5 luvun 5 ja 6 §) sillä perustella, että yritykseen syyllistynyt on taivutettu siihen taikka että häntä on ennen rikosta neuvoin tai muilla tavoin autettu yrityksen tekemisessä. Nämä edellytykset eivät täyty kaikissa yrityksiin liittyvissä tapauksissa ja 1 artiklan 3 kohdan mukaisten tekojen yrityksen ei tarvitse olla rangaistava, mutta tämä yritykseen liittyvä sääntely täydentää sopimusvelvoitteen täyttämisessä valmistelurikoksia koskevaa sääntelyä. 

Yhteenvetona edellisestä voidaan todeta, että Suomen rikoslainsäädäntö riittävässä määrin täyttää 1 artiklan 5 kohdan a alakohdan vaatimukset, kun otetaan huomioon se, minkälaisten rikosten tekemiseen yhteiseen sopimiseen perustuvia valmistelutoimia yleensä tehdään, ja se, että sopimuksen alaan kuuluvissa rikoksissa tekijöillä on usein terroristinen tarkoitus. 

Artiklan 5 kohdan b alakohdan mukainen teko koskee rikollisryhmän toiminnassa tehtäviä rikoksia. Alakohdasta ei ilmene, kuinka monta henkilöä ryhmään tulee vähintään kuulua, joten sen voidaan katsoa kuuluvan osapuolen harkintaan. 

Rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä säädetään rangaistavaksi järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentissa määritetään se, että kyseiseen ryhmään tulee kuulua vähintään kolme henkilöä. Ensiksi mainitussa pykälässä säädetään rangaistavaksi laaja joukko järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa edistäviä tekoja (muiden ohessa perustaminen, varustaminen räjähteillä, koulutuksen antaminen ja varojen kerääminen toiminnan rahoittamiseksi). Rangaistavaa on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta se, että ryhmä toimii tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Rikoslain 17 luvun 1 a §:n mukaan rangaistavuus lisäksi edellyttää, että ryhmän tavoitteena oleva rikos tai sen rangaistava yritys tehdään. 

Rikoslain 17 luvun 1 a § ei täytä 1 artiklan 5 kohdan b alakohdan kriminalisointivelvoitteita kummankaan alakohdan mukaisen vaihtoehdon osalta. Useat 1 artiklan 1–3 kohdan mukaisista rikoksista ovat sellaisia, että niistä ei ole säädetty vähintään neljän vuoden enimmäisvankeusrangaistusta. Tällaisia rikoksia ovat pahoinpitely, vaarallisten aineiden kuljetusrikos, liikenteen häirintä, laiton uhkaus ja perätön vaarailmoitus. Lisäksi alakohdasta poiketen rikoslain 17 luvun 1 a §:n mukaisen teon rangaistavuus lisäksi edellyttää, että ryhmän toiminnassa tehdään rikos tai sen rangaistava yritys. 

Myötävaikuttaminen rikoksen tekemiseen on katsottavissa 1 artiklan 5 kohdan b alakohdan ii alakohdan mukaisesti myös sellaiseksi toisen tekemän rikoksen edistämiseksi, että siihen voidaan soveltaa rikoslain 5 luvun 6 §:n säännöstä avunannosta. Avunanto voi liittyä niin ryhmän toiminnassa tehtäviin kuin yksittäisen henkilön tekemiin rikoksiin. Koska avunannonkin rangaistavuus kuitenkin edellyttää, että edistettävä rikos tai sen rangaistava yritys tehdään, avunantoa koskeva säännöskään ei ole sovellettavissa 1 artiklan 5 kohdan b alakohdassa tarkoitettuihin tilanteisiin. 

Artiklan 5 kohdan b alakohtaan liittyen on ajateltavissa, että rikollisryhmän toimintaan osallistumisen osalta rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentissa säädettyä rikospiiriä laajennetaan, vaikka sääntelyn selvä lähtökohta on, että rikollisryhmän toiminnan tulee tähdätä vain vakavien rikosten tekemiseen. Periaatteellisesti erittäin merkittävä ratkaisu kuitenkin olisi se, että yleisesti tai edes tiettyjen rikosten osalta luovuttaisiin siitä rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä säädetystä rangaistavuuden edellytyksestä, että rikollisryhmän toiminnassa täytyy myös tehdä ryhmän toiminnan tavoitteena oleva rikos tai sen rangaistava yritys. Kun järjestäytyneen rikollisryhmän toiminta säädettiin rangaistavaksi, Suomen rikosoikeuden yleisten periaatteiden vastaisena pidettiin sitä, että osallistuminen rikollisjärjestön toimintaan olisi rangaistavaa silloinkin, kun päätekoa ei tehdä (hallituksen esitys eduskunnalle rikollisjärjestön toimintaan osallistumisen säätämisestä rangaistavaksi, HE 183/1999 vp). Tuolloisen hallituksen esityksen käsittelyvaiheessa katsottiin, että rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta johdetun rikossäännösten täsmällisyysvaatimuksen kannalta merkityksellinen on muun ohessa vaatimus siitä, että päätekona oleva rikos tehdään (PeVL 10/2000 vp ja HaVL 18/2000 vp). Avunannon rangaistavuuden edellytykset puolestaan koskettavat Suomen rikosoikeuden ydintä, minkä vuoksi joidenkin rikosten osalta sitä koskevien erityissäännösten valmistelemiseen on suhtauduttava erittäin varauksellisesti ja sitä koskevan yleisen säännöksen (rikoslain 5 luvun 6 §) muuttamiseen kielteisesti. 

Rikollisryhmän toimintaan liittyvissä 1 artiklan 5 kohdan b alakohdan mukaisissa teoissa voi joissakin tilanteissa olla kysymys rikoslain 34 a luvun 4 §:ssä tarkoitetusta terroristiryhmän toiminnan edistämisestä, jos tarkoituksena on edistää terroristiryhmän mainitun luvun 1, 1 a tai 2 §:ssä tarkoitettua toimintaa. Tämä edellyttää edistettävän rikoksen terroristista tarkoitusta, jonka useilla sopimuksen mukaisilla teoilla voi sinänsä olettaa olevan. Tämä sääntely ei kuitenkaan yksinään samassa määrin kata sopimusvelvoitetta kuin edellä 1 artiklan 5 kohdan a alakohdan yhteydessä selostettu sääntely. Näin ollen 1 artiklan 5 kohdan täytäntöönpanon voi katsoa perustuvan nimenomaan viimeksi mainitun kohdan mukaiseen vaihtoehtoon ja sillä tavoin, että lainsäädäntömuutoksia ei tässä yhteydessä tarvitse tehdä. 

2 artikla. Artiklassa määritellään Pekingin yleissopimuksessa käytettävät ilmaisut. Ensiksi määritellään ilma-aluksen lennolla olon ja liikenteessä olo (2 artiklan a ja b alakohta). Ilma-aluksen katsotaan olevan lennolla siitä hetkestä lähtien, jolloin ilma-alukseen nousemisen jälkeen kaikki ilma-aluksen ulko-ovet suljetaan, siihen saakka, kun jokin näistä ovista avataan ilma-aluksesta poistumista varten. Pakkolaskutapauksessa lennon katsotaan jatkuvan siihen saakka, kun toimivaltaiset viranomaiset ottavat vastatakseen ilma-aluksesta sekä siinä olevista henkilöistä ja omaisuudesta. Määritelmä vastaa Montrealin yleissopimuksen mukaista määritelmää. Liikenteessä ilma-aluksen katsotaan olevan siitä hetkestä lähtien, jolloin kenttähenkilöstö tai miehistö alkaa valmistella sitä tiettyä lentoa varten, siihen saakka, kun kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut sen mistä tahansa laskusta. Joka tapauksessa liikenteessäoloajaksi katsotaan koko se ajanjakso, jonka kuluessa ilma-alus on artiklan a alakohdan määritelmän mukaan lennolla. Myös tämä määritelmä vastaa Montrealin yleissopimuksen mukaista määritelmää, vaikka Montrealin yleissopimuksen suomennoksessa puhutaankin liikenteessäolon sijaan käytössäolosta. 2 artiklan c alakohdan mukaisesti lennonvarmistuslaitteita ovat ilma-aluksen navigoinnin kannalta välttämättömät signaalit, data, tiedot tai järjestelmät. 

Ilmailulaissa ei ole lennon määritelmää. Pekingin yleissopimus ei myöskään velvoita säätämään lennon määritelmää kansalliseen lakiin, joten lainsäädäntömuutoksia ei tämän osalta vaadita. Jäljempänä Montrealin pöytäkirjan II artiklan kohdalla käsitellään lennon määritelmää tarkemmin, sillä määritelmä on erityisen merkityksellinen matkustajien velvollisuuksia ja häirikkökäyttäytymistä koskien. 

Artiklan d–g alakohdat sisältävät erinäisiä vaarallisten aineiden määritelmiä. Myrkyllinen kemikaali on kemikaali, jonka kemiallinen vaikutus elintoimintoihin voi aiheuttaa kuoleman, tilapäisen toimintakyvyttömyyden tai pysyvää vahinkoa ihmisille tai eläimille. Myrkyllisiä kemikaaleja ovat kaikki mainitunlaiset kemikaalit riippumatta niiden alkuperästä tai tuotantomenetelmästä ja riippumatta siitä, tuotetaanko niitä laitoksissa, ammuksissa tai muutoin. Radioaktiivinen aine tarkoittaa ydinaineita ja muita radioaktiivisia aineita, jotka sisältävät itsestään hajoavia nuklideja (prosessi, johon liittyy yhden- tai useamman tyyppistä ionisoivaa säteilyä, kuten alfa-, beeta-, neutroni- ja gammasäteilyä) ja jotka voivat radiologisten tai halkeamisominaisuuksiensa vuoksi aiheuttaa kuoleman, vakavan ruumiinvamman tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle tai ympäristölle. Ydinaine on plutoniumia, lukuun ottamatta plutoniumia, jonka isotoopin plutonium-238-pitoisuus on suurempi kuin 80 prosenttia; uraani-233:a; isotoopilla 235 tai 233 rikastettua uraania; luonnossa esiintyvää isotooppien seosta sisältävää uraania muutoin kuin malmina tai malmijätteenä; tai yhtä tai useampaa edellä mainittua materiaalia sisältävää ainetta. ''Isotoopilla 235 tai 233 rikastetulla uraanilla” tarkoitetaan uraania, joka sisältää isotooppia 235 tai 233 tai molempia siinä määrin, että näiden isotooppien ylimääräsumman suhde isotooppiin 238 on suurempi kuin isotoopin 235 suhde isotooppiin 238 luonnossa. 

Artiklan h alakohdassa määritellään sopimuksessa käytetty ilmaisu ”biologiset, kemialliset tai ydinaseet”. Se tarkoittaa ensinnäkin biologisia aseita, joita ovat 2 artiklan h alakohdan a alakohdan i alakohdassa mainitut mikrobi- tai muut biologiset agenssit tai mitä alkuperää tahansa olevat tai millä menetelmällä tahansa tuotetut toksiinit, joita ei niiden lajin ja määrän perusteella ole perusteltua käyttää ennaltaehkäiseviin, suojaaviin tai muihin rauhanomaisiin tarkoituksiin; tai 2 artiklan h alakohdan a alakohdan ii alakohdan mukaisesti agenssien tai toksiinien levittämiseen tarkoitetut aseet, laitteet tai välineet, joiden tarkoituksena on käyttää näitä agensseja tai toksiineja vihamielisiin tarkoituksiin tai aseelliseen selkkaukseen. Agenssi tarkoittaa lääketieteessä vaikuttavaa voimaa, ainetta tai periaatetta. Sopimusten yhteydessä sopivin synonyymi lienee useimmiten aine. 

Artiklan h alakohdan b alakohdassa määritellään kemialliset aseet, joita ovat yhdessä tai erikseen myrkylliset kemikaalit ja niiden lähtöaineet, paitsi silloin, kun ne on tarkoitettu: A) teollisuuden, maatalouden, tutkimuksen, lääketieteen tai lääkinnän käyttöön tai muuhun rauhanomaiseen tarkoitukseen; tai B) suojaamistarkoituksiin eli tarkoituksiin, jotka liittyvät välittömästi suojaamiseen myrkyllisiltä kemikaaleilta ja kemiallisilta aseilta; C) sotilaallisiin tarkoituksiin, jotka eivät liity kemiallisten aseiden käyttöön eivätkä johdu kemikaalien myrkyllisten ominaisuuksien käytöstä sodankäyntimenetelmänä; tai D) lainvalvontaan, mukaan lukien tarkoitus hillitä mellakoita kotimaassa, edellyttäen, että ne vastaavat tyypiltään ja määrältään näitä tarkoituksia (2 artiklan h alakohdan b alakohdan i alakohta). Kemiallisia aseita ovat myös ammukset ja laitteet, jotka on nimenomaisesti suunniteltu aiheuttamaan kuoleman tai muuta vahinkoa niiden i alakohdassa tarkoitettujen myrkyllisten kemikaalien myrkyllisten ominaisuuksien avulla, jotka vapautuisivat ympäristöön näitä ammuksia ja laitteita käytettäessä (2 artiklan h alakohdan b alakohdan ii alakohta) sekä välineet, jotka on nimenomaisesti suunniteltu käytettäviksi välittömästi ii alakohdassa tarkoitettujen ammusten ja laitteiden käytön yhteydessä (2 artiklan h alakohdan b alakohdan iii alakohta). Biologisia, kemiallisia tai ydinaseita ovat myös artiklan h alakohdan c alakohdan mukaisesti ydinaineet ja muut ydinräjähteet. 

Artiklan i alakohdan mukaan lähtöaineella tarkoitetaan kemiallista reaktanttia, joka osallistuu johonkin myrkyllisen kemikaalin valmistuksen vaiheeseen tuotantomenetelmästä riippumatta. Tämä käsittää kahdesta tai useammasta komponentista koostuvan kemiallisen järjestelmän avainkomponentit. Artiklan j alakohdan mukaisesti käsitteitä raaka-aine ja halkeamiskelpoinen aine käytetään samassa merkityksessä kuin New Yorkissa 26.10.1956 tehdyssä Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) perussäännössä. IAEA:n perussääntö on tullut Suomen osalta voimaan vuonna 1958 (SopS 2/1958). Sen 20 artiklan 3 kohdan mukaan "raaka-aine" tarkoittaa uraania, joka sisältää isotooppeja luonnossa esiintyvässä suhteessa; uraania, jonka isotooppi 235 sisältöä on vähennetty; toriumia; mitä tahansa edellä olevaa ainetta metallin, lejeeringin, kemiallisen yhdistyksen tai tiivisteen muodossa; jokaista ainetta, joka sisältää yhtä tai useampaa edellä olevista aineista sellaisina määrinä kuin hallintoneuvosto aika ajoittain määrää; sekä sellaista muuta ainetta kuin hallintoneuvosto aika ajoittain määrää. Lisäksi sen 20 artiklan 1 kohdan mukaan ”halkeamiskelpoinen aine” tarkoittaa plutonium 239:ää, uraani 233:aa; isotoopeissa 235 tai 233 rikastettua uraania; ainetta, joka sisältää yhtä tai useampaa edellä olevista isotoopeista, sekä muuta sellaista halkeamiskelpoista ainetta, jonka Kansainvälisen atomienergiajärjestön hallintoneuvosto aika ajoittain määrää; käsite ”halkeamiskelpoinen aine” ei kuitenkaan sovellu raaka-aineisiin. 

3 artikla. Artikla velvoittaa sopimuksen osapuolen säätämään 1 artiklassa tarkoitetuista rikoksista ankarat rangaistukset. 

Edellä 1 artiklan yhteydessä käsiteltyjen rikosten rangaistusasteikot ovat Suomessa seuraavat: 

– liikennetuhotyö (rikoslain 34 luvun 2 §; vankeutta neljä kuukautta – neljä vuotta), 

– törkeä tuhotyö (rikoslain 34 luvun 3 §; vankeutta kaksi vuotta – kymmenen vuotta), 

– kaappaus (rikoslain 34 luvun 11 §; vankeutta kaksi vuotta – kymmenen vuotta), 

– tappo (rikoslain 21 luvun 1 §; vankeutta kahdeksan vuotta – kaksitoista vuotta), 

– murha (rikoslain 21 luvun 2 §; elinkautinen vankeusrangaistus), 

– pahoinpitely (rikoslain 21 luvun 5 §; sakko – kaksi vuotta vankeutta), 

– törkeä pahoinpitely (rikoslain 21 luvun 6 §; vankeutta yksi vuosi – kymmenen vuotta), 

– törkeä vahingonteko (rikoslain 35 luvun 2 §; vankeutta neljä kuukautta – neljä vuotta), 

– kemiallisen aseen kiellon rikkominen (rikoslain 11 luvun 8 §; vankeutta neljä kuukautta – kuusi vuotta), 

– biologisen aseen kiellon rikkominen (rikoslain 11 luvun 9 §; vankeutta neljä kuukautta – kuusi vuotta), 

– ydinräjähderikos (rikoslain 34 luvun 6 §; vankeutta kaksi vuotta – kymmenen vuotta), 

– terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset (rikoslain 34 a luvun 1 §, lievin rangaistusasteikko vankeutta neljä kuukautta – kolme vuotta), 

– terroristisessa tarkoituksessa tehty radiologista asetta koskeva rikos (rikoslain 34 a luvun 1 a §; vankeutta neljä kuukautta – kahdeksan vuotta), 

– vaarallisten aineiden kuljetusrikos (rikoslain 44 luvun 13 §; sakko – kaksi vuotta vankeutta), 

– liikenteen häirintä (rikoslain 23 luvun 11 a §; sakko – kuusi kuukautta vankeutta), 

– laiton uhkaus (rikoslain 25 luvun 7 §; sakko – kaksi vuotta vankeutta), 

– perätön vaarailmoitus (rikoslain 34 luvun 10 §; sakko – yksi vuosi vankeutta), 

– rikoksentekijän suojeleminen (rikoslain 15 luvun 11 §; sakko – yksi vuosi vankeutta), 

– vangin laiton vapauttaminen (rikoslain 16 luvun 15 §; sakko – kaksi vuotta vankeutta), 

– törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu (rikoslain 21 luvun 6 a §; vankeutta neljätoista vuorokautta – neljä vuotta), 

– yleisvaarallisen rikoksen valmistelu (rikoslain 34 luvun 9 §; sakko – kaksi vuotta vankeutta) ja 

– terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu (rikoslain 34 a luvun 2 §; sakko – kolme vuotta vankeutta). 

Rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaan rikoskumppaneita rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Saman luvun 5 §:n mukaan yllyttäjä tuomitaan kuten tekijä. Rikoslain 6 luvun 8 §:n mukaan avunannosta ja yrityksestä rangaistaan lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti, jolloin saadaan tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärä. Muuten rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset ohjaavat sitä, minkälaiseksi rangaistus rikoksesta säädettyjen rangaistusasteikkojen puitteissa muodostuu konkreettisessa tapauksessa. Yleisluonteisuudessaan 3 artikla jättää joustonvaraa. Edellä todetusta ilmenee, että kysymyksessä olevista rikoksista on rikoslaissa säädetty niiden yleistä vakavuutta eli vaarallisuutta ja vahingollisuutta vastaavat rangaistusasteikot, jotka kaikkien yleissopimuksen mukaisten rikosten osalta mahdollistavat myös vankeusrangaistuksen määräämisen. Suomen lainsäädännön voidaan katsoa täyttävän artiklan asettaman vaatimuksen. 

4 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuksen osapuoli voi kansallisten oikeusperiaatteidensa mukaisesti tehdä tarvittavat toimenpiteet, jotta sen alueella oleva tai sen lainsäädännön mukaisesti perustettu oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen, kun tämän oikeushenkilön johtamisesta tai valvonnasta vastaava henkilö on kyseisessä ominaisuudessa syyllistynyt 1 artiklassa tarkoitettuun rikokseen. Vastuu voi olla rikosoikeudellista, siviilioikeudellista tai hallinnollista. 

Kohta ei siis edellytä oikeushenkilön vastuun perustamista eikä näin ollen edellytä lainsäädännön muuttamista tai muitakaan toimenpiteitä yleissopimukseen liittymisen yhteydessä. 

Kohdan mukaista siviilioikeudellista vastuuta on vahingonkorvausvastuu. Suomessa oikeushenkilö voi vahingonkorvauslain (412/1974) säännösten mukaisesti joutua vahingonkorvausvastuuseen sen toiminnassa rikoksella aiheutetusta vahingosta. 

Useisiin 1 artiklan mukaisin rikoksiin liittyy Suomessa myös oikeushenkilön rangaistusvastuu. Rikoslain 9 luvun 1 §:n mukaan sellainen vastuu tulee kysymykseen, jos se on rikoslaissa säädetty rikoksen seuraamukseksi. Mainitun artiklan mukaisista rikoksista oikeushenkilön rangaistusvastuu koskee seuraavia: laiton uhkaus tietyin rikoslain 25 luvun 10 §:n 2 momentissa säädetyin lisäedellytyksin, ydinräjähderikos, rikoslain 34 luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitettu yleisvaarallisen rikoksen valmistelu, terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset, terroristisessa tarkoituksessa tehty radiologista asetta koskeva rikos ja terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu. 

Siten ei katsota olevan tarvetta laajentaa oikeushenkilön rikosoikeudellista tai muutakaan vastuuta siitä, mikä se Suomessa edellä todetun mukaisesti tällä hetkellä on. 

Artiklan 2 kohdan mukaan oikeushenkilön vastuu ja sen toiminnassa rikokseen syyllistyneen rikosoikeudellinen vastuu ovat erillisiä. Tämä, kuten seuraavakin kohta, koskee tilanteita, joissa sopimuksen osapuoli on 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti omaksunut oikeushenkilön vastuun. 

Suomen rikoslainsäädännössä ei nimenomaisesti säädetä oikeushenkilön ja rikokseen syyllistyneen luonnollisen henkilön erillisestä rikosoikeudellisesta vastuusta. Vastuiden erillisyys on selvää ilman nimenomaista säännöstäkin, mikä koskee rikosoikeudellisen vastuun lisäksi myös vahingonkorvausvastuuta. Lisäksi vastuun erillisyys ilmenee välillisesti eräistä säännöksistä. Rikoslain 5 luvun 8 §:ssä säädetään eräiden henkilöiden tuomitsemisesta rangaistukseen oikeushenkilön toiminnassa tehdystä rikoksesta siitä huolimatta, etteivät he täytä rikoksen tunnusmerkistössä tekijälle asetettuja erityisehtoja, jos oikeushenkilö täyttää nuo ehdot. Oikeushenkilön ja sen toiminnassa rikokseen syyllistyneiden rangaistusvastuun erillisyyttä osoittaa myös rikoslain 9 luvun 2 §:n 2 momentti, jonka mukaan yhteisösakkoon tuomitaan, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen. Tämäkään kohta ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

Artiklan 3 kohdan mukaan niissä tilanteissa, joissa osapuolen tarpeellisten toimenpiteiden johdosta oikeushenkilön vastuu on otettu käyttöön 1 kohdan mukaisesti, täytyy varmistaa, että sovellettavana olevat rikosoikeudelliset, siviilioikeudelliset tai hallinnolliset sanktiot ovat tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia. Seuraamukset voivat olla myös rahallisia. 

Rikoslain 9 luvun 5 §:n mukaan alin yhteisösakon määrä on 850 ja ylin 850 000 euroa. Luvun 6 §:ssä säädettyjen yhteisösakon mittaamisperusteiden mukaan sakon määrään konkreettisessa tapauksessa vaikuttavat moninaiset seikat, muiden ohessa tehdyn rikoksen laji ja vakavuus. Siviilioikeudellinen vastuu on edellä käsiteltyä vahingonkorvauslain mukaista vahingonkorvausvastuuta. Myöskään 3 kohta ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

5 artikla. Artiklan 1 kohdassa rajataan yleissopimuksen soveltamisalaa siten, että yleissopimusta ei sovelleta ilma-aluksiin, jotka ovat sotilas-, tulli- tai poliisikäytössä. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

Artiklan 2 kohdan mukaan niissä tapauksissa, joita tarkoitetaan 1 artiklan 1 kohdan a, b, c, e, f, g, h ja i alakohdassa, riippumatta siitä, onko ilma-alus kansainvälisellä vai kotimaan lennolla, yleissopimusta sovelletaan vain, jos: a) ilma-aluksen tosiasiallinen tai tarkoitettu ilmaannousu- tai laskupaikka on sanotun ilma-aluksen rekisteröintivaltion alueen ulkopuolella; tai b) rikos on tehty muun valtion kuin sanotun ilma-aluksen rekisteröintivaltion alueella. Mainitut 1 artiklan 1 kohdan mukaiset soveltamistilanteet käsittävät kaikki 1 artiklan 1 kohdan mukaiset rikokset, lukuun ottamatta sen d alakohtaa, jonka mukaan henkilö syyllistyy rikokseen, jos hän laittomasti ja tahallaan tuhoaa tai vahingoittaa lennonvarmistuslaitteita taikka häiritsee niiden toimintaa, jos tällainen teko on omiaan vaarantamaan lennolla olevien ilma-alusten turvallisuuden. 

Artiklan 3 kohdan mukaan yleissopimusta sovelletaan 1 artiklan 1 kohdan a, b, c, e, f, g, h ja i alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa myös silloin, kun rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty tavataan muun valtion kuin ilma-aluksen rekisteröintivaltion alueella. Jälleen 1 artiklan 1 kohdan d alakohta on rajattu pois. 

Artiklan 4 kohdan mukaan jäljempänä 15 artiklassa tarkoitettujen osapuolten osalta ja 1 artiklan 1 kohdan a, b, c, e, f, g, h ja i alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa yleissopimusta ei sovelleta, jos tämän artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetut paikat sijaitsevat saman valtion alueella, kun tämä valtio on yksi 15 artiklassa tarkoitetuista valtioista, jollei rikosta ole tehty tai rikoksentekijää tai rikoksesta epäiltyä tavata muun kuin sanotun valtion alueella. 

Artiklan 5 kohdassa määrätään, että yleissopimusta sovelletaan 1 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa vain, jos lennonvarmistuslaitteita käytetään kansainvälisessä ilmaliikenteessä. 

Artiklan 6 kohdan mukaan sen 2, 3, 4 ja 5 kohdan määräyksiä sovelletaan myös 1 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa, esimerkiksi rikoksen yrityksen (1 artiklan 4 kohdan a alakohta), rikoksen järjestämisen tai johtamisen (1 artiklan 4 kohdan b alakohta), rikokseen osallistumisen (1 artiklan 4 kohdan c alakohta) taikka epäillyn tekijän avustamisen (1 artiklan 4 kohdan d alakohta) yhteydessä. 

6 artikla. Artiklassa määritellään sopimuksen suhde muuhun kansainväliseen oikeuteen. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. Artiklan 1 kohdan mukaan yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta muihin oikeuksiin, velvoitteisiin ja vastuisiin, joita valtioilla ja yksityishenkilöillä on kansainvälisen oikeuden perusteella, erityisesti Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan (SopS 1/1956), kansainvälisen siviili-ilmailun yleissopimuksen ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden päämäärien ja periaatteiden perusteella. Rajaus korostaa yleissopimuksen rikosoikeudellista luonnetta. 

Artiklan 2 kohdan alkuosan mukaan yleissopimus ei koske kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sääntelemää asevoimien toimintaa aseellisen selkkauksen aikana näiden käsitteiden humanitaarisen oikeuden mukaisessa merkityksessä. Ensimmäinen viittaus humanitaariseen oikeuteen on tarpeellinen, jotta yleissopimuksen tarkoittamat teot eivät missään olosuhteissa jäisi rankaisematta. Säännöksen muotoilu takaa sen, ettei yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jää rikoksia, jotka on tehty aseellisen konfliktin aikana mutta joihin humanitaarisen oikeuden säännöt eivät sovellu. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi siksi, että kyseisillä teoilla ei ole yhteyttä konfliktiin. Mahdollisia määritelmäerimielisyyksiä varten artiklassa todetaan, että käsitteille ”asevoimien toiminta” ja ”aseellinen selkkaus” on annettava niille humanitaarisessa oikeudessa vakiintuneet merkitykset. 

Saman kohdan mukaan yleissopimus ei koske myöskään valtion asevoimien toimintaa niiden hoitaessa virallisia tehtäviään, siltä osin kuin sitä sääntelevät muut kansainvälisen oikeuden määräykset. Virallisia tehtäviä koskeva rajaus sulkee yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle valtion asevoimien toiminnan myös muuten kuin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tunnustaman aseellisen selkkauksen oloissa edellyttäen, että se tällöin kuuluu muun kansainvälisen oikeuden sääntelyn piiriin. 

Artiklan 3 kohdan mukaisesti edellä olevan kohdan määräysten ei saa tulkita sallivan tai laillistavan muutoin laittomia tekoja tai estävän syytteiden nostamisen muiden lakien nojalla. 

7 artikla. Artiklan mukaan yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta niihin oikeuksiin, velvoitteisiin ja vastuisiin, joita määrätään Lontoossa, Moskovassa ja Washingtonissa 1.7.1968 allekirjoitetussa sopimuksessa ydinaseiden leviämisen estämisestä (ydinsulkusopimus), Lontoossa, Moskovassa ja Washingtonissa 10.4.1972 allekirjoitetussa yleissopimuksessa bakteriologisten (biologisten) ja toksiiniaseiden kehittämisen, tuottamisen ja varastoimisen kieltämiseksi ja niiden hävittämiseksi (jäljempänä biologisten aseiden kieltosopimus, SopS 14 ja 15/1975) tai Pariisissa 13.1.1993 allekirjoitetussa kemiallisten aseiden kehittämisen, tuotannon, varastoinnin ja käytön kieltämistä sekä niiden hävittämistä koskevassa yleissopimuksessa (jäljempänä kemiallisten aseiden kieltosopimus, SopS 18 ja 19/1997) näiden sopimusten osapuolille. 

Suomi on osapuolena kaikissa kolmessa edellä mainitussa sopimuksessa: ydinsulkusopimuksessa, biologisten aseiden kieltosopimuksessa ja kemiallisten aseiden kieltosopimuksessa. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

8 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan jokainen osapuoli ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen tuomiovaltansa 1 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin seuraavissa tapauksissa: 

a) kun rikos on tehty kyseisen valtion alueella; 

b) kun rikos on kohdistunut kyseisessä valtiossa rekisteröityyn ilma-alukseen tai tehty tällaisessa ilma-aluksessa; 

c) kun ilma-alus, jossa rikos on tehty, laskeutuu kyseisen valtion alueelle rikoksesta epäillyn ollessa yhä ilma-aluksessa; 

d) kun ilma-alus, jota kohtaan tai jossa rikos on tehty, on vuokrattu ilman miehistöä vuokralleottajalle, jolla on kyseisessä valtiossa päätoimipaikka tai sen puuttuessa pysyvä asuinpaikka; 

e) kun rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen. 

Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta säädetään rikoslain 1 luvussa. Artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaisesti säädetään luvun 1 §:n 1 momentissa, että Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia. 

Artiklan 1 kohdan b alakohdan kannalta merkityksellinen on ensinnäkin rikoslain 1 luvun 2 §. Sen 1 momentin mukaan suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia, jos rikos on tehty 1) aluksen ollessa aavalla merellä tai millekään valtiolle kuulumattomalla alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella taikka 2) aluksen ollessa vieraan valtion alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella ja rikoksen on tehnyt aluksen päällikkö tai sen miehistön jäsen taikka sen matkustaja tai matkalla muutoin oleva henkilö. Pykälän 2 momentin mukaan Suomen lakia sovelletaan myös suomalaisen aluksen tai ilma-aluksen päällikön tai sen miehistön jäsenen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen, jos tekijä teollaan on rikkonut hänelle aluksen päällikkönä tai miehistön jäsenenä lain mukaan kuuluvaa erityistä velvollisuutta. 

Kuten rikoslain 1 luvun 2 §:stä ilmenee, kaikki suomalaisessa ilma-aluksessa tehdyt rikokset eivät kuulu Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan. Ulkopuolelle jäävät esimerkiksi rikokset, jotka toisen valtion alueella sijaitsevalla lentokentällä on ilma-aluksessa tehnyt lentokenttähenkilökuntaan kuuluva henkilö. Käytännössä pykälästä aiheutuvat Suomen rikosoikeuden soveltamisalan rajoitukset ovat erittäin vähämerkityksisiä. Näin on todettu useiden kansainvälisten velvoitteiden kansallisen voimaansaattamisen yhteydessä. Tältä osin voi viitata esimerkiksi siihen, mitä on todettu kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen YK:n yleissopimuksen eli niin sanotun Palermon sopimuksen hyväksymisen (hallituksen esitys eduskunnalle kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen hyväksymisestä ja laiksi sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta sekä laiksi rikoslain 17 luvun 1 a §:n muuttamisesta, HE 32/2003 vp, s. 24/II; SopS 18–20/2004) sekä ihmiskauppa-, paritus- ja lapsipornografiaa (hallituksen esitys eduskunnalle laiksi rikoslain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, HE 34/2004 vp, s. 69/II ja s. 70/I) ja muita lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevien säännösten muuttamisen (hallituksen esitys eduskunnalle lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen hyväksymiseksi ja siihen liittyviksi laeiksi, HE 282/2010 vp, s. 64/I; SopS 87 ja 88/2011) yhteydessä. Tämän linjauksen mukaisesti rikoslain 1 luvun 2 §:n muuttaminen ei ole tässäkään välttämätöntä sikäli kuin kysymys on suomalaisessa ilma-aluksessa tehdystä rikoksesta. 

Rikoslain 1 luvun 2 §:n voidaan katsoa samalla koskevan suomalaista ilma-alusta vastaan tehtyä rikosta, jos sellainen rikos on tehty ilma-aluksessa. Osa 1 artiklan ilma-alukseen liittyvistä rikoksista on sellaisia, että ne samalla tehdään ilma-aluksessa ja ne kohdistuvat ilma-alukseen. Tämä ei koske kuitenkaan kaikkia rikoksia. Rikoslain 1 luvun 5 §:ssä säädetään suomalaiseen kohdistuneesta rikoksesta. Mainitun säännöksen mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, joka on kohdistunut Suomen kansalaiseen, suomalaiseen yhteisöön, säätiöön tai muuhun oikeushenkilöön taikka Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen sovelletaan Suomen lakia, jos teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Ilma-alukseen kohdistunut rikos voi säännöksessä tarkoitetulla tavalla samalla kohdistua suomalaiseen. Yli kuuden kuukauden enimmäisrangaistusta koskeva vaatimus ei ole ongelmallinen, koska ainoa rajan alle jäävä rikos on liikenteen häirintä, joka ei tämän yleissopimuksen yhteydessä 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan perusteella koske suoraan ilma-alusta vastaan tehtyä rikosta. 

On sinällään huomattava, että rikoslain 1 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan Suomen lain soveltaminen voidaan perustaa luvun 5 §:ään vain, jos rikos on myös tekopaikan mukaan rangaistava. Koska kysymys on sellaisista rikoksista, jotka vastaavat tämän yleissopimuksen lisäksi myös useisiin muihin laajasti ratifioituihin kansainvälisiin sopimuksiin sisältyviä kriminalisointivelvoitteita, useat näistä rikoksista on laajasti kansainvälisesti säädetty rangaistaviksi. Mainituilla perusteilla on katsottavissa, että suomalaista ilma-alusta vastaan tehtyjä rikoksia koskevat Suomen rikosoikeuden soveltamisalan mahdolliset rajoitukset ovat käytännössä vähämerkityksisiä, eikä tämänkään toimivaltaperusteen vuoksi ole välttämätöntä lainsäädännön muutostarvetta. 

Mitä tulee 8 artiklan 1 kohdan c ja d alakohtaan, laskeutumisvaltiota ja operaattorivaltiota koskevat toimivaltaperusteet edellyttävät rikoslain 1 luvun säännösten muuttamista. Muutoksen toteuttamisen vaihtoehdot ovat rikoslain 1 luvun 2 §:n muuttaminen tai kysymyksessä olevien rikosten säätäminen rikoslain 1 luvun 7 §:ssä tai sen soveltamisesta annetussa asetuksessa (627/1996) kansainvälisiksi rikoksiksi. Kansainvälisiksi rikoksiksi säätäminen tarkoittaisi sitä, että yleissopimuksen mukaiset rikokset kuuluisivat Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan riippumatta niiden tekijästä, tekopaikasta, tekijän olinpaikasta tai tekopaikan lainsäädännöstä. 

Periaatteessa vaihtoehtona on muuttaa rikoslain 1 luvun 2 §:ää niin, että laskeutumisvaltioon tai operaattorivaltioon perustuva toimivalta koskisi vain yleissopimuksen mukaisia rikoksia. Rikoslain 1 luvun yleisiin toimivaltaperusteita koskeviin säännöksiin ei ole kuitenkaan tapana tehdä tiettyjä rikoksia koskevia poikkeussäännöksiä lukuun ottamatta luvun 11 §:ssä olevaa sääntelyä kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta. Lisäksi on otettava huomioon se, että myös jäljempänä tarkemmin kuvatussa Pekingin pöytäkirjan VII artiklassa on vastaava säännös. Myös Montrealin pöytäkirjan IV artiklalla korvattavan Tokion yleissopimuksen 3 artiklan uusi 2 a kohta velvoittaa tietyin edellytyksin ottamaan käyttöön nämä uudet toimivaltaperusteet ja pöytäkirjalla muutettava yleissopimus 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaisesti koskee rikoslain vastaisia rikoksia. Erityisesti viimeksi todettu puoltaa päätymistä sellaiseen ratkaisuun, että laskeutumisvaltiota ja operaattorivaltiota koskevia toimivaltaperusteita ei rajata vain yleissopimuksen mukaisia rikoksia koskeviksi, vaan rikoslain 1 luvun säännöksissä omaksutun linjauksen mukaisesti muutos tulee koskemaan kaikkia rikoksia. 

On myös huomattava, että uusien toimivaltaperusteiden ulottamisella kaikkiin ilma-aluksessa tehtäviin rikoksiin yleisesti ei todennäköisesti ole mainittavaa merkitystä, koska voidaan olettaa, että tässä yhteydessä käytännössä merkitykselliset Suomen esitutkintaviranomaisten tietoon ja niiden tutkittaviksi tulevat rikokset ovat nimenomaan niitä, jotka Pekingin yleissopimus velvoittaa säätämään rangaistaviksi. Myös muutenkin uusien toimivaltaperusteiden käytännön merkitys on oletettavasti vähäinen. Ilma-aluksen laskeutuessa Suomeen tai operaattorin ollessa suomalainen tekoon usein soveltuvat jo rikoslain 1 luvussa nykyisin säädetyt toimivaltaperusteet. Jos niin ei ole, toisella valtiolla tai toisilla valtioilla on poikkeuksetta toimivalta käsitellä rikosasia valtioiden käytössä yleisesti olevien toimivaltaperusteiden perusteella. Uudetkaan toimivaltaperusteet eivät velvoittaisi tutkimaan niiden piiriin kuuluvaa epäiltyä rikosta nimenomaan Suomessa. 

Kysymyksessä olevien toimivaltaperusteiden lisääminen saattaa johtaa siihen, että useammalla valtiolla on toimivaltaperuste käsitellä sama rikosasia. Tämä ei ole kuitenkaan poikkeuksellista nykyisten rikoslain 1 luvun 2 §:n toimivaltaperusteidenkaan kohdalla, ja toimivaltaristiriidat tulevat ratkaistuiksi neuvotteluteitse. Tällaisiin tilanteisiin liittyvistä menettelyistä on määräyksiä Pekingin yleissopimuksen 9 artiklan 4 kohdassa, Pekingin pöytäkirjan IX artiklalla korvattavassa Haagin yleissopimuksen 6 artiklan 4 kappaleessa ja Montrealin pöytäkirjan V artiklalla korvattavassa Tokion yleissopimuksen 3 a artiklassa. 

Vaihtoehdoista säätäminen kansainväliseksi rikokseksi olisi perusteltua lähinnä silloin, kun kansainvälinen velvoite sellaista suoraan edellyttää tai kun velvoitteen johdosta rikoslain 1 lukua olisi laajasti muutettava. Tällaisista tilanteista ei nyt ole kysymys. Kansainväliseksi rikokseksi säätämistä on käytetty myös silloin, kun sopimukseen sisältyy ”luovuta tai tuomitse” –määräys, kuten Pekingin yleissopimuksen 10 artiklaan tai Haagin yleissopimuksen 7 artiklaan sisältyy. Tällaista määräystä ei kuitenkaan sisälly Montrealin pöytäkirjalla muutettavaan Tokion yleissopimukseen, joka muutettuna edellyttää uusien toimivaltaperusteiden ulottamista kaikkiin rikoslakirikoksiin. Kansainväliseksi rikokseksi säätäminen ei siten ratkaisisi asiaa Montrealin pöytäkirjan osalta. Lisäksi on otettava huomioon käytännön näkökohdat. Erityisesti rikosten suuren lukumäärän vuoksi kysymyksessä olevien rikosten säätäminen kansainvälisiksi rikoksiksi olisi rikoslain 1 luvun 7 §:ssä tai sen soveltamisesta annetun asetuksen säännöksessä myös lainsäädäntöteknisesti varsin haastavaa varsinkin sääntelyn täsmällisyyttä ja tarkkarajaisuutta edellyttävän rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta. 

Edellä todetun mukaisesti Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 1 kohdan c ja d alakohdan velvoitteiden panemiseksi täytäntöön rikoslain 1 luvun 2 §:ään on tarpeen lisätä uusi 3 momentti, jossa säädetään seuraavalla tavalla: ”Lisäksi Suomen lakia sovelletaan rikokseen, joka on tehty 

1) ilma-aluksessa, joka laskeutuu Suomen alueelle ja jossa rikoksesta epäilty edelleen on tai 

2) sellaista ilma-alusta kohtaan tai sellaisessa ilma-aluksessa, joka on vuokrattu ilman miehistöä vuokralleottajalle, jonka päätoimipaikka tai sellaisen puuttuessa vakituinen asuinpaikka on Suomessa.” 

Artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan toimivaltaperusteena tulee olla myös se, että rikoksen on tehnyt kyseisen valtion kansalainen. Rikoslain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Jos rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuuden edellytyksenä on, että teosta saattaa Suomen lain mukaan seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Lisäksi rikoslain 1 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan Suomen lain soveltamisen edellytyksenä Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemän rikoksen osalta on, että rikos on myös tekopaikan lain mukaan rangaistava, jollei teko ole mainitun pykälän 2 momentissa tarkoitettu rikos. 

Myöskään artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaisissa tapauksissa yli kuuden kuukauden enimmäisrangaistusta koskeva vaatimus ei ole ongelmallinen, koska ainoa rajan alle jäävä rikos on liikenteen häirintä, joka tämän yleissopimuksen yhteydessä 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan perusteella koskee lentokentällä tai lentokenttää vastaan tehtyjä rikoksia eikä näin ollen millekään valtiolle kuulumattomalla alueella tehtyjä rikoksia. Koska kysymys on sellaisista rikoslaissa tarkoitetuista rikoksista, jotka vastaavat tämän yleissopimuksen lisäksi myös useisiin muihin laajasti ratifioituihin kansainvälisiin sopimuksiin sisältyviä kriminalisointivelvoitteita, useat näistä rikoksista on laajasti kansainvälisesti säädetty rangaistaviksi. Mainituilla perusteilla tätä toimivaltaperustetta koskevat lainsäädäntömuutokset eivät ole välttämättömiä. 

Artiklan 2 kohdan mukaan osapuolet voivat halutessaan ulottaa tuomiovaltansa tilanteisiin, joissa a) rikos on tehty kyseisen valtion kansalaista vastaan tai b) joissa rikoksen on tehnyt kansalaisuudeton henkilö, jonka vakituinen asuinpaikka on kyseisen valtion alueella. 

Suomalaiseen kohdistunutta rikosta koskevaa rikoslain 1 luvun 5 §:n säännöstä on jo käsitelty edellä. Mitä tulee Suomessa pysyvästi asuvaan henkilöön, rikoslain 1 luvun 6 §:n 3 momentin 1 kohdan mukaan Suomen kansalaiseen rinnastetaan henkilö, joka rikoksen tekohetkellä asui tai oikeudenkäynnin alkaessa asuu pysyvästi Suomessa. Tällaisia henkilöitä koskee siis se, mitä edellä on todettu Suomen rikosoikeuden soveltamisesta Suomen kansalaiseen. 

Artiklan 3 kohta velvoittaa osapuolen ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen rikosoikeudellisen tuomiovaltansa 1 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin sellaisissa tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty on sen alueella ja se ei luovuta kyseistä henkilöä rikoksen johdosta 12 artiklan perusteella. 

Rikoslain 1 luvussa ei ole tämän tyyppistä yleistä Suomen rikosoikeuden soveltamisalaperustetta. Luvun 6 §:n 3 momentin 2 kohdan mukaan Suomen kansalaiseen kuitenkin rinnastetaan henkilö, joka tavataan Suomesta ja oikeudenkäynnin alkaessa on Islannin, Norjan, Ruotsin tai Tanskan kansalainen taikka tällöin pysyvästi asuu jossakin näistä maista. Tuossakaan kohdassa toimivaltaperustetta ei ole kuitenkaan kytketty luovuttamiseen. 

Kohta ilmentää ”luovuta tai tuomitse”-periaatetta (aut dedere aut judicare), jota varsinaisesti koskee 10 artikla. Kohdan ja mainitun artiklan kannalta merkityksellistä on ensinnäkin se, että yleissopimuksen velvoitteiden mukaisesti Suomen tuomiovalta kattaa sopimuksessa tarkoitetut rikokset ja että rikoksen kuuluessa Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan esitutkintaviranomaisilla ja syyttäjillä on velvollisuus ryhtyä rikosprosessuaalisiin toimenpiteisiin rikoksen suhteen. Esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan syyttäjän on nostettava syyte epäillystä rikoksesta, jos hän katsoo, että 1) se on laissa säädetty rangaistavaksi, 2) sen syyteoikeus ei ole vanhentunut ja 3) on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Esitutkintalaissa ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa säädetään mahdolliseksi tietyin edellytyksin esitutkinnan toimittamatta jättäminen tai lopettaminen sekä syyttämättä jättäminen, mutta ne voivat vain harvoin tulla kysymykseen yleissopimuksen mukaisten rikosten vakavuustasoa edustavien rikosten kohdalla. 

Niissä tilanteissa, joissa Suomessa ei ryhdytä rikoksesta epäillyn tuomitsemiseen täällä johtaviin toimenpiteisiin, Suomen lainsäädäntö mahdollistaa laajasti rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen nyt kysymyksessä olevien rikosten takia. Suomen lainsäädännön mukaan useissa tapauksissa rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen on mahdollista, kun rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä riittää sellainenkin rikos, josta pyynnön esittäneen Pohjoismaan lainsäädännön mukaan voidaan tuomita vapausrangaistus. Sellainen on rikos, jonka rangaistusasteikosta ilmenee mahdollisuus tuomita vankeusrangaistus (hallituksen esitys eduskunnalle rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan Pohjoismaiden välisen sopimuksen (Pohjoismainen pidätysmääräys) hyväksymiseksi ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, HE 51/2007 vp, s. 17/I; SopS 71 ja 72/2012). Tarkemmin luovuttamisen edellytyksistä ja ehdoista säädetään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970) 2–12 §:ssä, rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (1286/2003) 2–10 §:ssä ja rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä annetun lain (1383/2007) 2–7 §:ssä. 

Huolimatta yhteydestä ”luovuta tai tuomitse” -periaatteeseen ja 10 artiklaan saattaisi olla katsottavissa, että tässä kohdassa on kysymys epäillyn läsnäoloon sopimuksen osapuolena olevan valtion alueella liittyvästä itsenäisestä rikosoikeudellisesta toimivaltaperusteesta. Kohdan sanamuoto (establish its jurisdiction) ja sijoittaminen 10 artiklasta erilliseen kohtaan tukevat sellaista tulkintaa. Toisaalta kohta mahdollistaa myös sellaisen tulkinnan, että läsnäolosta aiheutuva toimivaltaperuste on kytkettävissä tilanteisiin, joissa osapuolella on muuten toimivalta käsitellä kyseinen rikos edeltävien kohtien perusteella ja joissa epäilty on lisäksi sen alueella, ja että kohta vain ilmaisee ja vahvistaa 10 artiklassa ilmaistua ”luovuta tai tuomitse” -periaatetta. Erillistä laissa säädettyä toimivaltaperustetta ei siis tarvittaisi. Jälkimmäisellä tavalla vastaavanlainen kohta on tulkittu useita sopimusmääräyksiä täytäntöön pantaessa. Tältä osin voi viitata esimerkiksi lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen 25 artiklan 7 kappaleeseen, ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen (SopS 43 ja 44/2012) 31 artiklan 3 kohtaan sekä naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen (SopS 52 ja 53/2015) 44 artiklan 5 kohtaan. Tämä kohdan mahdollistama tulkinta on aihetta omaksua tässäkin yhteydessä. 

Artiklan 4 kohdan mukaan yleissopimuksen tarkoituksena ei ole estää rikosoikeudellisen tuomiovallan käyttöä kansallisen lain mukaisesti. 

9 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan osapuolen, jonka alueella rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty oleskelee, on otettava tämä henkilö kiinni tai muilla toimenpiteillä varmistettava hänen paikallaolonsa, vakuututtuaan siitä, että olosuhteet oikeuttavat kiinnioton. Kohdan mukaan kiinniotossa ja muissa toimenpiteissä noudatetaan kyseisen valtion lakia, mutta niitä voidaan jatkaa vain sen ajan kuin on tarpeen rikosoikeudellisen menettelyn tai luovutusmenettelyn toteuttamiseksi. 

Sikäli kuin kysymys on rikoslain 1 luvun säännösten mukaan Suomen rikosoikeudelliseen toimivaltaan kuuluvasta ja Suomessa tutkittavasta rikoksesta, sovellettaviksi voivat tulla pakkokeinolain (806/2011) 2 luvun säännökset kiinniottamisesta, pidättämisestä ja vangitsemisesta sen mukaisesti kuin niiden käytön edellytyksistä tarkemmin säädetään mainitussa laissa. Näillä pakkokeinoilla voidaan turvata henkilön läsnäolo kohdan edellyttämällä tavalla rikosprosessin turvaamisen tarkoituksessa. Pakkokeinolain 2 luvun 1 §:ssä säädetään tarkemmin kiinniottamisen edellytyksistä (muun ohessa verekseltä tai pakenemasta tavatun epäillyn kiinniottaminen ja pidätettäväksi tai vangittavaksi määrätyn kiinniottaminen). Pakkokeinolain 2 luvun 5 § ja 11 § mahdollistavat pidättämisen ja kiinniottamisen ilman epäillyn rikoksen vakavuuteen liittyvää edellytystä esimerkiksi silloin, kun on syytä epäillä, että rikoksesta todennäköisin syin epäillyllä ei ole vakinaista asuntoa Suomessa ja on todennäköistä, että hän poistumalla maasta karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa. Pakkokeinolain mukaisella vähimmän haitan periaatteella (1 luvun 3 §), syytteen nostamisen määräajalla (3 luvun 14 §), vangitsemisasian uudelleen käsittelyllä (3 luvun 15 §), vangitun vapaaksi päästämisen tilanteita koskevilla säännöksillä (3 luvun 17 §) ja kantelumahdollisuudella (3 luvun 19 §) turvataan sitä, että vangitseminen ei jatku aiheettomasti ja perusteettomasti. 

Pidättämisen ja vangitsemisen sijasta voidaan vähimmän haitan periaatteen mukaisesti lievemmin kohdehenkilön oikeusasemaan puuttuvana toimena turvautua pakkokeinolain 5 luvussa säänneltyyn matkustuskieltoon. Luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan matkustuskieltoon voidaan määrätä rikoksesta todennäköisin syin epäilty, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa. Luvun 1 a §:n mukaisin edellytyksin vangitsemisen tai vangittuna pitämisen sijasta vangittavaksi vaadittu tai vangittu voidaan määrätä teknisin välinein valvottuun tehostettuun matkustuskieltoon. Matkustuskiellon kumoamista ja voimassaoloa koskevat säännökset ovat pakkokeinolain 5 luvun 8 ja 9 §:ssä. 

Rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva lainsäädäntö mahdollistaa luovutettavaksi pyydetyn kiinniottamisen ja säilöön ottamisen. Säännöksiä mainituista toimenpiteistä on rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 19–22 §:ssä, rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain 16–19 §:ssä ja rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä annetun lain 13–16 §:ssä. Säilöön otetun oikeusturvan kannalta oleellista on se, että säilöön ottamisen edellytysten olemassaolo menee automaattisesti käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Käräjäoikeuden säilössä pitämistä koskevasta ratkaisusta voidaan kannella korkeimpaan oikeuteen. Kohta ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdassa tarkoitetun valtion pitää välittömästi suorittaa asiassa esitutkinta. Koska 1 kohta koskee vapaudenriistoa ja sen sijasta tehtäviä toimenpiteitä, tässä kohdassa kysymys on ilmeisesti sellaisen toimenpiteen perustana olevien tosiasioiden ja samalla toimenpiteen edellytysten olemassaolon selvittämisestä. Sikäli kun kysymys on rikoksen selvittämisestä, esitutkintalain 3 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Esitutkintalain 3 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan esitutkinta on toimitettava ilman aiheetonta viivytystä. 

Jos kysymys on pidättämistä edeltävästä kiinniottamisesta, pakkokeinolain 2 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on 24 tunnin kuluessa kiinniottamisesta päätettävä, onko kiinni otettu päästettävä vapaaksi tai pidätettävä. Kiinnioton jatkuminen yli 12 tuntia edellyttää pidättämisen edellytysten olemassaoloa. Pakkokeinolain 3 luvun 4 §:n mukaan vaatimus pidätetyn vangitsemisesta on tehtävä tuomioistuimelle viipymättä ja viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamisesta. Vangitsemisvaatimus on saman luvun 5 §:n 1 momentin mukaan otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi viipymättä. Pidätettyä koskeva vaatimus on otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräämän matkustuskiellon voimassaolo voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi, ja vaatimus on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle (pakkokeinolain 5 luvun 8 §:n 3 momentti). Säilöön ottamisen käräjäoikeuskäsittelyyn sovelletaan vangitsemisasian käsittelyn määräaikoja (laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta 20 §:n 1 momentti, laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä 18 §:n 1 momentti sekä laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä 15 §:n 1 momentti). Tämäkään kohta ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

Artiklan 3 kohdan mukaan jokaista henkilöä, joka on otettu kiinni tämän artiklan 1 kohdan perusteella, avustetaan saamaan välittömästi yhteys sen valtion lähimpään asianmukaiseen edustajaan, jonka kansalainen tämä henkilö on. Määräys vastaa konsulisuhteita koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 49 ja 50/1980) 36 artiklaa, jossa määrätään konsuliedustuston oikeudesta pitää yhteyttä kansalaisiinsa. Kyseisen 36 artiklan mukaan vastaanottajavaltion asianomaisten viranomaisten tulee viipymättä ilmoittaa lähettäjävaltion konsuliedustustolle, jos sen toimipiirissä tämän valtion kansalainen pidätetään, toimitetaan vankilaan tai määrätään tutkintavankeuteen taikka hänen vapautensa muulla tavoin riistetään, mikäli hän ilmoittamista pyytää. Lisäksi konsulivirkamiehellä on oikeus käydä tapaamassa vapautensa menettänyttä lähettäjävaltion kansalaista, keskustella ja käydä kirjeenvaihtoa hänen kanssaan sekä hankkia hänelle oikeusavustajia. Näitä oikeuksia käytettäessä on otettava huomioon vastaanottajavaltion lait ja määräykset. Lisäksi Suomella on eräiden yksittäisten valtioiden kanssa sopimuksia konsulisuhteista, joissa on vastaavia määräyksiä lähettäjävaltion oikeudesta pitää yhteyttä kansalaiseen, joka on pidätettynä. Tällaisia sopimuksia on Venäjän (SopS 32 ja 33/1966, 30 artikla), Unkarin (SopS 40 ja 41/1972, 30 ja 32 artikla), Puolan (SopS 45 ja 46/1972, 30 ja 32 artikla) ja Romanian (SopS 18 ja 19/1973, 22 ja 23 artikla) kanssa. 

Artiklan 4 kohdan mukaan tilanteessa, jossa sopimuksen osapuoli on artiklan mukaisesti ottanut kiinni henkilön, se ilmoittaa välittömästi niille osapuolille, jotka ovat ulottaneet rikokseen tuomiovaltansa 8 artiklan 1 kohdan mukaisesti sekä ulottaneet rikokseen tuomiovaltansa ja ilmoittaneet asiasta tallettajalle 21 artiklan 4 kohdan a alakohdan mukaisesti, ja jos osapuoli katsoo aiheelliseksi, muulle asiaan osalliselle valtiolle, tällaisen henkilön kiinniotosta ja niistä seikoista, jotka oikeuttavat siihen. Osapuoli, joka suorittaa tämän artiklan 2 kohdassa tarkoitetun esitutkinnan, ilmoittaa mainituille osapuolille viipymättä tutkinnan tuloksista ja siitä, aikooko se käyttää tuomiovaltaansa. 

Tavanomainen käytäntö on, että jos rikoksentekijä on useamman valtion toimivallan alainen, ottaa yksi asian hoitaakseen ja ilmoittaa siitä tarpeen vaatimalla tavalla muille asianosaisille valtioille. Kukin viranomainen tapausta käsitellessään hoitaa tarvittavan yhteydenpidon muihin valtioihin kyseistä viranomaista koskevan lainsäädännön mukaisesti. Toimivaltaisia viranomaisia olisivat esimerkiksi tutkintavaiheessa poliisi ja myöhemmin syyte- ja oikeudenkäyntivaiheessa syyttäjäviranomaiset. Rikosten esitutkinnasta säädetään esitutkintalaissa ja poliisin toiminnasta yleisesti poliisilaissa (872/2011). Syyttäjälaitoksesta annetun lain (32/2019) 5 §:n mukaan syyttäjäalueen tehtävänä on muun muassa huolehtia viranomaisyhteistyöstä. Lisäksi valtakunnan syyttäjän toimisto huolehtii lain 4 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti toimialaansa kuuluvasta kansallisesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä. 

Olemassa oleva lainsäädäntö ja vakiintunut, eri maiden viranomaisten keskinäinen yhteistyö kattaa artiklan määräyksen kansalliseen täytäntöönpanoon vaadittavat säännökset, joten artikla ei vaadi lainsäädäntömuutoksia. 

10 artikla. Artikla sisältää kansainvälisissä rikosoikeuden alan yleissopimuksissa, pöytäkirjoissa ja muissa vastaavissa yleisen ”luovuta tai tuomitse” -periaatteen (aut dedere aut judicare). Artiklan mukaan sen osapuolen, jonka alueella rikoksesta epäilty on, on toimitettava tapaus sen toimivaltaisille viranomaisille syytetoimenpiteitä varten, jos se ei luovuta kyseistä henkilöä. Asia tulee luovuttamatta jättämisen tilanteissa saattaa viranomaisille poikkeuksetta ja siitä riippumatta, onko rikos tehty kyseisen osapuolen alueella. Viranomaisten tulee tehdä päätöksensä samalla tavalla kuin minkä tahansa vakavan rikoksen tapauksessa sen valtion lain mukaan. Kuten edellä 8 artiklan 3 kohdan yhteydessä todetusta ilmenee, niissä tilanteissa, joissa Suomessa ei ryhdytä rikoksesta epäillyn tuomitsemiseen täällä johtaviin toimenpiteisiin, Suomen lainsäädäntö mahdollistaa laajasti rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen nyt kysymyksessä olevien rikosten takia. Lainsäädännön taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden lisäksi Suomella on myös kahdenkeskisiä luovuttamissopimuksia. Toisaalta 8 artiklan 1 kohdan edellyttämien lainsäädäntömuutosten tekemisen jälkeen rikoslain 1 luku nykyistä laajemmin ja yleissopimuksen edellyttämällä tavalla mahdollistaa rikosasian käsittelyn Suomessa riippumatta siitä, missä rikos on tehty. Kun otetaan lisäksi huomioon 8 artiklan 3 kohdan yhteydessä mainitut esitutkinnan toimittamisvelvollisuutta ja syyttämisvelvollisuutta koskevat esitutkintalain 3 luvun 3 §:n 1 momentin ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetuin lain 1 luvun 6 §:n 1 momentin säännökset, artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

11 artikla. Artiklassa määrätään, että henkilölle, joka on tämän yleissopimuksen nojalla kiinniotettuna tai muiden toimenpiteiden tai oikeudellisten menettelyjen kohteena, taataan oikeudenmukainen kohtelu, mukaan lukien oikeus nauttia kaikkia niitä oikeuksia ja takuita, jotka koskevat häntä sen valtion, jonka alueella hän oleskelee, lain mukaan, sekä sovellettavien kansainvälisen oikeuden määräysten mukaan, mukaan lukien ihmisoikeuksia koskeva kansainvälinen oikeus. 

Henkilöiden oikeuksista ja niiden turvaamisesta esitutkinnassa säädetään esitutkintalain 4 luvussa. Niihin kuuluvat esimerkiksi epäillyn oikeus olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen (3 §) sekä käyttää avustajaa ja olla häneen yhteydessä (10 ja 11 §). Luvussa ovat lisäksi säännökset epäillylle tehtävistä ilmoituksista, joilla turvataan hänen oikeuksiensa toteutumista (16 ja 17 §). 

Rikoksesta epäiltynä vangitun kohtelusta säädetään tutkintavankeuslaissa (768/2005). Lain lähtökohtiin kuuluu 1 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan se, että tutkintavankeja on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja heidän ihmisarvoaan kunnioittaen. 

Huomionarvoista on myös, että parhaillaan on käynnissä hanke, jossa selvitetään poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) ja muiden siihen liittyvien lakien (muun muassa päihtyneiden käsittelystä annettu laki (461/1973)) muutostarpeet. Tavoitteena on kokonaisuudistus, jossa poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelua koskeva lainsäädäntö selkeytetään ja ajantasaistetaan (uudistusta koskeva aineisto on saatavilla osoitteessa valtioneuvosto.fi/hankkeet tunnuksella SM014:00/2015). 

Lisäksi merkitystä on kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 7 ja 8/1976) määräyksillä, esimerkiksi 6–7 artikla (oikeus elämään ja kidutuksen kielto) ja pidättämistä ja vapaudenmenettämistä koskeva 9 ja 10 artikla. Samoin merkitystä on kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaisen yleissopimuksen (SopS 59 ja 60/1989) määräyksillä, esimerkiksi 6 (pidättämisen kesto), 7 (oikeudenmukainen kohtelu) ja 11 artikla (niiden kuulustelumääräysten, -ohjeiden, -menetelmien ja -käytäntöjen sekä järjestelyjen, jotka koskevat vapaudenriiston kohteeksi joutuneiden vapautensa menettäneiden pitämistä ja käsittelemistä, tarkistamista). Merkitystä on myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18 ja 19/1990; sellaisena kuin se on muutettuna SopS 71 ja 72/1994, SopS 85 ja 86/1998, SopS 8 ja 9/2005, SopS 6 ja 7/2005 sekä SopS 50 ja 51/2010) määräyksillä, kuten 2 artikla (oikeus elämään), 3 artikla (kidutuksen kielto), 5 artikla (oikeus vapauteen ja turvallisuuteen), 6 artikla (oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin), 7 artikla (ei rangaistusta ilman lakia) ja EU:n perusoikeuskirjan määräyksillä (2–4 artiklat, 6 artikla ja 47–50 artikla). 

12 artikla. Artikla sisältää rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen liittyviä määräyksiä, joita vastaavia on käytetty lukuisissa kansainvälisissä instrumenteissa ja jotka koskevat yleissopimuksen 1 artiklan mukaisten rikosten katsomista luovuttamiseen oikeuttaviksi rikoksiksi osapuolten välisissä luovuttamissopimuksissa (1 kohta), yleissopimuksen katsomista luovuttamisen perusteeksi luovuttamissopimuksen puuttuessa osapuolten välillä (2 kohta), yleissopimuksen mukaisten rikosten katsomista luovuttamiseen oikeuttaviksi rikoksiksi niissä tapauksissa, joissa osapuoli ei aseta luovuttamisen edellytykseksi luovuttamissopimuksen olemassaoloa (3 kohta), rikosten käsittelemistä osapuolten välillä tapahtuvassa luovuttamisessa niin, että kutakin rikosta käsitellään siten kuin se olisi tehty tekopaikan lisäksi myös niiden osapuolten alueella, joiden edellytetään ulottavan tuomiovaltansa kyseiseen rikokseen 8 artiklan 1 kohdan b, c, d tai e alakohdan mukaisesti ja jotka ovat ulottaneet tuomiovaltansa 8 artiklan 2 kohdan mukaisesti (4 kohta), sekä 1 artiklan 5 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitettujen tekojen kohtelemista samalla tavalla osapuolten välisissä luovuttamistilanteissa (5 kohta). Edellä 8 artiklan 3 kohdan yhteydessä on käsitelty rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa lainsäädäntöä. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden välillä noudatetaan rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa eurooppalaista yleissopimusta (SopS 32/1971). Yleissopimukseen on liittynyt myös joitakin Euroopan neuvoston ulkopuolisia valtioita kuten Israel, Korean tasavalta ja Etelä-Afrikka. 

Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä luovuttaminen perustuu Suomessa lailla rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä täytäntöön pantuun Euroopan unionin neuvoston puitepäätökseen 2002/584/YOS eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä sekä sitä täydentäneeseen Euroopan unionin neuvoston puitepäätökseen 2009/299/YOS, joka pantiin Suomessa täytäntöön lailla tuomittujen siirtoa Euroopan unionissa koskevan puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta (1169/2011). 

Tanska, Suomi, Islanti, Norja ja Ruotsi ovat tehneet 15.12.2005 rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan Pohjoismaiden välisen sopimuksen. 

Suomi on lisäksi tehnyt kahdenvälisiä luovuttamissopimuksia, kuten Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välinen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva sopimus (SopS 15/1980) ja siihen liittyvä pöytäkirja (SopS 3 ja 4/2010), Suomen ja Kanadan välinen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva sopimus (SopS 6/1985) sekä Suomen ja Australian välinen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva sopimus (SopS 24/1985) ja sen muutospöytäkirja (SopS 14/1986). 

13 artikla. Artikla sisältää velvoitteen olla pitämättä yleissopimuksen mukaisia rikoksia poliittisena rikoksena, poliittiseen rikokseen liittyvänä rikoksena tai poliittisista vaikuttimista tehtynä rikoksena. Siten rikokseen perustuvaa luovuttamista tai keskinäistä oikeusapua koskevaa pyyntöä ei saa evätä pelkästään sillä perusteella, että se koskee poliittista rikosta, poliittiseen rikokseen liittyvää rikosta tai poliittisista vaikuttimista tehtyä rikosta. Vastaavat määräykset sisältyvät useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, erityisesti terrorisminvastaisiin sopimuksiin. Esimerkkinä voidaan mainita terrorismin ennaltaehkäisyä koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen 20 artiklan 1 kohta (SopS 48 ja 49/2008) ja rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen 3 artikla. 

Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 6 §:n 1 momentissa kielletään luovuttaminen poliittisesta rikoksesta. Vastaavaa kieltoa ei ole edes harkinnanvaraisena Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä ja Pohjoismaiden välillä tapahtuvaa luovuttamista koskevissa säännöksissä. Kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain (4/1994) 13 §:n 1 momentin 1 kohdassa rikoksen poliittisuus mainitaan harkinnanvaraisena kieltäytymisperusteena. Säännöksen estämättä oikeusapua kuitenkin annetaan siten kuin siitä on erikseen sovittu (viimeksi mainitun lain 30 §:n 2 momentti). 

Yleissopimuksen mukaiset rikokset eivät rikoslaissa säädettyjen tunnusmerkistöjen täyttyessä ole poliittisia rikoksia, eivät myöskään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 6 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

14 artikla. Artikla sisältää kansainvälisille sopimuksille tyypillisen määräyksen, jonka mukaan yleissopimuksen määräysten ei voi tulkita velvoittavan luovuttamaan henkilöä tai antamaan keskinäistä oikeusapua tilanteessa, jossa pyynnön vastaanottaneella osapuolella on perusteltua syytä epäillä, että pyyntö on esitetty henkilön saattamiseksi syytteeseen tai rangaistavaksi hänen rotunsa, uskontonsa, kansalaisuutensa, etnisen alkuperänsä, poliittisen mielipiteensä tai sukupuolensa perusteella tai että pyynnön noudattaminen heikentäisi henkilön asemaa mainituista syistä. 

Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 7 §:n mukaan luovuttamispyyntöön ei voida suostua, jos on pelättävissä luovutettavaksi pyydetyn henkilön joutuvan tällöin rotunsa, kansallisuutensa, uskontonsa, poliittisen katsomuksensa tai yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisensa vuoksi taikka poliittisista olosuhteista johtuen henkeään tai vapauttaan uhkaavan tai muun vainon kohteeksi. Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan ehdoton kieltäytymisperuste on, jos on perusteltua syytä epäillä, että luovutettavaksi pyydetty joutuisi alkuperänsä, tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisensa, uskontonsa, vakaumuksensa tai poliittisen mielipiteensä vuoksi henkeään tai vapauttaan uhkaavan tai muun vainon kohteeksi. Viimeksi mainittua täysin vastaava ehdoton kieltäytymisperuste on rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä annetun lain 4 §:n 1 momentin 6 kohdassa. Tällaisia säännöksiä ei ole keskinäistä oikeusapua koskevassa lainsäädännössä. 

Artikla ei sanamuotonsa mukaan velvoita säätämään tiettyjä rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen tai keskinäisen oikeusavun kieltäytymisperusteita vaan toteaa, että artiklan mukaisissa tilanteissa ei ole velvollisuutta luovuttaa tai antaa keskinäistä oikeusapua. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

15 artikla. Artiklan mukaan ne osapuolet, jotka perustavat yhteisiä ilmakuljetusta harjoittavia organisaatioita tai kansainvälisiä yrityksiä, jotka käyttävät yhteiseen tai kansainväliseen rekisteriin merkittyjä ilma-aluksia, määräävät tarkoituksenmukaisella tavalla keskuudestaan jokaista ilma-alusta varten valtion, joka käyttää tuomiovaltaa ja jolla on Pekingin yleissopimuksessa tarkoitetut rekisteröintivaltion tehtävät, sekä ilmoittavat tästä Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön pääsihteerille, joka antaa ilmoituksen tiedoksi kaikille yleissopimuksen osapuolille. 

Ilmailulain 16 §:n mukaan Suomen kansallisuuden saamiseksi ilma-alus on merkittävä Suomen liikenneasioiden rekisteriin tai sotilasilma-alusrekisteriin, ellei ilmailulaissa toisin säädetä. Liikenne- ja viestintävirasto antaa ilma-alukselle rekisteritunnuksen sekä todistuksena ilma-aluksen rekisteröinnistä rekisteröimistodistuksen ja ilma-aluksen väliaikaisesta rekisteröinnistä väliaikaisen rekisteröimistodistuksen. Lisäksi ilma-alus on merkittävä kansallisuus- ja rekisteritunnuksin. Liikenne- ja viestintävirasto antaa tekniset määräykset kansallisuus- ja rekisteritunnuksesta ja niiden merkitsemisestä. 

Liikenteen palveluista annetun lain (320/2017) 121 §:n mukaan lentoliikenteen harjoittajan käyttämät ilma-alukset on rekisteröitävä Suomen ilma-alusrekisteriin. Liikenne- ja viestintävirasto voi sallia lentoliikenteen harjoittajan käyttämän ilma-aluksen rekisteröinnin toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa, jos sen lentoturvallisuusvalvonta voidaan asianmukaisesti hoitaa. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

16 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan yleissopimuksen osapuolet pyrkivät kansainvälisen ja kansallisen oikeuden mukaisesti ryhtymään kaikkiin käytännössä mahdollisiin toimenpiteisiin 1 artiklassa tarkoitettujen rikosten ehkäisemiseksi. 

Poliisilain 1 §:n mukaisesti poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisi toimii yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa ja huolehtii tehtäviinsä kuuluvasta kansainvälisestä yhteistyöstä. Rikosten esitutkinnasta säädetään esitutkintalaissa ja rikosten esitutkinnassa käytettävistä pakkokeinoista pakkokeinolaissa. Poliisilain 9 luvun 9 §:ssä säädetään poliisin kansainvälisestä yhteistoiminnasta. 

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että lennon ollessa myöhästynyt tai keskeytynyt jonkin 1 artiklassa tarkoitetun rikoksen johdosta, jokainen osapuoli, jonka alueella ilma-alus, matkustajat tai miehistö ovat, helpottaa matkustajien ja miehistön matkan jatkamista niin pian kuin se on käytännössä mahdollista sekä palauttaa ilma-aluksen ja sen rahdin viipymättä niiden laillisille haltijoille. Kyseessä on poikkeustilanne, jos laskeutuminen on suunnittelematon. Velvollisuus toimia artiklan mukaisella tavalla voi olla esimerkiksi ilmailuviranomaisella eli Liikenne- ja viestintävirastolla tai sellaisella viranomaisella, joka vastaa maahantuloon liittyvistä asioista, kuten Tulli ja Rajavartiolaitos. Käytännössä artikla voi tarkoittaa sitä, että viranomainen pyrkii edesauttamaan, että esimerkiksi lentoyhtiö saa majoitettua matkustajia ja miehistöä tilapäisesti lentoaseman läheisiin hotelleihin. Olemassa olevan kansallisen lainsäädännön ja vakiintuneen tavan perusteella katsotaan, ettei artikla edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

17 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan osapuolet antavat toisilleen mahdollisimman laajaa apua 1 artiklassa tarkoitettuja rikoksia koskevissa rikosoikeudellisissa menettelyissä. Kaikissa tapauksissa sovelletaan sen valtion lakia, jolta apua pyydetään. 

Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdan määräykset eivät vaikuta kahden- tai monenvälisestä sopimuksesta johtuviin velvoitteisiin, jotka kokonaan tai osaksi sääntelevät tai tulevat sääntelemään keskinäistä oikeusapua rikosasioissa. 

Artiklan 1 kohta ei velvoita säätämään uutta lainsäädäntöä keskinäisen oikeusavun antamista varten, vaan velvoittaa toteuttamaan jo olemassa olevaa sääntelyä tehokkaasti. Kansainvälisiin velvoitteisiin pääosin perustuvaa kansallista lainsäädäntöä on erityisesti kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetussa laissa, keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja yleissopimuksen soveltamisesta annetussa laissa (148/2004), omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa annetussa laissa (540/2005) ja rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetussa laissa (430/2017). Lähtökohtana niin kansallisessa sääntelyssä kuin sen taustalla olevissa kansainvälisissä velvoitteisissakin on se, että oikeusapua annetaan sen valtion, jolta apua pyydetään, lainsäädännön mukaisesti. 

18 artikla. Artiklan mukaan jokainen osapuoli, jolla on aihetta olettaa, että jokin 1 artiklassa tarkoitettu rikos tehdään, antaa kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti kaikki merkitykselliset hallussaan olevat tiedot niille osapuolille, jotka sen käsityksen mukaan ovat 8 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuja valtioita. 

Määräyksessä mainitun 8 artiklan 1 kohdan tarkoittamia valtioita ovat sellaiset osapuolet, jotka ovat tuomiovaltaisia tilanteissa, joissa rikos on tehty kyseisen valtion alueella; rikos on kohdistunut kyseisessä valtiossa rekisteröityyn ilma-alukseen tai tehty tällaisessa ilma-aluksessa; ilma-alus, jossa rikos on tehty, laskeutuu kyseisen valtion alueelle rikoksesta epäillyn ollessa yhä ilma-aluksessa; kun ilma-alus, jota kohtaan tai jossa rikos on tehty, on vuokrattu ilman miehistöä vuokralleottajalle, jolla on kyseisessä valtiossa päätoimipaikka tai sen puuttuessa pysyvä asuinpaikka; tai joissa rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen. Edelleen 8 artiklan 2 kohdan mukaan tuomiovalta voidaan ulottaa koskemaan myös tilanteita, joissa rikos kohdistuu kyseisen valtion kansalaiseen tai kun rikoksentekijä on kansalaisuudeton henkilö, jonka vakituinen asuinpaikka on kyseisen valtion alueella. 

Viranomaisten välinen tiedonvaihto on osa niiden normaalia toimintaa. Artikla ei siis aiheuta uusia velvoitteita vaan ainoastaan velvoittaa noudattamaan jo olemassa olevaa kansallista tietojen luovuttamista koskevaa lainsäädäntöä, jonka puitteissa viranomaiset voivat harjoittaa tietojenvaihtoa. Esimerkiksi poliisin osalta poliisilain 1 luvun 1 §:ssä säädetään, että poliisi huolehtii tehtäviinsä kuuluvasta kansainvälisestä yhteistyöstä. Saman lain 5 a luvun 54 §:ssä säädetään yhteistyöstä sotilastiedusteluviranomaisen kanssa, 55 §:ssä yhteistyöstä muiden viranomaisten, yritysten ja yhteisöjen kanssa ja 57 §:ssä kansainvälisestä yhteistyöstä. Kyseiset lainkohdat sisältävät säännöksiä myös tietojen luovuttamisesta. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

19 artikla. Artiklan mukaan jokainen osapuoli ilmoittaa kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön neuvostolle niin pian kuin mahdollista kaikki merkitykselliset hallussaan olevat tiedot, jotka koskevat: a) rikoksen olosuhteita tai b) toimenpiteitä, joihin on ryhdytty 16 artiklan 2 kohdan mukaisesti lennon ollessa myöhästynyt tai keskeytynyt jonkin sopimuksessa tarkoitetun rikoksen johdosta ja joilla on pyritty helpottamaan matkustajien ja miehistön matkan jatkamista ja palauttamaan ilma-alus ja sen rahti viipymättä niiden laillisille haltijoille. Artiklan c kohdan mukaan osapuoli ilmoittaa myös tiedot, jotka koskevat toimenpiteitä, joihin on ryhdytty rikoksentekijään tai rikoksesta epäiltyyn nähden, ja erityisesti rikoksen johdosta luovuttamista koskevien tai muiden oikeudellisten menettelyjen tuloksia. 

Liikenne- ja viestintävirasto (Traficom) on ICAO:lle ilmoitettu toimivaltainen ilmailuviranomainen ilmailulain (864/2014) 3 §:n 2 ja 3 momentin sekä Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain (935/2018) 2 §:n 3 momentin 2 kohdan mukaan. Liikenne- ja viestintävirasto toimittaisi ICAO:lle haltuunsa saamat artiklan mukaiset tiedot. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

20 artikla. Yleissopimuksen 20 artiklassa määrätään osapuolten välisistä erimielisyyksistä liittyen sopimuksen tulkintaan ja soveltamiseen. Artiklan 1 kohdan mukaan kahden tai useamman osapuolen välinen riita, jota ei voida selvittää neuvotteluteitse, saatetaan ratkaistavaksi välimiesmenettelyyn, jos jokin osapuoli sitä pyytää. Elleivät osapuolet kuuden kuukauden kuluessa välimiesmenettelyä koskevasta pyynnöstä ole päässeet sopimukseen välimiesmenettelyn järjestämisestä, mikä tahansa näistä osapuolista voi saattaa riidan Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi esittämällä siitä tuomioistuimen perussäännön mukaisen pyynnön. 

Artiklan 2 kohdan mukaan jokainen valtio voi yleissopimuksen allekirjoittamisen, ratifioimisen, hyväksymisen taikka yleissopimukseen liittymisen yhteydessä ilmoittaa, ettei se katso edellisen kohdan sitovan itseään. Edellinen kohta ei sido muita osapuolia siihen osapuoleen nähden, joka on tehnyt kuvatun varauman. Artiklan 3 kohdan mukaisesti jokainen osapuoli, joka on tehnyt edellisen kohdan mukaisen varauman, voi milloin tahansa peruuttaa tämän varauman tallettajalle osoitetulla ilmoituksella. 

Suomen ei ole tarkoitus tehdä artiklan 2 kohdan mukaista varaumaa. Välimiesmenettely voi olla Haagin pysyvän välitystuomioistuimen puitteissa tapahtuvaa välimiesmenettelyä (SopS 11/1924) tai muuta välimiesmenettelyä, jos osapuolena olevat valtiot asiasta niin sopivat. Kansainvälisen tuomioistuimen toimivalta määrittyy sen perussäännön (SopS 1/1956) mukaisesti. Suomi on 25.6.1958 antanut perussäännön 36 artiklan 2 kohdan mukaisen selityksen, jonka mukaan Suomi tunnustaa Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallan itseään koskevissa riita-asioissa. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

21–25 artiklat. Yleissopimuksen 21-25 artiklat sisältävät valtiosopimuksille tavanomaiset loppumääräykset. Yleissopimuksen 21 artiklassa määrätään sopimuksen allekirjoittamisesta (1 kohta), ratifioimisesta ja hyväksymisestä (2 kohta) sekä sopimukseen liittymisestä (3 kohta). Suomen on tarkoitus liittyä sopimukseen kyseisen 3 kohdan mukaisesti. 

Lisäksi 21 artiklan 4 kohdassa määrätään, että sopimukseen sitoutuessaan jokainen osapuoli a) ilmoittaa tallettajalle tuomiovallasta, joka sillä on kansallisen lainsäädäntönsä nojalla 8 artiklan 2 kohdan mukaisesti, ja ilmoittaa välittömästi tallettajalle mahdollisista muutoksista; ja b) voi antaa selityksen, jonka mukaan se soveltaa 1 artiklan 4 kohdan d alakohdan määräyksiä niitä rikosoikeutensa periaatteita noudattaen, jotka koskevat vastuusta vapauttamista perhesuhteiden perusteella. Kyseisten määräysten osalta viitataan edellä niiden yhteydessä esitettyihin perusteluihin. Näin ollen esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi annettavaksi yleissopimuksen 21 artiklan 4 kohdan a alakohdassa tarkoitetun ilmoituksen, jonka mukaan Suomi ulottaa tuomiovaltansa yleissopimuksen 8 artiklan 2 kohdan nojalla tapauksiin, joissa rikos kohdistuu Suomen kansalaiseen sekä tapauksiin, joissa rikoksentekijä on kansalaisuudeton henkilö, jonka vakituinen asuinpaikka on Suomen alueella. Lisäksi esitetään, että eduskunta hyväksyisi annettavaksi yleissopimuksen 21 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitetun selityksen, jonka mukaan Suomi soveltaa 1 artiklan 4 kohdan d alakohdan määräyksiä niitä rikosoikeutensa periaatteita noudattaen, jotka koskevat vastuusta vapauttamista perhesuhteiden perusteella. 

Yleissopimuksen 22 artiklassa määrätään sopimuksen voimaantulosta ja 23 artiklassa sopimuksen irtisanomisesta. 24 artiklan mukaan yleissopimuksen osapuolten välillä tälle yleissopimukselle annetaan etusija seuraaviin asiakirjoihin nähden: 

a) siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskeva yleissopimus, allekirjoitettu Montrealissa 23.9.1971; ja 

b) kansainväliseen siviili-ilmailuun käytettävillä lentoasemilla tapahtuvien laittomien väkivallantekojen ehkäisemistä koskeva lisäpöytäkirja Montrealissa 23.9.1971 tehtyyn siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskevaan yleissopimukseen, allekirjoitettu Montrealissa 24.2.1988. 

Suomi on liittynyt a kohdassa tarkoitettuun yleissopimukseen sekä sitä täydentävään, b kohdassa tarkoitettuun pöytäkirjaan (SopS 43/1998). Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

Yleissopimuksen 25 artikla sisältää tavanomaisen määräyksen tallettajan (ICAO:n pääsihteeri) velvollisuudesta toimittaa sopimuksen osapuolille tietoja sopimuksesta. 

6.2  Pekingin pöytäkirja

I artikla. Pöytäkirjan I artiklan mukaan pöytäkirjalla täydennetään Haagissa 16.12.1970 tehtyä yleissopimusta ilma-alusten laittoman haltuunoton ehkäisemisestä. 

II artikla. Artiklalla korvataan Haagin yleissopimuksen 1 artikla rikoksista, jotka osapuolten on säädettävä rangaistaviksi. 

Uuden 1 artiklan 1 kappale vastaa pitkälti Pekingin yleissopimuksen 1 artiklaa. Kysymys on teoista, joilla liikenteessä oleva ilma-alus laittomasti ja tahallisesti otetaan haltuun tai hallintaan väkivallalla tai sillä uhkaamisella, pakottamalla tai joillakin teknologisilla keinoilla. 

Rikoslain 34 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti tällaisissa tapauksissa on kysymys kaappauksesta, jos teosta aiheutuu vaaraa lentoturvallisuudelle. Pykälän 3 momentissa todetaan, että jos mainitussa kohdassa tarkoitettu kaappaus on aiheuttanut vain vähäistä vaaraa lentoturvallisuudelle ja rikos, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen taikka muun teossa käytetyn oikeudettoman keinon laatu tai muut tekoon liittyvät seikat, on myös kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijää ei tuomita kaappauksesta, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää. Tällaisina rikoksina kysymykseen tulevat lähinnä rikoslain 21 luvussa rangaistaviksi säädetyt henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, erityisesti pahoinpitely ja törkeä pahoinpitely (5 ja 6 §), sekä laiton uhkaus ja pakottaminen (rikoslain 25 luvun 7 ja 8 §). 

Uuden 1 artiklan 2 kappaleen mukaan rangaistavaa tulee olla se, että uhataan tehdä 1 kappaleessa tarkoitettu rikos tai että laittomasti ja tahallisesti aiheutetaan se, että henkilö vastaanottaa sellaisen uhkauksen. Lisäedellytyksenä on, että olosuhteiden perusteella uhkan tulee olla uskottava. 

Vastaavanlainen määräys on Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 3 kohdassa. Sen vuoksi voidaan viitata siihen, mitä on edellä todettu mainitun kohdan perusteluissa. Merkityksellinen on erityisesti rikoslain 25 luvun 7 § (laiton uhkaus), mutta uhkaustyyppisenä tekona on aihetta kiinnittää huomiota myös rikoslain 34 luvun 10 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn perättömään vaarailmoitukseen. Johtopäätökset ovat myös samoja kuin yleissopimuksen kohdan yhteydessä. 

Uuden 1 artiklan 3 kappaleen a kohdan mukaan 1 kappaleessa tarkoitettujen rikosten yrityksen tulee olla rangaistavia. Rikoslain 34 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan kaappauksen yritys on rangaistava. Pykälän 3 momentin mukaisesti tiettyjen edellytysten vallitessa tekijä tuomitaan kaappauksen asemesta niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää. Niistä esimerkiksi pahoinpitelyn ja törkeän pahoinpitelyn yritykset ovat rangaistavia rikoslain 21 luvun 5 §:n 2 momentin ja 6 §:n 2 momentin nojalla. Sen sijaan laittoman uhkauksen ja pakottamisen yritykset eivät ole rangaistavia. Tätä vajetta voidaan kuitenkin pitää vähäisenä, koska käytännössä 1 kappaleessa tarkoitettujen tekojen voi olettaa tulevan rangaistaviksi nimenomaan kaappauksena sen takia, että molemmat 3 momentissa säädetyt edellytykset (vähäinen vaara lentoturvallisuudelle ja rikos kokonaisuutena arvostellen vähäinen) eivät täyty. 

Uuden 1 artiklan 3 kappaleen b kohdan mukaan rangaistavaa tulee olla uuden 1 artiklan 1 ja 2 kappaleen sekä 3 kappaleen a kohdan mukaisten rikosten järjestäminen tai johtaminen. Kuten edellä on Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 4 kohdan b alakohdan yhteydessä todettu, tällaiset järjestämiseen liittyvät teot ovat rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaista yllytystä tai 6 §:n mukaista avunantoa. 

Uuden 1 artiklan 3 kappaleen c kohta edellyttää, että osallistuminen rikoskumppanina uuden 1 artiklan 1 tai 2 kappaleen tai 3 kappaleen a kohdan mukaisiin rikoksiin on rangaistavaa. Tältä osin voidaan viitata Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 4 kohdan c alakohdan yhteydessä todettuun. Rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaan, jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Viitatun 3 kappaleen a kohdan osalta riittävää on se, että kutakin rikokseen syyllistynyttä rangaistaan rikoksen yrityksestä rikoslain 5 luvun 6 §:n nojalla. 

Uuden 1 artiklan 3 kappaleen d kohdan mukaan rangaistavaa tulee olla se, että tekijä laittomasti ja tahallisesti avustaa toista henkilöä välttämään tutkinnan, syytteen tai rangaistuksen tietäen, että henkilö on tehnyt uuden 1 artiklan 1 tai 2 kappaleen taikka 3 kappaleen a–c kohdassa tarkoitetun rikoksen taikka että henkilö on etsintäkuulutettu rikossyytteeseen asettamiseksi tai on tuomittu sellaisesta rikoksesta. Vastaavanlainen velvoite on edellä käsitellyssä Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 4 kohdan d alakohdassa. Rikoslain 15 luvun 11 §:ssä säädetään rangaistavaksi rikoksentekijän suojeleminen sekä 16 luvun 15 ja 16 §:ssä vangin laiton vapauttaminen ja vangin karkaaminen. Avunanto vangin karkaamiseen on rangaistavaa rikoslain 5 luvun 6 §:n nojalla. Rikoslain 15 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan rikoksentekijän suojelemisesta ei rangaista rikokseen osallista eikä rikoksentekijään tietyssä suhteessa olevaa henkilöä. Pöytäkirja kuitenkin mahdollistaa sen, että 3 kappaleen d kohdan soveltamisen osalta annetaan selitys, jonka mukaan osapuoli soveltaa kohtaa ottaen huomioon sen rikosoikeuden periaatteisiin perustuvan perhettä koskevan poikkeuksen (ks. jäljempänä XXII artiklan b alakohdan perustelut). Toisin kuin Pekingin yleissopimuksessa, pöytäkirjan kohdan osalta ei ole rikoslain 15 luvun 11 §:n 2 momentista aiheutuvia rikoksen vakavuustasoon liittyviä ongelmia, koska kaikki kysymykseen tulevat rikokset ovat sellaisia, että niistä on säädetty kuuden kuukauden vankeusrangaistusta ankarampi rangaistus. 

Uuden 1 artiklan 4 kappale velvoittaa – Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 5 kohtaa vastaavalla tavalla – säätämään rangaistavaksi joko sopimisen artiklan 1 ja 2 kappaleessa tarkoitettujen rikosten tekemisestä (a) tai myötävaikuttamisen ryhmän toimintaan niiden tekemiseksi (b). Myöskään tässä tapauksessa ei saa edellyttää, että sopimisen kohteena oleva rikos tai edistettävä rikos taikka sen rangaistava yritys tosiasiallisesti tehdään. On mahdollista tulkita 4 kappaleen b kohdan mahdollistavan sen, että valitaan vain toinen sen mukaisista edistämisteoista (i tai ii). Edellä todetun mukaisesti 1 kappaleen mukaisissa teoissa on kysymys lähinnä kaappauksesta, joissakin kokonaisuutena arvostellen vähäisissä teoissa pahoinpitelyrikoksesta, laittomasta uhkauksesta tai pakottamisesta. Uuden 1 artiklan 2 kappaleen mukaisia tekoja ovat laiton uhkaus ja perätön vaarailmoitus. 

Uuden 1 artiklan 4 kappaleen a kohdan osalta kysymys on salahanke- tai valmistelutyyppisestä rikoksesta, vastaavasti kuin Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 5 kohdassa. Rikoslaissa ei ole tähän kohtaan soveltuvaa erillistä salahankesäännöstä. Koska Haagin yleissopimus on luonteeltaan terrorismin vastaiseksi sopimukseksi luonnehdittava ja sopimuksessa tarkoitetut teot ovat usein terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä, merkityksellinen on myös tässä tapauksessa rikoslain 34 a luvun 2 §:ssä rangaistavaksi säädetty terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu. Se kattaa sopimisen luvun 1 §:n mukaisen terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen tekemisestä. Viimeksi mainitun pykälän mukaan terroristisessa tarkoituksessa voidaan tehdä esimerkiksi laiton uhkaus, perätön vaarailmoitus, törkeä pahoinpitely ja kaappaus. Pahoinpitely ja pakottaminen eivät kuulu rikoksiin, jotka voidaan tehdä terroristisessa tarkoituksessa ja joiden tekemistä varten voidaan tehdä terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen valmistelu, mutta tätä vajetta voidaan pitää vähäisenä, koska uuden 1 artiklan 1 kappaleen mukaisissa rikoksissa ei juurikaan voi olla kysymys vähäisemmistä rikoksista kuin kaappauksesta. 

Uuden 1 artiklan 4 kappaleen a kohtaa koskien on vielä huomattava, että sen mukaisesti kansallisen lain sitä vaatiessa voidaan edellyttää, että yksi osallistujista tekee teon, jolla edistetään sopimuksen toteutumista. Tässäkin kohta jättää avoimeksi ja osapuolten harkintaan sen, mitä edistävällä teolla tässä yhteydessä tarkoitetaan. Näin ollen huomioon otettavaksi voi tulla Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 5 kohdan tavoin rikoslain 5 luvun 1 §:n 2 momentin mukainen rikoksen yritys, vaikka uuden 1 artiklan 4 kappaleen alku lähtökohtaisesti sulkee yrityksen edellyttämisen pois. Tällaisessa tilanteessa rikoksen tekemisestä sopineet, mutta yritystekoon osallistumattomat henkilöt voivat syyllistyä yllytykseen tai rikoslain 5 luvun 6 §:n mukaiseen avunantoon sillä perusteella, että yritykseen syyllistynyt on taivutettu siihen taikka että häntä on ennen yritystä neuvoin tai muilla tavoin autettu sen tekemisessä. Kaikkien uuden 1 artiklan 1 ja 2 kappaleessa tarkoitettujen rikosten yritys ei ole rangaistava, mutta yritykseen liittyvä sääntely tässä kohdin joka tapauksessa täydentää rikoslain 34 a luvun 2 §:n sääntelyä. 

Uuden 1 artiklan 4 kappaleen b kohta koskee rikollisryhmän toiminnassa tehtäviä rikoksia. Edellä on jo Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 5 kohdan yhteydessä käsitelty rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä rangaistavaksi säädettyä järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumista. Tässäkään tapauksessa rikoslain säännös ei täytä kriminalisointivelvoitteita kummankaan alakohdan mukaisen vaihtoehdon osalta. Rangaistavaa on järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumisena muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta se, että ryhmä toimii tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Koska 1 artiklan 1 kappaleen mukaiset rikokset ovat pääosin kaappauksia, joista säädetty ankarin rangaistus on kymmenen vuotta vankeutta, mainittavaa poikkeamaa ei ole. Uuden 1 artiklan 2 kappaleen rikosten osalta enimmäisrangaistusvaatimus ei täyty, koska laittoman uhkauksen enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta ja perättömän vaarailmoituksen enimmäisrangaistus on yksi vuosi vankeutta. Lisäksi rikoslain 17 luvun 1 a §:n mukaan rikollisryhmän toimintaan osallistumisen rangaistavuus edellyttää, että ryhmän tavoitteena oleva rikos tai sen rangaistava yritys tehdään. Toisen tekemän rikoksen edistäminen on mahdollista katsoa rikoslain 5 luvun 6 §:n mukaiseksi avunannoksi, mutta senkin rangaistavuus edellyttää, että edistettävä rikos tai sen rangaistava yritys tehdään. Uuden 1 artiklan 4 kappaleen täytäntöönpano perustuukin a kohdan mukaiseen vaihtoehtoon ja niin, että eräistä edellä todetuista vajeista huolimatta lainsäädäntömuutoksia ei ole tarpeen tehdä. 

III artikla. Artiklalla korvataan Haagin yleissopimuksen 2 artikla kuulumaan seuraavasti: ”Jokainen osapuoli sitoutuu säätämään 1 artiklassa tarkoitetuista rikoksista ankarat rangaistukset.” Artiklan aiempi sanamuoto on ’’Jokainen sopimusvaltio sitoutuu säätämään rikoksesta ankarat rangaistukset.’’ Merkittävää muutosta ei siis aiheudu. 

Kaappauksesta tuomitaan vankeutta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta, laittomasta uhkauksesta tuomitaan sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta ja perättömästä vaarailmoituksesta sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta. Edellä 1 artiklan 1 kappaleeseen kaappauksen lisäksi liitetyistä muista rikoksista tuomitaan sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta (pahoinpitely ja pakottaminen) ja vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta (törkeä pahoinpitely). 

Rikoskumppanin, yllyttäjän, avunantajan ja rikoksen yritykseen syyllistyneen teon rangaistavuuden osalta viitataan siihen, mitä on edellä todettu Pekingin yleissopimuksen 3 artiklan yhteydessä. Tässäkin tapauksessa artikla jättää joustovaraa. Kysymyksessä olevista rikoksista on säädetty niiden yleistä vakavuutta eli vaarallisuutta ja vahingollisuutta vastaavat rangaistusasteikot. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

IV artikla. Artiklalla lisätään Haagin yleissopimukseen uusi 2 a artikla. 

Uuden 2 a artiklan 1 kappaleen mukaan osapuoli voi kansallisten oikeusperiaatteidensa mukaisesti perustaa oikeushenkilön vastuun koskemaan tilanteita, joissa oikeushenkilön johtamisesta ja valvonnasta vastaava henkilö on tehnyt 1 artiklassa tarkoitetun rikoksen. Vastuu voi olla rikosoikeudellista, siviilioikeudellista tai hallinnollista. 2 a artiklan 2 kappaleen mukaisesti oikeushenkilön vastuu ei vaikuta rikoksentekijöiden rikosoikeudelliseen vastuuseen. 

Uuden 2 a artiklan 3 kappaleessa todetaan, että jos osapuoli ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin saattaakseen oikeushenkilön vastuuseen tämän artiklan 1 kappaleen mukaisesti, se pyrkii varmistamaan, että sovellettavat rikosoikeudelliset, siviilioikeudelliset tai hallinnolliset seuraamukset ovat tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Näihin seuraamuksiin voi sisältyä rahallisia seuraamuksia. 

Vastaava kohta on Pekingin yleissopimuksen 4 artiklassa, jonka perustelujen yhteydessä todettu pätee pääosin tässäkin. Tämäkään artikla ei edellytä oikeushenkilön vastuun perustamista eikä näin ollen edellytä lainsäädännön muuttamista tai muitakaan toimenpiteitä pöytäkirjaan sitoutumisen yhteydessä. Pekingin yleissopimuksen 4 artiklan yhteydessä todettua täydentäen voidaan todeta se, että pöytäkirjalla muutetun Haagin yleissopimuksen 1 artiklan mukaisista rikoksista oikeushenkilön rangaistusvastuu liittyy Suomessa vain laittomaan uhkaukseen tietyin rikoslain 25 luvun 10 §:n 2 momentissa säädetyin lisäedellytyksin. 

V artikla. Artiklan mukaan Haagin yleissopimuksen 3 artiklan 1 kappale korvataan uudella 3 artiklan 1 kappaleella. Sen mukaan yleissopimusta sovellettaessa ilma-aluksen katsotaan olevan liikenteessä siitä hetkestä lähtien, jolloin kenttähenkilöstö tai miehistö alkaa valmistella sitä tiettyä lentoa varten, siihen saakka, kun kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut sen mistä tahansa laskusta. Pakkolaskutapauksessa lennon katsotaan jatkuvan siihen saakka, kun toimivaltaiset viranomaiset ottavat vastatakseen ilma-aluksesta sekä siinä olevista henkilöistä ja omaisuudesta. Kyseisen määräyksen aiemman sanamuodon mukaan ilma-aluksen katsotaan olevan lennolla siitä hetkestä lähtien, jolloin ilma-alukseen astumisen jälkeen kaikki aluksen ulko-ovet on suljettu siihen saakka, kunnes jokin näistä ovista on avattu ilma-aluksesta poistumista varten. Pakkolaskutilannetta koskeva määritelmä pysyy ennallaan. 

Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimuksen englanninkielisen tekstin 3 artiklan 3 kappaleessa korvataan sana ”registration” sanalla ”registry”. Suomenkieliseen versioon vastaavaa muutosta ei tehdä, joten kohdalla ei ole merkitystä suomenkielisen sopimustekstin kannalta. 

Artiklan 3 kappaleen mukaan yleissopimuksen 3 artiklan 4 kappaleessa sanat ”jotka on mainittu” korvataan sanoilla ”joita tarkoitetaan”. 

Artiklan 4 kappaleen mukaan yleissopimuksen 3 artiklan 5 kappale korvataan seuraavalla: ”5. Tämän artiklan 3 ja 4 kappaleen estämättä sovelletaan 6, 7, 7 a, 8, 8 a, 8 b ja 10 artiklaa riippumatta ilma-aluksen lentoonlähtöpaikasta tai tosiasiallisesta laskupaikasta, jos rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty tavataan muun valtion kuin ilma-aluksen rekisteröintivaltion alueelta.” Muutoksella lisätään pöytäkirjalla lisätyt 7 a, 8 a ja 8 b artiklat sopimustekstiin. 

Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

VI artikla. Artiklalla lisätään Haagin yleissopimuksen 3 a artiklaksi määräys, jossa määritellään sopimuksen suhde muuhun kansainväliseen oikeuteen. Sen 1 kappaleen mukaan yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta muihin oikeuksiin, velvoitteisiin ja vastuisiin, joita valtioilla ja yksityishenkilöillä on kansainvälisen oikeuden perusteella, erityisesti Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan, kansainvälisen siviili-ilmailun yleissopimuksen sekä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden päämäärien ja periaatteiden perusteella. 

3 a artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimus ei koske kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sääntelemää asevoimien toimintaa aseellisen selkkauksen aikana näiden käsitteiden kansainvälisen humanitaarisen oikeuden mukaisessa merkityksessä, eikä valtion asevoimien toimintaa niiden hoitaessa virallisia tehtäviään siltä osin kuin sitä sääntelevät muut kansainvälisen oikeuden säännöt. 

3 a artiklan 3 kappaleen mukaisesti artiklan 2 kappaleen määräysten ei saa tulkita sallivan tai laillistavan muutoin laittomia tekoja tai estävän syytteiden nostamisen muiden lakien nojalla. 

Artikla vastaa Pekingin yleissopimuksen 6 artiklaa, joten tässä kohtaa viitataan sen yhteydessä todettuun. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

VII artikla. Artiklalla korvataan Haagin yleissopimuksen 4 artikla osapuolten rikosoikeudellisesta tuomiovallasta. 

Uuden 4 artiklan 1 kappaleen mukaan jokainen osapuoli ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen tuomiovaltansa 1 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin nähden ja muihin sellaisiin väkivallantekoihin, jotka rikoksesta epäilty on kohdistanut matkustajiin tai miehistöön rikosten yhteydessä, seuraavissa tapauksissa: 

a) kun rikos on tehty kyseisen valtion alueella; 

b) kun rikos on kohdistunut kyseisessä valtiossa rekisteröityyn ilma-alukseen tai tehty tällaisessa ilma-aluksessa; 

c) kun ilma-alus, jossa rikos on tehty, laskeutuu kyseisen valtion alueelle rikoksesta epäillyn ollessa yhä ilma-aluksessa; 

d) kun ilma-alus, jota kohtaan tai jossa rikos on tehty, on vuokrattu ilman miehistöä vuokralleottajalle, jolla on kyseisessä valtiossa päätoimipaikka tai sen puuttuessa pysyvä asuinpaikka. 

e) kun rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen. 

Uuden 4 artiklan 1 kappale vastaa lähes täysin Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 1 kohtaa. Viimeksi mainitusta poiketen määräys koskee 1 artiklan mukaisten rikosten lisäksi mitä tahansa niihin rikoksiin liittyvää väkivallantekoa, jonka rikoksesta epäilty on kohdistanut matkustajia tai miehistöä kohtaan. Näiltä osin kysymys on lähinnä pahoinpitelyrikoksista tai muista rikoslain 21 luvussa rangaistaviksi säädetyistä henkeen tai terveyteen kohdistuvista rikoksista. Toimivaltaperusteiden samanlaisuuden vuoksi pätee se, mitä edellä on todettu Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan yhteydessä. 

Uuden 4 artiklan 1 kappaleen c ja d kohdan osalta myös tässä tapauksessa laskeutumisvaltiota ja operaattorivaltiota koskevat toimivaltaperusteet edellyttävät lainsäädännön muuttamista. Siihen liittyviä eri vaihtoehtoja ja niihin liittyviä kysymyksiä on käsitelty edellä Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan yhteydessä. 

Uuden 4 artiklan 2 kappaleen mukaan jokainen osapuoli voi ulottaa tuomiovaltansa tällaisiin rikoksiin myös seuraavissa tapauksissa: 

a) kun rikos kohdistuu kyseisen valtion kansalaiseen; 

b) kun rikoksentekijä on kansalaisuudeton henkilö, jonka vakituinen asuinpaikka on kyseisen valtion alueella. 

Kappaleen osalta voidaan viitata edellä Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 2 kohdan yhteydessä todettuun sekä XXII artiklan perusteluihin, joita selostetaan jäljempänä. 

Uuden 4 artiklan 3 kappaleen mukaisesti jokainen osapuoli ryhtyy myös tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen tuomiovaltansa 1 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin niissä tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty oleskelee sen alueella eikä tämä osapuoli luovuta tätä henkilöä rikoksen johdosta Haagin yleissopimuksen 8 artiklan mukaisesti millekään niistä osapuolista, jotka ovat ulottaneet tuomiovaltansa kyseisiin rikoksiin tämän artiklan soveltuvien kappaleiden mukaisesti. Kohdan osalta voidaan viitata edellä Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 3 kohdan yhteydessä todettuun. 

Uuden 4 artiklan 4 kappaleen mukaisesti yleissopimus ei estä rikosoikeudellisen tuomiovallan käyttöä kansallisen lain mukaisesti. Määräys vastaa Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 4 kohtaa, joten tässä kohtaa viitataan edellä sen yhteydessä todettuun. 

VIII artikla. Artiklalla korvataan Haagin yleissopimuksen 5 artikla. Uuden 5 artiklan mukaan ne osapuolet, jotka perustavat yhteisiä ilmakuljetusta harjoittavia organisaatioita tai kansainvälisiä yrityksiä, jotka käyttävät yhteiseen tai kansainväliseen rekisteriin merkittyjä ilma-aluksia, määräävät tarkoituksenmukaisella tavalla keskuudestaan jokaista ilma-alusta varten valtion, joka käyttää tuomiovaltaa ja jolla on tässä yleissopimuksessa tarkoitetut rekisteröintivaltion tehtävät, sekä ilmoittavat tästä Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön pääsihteerille, joka antaa ilmoituksen tiedoksi kaikille tämän yleissopimuksen osapuolille. 

Määräyksen sisältö ei käytännössä muutu, vaan muutokset ovat lähinnä sana- ja lausemuodoissa. Uusi artikla on samansisältöinen kuin Pekingin yleissopimuksen 15 artikla, joten tässä kohtaa viitataan edellä sen yhteydessä todettuun. 

IX artikla. Artiklalla korvataan Haagin yleissopimuksen 6 artiklan 4 kappale. Uuden 6 artiklan 4 kappaleen mukaan, kun osapuoli on 6 artiklan mukaisesti ottanut henkilön säilöön, se ilmoittaa välittömästi niille osapuolille, jotka ovat ulottaneet rikokseen tuomiovaltansa 4 artiklan 1 kappaleen mukaisesti sekä ulottaneet rikokseen tuomiovaltansa ja ilmoittaneet asiasta tallettajalle 4 artiklan 2 kappaleen mukaisesti, ja jos osapuoli katsoo aiheelliseksi, muulle asiaan osalliselle valtiolle tällaisen henkilön säilöön otosta ja niistä seikoista, jotka oikeuttavat siihen. Osapuoli, joka suorittaa 6 artiklan 2 kappaleessa tarkoitetun valmistavan tutkinnan, ilmoittaa mainituille osapuolille viipymättä tutkinnan tuloksista ja siitä, aikooko se käyttää tuomiovaltaansa. 

Vastaava määräys on Pekingin yleissopimuksen 9 artiklassa, joten tässä viitataan edellä sen kohdalla todettuun. 

Korvattavan 6 artiklan 4 kappaleen mukaan, kun valtio on tämän artiklan mukaisesti ottanut säilöön henkilön, sen tulee viipymättä ilmoittaa säilöön otosta samoin kuin niistä seikoista, jotka sen oikeuttavat, ilma-aluksen rekisteröintivaltiolle, 4 artiklan 1 kappaleen c kohdassa mainitulle valtiolle (kun rikos on tehty ilma-aluksessa, joka on vuokrattu ilman miehistöä henkilölle, jolla siinä valtiossa on pääasiallinen toimipaikkansa tai sen puuttuessa pysyvä asuinpaikkansa), sille valtiolle, jonka kansalainen säilöön otettu on ja, jos se katsoo sen asianmukaiseksi, muille valtioille, joita asia koskee. Valtion, joka suorittaa tämän artiklan 2 kappaleessa tarkoitetun valmistavan tutkinnan, on ilmoitettava viipymättä mainituille valtioille tutkinnan tuloksista ja siitä, aikooko se käyttää tuomiovaltaansa. 

Artiklan korvaaminen uudella tekstillä ei tuo merkittäviä muutoksia yleissopimuksen sisältöön. Korvattavassa artiklassa lueteltiin yksityiskohtaisemmin kaikki ne valtiot, joille tilanteessa tulisi ilmoittaa tehdyistä toimenpiteistä verrattuna uuteen tekstiin. Korvattavassa tekstissä mainittiin kuitenkin, että ilmoittaa tulisi myös muille kuin listatuille valtioille, jos se katsotaan asianmukaiseksi. Uudessa tekstissä pidetään edelleen mukana vaihtoehto ilmoittaa toimenpiteistä aiheelliseksi katsotuille valtioille. Näin ollen sisällöllistä muutosta ei tapahdu ja ilmoittaminen tehdään edelleen kaikille aiheellisiksi katsotuille valtioille. Pekingin yleissopimuksen 9 artiklan 4 kohdan kohdalla todetuin tavoin artikla ei vaadi lainsäädäntömuutoksia. 

X artikla. Artiklalla lisätään Haagin yleissopimukseen uusi 7 a artikla. Sen mukaan henkilölle, joka on yleissopimuksen nojalla säilöön otettuna taikka muiden toimenpiteiden tai oikeudellisten menettelyjen kohteena, taataan oikeudenmukainen kohtelu, mukaan lukien oikeus nauttia kaikkia niitä oikeuksia ja takuita, jotka koskevat häntä sen valtion lain mukaan, jonka alueella hän oleskelee, sekä sovellettavien kansainvälisen oikeuden määräysten mukaan, mukaan lukien ihmisoikeuksia koskeva kansainvälinen oikeus. Vastaava määräys sisältyy myös Pekingin yleissopimuksen 11 artiklaan, joten tässä yhteydessä viitataan edellä 11 artiklan perusteluissa esitettyihin huomioihin. 

XI artikla. Artiklalla tehdään Haagin yleissopimuksen 8 artiklaan teknisluontoisia muutoksia. Artikla sisältää samat rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen liittyvät määräykset kuin Pekingin yleissopimuksen 12 artikla, minkä vuoksi voidaan viitata mainitun artiklan yhteydessä todettuun. 

Artiklan määräysten sisältö pysyy muuten ennallaan, mutta artiklaan lisätään uusi 5 kappale, jolla tarkennetaan 1 artiklan 4 kappaleen a ja b kohdassa tarkoitettujen rikosten olevan samanveroisia sopimuksen osapuolten välisissä luovutuksissa rikosten johdosta. Muutokset eivät edellytä muutoksia Suomen lainsäädäntöön. 

XII artikla. Artiklalla lisätään Haagin yleissopimukseen uusi 8 a artikla. Se asettaa velvoitteen olla pitämättä mitään 1 artiklassa tarkoitetuista rikoksista poliittisina rikoksina, poliittiseen rikokseen liittyvänä rikoksena tai poliittisista vaikuttimista tehtynä rikoksena, kun päätetään luovuttamisesta rikoksen johdosta tai keskinäisestä oikeusavusta. Siten tällaiseen rikokseen perustuvaa luovuttamista tai keskinäistä oikeusapua koskevaa pyyntöä ei saa evätä pelkästään sillä perusteella, että se koskee poliittista rikosta, poliittiseen rikokseen liittyvää rikosta tai poliittisista vaikuttimista tehtyä rikosta. Vastaava määräys sisältyy Pekingin yleissopimuksen 13 artiklaan, joten tässä viitataan sen yhteydessä lausuttuun. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

XIII artikla. Artiklalla lisätään Haagin yleissopimukseen 8 b artikla. Sen mukaan yleissopimuksen määräysten ei tulkita velvoittavan luovuttamaan rikoksen johdosta tai antamaan keskinäistä oikeusapua, jos 1 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin perustuvan luovutuspyynnön tai tällaisiin rikoksiin liittyvää keskinäistä oikeusapua koskevan pyynnön saaneella osapuolella on perusteltua syytä epäillä, että pyynnön esittämisen tarkoituksena on saattaa henkilö syytettäväksi tai rangaistavaksi rotunsa, uskontonsa, kansalaisuutensa, etnisen alkuperänsä, poliittisen mielipiteensä tai sukupuolensa perusteella, taikka että pyynnön noudattaminen heikentäisi tämän henkilön asemaa jostakin mainitusta syystä. Vastaava säännös sisältyy Pekingin yleissopimuksen 14 artiklaan, joten tässä viitataan sen yhteydessä todettuun. 

XIV artikla. Artiklalla korvataan Haagin yleissopimuksen 9 artiklan 1 kappale kuulumaan seuraavasti: ”Kun jokin 1 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettu teko on tehty tai on tapahtumaisillaan, osapuolet ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin palauttaakseen ilma-aluksen hallinnan sen lailliselle päällikölle tai säilyttääkseen ilma-aluksen päällikön hallinnassa.” 

Kyseisen 9 artiklan 1 kappaleen aiemman sanamuodon mukaan, kun jokin 1 artiklan a kohdassa mainittu teko on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan, sopimusvaltioiden on ryhdyttävä kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin palauttaakseen ilma-aluksen valvonnan sen lailliselle päällikölle tai säilyttääkseen aluksen hänen valvonnassaan. Uuden määräyksen eroavaisuus aiempaan sanamuotoon verrattuna on kielellinen ja sitä tarkastellaan lähemmin XVII artiklan 2 kappaleen yhteydessä. Toinen muutos koskee XVII artiklan 1 kappaleen määräystä sopimuksen osapuolista käytettävästä ilmaisusta, jota koskeva muutos on niin ikään kielellinen. 

Kolmas muutos koskee vain pöytäkirjan suomennosta. Alkuperäisessä määräyksessä käytetään muotoa ’’sopimusvaltioiden on ryhdyttävä toimenpiteisiin’’. Uudessa taas on indikatiivimuoto ’’osapuolet ryhtyvät’’. Kysymys on siis verbin muotoon liittyvästä muutoksesta, joka johtuu ennen kaikkea uusien kansainvälisten sopimusten yhteydessä omaksuttuun tapaan käyttää verbistä imperatiivi- eli käskymuodon sijaan indikatiivia. Tällä ei kuitenkaan muuteta artiklan määräyksen sisältöä. 

Ilmailulain 56 §:n mukaan ilma-aluksen päälliköllä on ilma-aluksen ylin käskyvalta. Järjestyksen, turvallisuuden tai muun välttämättömän syyn vaatiessa päälliköllä on oikeus olla ottamatta ilma-alukseen ja pakottavista syistä poistaa siitä ennen lähtöä tai, jos ilma-alus on lennolla, ensimmäisessä sopivassa laskupaikassa miehistön jäsen, matkustaja tai tavara. Lain 60 §:n mukaan ilma-aluksen ollessa vaarassa tai matkustajien tai miehistön turvallisuuden muutoin vaatiessa, ilma-aluksen päälliköllä on oikeus ottaa kiinni tai tarkastaa henkilö taikka tarkastaa tai ottaa haltuunsa tavara järjestyksen palauttamiseksi tai turvallisuutta uhkaavan vaaran torjumiseksi. Päällikkö saa kiinniottamisen, tarkastuksen tai haltuunoton toimittamiseksi käyttää sellaisia välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon vaaran suuruus ja tilanne muutenkin. Nykyiset ilmailulain säännökset antavat ilma-aluksen päällikölle riittävät valtuudet ja keinot pitää ilma-alus hallinnassaan, joten artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

XV artikla. Artiklalla korvataan yleissopimuksen 10 artiklan 1 kappale. Uuden 10 artiklan 1 kappaleen mukaan osapuolet antavat toisilleen mahdollisimman laajaa apua 1 artiklassa tarkoitettuja rikoksia sekä muita 4 artiklassa tarkoitettuja tekoja koskevissa rikosoikeudellisissa menettelyissä. Kaikissa tapauksissa sovelletaan sen valtion lakia, jolta apua pyydetään. 

Korvattavan 10 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden tulee antaa toisilleen mahdollisimman laajaa apua rikoksesta ja muista 4 artiklassa mainituista teoista johtuvissa rikosoikeudenkäynneissä. Kaikissa tapauksissa tulee soveltaa sen valtion, jolta apua pyydetään, lakia. Jälleen kysymys on edellä XIV artiklan kohdalla selostetusta verbin velvoittavuuteen liittyvästä muutoksesta. 

Asiallisesti vastaava määräys on Pekingin yleissopimuksen 17 artiklan 1 kohdassa, joten tässä kohtaa viitataan sen yhteydessä selostettuihin perusteluihin. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

XVI artikla. Artiklalla lisätään yleissopimuksen 10 a artiklaksi määräys, jonka mukaan osapuoli, jolla on aihetta olettaa, että jokin 1 artiklassa tarkoitettu rikos tehdään, antaa kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti kaikki merkitykselliset hallussaan olevat tiedot niille osapuolille, jotka sen käsityksen mukaan ovat 4 artiklan 1 ja 2 kappaleessa tarkoitettuja valtioita. Vastaava määräys on Pekingin yleissopimuksen 18 artiklassa, joten tässä kohtaa viitataan sen yhteydessä selostettuun. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

XVII artikla. Artiklan 1 kappaleen mukaan Haagin yleissopimuksessa kaikki viittaukset ”sopimusvaltioon” ja ”sopimusvaltioihin” (esimerkiksi engl. Contracting State) korvataan viittauksilla ”osapuoleen” ja ”osapuoliin” (State Party). 

Artiklan 2 kappaleeseen on otettu hakasulkeisiin teksti: [Englanninkielisen tekstin muutos, jolla ei ole suomeksi kohdetta.] Englanninkielisessä sopimustekstissä vastaavassa kohdassa on määräys: ”All references in the Convention to “him” and “his” shall be replaced by “that person” and “that person’s” respectively.” Muutettavassa yleissopimuksessa viitataan esimerkiksi päällikköön miespuoliseen henkilöön viittaavalla pronominilla, mutta pöytäkirjassa korvaavana ilmaisuna käytetään substantiivia ’’henkilö’’, jotta kielissä, joissa on erikseen hän-pronominit miehelle ja naiselle (esimerkiksi englannissa he ja she), ei tällaista sukupuoleen viittaavaa sävyä olisi. Suomen kielessä, jossa on vain yksi hän-pronomini, ei muutoksella ole merkitystä. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

XVIII–XXI ja XXIII–XXV artikla. Artiklat sisältävät tavanomaisia valtiosopimuksen loppumääräyksiä. Artikloissa määrätään sopimuksen kieliversioiden yhdenmukaisesta todistusvoimaisuudesta (XVIII artikla), yleissopimuksen ja pöytäkirjan tulkitsemisesta yhtenä asiakirjana josta käytetään nimitystä Haagin yleissopimus sellaisena kuin se on muutettuna vuoden 2010 Pekingin pöytäkirjalla (XIX artikla), pöytäkirjan allekirjoittamisesta (XX artikla), ratifioimisesta, hyväksymisestä ja liittymisestä sekä pöytäkirjan tallettajasta (XXI artikla), voimaantulosta (XXIII artikla), irtisanomisesta (XXIV artikla) ja muista tavanomaisista loppumääräyksistä (XXV artikla). Artiklat eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

XXII artikla. Artiklan mukaan ratifioidessaan tai hyväksyessään pöytäkirjan tai liittyessään siihen jokainen osapuoli: 

a) ilmoittaa tallettajalle tuomiovallasta, joka sillä on kansallisen lainsäädäntönsä nojalla Haagin yleissopimuksen, sellaisena kuin se on muutettuna vuoden 2010 Pekingin pöytäkirjalla, 4 artiklan 2 kappaleen mukaisesti, ja ilmoittaa välittömästi tallettajalle mahdollisista muutoksista; ja 

b) voi antaa selityksen, jonka mukaan se soveltaa Haagin yleissopimuksen, sellaisena kuin se on muutettuna vuoden 2010 Pekingin pöytäkirjalla, 1 artiklan 3 kappaleen d kohdan määräyksiä niitä rikosoikeutensa periaatteita noudattaen, jotka koskevat vastuusta vapauttamista perhesuhteiden perusteella. 

Tässä yhteydessä viitataan edellä selostettuihin pöytäkirjan VII artiklan (eli Haagin yleissopimuksen 4 artiklan 3 kappaleen) ja II artiklan (eli Haagin yleissopimuksen 1 artiklan 2 kappaleen d kohdan) perusteluihin. Lisäksi määräys vastaa Pekingin yleissopimuksen 21 artiklan 4 kohtaa, jonka perusteluja myös on selostettu edellä. Näin ollen esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi annettavaksi pöytäkirjan XXII artiklan 1 kappaleen a kohdassa tarkoitetun ilmoituksen, jonka mukaan Suomi ulottaa tuomiovaltansa Haagin yleissopimuksen, sellaisena kuin se on muutettuna vuoden 2010 Pekingin pöytäkirjalla, 4 artiklan 2 kappaleen mukaisesti tapauksiin, joissa rikos kohdistuu Suomen kansalaiseen, sekä tapauksiin, joissa rikoksentekijä on kansalaisuudeton henkilö, jonka vakituinen asuinpaikka on Suomen alueella. Lisäksi ehdotetaan, eduskunta hyväksyisi annettavaksi pöytäkirjan XXII artiklan 1 kappaleen b kohdassa tarkoitetun selityksen, jonka mukaan Suomi soveltaa Haagin yleissopimuksen, sellaisena kuin se on muutettuna vuoden 2010 Pekingin pöytäkirjalla, 1 artiklan 3 kappaleen d kohdan määräyksiä niitä rikosoikeutensa periaatteita noudattaen, jotka koskevat vastuusta vapauttamista perhesuhteiden perusteella. 

6.3  Montrealin pöytäkirja

I artikla. Artiklassa määritellään Montrealin pöytäkirjalla muutettava sopimus. Pöytäkirjalla muutetaan Tokiossa 14.9.1963 tehtyä yleissopimusta rikoksista ja eräistä muista teoista ilma-aluksissa. Tokion yleissopimus on tullut Suomen osalta voimaan 1.7.1971. Artikla ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

II artikla. Artiklalla korvataan Tokion yleissopimuksen 1 artiklan 3 kohta. Uuden 1 artiklan 3 kohdan a alakohdassa määritellään ilma-aluksen lennon käsite yleissopimusta sovellettaessa. Sen mukaan ilma-aluksen katsotaan olevan lennolla siitä hetkestä lähtien, jolloin ilma-alukseen nousemisen jälkeen kaikki ilma-aluksen ulko-ovet suljetaan, siihen saakka, kun jokin näistä ovista avataan ilma-aluksesta poistumista varten. Pakkolaskutapauksessa lennon katsotaan jatkuvan siihen saakka, kun toimivaltaiset viranomaiset ottavat vastatakseen ilma-aluksesta sekä siinä olevista henkilöistä ja omaisuudesta. Artiklan 3 kohdan b alakohdassa määrätään, että silloin, kun lentotoiminnan harjoittajan kotivaltio ei ole sama kuin ilma-aluksen rekisteröintivaltio, yleissopimuksen 4, 5 ja 13 artiklassa käytetyn termin ”rekisteröintivaltio” katsotaan viittaavan lentotoiminnan harjoittajan kotivaltioon. 

Yleissopimuksen aiemman määritelmän mukaan ilma-aluksen katsotaan olevan lennolla siitä hetkestä, jolloin ilma-aluksen moottorien tehoa lisätään ilmaannousua varten, siihen hetkeen asti, jolloin laskukiito päättyy. Muutoksella lennon määritelmää muutetaan siis siten, että lento kestää ajallisesti pidempään. Kun aikaisemman määritelmän mukaan lento alkoi moottoritehon lisäämisestä ja päättyi laskukiidon loppuun, katsotaan jatkossa lennon alkamisen ja päättymisen kytkeytyvän koneen ovien sulkemiseen ja aukaisemiseen. 

Pekingin yleissopimuksen 2 artikla sisältää Montrealin pöytäkirjaa vastaavan lennon määritelmän. Edellä Pekingin yleissopimuksen 2 artiklan yhteydessä on jo todettu, ettei ilmailulaissa (jolla Tokion yleissopimus on Suomessa pantu täytäntöön) ole lennon määritelmää. Tokion yleissopimus koskee häiriköintiä ilma-aluksissa ja asettaa minimivaatimukset kansalliselle lainsäädännölle. Sopimuksen lähtökohtana on, että häiriköintiin syyllistyneet henkilöt asetettaisiin rangaistusvastuuseen. Taustalla on ajatus siitä, että häiriköinnistä saadut rangaistukset toimivat häiriköintitapauksia ennaltaehkäisevinä. Ilmailulain 59 § koskee matkustajan velvollisuuksia lennolla. Sen mukaan matkustaja ei saa toiminnallaan vaarantaa lennon, sen miehistön tai matkustajien turvallisuutta. Matkustajan on noudatettava käskyjä, jotka miehistö antaa lennon turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämiseksi. Ilmailulain 59 § ei ota kantaa siihen, tapahtuuko mahdollinen kielletty toiminta korvattavan määritelmän mukaisesti vasta nousukiidon alkamisen ja laskukiidon päättymisen välillä vai uuden määritelmän mukaan ovien sulkemisen ja niiden avaamisen välillä. Ilmailulain säännöksen soveltamisalaa ei siis ole rajattu ilma-alukseen, joka on lennolla, kuten alkuperäisessä Tokion yleissopimuksessa on määritelty, eli ilmailulain säännöksen soveltamisala on alkuperäisen Tokion yleissopimuksen sisältämää lennon määritelmää laajempi. Nyt käsillä oleva Montrealin pöytäkirjan II artiklakaan ei velvoita säätämään lennon määritelmää kansalliseen lakiin, joten lainsäädäntömuutoksia ei tämän osalta vaadita. 

III artikla. Artiklalla korvataan Tokion yleissopimuksen 2 artikla, jolla rajoitetaan yleissopimuksen soveltamisalaa. Ilman 2 artiklan määräystä Tokion yleissopimusta sovellettaisiin 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaisesti kaikkiin rangaistaviin tekoihin. Uuden 2 artiklan mukaan minkään yleissopimuksen määräyksen ei kuitenkaan saa tulkita oikeuttavan tai velvoittavan mihinkään toimenpiteeseen sellaisten rikoslakien vastaisten rikosten johdosta, jotka ovat luonteeltaan poliittisia tai perustuvat syrjintään esimerkiksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, etnisen syntyperän, poliittisen mielipiteen tai sukupuolen perusteella, jollei ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden tai omaisuuden turvallisuus sitä edellytä, sanotun vaikuttamatta 4 artiklan määräyksiin. Viitatun Tokion yleissopimuksen 4 artiklan mukaan sopimusvaltio, joka ei ole ilma-aluksen rekisteröintivaltio, ei saa puuttua ilma-alukseen sen ollessa lennolla käyttääkseen rikosoikeudellista tuomiovaltaansa aluksessa tehdyn rikoksen johdosta, paitsi seuraavissa tapauksissa: 

a) rikos vaikuttaa sellaisen valtion alueeseen; 

b) rikoksen on tehnyt sellaisen valtion kansalainen tai siellä pysyvästi asuva henkilö taikka rikos on tehty tällaista henkilöä vastaan; 

c) rikos kohdistuu sellaisen valtion turvallisuutta vastaan; 

d) rikos käsittää rikkomuksen sellaisessa valtiossa voimassa olevia ilma-aluksen lentoa tai liikettä koskevia säännöksiä vastaan; 

e) tuomiovallan käyttö on välttämätöntä jostakin monenkeskisestä kansainvälisestä sopimuksesta sellaiselle valtiolle johtuvien velvoitteiden noudattamisen turvaamiseksi. 

Tokion yleissopimuksen 2 artiklan aiempi sanamuoto kuuluu seuraavasti: ”Lukuun ottamatta 4 artiklassa tarkoitettuja tapauksia minkään tämän yleissopimuksen määräyksen ei saa tulkita oikeuttavan tai velvoittavan ryhtymään mihinkään toimenpiteeseen rikosten johdosta, jotka ovat luonteeltaan poliittisia tai jotka perustuvat rodulliseen tai uskonnolliseen syrjintään, jollei ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden tai omaisuuden turvallisuus edellytä tällaisia toimenpiteitä.” Tässä aikaisemmassa määräyksessä syrjintäperusteiksi on mainittu rotu ja uskonto, kun taas uudella määräyksellä laajennetaan kiellettyjen syrjintäperusteiden luetteloa koskemaan edellä mainittujen lisäksi myös kansallisuutta, etnistä syntyperää, poliittista mielipidettä ja sukupuolta. Uusi määräys myös ilmaisee luettelon olevan esimerkinomainen, joten muuhunkin syyhyn perustuva syrjintä voi olla katsottavissa Montrealin pöytäkirjan mukaisen 2 artiklan tarkoittamaksi kielletyksi syrjinnäksi. 

Määräyksen uusi sanamuoto ei varsinaisesti tuo uusia velvoitteita, lähinnä se vain päivittää luonteeltaan poliittisten tai syrjintään perustuvien lakien vastaisia rikoksia jo ennestään koskevan artiklan sanamuotoa. Artikla ei vaadi lainsäädäntömuutoksia. 

IV artikla. Artiklalla korvataan rikosoikeudellisia tuomiovaltaperusteita koskeva Tokion yleissopimuksen 3 artikla. 

Uuden 3 artiklan 1 kohdassa määritellään, millä valtiolla on oikeus käyttää tuomiovaltaa ilma-aluksessa tehtyihin rikoksiin ja muihin tekoihin. Kohdan mukaan oikeus käyttää tuomiovaltaa on ilma-aluksen rekisteröintivaltiolla. Kohta vastaa asiallisesti määräyksen aiempaa sanamuotoa. 

Uuden 3 artiklan 1 a kohdassa määrätään, että valtiolla on myös oikeus käyttää tuomiovaltaa a) ilma-aluksen laskeutumisvaltiona, kun ilma-alus, jossa rikos tai muu teko on tehty, laskeutuu sen alueelle teosta epäillyn ollessa yhä aluksessa ja b) lentotoiminnan harjoittajan kotivaltiona, kun ilma-alus, jossa rikos tai muu teko on tehty, on vuokrattu ilman miehistöä vuokralleottajalle, jolla on kyseisessä valtiossa pääasiallinen toimipaikkansa tai sen puuttuessa vakituinen asuinpaikka. 

Korvattavassa 3 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jokaisen sopimusvaltion on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin, jotka saattavat olla tarpeellisia, jotta se ilma-aluksen rekisteröintivaltiona voi käyttää tuomiovaltaa rikoksiin, jotka on tehty tässä valtiossa rekisteröidyssä ilma-aluksessa. Saman 3 artiklan 3 kohdassa todetaan, että yleissopimus ei estä rikosoikeudellisen tuomiovallan käyttöä kansallisen lain mukaan. 

Uusi 3 artikla poikkeaa sisällöltään ja rakenteeltaan edellä käsitellyistä Pekingin yleissopimuksen 8 artiklasta ja Pekingin pöytäkirjan VII artiklasta. Artiklan 1 kohdan mukaan ilma-aluksen rekisteröintivaltio on toimivaltainen aluksessa tehtyihin rikoksiin nähden. Artiklan 1 a kohdan mukaan valtiolla on oikeus käyttää tuomiovaltaa myös ollessaan laskeutumisvaltio tai operaattorivaltio. Viimeksi mainittujen osalta kysymys on sellaisista toimivaltaperusteista, joiden osalta Pekingin yleissopimuksen 8 artikla ja Pekingin pöytäkirjan VII artikla velvoittavat osapuolia perustamaan toimivallan kyseisissä sopimuksissa tarkoitettujen rikosten osalta, kun taas tämän artiklan 1 a kohta oikeuttaa perustamaan toimivallan sitomatta sitä tiettyihin rikoksiin. Kohdan perusteella toimivalta voidaan perustaa kaikkiin rikoslain vastaisiin rikoksiin, kun otetaan huomioon Tokion yleissopimuksen 1 artiklan 1 kohdan a alakohta. Kohdan merkitys lienee siinä, että sen perusteella sopimusvaltio voidaan artiklassa myöhemmin velvoittaa perustamaan toimivaltaperuste tällaisia tilanteita koskien ja että laskeutumisvaltiona toimivalta voidaan perustaa yleisemmin sitomatta sitä 2 a kohdan lisäedellytyksiin. 

Uuden 3 artiklan 2 kohta velvoittaa sopimusvaltion ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen ilma-aluksen rekisteröintivaltiona tuomiovaltansa sellaisiin rikoksiin, jotka on tehty tässä valtiossa rekisteröidyssä ilma-aluksessa. Tämän toimivaltaperusteen osalta voi viitata Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 1 kohdan b alakohdan yhteydessä todettuun. Kuten rikoslain 1 luvun 2 §:stä ilmenee, kaikki suomalaisessa ilma-aluksessa tehdyt rikokset eivät kuulu Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan. Käytännössä pykälästä aiheutuvat Suomen rikosoikeuden soveltamisalan rajoitukset ovat erittäin vähämerkityksisiä eikä niiden ole katsottu aiheuttavan lainsäädännön muutostarpeita vastaavien kansainvälisten velvoitteiden täytäntöönpanon yhteydessä. 

Uuden 3 artiklan 2 a kohta velvoittaa jokaisen sopimusvaltion ryhtymään myös tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen tuomiovaltansa ilma-aluksessa tehtyihin rikoksiin, joko ilma-aluksen laskeutumisvaltiona tai operaattorivaltiona. Kohta koskee Tokion yleissopimuksen 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan perusteella kaikkia ilma-aluksessa tehtyjä rikoslain vastaisia rikoksia. Tuomiovaltaa käytetään ilma-aluksen laskeutumisvaltiona, kun rikoksen tekopaikkana olleen ilma-aluksen edellinen lähtöpaikka tai seuraava suunniteltu laskeutumispaikka sijaitsee valtion alueella ja ilma-alus myöhemmin laskeutuu valtion alueelle epäillyn ollessa yhä aluksessa ja kun ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden tai omaisuuden turvallisuus taikka hyvä järjestys ja kuri ilma-aluksessa ovat vaarassa. Tuomiovaltaa käytetään operaattorivaltiona, kun ilma-alus, jossa rikos tai muu teko on tehty, on vuokrattu ilman miehistöä vuokralleottajalle, jolla on siinä valtiossa pääasiallinen toimipaikkansa tai sen puuttuessa vakituinen asuinpaikkansa. 

Verrattuna Pekingin yleissopimuksen ja Pekingin pöytäkirjan vastaaviin määräyksiin, Montrealin pöytäkirjan IV artiklalla Tokion yleissopimukseen lisätty 3 artiklan 2 a kohta edellyttää laskeutumisvaltioon liittyvän toimivallan perustamista tietyin lisäedellytyksin, jotka liittyvät matkan kulkuun sekä turvallisuuden, järjestyksen ja kurin vaarantumiseen aluksessa. Mainitun 3 artiklan 2 a kohdan a alakohdan i alakohta velvoittaa toimivallan perustamiseen laskeutumisvaltion asemaan perustuen, kun rikos on tehty sopimusvaltion alueelle laskeutuvassa ilma-aluksessa ja epäilty on yhä siinä ilma-aluksessa. Sellaisen toimivaltaperusteen käyttöön ottamiseen myös Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 1 kohdan c alakohta ja Pekingin pöytäkirjan VII artiklalla korvattavan Haagin yleissopimuksen 4 artiklan 1 kappaleen c kohta myös velvoittavat. Myös Montrealin pöytäkirjan määräykset uusista pakollisista toimivaltaperusteista edellyttävät rikoslain 1 luvun säännösten muuttamista. Muuttamiseen liittyviä eri vaihtoehtoja ja niihin liittyviä kysymyksiä on jo käsitelty Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan yhteydessä. 

Uuden 3 artiklan 2 b kohdan mukaisesti valtion on tuomiovaltaa laskeutumisvaltiona käyttäessään otettava huomioon, onko kysymyksessä oleva teko rikos myös operaattorivaltiossa. Kohdan merkitys on epäselvä, koska se ei edellytä muita toimenpiteitä kuin ”huomioon ottamista” eikä näin ollen selvästi edellytä toimivaltaperusteen olemassaolon säätämistä lainsäädännössä riippuvaiseksi siitä, että teko on rangaistava myös operaattorivaltiossa. Näin ollen ei voida myöskään katsoa, että kohta edellyttäisi lainsäädäntömuutoksia. 

Uuden 3 artiklan 3 kohdan mukaan yleissopimus ei estä rikosoikeudellisen tuomiovallan käyttöä kansallisen lain mukaisesti. 

V artikla. Artiklalla lisätään Tokion yleissopimuksen 3 a artiklaksi määräys tuomiovaltaisten sopimusvaltioiden välisestä toimenpiteiden koordinoimisesta. Jos tuomiovaltaa 3 artiklan nojalla käyttävälle sopimusvaltiolle on ilmoitettu tai se on muulla tavoin saanut tietoonsa, että yksi tai useampi muu sopimusvaltio suorittaa tutkintaa, nostaa syytteen tai järjestää oikeudenkäynnin samojen rikosten tai muiden tekojen johdosta, kyseinen sopimusvaltio neuvottelee asiasta tarpeen mukaan näiden muiden sopimusvaltioiden kanssa toimenpiteiden yhteensovittamiseksi. 

Artiklan velvoitteet eivät rajoita sopimusvaltiolle 13 artiklasta johtuvia velvoitteita. Tokion yleissopimuksen 13 artiklassa määrätään sopimusvaltioiden oikeuksista ja velvollisuuksista muun muassa rikoksesta epäillyn vastaanottamisen ja luovuttamisen, pidättämisen ja esitutkinnan yhteydessä. 

Sisällöltään vastaavan kaltainen määräys sisältyy myös Pekingin yleissopimuksen 9 artiklan 4 kohtaan ja Pekingin pöytäkirjan IX artiklaan. Määräysten samankaltaisuudesta johtuen viitataan aikaisemmin Pekingin yleissopimuksen 9 artiklan yhteydessä todettuun. 

VI artikla. Määräyksellä poistetaan Tokion yleissopimuksen 5 artiklan 2 kohta, joka liittyy lennon määritelmään. Montrealin pöytäkirjan II artiklalla lennon määritelmä sisällytetään Tokion yleissopimuksen 1 artiklan 3 kohtaan. 

VII artikla. Artiklalla korvataan kokonaan Tokion yleissopimuksen 6 artikla, ja sen 2, 3 ja 4 kohtaan sisällytetään viittaukset lennolla mukana olevaan turvahenkilöön (in-flight security officer, IFSO, josta käytetään englanniksi myös ilmausta sky marshal). 

Uuden 6 artiklan 1 kohdassa määrätään ilma-aluksen päällikön oikeudesta ryhtyä kohtuullisiksi katsottaviin toimenpiteisiin, kiinniottaminen mukaan luettuna, jos ilma-aluksen päälliköllä on perusteltu syy uskoa, että joku henkilö on tehnyt tai on tekemäisillään yleissopimuksen 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun rikoksen tai teon. Kohtuullisiksi katsottavien toimenpiteiden tulee olla välttämättömiä ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden taikka omaisuuden turvallisuuden suojelemiseksi taikka hyvän järjestyksen ja kurin ylläpitämiseksi ilma-aluksessa. Niin ikään toimenpiteisiin voi ryhtyä, jotta ilma-aluksen päällikkö voi luovuttaa henkilön toimivaltaiselle viranomaiselle tai poistaa hänet ilma-aluksesta yleissopimuksen III luvun määräysten mukaisesti. Uuden 6 artiklan 1 kohta vastaa sisällöllisesti yleissopimuksen 6 artiklan aiempaa sanamuotoa. 

Uuden 6 artiklan 2 kohdassa määrätään ilma-aluksen päällikön oikeudesta vaatia apua muulta miehistön jäseneltä tai oikeuttaa tämä antamaan apua. Kohdan mukaan päällikkö voi myös pyytää tai oikeuttaa, mutta ei vaatia, lennolla mukana olevan turvahenkilön tai matkustajan antamaan apua sellaisen henkilön kiinniottamiseksi, jonka kiinniottoon päälliköllä on oikeus. Niin ikään jokaisella miehistön jäsenellä tai matkustajalla on myös oikeus ryhtyä kohtuullisiin ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ilman tällaista valtuutusta, kun hänellä on perusteltu syy uskoa, että sellainen toimenpide on välittömästi välttämätön ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden taikka omaisuuden turvallisuuden suojelemiseksi. 

Uuden 6 artiklan 3 kohta käsittelee turvahenkilöiden oikeutta oma-aloitteisesti puuttua tilanteeseen. Matkustajan oikeuteen verrattuna turvahenkilöltä edellytetään kuitenkin sitä, että hänellä pitää olla perusteltu syy uskoa, että toimenpiteet ovat välittömästi tarpeellisia ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden suojelemiseksi laittomalta häiritsevältä teolta ja, jos turvahenkilön toiminnan oikeutuksen perustava sopimus tai järjestely tämän sallii, vakavilta rikoksilta. 

Uuden 6 artiklan 4 kohdan mukaan yleissopimuksen määräysten ei katsota muodostavan sopimusvaltiolle velvoitetta perustaa lennolla matkustavia turvahenkilöitä koskevaa ohjelmaa tai tehdä kahden- tai monenvälistä sopimusta tai järjestelyä, jolla se sallisi lennolla matkustavien ulkomaisten turvahenkilöiden toiminnan alueellaan. 

Ilmailulain 58 §:n mukaan ilma-aluksen päällikkö ja miehistö ovat velvollisia huolehtimaan ilma-aluksesta sekä matkustajista ja tavaroista, joita ilma-aluksessa kuljetetaan. Jos ilma-alus joutuu hätään, päällikön ja miehistön on käytettävissä olevin keinoin suojeltava ilma-alusta ja siinä olevia henkilöitä ja tavaroita. 

Saman lain 56 §:n mukaan järjestyksen, turvallisuuden tai muun välttämättömän syyn vaatiessa päälliköllä on oikeus olla ottamatta ilma-alukseen ja pakottavista syistä poistaa siitä ennen lähtöä tai, jos ilma-alus on lennolla, ensimmäisessä sopivassa laskupaikassa miehistön jäsen tai matkustaja. 

Lain 60 § valtuuttaa ilma-aluksen päällikön ottamaan kiinni tai tarkastamaan henkilön taikka tarkastamaan tai ottamaan haltuun tavaran järjestyksen palauttamiseksi tai turvallisuutta uhkaavan vaaran torjumiseksi, jos ilma-alus on vaarassa tai jos matkustajien tai miehistön turvallisuus sitä muutoin vaatii. 

Päällikkö saa kiinniottamisen, tarkastuksen tai haltuunoton toimittamiseksi käyttää sellaisia välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon vaaran suuruus ja tilanne muutenkin. Voimakeinojen käytön liioittelusta säädetään rikoslain 4 luvun 6 §:n 3 momentissa ja 7 §:ssä. Mainittuja keinoja saadaan käyttää enintään siihen asti, kunnes asia voidaan siirtää toimivaltaiselle viranomaiselle. 

Tokion yleissopimuksen mukainen matkustajahäiriköinnin kielto on säädettynä voimassa olevan ilmailulain 59 §:ssä. Edellä Montrealin pöytäkirjan II artiklan kohdalla on selostettu lennon määritelmää ja matkustajien velvollisuuksien ajallista kestoa. Ilmailulain 59 § ei ota kantaa siihen, tapahtuuko mahdollinen kielletty toiminta korvattavan määritelmän mukaisesti vasta nousukiidon alkamisen ja laskukiidon päättymisen välillä vai uuden määritelmän mukaan ovien sulkemisen ja niiden avaamisen välillä. Ilmailulain säännöksen soveltamisalaa ei siis ole rajattu ilma-alukseen, joka on lennolla, kuten alkuperäisessä Tokion yleissopimuksessa on määritelty eli ilmailulain säännöksen soveltamisala on alkuperäisen Tokion yleissopimuksen sisältämää lennon määritelmää laajempi. Matkustajahäiriköinti on säädetty rangaistavaksi ilmailurikkomuksena ilmailulain 178 §:n 11 kohdassa ja siitä voidaan tuomita sakkorangaistus. Maaliikennettä koskevaa sääntelyä järjestyksenpidosta sisältyy lakiin järjestyksenpidosta joukkoliikenteessä (472/1977). Yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain (1085/2015) 26 § taas sisältää merenkulkua koskevan määräyksen, jonka mukaan alukselle voidaan asettaa järjestyksenvalvoja. Nämä säännökset eivät kuitenkaan sovellu ilmailuun. Ilmailulaissa ei säädetä erikseen lennolla mukana olevista turvahenkilöistä tai järjestyksenpidosta. 

VIII artikla. Artiklalla korvataan Tokion yleissopimuksen 9 artikla. Uuden 9 artiklan 1 kohdan mukaan ilma-aluksen päällikkö voi luovuttaa sellaisen sopimusvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueelle ilma-alus laskeutuu, henkilön, jonka hän perustellusta syystä uskoo tehneen ilma-aluksessa teon, joka hänen mielestään on vakava rikos. Artiklan aiemman sanamuodon mukaan luovuttamiseen johtavan rikoksen tuli olla päällikön mielestä törkeä rikos ilma-aluksen rekisteröintivaltion lain mukaan, eli uudessa määräyksessä ei enää viitata rekisteröintivaltion lakiin. 

Uuden 9 artiklan 2 kohdan mukaan ilma-aluksen päällikön on mahdollisimman pian ja, mikäli mahdollista, ennen ilma-aluksen laskeutumista sopimusvaltion alueelle mukanaan henkilö, jonka ilma-aluksen päällikkö aikoo luovuttaa edellisen kohdan mukaisesti, ilmoitettava aikomuksestaan ja sen syistä tämän valtion viranomaisille. Artiklan 2 kohta pysyy sisällöltään muuttumattomana. 

Uuden 9 artiklan 3 kohdan mukaisesti ilma-aluksen päällikön on annettava viranomaisille, joille rikoksesta epäilty henkilö luovutetaan artiklan määräysten mukaisesti, ne todisteet ja tiedot, jotka hänellä on laillisesti hallussaan. Artiklan aiemman sanamuodon mukaan luovutettavien todisteiden ja tietojen tuli olla päällikön hallinnassa rekisteröintivaltion lain mukaan, mutta uudessa määräyksessä, kuten artiklan 1 kohdassakaan, ei viitata enää nimenomaan rekisteröintivaltion lakiin. 

Päällikön oikeus harkinnallaan luovuttaa henkilö sellaisen sopimusvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueelle ilma-alus laskeutuu, perustuu ilmailussa esiintyvään lähtökohtaan, että ilma-aluksen päälliköllä on ylin määräysvalta ilma-aluksessa, esimerkiksi sen ollessa lennolla. Suomessa tästä säädetään ilmailulain 56 §:ssä, jonka mukaan järjestyksen, turvallisuuden tai muun välttämättömän syyn vaatiessa päälliköllä on oikeus olla ottamatta ilma-alukseen ja pakottavista syistä poistaa siitä ennen lähtöä tai, jos ilma-alus on lennolla, ensimmäisessä sopivassa laskupaikassa miehistön jäsen, matkustaja tai tavara. 

Uuden 9 artiklan 1 kohta koskee sellaisen henkilön poistamista, jonka päällikkö perustellusta syystä uskoo tehneen ilma-aluksessa teon, joka hänen mielestään on vakava rikos. Päällikön subjektiivinen harkintavalta antaa hänelle suhteellisen laajat valtuudet tilanteen arviointiin. Huomattava on myös, että kun Montrealin pöytäkirjan IV artikla antaa rikosoikeudellisen tuomiovallan ilma-aluksen rekisteröintivaltion lisäksi lennon laskeutumis- ja operaattorivaltiolle, uuden 9 artiklan nojalla päällikön harkintavaltaa ei sidota enää määrätyn valtion lainsäädäntöön. Käytännössä kuitenkin rekisteröintivaltion lainsäädäntö pysyy tältä osin merkityksellisimpänä. Ilma-aluksen päällikön subjektiiviseen käsitykseen perustuva arviointi voisi yksittäistapauksessa johtaa ristiriitatilanteeseen yksilön oikeuksien näkökulmasta tarkasteltuna, jos esimerkiksi kulttuuriset erot vaikuttaisivat tällaiseen arviointiin. Tätä ei voida kuitenkaan pitää todennäköisenä, sillä se ei olisi lentoyhtiönkään edun mukaista. Lisäksi ilma-aluksen päällikön harkintaa rajoittavat Tokion yleissopimuksen 2 artiklan (sellaisena kuin se on muutettuna Montrealin pöytäkirjan III artiklalla) mukainen sopimuksen soveltamisalarajaus sekä jäljempänä selostettava Montrealin pöytäkirjan IX artikla (jolla korvataan Tokion yleissopimuksen 10 artikla), joka koskee ilma-aluksen päällikön vastuuseen saattamisesta. Artiklan muutokset eivät vaadi lainsäädäntömuutoksia. 

IX artikla. Artiklalla korvataan Tokion yleissopimuksen 10 artikla. Artikla sisältää kiellon saattaa oikeudenkäynnissä vastuuseen ilma-aluksen päällikköä, muuta miehistön jäsentä, matkustajaa, lennolla matkustavaa turvahenkilöä, ilma-aluksen omistajaa tai lentotoiminnan harjoittajaa tai henkilöä, jonka lukuun lento on suoritettu, niistä toimenpiteistä, jotka on toteutettu yleissopimuksen mukaisesti, kun käsitellään toimenpiteiden kohteena olleen henkilön kohtelua. 

Tokion yleissopimuksen 10 artiklan aiemman sanamuodon mukaan niistä toimenpiteistä, joihin on ryhdytty yleissopimuksen mukaisesti, ei ilma-aluksen päällikköä, muuta miehistön jäsentä, matkustajaa, ilma-aluksen omistajaa tai haltijaa eikä henkilöä, jonka lukuun lento on suoritettu, ole saatettava vastuuseen oikeudenkäynnissä, jossa käsitellään sen henkilön kohtelua, jota toimenpiteet koskivat. Muutos koskee siten artiklan soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden joukkoa: artikla laajennetaan koskemaan myös lennolla matkustavia turvahenkilöitä. Lisäksi ”ilma-aluksen haltija” muutetaan ”lentotoiminnan harjoittajaksi”. 

Artikla mahdollistaa sen, ettei syytevastuuseen joudu sellainen henkilö, joka on ryhtynyt yleissopimuksen mukaisiin häirikkömatkustajaa koskeviin toimenpiteisiin. Artikla ei vaadi lainsäädäntömuutoksia. 

X artikla. Artiklalla lisätään yleissopimuksen 15 a artiklaksi määräys, jonka mukaan jokaista sopimusvaltiota kannustetaan ryhtymään toimenpiteisiin, jotka saattavat olla tarpeen asianmukaisten rikosoikeudellisten, hallinnollisten tai muiden oikeudellisten menettelyjen käynnistämiseksi sellaista henkilöä vastaan, joka on syyllistynyt 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun rikokseen tai muuhun tekoon ilma-aluksessa, etenkin jos hän on käyttänyt fyysistä väkivaltaa miehistön jäsentä kohtaan tai uhannut sillä; tai kieltäytynyt noudattamasta ilma-aluksen päällikön antamaa tai hänen puolestaan annettua laillista ohjetta, jonka tarkoituksena on suojella ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden tai omaisuuden turvallisuutta (1 kohta). Yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta kunkin sopimusvaltion oikeuteen säätää tai säilyttää kansallisessa lainsäädännössään asianmukaisia toimenpiteitä ilma-aluksessa tehtyjen häiritsevien tai kurinvastaisten tekojen rankaisemiseksi (2 kohta). 

Sopimusvaltiot toimivat näin niillä olevan toimivallan perusteella edellytyksin, että toimenpiteisiin on perusteltua ryhtyä juuri kyseisessä valtiossa. Toimivalta toimenpiteisiin ryhtymistä varten voi olla usealla sopimusvaltiolla. Artikla ei vaadi lainsäädäntömuutoksia. 

XI artikla. Artiklalla korvataan Tokion yleissopimuksen 16 artiklan 1 kohta. Siinä määrätään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta sopimusvaltioiden välillä. Luovuttamistilanteessa ilma-aluksessa tehtyjä rikoksia on käsiteltävä niin kuin ne olisi tehty tapahtumapaikan lisäksi myös niiden sopimusvaltioiden alueella, joiden edellytetään käyttävän tuomiovaltaansa kyseiseen rikokseen 3 artiklan 2 ja 2 a kohdan mukaisesti. 

Määräys eroaa merkittävästi korvattavasta 16 artiklan 1 kohdasta, sillä sen mukaan sopimusvaltiossa rekisteröidyssä ilma-aluksessa tehtyjä rikoksia on käsiteltävä, kun on kysymys rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta niin kuin ne olisi tehty, ei vain paikassa, jossa ne ovat tapahtuneet, vaan myös ilma-aluksen rekisteröintivaltion alueella. Uusi määräys ottaa huomioon rekisteröintivaltion lisäksi myös uudet toimivaltaperusteet (laskeutumis- ja operaattorivaltio). Eli paitsi rekisteröintivaltion, myös laskeutumis- ja operaattorivaltion on luovuttamisen suhteen toimittava samoin kuin tilanteessa, jossa rikos on tehty niiden alueella. 

XII artikla. Artiklalla korvataan Tokion yleissopimuksen 17 artikla. Uuden artiklan 1 kohdassa määrätään sopimusvaltiot ottamaan asianmukaisesti huomioon lentoliikenteen turvallisuus ja muut edut ja toimimaan niin, että vältetään tarpeetonta ilma-aluksen, matkustajien, miehistön tai rahdin viivytystä, kun se suorittaa tutkinta- tai pidättämistoimenpiteitä tai muutoin käyttää tuomiovaltaa asiassa, joka koskee ilma-aluksessa tehtyä rikosta. 

Uuden 17 artiklan 2 kohdan mukaan täyttäessään velvoitteitaan tai käyttäessään yleissopimuksessa sallittua harkintavaltaa, on jokaisen sopimusvaltion toimittava niiden velvoitteiden ja vastuiden mukaisesti, jotka valtioilla on kansainvälisen oikeuden mukaan. Tässä suhteessa jokaisen sopimusvaltion on huomioitava oikeusturvaa ja oikeudenmukaista kohtelua koskevat periaatteet. 

Korvattavassa 17 artiklassa määrätään, että suorittaessaan tutkinta- tai pidättämistoimenpiteitä tai muutoin harjoittaessaan tuomiovaltaa asiassa, joka koskee ilma-aluksessa tehtyä rikosta, sopimusvaltion on otettava huomioon lentoliikenteen turvallisuus ja muut intressit ja toimittava niin, että vältetään tarpeetonta ilma-aluksen matkustajien, miehistön tai rahdin viivytystä. 

Artikla ei vaadi lainsäädäntömuutoksia. 

XIII artikla. Artiklalla lisätään Tokion yleissopimuksen 18 a artiklaksi määräys, jonka mukaan yleissopimus ei miltään osin sulje pois oikeutta hakea aiheutuneiden vahinkojen korvaamista kansallisen lain nojalla 8 tai 9 artiklan mukaisesti ilma-aluksesta poistetulta tai luovutetulta henkilöltä. 

Suomessa kysymykseen tulee vahingonkorvauslaki. Lain 2 luvun 1 §:n mukaan joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä kyseisessä laissa säädetään, muuta johdu. 

Lain 5 luvun 1 §:n mukaan vahingonkorvaus käsittää hyvityksen henkilö- ja esinevahingosta sekä 4 a ja 6 §:ssä säädetyin edellytyksin kärsimyksestä. Milloin vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä taikka milloin muissa tapauksissa on erittäin painavia syitä, käsittää vahingonkorvaus hyvityksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon. 

Vahingonkorvauslain mukaan korvaus taloudellisesta vahingosta, kuten lennon myöhästymisestä johtuvasta taloudellisesta tappiosta, voisi siis olla mahdollinen sillä perusteella, että vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla. Näin ollen lainsäädäntömuutoksia ei tämän artiklan osalta vaadita. 

XIV–XX artikla. Artikloissa määrätään tavanomaisista loppumääräyksistä: sopimuksen kieliversioiden yhdenmukaisesta todistusvoimaisuudesta (XIV artikla), nimestä (XV artikla), allekirjoittamisesta (XVI artikla), ratifioimisesta, hyväksymisestä ja liittymisestä (XVII artikla), voimaantulosta (XVIII artikla), irtisanomisesta (XIX artikla) sekä tallettajan ilmoituksista (XX artikla). Määräykset eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

7.1  Laki kansainväliseen siviili-ilmailuun liittyvien laittomien tekojen ehkäisemisestä tehdystä yleissopimuksesta

1 §. Pykälä sisältää säännöksen, jolla saatetaan voimaan yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset. Lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä selostetaan tarkemmin jäljempänä eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta koskevassa jaksossa. 

2 §. Pykälä sisältää säännöksen, jonka mukaan yleissopimuksen muiden kuin lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. 

3 §. Pykälä sisältää voimaantuloa koskevan säännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. Lain on tarkoitus tulla voimaan samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan. 

7.2  Laki ilma-alusten laittoman haltuunoton ehkäisemisestä tehtyä yleissopimusta täydentävästä pöytäkirjasta

1 §. Pykälä sisältää säännöksen, jolla saatetaan voimaan pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset. Lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä selostetaan tarkemmin jäljempänä eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta koskevassa jaksossa. 

2 §. Pykälä sisältää säännöksen, jonka mukaan pöytäkirjan muiden kuin lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. 

3 §. Pykälä sisältää voimaantuloa koskevan säännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. Lain on tarkoitus tulla voimaan samanaikaisesti kuin pöytäkirja tulee Suomen osalta voimaan. 

7.3  Laki rikoksista ja eräistä muista teoista ilma-aluksissa tehdyn yleissopimuksen muuttamisesta tehdystä pöytäkirjasta

1 §. Pykälä sisältää säännöksen, jolla saatetaan voimaan pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset. Lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä selostetaan tarkemmin jäljempänä eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta koskevassa jaksossa. 

2 §. Pykälä sisältää säännöksen, jonka mukaan pöytäkirjan muiden kuin lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. 

3 §. Pykälä sisältää voimaantuloa koskevan säännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. Lain on tarkoitus tulla voimaan samanaikaisesti kuin pöytäkirja tulee Suomen osalta voimaan. 

7.4  Rikoslaki

1 luku Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta 

2 §.Suomalaiseen alukseen liittyvä rikos. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 momentti, jonka mukaan Suomen lakia sovelletaan rikokseen, joka on tehty 1) ilma-aluksessa, joka laskeutuu Suomen alueelle ja jossa rikoksesta epäilty edelleen on, tai 2) sellaista ilma-alusta kohtaan tai sellaisessa ilma-aluksessa, joka on vuokrattu ilman miehistöä vuokralleottajalle, jonka päätoimipaikka tai sellaisen puuttuessa vakituinen asuinpaikka on Suomessa. 

Momentin lisääminen pykälään perustuisi Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 1 kohdan c ja d alakohtaan, Pekingin pöytäkirjan VII artiklalla korvattavan Haagin yleissopimuksen 4 artiklan 1 kappaleen c ja d kohtaan sekä erityisesti Montrealin pöytäkirjan IV artiklalla korvattavan Tokion yleissopimuksen 3 artiklan 1 a ja 2 a kohtaan. Lainsäädännön täydentämistarvetta ja valittua lainsäädäntöratkaisua on edellä perusteltu käsiteltäessä näitä sopimusmääräyksiä varsinkin Pekingin yleissopimuksen 8 artiklan 1 kohdan c ja d alakohdan yhteydessä. Momentin toimivaltaperusteet koskisivat kaikkia ilma-aluksessa tehtyjä rikoksia, mihin Montrealin pöytäkirjan IV artiklalla korvattavan Tokion yleissopimuksen 3 artiklan 1 a kohta oikeuttaa ja myöhemmin 2 a kohta tietyin edellytyksin velvoittaa. Montrealin pöytäkirjalla muutettava Tokion yleissopimus nimittäin koskee 1 artiklan 1 kohdan a alakohtansa mukaisesti rikoslain vastaisia rikoksia. 

Rikoslain 1 luvussa jo nykyisin säädettyjen toimivaltaperusteiden tavoin uudetkaan toimivaltaperusteet eivät edellyttäisi niiden piiriin kuuluvan rikosasian käsittelemistä Suomessa. Kun epäilty rikos on tehty Suomen ulkopuolella, esitutkintaviranomainen voi esitutkintalain 3 luvun 8 §:n 1 momentin nojalla tutkia sen, jos rikokseen rikoslain 1 luvun säännösten nojalla voidaan soveltaa Suomen lakia ja jos esitutkinnan toimittaminen Suomessa on tutkinnallisista syistä ja rikosvastuun toteuttamisen kannalta tarkoituksenmukaista. Momentti sanamuotonsa mukaisesti jättää esitutkintaviranomaiselle harkinnanvaraa sen suhteen, ryhdytäänkö Suomessa toimenpiteisiin ulkomailla tehdyksi epäillyn rikoksen johdosta. Perustelluksi asian käsitteleminen Suomessa voi osoittautua ennen kaikkea niissä tilanteissa, joissa asialla on liityntä Suomeen rikoslain 1 luvussa jo nyt säädettyjen toimivaltaperusteiden perusteella. Tietyissä tilanteissa ulkomailla tehdyksi epäillyn rikoksen tutkiminen edellyttää rikoslain 1 luvun 12 §:ssä tarkoitettua valtakunnansyyttäjän syytemääräystä. Tuolloin esitutkintalain 3 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä päättää esitutkinnan käynnistämisestä. 

Uusien toimivaltaperusteiden itsenäisen merkityksen voi olettaa muodostuvan muutenkin pieneksi. Vaikka epäiltyä rikosta ei olisikaan rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tehty Suomessa, ilma-aluksen laskeutuessa Suomeen tai operaattorin ollessa suomalainen tekoon usein soveltuvat jo luvussa nykyisin säädetyt toimivaltaperusteet. Laskeutuva aluskin voi rikoslain 1 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti olla suomalainen. Lisäksi molempien uusien toimivaltaperusteiden soveltamistilanteissa rikoksesta epäilty voi luvun 6 §:n mukaisesti olla Suomen kansalainen tai Suomessa pysyvästi asuva henkilö tai rikos on voinut luvun 5 §:n mukaisesti kohdistua Suomen kansalaiseen tai Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen. Ilma-aluksessa sen Suomen ilmatilaan tullessa jatkuva rikos tai Suomen ilmatilassa ennen laskeutumista tehty epäilty rikos kuuluvat Suomessa tehtyinä rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla Suomen toimivaltaan. 

Uusien toimivaltaperusteiden käytännön merkitystä huomattavasti vähentää lisäksi se, että rikoslain 1 luvussa jo nykyisin säädettyjen toimivaltaperusteiden puuttuessa toisella valtiolla tai toisilla valtioilla on poikkeuksetta toimivalta käsitellä rikosasia sellaisten valtioiden käytössä yleisesti olevien toimivaltaperusteiden kuin epäillyn rikoksen tekopaikan taikka epäillyn tai asianomistajan kansalaisuuden perusteella. Toisella valtiolla voi olla toimivalta käsitellä rikosprosessissa myös sellainen rikos, joka on jo nykyisin käsiteltävissä Suomessa (esimerkiksi Suomen kansalaisen toisessa valtiossa tekemä rikos) tai joka on mahdollista käsitellä uusien toimivaltaperusteiden nojalla täällä. Toimivaltaperusteiden lisääminen lisää joissakin tapauksissa rikosasian käsittelyyn toimivaltaisten valtioiden lukumäärää, mistä saattaa puolestaan seurata toimivaltaristiriitoja. Tällaisiin tilanteisiin liittyvistä menettelyistä on määräyksiä Pekingin yleissopimuksen 9 artiklan 4 kohdassa, Pekingin pöytäkirjan IX artiklalla korvattavassa Haagin yleissopimuksen 6 artiklan 4 kappaleessa ja Montrealin pöytäkirjan V artiklalla Tokion yleissopimukseen lisättävässä 3 a artiklassa. Mainittujen sopimusmääräysten mukaisessa neuvottelumenettelyssä voidaan arvioida se, missä valtiossa asia on tarkoituksenmukaisinta käsitellä rikosprosessissa, jolloin esitutkinnan mahdollisen aloittamisen edellytykset arvioidaan esitutkintalain 3 luvun 8 §:n 1 momentin perusteella. Vakavimpien rikosten kohdalla kysymykseen voi tulla rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen rikoksen käsittelemiseksi toisessa valtiossa. 

Uudet toimivaltaperusteet koskisivat rikoksia yleisesti. Kuitenkin niiden rikosten piiri, joita ilma-aluksissa tehdään tai joita tehdään ilma-aluksia kohtaan ja jotka tulevat Suomen esitutkintaviranomaisten tietoon ja niiden suorittamaan esitutkinnan aloittamisharkintaan Suomen ollessa laskeutumisvaltio tai operaattorivaltio, on käytännössä rajattu. Lähinnä tällaisia rikoksia ovat ne ilma-aluksessa henkilökunnankin tietoon tulleet rikokset, jotka vaarantavat ilma-aluksen tai siinä olevien henkilöiden tai omaisuuden turvallisuutta taikka järjestystä tai kuria ilma-aluksessa. Niidenkin rikosten osalta on otettava huomioon edellä todetut esitutkintalain 3 luvun 8 §:n 1 momenttiin ja rikoslain 1 lukuun liittyvät näkökohdat, joiden perusteella uusien toimivaltaperusteiden käytännön merkityksen voi perustellusti olettaa olevan vähäinen. 

11 luku Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan 

8 §.Kemiallisen aseen kiellon rikkominen. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi 3 momentti, jonka mukaan yritys on rangaistava. Momentin lisääminen perustuu Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 4 kohdan a alakohtaan. 

9 §.Biologisen aseen kiellon rikkominen. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi 3 momentti, jonka mukaan yritys on rangaistava. Myös tämän momentin lisääminen perustuu Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 4 kohdan a alakohtaan. 

23 luku Liikennerikoksista 

11 a §.Liikenteen häirintä. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi niin, että sen muutetussa 2 momentissa säädetään Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 4 kohdan a alakohtaan perustuen yrityksen rangaistavuudesta. Yrityksen rangaistavuus koskisi kaikkia 1 momentissa tarkoitettuja liikennemuotoja. Muutetulla momentilla korvattaisiin pykälän nykyinen 2 momentti, jonka mukaan tieliikenteen ja raitiovaunuliikenteen häirinnästä säädetään tieliikennelaissa. Lain esitöistä on pääteltävissä (rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toista vaihetta koskeva HE , s. 159) momentilla tarkoitettavan sitä, että sellaisesta häiritsemisestä tuomitaan rangaistus kumotun tieliikennelain (267/1981) liikennerikkomusta koskevan 103 §:n nojalla. Nykyisen tieliikennelain (729/2018) mukaan tieliikennelain tiettyjen käyttäytymissääntöjen vastainen menettely ei ole enää rangaistavaa, vaan menettelyn seuraamuksena on liikennevirhemaksu. Tämän vuoksi tieliikenteen ja raitiovaunuliikenteen häirintää koskeva viittaussäännös voidaan poistaa tämän pykälän 2 momentista. 

44 luku Terveyttä ja turvallisuutta vaarantavista rikoksista 

13 §.Vaarallisten aineiden kuljetusrikos. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi 2 momentti, jonka mukaan tahallisen rikoksen yritys on rangaistava. Tämänkin momentin lisääminen perustuu Pekingin yleissopimuksen 1 artiklan 4 kohdan a alakohtaan. Tahallisen rikoksen rangaistavuus koskisi kaikkia pykälän 1 momentissa tarkoitettuja kuljetusmuotoja. 

12.1  Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

12.2  Käsittelyjärjestys

Esityksen kohteena olevat valtiosopimukset eivät sisällä määräyksiä, jotka koskevat perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa tai 95 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Valtiosopimukset voidaan siten hallituksen käsityksen mukaan hyväksyä äänten enemmistöllä ja lakiehdotukset tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.