2
Nykytila ja sen arviointi
2.1
Avioerot, ositukset ja osituksen toimittamatta jättäminen
Vuonna 2023 solmittiin 20 693 avioliittoa, mikä oli toiseksi matalin uusien avioliittojen määrä yli 100 vuoteen. Myös avioerojen määrä on ollut viime vuosina laskusuuntainen. Vuonna 2023 avioero vahvistettiin 11 475 parille.
Suomen virallinen tilasto (SVT): Siviilisäädyn muutokset [verkkojulkaisu]. Viiteajankohta: 2023. ISSN=1797-6413. Helsinki: Tilastokeskus (viitattu 10.4.2025). Saantitapa: https://stat.fi/julkaisu/clmypu9zn9n8h0cuta7046aml.
Avioeron jälkeen puolisot tavallisesti toimittavat omaisuuden osituksen tai, jos avio-oikeutta ei ole, omaisuuden erottelun. Jos aviopuolisot eivät pääse yksimielisyyteen osituksesta avioeroa koskevassa asiassa, heidän on mahdollista hakea pesänjakajan määräämistä käräjäoikeudelta osituksen tai omaisuuden erottelun toimittamista varten. Tällaisia pesänjakajamääräyksiä haettiin eri käräjäoikeuksilta tuomioistuinlaitoksen vuositilastojen mukaan yhteensä 329 tapauksessa vuonna 2023.
Tuomioistuinlaitoksen vuositilastot, https://oikeus.fi/tuomioistuimet/fi/index/tuomioistuinlaitos/tilastoja.html (viitattu 10.4.2025).
Näistä tiedoista voidaan päätellä, että valtaosassa tapauksia avioeron jälkeinen ositus toimitetaan sopimusosituksena parin kesken tai oikeudellista asiantuntija-apua käyttäen ilman tuomioistuimen määräämää pesänjakajaa. Koska tavanmukaiseen avioero-ositukseen ei liity viranomaisasiointia tai osituskirjan rekisteröintiä koskevaa velvollisuutta, tilastotietoja näistä osituksista on vaikeaa, ellei mahdotonta saada. Osituskirja voidaan kuitenkin rekisteröidä Digi- ja väestötietoviranomaisen tai Ahvenanmaan valtionviraston ylläpitämään avioehtoasioiden rekisteriin, jos puolisolla on tapauskohtaisesti tarve suojautua toisen puolison velkojia vastaan esimerkiksi konkurssin tai ulosoton uhatessa. Osituskirjan rekisteröintejä tehtiin 269 kappaletta vuonna 2023.
Maistraattirekisterien avoin tieto, www.dvv.fi/mare (viitattu 10.4.2025).
Suomessa ei ole tutkittu sitä, kuinka usein puolisot jättävät osituksen toimittamatta avioeron jälkeen. Ruotsissa vuonna 2011 ilmestyneen tutkimuksen mukaan avioero-ositus jätetään tekemättä noin 18 prosentissa tapauksista. Tutkimuksen mukaan ositus tehdään lisäksi yleensä ajallisesti lähellä eroa: lähes 75 prosenttia tarkasteltuna vuotena eronneista pareista oli toimittanut osituksen alle vuoden kuluessa avioerosta.
Margareta Brattström, Bodelning mellan makar - verklighetens betydelse för framtidens regelutformning? Tidsskrift for familierett, arverett og barnevernrettslige spørsmal 1/2011, s. 56-98, 83 ja 86-89.
Aarnio, Kangas ja Räbinä ovat arvioineet, että tilanne Suomessa ei todennäköisesti ole olennaisesti toinen kuin Ruotsissa.
Aulis Aarnio – Urpo Kangas - Timo Räbinä, Perunkirjoitus ja perinnön veroseuraamukset. Alma Talent 2020, s. 32.
Mahdollisia syitä osituksen toimittamatta jättämiselle tai sen toimittamisen lykkäämiselle on useita. Ensinnäkin puolisot voivat jättää osituksen toimittamatta, jos puolisoilla ei ole mainittavaa varallisuutta eikä siten ositusintressiä. Puolisot saattavat myös jakaa yhteisen omaisuutensa tasan ilman muodollista osituksen toimittamista tai osituskirjaa. Osituksen toimittamatta jättämisen taustalla saattaa olla myös avioliiton lyhyt kesto. Ositus saattaa jäädä toimittamatta, jos puolisot mieltävät, että heillä ei ole lyhytkestoisen avioliiton aikana ehtinyt syntyä avio- tai mitään muutakaan oikeutta toistensa omaisuuteen. Puolisot saattavat myös tietoisesti lykätä osituksen toimittamista esimerkiksi odottamaan lasten täysi-ikäistymistä.
Aulis Aarnio – Urpo Kangas, Perhevarallisuusoikeus. Talentum 2010, s. 164-165 ja Rauni Viertola, Osituksen toimittamatta jättäminen ja ositusvaateen lakkaaminen, maisteritutkielma, Helsingin yliopisto 2017, s. 25-27.
Toimittamatta jäänyt ositus saattaa kuitenkin aiheuttaa myöhemmin merkittäviä ongelmia, kun puolisot haluavat myydä tai lahjoittaa omaisuuttaan tai puolison jäämistö tulee jaettavaksi. Osituksen toimittaminen pian avioliiton purkautumisen jälkeen suojaa puolisoita ja heidän perillisiään monilta tulevaisuuden ongelmatilanteilta.
2.2
Avio-oikeuden vanhentuminen
Aviopuolisoiden omaisuuden osituksesta säädetään avioliittolain IV osassa. Sääntelyä sovelletaan sekä silloin, kun avioliitto purkautuu avioeron tai avioliiton kumoamisen vuoksi, että silloin, kun avioliitto purkautuu toisen puolison kuoleman johdosta. AL 85 §:n mukaan ”[k]un avioeroa tai avioliiton kumoamista koskeva asia on vireillä taikka kun avioliitto on purkautunut, omaisuuden ositus on toimitettava, jos puoliso tai kuolleen puolison perillinen sitä vaatii”. Pykälän 2 momentin mukaan, jos kummallakaan puolisolla ei ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen, omaisuuden osituksen sijasta on toimitettava ainoastaan puolisoiden omaisuuden erottelu. Lain 98 §:n mukaan ositus on toimitettava siinä järjestyksessä, kuin perinnönjaosta on säädetty, noudattamalla sen ohessa, mitä avioliittolain IV osan 2 luvussa säädetään. Ositus voidaan toimittaa joko sopimusosituksena puolisoiden keskinäisen sopimuksen perusteella tai toimitusosituksena, jota varten tulee hakea pesänjakajan määräystä tuomioistuimelta.
Jos ositusta ei ole toimitettu eikä avio-oikeutta ole suljettu pois avioehdolla, perittävän entinen puoliso on tämän kuolinpesän osakas (PK 18:1). Kuolinpesän osakkaana entinen puoliso osallistuu muiden osakkaiden kanssa kuolinpesän päätöksentekoon ja yhteishallintoon PK 18 luvun mukaisesti. Kuolinpesän osakkaat hallitsevat pesää yhdessä, ja kaikkien osakkaiden on oltava pesässä edustettuina riippumatta siitä, kuinka suureen osaan jäämistöstä osakas on oikeutettu.
Avioliittolaissa säädetään edellä kuvatusti siitä, milloin puolisoiden oikeus ositukseen alkaa, mutta ei siitä, milloin se päättyy. Ositusvaade ei lähtökohtaisesti vanhene. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2001:56 katsonut, että kysymykset siitä, oliko ositus jo lopullisesti toimitettu tai oliko ositusvaade menetetty ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella, olivat riidanalaisia ja kuuluivat pesänjakajan ratkaistaviksi. Suomessa ei ole korkeimman oikeuden kannanottoa siitä, mitä arviointikriteereitä pesänjakajan tulisi ratkaisua tehdessään soveltaa. Helsingin hovioikeus on kuitenkin ratkaisussaan HelHO 2020:662 todennut, että ositusvaateen menettäminen voi olla mahdollista painavilla perusteilla ajan kulumisen ja passiivisuuden vuoksi. Hovioikeus on samassa ratkaisussa todennut lisäksi, että painavien perusteiden arvioinnissa on muun ohella otettava huomioon avioliiton purkautumisesta kulunut aika, ositusvaatimuksen esittämisen viivästymisen syyt, ositettavaksi vaadittavan omaisuuden laatu ja olosuhteet kokonaisuudessaan.
Edellä kuvatut ylemmissä oikeusasteissa ratkaistut tapaukset ovat perustuneet tilanteeseen, jossa arvioitavana on ollut avioliiton purkautuminen avioeron vuoksi. Arvioitavana ei ole ollut tapausta, jossa ositusvaateen menettämistä ajan kulumisen ja passiivisuuden vuoksi olisi nimenomaisesti arvioitu puolison kuolemaan perustuvan osituksen yhteydessä. Ylempien oikeusasteiden ratkaisukäytännössä ei myöskään ole arvioitu, tulisivatko vastaavat arviointikriteerit sovellettaviksi myös omaisuuden erottelun yhteydessä.
Käytännössä ositusvaateen menettämistä koskevat kysymykset nousevat esiin tuomioistuimen määräämän pesänjakajan tekemää toimitusositusta koskevan moitekanteen käsittelyn yhteydessä. Jos pesänjakajan tekemää ositusta ei moitita, pesänjakajan tekemä ratkaisu jää pysyväksi. Koska pesänjakajien tekemät ositukset eivät ole tuomioistuinratkaisujen tavoin julkisia, toimitusositusten yhteydessä tehdyt pesänjakajien ratkaisut eivät useinkaan tule julkisen tarkastelun kohteeksi ja on todennäköistä, että niiden sisältö saattaa vaihdella oikeudellisesti epäselvässä tilanteessa.
Myös suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että oikeus vaatia ositusta ei lähtökohtaisesti vanhene. Oikeudesta ositusvaatimuksen esittämiseen voi kuitenkin luopua joko aktiivisten tai konkludenttisten toimenpiteiden johdosta. Oikeus ositusvaatimuksen esittämiseen voidaan katsoa myös ajan myötä menetetyksi passiivisuuden perusteella. Välimäki on hahmotellut sisällöllisiä kriteereitä sille, millä edellytyksillä ositusvaade voitaisiin katsoa menetetyksi. Välimäen mukaan merkityksellisiä seikkoja ovat: 1) ositusperusteen syntymisestä kulunut aika, 2) passiivisuudelle mahdollisesti esitettävät perusteet, 3) osapuolelle syntynyt perusteltu ja oikeutettu odotus siitä, että vallitseva oikeustila on pysyvä, sekä 4) kiperissä tilanteissa kokonaisharkinta ja vaikutukset kummankin osapuolen asemaan.
Pertti Välimäki, Pesänjakaja. Alma Insights 2021, s. 142-152.
Aarnio, Kangas ja Viertola ovat pitäneet ositusvaateen vanhentumista koskevaa erillissääntelyä toivottavana.
Aarnio – Kangas 2010, s. 1009 ja Viertola 2017, s. 84.
Vuonna 2005 toteutetun kyselyaineiston perusteella myös valtaosa pesänjakajina toimivista lakimiehistä on pitänyt toivottavana, että ositusvaateen vanhentumisesta tai ositusoikeuden menettämisestä kirjattaisiin lakiin nimenomainen säännös. Ositusvaateen vanhentumista koskevaksi määräajaksi on kyselyn mukaan ehdotettu esimerkiksi 5 tai 10 vuotta.
Henriikka Rosti – Marjukka Litmala, Aviovarallisuusjärjestelmä lakimiesten näkökulmasta. Avioliittolain varallisuussäännösten toimivuuden tarkastelua II. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2007, s. 69-70.
Vanhentumissääntelyn puuttuminen luo epäselvän oikeustilan, jossa ennen osituksen toimittamista kumpikaan puolisoista ei voi varmuudella tietää, onko toisella puolisolla avio-oikeuden nojalla oikeus johonkin osaan hänen omaisuuttaan. Oikeustilan epäselvyyden vuoksi puolisot eivät voi olla täysin varmoja, onko heillä vielä vuosia avioliiton päättymisen jälkeen oikeus saada ositus toimitetuksi ja avio-oikeus toteutetuksi, vai onko oikeus ositukseen ja avio-oikeuden perusteella maksettavaan tasinkoon menetetty ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella. Lisäksi ositusvaateen vanhentumiseen liittyvä epäselvyys heikentää myös oikeusvarmuutta siitä, että passiivisena pysynyt entinen puoliso ei vuosikymmeniä avioliiton purkautumisen jälkeen voi tulla esittämään vaatimuksia avio-oikeuden perusteella.
Toimittamattomat ositukset aiheuttavat ongelmia erityisesti kuolinpesissä. Nykyisestä PK 18:1 §:n sääntelystä johtuu, että jos ositusta ei ole tehty, entinen puoliso on kuolinpesän osakas riippumatta avioliiton purkautumisesta kuluneesta ajasta tai osituksen toimittamatta jättämisen syystä. Laaja kuolinpesän osakaspiiri on omiaan jäykistämään pesän yhteishallintoa. Mitä useamman henkilön suostumus tiettyyn oikeustoimeen tai toimenpiteeseen tarvitaan, sitä hitaammin pesänselvitys etenee ja sitä vaikeampi on saada aikaan selvityksen kannalta tärkeitä oikeustoimia. Pahimmassa tapauksessa entinen puoliso vastustaa täysin perusteetta pesänselvityksen kannalta tarpeellisia toimia. Entiselle puolisolle saatetaan joutua määräämään pesänselvitystä varten edunvalvoja, vaikka mitään todellista eturistiriitaa hänen ja perillisten kesken ei vallitsisikaan. Tällöin osittamaton ensin kuolleen puolison jäämistö muuttuu kokonaisuudessaan edunvalvonnassa olevan entisen puolison osakasaseman vuoksi holhoustoimiviranomaisen valvonnan alaiseksi, ellei ositusta toimita pesänjakaja.
Pertti Välimäki, Edunvalvontaoikeus. Alma Insights 2013, s. 116-119.
Entinen puoliso luetaan lähtökohtaisesti kuolinpesän osakkaaksi myös tilanteissa, joissa ositus saattaa olla tehty, mutta osituskirjaa ei löydy. Kuolinpesän muiden osakkaiden tulee tällöin etsiä vuosien takainen entinen puoliso tai hänen oikeudenomistajansa, jotta osituksen toimittaminen saadaan todennettua tai ositus toimitettua niin, että entinen puoliso voidaan määrittää ulos kuolinpesän osakaspiiristä. Tilanne aiheuttaa paitsi oikeudellista epävarmuutta myös ylimääräisiä hallinnollisia selvittelykustannuksia. Viivästys ja kustannukset voivat olla merkittäviä, jos selvitettävänä on useita peräkkäisiä avioliittoja, omaisuuden ja omistussuhteiden sekoittumista, sijaan tulleen omaisuuden selvittelyä ja omaisuuden arvon muutosten arviointia.
Edellä kuvatuista syistä osituksessa esitettäviä vaateita koskeva vanhentumissääntely on perusteltu ja tarpeellinen. Lisäksi on syytä säätää määräajasta, jonka jälkeen entinen puoliso ei ole kuolinpesän osakas, vaikka ositusta ei olisi toimitettu. Hallitusohjelmakirjauksen sanavalinnasta huolimatta vanhentumissääntelyn ei kuitenkaan ole syytä kohdistua puolison oikeuteen saada tuomioistuimen määräämä pesänjakaja osituksen toimittamiseksi. Avioliittolain mukaiseen ositukseen kuuluu tasingon määrittämisen lisäksi myös omaisuuksien erottelu ja yhteisen omaisuuden jakaminen sekä velkojen järjestely. Osituksen viimeksi mainittujen tarkoitusten vuoksi ositus tulee voida saattaa vireille, vaikka oikeus saada toisen omaisuutta osituksessa olisi vanhentunut, sillä yleiset siviilioikeudelliset keinot omaisuuksien erottelemiseksi ja yhteisen omaisuuden jakamiseksi ovat epätarkoituksenmukaisia ositusmenettelyyn verrattuna silloin, kun toimitus koskee puolisoiden varallisuuden muodostamaa omaisuusmassaa. Näin ollen vanhentumissääntelyn tulee kohdistua avio-oikeuden toteuttamiseen osituksessa.
2.3
Vallinnanrajoitusten raukeaminen
Lainsäädännössämme on rajoitettu puolison oikeutta määrätä koko perheen kannalta tärkeästä omaisuudesta, kuten yhteisenä kotina käytettävästä asunnosta. Asiasta on säädetty AL 38 ja 39 §:ssä, joiden pääsisältö on, että omistajapuoliso tarvitsee tietyn oman omaisuutensa luovuttamiseen tai siirtämiseen toisen puolison suostumuksen. AL 40 §:n mukaan tuomioistuin voi hakemuksesta antaa luvan oikeustoimeen, jos puoliso on kieltäytynyt antamasta suostumustaan taikka jos suostumusta ei ole muusta syystä saatu hankituksi.
Käytännössä tärkein vallinnanrajoitusten kohde on puolisoiden asunto. Vallinnanrajoitusten alaista on kiinteä ja irtain omaisuus, joka on tarkoitettu käytettäväksi puolisoiden yhteisenä kotina (AL 38 §). Tämä voi viitata esimerkiksi kiinteistöön, sen määräosaan tai määräalaan, toisen maalla olevaan rakennukseen tai maapohjan käyttöoikeuteen. Vallinnanrajoitukset ulottuvat myös osakeyhtiön osakkeisiin ja vuokraoikeuteen sekä irtaimeen omaisuuteen, joka kuuluu puolisoiden yhteisesti käytettävään asuntoirtaimistoon (AL 39 §). Tarkoitus on siis ollut tarjota mahdollisimman kattavaa suojaa asumismuodosta riippumatta.
Tapani Lohi, Aviovarallisuusoikeus. Alma Talent 2023, s. 214.
Jotta asunto voisi olla vallinnanrajoitusten alaista, sen täytyy olla tarkoitettu puolisoiden yhteiseksi kodiksi. Normaalisti puolisoilla on kulloinkin vain yksi yhteisen kodin kriteerit täyttävä asunto, mutta poikkeustapauksissa tällaisia asuntoja saattaa olla useita (esim. KKO 2017:13).
Voimassa olevassa lainsäädännössä vallinnanrajoituksia ei ole kytketty avio-oikeuteen. Perheen yhteisenä kotina käytetty asunto tai irtain omaisuus ei siten jää vallinnanrajoitusten ulkopuolelle, vaikka se olisi avio-oikeudesta vapaata omaisuutta. Poikkeuksena ovat ennen 1.1.1988 solmitut avioliitot, joissa vallinnanrajoitukset koskevat ainoastaan avio-oikeuden alaista omaisuutta (KKO 1991:143).
Avioliittolaissa ei säädetä kattavasti sitä, kuinka pitkään vallinnanrajoitukset ovat voimassa. Vallinnanrajoitusten kestoa määrittävässä AL 86.3 §:ssä todetaan, että kunnes ositus on toimitettu, puolisoilla avioliiton purkautuessa ollut omaisuus pysyy edelleen hänen vallittavanaan niin kuin avioliitto vielä jatkuisi. Oikeuskirjallisuudessa yleisesti hyväksytty tulkinta on, että vallinnanrajoitukset päättyvät avioerotilanteissa sopimusosituksen solmimisen tai toimitusosituksen lainvoimaiseksi tulemisen myötä.
Urpo Kangas, Perhe- ja jäämistöoikeuden perusteet. Alma Talent 2023, s. 427,Viertola 2017, s. 32-33, ja Lohi 2023, s. 226-227.
Vallinnanrajoitukset jatkuvat avioeron jälkeen silloinkin, kun puolisoilla ei ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen. Lohen tulkinnan mukaan AL 86.3 §:ssä säädetty soveltuu näin ollen myös omaisuuden erotteluun.
Lohi 2023, s. 224.
Vallinnanrajoitukset ovat siten voimassa siihen saakka, kunnes ositus tai osituksen sijaan tehtävä omaisuuden erottelu on toimitettu.
Jos avioliitto purkautuu puolison kuoleman johdosta, vallinnanrajoitusten kesto riippuu siitä, onko kyse ensin kuolleen puolison vai lesken omaisuuden vallinnasta. Puolison kuolema lakkauttaa hänen omaisuuttaan koskevat avioliittolain mukaiset vallinnanrajoitukset (AL 86.1 §). Leski ei siis voi vedota vallinnanrajoituksiin, vaan häntä suojaavat mahdollinen osakasasema sekä PK 3:1a ja PK 12 luvun säännökset. Lesken omaisuuden osalta vallinnanrajoitukset sen sijaan jatkuvat kuoleman jälkeen osituksen lainvoimaiseksi tulemiseen saakka (AL 86.2 §). Jos leski siis tahtoo ennen osituksen valmistumista tehdä jonkin AL 38 tai 39 §:ssä tarkoitetun oikeustoimen, kuten myydä omistamansa yhteisenä kotina käytetyn asunnon, hän tarvitsee siihen perillisten suostumuksen. Suostumus vaaditaan kaikilta ensiksi kuolleen puolison perillisiltä.
Ibid., s. 228-9.
Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että vallinnanrajoitussääntely palvelee kolmea eri tarkoitusta. Ensinnäkin sillä pyritään suojaamaan elämisen ja asumisen kannalta tärkeän omaisuuden hallintaa ja käyttöä niin, että omistava puoliso ei pääsisi yksin tekemään koko perheen kannalta vahingollisia oikeustoimia. Toiseksi vallinnanrajoitusten tarkoituksena on suojata puolison ositusintressiä, ja kolmanneksi niillä on puolisoiden yhteistoiminnallisuutta tukeva tehtävä.
Ibid., s. 210-212.
Vallinnanrajoitussääntelyllä on tärkeä tehtävä puolisoiden ja perheen yhteisten etujen suojaajana. Lainsäädännössämme omaksuttu ratkaisu, jossa vallinnanrajoitukset päättyvät ainoastaan omaisuuden osituksen tai erottelun toimittamiseen, aiheuttaa kuitenkin haasteita tilanteessa, jossa merkittävä osa avioliiton purkautumisen jälkeisistä osituksista jää tekemättä. Tällöin vallinnanrajoitukset päättyvät vasta molempien puolisoiden menehdyttyä riippumatta siitä, onko vallinnanrajoituksille ollut todellisuudessa enää vuosiin minkäänlaista tarvetta.
Vallinnanrajoitusten tehtävänä on suojata entistä puolisoa sekä perhettä, suojata vähävaraisemman puolison ositusintressiä ja tukea puolisoiden yhteistoimintaa. Voidaan perustellusti todeta, että vuosia tai vuosikymmeniä avioliiton purkautumisen jälkeen ei puolisoiden välillä useimmiten tosiasiallisesti enää ole sellaista yhteistä perhe-elämää ja yhteistoimintaa, jota vallinnanrajoituksilla on tarkoitus suojata. Samoin jos osituksen toimittaminen on merkittävästi viivästy-nyt eikä sitä ole haettu toimitettavaksi toimitusosituksena, ajan kuluminen ja osapuolten passiivisuus ovat sinällään merkkejä siitä, että vallinnanrajoitusten tarjoaman suojelun tarvetta ei enää ole.
Avioliittolain vallinnanrajoituksia koskeva sääntely on lisäksi nähty kiinteistökirjaamismenettelyssä usein ongelmalliseksi ja arkielämälle vieraaksi, sillä nykyisin pariskunnat omistavat kiinteistöt tavallisesti yhdessä. Myös niissä tilanteissa, joissa omaisuus on vain toisen puolison nimissä, asuntolaina on usein yhteinen, minkä vuoksi varallisuussuhteiden selvittäminen tosiasiallisesti edellyttää osituksen toimittamista. Tilanteet, joissa vähävaraisemmat puolisot tarvitsevat vallinnanrajoitusten tarjoamaa suojaa vuosia avioliiton päättymisen jälkeen, ovat nyky-yhteiskunnassa melko harvinaisia.
Avioliittolain vallinnanrajoitukset jatkuvat osituksen toimittamiseen saakka riippumatta siitä, missä entiset puolisot asuvat avioliiton purkautumisen jälkeen. Sääntely ei kirjaamisviranomaisilta saadun tiedon mukaan ole kovin yleisesti tunnettu ja aiheuttaa usein hankalia tilanteita kiinteistöjen myynti- ja kirjaamistilanteissa, joissa entisen puolison suostumuksen vaatimus tulee luovutuksen osapuolille yllätyksenä. Nykyisin ei ole myöskään harvinaista, että samaa kiinteistöä on käytetty yhteisenä kotina useamman, kiinteistöltä aikoinaan jo pois muuttaneen entisen aviopuolison kanssa, jolloin suostumukset kiinteistön myyntiin saatetaan tarvita usealta entiseltä puolisolta.
Edellä kuvatuista syistä sääntely avioliittolain mukaisten vallinnanrajoitusten lakkaamiseksi määräajan kuluttua on perusteltu ja tarpeellinen.
2.4
Yhteisomistusolettaman raukeaminen
AL 89 §:ssä on irtaimen, tyypillisimmin asuntoirtaimistoon kuuluvan, esineen omistusta koskeva säännös sen varalta, että jonkin esineen suhteen ei käy olosuhteista selville eikä myöskään voida näyttää, kumman puolison omaisuuteen se kuuluu. Tällöin sovelletaan yhteisomistusolettamaa (myös ”tasaosuusolettamaa”
Tuulikki Mikkola, Yhteisomistus. Alma Insights 2017, s. 139.
): puolisoiden katsotaan saaneen kyseisen esineen ”yhteisesti yhtäläisin oikeuksin”.
Lohi 2023, s. 32.
Yhteisomistusolettama on esineoikeudellinen lähtökohta eli presumptio. Puolisoiden oletetaan muun näytön puuttuessa omistavan irtaimen esineen yhtä suurin osuuksin. Yhteisomistusolettaman kumoamiseen ei tavallisesti riitä vain se, että puoliso voi esimerkiksi ostoskuitin esittämällä osoittaa toimineensa yksin esinettä hankkiessaan, vaan keskeistä on puolisoiden tarkoitus esineen hankintahetkellä. Yhteisomistusolettaman soveltamisen johdosta tavanomainen koti-irtain usein määrittyy yhteiseksi omaisuudeksi.
Aarnio – Kangas 2010, s. 110.
Yhteisomistusolettaman soveltamista ei ole ajallisesti laissa rajattu eikä tällaista rajausta ole ehdotettu myöskään oikeuskirjallisuudessa.
Mainittu 89 § on avioliittolain omaisuuden ositusta koskevassa IV osassa, eikä sitä ole muutettu lain voimaantulon (1929) jälkeen. Säännöksen sanamuoto ”omaisuutta eroteltaessa” ja pykälän sijainti lain omaisuuden ositusta koskevassa luvussa kertovat, että säännös on tarkoitettu ohjeeksi osituksen ja omaisuuden erottelun toimittamiseksi avioliiton purkauduttua. Säännös on siis ositusta koskeva.
Eva Gottberg, Aviopuolisoiden välisen taloudellisen suhteen sääntelystä, s. 35-54 teoksessa Lars Björne – Martti Kairinen – Jarmo Tuomisto – Vesa Annola (toim.), Sopimus, vastuu, velvoite. Juhlajulkaisu Ari Saarnilehto 1947–21/11–2007, Turun yliopisto 2007, s. 38.
Yhteisomistusolettama on tarkoitettu avioliiton purkautumisen jälkeisessä osituksessa ja omaisuuden erottelussa käytettäväksi lähtökohdaksi. Käytännössä avioliittolain yhteisomistusolettaman vaikutukset kuitenkin ulottuvat myös ositus- tai erottelutoimituksen ulkopuolelle, ja se aiheuttaa käytännön ongelmia vielä vuosia avioliiton päättymisen jälkeen.
Kun omaisuutta on vähän, puolisot saattavat avioliiton purkamisen jälkeen jättää osituksen toimittamatta ja vain jakaa yhteisen omaisuutensa tasan ilman muodollista osituksen toimittamista tai osituskirjaa. Puolisoille on tällaisissa tapauksissa usein hyvin selvää, että se, jonka hallussa esine on, tosiasiallisesti myös on sen omistaja. Myöhemmin kuolinpesän osakkaat ja mahdollinen pesänselvittäjä saattavat kuitenkin yhteisomistusolettaman johdosta joutua etsimään vanhoja osituskirjoja ja selvittämään entisten puolisoiden omaisuuksia sekä omistussuhteita. Yhteisomistusolettamasta johtuu, että huolelliset kuolinpesän osakkaat eivät voi pelkän esineen hallinnan perusteella olettaa, että puolison hallussa oleva entisen avioliiton aikana hankittu (arvo)esine todella on vain kyseisen puolison omaisuutta. Asian todentamiseen tarvitaan ositus- tai erottelukirja, entisen puolison tai tämän oikeudenomistajien ilmoitus, ettei vaateita ole, tahi todistelua, joka näyttää toteen puolisoiden yhteisen tarkoituksen hankintahetkellä. Periaatteen soveltaminen pitkittää pesänselvitysprosessia ja aiheuttaa ylimääräisiä hallinnollisia selvittelykustannuksia.
Käytännössä ei siis liene haasteita siinä, että entiset puolisot eivät pääosin itse tietäisi, mikä heidän tarkoituksensa esineiden omistamisen suhteen on ollut, vaikka ositusta ei koskaan olisi virallisesti toimitettukaan. Puolisot voivat joka tapauksessa ratkaista mahdolliset erimielisyytensä toimittamalla omaisuuden osituksen tai erottelun joko keskenään tai tuomioistuimen määräämän pesänjakajan taikka muun oikeudellisen asiantuntijan avustuksella. Puolisoiden oikeus saada omaisuudet eroteltua ja yhteisomistus purettua ei raukea ajan kulumisen myötä. Edellä kuvatuista syistä sääntely avioliittolain yhteisomistusolettaman lakkaamiseksi määräajan kuluttua on perusteltu.
2.5
EU-oikeus ja Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet
2.5.1
Euroopan unioni
Euroopan unionilla ei ole toimivaltaa antaa säännöksiä aineellisen perheoikeuden sisällöstä, mutta sillä on toimivalta antaa säännöksiä jäsenvaltioiden rajat ylittävistä perheoikeudellisista asioista. Vuonna 2019 annettiin kaksi kansainvälisten parien varallisuussuhteita koskevaa neuvoston asetusta: (EU) 2016/1103 tiiviimmän yhteistyön toteuttamisesta tuomioistuimen toimivallan, sovellettavan lain sekä päätösten tunnustamisen ja täytäntöönpanon alalla aviovarallisuussuhteita koskevissa asioissa, jäljempänä aviovarallisuusasetus, ja (EU) 2016/1104 tiiviimmän yhteistyön toteuttamisesta tuomioistuimen toimivallan, sovellettavan lain sekä päätösten tunnustamisen ja täytäntöönpanon alalla rekisteröityjen parisuhteiden varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevissa asioissa, jäljempänä parisuhdevarallisuusasetus. Asetukset syntyivät niin kutsutun tiiviimmän yhteistyön tuloksena, joten niiden yhtenäisyys ei koske koko unionin aluetta. Asetuksissa säännellään kansainvälisen yksityisoikeuden piiriin kuuluvia kysymyksiä, joita syntyy, kun avioliitolla tai rekisteröidyllä parisuhteella on jokin liittymä yhtä useampaan valtioon. Näihin kuuluvat kysymykset siitä, minkä valtion lakia avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen varallisuussuhteisiin on sovellettava, minkä valtion tuomioistuimilla on toimivalta ratkaista näihin suhteisiin liittyviä riitoja, ja kysymykset jäsenvaltiossa tehtyjen tällaisten ratkaisujen tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta muissa jäsenvaltioissa. Asetusten piiriin kuuluvat myös kysymykset siitä, miten puolisoiden omaisuus avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen päätyttyä jaetaan.
Asetukset ovat olleet voimassa yli kuusi vuotta, mutta ne soveltuvat edelleen vain pieneen osaan kansainvälisiä aviovarallisuusoikeudellisia kysymyksiä. Tämä johtuu asetusten lainvalintanormien ajallisesta soveltamisalasta, jonka mukaan sovellettava laki määräytyy asetusten pohjalta vain, jos puolisot ovat avioituneet, rekisteröineet parisuhteensa tai valinneet aviovarallisuussuhteisiinsa sovellettavan lain 29.1.2019 tai sen jälkeen. Muut avioliitot ja rekisteröidyt parisuhteet, joita vielä pitkään on enemmistö, eivät lainvalintanormien osalta kuulu asetusten ajalliseen soveltamisalaan, joten kukin jäsenvaltio soveltaa niiden varallisuussuhteisiin omien lainvalintanormiensa mukaan määräytyvää lakia.
Kansainvälisiä perintökysymyksiä koskevat säännökset ovat puolestaan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 650/2012 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta ja virallisten asiakirjojen hyväksymisestä ja täytäntöönpanosta perintöasioissa sekä eurooppalaisen perintötodistuksen käyttöönotosta, jäljempänä perintöasetuksessa, jota sovelletaan 17.8.2015 tai sen jälkeen kuolleiden henkilöiden perimykseen. Pe-rintöasetus sisältää säännökset siitä, minkä maan lakia kansainväliseen perintöasiaan sovelletaan ja minkä jäsenmaan tuomioistuin on toimivaltainen perintöasiassa. Asetus sisältää myös säännökset perintöä koskevien päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta EU-maissa. Perintöasetus ei kuitenkaan vaikuta siihen, miten perittävän kuolinpesän osakkaat määritellään tai millainen entinen puolison rooli kuolinpesässä on kansallisen lain mukaan.
2.6
Pohjoismainen lainsäädäntöyhteistyö
Suomella on aviovarallisuusoikeuden alaan kuuluvia valtiosopimuksia muiden Pohjoismaiden kanssa. Tällainen on esimerkiksi Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kesken 6.2.1931 tehty avioliittoa, lapseksiottamista ja holhousta koskevia kansainvälisyksityisoikeudellisia määräyksiä sisältävä sopimus (SopS 20/1931, jäljempänä pohjoismainen avioliittokonventio), joka sisältää aviopuolisoiden varallisuussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevia määräyksiä. Pohjoismaisessa avioliittokonventiossa on sovittu myös osituksen toimittamista koskevista toimivaltakysymyksistä pohjoismaisissa tilanteissa. Osituksen aineellisiin kysymyksiin, kuten avio-oikeuden voimassaoloon, sovelletaan kuitenkin aina kansallista lainsäädäntöä.
Pohjoismaat ovat solmineet myös perintöä, testamenttia ja pesänselvitystä koskevan sopimuksen (SopS 21/1935, jäljempänä pohjoismainen perintösopimus), jota sovelletaan perintöä ja testamenttia koskeviin asioihin tilanteissa, joissa perittävällä on vahva liittymä Pohjolaan ja joissa eurooppalainen perintöasetus ei sovellu. Eurooppalaisen perintöasetuksen tavoin pohjoismainen perintösopimus ei ota kantaa kansallisesti tehtyihin kuolinpesän osakaspiiriä tai entisen puolison asemaa koskeviin ratkaisuihin.
6
Lausuntopalaute
Hallituksen esityksen pohjana toimineesta työryhmän mietinnöstä saatiin 20 lausuntoa. Saa-dusta lausuntopalautteesta on laadittu tiivistelmä (OM mietintöjä ja lausuntoja 2025:27).
Lausunnon antoivat: Ahvenanmaan valtionvirasto, Digi- ja väestötietovirasto, Finanssiala ry, emeritusprofessori Markku Helin, Helsingin käräjäoikeus, Juristiliitto, emeritusprofessori Urpo Kangas, Maanmittauslaitos, Miesjärjestöjen keskusliitto MJKL ry, Miesten tasa-arvo ry, Monimuotoiset perheet -verkosto, Naisjärjestöjen keskusliitto, Oikeuspalveluvirasto, Pirkanmaan käräjäoikeus, Suomen Asianajajat, Suomen tuomariliitto, valtiovarainministeriö, Vanhusasiavaltuutettu, Verohallinto ja VT Rauni Viertola.
Lähes kaikki lausunnonantajat kannattivat ehdotusta säätää avio-oikeuden vanhentumisesta 10 vuoden kuluttua lainvoimaisen avioeron päätöspäivästä. Avio-oikeuden vanhentumista koskevaa sääntelyä pidettiin tarpeellisena ja vallitsevaa oikeustilaa selkeyttävänä.
Suurin osa lausunnonantajista kannatti mietinnön ehdotusta siitä, että avio-oikeuden vanhentuminen on mahdollista katkaista vain hakemalla tuomioistuimelta pesänjakajaa osituksen toimittamiseksi. Lausunnonantajat kiinnittivät kuitenkin huomiota pesänjakajan määräämistä koskevan tiedon saamisen hankaluuteen. Tuomioistuimilla ei ole yhteistä tietokantaa, josta voisi saada kootusti kaikkien tuomioistuinten hakemusasioita koskevia tietoja. Jos puolisoiden asuinpaikat avioliiton päättymisen jälkeen eivät ole varmuudella tiedossa, kysely pesänjakajan hakemisesta joudutaan osoittamaan kaikkiin käräjäoikeuksiin, jotta asiasta saadaan täysi varmuus. Useat lausunnonantajat nostivat esiin työryhmän mietinnössä pohtiman vaihtoehdon siitä, että tuomioistuimet ilmoittaisivat Digi- ja väestötietovirastolle aina, kun tuomioistuimelta haetaan pesänjakajaa osituksen toimittamiseksi avioerotilanteissa. Digi- ja väestötietovirasto merkitsisi tiedon rekisteriinsä, johon tallennetaan myös avio-oikeuden vanhentumisesta koskevat sopimukset. Näin tieto avio-oikeuden vanhentumisesta olisi saatavilla yhdestä paikasta. Jatkovalmistelussa kuitenkin arvioitiin, että tuomioistuimille asetettava ilmoitusvelvollisuus olisi liian raskas sen hyötyihin nähden. Pesänjakajia määrätään avioeroon liittyvissä asioissa n. 300 vuodessa, ja vain hyvin pienellä osalla näistä määräyksistä olisi merkitystä, kun tarkasteltavana on avio-oikeuden vanhentumista koskeva asia. Ilmoitusvelvollisuus lisäisi hallinnollista työtä sekä tuomioistuimissa että Digi- ja väestötietovirastossa. Lisäksi rekisteriin pitäisi luoda pesänjakajan hakemista koskevalle tiedolle paikka, mistä aiheutuisi jonkin verran lisää järjestelmäkuluja. Toimitusosituksen hakeminen voisi lisäksi olla ainoa kyseisestä avioliitosta rekisteriin merkittävä asia, mikä tarkoittaisi sitä, että toimitusosituksen hakemista koskevan merkinnän yhteydessä rekisteriin tulisi lisätä myös kaikki muut puolisoiden tiedot. Ilmoitusvelvollisuudesta käytännössä saatava hyöty ei olisi perusteltavissa siitä viranomaisille aiheutuvaan työkuormaan nähden. Käytännössä ehdotettu sääntely saattaa kuitenkin johtaa siihen, että tilanteissa, joissa entinen puoliso on helposti tavoitettavissa, on käytännössä helpointa edelleen kuulla puolisoa mahdollisesti toimitetusta osituksesta tai vanhentumisen katkaisemisesta. Jos taas entisen puolison asuinpaikka ei ole tiedossa tai hän ei vastaa yhteydenottoihin, ehdotettu lainsäädäntö mahdollistaa vanhentumisen katkaisemisen selvittämisen tuomioistuimilta.
Suomen tuomariliitto ja Helsingin käräjäoikeus kiinnittivät lausunnoissaan huomiota siihen, että ehdotuksesta ei suoraan ilmene, edellyttääkö vanhentumisen selvittäminen väitettä vai tuleeko se tehtäväksi viran puolesta. Ehdotusta on tarkennettu näiltä osin.
Lausunnonantajat kritisoivat mietinnön ehdotusta, jonka mukaan avio-oikeuden vanhentumista koskevalla sopimuksella voisi sopia myös laissa säädettyä lyhyemmästä vanhentumisajasta. Jatkovalmistelussa esitystä muutettiin niin, että sopimuksella voi sopia ainoastaan avio-oikeuden vanhentumisajan pidentämisestä.
Ehdotus avioliittolain mukaisten vallinnanrajoitusten raukeamisesta 10 vuoden kuluttua avioliiton päättymisestä sai laajasti kannatusta. Työryhmän ehdotuksessa ulottaa raukeaminen kaikkiin päättyneisiin avioliittoihin purkautumistavasta riippumatta nähtiin sekä hyviä että huonoja puolia. Muutamat lausunnonantajat esittivät, että ehdotuksen ratkaisu ulottaa joitakin vaikutuksia vain avioeroon tai avioliiton kumoamiseen päättyneisiin avioliittoihin ja joitakin myös puolison kuoleman johdosta purkautuneisiin avioliittoihin on omiaan aiheuttamaan kansalaisissa sekaannusta. Jatkovalmistelussa kuitenkin arvioitiin, että toive symmetrisestä sääntelystä ei ole riittävä peruste rajata vallinnanrajoitussääntelyn raukeamista vain avioeroon päättyneisiin avioliittoihin. Esitystä ei muutettu tältä osin.
Ehdotus avioliittolain mukaisen yhteisomistusolettaman raukeamisesta jakoi lausunnonantajien mielipiteitä. Erityisesti mietinnössä valittu ratkaisu ulottaa yhteisomistusolettaman raukeaminen myös kuolemaan perustuviin osituksiin sai kritiikkiä. Lausunnonantajat totesivat, että jos avioliitto on päättynyt puolison kuolemaan, ositus tehdään usein käytännössä vasta lesken kuoleman jälkeen. Mikäli leski saisi ehdotetuin tavoin omistusolettaman hallussaan olevaan omaisuuteen kymmenen vuoden jälkeen yhteisomistusolettaman vanhennuttua, tämä voi johtaa kohtuuttomiin tilanteisiin perillisten näkökulmassa. Jatkovalmistelussa pohdittiin sitä, miten ensin kuolleen puolison jälkeen tehty perukirja vaikuttaa asiaan, sillä kyseisessä perukirjassa tulisi olla lueteltuna ensin kuolleen puolison ja lesken omaisuudet ensin kuolleen puolison kuolinhetkellä. Jatkovalmistelussa päädyttiin kuitenkin muuttamaan ehdotusta lausuntopalautteen mukaisesti niin, että yhteisomistusolettaman raukeamisen ehdotetaan koskevan vain avioeroon tai avioliiton kumoamiseen purkautuneita avioliittoja.
Esityksen vaikutusarviointeja on laajennettu ja tarkennettu saatujen lausuntojen johdosta. Esitykseen on lisätty tiedonhallinnan muutosten arviointia koskeva alaluku.
Lisäksi jatkovalmistelussa arvioitiin, että mietinnössä ollut ehdotus velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003) muuttamisesta on ilmeisen tarpeeton, minkä vuoksi se ei sisälly esitykseen.
7
Säännöskohtaiset perustelut
7.1
Avioliittolaki
35 §.
Pykälään ehdotetaan lain ymmärrettävyyden parantamiseksi lisättävän uusi 5 momentti, jossa todetaan, että avio-oikeuden vanhentumisesta säädetään 103 c §:ssä.
66 §.
Pykälän 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että säännöksen sisältämät muotovaatimukset ulotetaan koskemaan myös 103 d §:ssä tarkoitettua avio-oikeuden vanhentumista koskevaa sopimusta.
86 §.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 4 momentti, jonka mukaan pykälän 2 ja 3 momentin sisältämät vallinnanrajoitukset ovat voimassa ainoastaan siihen saakka, kunnes avioliiton purkautumisesta on kulunut 10 vuotta. Ehdotuksen mukaan 10 vuoden määräaika alkaa kulua siitä päivästä, jolloin lainvoimainen avioeroa tai avioliiton kumoamista koskeva päätös on annettu tai jolloin avioliitto on purkautunut puolison kuoleman johdosta. Vallinnanrajoitusten lakkaamisesta ei ole mahdollista sopia toisin.
89 §.
Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan kielellistä päivitystä, joka ei muuta säännöksen sisältöä.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 momentti, jonka mukaan 1 momentissa tarkoitettua yhteisomistusolettamaa ei sovelleta, jos avioliiton purkautumisesta avioeron tai avioliiton kumoamisen johdosta on kulunut yli 10 vuotta. Ehdotuksen mukaan 10 vuoden määräaika alkaa kulua siitä päivästä, jolloin lainvoimainen avioeroa tai avioliiton kumoamista koskeva päätös on annettu. Ehdotetun 10 vuoden määräajan jälkeen puolisoiden välisiin varallisuussuhteisiin sovelletaan yhteisomistusolettaman sijaan yleistä esineoikeudellista hallintaan perustuvaa omistusolettamaa. Entisten puolisoiden voidaan siten lähtökohtaisesti olettaa omistavan myös sellaisen hallussaan olevan omaisuuden, joka on hankittu avioliiton aikana, kun avioliiton purkautumisesta on kulunut 10 vuotta.
103 c §.
Ehdotettu pykälä on uusi. Pykälän 1 momentissa säädetään avio-oikeuden vanhentumisajasta, joka on ehdotuksen mukaan 10 vuotta. Avio-oikeuden vanhentuminen tarkoittaa sitä, että kumpikaan puoliso tai heidän perillisensä ei ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan avio-oikeuden nojalla toiselle puolisolle. Ehdotuksen mukaan vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona lainvoiman saanut avioeroa tai avioliiton kumoamista koskeva päätös on annettu. Avio-oikeuden ei ehdoteta vanhentuvan, jos avioliitto purkautuu puolison kuoleman johdosta. Pesänjakaja tai tuomioistuin ei voi ottaa avio-oikeuden vanhentumista viran puolesta huomioon, vaan puolison tulee osituksessa vedota siihen.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan, että avio-oikeuden vanhentumisen voi katkaista hakemalla tuomioistuimelta pesänjakajaa osituksen toimittamiseksi. Vanhentumisen katkaiseva vaikutus olisi ainoastaan toimitusosituksen käynnistämiseksi tuomioistuimelle osoitetulla hakemuksella, eivätkä esimerkiksi puolisolle osoitettu tahdonilmaus osituksen toimittamisesta tai sopimusositusta koskevien neuvottelujen käynnistäminen katkaisisi avio-oikeuden vanhentumista.
Pykälän 3 momentissa ehdotetaan, että jos haettu toimitusositus raukeaa, avio-oikeuden vanhentumisaika jatkaa kulumistaan siitä vaiheesta lukien, jossa se oli määräajan keskeytyessä. Säännöksen tarkoituksena on estää tilanne, jossa puoliso hakee käräjäoikeudelta pesänjakajaa ositusta varten ainoastaan estääkseen avio-oikeuden vanhentumisen. Ehdotus johtaa siihen, että avio-oikeus voi pysyä voimassa enintään 10 vuotta ja toimitusositukseen kuluvan ajan sisäl-tämän ajanjakson, jos puolisot eivät ole tehneet avio-oikeuden vanhentumista koskevaa sopimusta.
Ehdotetun 4 momentin mukaan ositusta, jossa avio-oikeus on todettu vanhentuneeksi, ei voida 103 b §:n nojalla sovitella. Mainitun 103 b §:n 3 momentin mukaan osituksen sovittelua koskeva vaatimus voidaan tehdä joko osituksessa tai osituksen jälkeen. Mikäli osituksessa todetaan, että avio-oikeus on vanhentunut, ei ositusta voida sen aikana tai myöhemminkään sovitella. Jos taas osituksen sovittelua koskeva vaatimus tehdään osituksen jälkeen, ositusta voidaan 103 b §:n nojalla sovitella, jos avio-oikeus oli voimassa osituksen toimittamishetkellä.
Avio-oikeuden vanhentuminen tarkoittaa 1 momentin mukaisesti sitä, että puolisolla ei enää ole velvollisuutta luovuttaa omaisuuttaan osituksessa avio-oikeuden nojalla toiselle puolisolle. Tällöin osituksen sovittelu ei 103 b §:n nojalla ole mahdollista, sillä lain 103 b §:n 2 momentin lista sovittelun keinoista on tyhjentävä, ja kaikissa keinoissa on kyse siitä, että puolisoiden tai toisen puolison avio-oikeuden alainen omaisuus määritellään uudelleen. Momentin 1 kohdan mukaan ositusta voidaan sovitella siten, että avio-oikeus poissuljetaan kokonaan tai osittain. Momentin 2 ja 3 kohdan mukaan sovittelu voidaan toteuttaa myös niin, että tietty omaisuus tulee kokonaan tai osittain avio-oikeuden alaan. Koska avio-oikeuden vanhennuttua tasingonluovutusvelvollisuutta ei enää ole, 103 b §:n 2 momentissa lueteltuja keinoja osituksen sovittelulle ei ole mahdollista hyödyntää.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin puolisoiden mahdollisuudesta sopia pidemmästä kuin 1 momentin mukaisesta 10 vuoden vanhentumisajasta avio-oikeuden vanhentumista koskevalla sopimuksella.
103 d §
. Ehdotettu pykälä on uusi. Pykälässä säädetään avio-oikeuden vanhentumista koskevasta sopimuksesta.
Ehdotetun 1 momentin mukaan puolisot voivat avio-oikeuden vanhentumista koskevassa sopimuksessa määrätä pidemmästä kuin 103 c §:ssä tarkoitetusta 10 vuoden määräajasta.
Pykälän ehdotetussa 2 momentissa todetaan, että avio-oikeuden vanhentumista koskeva sopimus on tehtävä kirjallisesti. Lisäksi momentissa säädetään, että mikäli puoliso on vajaavaltainen tai hänen toimintakelpoisuuttaan on rajoitettu eikä hän siksi ole oikeutettu itse tekemään avio-oikeuden vanhentumista koskevaa sopimusta, hänen on hankittava siihen edunvalvojansa kirjallinen hyväksyminen. Rajoitus ei merkitsisi sitä, että avio-oikeuden vanhentumisesta sopiminen olisi yksin edunvalvojan päätettävissä. Avio-oikeuden vanhentumista koskevan sopimuksen tekeminen ei olisi korostetun henkilökohtainen oikeustoimi, vaan edunvalvojalla olisi asiassa myötämääräämisoikeus. Käytäntö olisi tältä osin sama kuin mitä 42 §:ssä on säädetty avioehtosopimuksesta.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin avio-oikeuden vanhentumista koskevan sopimuksen rekisteröinnistä. Ehdotuksen mukaan avio-oikeuden vanhentumista koskeva sopimus on jätettävä rekisteröitäväksi Digi- ja väestötietovirastolle tai Ahvenanmaan valtionvirastolle. Ilmoituksen rekisteröinnistä voi tehdä puoliso. Ilmoituksen liitteenä on oltava jäljennös avio-oikeuden vanhentumista koskevasta sopimuksesta. Jäljennös voi olla myös sähköisessä muodossa.
Ehdotetun 4 momentin mukaan avio-oikeuden vanhentumista koskeva sopimus tulee voimaan, kun se on rekisteröity. Ehdotetun Digi- ja väestötietoviraston eräistä henkilörekistereistä annetun lain 4 a §:n mukaisesti rekisteröinnin perusteena on rekisteröintiä koskevan hakemuksen vastaanottamispäivä. Rekisteröintiä voi hakea, kun avioeroa tai avioliiton kumoamista koskeva tuomioistuimen päätös on saanut lainvoiman. Avio-oikeuden vanhentumista koskeva sopimus ei kuitenkaan tule voimaan, jos sopimusta ei ole tehty säädetyssä muodossa eli se ei täytä 66 §:ssä ja tämän pykälän 2 momentissa säädettyjä vaatimuksia. Samoin sopimus ei tule voimaan, jos hakemus on jätetty avio-oikeuden jo vanhennuttua. Sopimuksen rekisteröinti ei siten takaa sitä, että sopimus astuu voimaan, jos sopimusta rasittaa esimerkiksi todistajien esteettömyyttä koskeva muotovirhe.
Ehdotetun 5 momentin mukaan mitä pykälässä säädetään puolisoista, sovelletaan myös puolisoiden kuolinpesiin. Siten puolisoiden lisäksi puolisoiden kuolinpesät voivat olla avio-oikeuden vanhentumista koskevan sopimuksen osapuolena, ja puolison ohella myös puolison kuolinpesä voi hakea sopimuksen rekisteröintiä.
Voimaantulosäännös.
Lain voimaantulon osalta on välttämätöntä ottaa huomioon se, että lain hyväksymisen ja voimaantulon väliin jää riittävä aika lain täytäntöönpanoa varten. Ehdotetut muutokset edellyttävät uuden avio-oikeusasioiden rekisterin perustamista Digi- ja väestötietovirastoon.
7.2
Perintökaari
18 Luku
Kuolinpesän hallinnosta
1 §.
Pykälän 1 momenttia ehdotetaan tarkennettavaksi niin, että eloonjäänyt puoliso ei ole kuolinpesän osakas, jos puolisolla ei avioehtosopimuksen, avio-oikeuden vanhentumisen tai muun syyn vuoksi ole avio-oikeutta toisen puolison omaisuuteen, ellei hän ole perillinen tai yleisjälkisäädöksen saaja. Momentissa tarkoitettuja muita syitä voivat olla esimerkiksi avio-oikeuden poissulkeminen testamentilla tai lahjakirjalla.
Ehdotettu muutos ei asiallisesti muuta momentin sisältöä. Muutoksen tarkoituksena on tehdä näkyväksi esitykseen sisältyvän avio-oikeuden vanhentumisen vaikutus entisen puolison kuolinpesän osakkuuteen. Avio-oikeuden vanhentumisesta säädetään avioliittolain 103 c §:ssä, jonka mukaan avio-oikeus vanhentuu 10 vuoden kuluttua lainvoimaisen avioeroa tai avioliiton kumoamista koskevan päätöksen antopäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu tai puolisot eivät ole sopineet avio-oikeuden vanhentumisesta toisin.
7.3
Laki Digi- ja väestötietoviraston eräistä henkilörekistereistä
1 §. Lain soveltamisala.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi maininta uudesta lain soveltamisalaan kuuluvasta avio-oikeusasioiden rekisteristä. Avio-oikeusasioiden rekisteriin tullaan rekisteröimään avioliittolain 103 d §:ssä tarkoitetut avio-oikeuden vanhentumista koskevat sopimukset.
2 §. Rekisterin tietojen käsittelyn tarkoitus.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi tieto siitä, että myös uuden avio-oikeusasioiden rekisterin käsittelyn tarkoituksena on yksityishenkilöiden välisten oikeustoimien oikeusvaikutusten voimaan saattaminen sekä tietojen saattaminen julkisiksi. Uuden rekisterin käsittelyn tarkoitus on siis sama kuin jo olemassa olevien avioehtoasioiden rekisterin, avoliittoasioiden rekisterin sekä lahjoitusasioiden rekisterin.
4 a §. Avio-oikeusasioiden rekisteriin tallennettavat tiedot.
Pykälä olisi uusi, ja se sisältäisi uuteen avio-oikeusrekisteriin tallennettavia tietoja koskevan sääntelyn. Pykälässä säädettäisiin avio-oikeusasioiden rekisteriin tallennettavista tiedoista. Avio-oikeusasioiden rekisteriin tallennetaan tietoja avioliittolain 103 d §:ssä tarkoitetusta avio-oikeuden vanhentumista koskevasta sopimuksesta. Rekisteriin tallennetaan sopimuksen tehneiden puolisoiden nimet ja syntymäajat. Lisäksi rekisteriin tallennetaan päivämäärä, jona sopimus on tehty. Rekisteriin tallennetaan myös rekisteriviranomaisen nimi, asiakirjan rekisteröintipäivä eli päivämäärä, jolloin rekisteröintiä koskeva hakemus on vastaanotettu, asian tunnistetiedot ja tieto siitä, milloin puolisoiden välinen avio-oikeus sopimuksen mukaan vanhentuu.
10 §. Rekisterien tietojen luovuttaminen.
Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi tieto siitä, että sen lisäksi, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999) säädetään, jokaisella on oikeus salassapitosäännösten estämättä saada tieto uudessa 4 a §:ssä säädettyyn avio-oikeusasioiden rekisteriin tallennetuista tiedoista. Avio-oikeusasioiden rekisteristä saa tietoja siis samoin perustein kuin avioehtoasioiden rekisteristä, avoliittoasioiden rekisteristä, lahjoitusasioiden rekisteristä ja vihkimisoikeusrekisteristä.
8
Voimaantulo
8.1
Yleistä
Ehdotetaan, että lait tulevat voimaan 1.4.2026. Lakien täytäntöönpano vaatii kuitenkin uuden Digi- ja väestötietoviraston ylläpitämän avio-oikeusasioiden rekisterin perustamista, minkä vuoksi ehdotetaan, että lait tulevat voimaan aikaisintaan kuusi kuukautta niiden hyväksymisestä ja vahvistamisesta.
Ehdotetut avio-oikeuden vanhentumista ja vallinnanrajoitusten ja yhteisomistusolettaman raukeamista koskevat säännökset soveltuvat purkautuneisiin avioliittoihin riippumatta siitä, onko avioliitto purkautunut ennen lain voimaantuloa vai sen jälkeen. Säännösten soveltamista ennen lain voimaantuloa purkautuneisiin avioliittoihin ehdotetaan kuitenkin osin rajoitettavaksi.
8.2
Avio-oikeuden vanhentuminen
Avio-oikeuden ehdotetaan vanhentuvan kymmenen vuoden kuluttua lainvoimaisen avioeroa tai avioliiton kumoamista koskevan päätöksen antopäivästä, mutta kuitenkin aikaisintaan viiden vuoden kuluttua lakien voimaantulosta. Entisillä puolisoilla on siten käytettävissään vähintään viiden vuoden määräaika joko toimittaa ositus tai tehdä sen lykkäämistä koskeva sopimus ennen avio-oikeuden vanhentumista. Käytännössä ehdotus tarkoittaa sitä, että jos puolisoiden avioeropäätös on annettu esimerkiksi seitsemän vuotta ennen lakien voimaantuloa, on heillä siirtymäsäännöksen takaama viiden vuoden vähimmäisaika reagoida avio-oikeuden vanhentumiseen. Jos taas puolisoiden avioerosta on esimerkiksi annettu päätös tasan kolme vuotta ennen lakien voimaantuloa, puolisoiden avio-oikeus vanhentuu seitsemän vuotta lakien voimaantulon jälkeen.
Esitetyssä ratkaisussa on pyritty tasapainottamaan toisaalta tarve helpottaa vanhojen toimittamatta jääneiden ositusten aiheuttamien hankalien tilanteiden selvittämistä kuolinpesissä ja toisaalta puolisoiden oikeusvarmuuden tarve ja riittävä ennakkovarautumisen mahdollisuus. Ehdotettu viiden vuoden määräaika osituksen toimittamiselle tai avio-oikeuden vanhentumista koskevan sopimuksen tekemiselle on arvioitu kohtuulliseksi. Jos vanhentumissääntelyä ei ulotettaisi avioliittoihin, jotka on purettu päätöksellä ennen lain voimaantuloa, sääntely toteuttaisi tavoitteitaan vasta vuosikymmenten kuluttua. Järjestelmään jäisi valtava joukko vanhentumattomia avio-oikeuksia, ja vanhentumissääntely asettaisi ihmiset eri asemiin suhteessa toisiinsa. Suurimmat käytännön ongelmat esimerkiksi osituksen toimittamista koskevan dokumentaation saatavuudessa liittyvät usein tapauksiin, joissa avioliitto on purettu jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten.
Esityksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole antaa ”jatkoaikaa” sellaisille ositusvaateille, jotka on ennen lakien voimaantuloa voimassa olleen oikeuskäytännön nojalla katsottu vanhentuneiksi. Vähimmäismääräaikaa koskevan ehdotuksen tarkoitus ei ole luoda viiden vuoden aikaikkunaa, jonka aikana vuosia tai vuosikymmeniä passiivisina pysyneillä entisillä aviopuolisoilla on mahdollisuus aktivoitua ja esittää vaateita entisen puolisonsa omaisuutta kohtaan.
8.3
Vallinnanrajoitusten raukeaminen
Avioliittolain mukaisten vallinnanrajoitusten ehdotetaan raukeavan kymmenen vuoden kuluttua lainvoimaisen avioliiton purkamista koskevan päätöksen antopäivästä tai avioliiton purkautumisesta puolison kuoleman johdosta, mutta kuitenkin aikaisintaan viiden vuoden kuluttua lakien voimaantulosta. Vallinnanrajoituksilla suojaa saavalla puolisolla on siten vähintään viisi vuotta aikaa vaatia toimitusositusta, hakea tuomioistuimelta turvaamistoimea tai muulla tavoin valmistautua vallinnanrajoitusten raukeamiseen.
Vallinnanrajoitusten raukeamissääntelyn ehdotetaan ulotettavan kaikkiin purkautuneisiin avioliittoihin riippumatta siitä, mikä osa omaisuudesta on vallinnanrajoitusten alaista. Vallinnanrajoitusten ehdotetaan siten vanhentuvan myös silloin, kun ositusperuste on syntynyt ennen 1.1.1988.
Työryhmä arvioi ehdotetun viiden vuoden määräajan olevan vähintäänkin riittävä aika vallinnanrajoituksilla suojaa saavalle puolisolle suojata omat intressinsä. Ehdotettua viiden vuoden määräaikaa puoltaa myös sääntelyn yhtenäisyyden tavoite.
8.4
Yhteisomistusolettaman raukeaminen
Avioliittolain mukaisen yhteisomistusolettaman ehdotetaan raukeavan kymmenen vuoden kuluttua lainvoimaisen avioliiton purkamista koskevan päätöksen antopäivästä. Kymmenen vuoden määräajan ehdotetaan olevan sama riippumatta siitä, onko ositusperuste syntynyt ennen lain voimaantuloa vai sen jälkeen. Siten jos lain voimaantulon jälkeen halutaan tehdä yli 10 vuotta sitten päätöksellä puretun avioliiton jäljiltä ositus, osituksessa ei enää sovelleta yhteisomistusolettamaa, vaan yleisiä varallisuusoikeudessa sovellettavia omistusta koskevia olettamia.
9
Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
9.1
Avio-oikeuden vanhentuminen
Perustuslain 15 §:ssä säädetään omaisuuden suojasta. Tämä ei käsitä ainoastaan omistusoikeuden suojaa, vaan myös varallisuusarvoiset velvoite- ja saamisoikeudet nauttivat perustuslain omaisuuden suojaa. Perustuslaki antaa tosin suojaa vain yksilöllä jo oleville varallisuusoikeuksille. Sen sijaan sellaiset tulevaisuuteen kohdistuvat taloudelliset odotukset, joiden syntyminen riippuu jonkin epävarman ehdon täyttymisestä, eivät nauti perustuslainsuojaa.
HE 309/1993 vp s. 63 ja Pekka Länsineva, Omaisuudensuoja (PL 15 §), s. 549-604 teoksessa Pekka Hallberg – Heikki Karapuu – Tuomas Ojanen – Martin Scheinin – Kaarlo Tuori – Veli-Pekka Viljanen (Toim.) Perusoikeudet. WSOY Pro 2011, 572–573.
Perustuslakivaliokunta on ottanut kantaa omaisuuden suojan ja avio-oikeuden suhteeseen 1980-luvun loppupuolella osituksen sovittelusta säädettäessä. Perustusvaliokunnan tuolloin antamaan lausuntoon (PeVL 13/1986 vp) on myös nimenomaisesti viitattu perusoikeusuudistuksen omaisuuden suojaa koskevissa esitöissä.
PeVL 13/1986 vp, s. 3.
Lausunnon kohteena olleessa asiassa on kysymys hyvin samankaltaisesta tilanteesta esitettävän avio-oikeuden vanhentumisen kanssa. Valiokunnan lausunnossaan arvioima osituksen sovittelusääntely saattoi johtaa siihen, että puoliso ei avioliittolain pääsäännöstä huolimatta saa toisen puolison omaisuutta avio-oikeuden nojalla, tai että tietty omaisuus on kokonaan tai osaksi sellaista, johon toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt tässä ongelmia perusoikeuksien suojan näkökulmasta. Valiokunta totesi lausunnossaan, että avio-oikeus ei avioliiton aikana ole perustuslain suojaama varallisuusetuus, sillä avio-oikeudella ei ole reaalista arvoa. Avio-oikeutta sellaisenaan ei voi luovuttaa eikä se myöskään voi joutua pakkorealisaation kohteeksi. Näin ollen ehdotetulle osituksen sovittelua koskevalle sääntelylle ei ollut estettä perustuslain (silloin Hallitusmuodon) näkökulmasta.
PeVL 13/1986 vp, s. 3.
Perustuslakivaliokunta totesi osituksen sovittelusääntelyä koskevassa lausunnossaan, että avio-oikeus ei avioliiton aikana ole perustuslailla suojattava varallisuusetuus. Valiokunta ei kuitenkaan suoraan ottanut kantaa siihen, tuleeko avio-oikeudesta jossain vaiheessa perustuslain suojaama varallisuusetuus, ja jos tulee, niin missä vaiheessa tällainen muutos tapahtuu. On kuitenkin huomattava, että osituksen sovittelu, jota valiokunnan lausunto koski, voidaan toimittaa milloin tahansa ositusperusteen syntyhetken jälkeen. Ositus ja sen sovittelu voidaan – ja voitiin jo tuolloin ehdotetun lainsäädännön mukaan – toimittaa myös avioliiton päätyttyä. Perustuslakivaliokunta ei lausuntonsa perusteella nähnyt perusoikeuksien näkökulmasta estettä sille, että avio-oikeuteen puututtaisiin avioliiton jo purkauduttua, kuten avio-oikeuden vanhentumista koskevassa esityksessä ehdotetaan tehtävän. Perustuslakivaliokunta totesi perusteluissaan, että avio-oikeus ei ole perustuslain suojaama varallisuusetuus, sillä avio-oikeudella ei ole reaalista arvoa, koska sitä voi sellaisenaan ei voi luovuttaa eikä se myöskään voi joutua pakkorealisaation kohteeksi. Samat kriteerit voivat koskea avio-oikeutta myös avioliiton päättymisen jälkeen. Avio-oikeutta sellaisenaan ei voi luovuttaa eikä se voi joutua pakkorealisaation kohteeksi, vaikka avioliitto olisi jo purkautunut. Edes osituksen käynnistäminen ei vaikuta asiaan, vaan avio-oikeus synnyttää kuvailtuja varallisuusoikeudellisia vaikutuksia aikaisintaan siinä vaiheessa, kun toiselle puolisolle maksettava tasinko yksilöidään.
Tapani Lohi, Osinko, tasinko ja sivullissuoja. Suomalainen lakimiesyhdistys 2003, s. 79.
Ositusta voidaan AL 103 b §:n mukaan sovitella myös osituksen toimittamisen jälkeen, joten vaikuttaa siltä, että perustuslain 15 § ei tarjoa ehdotonta omaisuuden suojaa avio-oikeudelle edes silloin, kun ositus on toimitettu.
Esityksessä ehdotetulla avio-oikeuden vanhentumissääntelyllä on avio-oikeuden toteutumisen kannalta hyvin samanlaisia vaikutuksia kuin 1980-luvulla ehdotetulla osituksen sovittelusääntelyllä. Molemmat sääntelykokonaisuudet saattavat johtaa siihen, että tietty puolisoiden omaisuus on sellaista, johon toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan PeVL 13/1986 vp todennut, että tällaiselle sääntelylle ei perustuslain tarjoaman omaisuudensuojan näkökulmasta ole estettä. Perustuslain turvaama omaisuudensuoja ei valiokunnan mukaan myöskään estä sitä, että ehdotetulla tavalla avio-oikeuteen puuttuvalla sääntelyllä olisi takautuvia vaikutuksia.
9.2
Vallinnanrajoitusten raukeaminen
Esityksessä ehdotetaan, että avioliittolain vallinnanrajoitukset raukeavat 10 vuoden kuluttua avioliiton purkautumisesta. Ehdotetun sääntelyn mukaan omistava puoliso ei enää 10 vuoden jälkeen tarvitsisi entisen puolisonsa lupaa perheen yhteisenä kotina käytetyn kiinteistön tai yhteisesti käytettävän asuinirtaimiston luovuttamiseen tai siirtämiseen. Avioliittolain vallinnanrajoitukset ovat nimensä mukaisesti rajoituksia henkilön oikeuteen hallita omaisuuttaan ja tehdä siihen liittyviä oikeustoimia. Tällaisten rajoitusten raukeamisesta säätäminen siis osaltaan vahvistaa PL 15 §:llä turvattua omaisuuden suojaa.
Yksi avioliittolain vallinnanrajoitussääntelyn tarkoituksista on suojata perheen elämisen ja asumisen kannalta tärkeän omaisuuden hallintaa ja käyttöä niin, että omistajapuoliso ei pääsisi tekemään koko perheen kannalta vahingollisia oikeustoimia.
Lohi 2023 s. 211–212.
Vallinnanrajoitusten voi siksi katsoa liittyvän PL 10 §:ssä ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa (Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi 63/1999, 8 artikla, sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus SopS 8/1976, 17 ja 23 artiklat) turvaamaan perhe-elämän suojaan. Valmistelussa on kuitenkin arvioitu, että 10 vuoden kuluttua avioliiton purkautumisesta puolisoiden välillä ei yleensä tosiasiallisesti enää ole sellaista perhe-elämää, jota PL 10 §:llä on ollut tarkoitus suojata. Näin ollen ehdotettu vallinnanrajoitusten raukeaminen 10 vuotta avioliiton purkautumisesta voidaan myös perustuslailla taatun perhe-elämän näkökulmasta pitää perusteltuna.
9.3
Yhteisomistusolettaman raukeaminen
Esityksessä ehdotetaan säädettävän myös avioliittolain mukaisen yhteisomistusolettaman raukeamisesta. Ehdotettu yhteisomistusolettaman raukeaminen ei kuitenkaan vaikuta irtainten esineiden todellisiin omistussuhteisiin, vaan kyse on esineoikeudellisen olettaman muutoksesta. Esityksen mukaan esineen omistusoikeus ei voi siirtyä puolisolta toiselle ajan kulumisen seurauksena. Siten ehdotettu yhteisomistusolettaman raukeamissääntely ei ole ristiriidassa PL 15 §:ssä taatun omaisuuden suojan kanssa.
Edellä mainituilla perusteilla lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.