1.1.1  Kirkonkirjojenpito

Kirkon yhteinen jäsenrekisteri otettiin käyttöön vuoden 2012 aikana. Kaikki kirkkoherranvirastot ja keskusrekisterit ovat siirtyneet käyttämään yhteistä jäsenrekisteriä jäsentietojensa ylläpitoon viimeistään vuoden 2013 alusta lukien. Kirkon yhteisen jäsenrekisterin käyttöönoton myötä kirkkohallituksen rooli jäsentietojen käsittelyssä on muuttunut. 

Kirkonkirjojenpidosta säädetään kirkkolain (1054/1993) 16 luvussa sekä täydentävästi kirkkojärjestyksen (1055/1993) 16 luvussa. Kirkkolaissa säädetään jäsenrekisterin rekisterinpidosta ja vastuun jaosta rekisterinpitäjien ja kirkkohallituksen välillä. Kirkon jäsenrekisterissä olevien henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan kirkkolain lisäksi henkilötietolakia (523/1999), viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua lakia (621/1999) sekä väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annettua lakia (661/2009). 

Kirkkolain mukaan rekisterinpitäjiä ovat seurakunnat ja keskusrekisterit. Jäsenrekisterin pitämistä koskevista asioista päättää seurakunnassa kirkkoherra ja keskusrekisterissä sen johtaja. Seurakunnan jäsentä koskevan tiedon käsittelystä päättää ja tiedon virheettömyydestä vastaa seurakunnan kirkkoherra ja keskusrekisterissä sen johtaja. He myös päättävät jäsenrekisteriin talletettujen kirkon jäsenten yksittäisten tietojen luovuttamisesta todistuksena, otteena tai jäljennöksenä sekä käyttöoikeuksien myöntämisestä seurakunnan jäsenten tietojen käsittelyyn tai keskusrekisteriin kuuluvien seurakuntien jäsenten tietojen käsittelyyn. 

Kirkkohallitus vastaa jäsenrekisterin yleisestä toimivuudesta, tietohallinnosta ja tietoturvallisuudesta, rekisteritoimintojen yhtenäisyydestä ja sähköisestä arkistoinnista. Kirkkohallitus saa kirkkolain mukaan käyttää jäsenrekisterin tietoja tilastojen laatimista ja kirkon toimintaan liittyvien tutkimusten tekemistä varten. Kirkkohallitus myös päättää tietojen luovuttamisesta jäsenrekisteristä silloin, kun kyse on muusta kuin jäsenten yksittäisten tietojen luovuttamisesta sekä teknisen käyttöyhteyden välityksellä tapahtuvasta tietojen luovuttamisesta. Kirkkohallitus päättää käyttöoikeuksien myöntämisestä jäsentietojen käsittelyyn silloin, kun päätösvalta ei kuulu seurakunnan kirkkoherralle tai keskusrekisterin johtajalle. Kirkkohallituksen on pidettävä käyttöoikeuksien hallintaa varten käyttöoikeusrekisteriä niistä henkilöistä, joille on myönnetty oikeus jäsenrekisterin tietojen käsittelyyn. Lisäksi kirkkohallituksen on pidettävä lokirekisteriä jäsenrekisterin tietojen käsittelystä käytön seurantaa, valvontaa ja suojausta varten. 

Vastuu jäsenrekisteristä jakaantuu seurakuntien, keskusrekisterien ja kirkkohallituksen kesken siten kuin kirkkolaissa tai muussa laissa säädetään. Vastuunjakoa koskevilla säännöksillä on pyritty osoittamaan, ettei rekisterinpitäjän vastuuta ja tehtäviä voida siirtää muille tahoille. Käytännössä on esiintynyt pyrkimyksiä, joilla kirkonkirjojen pitoon liittyviä tehtäviä on haluttu siirtää ulkoiselle palveluntuottajalle. Lisäksi työ on saatettu suunnitella tehtäväksi muualla kuin seurakunnan tiloissa, vaikka materiaalit sisältävät arkaluontoisia henkilötietoja ja materiaali on tarkoitettu käytettäväksi viranomaistehtävissä. 

Kirkkohallitukselle säädetty oikeus käyttää jäsenrekisterin tietoja on käytännössä osoittautunut liian ongelmalliseksi ja ristiriitaiseksi suhteessa sille säädettyihin tehtäviin. Kirkkohallitus ei voi käyttöoikeutensa rajoissa menestyksellisesti hoitaa esimerkiksi vastuutaan jäsenrekisterin yleisestä toimivuudesta ja rekisteritoimintojen yhtenäisyydestä. Säädetty käyttöoikeus ei anna kirkkohallitukselle mahdollisuutta testata ja kehittää järjestelmän toimivuutta eikä selvittää havaittuja virhetoimintoja. Säädettyä lokitietojen seurantaa ja valvontaa ei voida tehdä, koska kirkkohallitukselta puuttuu oikeus selvittää, mihin jäsenrekisterin tietoja on käytetty sekä mitä tietoa on muokattu, poistettu tai lisätty. 

Käyttöoikeuksien myöntämistä koskeva säännös on keskusrekisterien osalta osoittautunut liian tiukaksi. Kirkkolain 16 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan ainoastaan keskusrekisterin johtaja voi päättää käyttöoikeuden myöntämisestä keskusrekisteriin kuuluvien seurakuntien jäseniä koskevien tietojen käsittelyyn. Suuremmissa keskusrekistereissä työnteko on voitu organisoida pienemmiksi toimintayksiköiksi, joiden johdossa on keskusrekisterin johtajan alaisena toimivia viranhaltijoita väliesimiehinä. Säännös ei anna mahdollisuutta määrätä tällaista esimiestehtävässä olevaa viranhaltijaa päättämään käyttöoikeuksien myöntämisestä. Käytännössä on syntynyt tilanteita, joissa uudelle tai työtehtäviä vaihtavalle työntekijälle ei ole saatu tarvittavia jäsenrekisterin käyttöoikeuksia riittävän nopeasti. Myös tarpeettomat käyttöoikeudet tulisi voida sulkea välittömästi. 

Kirkonkirjojen tiedot on kirkkolain 16 luvun 2 §:n mukaan tarkoitettu käytettäväksi seurakunnan ja seurakuntayhtymän omassa toiminnassa ja hallinnossa sekä kirkon jäsenten oikeuksien ja velvollisuuksien toteuttamiseksi. Jäsenrekisterin tietoja käytetään seurakuntien ja seurakuntayhtymien erilaisissa asiakastietojärjestelmissä kuten yleisten hautausmaiden ylläpitoa tukevissa tietojärjestelmissä tai erillisissä asiakastietokannoissa. Asiakastietoja koskevat järjestelmät voivat saada osoitetietopäivityksensä jäsenrekisteristä. Kirkkolain mukaan kirkkohallitus päättää muusta kuin jäsenten yksittäisten tietojen luovutuksesta. Tietojen luovuttamisen tulee siten tapahtua viranomaispäätöksellä. Asiakasjärjestelmien tietoturvallisuuden tulee olla riittävä ja sen tulee täyttää ainakin kirkon tietoturvallisuuden hallintajärjestelmässä määritellyt vaatimukset, jotta luovuttaminen olisi mahdollista. Koska tiedot asiakasjärjestelmiin luovutetaan yhteisestä jäsenrekisteristä, kirkkohallituksella tulisi olla oikeus valvoa luovutettujen tietojen käyttöä ja suojausta. Kirkkolaissa ei kuitenkaan ole säädetty kirkkohallitukselle riittäviä valtuuksia tietojen käsittelyn valvontaan tai seurantaan. 

Kirkkolaissa ei myöskään ole säädetty loki- ja käyttöoikeusrekisterin tietojen käytöstä eikä tietojen luovuttamisesta kyseisistä rekistereistä. Käytännössä kirkkohallitukseen on kuitenkin jo tullut lokirekisterin tietoihin kohdistuneita tietopyyntöjä. 

1.1.2  Suullinen käsittely tuomiokapitulissa

Kirkkolain 19 luvun 7 §:ssä säädetään tuomiokapitulissa toimitettavasta suullisesta käsittelystä sekä tuomiokapitulin toimittamasta katselmuksesta ja kuulemisesta. Pykälän mukaan tuomiokapituli voi toimittaa suullisen käsittelyn tai katselmuksen. Asianosaiset on kutsuttava niihin todistettavasti. Tuomiokapitulin toimittamassa suullisessa käsittelyssä voidaan todistajia ja asiantuntijoita kuulustella valan tai vakuutuksen nojalla. Muussa kuin virkavirhettä koskevassa asiassa voidaan kuulla asianosaista totuusvakuutuksen nojalla. Tuomiokapituli voi asian selvittämiseksi hankkia myös muun viranomaisen lausunnon. Lisäksi säädetään, että kun asianosainen kutsutaan suulliseen käsittelyyn tai katselmukseen, kutsussa on samalla ilmoitettava, ettei poissaolo estä asian käsittelyä tai ratkaisua. Sen sijaan kirkkolaissa ei ole prosessuaalisia todistelusäännöksiä eikä säännöksiä todistajan asemasta. 

Hallintomenettelyyn tuomiokapitulissa sovelletaan kirkkolain 25 luvun 5 §:n nojalla kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten lisäksi hallintolakia (434/2003). Hallintolain 6 luvussa säädetään hallintoasian selvittämisestä ja asianosaisen kuulemisesta. Luku sisältää säännökset muun muassa asian suullisesta selvittämisestä (37 §), katselmuksen toimittamisesta (38 §) ja suullisesta todistelusta (40 §). Kirkkolain säännös tuomiokapitulin toimittamasta suullisesta käsittelystä, katselmuksesta ja kuulemisesta on päällekkäinen hallintolain säännösten kanssa. 

Kirkkolain virkamiesoikeudellisia säännöksiä muutettaessa poistettiin suullista käsittelyä koskevassa säännöksessä aiemmin ollut viittaus kurinpitomenettelyyn, koska kurinpitoa koskevat säännökset kumottiin kirkkolain muuttamisesta annetussa laissa (1008/2012). Hallituksen esityksen mukaan tuolloin haluttiin kuitenkin vielä jättää tuomiokapitulille mahdollisuus hallintomenettelyyn liittyvän käsittelyn yhteydessä tarvittaessa kuulla todistajia suoraan tuomiokapitulissa (HE 41/2012 vp). Virkamiesoikeudelliset säännökset tulivat voimaan 1 päivänä kesäkuuta 2013. Tuomiokapituleista saadun tiedon mukaan viimeisen vuoden aikana niissä on toimitettu suullisia käsittelyjä seuraavasti: 

Tarve suullisen käsittelyn järjestämiseen tuomiokapituleissa liittyi aiemmin lähinnä kurinpitomenettelyihin. Nykyään suullinen käsittely on tavanomaista asiaryhmässä, jossa kirkkolain 5 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesti arvioidaan papin pysymistä kirkon tunnustuksessa. Tuomiokapituleissa ei kuitenkaan ole viimeisen vuoden aikana järjestetty sellaisia suullisia käsittelyjä, joissa olisi kuultu todistajia tai asiantuntijoita valan tai vakuutuksen nojalla. Aiemminkin suullinen todistelu tuomiokapituleissa oli harvinaista. Joissakin tuomiokapituleissa suullista käsittelyä ei ole järjestetty viimeisten 7—10 vuoden aikana. 

1.1.3  Muutoksenhaku

Kirkkolaissa säädetään muutoksenhausta kirkollisen viranomaisen päätökseen. Vuoden 2004 alusta voimaan tulleet kirkollista muutoksenhakua koskevat säännökset noudattavat tuolloin hallintolainkäytössä omaksuttuja lainkäytön kehittämisperiaatteita. Kirkollisen viranomaisen päätökseen haetaan muutosta kirkollisvalituksella hallinto-oikeudelta. Jo aiemmin kirkollisissa hallintoasioissa käytössä olleen oikaisuvaatimusmenettelyn alaa laajennettiin vuoden 2004 alussa ja siitä tuli kirkkolain 24 luvun 3 §:ssä säädetyissä asioissa kirkollisvalituksen pakollinen esivaihe. Oikaisuvaatimuksen käsittelyyn kirkon ja seurakuntien viranomaisissa sovelletaan kirkkolain lisäksi hallintolakia. 

Kirkkolain 24 luvun 13 §:n mukaan hallinto-oikeuden päätöksestä valitetaan korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen saapuneiden kirkollisten viranomaisten päätöksiin kohdistuneiden valitusten määrä vaihtelee vuosittain. Ratkaistuissa asioissa yleisin päätös on muutoksenhaun alaisen päätöksen vahvistaminen. Alla olevasta korkeimman hallinto-oikeuden työtilastosta käy ilmi kirkollisasioiden (evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko) vuosittaisen lukumäärän lisäksi ratkaisujen pääasiallinen sisältö (vuodet 2009—2013). 

Lähde: Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikertomukset vuosilta 2009—2013. 

1.1.4  Päätösvalta poikkeusoloissa ja valmiussuunnittelu

Kirkkolain 25 luvussa on säännökset kirkollisten viranomaisten päätöksenteosta ja päätöstoimivallasta poikkeusolojen aikana. Säännökset tulevat noudatettavaksi vain silloin, kun valmiuslain (1080/1991) ja puolustustilalain (1083/1991) nojalla on annettu oikeus käyttää poikkeuksellisiin toimiin oikeuttavia toimintavaltuuksia. 

Kirkkolain 25 luvun 14 §:n mukaan, jos kirkolliskokous ei voi kokoontua, kirkkohallituksella on oikeus tehdä kirkolliskokouksen puolesta esityksiä ja antaa lausuntoja valtioneuvostolle sekä antaa enintään vuoden määräajaksi väliaikaisia määräyksiä erikseen säädetyistä asioista. Kirkkohallitus voi poikkeusolojen aikana myös siirtää seurakuntavaalien toimittamista määräajaksi tai toistaiseksi sekä määrätä, että kirkkovaltuuston kokouskutsu voidaan antaa poikkeuksellisella tavalla tai että sen päätösvaltaa siirretään kirkkoneuvostolle tai seurakuntaneuvostolle tai että näille pysyvien säännösten mukaan kuuluvaa päätösvaltaa siirretään kirkkoherralle. Lisäksi pykälässä säädetään kirkkohallituksen väliaikaisesti antaman määräyksen saattamisesta kirkolliskokouksen käsittelyyn. 

Luvun 15 §:ssä säädetään puolestaan päätösvaltaisten toimielinten kokoonpanosta poikkeusolojen aikana. Pykälän mukaan kirkkohallitus voi, jos poikkeusolot välttämättä niin vaativat, tehdä erikseen säädettyjä sekä välttämättömiä ja kiireellisiä päätöksiä, jos saapuvilla on viisi kirkkohallituksen jäsentä. Tuomiokapituli voi puolestaan tehdä tuomiokapitulin ja hiippakuntavaltuuston toimivaltaan kuuluvia välttämättömiä ja kiireellisiä päätöksiä piispan tai tuomiorovastin ja kahden muun tuomiokapitulin jäsenen läsnä ollessa. 

Kirkkohallitus on marraskuussa 2013 hyväksynyt seurakunnan valmiussuunnitelman laatimisohjeet. Puolustusvoimien sotilasläänit ja niiden aluetoimistot ovat antaneet tukeaan seurakuntien valmiussuunnitteluun. 

1.2.1  Laki väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista

Maaliskuun 1 päivänä 2010 tuli voimaan laki väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista, jäljempänä nykyinen väestötietolaki. Voimassa olevat kirkkolain 16 luvun säännökset valmisteltiin vuosina 2007—2008, jolloin valmistelu pohjautui osittain tuolloin voimassa olleen väestötietolain (507/1993) säännöksiin. 

Nykyisen väestötietolain 48 §:n mukaan evankelis-luterilaisen kirkon viranomaisten on pyydettäessä annettava todistuksia, otteita tai näitä vastaavia muita yksittäisiä kirjallisia selvityksiä hallussaan olevista, ennen uskontokuntien jäsenrekistereistä annetun lain (614/1998) voimaantuloa pidetyistä kirkollisista väestörekistereistä ja niihin kuuluvista asiakirjoista. Säännöksessä todistuksilla ja otteilla tarkoitetaan esimerkiksi virkatodistuksia ja sukuselvityksiä. Lisäksi, jos kirkollisen viranomaisen jäsenrekisteriä pidetään säännöllisesti ajan tasalla väestötietojärjestelmän tiedoilla, kirkollisella viranomaisella on oikeus luovuttaa kirjallisesti jäsenistään yksittäisiä tietoja henkilön oikeuksien ja velvollisuuksien toteuttamiseksi. Tietojen luovuttamisessa on noudatettava soveltuvin osin lain 4 luvun säännöksiä. Muutoin nykyistä väestötietolakia sovelletaan kirkollisen viranomaisen toiminnassa vain, jos siitä on nimenomaisesti säädetty. 

Lain 5 luvussa ovat säännökset tietojen käsittelyn seurannasta ja valvonnasta. Väestötietojärjestelmästä luovutettuja tietoja saa käyttää lain 51 §:n nojalla vain siihen käyttötarkoitukseen, johon ne on luovutettu. Tiedot saa luovuttaa edelleen tai muuten antaa sivulliselle vain, jos siitä on säädetty laissa tai jos tiedon luovuttanut rekisterihallinnon viranomainen on antanut siihen nimenomaisen luvan. Pykälä perustuu henkilötietolain 7 §:ssä säädetylle käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteelle. Luovutettuja tietoja saa käyttää vain siihen tarkoitukseen, johon ne on luovutettu. Säännöksellä ei kuitenkaan estetä määrättyyn käyttötarkoitukseen välittömästi liittyvää edelleen luovutusta esimerkiksi viranomaiselle säädetyn tai määrätyn yhteistyön puitteissa. Edelleen luovutus on mahdollista vain sellaisissa tapauksissa, joissa luovutettavat tiedot ovat esitystavaltaan tai sisällöltään yleisiä tai joissa edelleen luovutuksen salliminen ei vaaranna yksityiselämän ja henkilötietojen suojaa. 

Väestörekisterikeskukselle on säädetty lain 52 §:ssä salassapitosäännösten estämättä tiedonsaanti- ja tarkastusoikeus väestötietojärjestelmästä luovutettujen tietojen käytön ja suojauksen valvontaa ja seurantaa varten. Säännös on soveltamisalaltaan suppea ja valvonnan tulisi ensisijassa tapahtua vapaaehtoisin toimenpitein. Esitettäväksi voidaan vaatia vain sellaisia tietoja, jotka ovat välttämättömiä valvonnan suorittamiseksi. Väestörekisterikeskuksen määräämällä tarkastajalla on lisäksi oikeus väestötietojärjestelmän tietojen käytön ja suojauksen valvomiseksi toimittaa tarkastus. Tarkastajalla on oikeus tutkia salassapitosäännösten estämättä väestötietojärjestelmästä luovutettujen tietojen käsittelyssä käytetyt laitteet ja ohjelmistot sekä päästä tässä yhteydessä muihin kuin kotirauhan piiriin kuuluviin tiedon käyttäjän hallinnassa oleviin tiloihin. Valvonta on mahdollista toteuttaa sekä ennakoivasti että luovutuksen jälkeen. Tiedonsaanti- ja tarkastusoikeuden toteuttamisen tehosteeksi säädetään myös mahdollisuudesta asettaa uhkasakko. 

Nykyisen väestötietolain 54 ja 55 §:ssä säädetään käyttäjärekisterin tietojen käyttötarkoituksesta ja tietojen luovuttamisesta kyseisestä rekisteristä. Lain 57 ja 58 §:ssä säädetään vastaavasti lokirekisteristä. 

Lain 54 §:ssä säädetään siitä, mihin tarkoituksiin Väestörekisterikeskus saa käyttää käyttäjärekisteriin talletettuja tietoja toiminnassaan: 1) väestötietojärjestelmän tietojen käsittelyn hallintaa, seurantaa, valvontaa ja suojausta varten; 2) väestötietojärjestelmän tietojen käytön määrän ja laajuuden sekä kustannusten seurannan ja jaon selvittämistä varten; 3) väestötietojärjestelmän tietojen käyttöä koskevan laskutuksen hoitamista varten; sekä 4) väestötietojärjestelmän toimivuuden varmistamista ja parantamista sekä tietojen käyttöä koskevien ongelmien selvittämistä varten. Lisäksi käyttöoikeuden rajoitusta tai käyttökieltoa koskevia tietoja Väestörekisterikeskus saa käyttää vain tietojen käsittelyn hallintaa, seurantaa, valvontaa ja suojausta varten. Käyttökohteet on säännöksessä määritelty tyhjentävästi. 

Nykyisen väestötietolain 55 §:ssä luetellaan ne viranomaiset, joille Väestörekisterikeskus voi luovuttaa käyttäjärekisteriin talletettuja tietoja. Käyttäjärekisteriin talletettuja tietoja voidaan luovuttaa: 1) poliisi-, esitutkinta- ja syyttäjäviranomaiselle sekä tuomioistuimelle rikoksen ehkäisemistä ja selvittämistä varten; 2) tietosuojavaltuutetulle ja -lautakunnalle tietosuojan valvonnan toteuttamista varten; 3) käyttöoikeuden saaneelle organisaatiolle käytön ja siitä aiheutuneiden kustannusten seurantaa ja valvontaa varten; sekä 4) muuta yksilöityä tarkoitusta varten, jos tietojen käyttäjä ja hänen edustamansa organisaatio ovat antaneet tähän nimenomaisen suostumuksensa. Tietojen luovuttamisessa on noudatettava soveltuvin osin väestötietolain 4 luvun säännöksiä. 

Lain 57 §:ssä säädetään lokirekisterin tietojen käyttötarkoituksesta. Käyttökohteet on säännöksessä määritelty tyhjentävästi. Väestörekisterikeskus saa käyttää lokirekisteriin talletettuja tietoja: 1) väestötietojärjestelmän tietojen käsittelyn seurantaa ja valvontaa sekä tietoturvallisuuden ylläpitoa varten; 2) väestötietojärjestelmän tietojen käytön määrän ja kustannusten seurannan ja jaon selvittämistä sekä laskutuksen hoitamista varten; 3) väestötietojärjestelmän tietojen luotettavuuden ja ajantasaisuuden selvittämistä varten; sekä 4) väestötietojärjestelmän toimivuuden varmistamista ja parantamista sekä tietojen käyttöä koskevien ongelmien selvittämistä varten. 

Lain 58 §:n mukaan Väestörekisterikeskus voi luovuttaa lokirekisteriin talletettuja tietoja: 1) poliisi-, esitutkinta- ja syyttäjäviranomaiselle sekä tuomioistuimelle rikoksen ehkäisemistä ja selvittämistä varten; 2) tietosuojavaltuutetulle ja tietosuojalautakunnalle tietosuojan valvonnan toteuttamista varten; 3) käyttöoikeuden saaneelle organisaatiolle käytön seurantaa ja valvontaa varten; 4) sille henkilölle, jonka väestötietojärjestelmään talletetut tiedot ovat olleet käsittelyn kohteina noudattaen soveltuvin osin viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 ja 12 §:n säännöksiä; sekä 5) muuta yksilöityä tarkoitusta varten, jos tietojen käsittelijä ja käsittelyn kohteena ollut henkilö ovat antaneet tähän nimenomaisen suostumuksensa. Tietojen luovuttamisessa on noudatettava soveltuvin osin väestötietolain 4 luvun säännöksiä. 

Nykyisessä väestötietolaissa ei ole, toisin kuin mainitulla lailla kumotussa vuoden 1993 väestötietolaissa, säännöksiä, jotka koskevat muutoksenhakua evankelis-luterilaisen kirkon viranomaisen väestötietolain 48 §:ssä ja 80 §:n 8 kohdan ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettuun tietojen luovutusta koskevaan päätökseen. Säännökset koskevat ennen 1.10.1999 pidetyistä kirkollisista väestörekistereistä ja niihin kuuluvista asiakirjoista sekä säännöllisesti väestötietojärjestelmän tiedoilla ylläpidetystä jäsenrekisteristä annettavia todistuksia, otteita ja muita vastaavia tiedon luovutuksia koskevia päätöksiä. Muutoksenhaussa tulevat siten sovellettavaksi hallintolainkäyttölain 8 §:n 3 momentin perusteella kirkkolain säännökset. 

Sen sijaan kirkonkirjoihin sisältyvien ennen 1.10.1999 talletettujen väestötietojen oikaisuun sovelletaan nykyisen väestötietolain 80 §:ssä säädettyjen siirtymäsäännösten 8 kohtaa. Sen mukaan henkilö, jonka oikeutta, etuutta tai velvollisuutta ennen uskontokuntien jäsenrekisteristä annetun lain voimaantuloa pidettyyn kirkolliseen väestörekisteriin tai siihen kuuluvaan asiakirjaan tehty merkintä, jota ei ole otettu väestötietojärjestelmään, välittömästi koskee, voi pyytää siihen korjausta evankelis-luterilaisen kirkon viranomaiselta. Jollei kirkollinen viranomainen korjaa merkintää, voi pyynnön esittäjä kirjallisesti vaatia merkinnän oikaisemista tältä viranomaiselta. Jos kirkollinen viranomainen ei hyväksy oikaisuvaatimusta, sen tulee saattaa asia maistraatin käsiteltäväksi kahden viikon kuluessa kirjallisen oikaisuvaatimuksen saapumisesta. Maistraatin asiasta antamaan päätökseen haetaan muutosta valittamalla siten kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Väestötietojen, jotka on talletettu 1.10.1999 tai sen jälkeen, oikaisuun sovelletaan puolestaan nykyisen väestötietolain 75 §:ää. 

1.2.2  Todistelua koskevien säännösten muutokset

Eduskunta päätti keväällä 2015 muuttaa oikeudenkäymiskaaren todistelusäännöksiä siten, että mahdollisuudesta kuulla asianosaista totuusvakuutuksen nojalla luovuttiin. Hallituksen esityksen 46/2014 vp. perusteluissa todettiin, että totuusvakuutuksin kuuleminen voidaan kyseenalaistaa siksi, että asianosainen rinnastuu tietyllä tavalla todistajaan asiassa, joka koskee asianosaista itseään ja hänen etujaan. Toisin kuin lähtökohtaisesti asian ulkopuolisen todistajan osalta on asianlaita, asianosainen voi joutua ristiriitatilanteeseen, kun hänellä on yhtäältä rangaistusuhkainen totuusvelvollisuus ja toisaalta hänen lausumansa voi olla ratkaiseva asian lopputuloksen kannalta. Ongelmallisena asianosaisen tasapuolisen kohtelun kannalta voidaan pitää sitä, että vain toista osapuolta kuullaan totuusvakuutuksin, vaikka molemmat olisivat siihen halukkaat. Toisaalta jos toinen osapuoli tarjoutuu kuultavaksi totuusvakuutuksen nojalla, vastapuoli voi kokea, että hänenkin on näin tehtävä, vaikka hän ei sitä haluakaan. 

Laissa oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta luovuttiin myös todistajan ja asiantuntijan Jumalan kautta antamasta valasta niin, että kaikki antaisivat jatkossa vakuutuksen kunnian ja omantunnon kautta. Edellä mainitussa hallituksen esityksessä katsottiin, että kuultavien yhdenmukaisen kohtelun ja uskonnonvapauden kannalta voidaan pitää perusteltuna, että henkilöä kuullaan neutraalin vakuutuksen nojalla. Uskonnon ja omantunnon vapauteen liittyy ajatus moniarvoisesta ja suvaitsevasta yhteiskunnasta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole pitänyt hyväksyttävänä, että henkilö joutuu tekemään selkoa uskonnollisesta vakaumuksestaan valaa annettaessa (Dimitras ym. v. Kreikka 3.6.2010). Ylipäätään henkilöllä ei ole velvollisuutta toimia niin, että toiminnasta voitaisiin tehdä päätelmiä hänen vakaumuksestaan (Alexandridis v. Kreikka 21.2.2008). Uskonnollista vakaumusta koskevat tiedot ovat henkilötietolain 11 §:n mukaan ns. arkaluonteisia tietoja. Tällaiset tiedot kuuluvat myös Euroopan neuvoston tietosuojasopimuksen mukaan erityisen suojan piiriin (L 35/1992; SopS 36/1992). Valtion on myös toimittava neutraalisti ja puolueettomasti suhteissaan eri uskonnollisiin yhdyskuntiin ja käyttäessään niitä koskevaa sääntelyvaltaa (esim. Metropolitan Church of Bessarabia ym. v. Moldova 13.12.2001). 

Myös hallintolainkäyttölakia on muutettu siten, ettei siinä enää säädetä todistajan valasta eikä asianosaisen kuulemisesta totuusvakuutuksen nojalla. Vastaavaa muutos on tehty hallintolain 40 §:ään, jossa säädetään suullisesta todistelusta. 

Suullisen todistelun käyttö on hallinnollisessa päätöksenteossa varsin vähäistä. Hallintoasian käsittely on lähes poikkeuksetta kirjallista, jolloin myös tosiseikkoja koskeva näyttö sisältyy niihin asiakirjoihin, joiden perusteella asia ratkaistaan. 

Hallintolain 40 §:n mukaan suullinen todistelu tapahtuu hallinto-oikeudessa. Säännöksen mukaan virka-apua suullisten todistuskeinojen käyttämiseksi antaa se hallinto-oikeus, jossa todistajan tai asianosaisen kuuleminen voi tapahtua soveliaimmin. Suullisesta todistelusta päättää aina asiaa käsittelevä hallintoviranomainen. Se myös nimeää kuultavat todistajat, mutta sitä ennen asianosainen voi esittää näkemyksensä todistajista. Viranomainen lähettää hallinto-oikeuteen tarvittavat asiakirjat ja tiedon siitä, mistä seikoista todistajaa olisi kuultava. Hallinto-oikeus varaa varsinaiselle asianosaiselle mahdollisuuden osallistua kuulemistilaisuuteen. Asianosaisella on oikeus esittää todistajalle kysymyksiä sekä lausua käsityksensä todistajan kertomuksesta. Todistajan esteellisyyteen sovelletaan hallintolainkäyttölakia. Hallinto-oikeus laatii kuulemisesta erillisen pöytäkirjan ja palauttaa sen viranomaiselle. 

1.2.3  Hallintoasioiden muutoksenhakusäännösten tarkistaminen

Keväällä 2015 eduskunta päätti muutoksista hallintolainkäyttölakiin, hallintolakiin, uhkasakkolakiin sekä 213 muuhun lakiin eräiden hallintoasioiden muutoksenhakusäännösten tarkistamisesta annetun hallituksen esityksen (HE 230/2014 vp) pohjalta. Hallintoasioiden muutoksenhakusäännöksiä tarkistettiin niin, että oikaisuvaatimus on nykyistä laajemmin käytössä muutoksenhaun ensivaiheena, jolloin hallintotuomioistuimeen saa valittaa vasta oikaisuvaatimukseen annetusta päätöksestä. Lisäksi valituslupasääntelyn soveltamisalaa laajennettiin uusiin asiaryhmiin muutoksenhaussa hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. 

Oikaisuvaatimuksen käytöstä säädetään edelleen asiaryhmäkohtaisesti eri hallinnonalojen lainsäädännössä. Myös valitusluvasta muutoksenhaussa hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen säädetään asiaryhmäkohtaisesti eri hallinnonalojen lainsäädännössä. Lakiuudistuksen katsotaan vahvistavan korkeimman hallinto-oikeuden asemaa ylintä tuomiovaltaa käyttävänä tuomioistuimena, joka voi linjaratkaisuillaan huolehtia hallintolainkäytön yhtenäisyydestä. Uudistus ei kuitenkaan merkitse korkeimman hallinto-oikeuden muuttumista pelkästään ennakkopäätöstuomioistuimeksi. Valituslupasäännösten soveltuvuuden arvioinnissa kiinnitetään huomiota erityisesti asian laatuun ja merkitykseen sekä siihen, voidaanko korkeinta hallinto-oikeutta edeltäviä oikeussuojakeinoja pitää useimmissa tapauksissa riittävinä. Lakiuudistukseen sisältyy myös ortodoksisesta kirkosta annetun lain (985/2006) 104 §:n muuttaminen siten, että hallinto-oikeuden antamaan päätöksen saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. 

Lakiuudistukseen ei sisälly muutoksia hallintolainkäyttölain säännökseen valituslupaperusteista (13 §). Sen mukaan valituslupa on myönnettävä, jos: 1) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi; 2) asian saattamiseen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen ilmeisen virheen vuoksi; tai 3) valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy. Valituslupa voidaan myöntää myös siten, että se koskee vain osaa muutoksenhaun kohteena olevasta hallinto-oikeuden päätöksestä. 

1.2.4  Valmiuslain muutos

Valmiuslaki (1552/2011) tuli voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2012, ja samalla vuoden 1991 valmiuslaki kumottiin. Nykyisen valmiuslain tarkoituksena on poikkeusoloissa suojata väestöä, turvata sen toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä, perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia sekä turvata valtakunnan alueellinen koskemattomuus ja itsenäisyys. Laissa säädetään viranomaisten toimivaltuuksista poikkeusolojen aikana. 

Valmiuslaki sisältää poikkeusolojen määritelmän. Valmiuslain mukaan poikkeusoloja ovat 1) Suomeen kohdistuva aseellinen tai siihen vakavuudeltaan rinnastettava hyökkäys ja sen välitön jälkitila; 2) Suomeen kohdistuva huomattava aseellisen tai siihen vakavuudeltaan rinnastettavan hyökkäyksen uhka, jonka vaikutusten torjuminen vaatii tämän lain mukaisten toimivaltuuksien välitöntä käyttöön ottamista; 3) väestön toimeentuloon tai maan talouselämän perusteisiin kohdistuva erityisen vakava tapahtuma tai uhka, jonka seurauksena yhteiskunnan toimivuudelle välttämättömät toiminnot olennaisesti vaarantuvat; 4) erityisen vakava suuronnettomuus ja sen välitön jälkitila; sekä 5) vaikutuksiltaan erityisen vakavaa suuronnettomuutta vastaava hyvin laajalle levinnyt vaarallinen tartuntatauti. Valmiuslain 2 luvussa säädetään lain mukaisten toimivaltuuksien käyttöönotosta päättämisestä. Poikkeusolojen toimivaltuuksien soveltamisen aloittamisesta säädetään valtioneuvoston asetuksella. Ennen tämän käyttöönottoasetuksen antamista valtioneuvoston on yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa todettava maassa vallitsevan poikkeusolot. Käyttöönottoasetus saatetaan eduskunnan käsittelyyn, joka viime kädessä päättää käyttöönottoasetuksen voimassaolosta ja voimassaoloajasta. 

Valmiuslaissa säädetään myös viranomaisten varautumisesta poikkeusoloihin. Valmiuslain 12 §:n mukaan valtioneuvoston, valtion hallintoviranomaisten, valtion itsenäisten julkisoikeudellisten laitosten, muiden valtion viranomaisten ja valtion liikelaitosten sekä kuntien, kuntayhtymien ja muiden kuntien yhteenliittymien tulee valmiussuunnitelmin ja poikkeusoloissa tapahtuvan toiminnan etukäteisvalmisteluin sekä muilla toimenpiteillä varmistaa tehtäviensä mahdollisimman hyvä hoitaminen myös poikkeusoloissa. Lain 13 §:n mukaan varautumista johtaa ja valvoo valtioneuvosto sekä kukin ministeriö toimialallaan. Kukin ministeriö yhteensovittaa varautumista omalla toimialallaan. Varautumisen yhteensovittamisesta valtioneuvostossa säädetään erikseen. 

2.2.1  Kirkonkirjojenpitoa koskevat säännökset

Esityksessä ehdotetaan kirkkolain 16 lukua muutettavaksi siten, että kirkkohallituksella olisi oikeus käyttää jäsenrekisterin tietoja sille kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Tämä selkeyttäisi kirkkohallituksen oikeutta käyttää jäsenrekisteriä ja parantaisi sen edellytyksiä hoitaa sille säädetyt tehtävät, joita ovat muun muassa jäsenrekisterin toimivuuden, tietoturvallisuuden ja rekisteritoimintojen yhtenevyyden edistäminen sekä vastaaminen sähköisestä arkistoinnista. Samalla on mahdollista yksinkertaistaa lokitietojen tarkastamisprosessia väärinkäytöstilanteissa. 

Kirkkolakiin ehdotetaan lisättäväksi maininta siitä, että rekisterinpitäjän tehtävää ei voida siirtää muille tahoille. Lisäyksellä pyritään selkeyttämään nykyistä tilannetta siten, että erillisellä säännöksellä kiellettäisiin rekisterinpitäjän tehtävän siirtäminen ulkopuoliselle palveluntuottajalle. Tavoitteena on parantaa henkilötietojen suojaa rajaamalla arkaluonteisten tietojen käsittely tapahtuvaksi viranomaistoimintana. 

Esityksessä ehdotetaan, että keskusrekisterin johtaja ja hänen määräämänsä viranhaltija voisi päättää käyttöoikeuden myöntämisestä keskusrekisteriin kuuluvien seurakuntien jäseniä koskevien tietojen käsittelyyn. Tavoitteena on helpottaa työnjohdollisten tehtävien hoitamista siten, että väliesimiehenä toimiva viranhaltija voisi itsenäisesti päättää käyttöoikeuden myöntämisestä tai poistamisesta keskusrekisterin johtajan määräämissä rajoissa. Säännöksen tarkoituksena ei ole vähentää keskusrekisterin johtajan vastuuta ja velvollisuutta jäsenrekisteristä. Keskusrekisterin johtaja voisi edelleen tarvittaessa myös itse päättää työntekijän käyttöoikeuden myöntämisestä ja poistamisesta. 

Kirkkolain 16 lukuun esitetään lisättäväksi uusi säännös siitä, että kirkkohallituksen luvalla jäsenrekisteristä massaluovutuksena luovutettuja tietoja saisi käyttää ainoastaan siihen käyttötarkoitukseen, johon ne luovutetaan. Samalla kirkkohallitukselle annettaisiin oikeus valvoa ja tarvittaessa tarkastaa sellaisia seurakuntien ja seurakuntayhtymien asiakastietojärjestelmiä, joihin tietoja luovutetaan. Ehdotettu säännös pohjautuu nykyisen väestötietolain 51 ja 52 §:ään. Tavoitteena on parantaa yksityisyyden suojaa ja tietoturvallisuutta. Säännös myös selkeyttäisi kirkkohallituksen oikeutta valvoa sekä yhteisestä jäsenrekisteristä luovutettujen tietojen käyttämistä luovutustarkoituksiin että tietoturvallisuuden tasoa seurakuntien ja seurakuntayhtymien asiakasrekistereissä, joihin tietoja luovutetaan. 

Lisäksi 16 luvun 14 §:ään ehdotetaan uutta 2 momenttia siitä, että käyttöoikeusrekisterin ja lokirekisterin tietojen käsittelyyn ja tietojen luovuttamiseen sovellettaisiin väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annetun lain 5 luvun 54—55 ja 57—58 §:ää. Toimijana olisi kirkkohallitus. Ehdotettu säännös selkeyttäisi sitä, mihin loki- ja käyttöoikeusrekisterin tietoja voidaan käyttää sekä sitä, millä perusteilla ja kenelle näistä rekistereistä voidaan luovuttaa tietoja. Kirkkojärjestyksen 19 luvun 1 §:n mukaan yleinen seurakuntien ja seurakuntayhtymien hallinnon valvonta kuuluu hiippakunnan tuomiokapitulille. Kirkkolain 16 luvussa on kirkkohallitukselle kuitenkin säädetty erityinen valvonta- ja määräysvalta kirkon yhteisen jäsenrekisterin osalta. On tarkoituksenmukaisinta, että kirkkohallitus valvoo jäsentietojärjestelmästä luovutettavien tietojen käyttötarkoitusta ja tietoturvallisuutta. 

2.2.2  Suullinen käsittely tuomiokapitulissa

Esityksessä ehdotetaan, että kirkkolain erityissäännös tuomiokapitulissa toteutettavasta suullisesta käsittelystä, katselmuksesta ja kuulemisesta kumottaisiin. Tarkoituksenmukaista on, että todistelusäännökset eri hallinnonaloilla ovat yhtenevät. Mahdollista olisi, että nykyistä 19 luvun 7 §:ää muutettaisiin tältä osin. Suulliset käsittelyt tuomiokapituleissa ovat kuitenkin harvinaisia. Lisäksi suullisesta käsittelystä, asianosaisen kuulemisesta ja katselmuksesta on riittävät säännökset hallintolaissa. Kirkkolaissa olevasta erityissäännöksestä ehdotetaan siten luovuttavaksi. Jatkossa suulliseen käsittelyyn tuomiokapitulissa sekä sen toteuttamaan katselmukseen tai kuulemiseen sovellettaisiin yksinomaan hallintolain säännöksiä. Myös todistajien kuulemiseen sovellettaisiin hallintolain 40 §:ää. Tämä parantaisi tarvittaessa virka-apuna hallinto-oikeudessa kuultavan todistajan asemaa, koska kirkkolaista puuttuvat säännökset todistajaan sovellettavista esteellisyyssäännöksistä sekä todistajan oikeudesta kieltäytyä todistamasta. 

2.2.3  Hallintoasioiden muutoksenhakusäännösten tarkistaminen

Kirkkolain 24 luvun 3 §:n 1 momentissa säädetään niistä päätöksistä, joissa muutoksenhaun ensivaiheena tehdään oikaisuvaatimus, ja niistä toimielimistä, joihin oikaisuvaatimus tehdään. Kirkonkirjojen ja kirkon yhteisen jäsentietojärjestelmän osalta keskusrekisterin johtaja tekee vastaavia päätöksiä kuin kirkkoherra sellaisessa seurakunnassa, joka ei kuulu keskusrekisteriin. Kirkkoherran päätöksestä, joka koskee tietojen luovutusta tai jäsentä koskevien tietojen muuta käsittelyä voi pääsääntöisesti tehdä oikaisuvaatimuksen kirkkolain 24 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla seurakunnan kirkkoneuvostolle tai seurakuntaneuvostolle. Vastaavaa säännöstä keskusrekisterin johtajan osalta ei ole. Korkein hallinto-oikeus on kuitenkin katsonut, että keskusrekisterin johtajan päätökseen, joka koski tietojen luovutusta, olisi tullut tehdä oikaisuvaatimus seurakuntayhtymän yhteiselle kirkkoneuvostolle (päätös 8.5.2013, taltionro 1637). Tältä osin kirkkolain 24 luvun 3 §:ään ehdotetaan muutosta, jossa säädettäisiin oikaisuvaatimuksesta keskusrekisterin johtajan tekemästä päätöksestä. Muutoin tarvetta laajentaa nykyistä oikaisuvaatimusmenettelyä ei ole. 

Valituslupajärjestelmän osalta on tarkoituksenmukaista seurata yleistä oikeuskehitystä. Kirkollisessa muutoksenhaussa sovellettavaa oikaisuvaatimusmenettelyä ja mahdollisuutta tehdä kirkollisvalitus hallinto-oikeuteen voidaan pitää useimmissa tapauksissa riittävinä oikeussuojakeinoina. Valituslupajärjestelmä ei myöskään estä asianosaista tai seurakunnan jäsentä saamasta asiaa korkeimman hallinto-oikeuden tutkittavaksi. Viime vuosina kirkollisasian käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa on vain harvoin johtanut hallinto-oikeuden päätöksen muuttamiseen. Kirkkolain 24 luvun 13 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että hallinto-oikeuden päätökseen saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus antaa siihen luvan. 

2.2.4  Valmiussäännökset

Kirkkolain 25 luvun 14 §:n säännöksessä viitataan sekä kumoutuneeseen valmiuslakiin että puolustustilalakiin. Puolustustilalaki sisältää säännöksiä yksilöihin kohdistuvista turvallisuustoimenpiteistä ja sotilaallisen ja taloudellisen maanpuolustuksen toimintaedellytysten turvaamisesta puolustustilan aikana. Ottaen huomioon kirkkolain säännösten sisältö viittaus puolustustilalakiin on tarpeeton. Muutoin pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että siinä viitataan voimassa olevaan valmiuslakiin. 

Kirkkolain säännökset poikkeusolojen osalta koskevat ainoastaan toimivaltasuhteita ja päätösvaltaa poikkeusolojen aikana. Sen sijaan kirkkolaissa ei ole säännöksiä varautumisesta poikkeusoloihin eli valmiussuunnittelusta. Kirkkohallituksen ohjeistuksen mukaan jokaisella seurakunnalla ja seurakuntayhtymällä tulee olla valmiussuunnitelma, jonka pohjalta käynnistetään toiminta normaaliolojen häiriötilanteissa. Valmiussuunnittelu on rauhan tilassa tapahtuvaa työtä. Se on myös viranomaisyhteistyötä, jossa seurakunnan tulee linkittyä kunnan, pelastuslaitoksen, poliisin, tiedotusvälineiden ja sotilasviranomaisten kanssa. Siten olisi hyvä, jos viranomaisyhteistyö perustuisi eri toimijoiden osalta lain velvoitteisiin, kuten valmiuslaissa on valtion ja kunnan viranomaisten osalta säädetty. 

Esityksessä ehdotetaan kirkkolain 25 lukuun uutta 15 a §:ää, jossa säädettäisiin poikkeusoloihin ja kriisitilanteisiin varautumisesta. Samalla siinä säädettäisiin varautumisen johtamisesta ja varautumisen valvonnasta. Hiippakunnan tuomiokapitulin tehtäviin kuuluu kirkkojärjestyksen 19 luvun 1§:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tukea ja valvoa seurakuntien toimintaa ja hallintoa. Tarkoituksenmukaista on, että myös varautumisen johtaminen kuuluu tuomiokapitulille. Esityksessä ehdotetaan, että tuomiokapituli johtaisi ja valvoisi hiippakunnan seurakuntien ja seurakuntayhtymien varautumista. Kirkkohallitus, joka kirkkolain 22 luvun 2 §:n mukaan hoitaa kirkon yhteistä hallintoa, toimintaa ja taloutta, johtaisi puolestaan kirkon keskushallinnon varautumista.