Suomessa tai jo lähtömaissaan uskontoaan vaihtaneet turvapaikanhakijat ovat äärimmäisen haavoittuvassa asemassa. Julkisuudessa on noussut esille useita tapauksia, joissa Maahanmuuttovirasto on kyseenalaistanut kristinuskoon kääntyneen ja kastetun henkilön vakaumuksen aitouden huolimatta pastorien ja seurakuntien vapaaehtoisten lausunnoista, henkilön aktiivisuudesta seurakunnassa, avoimuudestaan uskostaan maanmiehilleen ja kotimaansa perheelle sekä riippumatta hänen kokemastaan painostuksesta ja uhkailusta. Teologinen asiantuntijuus ja eri kirkkokuntien tuntemus uupuu liian usein arvioista, vaikka uskon aitouden arvioiminen on äärimmäisen vaativa ja jopa monella tapaa kyseenalainen tehtävä. Vastaavaa osaamis- ja tiedontarvetta nähdään myös oikeusasteiden käsittelyissä. 

Uskon ja vakaumuksen arvioinnissa tulisi olla erityisen varovainen — ja epäselvissä tilanteissa mieluummin kunnioittaa ihmisen omaa kertomusta ja kokemusta kuin kiistää se — varsinkin ratkaisuissa, jotka voivat johtaa ihmisen vainoon tai hengenvaaraan.  

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaissa säädetään, että kirkolla on oikeus tehdä valtion viranomaisille esityksiä ja antaa lausuntoja kirkon opin ja tehtävän kannalta tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kristityksi kääntyneiden turvapaikanhakijoiden kohtelu kuuluu mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joihin kirkon asiantuntijoilla olisi annettavaa niin koulutuksensa, asiantuntijuutensa, virkansa kuin lainsäädännönkin puolesta.  

Akateemisesti koulutettujen teologien ja uskonoppineiden asiantuntijuutta kristityksi kääntyneiden turvapaikanhakijoiden uskon aitoutta arvioitaessa ei tulisi nähdä vähäarvoisempana kuin muiden asiantuntijoiden arvioita, esim. lääkärin arviota potilaansa terveydentilaan liittyvissä kysymyksissä.  

Vaikka laissa ja säädöksissä uskonnon merkitys on vahvasti läsnä ja esillä, on sen merkitys aliarvioitu tai ohikatsottu turvapaikkakäsittelyyn liittyvässä päätöksenteossa.