Kirjallinen kysymys
KK
368
2017 vp
Pia
Kauma
kok
Kirjallinen kysymys diabeteshoidon alueellisesta tasa-arvosta
Eduskunnan puhemiehelle
Tyypin 1 diabetes kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmää merkittävästi siihen liittyvien pitkäaikaiskomplikaatioiden takia. Se on merkittävä dialyysihoidon, näkövammaisuuden ja alaraaja-amputaatioiden aiheuttaja sekä riskitekijä sepelvaltimotaudin kehittymisessä. 
Tutkimusten mukaan tärkein ehkäisevä keino näiden komplikaatioiden syntymisessä on mahdollisimman hyvä glukoositasapaino. Sen seurannan kulmakivenä on oman motivaation lisäksi itsetehdyt verensokerimittaukset ja moderni insuliinihoito eli pumppu- tai monipistoshoito. Tyypin 1 diabetekselle on kuitenkin tyypillistä verensokerin nopea ja arvaamaton käyttäytyminen, vaikka hiilihydraattien arviointi ja insuliinin annosteluperiaatteet olisivatkin kunnossa. 
Monipistoshoidossa potilaan on pistettävä insuliinia 5—8 kertaa sekä sormenpäihin 4—10 kertaa päivässä. Pistemittaus ei kuitenkaan anna tietoa siitä, mihin suuntaan sokeritasapaino on muuttumassa. Nykyaikaisempi tapa seurata kulloistakin verensokeritasoa on käyttää sensoria eli laitetta, joka mittaa jatkuvasti verensokeritasoa. Verensokerin saa selville lukijalla ilman sormenpäästä otettavaa verinäytettä. Vielä edistyksellisemmät sensorit ovat yhteydessä pumpun kanssa, joka hälyttää liiallisista verensokerin vaihteluista. Tulevaisuudessa pumput tulevat myös annostelemaan insuliinin verensokeriarvojen mukaisesti. 
Tämän suhteen diabeteksesta kärsivät suomalaiset ovat kuitenkin tällä hetkellä eriarvoisessa asemassa asuinkunnastaan riippuen. Hoidon apuvälineet kustantaa kotikunta, mutta sensoreita myönnetään tällä hetkellä hyvin rajoitetusti niiden korkean hinnan vuoksi. Modernin sensorin lisäkustannukset ovat vähintään 1 000 euroa vuodessa verrattuna perinteiseen hoitoon. Paremman hoidon tuottamat säästöt tulevat ajan kuluessa, sillä komplikaatiot, sairauslomat sekä ennenaikaiset eläköitymiset vähenevät. 
Toisaalta käytännöt vaihtelevat alueittain, sillä esimerkiksi Lapin sairaanhoitopiirissä sensoreita on hankittu enemmän kuin Pohjois-Pohjanmaalla. Myös Helsinki on ollut hyvin tiukka laitteiden myöntämisessä. Ruotsissa uuden hoitoteknologian käyttöön on siirrytty Suomea nopeammin, vaikka esimerkiksi Lapin sairaanhoitopiiri onkin toiminut kotimaisena alan edelläkävijänä. Kuntien suhtautuminen asiaan on selvästi muuttumassa, mutta hitaasti ja eri tahtiin.  
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Kuinka sosiaali- ja terveysministeriössä aiotaan edistää diabeteshoidon alueellista tasa-arvoa ja 
onko uusien ja tehokkaampien hoitolaitteiden osalta syytä tukea alueellisia sairaanhoitopiirejä, jotta modernin hoidon saaminen ei ole riippuvaista kuntien taloudellisesta tilanteesta? 
Helsingissä 15.9.2017 
Pia
Kauma
kok
Viimeksi julkaistu 18.9.2017 11:16