Hallituksen esityksestä ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena ja puoltaa esitykseen sisältyvien lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.
Ympäristönsuojelun jälkivalvonnan tehostaminen
Ympäristönsuojelulainsäädäntöä on pitkäjänteisesti kehitetty ja edelleen kehitetään lupamenettelyä keventävään suuntaan siirtämällä toimintoja rekisteröintimenettelyn tai ilmoitusvelvollisuuden piiriin. Ennakollisen valvonnan keventäminen merkitsee samanaikaisesti tarvetta vahvistaa jälkivalvontaa. Valiokunta kannattaa ympäristönsuojelun valvontamaksujen käytön laajentamista hallituksen esityksessä ehdotetulla tavalla sekä kuntien että valtion valvontaviranomaisten osalta. Valvontamaksut otettiin käyttöön vuoden 2014 ympäristönsuojelulain kokonaisuudistuksessa pitkän valmistelun jälkeen (YmVM 3/2014 vp — HE 214/2013 vp). Valvontamaksuja on pidettävä tarpeellisina toiminnan rahoittamisen kannalta, vaikka myös niiden käyttömahdollisuuden laajentamisen jälkeen suurin osa sekä kuntien että elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten ympäristönsuojelulain mukaisen valvonnan menoista on edelleen katettava verotuloilla. Valiokunta korostaa, että valvontamaksujen avulla voidaan kuitenkin osaltaan vahvistaa valvonnan voimavaroja ja siten tehostaa valvontaa.
Hallituksen esityksen perustelujen mukaan ELY-keskusten valvontavoimavaroja on voitu vahvistaa, vaikka ympäristöhallintoon yleisesti on kohdistunut säästöpaineita. Valiokunta pitää tärkeänä, että viranomaisille turvataan jatkossakin riittävät resurssit myös kunnissa. Valvontatyön rahoituksessa on tarpeen edelleen kiinnittää huomiota lainsäädännön perusrakenteen vähittäiseen muutokseen, jossa ennakollisen valvonnan keventämisen vastapainoksi on jälkivalvontaa tehostettava.
On myös tärkeää, että valtion lupa- ja valvontaviranomainen, tällä hetkellä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, tukee kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen ympäristövalvontaa ajankohtaiskoulutusta ja asiantuntija-apua antamalla. Valmisteilla olevassa maakuntauudistuksessa ympäristölupa- ja valvontatehtävät kootaan valtion lupa- ja valvontavirastoon, jonka tulisi vastaavasti osaltaan tukea myös kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen työtä.
Kehotus, määräys ja kielto
Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle annetaan valtuus periä valvontamaksu lain 169 §:n mukaisista onnettomuus-, haitta- ja rikkomustilanteissa tehtävistä tarkastuksista. Näitä olisivat ennakollisesti rikkomuksen tai laiminlyönnin toteamiseksi taikka sellaisen johdosta annettavan kehotuksen tai määräyksen noudattamisen varmistamiseksi tehtävät tarkastukset.
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että asianomaisessa kohdassa hallituksen esityksen perusteluissa todetaan harhaanjohtavasti, että maksu peritään ainoastaan sellaisissa tilanteissa, joissa tarkastus johtaa määräyksen tai kiellon antamiseen. Ehdotetun 205 §:n 2 momentin uuden 3 kohdan mukaan maksun saa kuitenkin periä tarkastuksista, jotka johtavat määräyksen, kehotuksen tai kiellon antamiseen, joten hallituksen esityksen perusteluissa tulisi mainita myös kehotuksen antaminen valvontamaksun perusteena.
Valiokunta pitää tarkoituksenmukaisena, että kunnan ympäristöviranomaisella on mahdollisimman laaja oikeus periä valvontamaksu. Valvontamaksun perimismahdollisuus on kuitenkin sidottava hallituksen esityksessä ehdotetuin tavoin laissa säädettyyn perusteeseen, kuten kehotus, määräys tai kielto. Valiokunta toteaa, että kehotus ei ole hallintopäätös, johon liittyy valitusoikeus. On kuitenkin tärkeää, että kaikki kehotukset, myös mahdollisesti suullisesti annetut, kirjataan. Asiakirjasta tulee myös ilmetä kehotuksen luonne ja se, että siitä ei voi valittaa.
Valiokunta toteaa, että kehotus on valvontaviranomaisen antamaan määräykseen tai kieltoon verrattuna kevyempi keino ilmaista viranomaisen kannanotto ilmenneeseen haittaan tai epäkohtaan. Kehotuksen eroa määräykseen ja kieltoon olisi valiokunnan mielestä ollut tarpeen avata hallituksen esityksen perusteluissa. Kehotuksesta säädetään ympäristönsuojelulain 179 §:ssä, jossa sitä ei kuitenkaan varsinaisesti määritellä. Mainitun lainkohdan mukaan, jos lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä ei ole noudatettu, valvontaviranomaisen on asian laatu huomioon ottaen kehotettava lopettamaan säännösten tai määräysten vastainen menettely ja ryhdyttävä toimiin 175 ja 176 §:ssä tarkoitetun hallintopakkoasian vireille saattamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan valvontaviranomaisen on valvottava, että kehotusta ja hallintopakkoasiassa annettua kieltoa tai määräystä noudatetaan. Säännös lisättiin ympäristönsuojelulakiin kokonaisuudistuksessa vuonna 2014 (HE 214/2014 vp), ja sen mallina oli vastaavansisältöinen vesilain 14 luvun 2 §. Säännöksellä pantiin täytäntöön teollisuuspäästödirektiiviin sisältyvä vaatimus, mutta sen todettiin esityksen perusteluissa koskevan muutakin ympäristönsuojelulain mukaista valvontaa.
Valiokunta pitää hyvänä viranomaisten toimintatapaa, jossa ensisijaisesti pyritään korjaamaan epäkohta mahdollisimman pehmeällä keinolla. Ensisijaisesti suositaan neuvontaa ja kehotuksia ja vasta sitten hallintopakkoa uhkineen kuitenkin siten, että valvontaviranomainen harkitsee luonnollisesti käytettävien toimenpiteiden voimakkuutta suhteessa ilmenevään epäkohtaan ja sen luonteeseen. Esimerkiksi asumisessa syntyvä haitta naapurille voi olla luonteeltaan ja vakavuudeltaan hyvin erilainen verrattuna vaarallisia aineita käsittelevän teollisuuslaitoksen toiminnasta mahdollisesti aiheutuviin haittoihin. Valiokunta korostaa, että aiheutuvat kustannukset kuuluvat aina haitan aiheuttajan maksettaviksi.
Kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset valvovat toimintojen ympäristöriskeistä riippuen monenlaisia jätelain 124 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisia laitoksia ja yrityksiä, joissa syntyy vaarallista jätettä. Tällaisia kohteita ovat tyypillisesti esimerkiksi autokorjaamot. Riskiperusteisen valvontansa suunnittelun ja resurssiensa kohdentamisen tueksi kunnat ovat kirjanneet myös näitä kohteita ympäristönsuojelun valvontasuunnitelmiinsa, vaikka siihen ei velvollisuutta olisikaan. Valvontamaksun voi kuitenkin periä vain toiminnoista, jotka kunnan on sisällytettävä valvontasuunnitelmaan. Valiokunta katsoo, että valvontamaksun perimismahdollisuuden laajentamista kattamaan myös tällä tavoin valvontasuunnitelmaan sisällytetyt toiminnat tulisi jatkossa tarpeen mukaan selvittää.
Valiokunta toteaa kuitenkin, että käytännössä ongelma ei ole välttämättä suuri. Jos autokorjaamoissa syntyy jätettä, jolla voi olla yhteys jätteiden kansainvälisiin siirtoihin, valvonnan suunnitteluvelvollisuus ja maksuperuste on olemassa. Autopurkamoissa kansainvälisten jätteensiirtojen mahdollisuus on usein olemassa, mutta autokorjaamojen osalta vaihtelua on enemmän. Välillä on epäselvää, onko toiminnan luonne enemmän autojen korjaamista vai purkamista. Joka tapauksessa epäilys siitä, että jätteitä ollaan siirtämässä kansainvälisesti, tuo autokorjaamon valvontasuunnitelman ja maksuperusteen piiriin.
Valiokunta pitää tarkoituksenmukaisena muuttaa jätelain 144 a §:ää valvontaviranomaisen kannan mukaisesti siten, että maksujen kohtuullistaminen koskee myös kansainvälistä jätesiirtoa. Kansainvälisiä jätesiirtoja ei ole syytä rajata kohtuullistamisen ulkopuolelle, sillä toisin kuin hallituksen esityksessä todetaan, kansainvälisissä jätesiirroissa jätteiden yhteys elinkeinonharjoittajaan tunnetaan. Tämä koskee sekä ilmoitusmenettelyssä haettavia jätesiirtolupia että vaarattomien jätteiden siirtoja. Näissä tapauksissa jätteen tuottaja ilmoitetaan siirtoihin kuuluvissa asiakirjoissa.Yhteys elinkeinonharjoittajiin on epäselvä tapauksissa, joissa yleensä ulkomaalaiset luonnolliset henkilöt tai mahdollisesti mikroyritykset välittävät käytettyjä elektroniikkalaitteita ja autoja sekä autojen varaosia useimmin Afrikkaan. Neuvonta ja valistus tavoittavat kyseisiä toimijoita huonosti. Laitteet ja varaosat hankitaan nettipalstoilta, kierrätyskeskuksista, tuttavilta ja autopurkamoista ja -korjaamoista. Kaikkea käytetyn tavaran vientiä koskee viejän osoitusvelvollisuus (jätteensiirtoasetuksen muutos ((EU) N:o 660/2014 ja laki (410/2014) jätelain muuttamisesta, 117 a §) siitä, että siirrettävä aine tai esine ei ole jätettä. Tarkastuksiin osallistuvat viranomaiset voivat vaatia asiakirjatodisteita, esimerkiksi tietoa aineen tai esineen alkuperästä, todistusta toimintakunnosta ja varmistusta asianmukaisesta pakkaamisesta sen varmistamiseksi, ettei kyseessä ole jätevienti. Viranomaiset voivat päättää, että aine tai esine on jätettä, jos riittäviä todisteita ei ole toimitettu viranomaisten asettamassa määräajassa. Tällöin kuljetusta käsitellään laittomana jätesiirtona.