Arvoisa puhemies! Lastensuojelussa on ajauduttu syvenevään kriisiin viimeisimmän lakimuutoksen jälkeen. Tilanne on noussut selkeästi esiin muun muassa viimeaikaisten alaikäisten tekemien vakavien väkivallantekojenkin tiimoilta, jotka ovat lisääntyneet hälyttävällä tavalla. Se viesti, jota on tullut runsaasti ympäri valtakuntaa syvältä lastensuojelun ytimestä, on syytä ottaa kyllä todella vakavasti. Huostaanotettujen lasten päihdeongelmat ovat lisääntyneet rajusti, kuten on myös väkivaltainen käyttäytyminen, joka on myös samalla raaistunut. Ei ole mitenkään tavatonta, että huostaanotettu lapsi on aseistautunut ja myös valmis käyttämään tätä aseistustaan niin muita huostaanotettuja kohtaan kuin myös henkilökuntaakin kohtaan.
Lasten kasvattaminen ei ole helppoa hommaa, se me jokainen tässä tiedetään, vaikka ne perusasiat, joita lapsi tarvitsee, ovat varsin yksinkertaisia ja ymmärrettäviä asioita. Lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi ihmiseksi muutamia perusasioita, nimittäin rakkautta ja rajoja ja niiden lisäksi myös turvallisuutta, niin kuin me kaikki tässä teemme.
Kun me yhteiskuntana otamme alaikäisen lapsen huostaan, me teemme siinä samalla valtavan suuren lupauksen, ja tämä on syytä meidän kaikkien ymmärtää. Me lupaamme silloin antaa rajoja ja rakkautta, välittämistä ja turvallisuutta, ja juuri niiden asioiden puuttumisen vuoksi lapsi on omasta elämästään turvaan otettu. Nyt me emme tuota lupausta pysty kuitenkaan pitämään, ja sillä on, ikävä kyllä, tuhoisia seurauksia.
Viimeisimmässä lastensuojelulain muutoksessa korostuu hyvin vahvasti lapsen itsemääräämisoikeus. Sen vuoksi lapsen elämää ei voida rajoittaa niin kuin tarkoituksenmukaista olisi. Tässä kohtaa eivät siis toteudu ne rajat. Jopa lapsen puhelimen käytön tai pelaamisen rajoittamisesta on tehty raskas, monimutkainen, hallinnollinen prosessi, jossa on täytettävä lukuisia lomakkeita ja kuultava asianosaisia. Juuri tämä lisääntynyt raskas byrokratia on saanut aikaiseksi sen, että lapsi on jäänyt sivuun ja fokuksessa on se byrokratia, johon henkilökunnan työaika tuhraantuu. Jos puhelimenkin käytön rajaaminen on monimutkaista ja raskasta, on sitä sitten muidenkin asioiden rajoittaminen huostaanotetun lapsen elämässä. Tähän liittyy olennaisesti lapsen liikkumisen rajoittaminen, jota tämä aloite olennaisesti koskettelee.
Liikkumisen rajoittaminenkin on perusasioita lapsen kasvattamisen suhteen, ja tämäkin me tiedetään. Kun liikkumista ei voida rajoittaa, myös huostaanotettujen lasten karkailutapaukset ovat lisääntyneet runsaasti, ja se taas puolestaan on lisännyt henkilökunnan työmäärää. Laitoksen tai sijoituspaikan velvollisuuksiin nimittäin kuuluu etsiä se karkulainen ja tuoda hänet sitten takaisin sinne sijoituspaikkaan. Jälleen törmätään ongelmiin, sillä henkilökunnalla ei ole kiinniotto-oikeutta. Kun karkulainen löytyy eikä hän suostu lähtemään henkilökunnan mukaan, mikä on hyvin normaali tilanne, pitää paikalle kutsua poliisi. Kyse on silloin virka-avun antamisesta, ja jokainen tapaus menee päällystövastaavan harkittavaksi, annetaanko sitä virka-apua vai eikö sitä anneta. Yleensä annetaan, mutta kyllä niitäkin tapauksia on, että virka-apua ei ole annettu, ja mitä henkilökunta siinä tilanteessa oikein tekee? Ja jos virka-apua annetaan, poliisipartion tulo paikalle saattaa kestää hyvinkin pitkään, sillä poliisikin on rajusti aliresursoitu, tehtäviä kun saattaa olla keskellä viikkoakin vino pino piikissä odottamassa.
Kun lapsi tai nuori oireilee, on hänen liikkumistaan pystyttävä rajoittamaan, jotta pahin vaihe, se kriisi, saadaan hallintaan. Jos näin ei voida tehdä, tilanne pahenee entisestään ja hyvin nopeasti. Kenen etu se on? Millä tavalla tässä toteutuu lapsen etu? Se, että lapselle ei voida tarjota rajoja ja rakkautta, ei turvallisuutta, ei voi olla lastensuojelulain hengenkään mukaista, ja siksikin väitän vahvasti, että lastensuojelulaissa on selvä valuvika, joka on meidän pyrittävä kyllä korjaamaan.
Vallitseva tilanne on ajanut lastensuojelun niin pahaan kriisiin, että hyvin moni alalla työskentelevä harkitsee alan vaihtoa, ja moni on sen jo tehnytkin. Moni tekee työtä siellä vahvan kutsumuksen ajamana. He eivät voi jättää lapsia, jotka tarvitsevat heitä, mutta mitä tapahtuu, kun hekin saavat tarpeekseen? Jossakinhan se raja kulkee heilläkin, ja kuka sitten pitää huolta näistä lapsista ja nuorista? Ei enää kukaan.
Me ymmärrämme, että nuorten syrjäytyminen on hyvin vakava ongelma ja että se on suurin yksittäinen sisäisen turvallisuuden uhka. Nämä lapset ja nuoret ovat niitä ihmisiä, jotka elävät suurimmassa syrjäytymisuhassa, ja moni heistä on jo syrjäytynyt. Jos emme pysty auttamaan heitä tässä tilanteessa, on täysin selvää, että he syrjäytyvät lopullisesti, ja se hintalappu on sitten kyllä kestämätön niin inhimillisesti kuin taloudellisestikin. Miksi me annamme sen tapahtua? Ylikorostetun itsemääräämisoikeuden takiako? Se on täysin ristiriidassa lapsen tavallisen, normaalin kasvatuksen kanssa. Täysin käsittämätön tilanne.
Tällä hetkellä lapsen sijoituspaikan johtaja voi rajoittaa hallinnollisella päätöksellä byrokraattisen prosessin jälkeen seitsemän vuorokauden ajaksi lapsen liikkumista. Se on todettu laajalti täysin riittämättömäksi toimenpiteeksi. Tästä on tullut hyvin paljon yhtenevää viestiä kentältä. Koska lasten ja nuorten liikkumista ei ole pystytty rajoittamaan, on se lisännyt merkittävästi myös päihdeongelmia, mikä käytännössä tarkoittaa huumausaineiden lisääntynyttä käyttöä. Me kaikki ymmärrämme selittämättäkin, millaisia ongelmia se puolestaan aiheuttaa.
Tässä lakialoitteessa esitetään, että lastensuojelulain 11 luvun 69 §:n 2 momentti muutetaan siten, että lastensuojelulaitoksen johtaja tai hänen määräämänsä laitoksen hoito‑ ja kasvatushenkilökuntaan kuuluva henkilö voi rajoittaa lapsen liikkumisvapautta nykyisen seitsemän vuorokauden sijaan enintään 30 vuorokaudeksi.
Arvoisa puhemies! Rajat ovat rakkautta. Rajat ovat turvallisuutta. Jo pelkästään se, että rajoja ei ole, aiheuttaa lapselle ja nuorelle selvää turvattomuuden tunnetta, jolla voi olla vaurioittavia seurauksia lapsen kehitykselle ja ehjän minäkuvan rakentumiselle.
Ennen lakimuutosta sai asettaa rajoja, sai kasvattaa, sai olla huolissaan siitä, että lapsi saa riittävästi lepoa eikä ole yötä myöten puhelimessa eikä karkulaisena pitkin maailmaa, sai välittää. Nyt se on tehty kohtuuttoman vaikeaksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen meidän lainsäätäjän yhteinen tahto täällä on, että teemme kaikkemme, jotta lapsilla ja nuorilla olisi kaikilla mahdollisimman hyvät oltavat, turvallinen ja välittävä ympäristö, emmekä halua sitä vaarantaa ainakaan lainsäädännön kautta. — Kiitos.
Toinen varapuhemies Juho Eerola
:Kiitos. — Edustaja Risikko.