Arvoisa puhemies! Leikkausten luulotellut uhrit uikuttavat suotta. Suomi kylvää miljardeja koulutukseen ja tutkimukseen, totisesti opiskelijoiden sosioekonomisista etuuksista siirtäen säästää. Melkein missään muussa maassa rahvaan lapset eivät hyppäile osakuntahaalareissa ilman lukukausimaksuja — muistakaa tuo pukeutumiskysymys. Nälkärajaa paljon parempi toimeentulo plakkarissa, opiskelijayksiö ensimmäisenä omana kotina ennen mitään työpaikkaa — kuka kehtaa valittaa? Pisimmän opintien kulkija painaa päähänsä tohtorinhatun. Hatuttaminen eli miltei keski-ikään saakka kouluttaminen maksaa himputisti. Opintojen tukijoita ovat ne veronmaksajat, jotka nuoremmalla iällä sonnustautuvat työhaalareihin ja kypärään — nekin ovat kunniakkaita asusteita. Korkeakoulututkinto on suorittajilleen erittäin tuottoisa sijoitus, joka poikii palkkaa ja statusta. 

Minä kiihkosti kannatan tutkintojen maksuttomuutta suomalaisille, kannatan tietojen ja taitojen kirjoa, oppineisuuden sfäärejä, mutta toivoisin vastineeksi kiitollisuutta. Kiittämättömyys vain on maailman palkka. Myönnän, että itsekin aikoinani unohdin opiskelijaelämän sumussa ja humussa, että etuudet eivät ole itsestäänselviä perusoikeuksia. Opintotuki, lainan valtiontakaus, ateriat ja asunnot ovat pikemminkin ällistyttäviä onnenpotkuja. Monen vuosisadan köyhäilyn jälkeen niistä nauttii nyt ensimmäinen pullamössö, vegenössö sukupolvi. 

Kaunein kiitos yhteiskunnalle kuuluu mielenterveyspalveluista, vaikka niistäkin on tapana uikuttaa. Eihän sellaisia ollut lainkaan 40-luvun akateemisilla nuorilla sotaveteraaneilla. Omin sielunvoimin he selättivät tai itkivät ja selättivät traumoja, joihin verrattuna pandemiasta toipuilu on pikkuharmi ja itikan pisto. 

Arvoisa puhemies! Tiivistäen selkokielellä: En kaihoa paluuta viheliäisyyteen. En toivo opiskelijoiden sortamista nälkään, kylmään ja mielisairauteen. Ainoastaan totean, että tämä hallitus kaikessa karmeassa persaukisuudessaankin säilyttää opintojen rahoituksen historiallisen hienolla tolalla.