Peruspalveluministeri  Susanna  Huovinen

Arvoisa puhemies! Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista, eli tuttavallisemmin niin sanottu vanhuspalvelulaki, tuli voimaan 1.7.2013. Lain keskiössä on mahdollisimman terveen ja toimintakykyisen ikääntymisen turvaaminen. Tähän päästään varmistamalla oikea-aikaiset ja laadukkaat palvelut. Kotiin annettavien palvelujen on oltava ensisijaisia suhteessa laitoshoitoon. Iäkkäiden osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia on lisäksi vahvistettava nykyisestä.

Nyt käsillä olevassa vanhuspalvelulain muutosesityksessä lakia ehdotetaan täsmennettäväksi siten, että se entistä paremmin toteuttaa lain alkuperäistä tavoitetta kotiin annettavien palveluiden ensisijaisuudesta. Samalla toteutetaan hallituksen rakennepoliittista linjausta, jolla palvelurakennetta muuttamalla tavoitellaan kustannusten kasvun hillitsemistä 300 miljoonalla eurolla vuoteen 2017 mennessä.

Puhemies! Haluan heti kärkeen todeta, että kun julkisuudessa on esitetty, että tämä 300 miljoonaa euroa on jonkunnäköinen säästö, niin näin ei ole, vaan kysymys on, niin kuin äsken totesin, kustannusten kasvun hillitsemisestä, joka on pikkuisen eri asia kuin se, että lähdettäisiin säästämään 300:aa miljoonaa näistä palveluista. Tosiasia on se, että väestömme ikääntyy, me tarvitsemme näitä palveluita, jotta voimme huolehtia arvokkaasta, inhimillisestä vanhuudesta.

Palvelujärjestelmän uudistaminen on kuitenkin välttämätöntä. Nykyinen järjestelmämme ei vastaa asiakkaiden toiveisiin ja tarpeisiin tarkoituksenmukaisella tavalla. Lain tavoitteet ovat lisäksi toteutuneet alueellisesti kovin epätasaisella tavalla, jolloin kunnissa asuvien iäkkäiden ihmisten yhdenvertaisuus on joutunut uhatuksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vanhuspalvelulain seurannassa laatiman raportin mukaan sekä laitoshoidossa että tehostetussa palveluasumisessa on asiakkaana sellaisia vanhuksia, joiden hoito voitaisiin suunnitella ja järjestää muilla, ehkä inhimillisemmillä tavoilla, eli heidän toimintakykynsä ei välttämättä edellyttäisi laitoshoitoa. Tämä selvitys tukee käsitystä, jonka mukaan monissa kunnissa olemassa olevat toimitilat ja toimintakäytännöt määrittävät itse asiassa asiakkaiden sijoittumista laitoshoidon ja avopalveluiden välillä sen sijaan, että sijoittumista määrittäisi palvelutarve, ihmisen oma tahto ja halu, jonka pitäisi olla nimenomaan vanhuspalvelulain ydintä.

Kuten totesin, vanhuspalvelulain ydinkohtia ovat iäkkään asiakkaan mielipiteen kuuleminen ja hänen palvelutarpeensa kattava ja yksilöllinen arviointi. Iäkkäät ihmiset itse ovat selkeästi ilmaisseet halunsa asua kotona. Paine laitoshoitoon syntyy pääasiallisesti hoitavien omaisten uupumisesta mutta myös muistisairauksista, asiakkaan yksinäisyydestä, eristyneisyydestä tai alakulosta. Se, että kunnissa vähennetään laitoshoitoa, ei tarkoita sitä, että ympärivuorokautista hoitoa ja huolenpitoa ei voitaisi järjestää toisella tavoin. Sen vuoksi vanhuspalvelulaissa ja laatusuosituksessakin painotetaan, että samanaikaisesti laitoshoidon vähentämisen kanssa toimintakykyä, hyvinvointia ja terveyttä edistävää toimintaa ja palveluita, kuntoutusta sekä koti- ja omaishoitoa lisätään ja tehdään monimuotoisemmaksi. Lisäksi asumisen ja palvelut yhdistäviä asumisvaihtoehtoja tulee kehittää. Palvelujärjestelmämme pitää kuitenkin nähdä kokonaisuutena, jossa sen kaikkia osia kehitetään tarpeita vastaavasti.

Meillä on jo olemassa hyviä esimerkkejä onnistuneesta avopalveluiden kehittämisestä. Esimerkiksi Porvoossa on tuotu lääketieteellistä osaamista kotihoidon tueksi. Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirissä on uudistettu kuntoutuspalveluiden järjestelmää ja tuotu palveluita asiakkaiden lähelle liikkuvilla palvelupisteillä. Helsingissä on otettu käyttöön omaishoitajia tukevia tuuraajia, ja Kainuussa on kehitetty iäkkäiden perhehoitoa.

Kansalliset laatusuositukset linjaavat tavoitteeksi, että nykyistä suurempi osuus iäkkäistä asuisi omassa kodissaan. Juuri valmistumassa olevasta THL:n tutkimuksesta käy ilmi, että tavoite on realistinen ilman, että kotihoidon asiakkaiden tai hoitavien omaisten taakka kasvaa nykyistä suuremmaksi. Tavoitellun rakennemuutoksen toteutuessa palvelujen piirissä on suurempi osa ikääntyneestä väestöstä kuin nykyisin. Ainoastaan pitkäaikaisen laitoshoidon, erityisesti terveyskeskuksen vuodeosastohoidon, osuutta tavoitellaan vähennettäväksi, ja tämä on sekä inhimillisesti että taloudellisesti myös järkevää, että pyrimme tätä vähentämään. Tämän lakiesityksen mukaan iäkkäiden henkilöiden pitkäaikainen hoito ja huolenpito voitaisiin toteuttaa pitkäaikaisena laitoshoitona vain lääketieteellisillä perusteilla tai asiakas- ja potilasturvallisuuteen liittyvillä perusteilla. Lisäksi edellytettäisiin, että palvelujen järjestäjä on ennen laitoshoitopäätöksen tekemistä selvittänyt muut palveluiden järjestämismahdollisuudet. Pitkäaikaista laitoshoitoa koskeva ratkaisu tulee perustella. Esitys koskee siis kolmea pykälää. Muilta osin laki jäisi voimaan nykyisessä muodossaan.

Muutosesityksen valmistelun yhteydessä järjestettiin kuluvana syksynä kuulemistilaisuuksia, joissa käytiin laajasti keskustelua eri sidosryhmien kanssa. Keskusteluissa ja toimitetuissa lausunnoissa tuli esiin, että lakiin esitettyjä täsmennyksiä pidettiin pääosin kannatettavina ja oikeansuuntaisina. Suuri osa kuultavista oli sitä mieltä, että laitoshoidon perusteita on syytä täsmentää. Niitä pidettiin nykyisellään liian tulkinnanvaraisina. Myös pitkäaikaisen laitoshoidon edellyttämä arvio ja ratkaisun perusteluvelvoite nähtiin näissä kuulemisissa tarpeelliseksi.

Arvoisa puhemies! Esityksen tavoitteena on siis eettisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä hallittu rakennemuutos, jossa kaikista iäkkäistä huolehditaan heidän omien tarpeidensa mukaisesti. Meillä on tähän työhön kaikki mahdollisuudet olemassa. Ikääntyneen väestön palvelut ovat hyvin merkittävä asia niin yksittäisille iäkkäille ihmisille, heidän omaisilleen kuin koko yhteiskunnallekin. On tärkeää huolehtia siitä, että palveluiden rakenne on sellainen, että sillä voidaan vastata iäkkäiden ihmisten tarpeisiin tulevaisuudessakin ja tuottaa palveluita siellä, missä ihmiset itse haluavat asua, eli hyvin usein kotona. Muistan parin viikon takaa tv-uutiset, joissa oli tehty juttu näistä kotiin vietävistä palveluista. Siinä haastateltiin ikääntynyttä mieshenkilöä. Häneltä kysyttiin, että missä te haluatte näitä vanhuudenpäiviä viettää, ja hän vastasi sydämestään — siltä minusta ainakin tuntui — että kotihan se on paras paikka. Eikö meidän ole syytä kuulla tätä ääntä ja viedä sinne kotiin vahvistetusti niitä palveluita, joita ihmiset tarvitsevat?

Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että jättäisimme ihmisiä heitteille silloin, kun he tarvitsevat apua — tämän haluan alleviivatusti sanoa. Ymmärrän hyvin sen, että meillä on paljon ihmisiä, jotka kokevat esimerkiksi omaisina, että oman läheisen, ikäihmisen, olo siellä kotona on turvatonta. Silloin meidän pitää keksiä keinoja, joilla me pystymme sitä turvattomuutta ehkäisemään. Tämä esitys ei suinkaan tarkoita sitä, että me olisimme tästä maasta lopettamassa pitkäaikaista hoitoa ja huolenpitoa. Siihen meillä ei ole mitään edellytyksiä, enkä usko, että kenelläkään meistä myöskään halua. Uskon, että haluamme kaikki turvata arvokasta ja inhimillistä vanhuutta.

Hanna Tainio /sd:

Arvoisa herra puhemies! Uskon meidän kaikkien olevan sitä mieltä, että laitos ei ole kenenkään koti. Sen sijaan siitä, mikä on laitos ja mikä koti, on monella virheellisiä käsityksiä. Tämän vuoksi hallituksen tavoite laitoshoidon purkamisesta ja kotihoidon lisäämisestä on saanut osakseen arvostelua ja jopa vastustusta täysin väärin — joskus jopa tarkoituksenmukaisesti väärin — ymmärretyin argumentein. On hyvä vielä kerrata niitä kaikkia asumisen vaihtoehtoja, jotka eivät ole laitoksia. Eli niitä, joita voidaan kutsua kodiksi, ovat tehostettu palveluasuminen ja monet erilaiset ryhmäkodit. Myös ne ovat koteja, koska niissä asukas voi joko omistaa tai vuokrata asumansa asunnon. Laitoksia sen sijaan ovat vain terveyskeskuksen vuodeosastot ja vanhainkodit, jotka nyt jo alkavat olla meillä historiaa. Laitoshoito on pitkäaikaista, se kestää yli kolme kuukautta.

75 vuotta täyttäneiden määrä lisääntyy meillä maltillisesti. Sen sijaan 85 vuotta täyttäneiden ja 90-vuotiaiden määrä lisääntyy suhteessa hyvin nopeasti. Ikäihmiset ovat aikaisempaa terveempiä ja pärjäävät entistä pidempään kotona sinne tuotavien palveluiden turvin. Kuitenkin harva pärjää kotona aivan elämänsä loppuun asti. Yleensä jokaisen elämään liittyy, aivan niinä viimeisimpinä kuukausina, jakso, jolloin laitoshoito voi olla ainoa mahdollisuus. Siksi myös sitä tarvitaan mutta ei pysyvänä ratkaisuna.

Nyt käsittelyssä olevan lakiesityksen mukaan iäkkään henkilön arvokasta elämää tukeva pitkäaikainen hoito ja huolenpito olisi toteutettava ensisijaisesti kotiin annettavilla ja muilla sosiaali- ja terveydenhuollon avopalveluilla, ja pitkäaikaista laitoshoitoa annettaisiin vain lääketieteellisin perustein tai asiakasturvallisuuteen tai potilasturvallisuuteen liittyvillä perusteilla.

Arvoisa puhemies! Kotikaupungissani Tampereella oli vielä 15 vuotta sitten laitoksessa asuvien vanhusten määrä yli 12 prosenttia. Systemaattisella palvelurakenteiden uudistamisella on vuosittain pystytty vähentämään sitä niin, että heidän määränsä oli viime vuonna 3 prosenttia. Tavoitteena on päästä kahden vuoden päästä jo valtakunnallisesti suositeltuun 2 prosenttiin. Laitoshoidon vähentäminen on tahdon mutta myös inhimillisyyden asia. Kannatan lakiesitystä.

Merja Mäkisalo-Ropponen /sd:

Arvoisa puhemies! Tässä lakiesityksessä on tarkoitus selkeyttää ikäihmisten laitoshoidon kriteereitä ja korostaa kotihoidon ensisijaisuutta. Tässä on tärkeää ymmärtää, että laitoshoidolla tarkoitetaan terveyskeskusten vuodeosastoja ja vanhainkoteja, ei esimerkiksi tehostettua palveluasumista. Tehostettu palveluasuminen on kotona asumista. Käsitteet tuntuvat monella menevän sekaisin, ja onhan totta, että käsite tehostettu palveluasuminen ei kuulosta kovin kodinomaiselta. Tämän takia esimerkiksi Muistiliitossa onkin ryhdytty puhumaan yhteisökodeista. Yhteisökoti olisi yleiskäsite, jonka alla on erilaisia kodinomaisia asumispaikkoja, joihin voidaan tuoda asukkaiden tarvitsemia palveluita asiakkaiden tarpeiden mukaan, jopa ympäri vuorokauden. Yhteisökotiasumista ovat muun muassa tehostettu palveluasuminen, tavallinen palveluasuminen, ryhmäkotiasuminen, perhehoito ja niin edelleen. Yhteisökoti on hyvä vaihtoehto silloin, kun ikäihminen ei voi tai halua edes runsaan kotihoidon avulla tai turvin asua enää varsinaisessa omassa kodissaan.

Kotihoidon kehittäminen kuntouttavaan suuntaan, ikäihmisille tarjotut kuntoutusjaksot sekä kotiin annettava kuntoutus voivat pidentää monen ikäihmisen kotona asumisen mahdollisuuksia. Samoin omaishoidon kehittämisessä on vielä paljon tekemistä. Ilman panostamista näihin asioihin vanhuspalvelulaki ei voi toteutua optimaalisesti.

Meillä kuitenkin hoetaan myös sellaista mantraa, että kaikki ikäihmiset haluavat aina asua mahdollisimman kauan siinä omassa kodissaan — ja sehän ei pidä aina paikkaansa. Meillä on myös monia ikäihmisiä, jotka haluaisivat muuttaa jonkintyyppiseen yhteisökotiin tai vastaavaan, esimerkiksi turvattomuuden tai yksinäisyyden takia. Toisaalta tietyissä muistisairauden vaiheissa monelle oma koti ei ole enää turvallinen paikka, jos siellä ollaan yksin.

Olemme tehneet jo paljon laitoshoidon purkamiseksi, mutta olen sitä mieltä, että siinä on vielä paljon tekemättä. Toivon, että kaikki ne, jotka epäilevät asiaa, kävisivät tutustumassa tai ottaisivat muuten selvää Tanskan vanhustenhoidon mallista. Tanskassa ei ole lainkaan meidän terveyskeskustemme pitkäaikaisosastojen kaltaisia hoitopaikkoja. Tanskassa panostetaan kuntoutukseen ja yhteisökoteihin.

Tutkimusten mukaan missään muualla Euroopassa ei hoideta muistisairautta sairastavia niin paljon laitoshoidossa kuin Suomessa. Olen tyytyväinen näihin vanhuspalvelulain muutosehdotuksiin yleisellä, periaatteellisella tasolla, sillä ne täsmentävät hyvin lakia oikeaan suuntaan. Kaikkein vaikeinta vanhustenhoidon kehittämisessä Suomessa tuntuu olevan asenteiden muuttaminen.

Vanhuspalvelulaki on hyvä laki, mutta sitä toteutetaan hyvin eri tavoin eri kunnissa. Erityisen huolissani olen siitä, että monessa kunnassa rikotaan lakia muun muassa siinä, että ikäihmiset odottavat heille oikeaa asumispaikkaa yli lain määrittelemän kolmen kuukauden ajan. Kolmekin kuukautta on jo pitkä aika, sillä kaikki käytännön työtä tekevät tietävät, että laitos laitostaa. Ikäihmisellä voi olla jo parin viikon laitoshoidon jälkeen vaikeuksia lähteä laitoksesta pois. Kysymys ei ole suinkaan hoidon laadusta, vaan kysymys on siitä, että olosuhteet laitoksessa eivät voi tukea osallisuutta ja omaehtoista toimintakyvyn ylläpitämistä.

Toinen huoleni on tietysti kotihoidon resurssit ja toisaalta toimintatavat. Kuntouttavan toiminnan edistäminen kotihoidossa edellyttää riittävien resurssien lisäksi myös lampun syttymistä sekä työntekijöillä, viranhaltijoilla että kunnallisilla päättäjillä. Kuntoutuksen mahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan ole kunnissa vielä ymmärretty. Haluaisinkin kysyä ministeri Huoviselta, mitä keinoja hänellä on tämän lampun sytyttämiseksi.

Arja Juvonen /ps:

Arvoisa herra puhemies! Tämän lakiesityksen tarkoituksena on kustannusten kasvun hillitseminen, niin kuin ministeri tuossa äsken sanoi. Kyllä itseäni huolestuttaa. Minua huolestuttaa se, täytyykö vanhuksen anella ja anoa sitä hyvää hoivaa omaan kotiin. Näinhän ei tulisi olla, mutta silti liki päivittäin me saamme näitä uutisia — jos emme muualta, niin Helsingin Sanomien yleisöpalstalta. Omaiset kirjoittavat sinne, että hyvin, hyvin huonokuntoinen äiti on omassa kodissaan, voi olla liki sokea, on liki liikuntakyvytön, on muistisairas, ja siellähän sitten tapaturmat vaanivat. Esimerkiksi kaatumistapaturmat ovat iäkkäille hyvin yleisiä.

Tässä lakiesityksessä nyt kerrotaan, että edellytykset pitkäaikaiseen laitoshoivaan kiristyvät. Se tarkoittaa sitä, että pitkäaikaishoivapaikkaa on vaikeampi tämän lakiesityksen myötä saada. Totuus on se, että vaikka me kaikki toivoisimme ikääntyvämme onnellisesti omassa kodissamme, niin se on monelle sula mahdottomuus. Emme voi taistella sairauksia ja ikääntymistä vastaan, ja ennemmin tai myöhemmin niitä rajoitteita sitten tulee. Ideaalihan se olisi ja ihanaa, että se hoitaja olisi aina sinne kotiin saatavilla, mutta ei se niin aina mene, vaan aika yksinäistä siellä omassa kodissa on.

Minä olisin kysynyt teiltä, ministeri, mitä mieltä olette siitä kotihoidon hoitajamitoituksesta. Millä tavalla me saisimme sinne kotihoitoon sitten enemmän niitä hoitajaresursseja?

Sitten kysyisin myös tästä, mikä nyt ei tähän lakiesitykseen liity mutta ylipäänsä hoitajamitoitukseen: onko jonkunlaisia vastauksia jo kunnista tullut, miltä näyttää tuo hoivapuolella oleva hoitajaresurssi tällä hetkellä? Kyllä me kaikki toivomme hyvää vanhustenhoitoa ja pyrimme siihen, mutta tietysti pelkoja on niin meillä päättäjillä kuin niillä omaisilla.

Myös omaishoitoa, perhehoitoahan tämä lakiesitys kovasti korostaa. Tiedämme kuitenkin, että se omaishoitokaan ei ole kaikille mahdol- lista.

Kristiina Salonen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Edustaja Juvonen nosti esille tärkeitä esimerkkejä ihan arkielämästä. Perussuomalaiset eivät yksin ole se taho, joka on kuullut tämän viestin ja huolen, mitä siellä arkielämässä vanhustenhoidossa meillä ihmisillä on. On kuitenkin aivan eri asia vastata tähän huutoon, tähän hätähuutoon, laitoshoidolla kuin esimerkiksi vaikka perhehoidoilla tai näillä edustaja Mäkisalo-Ropposen esille nostamilla muilla yhteisöllisillä asumisen muodoilla. Nyt siis ei ole kyse siitä, ettemmekö me kaikki tunnistaisi niitä ongelmakohtia, joita meillä edelleen tässä yhteiskunnassa vanhustenhuollossa on, mutta ratkaisut meillä ovat erilaisia. Tässä hallituksen esityksessä todetaan, että ratkaisu ei ole laitoshoito, koska se itse asiassa ei kuntouta henkilöä, ei ole inhimillinen hoitomuoto, vaan meidän on löydettävä muunlaisia hoitomuotoja, kuten vaikka tätä yhteisöllistä asumista.

Vesa-Matti Saarakkala /ps:

Arvoisa herra puhemies! Ministeriön suositustenhan perusteella tätä laitoshoitoa, joka siis käsittää sekä terveyskeskusten vuodeosastot että vanhainkotihoidon, on viime vuosina vähennetty kovaa vauhtia. Siellä suosituksessa oli aiemmin, että tämän tason pitäisi olla 75 vuotta täyttäneiden osalta se, että korkeintaan 3 prosenttia olisi laitoshoidon piirissä, ja nyt tätä ollaan sitten tästäkin alentamassa sinne 2—3 prosenttiin. Samaan aikaan sitten yksityisellä puolella hoivapalveluiden tarjonta on lisääntynyt kovaa vauhtia, ja näitä sopimuksiakin on tunnetusti tehty paljon, niin että niillä vanhuksilla, joita on hoidettu aiemmin vanhainkodeissa, käytännössä tilanne on se, että kun hoitoisuus on vain lisääntynyt, niin sitten nämä vanhukset hoidetaan yksityisellä puolella, mahdollisesti julkisin maksusitoumuksin, eli bisneksen piirissä. Eikä siinä mitään, ei yksityistä sektoria pidä toki mitenkään demonisoida, mutta näin se tosiasia on käppyröitten valossa. Ilmeisesti tässä kunnat on saatu mukaan sillä verukkeella, että näihin asumispalveluiksi luokiteltaviin kevyemmän hoivan palveluihin saadaan sitten Kelan piiristä niitä tukia, joita sitten taas ei ole tarjolla vanhainkoteihin.

Mutta kyllä tilanne on se, että tänä päivänä siellä, niin kuin tässä lakiesityksessä toki kerrottiinkin, olisi joitakin mahdollisuuksia noin 12 prosentin kohdalla tämän THL:n selvityksen mukaan siirtyä laitoshoidosta muunlaiseen hoitoon, mutta se on kuitenkin loppupeleissä aika pieni prosenttiosuus, ja tästä ollaan myös hyvin eri mieltä. En tiedä, miten tuo selvitys on tehty, en ole siihen tutustunut, mutta esimerkiksi lähi- ja perushoitajaliitto SuPer on tehnyt vuosien saatossa useita selvityksiä. Kun on paljon vanhuksia, jotka ovat asumispalveluitten piirissä ja yksin siellä kotona, niin kyllä näitten selvitysten mukaan koetaan, että haluttaisiin parempia palveluita. Ne voivat toki olla niitä kotipalveluita, mutta kyllä se tosiasia vain on, että monet tarvitsevat myös niitä vanhainkotipalveluita. Ja kyllä se siellä elinkaaren loppupäässä vain aika monen kohdalle tulee, että sitä vanhainkotitasoista hoitoa yksinkertaisesti tarvitaan. Väitän siis lähtökohtaisesti, ettei kyllä ainakaan tänä päivänä vanhainkodeista löydy montaakaan henkilöä, muualta kuin ehkä intervallipaikalta, jotka voisivat selvitä joidenkin muuntyyppisten palvelujen piirissä. Se on sitten eri asia, jos halutaan tulevaisuudessa ajatella sitä, että kuntouttavalla otteella ja muuten näitä paikkoja vähennettäisiin, mutta ei siellä tänä päivänä kyllä sellaisia henkilöitä ole.

Minä otan esimerkin eräästä kunnasta siitä, miten sitten tätä laatusuositusta on lähdetty kunnissa toteuttamaan — tai ainakin yhdessä kunnassa. Siellä on samaan aikaan vähennetty kaikkia näitä muita hoitomuotoja, kun on vähennetty laitospaikkoja. Eli on vähennetty jo tässäkin kunnassa tehostettua palveluasumista, on vähennetty ulkopuolisilta palveluntarjoajilta ostettavia asumispalveluita, on vähennetty kotipalveluiden käyntejä, on vähennetty tehostettua kotihoitoa, ja omaishoitoa ei ole lisätty kuin muutamalla henkilöllä ja samaan aikaan on sitten tuotu alas. Ja tämä on, voisi sanoa, erään vauraan kunnan esimerkki. Se kyllä kuvastaa aika pitkälti sitä, mitä monin paikoin tapahtuu, että ikävä kyllä ei ole tullut vanhainkotien tilalle kauheasti mitään, ja jos jotakin on tullut, niin ne ovat nimenomaan yksityiseltä sektorilta ostettuja hoivapalveluita, jotka ovat voineet alun perin olla vaikka pienyrityksen tuottamia mutta jotka on sitten myyty usein esimerkiksi Esperille ja Attendolle. En sitä sano, että siinä sinänsä olisi mitään vikaa, mutta tämä on se kehitys. Ja minä ihmettelen sitä, miten salin vasemmalla laidalla voidaan ikään kuin viitata kintaalla sille, että tämä on todellisuus.

Merja Mäkisalo-Ropponen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Meillä itse asiassa on jo tällä hetkellä kuntia, joissa laitoshoitoa on saatu vähennettyä sinne noin 1 prosenttiin. Näissä kunnissa ei suinkaan vanhustenhoidon laatu ole huonompi kuin niissä kunnissa, joissa laitoshoidon osuus on jopa 5 tai 6 prosenttia tällä hetkellä — saattaa jossain olla vielä enemmänkin. Elikkä me olemme Suomessa jo päässeet tähän tavoitteeseen, joka tässä laissa on asetettu, ja jopa sen yli.

Mainitsin omassa puheenvuorossani Tanskan esimerkin, ja haluan kertoa, mitä Tanskassa tämä toisenlainen vanhustenpalvelu tarkoittaa. Kun siellä tulee asiakas kotihoidon pariin, niin hänelle ei tule palvelupaketteja vaan hänelle tehdään kotikäynti, jossa arvioidaan — sosiaalityöntekijä, fysioterapeutti, sairaanhoitaja — miten saadaan pidettyä tämä ihminen kotona. Sitten suunnitellaan ne palvelut sillä tavalla, että jos ihminen pystyy käymään kaupassa autettuna, niin joku tulee hänen kanssaan käymään siellä kaupassa, ja jos hän tarvitsee apua kotitöissä, niin joku tulee auttamaan kotitöissä. Mutta meidän Suomen mallihan on se, että me laitostamme ihmiset omaan kotiinsa tarjoamalla niitä valmiita palvelupaketteja niin, että ikäihmisen ei kotona tarvitse enää tehdä mitään. Eli tämäkin on tässä lakimuutoksessa nyt äärettömän tärkeää, että me muutamme niitä kotihoidon asenteita, kotihoidon toimintatapoja. Vain sillä tavalla (Puhemies koputtaa) me saamme...

...tämän perustavanlaatuisen muutoksen tehtyä.

Kristiina Salonen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Keskustelu yksityistämisestä ja julkisista palveluista vanhushoivassa on aivan toinen keskustelu kuin keskustelu laitoshoidosta tai sitten tehostetusta palveluasumisesta tai kotihoidosta. Toivon, ettei näitä nyt sekoiteta keskenään, kun tämänkertainen keskustelu on nimenomaisesti laitoshoidosta.

Olen aivan samaa mieltä, että elinkaaren loppuvaiheessa tarvitaan muunkinlaista hoitoa kuin kotihoitoa, mutta me tarvitsemme saattohoitoa kodinomaisissa olosuhteissa, ei laitoksessa. Sen lisäksi kunnat eivät ole kehittäneet nykyisellään kotipalveluitaan, kuten edustaja Mäkisalo-Ropponen tuossa äsken kertoi, ja meillä on siellä vielä iso työ, jotta päästään nimenomaan puuttumaan tällaisiin tapauksiin, joita te itse esille toitte. Kaikki vannovat lastensuojelussa ehkäisevien palveluiden nimeen, perhesijoituksiin. Miksi vanhustenhuollossa on toisin?

Arja Juvonen /ps(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Edustaja otti tärkeän asian esille, saattohoidon. Toivottavasti nyt mitkään lakiesitykset tai rakennepaketin säästöt eivät johda siihen, että saattohoitopaikkoja ainakaan vähennetään. Koti on myös hyvä paikka kuolla, mutta kyllä laitoshoitoa tarvitaan ehdottomasti. Minä olen vannoutunut laitoshoidon puolestapuhuja. Olen 20 vuotta, ylikin, tehnyt sitä laitoshoitoa ja nähnyt, miten hyvin hoitajat hoitavat. Siellä pystytään kuntouttamaan, siellä pystytään luomaan kodinomaisia ympäristöjä. Ei laitoshoito ole mikään kirosana eikä paha asia, päinvastoin.

Tanskassa olen käynyt itsekin. Olen käynyt hoivakoti Lotessa ja nähnyt, miten siellä hoidetaan ihmisiä, ja kuullut myös sen, että tanskalainen työkulttuuri on aivan erilaista, koska kaikki kynnelle kykenevät osallistuvat siihen, vanhustenhoitoonkin. Sehän on aivan mahtavaa. Siellä on yhteisöllisyyttä ja sitä, että yhdessä rakennetaan yhteiskuntaa, ja on työttömiä, on opiskelijoita, on niitä ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä, ja he auttavat siellä vanhustenhoidossa sitten. Se on erittäin tärkeää ja hienoa. Ikävä kyllä meiltä puuttuu henkilöstöä Suomesta. Kyllä hyvän kotihoidon turvaa se, että on riittävästi henkilöstöä. Miten olisi tämmöinen...

...hoiva-avustaja esimerkiksi... — Kiitos.

Vesa-Matti Saarakkala /ps(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Ilmeisesti pitää vastata SDP:n kansanedustajalle, kun tuli esiin, että ei saisi keskustella tästä julkinen versus yksityinen -asiasta: Se ei ollut se pääpointti. Minä koetin vain omassa puheenvuorossani selvittää ja selventää, että kun julkiselta puolelta on vanhainkoteja, jotka ovat pääosin julkisesti ylläpidettyjä laitoksia, lakkautettu, niin samaan aikaan maksusitoumuksin kunnat ovat ostaneet yksityisiltä palveluntarjoajilta sitten näitä paikkoja. Ja kun kerran lakkautetaan laitospalvelu, niin sitä harvoin ylös uudelleen nostetaan, eli se vain tarkoittaa — on tarkoittanut tähän asti — sitä, että vaikka tarpeet lisääntyvät, niin jatkossa ne aina ostetaan yksityiseltä kunnan tai jonkun kuntayhtymän toimesta, ja mielestäni tämä ei ole välttämättä järkevä kehitys.

Toinen asia on sitten se, että on tullut mieleen, että kun ei tätä henkilöstömitoitusta ole saatu tähän päivään mennessä lakiin kirjattua, niin onko tällä tarkoitus, että kun vähennetään paikkoja, niin ikään kuin sen myötä (Puhemies koputtaa) sitten hoitajien ja hoidettavien välinen suhdeluku...

...paranisi?

Leena Rauhala /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tässä vastauspuheenvuorojen myötä on tullut esille enemmän sellaista asiaa, mikä ei sinänsä ehkä suoraan liity näihin pykälämuutoksiin, mutta mielestäni olisi erittäin hyvä, että jossain muodossa se olisikin siellä, kun puhutaan nyt avo- ja laitoshoidosta, mitkä ovat silloin sitten ne toimenpiteet tai ne hoitomuodot, millä kotona vanhus, yli yhdeksänkymppinen, ja eri-ikäiset, eri tavalla sairaat selviävät. Tässä on hyvin tuotu esille, että se voi olla jotakin kotiapua tai sitten sitä saattohoitoa, mutta sen todella täytyy olla asiakkaan, sen haurauden, sen iän, sen sairauden myötä arvioitavissa, niin että se ei ole vain joku yksi paketti, jonka me tarjoamme sinne kotiin. Tästähän on monta kertaa ollut kysymys, että ne kotipalveluun tuotavat palvelut eivät riitä. Sen vuoksi se on enemmän ehkä ammattilaistenkin huoli ja tutkijoiden huoli erityisesti, että meillä ei ole riittävästi niitä palveluja eikä monipuolisia palveluja asiakkaan tarpeen mukaan.

Pirkko Ruohonen-Lerner /ps(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Selvityksen mukaan vuodesta 2011 vuoteen 2017 yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa 14 prosenttia mutta yli 85-vuotiaiden määrä kasvaa 24 prosenttia ja yli 90-vuotiaiden määrä peräti 37 prosenttia. Yli 90-vuotiaista alle puolet selviytyy itsenäisesti ulkona ja sisällä liikkumisesta, joka neljäs ei pääse itse nousemaan vuoteestaan eikä kykene pukeutumaan, useammalla kuin joka kymmenennellä on muistisairaus. Tampereen yliopistossa on valmistunut Tervaskanto-tutkimus, jonka mukaan nimenomaan 90 vuotta täyttäneet kärsivät usein kotona turvattomuudesta, joka johtuu hoitajien suuresta vaihtuvuudesta ja kiireestä. Pelon aiheena on, että jää ilman apua, kun sitä tarvitsee. Kysynkin nyt ministeriltä: nyt kun tarkoitus on, että kustannusten kasvua hillitään, miten se on mahdollista, kun näitten yli 85-vuotiaitten ja yli 90-vuotiaitten lukumäärä tulee valtavasti kasvamaan aivan lähivuosina?

Kristiina Salonen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Haluan heti tehdä selväksi, ettei kenellekään nyt vain jää väärää kuvaa: eivät laitoshoidossa työskentelevät hoitajat hoida huonosti tai ole huonoja hoitajia. Kukaan ei ole missään nimessä niin sanonut. Kyllä meillä kuitenkin on tässä ajassa tarpeen lainmuutoksen lisäksi tarkastella myöskin toimintakulttuureita vanhuspalvelussa, on sitten kyse tehostetusta palveluasumisesta, kotihoidosta tai laitoshoidosta. Me tiedämme, että hoidettavien määrä on suuri ja kuntouttavan työn osuus on aivan liian pieni tällä hetkellä. Itse esimerkiksi pyysin omaa mummoani heti kun mahdollista pois vuodeosastolta. Kävin häntä itse siellä kävelyttämässä päivittäin, koska tiesin, että yksi päivä vuoteessa vastaa ikäihmiselle yhden viikon toipumisaikaa ja yhtään päivää ei ole (Puhemies: Minuutti on täynnä!) mahdollisuus menettää.

Anu Urpalainen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Hyvä vanhuus on tällä lainsäädännöllä matkalla oikeaan suuntaan, laitoshoidosta erilaisiin kodinomaisiin hoitomuotoihin. Siinä mielessä, kun edustaja Juvonen kuvasi tätä omaa vierailuaan Tanskanmaalla, voisi kyllä sanoa, että olen lämpimästi kannattamassa sitä, että voisimme hynttyyt laittaa yhteen siinä ja lähteä todellakin Suomessakin viemään tätä yhteisölliseen toimintaan, niin että todella meillä ei ole tiukkoja ammattirajoja vaan me pystymme katsomaan ihmistä ja toimimaan kokonaisuutena niin, että myös opiskelijat ja muut toimivat. Meillä on osallistava sosiaaliturva, joka välillä tuntuu olevan tällainen kirosana ja jota katsotaan hyvin kapeasti, mutta me voisimme avata tätä kokonaisuutta paljon laajemmaksi ja lähteä miettimään sitä yhteisöllistä toimintamallia myös vanhustenhoivassa.

Anneli Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Pyysin puheenvuoroa edustaja Juvosen puheenvuoroon liittyen, kun hän vannotti olevansa laitoshoidon vahva kannattaja ja puolestapuhuja. Kukaan ei ole kyseenalaistanut laadukasta, hyvää laitoshoitoa ja terveyskeskuksen vuodeosastoa silloin, kun ikääntynyt ihminen sitä tarvitsee. Mutta lähtökohtana ja tavoitteena täytyy olla, että kun vanhus tarvitsee hoidollisista syistä laitoshoitoa, niin hän on laitoksessa sen takia, että häntä hoidetaan siellä. Laitos, terveyskeskuksen vuodeosasto, ei ole hänen kotinsa, vaan hän siirtyy sieltä kotiin, ja kun hän jälleen mahdollisesti tarvitsee apua hoidollisten toimenpiteitten takia, niin hän on sen ajanjakson terveyskeskuksessa ja vuodeosastolla. Mutta ihmiset kantavat erittäin suurta huolta siitä, kun heillä on kotona vaativaa hoitoa tarvitseva ihminen, ettei ihmistä jätetä yksinkertaisesti kotiin hoidettavaksi omaishoitajien varaan. Tästä kysyisinkin ministeriltä: miten me huolehdimme, että kunnat hoitavat nämä velvoitteet (Puhemies koputtaa) siten kuin tämä lainsäädäntö myös edellyttää?

Peruspalveluministeri  Susanna  Huovinen

Arvoisa puhemies! Olisi paljonkin kommentoitavaa, mutta ehkä ihan tähän kärkeen — jätän sitten mahdollisuuden palata myöhemmin muutamiin puheenvuoroihin — totean vielä sen, että kun täällä todettiin, että arkielämästä tulee viestejä, jotka kertovat, että tilanne ei ole hallinnassa siten, että ihminen voisi saada sen paikan jostakin muualta kuin kotoa silloin, jos hän on turvaton, yksinäinen ja tarvitsee apua, niin kyllä nämä viestit ovat minullekin erittäin tuttuja. Ymmärrän sen huolen, jota moni omainen ja ikäihminenkin kokee tällaisen tilanteen edessä.

Haluan nyt vain muistuttaa siitä, että meillä on tässä meneillään tämän muutosesityksen lisäksi eräs toinenkin, vähän suuremman luokan muutostyö, jossa nimenomaan nyt pyritään tasoittamaan sitä, että kun kunnilla tänä päivänä on vastuu näiden palveluiden järjestämisestä ja kun meillä on lähes 200 tahoa, jotka näitä palveluita sitten kansalaisille puuhaavat, niin tätä konetta ei ohjaa kukaan. Siksi ovat niin pirstaleisia nämä palveluketjut, ja siksi on tätä epätasa-arvoa ihmisten, myös ikäihmisten, palveluiden osalta. Siksi me tarvitsemme sote-uudistuksen, että me saamme niitä leveitä harteita, toimintakäytäntöjä, osaamista, asennemuutosta — kaikkea sitä, mitä me tarvitsemme.

Kun tässäkin keskustelussa jotenkin tätä laitoshoidon korostusta nyt edelleen olen huomaavinani, niin sitten vain muistutan siitä, että pitkäaikaishoidon vuodeosastot on esimerkiksi Ruotsissa lopetettu 1990-luvun puolivälissä — naapurimaassamme — ja siitä, mitä esimerkiksi professori Vauramo kirjoitti taannoin lehtiartikkelissa: hän totesi, että geriatrian professorit eivät ole suotta Lääkärilehdessä esimerkiksi viitanneet vuodelepoon liittyvään toimintakyvyn menetykseen, joka on usein vaarallisempi kuin itse perustauti. Tästä tässä asiassa on kysymys. Meidän pitää muuttaa tätä asennetta ja ajattelutapaa, toimintatapaa siihen suuntaan, että se toimintakyky pysyy parempana pidempään. Ja jotta se voi näin tehdä, me tarvitsemme kotiin vahvempia palveluita, ja siitä tässä muutoksessa on kysymys.

Merja Mäkisalo-Ropponen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Suurin osa apua tarvitsevista ikäihmisistä sairastaa jotain muistisairautta eli 65-vuotiaista 6 prosenttia, 75-vuotiaista 11 prosenttia ja 85-vuotiaista se 35 prosenttia, ja jos meidän hoitokäytännöt säilyvät samanlaisina kuin ne tällä hetkellä ovat, niin Suomessa vuonna 2030 kaikki Suomen sairaalapaikat, myöskin ne akuuttihoidon paikat, ovat muistisairautta sairastavia täynnä. Eli ketään ei mahdu enää muualle hoitoon. Tämä tilannehan olisi ihan toivoton, jos me emme tekisi jotakin. Tällä hetkellä tiedetään, että muistisairautta sairastava joutuu jopa kolme vuotta liian aikaisin laitoshoitoon sen takia, että kuntouttavaa toimintaa ei ole ja ei ole niitä välimuotoisia asumispaikkoja tarpeeksi. Professori Vauramohan on sanonut, että Suomi on maailman ainut maa, joka kuvittelee, että dementia paranee sängyssä makaamalla.

Vesa-Matti Saarakkala /ps(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Se tässä hieman nyt vain pelottaa, kun näitä laitospaikkoja edelleen ollaan vähentämässä ja kun sitä tarjontaa ei kuitenkaan julkiselta puolelta ole viime vuosina niin kauheasti lisätty vaan se on tosiaan kuitenkin yksityisen puolen tuottaman palvelutarjonnan varassa ja sitten maksusitoumuksin pääosin asiaa hoidetaan, ettei tässä kävisi niin, että kamreerimaisesti siellä sosiaalipuolella sitten jätetään antamatta näitä paikkoja. Kyllä tilanne on jo nyt se, että tähän pitkäaikaiseen, ympärivuorokautiseen laitoshoitoon on aika pitkät jonot monin paikoin, ja mitä tulee näitten asiakkaitten tahtoon, niin harvoin olen kuullut, että sieltä moni pois haluaa, mutta tosiaan sinne sen sijaan halutaan. Se, missä koetaan olevan ongelma, on se, että ei selviydytä siellä kotona ja liian vähän tuodaan kotiin palveluita. Niin kuin minä koetin yhden esimerkin tuossa ensimmäisessä puheenvuorossani sanoa...

...ei vain tule niitä palveluita tarpeeksi kotiin, ei tule tilalle mitään.

Erkki Virtanen /vas:

Arvoisa puhemies! Ministeri pyysi minua puolustamaan sotea, ja totean nyt siitä asiasta vain sen, että olemme ministerin kanssa viettäneet yhteistä laatuaikaa yli sata tuntia tämän asian tiimoilta, ja se on todellakin puolustamisen arvoinen. Totean, että sinä aikana, kun olemme tuota yhteistä aikaa viettäneet, ei ole tarvinnut kertaakaan pöyristyä.

Nyt olen pöyristynyt tämän lakiesityksen myötä. Minä nimittäin ajattelin, vähän toisin kuin tässä debatissa, puhua ihan oikeasti siitä, mitä tässä lakiesityksessä oikeasti säädetään. Tässähän säädetään vain se... — Ja ennen sitä sanon, että olen kaikesta siitä, mitä ministeri Huovinen tässä aloituspuheenvuorossaan ja jatkos-sakin on sanonut tästä laitoshoidosta ja ylipäätään vanhustenhoidosta ja vanhuspalvelulaistakin, täsmälleen samaa mieltä.

Minä en tiedä, onko joku muu ministerin lisäksi tämän asian tiimoilla puuhannut yhtä paljon tässä tämän vaalikauden aikana kuin itse olen, kun olen ainakin 30 paikassa käynyt siitä puhumassa ja sitä esittelemässä. Pidän siis vanhuspalvelulakia — ennen tätä nyt esillä olevaa muutosta — todella hyvänä. Tämä salihan oli yksimielisesti sitä mieltä, että vanhuspalvelulaki avaa uudenlaisen mahdollisuuden hyvään vanhustenhoitoon, sellaiseen vanhuuteen, jonka me kaikki suomalaiset ansaitsemme, ja kun meitä yhä useampi on jatkossa sitten sitä ansaitsemista toivomassa, niin me todella sitä tarvitsemme.

Totean, että tunnen myöskin tämän rakennepoliittisen ohjelman viimesyksyiset vaiheet ja sen synnyn, sen 270 miljoonan euron saapumisen sinne ja tämän vanhushoidon suitsimisen, joka on siis aivan perusteltua. Meidän tulee todellakin toimia niin, että yhä harvempi vanhus — siis me, jotka kohta olemme siinä iässä — tarvitsee raskasta hoivaa ja hoitoa. Toivottavasti pystymme elämään mahdollisimman terveinä ja kevyttä hoitoa ja hoivaa tarvitsevina. Mutta sitten samalla siinä vanhuspalvelulaissahan säädetään, että sitten kun sitä laitoshoitoa tarvitaan, siihen ovat kriteereinä toisaalta lääketieteelliset syyt ja toisaalta arvokkuuden säilyttäminen.

Mitä tässä lakiesityksessä nyt säädetään? Tässä ei säädetä mitään muuta kuin että poistetaan se arvokkuus laitoshoidon saamisen ehtona. Joo, se on siinä kakkosmomentissa, kuten se oli jo aiemminkin. Sehän lukee siinä, ja silläkin perusteella voi väittää, että ei sitä sieltä kokonaan poisteta, mutta kun se poistetaan siitä ensimmäisestä momentista, niistä laitoshoidon ehdoista, niin mitä sillä sitten pyritään saavuttamaan? Kyllähän sillä joku tarkoitus täytyy olla. Jos tällä siis ikään kuin, kuten nyt olen ymmärtänyt, subjektiivisesti painostetaan kuntia toimimaan niin, että laitoshoitoa ei tarvittaisi, niin jos arvokkuus säilyy kuitenkin oikeasti, niin mitä tämä arvokkuuden poistaminen niistä ehdoista sitten oikein tuottaa? Ei näissä pykälissä — minä olen ne nyt oikein tarkkaan lukenut — säädetä mitään muuta kuin että poistetaan se arvokkuus. Tämä on se perustelu, mitä en voi hyväksyä.

Siis me olimme hallituksessa mukana vielä silloin, kun rakennepaketissa tästä säädettiin, ja kuulin juuri näitä puheita, että nyt ne vanhukset siirretään sieltä laitoksesta pois kotiinsa. Eihän siitä tietenkään ollut kysymys, vaan nimenomaan niitten keinojen etsimisestä, joilla pystyttäisiin niitä voimavaroja siirtämään sinne ehkäisevään ja kuntouttavaan työhön, ettei sitä laitoshoitoa tarvittaisi niin paljon. Mutta siinä vaiheessa en voinut kuvitella, että ainoaksi keinoksi siihen löytyisi arvokkuuden poistaminen näistä ehdoista. En tietenkään olisi siinä vaiheessa sitä hyväksynyt, koska olin siis vakuuttunut, että jo silloin tämä nykyinen voimassa oleva vanhuspalvelulain 14 §:n 1 momentti on ihan riittävä sen tavoitteen saavuttamiseen: se, että perusteet ovat lääketieteellisiä plus lisäksi se, että arvokkuus on turvattava, ja kun siihen tarvitaan laitoshoitoa, niin se myöskin sitten sitä kautta toteutuu. Nyt se arvokkuus ollaan poistamassa.

Arvoisa ministeri ja arvoisat hallituspuolueitten kansanedustajat, te tulette antamaan oppositiolle äärimmäisen vaalivaltin tällä. Tästä asiasta puhutaan toreilla ja turuilla ensi keväänä. En tiedä, puhutaanko mistään muusta enemmän, varmaan ehkä jostain, mutta tästä tullaan puhumaan todella paljon. Tekisi miltei mieli sanoa, että tässä joutuu ihmettelemään sosiaali- ja terveysministeriötä, kun siellä on valmisteltu tämmöinen lakiesitys, että onko tämä nyt terveyden edistämistä, kun tämähän lisää selkeästi itsemurhan vaaraa. Siis tämmöistä poliittista itsemurhauhkaa en ole pitkään aikaan nähnyt.

Siinä mielessä ihmettelen ihan aidosti, että jos tämä on rakennepoliittisen paketin säästötavoitteen saavuttamista — kuten se nyt oikeasti on, kaikista muista hyvistä pyrkimyksistä huolimatta se on se keskeinen tarkoitus — niin eihän tällä ole sinänsä siihen mitään käytännöllistä merkitystä. Kyllä siellä kunnissa pitää tapahtua ihan jotain muuta. Minä olen edustaja Mäkisalo-Ropposen kanssa ihan samaa mieltä siitä, että hyvän vanhuspalvelulain ongelma on siinä, että niitä sinne kirjattuja säännöksiä erityisesti sen toimintakyvyn arvioinnin ja palvelusuunnitelman ja sitten sen päätöksenteon ja toimeenpanon osalta ei noudateta isossa osassa kunnista.

Minulla oli väärä käsitys — minä voin myöntää sen nyt — kun puolustin niin ankarasti sitä, että kyllä se nyt ylipäätään, kun niitä palveluita sinne kotiin saadaan ihmisille tarpeeksi, siellä hoituu. Samaan aikaan kun aloitimme tämä sote-työn, perheelleni läheinen ihminen joutui turvautumaan tähän järjestelmään tältä osin, ja totesin, että niin hyvän lain kuin olemmekin onnistuneet säätämään, niin ei se kunta pysty kuitenkaan näköjään — joko ei halua tai pysty — sitä lakia täyttämään. Tässä on se kritiikki. (Puhemies koputtaa)

Arvoisa puhemies! Lopetan juuri toteamalla, että tämän lain ikään kuin taustalla olevat perustelut, ne, joita ministeri tässä esitteli, ovat hyviä ja kannatettavia. Meidän tulee pyrkiä edelleen siihen. Mutta tämä lainmuutos, jota tässä nyt ollaan esittämässä, johtaa aivan päinvastaiseen suuntaan. Tämä esitys on huono ja tökerö.

Peruspalveluministeri  Susanna  Huovinen

Arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti vain haluan todeta, että olen eri mieltä edustaja Virtasen kanssa siitä, onko tämä esitys huono. Mielestäni tämä ei ole huono.

Ja haluan muistuttaa, että tästä 14 §:stähän — kuinka ollakaan, puhumme 14 §:stä jälleen, edustaja Virtanen, niin kuin esimerkiksi viime viikolla toisessa prosessissamme — ei olla poistettu arvokasta elämää koskevaa. Se on muotoiltu uudella tavalla, jotta me pääsisimme siihen tilanteeseen, johon itsekin viittasitte, että kunnat hoitaisivat paremmin kotiin vietävien palvelujen saannin ja turvaisivat sitä mahdollisuutta kaikille suomalaisille ikäihmisille. Siitä tässä muutoksessa on kysymys.

Muistutan vielä, että juuri tästä syystä, että kunnat eivät näköjään pysty suoriutumaan tästä tehtävästä, olemme lähteneet rakentamaan uudenlaista sote-järjestelmää, jossa yksittäisellä kunnalla ei enää ole tällaista velvoitetta, vaan se siirretään leveämmille harteille, jotta tämänkin lain tavoite paremmin voi toteutua.

Lisäksi, puhemies, aivan lyhyesti: vanhuspalvelulaki on tämän valtakunnan ehkä seuratuin laki. Meillä on valtavasti tietoa siitä, miten tämä muutos, josta nyt tänäänkin puhumme, etenee. Senkin vuoksi me pystymme puuttumaan myöskin ohjauksella, kannustamisella, neuvonnalla siihen tilanteeseen, johon viittasitte, että silloin kun homma ei toimi, pitää pystyä saamaan asiat kuntoon.

Erkki Virtanen /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Arvoisa ministeri, näin se varmaan on, mutta on kysyttävä, että jos se arvokkuus edelleen siellä säilyy, niin miksi se arvokkuus sitten niistä laitoshoidon ehdoista poistetaan. Siitähän tässä nimenomaan on kysymys. Siis mikään muu oikeasti siinä ei muutu. Tämä on se iso kysymys. Niitä hyviä pyrkimyksiä, joihin te viittasitte, haetaan tässä vain sillä, että poistetaan arvokkuuden säilyttäminen laitoshoidon ehdoista. Tämä on se pihvi siinä asiassa, ja se on sellainen pihvi, jota toivon mukaan en minä eivätkä myöskään ne ikääntyneet henkilöt joudu syömään.

Peruspalveluministeri  Susanna  Huovinen

Arvoisa puhemies! On kyllä aivan välttämätöntä nyt vielä hieman täsmentää tätä asiaa. Siis se, että tässä kyseisessä pykälässä tämä muotoilu on nyt erilainen, ei tarkoita sitä, etteikö tämä koko laki lähtisi siitä, että kaikille ikäihmisille, kaikille tämän lain piirissä oleville ihmisille, turvattaisiin arvokas elämä. Sehän on mielestäni koko vanhuspalvelulain punainen lanka, koko henki tämän hienon lain takana. Sen vuoksi minun on hieman vaikea nyt ymmärtää sitä, että jos se on tämän lain punainen lanka, se on myöskin useissa muissa pykälissä mainittu — tämä pykälä ei ole suinkaan ainoa, jossa puhutaan arvokkaasta elämästä ja sen vaatimuksesta — niin miten se ei sitten koskisi myöskin sitä kohtaa, johon edustaja tässä viittaa.

Pirkko Ruohonen-Lerner /ps(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Itsekin hämmästelen tätä 14 §:ää. Vanhuspalvelulaki astui voimaan reilu vuosi sitten, ja nyt on kova kiire muuttaa näitä pykäliä, vaikka ei ole vielä tästä vanhasta pykälästä saatu juurikaan seurantatietoa.

Kyllähän tässä vanhassa, voimassa olevassa 14 §:ssä todetaan selvästi: "Pitkäaikainen hoito ja huolenpito voidaan toteuttaa laitoshoitona vain, jos siihen on lääketieteelliset perusteet tai jos se on iäkkään henkilön arvokkaan elämän ja turvallisen hoidon kannalta muuten perusteltua." Nythän poistuu myös tämä "turvallisen hoidon kannalta muuten perusteltua". Arvokkuus ja turvallisuus, nehän poistuvat aivan selkeästi tästä uudesta pykälästä. Vaikka kuinka sitä yritetään selittää toiseksi, niin näinhän se pykälässä seisoo.

Mikael Palola /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minäkin kuuntelin mielenkiinnolla tätä keskustelua, että onko oikeasti niin, että se arvokkuus on siellä laitoksessa, siellä laitosmaisessa huoneessa, siellä missä on useita asukkaita samassa huoneessa ja ainoana omana tilana se oma sänky. Sekö on sitä arvokkuutta, mitä me haluaisimme säilyttää? Minusta se on kyllä ihan just päinvastoin.

Erkki Virtanen /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ei se niin tietenkään ole, eihän se siitä ratkea, mutta tämä eduskunta halusi säätäessään tätä lakia nimenomaan sen muotoilun siihen edelliseen pykälään. Se katsoi silloin, että jos sen arvokkuuden turvaamiseen tarvitaan laitoshoitoa, niin sitä on saatava. Siitähän tässä on juuri kysymys. Nyt kun se poistetaan tuosta pykälästä, niin jos se ei kerran poista arvokkuutta, niin mitä se sitten tekee, koska se on se ainoa konkreettinen muutos tässä lakiesityksessä? Kyllä me, ministeri, tiedämme ihan hyvin, että tässä taustalla, kuten se lukee noissa perusteluissakin, on se RAPO, rakennepoliittinen ohjelma, ja se säästö. Millä tavalla niiden kahden sanan poistaminen tästä lakiesityksestä sitten tuottaa niitä säästöjä? Ja millä tavalla nimenomaan se arvokkuuden poisto, siis sen ilmauksen poisto, toimii tässä, jos se arvokkuus ei sitten niitten kaikkien muitten pykälien arvokkuuden myötä poistu sieltä?

Leena Rauhala /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Se, että olen täällä istunut jonkun aikaa odottaakseni varsinaista puheenvuoroa ja nyt vastausvuoroa, lähti juuri tästä samasta, mistä edustaja Virtanen puhui. Olin itse sitä lakia, vanhuspalvelulakia, aikoinaan synnyttämässä hallitusneuvotteluissa ja niin edelleen, ja se sävy ja se, mitä sillä tarkoitettiin ja tavoiteltiin, on juuri se, mitä edustaja Virtanen on täällä erittäin hyvin tuonut esille. Jotenkin minä haluaisin kyllä nyt ymmärtää, että ministeri Huovinen ei myöskään ole luopunut siitä, mitä arvokas vanhustenhoito ja vanheneminen on. Mutta nyt kun tässä pykälässä ovat nimenomaan ne, joita sitten luetaan tarkasti, kun niitä päätöksiä tehdään vanhuksen sijoittamisesta, mitä siinä otetaan silloin huomioon, niin silloin tärkein on tämä pykälä, jossa ovat ne edellytykset. Ja tässä korostuvat nyt pelkästään lääketieteelliset ja jää pois se ihmisen kokonaisuus, (Puhemies koputtaa) vanhuus, arvokkuus.

Pirkko Ruohonen-Lerner /ps(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kuten aikaisemmin totesin puheenvuorossani, yli 90-vuotiaiden määrä tulee kasvamaan merkittävästi lähivuosien aikana ja nämä yli 90-vuotiaat pääsääntöisesti tarvitsevat paljon hoitoa. Onko se arvokasta vanhuutta, jos yli 90-vuotias joutuu sinnittelemään yksin kotona? Edes usea kotihoitokäynti päivässä ei lohduta vanhusta, joka ei pääse omin voimin sängystä tai tuolista ylös, ei pääse vessaan, ei pääse hakemaan vettä eikä ehkä tiedä, onko päivä vai yö. Huonokuntoisten, hyvin vanhojen ihmisten määrä kasvaa nopeasti, ja tämä tarkoittaa sitä, että myös kotihoidon asukkaat tulevat olemaan kunnoltaan entistä heikompia ja vaativampia. Onko tämä sitten arvokasta vanhuutta, jos yksin joutuu olemaan siellä kotona puutteellisen hoidon armoilla?

Anu Urpalainen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Hieman hämmentyneenä kuuntelin tätä, kun tietenkään itselläni ei ole sitä historiaa, niin kuin monella täällä salissa on, tästä vanhuspalvelulain tekemisestä ja niistä keskusteluista. Mutta ainakin itse, kun luen näitä uusia pykäliä, koen niin, että kyllä tänne on hyvin selkeästi kirjoitettu se, että arvokasta elämää tukevat palvelut tarjotaan juuri siellä, missä ne on tarpeen tarjota. Ja kun tarvitaan sitten hoidollista toimintaa, niin en voi ajatellakaan, että tämä laki jotenkin tekisi niin, että ne laitoshoidolliset toimenpiteet eivät olisi sitten arvokkaasti tehtyjä, jos me tähän yhteen sanaan juutumme, että se ei... Eli oikeastaan kysyisinkin edustaja Virtaselta, joka näyttää juuri nyt poistuvan, mitä hän tarkoittaa. Missä täällä pitäisi sitten lukea vielä toisen kerran tämä sana "arvokas", vai oletteko vain täysin vastaan sitä, että siirrytään kodinomaisempaan toimintaan laitoshoidon sijasta?

Anneli Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Haluan myös osallistua tähän keskusteluun sen takia, että tämä edustaja Virtasen osoittama väite ainakin minua jotenkin hämmästyttää, koska täällä lukee selkeästi se, että ehdotetun lain 14 §:ään jää edelleen siinä nykyisinkin oleva muotoilu, jolla arvokas elämä määritellään iäkkäiden hoitoa ohjaavaksi yleiseksi periaatteeksi. Pitkäaikaista hoitoa ja huolenpitoa turvaavat sosiaali- ja terveyspalvelut on toteutettava niin, että iäkäs henkilö voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Elikkä nyt kysyisin samaa asiaa, sitä mitä edustaja Virtanen oikein tarkoittaa sillä: ettekö hyväksy sitä, että laitoshoito on ainoastaan lääketieteellisistä ja hoidollisista syistä ihmisen paikka eikä se ole ihmisen koti?

Erkki Virtanen /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minä tarkoitan sillä sitä, että minä en ole ymmärtänyt sitä, että kun nämä kaikki muut arvokkuudet ovat todella olleet jo siellä laissa ja ne jäävät sinne edelleen, niin sieltä poistetaan arvokkuus laitoshoidon edellytyksenä. Minä olen ymmärtänyt niin, että se on ollut siellä tähän saakka sen vuoksi, että siinä tilanteessa, jossa nähdään, että laitoshoito on ainoa mahdollisuus turvata se arvokas elämä — ja minä olen nähnyt sellaisia tilanteita — se tarvitaan siellä. Ja näin ajatteli edellinen eduskunta, kun se sääti tätä, näin ajattelimme hallitusneuvotteluissa, näin ajattelimme niissä neuvotteluissa, joita käytiin hallituksen sisällä, kun tätä lakia valmisteltiin. Ja se minun kysymykseni on: jos sillä arvokkuuden poistamisella ei ole mitään merkitystä, niin miksi se poistetaan, kun se on ainoa asia, mitä tässä oikeasti tehdään?

Merja Mäkisalo-Ropponen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Nyt tämä keskustelu taas kapeutuu laitoshoito — oma koti -keskusteluksi ja unohtuu, että näiden kahden asumismuodon välillä ovat myöskin ne niin sanotut yhteisökodit, joista yksi tapa asua on tehostettu palveluasuminen, jossa on sitä ympärivuorokautista hoitoa ja hoivaa. Eli eihän kukaan kiellä sitä, etteikö meillä olisi paljon parannettavaa vanhustenhoidossa, mutta se laitoshoito ei ole nyt se ratkaisu. Vanhustenhoitoa parannetaan muuttamalla niitä vuodeosastoja kuntoutusosastoiksi ja rakentamalla lisää näitä yhteisökoteja sekä panostamalla kotihoidon kehittämiseen. Se laitos ei saisi olla kenenkään koti.

Kristiina Salonen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Arvokas elämä on aina kannatettava arvo. Erityisen tavoiteltavaa se on silloin, kun on kyse iäkkäistä ihmisistä ja iäkkäiden ihmisten palvelusta. Myönnän kuitenkin, että muistan edustaja Virtasen tavoin tämän keskustelun, jota käytiin silloin, kun vanhuspalvelulakia valmisteltiin. Pidin silloinkin itse ajatusta hyvänä, mutta samanaikaisesti jo tällöin, kun lakia tehtiin, ymmärsin, että lain soveltajan kannalta tällainen määre on erittäin ongelmallinen, koska se tarkoittaa meille jokaiselle hyvin erilaisia asioita ja lain tehtävä on olla aina sellainen, että se ei jätä tulkinnanvaraa. Siksi ajattelen, että tämän arvokkaan vanhuuden määritelmän tulee olla koko lain henkenä, sen tulee kattaa kaikki lakipykälät, mutta tässä nimenomaisesti laitosasumista koskien se on vaikea määre sitten mitattavaksi.

Markku Eestilä /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Itsekin hieman ihmettelin edustaja Virtasen negatiivista näkemystä. Mitä minä luen, niin ei tämä laki niin paljon muutu, että se merkittävällä tavalla muuttaisi sitä palveluntarvetta, mitä yksilöllä on. Ja kuitenkin tämän palveluntarpeen pitäisi ratkaista, mikä on soveliain paikka, ja se ei suinkaan aina ole koti.

Itse pidän erittäin hyvänä tätä lakimuutosta, mutta täytyy samalla todeta, että kovin on kunnianhimoinen tuo säästötavoite, niin sanottu säästötavoite, 300 miljoonaa. Epäilen hieman, että se toteutuu, ja en usko, että semmoista lakia pystytään eduskunnassa säätämään, joka ottaa kaikki ne tilanteet ja tilanteiden kirjon huomioon normaalielämässä ja vanhuksen sijoittamisessa ja siinä, mikä on hänelle paras paikka. Nimittäin jo RAVA-indeksissäkin on viimeisenä kohtana psyyke, ja psyyke tänä päivänä määrittelee minun mielestäni erittäin paljon, onko ihmisellä hyvä olla vai eikö hänellä ole ja miten hän itse kokee hyvinvointinsa.

Ja kaikkein suurin virhe sekä ihmisten hyvinvoinnin mittarissa että eläinten hyvinvoinnin mittarissa on metrimitta ja varsinkin se, että me vaadimme jonnekin huoneeseen jonkun WC:n, jota tämä ihminen itse ei pysty käyttämään. Kaikki tämmöiset määritelmät, millä ei itse asiassa ole mitään tekemistä ihmisen hyvinvoinnin kanssa, pitäisi (Puhemies koputtaa) lainsäädännöstä karsia pois.

Mikael Palola /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Edelleen tähän arvokkuuteen. Minä en osaa nähdä sitä laitosta arvokkaana kotina yhdellekään vanhukselle. Mutta selkeästi meidän on vaikea nyt ajatella tätä, että täältä löytyisi muitakin vaihtoehtoja kuin se laitos ja koti. Mäkisalo-Ropponen toi tässä tosi hyvin esille, että meillä on muunkinlaisia asumismuotoja.

Tässä onkin sitten kysymys ministerin suuntaan: onko tässä nyt sitten vaarana, että se hyvä tavoite luopua laitoksista on vaarana kaatua tai vesittyä siihen, että näistä tehostetun asumispalvelun tai muista vastaavista asumispalvelun muodoista muodostuukin itse asiassa hyvin helposti laitosmaisia ja sitä kautta menetetään se arvokkuus?

Leena Rauhala /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minun ajatteluni nyt on kapeutunut, ei siinä, minkälaista laitoshoito on ja minkälaista kotihoito on, vaan lähden siitä, että koti on aina paras vaihtoehto elää loppuun saakka hyvin turvallisissa ja inhimillisissä oloissa ja läheistensä kanssa ja auttavien käsien, auttavien ihmisten lähellä ollen.

Mutta on kysymys, minkä itse nyt ainakin esitän tässä: Tässä on uusi pykälä, 14 a §, joka koskee nimenomaan niitä edellytyksiä, kun valitaan jotakin hoitomuotoa, tässä nyt tätä laitoshoitoa, ja siitä tämä arvokkuus puuttuu. Lääketieteelliset perusteet ovat tietysti tärkeitä, mutta nyt korostuu tämmöinen medikalisoituminen, enemmän niin kuin lääketieteelliset seikat, eikä se, että myös sillä ihmisellä on oma tahto, vaikka hän olisi jo kuinka iäkäs ja hauras, se, millä hän ilmaisee sen oman arvokkuuden, miten ne kaikki muut otetaan mukaan siihen kriteeristöön, kun valitaan hoitoa, jatkohoitoa ja hoitoa yleensä. Silloin minusta se olisi ihan hyvä, että se olisi myös tässä pykälässä, koska tämä on niitä edellytyksiä luova pykälä. Sen otsake on "Pitkäaikaisen laitoshoidon edellytykset", ja kyse on sen vanhuksen, ikääntyvän, sairaan ihmisen, omasta henkilökohtaisesta tarpeesta (Puhemies koputtaa) ja tahdosta.

Peruspalveluministeri  Susanna  Huovinen

Arvoisa puhemies! Vielä palaan tähän 14 §:n muotoiluun ja edustaja Virtasenkin kysymykseen siitä, miksi sitten ylipäätään tähän tehdään tämä muutos. Kysymys on juuri siitä, mihin itse asiassa edustaja Salonen täällä viittasi, että tämä pykälän muotoilu tällä tavoin on osoittautunut varsin tulkinnanvaraiseksi. Se ei ole omiaan vahvistamaan kansalaisten, ikäihmistenkään, yhdenvertaista kohtelua. Mielestäni sen pitää olla aika lailla meidän toimintaamme ohjaava peruste, kun katsomme koko kansakuntaa ja kaikkien ikäihmistemme saamia palveluita.

Lisäksi muistutan nyt siitä, että koko tämän rakennepoliittisen ohjelmankin ajatus tältä osin on ollut nimenomaan se, että me voimme vahvistaa niitä kotiin vietäviä palveluita, ja se on myöskin ideana tässä, että me saisimme niissä kohdissa... Niin kuin olen sanonut täällä esittelypuheenvuorossani, monissa kunnissa on tehty jo paljon tämän eteen töitä, mutta ei kaikissa. Meidän täytyy pystyä vauhdittamaan tätä kehitystä, joka tässäkin keskustelussa on hyvin noussut esille.

Sitten täällä on esitetty kysymyksiä siitä, millä tavalla tämä esitys nyt esimerkiksi huomioi sen, että meillä on yhä enemmän yhä vanhempia ihmisiä. Muistutan siitä, että tämä esitys nyt nimenomaan huomioi ikärakenteen muutoksen, koska tämä tavoiteltu rakenne on ilmaistu esimerkiksi tuolla perusteluissa prosentteina suhteessa 75 vuotta täyttäneeseen väestöön, eli tämä reagoi tähän määrän kasvuun, ja myös laskelma asiakasmääristä perustuu väestöennusteisiin. Eli emme me ihan hatusta temmo näitä asioita. Ja sitten pitää muistaa, että toimintakyky ei ole yhteydessä pelkästään ikään, vaan hoivan tarve voi siirtyä hyvillä toimenpiteillä, oikeilla toimenpiteillä, niin kuin tässäkin keskustelussa on todettu, myöhemmäksi. Tämän testin voi vaikka jokainen tehdä ja katsoa, miltä nykyiset 75-vuotiaat tuntuvat verrattuna kymmenen vuoden takaisiin. Viisikymppisille annettiin minun lapsuudessani syntymäpäivälahjaksi kiikkustuoleja ja kävelykeppejä. Itse meinaan toivoa, arvoisa puhemies, tanssimatkaa Kuubaan.

Katja Taimela /sd:

Arvoisa herra puhemies! Hyvät kollegat! Ikäihmistemme hoidon ja asumisen laatuun on vasta viime vuosina alettu toden teolla kiinnittää huomiota. Ajattelen, että usein elämisen laatuun voidaan vaikuttaa hyvin pienilläkin teoilla. Haluan ajatella, että useimpien meistä toive on myös saada asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Nyt asennemuutosta ollaan tekemässä koko yhteiskunnassa. Vanhustenhoitomme on kehittynyt ajan mittaan liian laitosvaltaiseksi. Sen myötä vanhustenhoivasta on tullut paitsi luonteeltaan epäinhimillistä myös kallista. Nyt meillä aidosti pyritään siitä, että hoidetaan vahvasti lääkittyjä vuodepotilaita, siihen, että tuetaan toimintakykyisiä ja mieleltään virkeitä seniorikansalaisia.

Laitostuminen tapahtuu todella nopeasti, ja kuntoutuminen normaalikuntoon on vastaavasti hyvin hidasta. Siksi meidän on ennalta ehkäistävä sitä kaikin mahdollisin keinoin. Nyt on korkea aika laittaa kaikki mahdolliset keinot kotiin vietävien palvelujen kehittämiseen. Kaikki, mitä voidaan tehdä vanhusten terveysongelmien ennalta ehkäisemiseksi, tulee meidän myös tehdä. Sen me olemme heille velkaa.

Lisäksi on todettava, että ilman määrätietoista panostamista kuntoutukseen laitosmaisuutta ei voida vähentää. Suurten ikäluokkien tullessa eläkeikään meillä ei ole varaa nykyiseen laitosvaltaisuuteen vanhustenhoivassa, ei taloudellisessa mielessä mutta — mikä kaikkein tärkeintä — ei myöskään inhimillisessä mielessä.

On selvää, että vaikka puhutaan laitospaikkojen purkamisesta, yhtään vanhusta ei tulla jättämään heitteille. On myös selvää, että jos mainitsemiani panostuksia ennaltaehkäisyyn, matalan kynnyksen tukipalveluihin ja kuntoutukseen ei tehdä, eivät myöskään tavoitteet laitospaikkojen vähentämisestä voi käytännössä toteutua. Ne tärkeät ennalta ehkäisevät palvelut, matalan kynnyksen palvelut, kuntoutus on hoidettava kuntoon joka kunnassa. Myös kunnanpäättäjillä on tässä vastuu.

Koen itse, että tämä suunta on oikea ja tämä hallituksen arvovalinta on jatkossakin kestävä.

Anneli Kiljunen /sd:

Arvoisa herra puhemies! Vanhuslain muutoksella pyritään palvelurakenteen muuttamiseen, selkeyttämään laitoshoidon käsitettä ja turvaamaan ihmisille heidän kannaltaan paras ja inhimillisin paikka asua ja saada tarvittavaa hoitoa ja hoivaa sekä kuntoutusta. Mielestäni on perusteltua, että laitoshoidon ohjeistusta tarkennetaan, jotta voimme muuttaa palvelurakenteita.

Ministeri Huovinen mainitsi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportin, jonka mukaan sekä laitoshoidossa että tehostetussa palveluasumisessa on tällä hetkellä asiakkaina ikäihmisiä, joiden hoidontarpeeseen voisi vastata myös muulla tavoin kuin raskaalla hoidolla ja vuoteessa makuuttamalla. THL:n selvitys todellakin tukee sitä ajatusta, että kaikissa tilanteissa uusin tieto tai parhaat käytännöt eivät ohjaa hoitotyötä vaan yksinkertaisesti olemassa olevat toimitilat ja vanhat toimintatavat. Siksi on tarpeen, että palveluita nyt entistä tukevammin ohjataan kevyempään ja kuntouttavampaan suuntaan, niin että ihmisen terveitä ja toimintakykyisiä elinvuosia voidaan aidosti lisätä.

Käsite "koti" määritellään laissa nyt paremmin. Laista poistetaan nyt muotoilu "kodinomainen asuinpaikka" ja puhutaan vain iäkkään henkilön kodista. Se siis tarkoittaa jatkossa ihmisen perinteistä kotia, esimerkiksi pysyväisluonteista asumista perhehoitopaikassa tai palveluasunnossa. Toisin sanoen se tarkoittaa muuta paitsi laitosta.

Paljon on puhuttu myös "arvokkaan elämän" poistamisesta, kuten äsken paljon keskustelua siitä käytiin. Tämä on saanut kritiikkiä kansalaisilta ja hämmentänyt muuallakin kuin täällä tänään, elikkä tämä herättää paljon tunteita ja huolta. "Arvokas elämä" ei poistu laista, vaan se jää ohjaamaan kaikkea iäkkäiden hoitoa yleisenä periaatteena, mutta ilmaisu poistetaan nyt yksittäisen asiakkaan palvelutarpeen arvioinnista. Aikaisempi kirjaus on osoittautunut liian tulkinnanvaraiseksi ja hankaloittaa yhdenvertaista arviointia. Sen sijaan puhutaan lääketieteellisestä perusteesta, joka varmasti on vähemmän tulkinnanvarainen.

Kuten ministerikin äsken totesi puheenvuorossaan, vanhuspalvelulain ydinkohtia ovat iäkkään asiakkaan mielipiteen kuuleminen ja hänen palvelutarpeensa kattava arviointi. Olen käynyt puhumassa useissa kymmenissä tilaisuuksissa vanhuspalvelulaista. Näissä keskusteluissa on vahvasti tullut esiin, että palvelutarpeen arviointiin pitää todella satsata ja kartoittaa myös perusteellisesti erilaiset hoidon, hoivan ja tukimuotojen vaihtoehdot. Palvelutarpeen arviointi pitää tehdä rehellisesti ja perusteellisesti eikä kunnassa olevien tai kunnan tarjoamien palveluiden saatavuuden perusteella. Meillä asuu edelleenkin suuri joukko ikääntyneitä kotona, joiden todellista palvelutarpeen tilannetta ei tiedetä, koska arviointi tehdään kunnan omien kriteerien ja palvelutarjonnan mukaan, ei vanhuksien ja heidän omaistensa elämäntilanteen perusteella. Meidän pitää pystyä entistä paremmin vastaamaan ihmisten yksilöllisiin tarpeisiin. Se tarkoittaa niin erilaisia palveluita, osallisuuden vahvistamista kuin myös asumiseen liittyviä ratkaisuja. Se tarkoittaa myös omaishoitajien tilanteen parempaa huomioimista.

Arvoisa puhemies! Vanhuspalvelulaki valmistui eduskunnan käsittelystä pari vuotta sitten, ja laki on ollut voimassa jo reilusti yli vuoden. Lain keskeiset sisällöt ovat toisaalta ikäihmisen osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien vahvistaminen niin, että ihmisellä on aidosti mahdollisuus olla aktiivinen, yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen toimija ja hänellä on päätösvaltaa omaan elämäänsä; toisaalta tavoitteena on mahdollisimman terve ja toimintakykyinen ikääntyminen, jota tavoitellaan jokaisen ihmisen kohdalla ja joka turvataan tarjoamalla muun muassa hyvä ja turvallinen asuminen, oikea-aikaiset ja laadukkaat palvelut ikäihmisen yksilöllisen tarpeen mukaisesti.

Palveluissa kotiin annettavat ja muut avopalvelut ovat keskeisiä. Lähtökohtana on, että ylivoimainen enemmistö vanhuksista elää omassa kodissaan mahdollisimman monta toimintakykyistä vuotta. Tavoitteena on saavuttaa vanhuspalveluiden laatusuosituksen linjaukset, joiden mukaan vanhainkodissa tai pitkäaikaisesti terveyskeskuksen vuodeosastolla asuu vuonna 2017 vain 2 prosenttia ikäihmisistä. Tämä luku on nyt vajaa 4 prosenttia.

Laitoshoidon vähentäminen ei tarkoita ympärivuorokautisen hoidon vähentämistä samassa suhteessa. Tehostettua palveluasumista kehitetään ja lisätään edelleen. Lisäksi perhehoitoa ja ryhmäkoteja sekä omaishoitoa lisätään. Myös hoidon ja huolenpidon käytäntöjä pitää muuttaa niin, että ne aidosti tukevat ihmisen toimintakykyä ja hyvinvointia. Näiden lisäksi terveyden edistäminen ja toisaaltaan kuntouttava työote ovat aivan keskeisiä hyvän ja arvokkaan ikääntymisen turvaamisessa.

Arvoisa puhemies! Palvelurakenteen muutoksilla tavoitellaan myös merkittäviä kustannussäästöjä, mutta ensisijaisesti näen palvelurakenteen muuttamisen välttämättömänä ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Ennen tässä asiassa käytettiin on—off-ajattelua: joko asut kotona loppuun saakka tai muutat raihnaistumisen myötä kunnalliskotiin. Nykymaailma on toisenlainen. Vaihtoehtoja on paljon, ja niitä pitää edelleen lisätä ja kehittää. Kotiin tehtävät muutostyöt antavat hyviä edellytyksiä kotona asumiseen. Riittävän kokoiset kylpyhuoneet, erilaiset tukimuodot, hissit ja esteettömyys ovat erittäin tärkeitä kotona asumisen tueksi. Avopalveluiden ja kotiin tuotavien palveluiden kehittämiseen ja tarjontaan pitää satsata kunnolla. Tarvitaan myös naapuriapua, yhteisöllisyyttä ja järjestöjen omia vapaaehtoisia toimia ja tukea. Yksin asuminen ei ole aina paras vaihtoehto, ja silloin erilaiset perhekodit, ryhmäkodit, kevyemmät palveluasumisen muodot ja muut yhteisölliset ratkaisut ovat hyviä. Myös omaishoidon kehittäminen on olennaista, joten omaishoitajien työtä ja asemaa on tuettava ja etsittävä myös nykyistä joustavampia ratkaisuja työn ja omaishoidon yhteensovittamiseen.

Ikääntyneet ja vanhukset kuuluvat sosiaalisesti eheään yhteiskuntaan. He eivät ole menoerä eivätkä taakka. Ikäihmiset ovat yhteiskunnassa vahva voimavara, jonka merkitys näkyy kaikkialla, joka hetki ja joka päivä. Vanhuspalvelulain tavoitteena on turvata arvokas vanhuus, kuten täällä on tänään useaan otteeseen todettu.

Mikael Palola /kok:

Arvoisa puhemies! Niin kuin tässä keskustelussa on käynyt ilmi, tämän lakimuutoksen tavoitteisiin on varmasti hyvin helppo yhtyä. Harmi vain, että julkisuudessa ja myöskin täällä käydyssä keskustelussa ovat korostuneet kustannussäästöt tai tavoitteet kustannussäästöön tai kustannusten kasvun hillintään, ja tämä on johtanut sitten siihen, että aika moni ikäihminen ja omainen on huolissaan tulevista palvelupaikoista tai joutumisesta ihan tyhjän päälle. Itse näen, että tässä lakimuutoksessa itse asiassa tärkeimpänä tavoitteena ja tärkeimpänä vaikutuksena on se, että me voimme tätä kautta turvata huomattavasti arvokkaamman vanhuuden, mukavamman vanhuuden ja mahdollisimman normaalin elämän myöskin silloin ikäihmisenä. Laitoksissa normaali arki, elämässä mukanaolo, ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista, ja sen takia tällainen muutos, mitä tässä nyt esitetään, on enemmän kuin kannatettava.

Tähän liittyy monenlaisia intressejä. Ensinnäkin yksilöinä me pohdimme, että kun jostakin totutusta luovutaan, niin jäädäänkö tosiaan tyhjän päälle. Mutta vielä suurempi intressi ja varmaan semmoinen syy, miksi asia ei ole edennyt vanhuspalvelulain säätämisen yhteydessä toivotulla tavalla, on se, että kunnilla on tämänlaiseen laitosmaiseen palvelun järjestämiseen pitkät perinteet ja aika monessa kunnassa on myöskin hyvin vaikea lähteä muuttamaan olemassa olevia rakenteita taloudellisista syistä tai muista syistä johtuen. Tässä kohti herääkin kysymys, olisiko meillä ministeriön puolelta vielä mahdollisuus löytää kannusteita tai tarvittaessa keppiä kuntien suuntaan, millä muutos voitaisiin toteuttaa.

Yksi näkökulma, minkä mielelläni nostaisin esille, on se, että uutta sosiaalihuoltolakia koskevassa esityksessä, mikä meillä nyt on käsittelyssä, on nostettu esille se, että ensisijaisena ovat palvelut, mitkä eivät edellytä kotoa muuttamista. Tämä on nyt hieman ristiriidassa tässäkin käydyn keskustelun kanssa näistä välimallisista asumispalveluista.

Pirkko Ruohonen-Lerner /ps:

Arvoisa puhemies! Paljon puhuttu vanhuspalvelulaki astui voimaan viime vuoden heinäkuussa. On hämmästyttävää, että jo nyt tässä vaiheessa hallitus kiiruhtaa muuttamaan lakia, vaikka sen toiminnasta ei ole saatu kunnollista seurantatietoa.

Esityksellä on tarkoitus säästää kuntien menoissa noin 300 miljoonaa euroa ohjaamalla vanhuksia ympärivuorokautisesta laitoshoidosta kotihoitoon, tai — kuten ministeri Huovinen asian kauniimmin ilmaisi — tavoitteena on kustannusten kasvun hillintä. Jokainen meistä varmasti toivookin voivansa asua kotona mahdollisimman pitkään, mutta kotona asumisen mantran alle ei pitäisi piilotella ikäviä tosiasioita.

Muutosesityksen vaikutusarviointia ei ole ehditty tai haluttu tehdä kunnolla. Esitys ei ota huomioon yli 75-vuotiaiden ryhmän sisäistä ikärakenteen muutosta. Vuodesta 2011 vuoteen 2017 yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa 14 prosenttia mutta yli 85-vuotiaiden määrä kasvaa 24 prosenttia ja yli 90-vuotiaiden määrä peräti 37 prosenttia. Juuri nämä kaikkein vanhimmat ikäryhmät tarvitsevat usein elämänsä loppuvuosina ympärivuorokautista hoitoa. He eivät pärjää yksin kotioloissa. Esityksen mukainen ympärivuorokautisen hoidon vähentäminen tarkoittaisi sitä, että hoitopaikkojen määrä ei lisääntyisi lähivuosina, vaikka samaan aikaan yli 85-vuotiaiden määrä tulee kasvamaan 29 000 henkilöllä. Miten tämä yhtälö voidaan saada toimimaan?

Arvoisa puhemies! On uhkana, että muutos aiheuttaisi inhimillistä kärsimystä etenkin kaikkein vanhimmille ihmisille. Esitettyjä säästöjä tuskin edes saavutetaan. Kun kotona asuu vanhuksia, jotka eivät siellä pysty selviytymään, sairaalajaksot ja käynnit ensiapupoliklinikoilla tulevat lisääntymään. Äkkinäiset suunnittelemattomat hoitoratkaisut tulevat kalliiksi ja lisäävät pitkäaikaista sairaalahoitoa, jota kunnissa on kyetty viime vuosina nimenomaan vähentämään.

Arvoisa puhemies! Tutkimustulosten perusteella vanhusten toimintakyky on parantunut 70- ja jopa 80-vuotiailla mutta ei 90 vuotta täyttäneillä. Yli 90-vuotiaista alle puolet selviytyy itsenäisesti ulkona ja sisällä liikkumisesta. Joka neljäs ei pääse itse nousemaan vuoteestaan eikä kykene pukeutumaan. Useammalla kuin joka kymmenennellä on muistisairaus. Nämä ihmiset tarvitsevat aivan erilaista hoivaa kuin parempikuntoiset seitsemänkymppiset. Edes usea kotihoitokäynti päivässä ei lohduta vanhusta, joka ei pääse omin voimin sängystä tai tuolista, ei pääse vessaan, ei pääse hakemaan vettä eikä ehkä tiedä, onko päivä vai yö. Huonokuntoisten hyvin vanhojen ihmisten määrä kasvaa nopeasti. Tämä tarkoittaa sitä, että myös kotihoidon asukkaat tulevat olemaan kunnoltaan entistä heikompia.

Arvoisa puhemies! Muutosesitys perustuu THL:n raporttiin 13/2014, jossa arvioidaan, että noin 12 prosenttia nykyisistä laitoshoidon asukkaista selviytyisi muussa kuin laitoshoidossa. Kaikki muu tutkimustieto on sivuutettu.

Tampereen yliopiston Tervaskannot-tutkimuksen mukaan kotipalveluihin ollaan jo nyt tyytymättömiä. Viime keväänä tehdyn kyselyn perusteella 90 vuotta täyttäneet kärsivät turvattomuudesta, joka johtuu hoitajien suuresta vaihtuvuudesta ja kiireestä. Pelon aiheena on, että nämä vanhat ihmiset jäävät totaalisesti ilman apua silloin, kun tarvitsevat sitä kipeimmin. Sitä apua ei voi odottaa montaa tuntia silloin, kun on kova paikka edessä. Kotona yksin asuvien turvattomuus näkyy ylimääräisinä lääkärikäynteinä ja omaisten, yleensä keski-ikäisten työssä olevien lasten, poissaoloina työstä. Tampereen yliopiston Gerontologian tutkimuskeskuksessa on esitetty näkemyksiä, joiden mukaan turvattomuuden kokemus aiheuttaa jo nyt merkittäviä kustannuksia, joita ei ole vielä juuri lainkaan selvitetty.

Arvoisa puhemies! Koti on paras paikka varmasti meille kaikille silloin, kun me pärjäämme siellä, ja myös silloin, kun saamme hieman apua sinne. Tavoitteena meillä kaikilla on arvokas vanhuus. Jossain vaiheessa tulee raja vastaan, jolloin vanhus ei voi kotona asua. Silloin hän tarvitsee sellaisen turvallisen paikan, jossa hän saa ympärivuorokautista hoitoa. On erittäin huolestuttavaa, että (Puhemies koputtaa) kuntien valtionosuuksia on systemaattisesti vähennetty ja edelleen leikataan niitä mahdollisuuksia, joilla näitä turvallisia hoitopaikkoja voitaisiin vanhuksille järjestää tulevaisuudessa.

Lea Mäkipää /ps:

Arvoisa puhemies! Esityksen tarkoituksena on vähentää laitospaikkoja siten, että iäkkäiden henkilöiden pitkäaikainen hoito toteutettaisiin laitoshoitona vain lääketieteellisin perustein tai asiakas- tai potilasturvallisuuteen liittyvillä perusteilla. Tavoitteena on siis, kuten täällä salissa on aiemmin keskusteltu, että 75-vuotiaista olisi laitoksissa pari kolme prosenttia. Palvelurakenteen muutosten myötä tarkoituksena on kuntien menojen kasvun hidastuminen 300 miljoonalla.

No, mitkä ovat tulevaisuuden haasteet? Haasteet ovat eri kunnissa vähän erilaisia. Vuonna 2013 maassamme oli 465 000 yli 75 vuotta täyttänyttä henkilöä. Vanhusväestömme kasvaa, mutta siitä huolimatta meidän on annettava vanhuksillemme arvokas ja turvallinen elämä.

Esityksessä korostetaan kotiin annettavaa hoivaa, avopalveluja, palvelukoteja ja niin edelleen. Usein mainitaan, että jokainen haluaa olla mahdollisimman pitkään kotona — varmaan minäkin, kun tästä edelleen vanhenen. Tiedämme kaikki, että kodeissa asuu tälläkin hetkellä yhä enemmän muistisairaita ja muutenkin huonokuntoisia vanhuksia. Vanhuksemme ovat keskimäärin 22 tuntia kotonaan yksin, ja monella yksinäisyys on yksi suurista ongelmista. Kotihoito viipyy 15 minuuttia, ja parhaassa tapauksessa kotihoito piipahtaa muutaman kerran päivässä vanhuksen luona. Onkin kysyttävä: kuinka pitkälle avohoitoa voi ja kannattaa tehdä, kun siellä käy kotisairaanhoitoa, kodinhoitajia ynnä muuta?

Monet vanhukset tuntevat turvattomuuden tunnetta niin maaseudulla kuin kerrostaloasunnossa. Jos laitoshoito puretaan, pitää löytyä inhimillinen vaihtoehto. Kunnissa tehdään yleensä palvelutarpeen kartoitus, ja kyllä siinä ainakin yleensä asiakkaankin mielipide on otettu huomioon, ja siinä kysytään, minkälaista elämää hän haluaa viettää elämänsä kultaisina vuosina. No, avopalveluhenkilökuntaa tulee lisätä, jos laitoshoidon purkua tullaan käyttämään.

Erilaiset tuetut palveluasunnot ovat käytössä, mutta suurin kysymys on omaishoitajatilanne, sillä maassamme on tälläkin hetkellä runsaat 300 000 omaishoitotilannetta, mutta vain noin 40 000:lla on kunnan kanssa tehty omaishoitajasopimus. Kunnittain vaihtelee hyvin paljon se, paljonko omaishoitajasitoumuksia on tehty. Meidän pienessä kunnassamme on lähdetty siitä, että jokaiselle, joka täyttää vaatimukset, omaishoitositoumus tehdään. Tiedetään, että se on kunnalle edullinen ja myös hoidettavalle inhimillinen vaihtoehto. Hoitajat ovat usein aviopuolisoita ja yli 65-vuotiaita. Heidän hoitotyönsä arvoksi on laskettu 2—3 miljardia euroa laskentatavasta riippuen. Usein omaishoitajien on käytännössä vaikea saada vapaapäivä kuten on säädetty. Usein hoidettava ei halua mennä vaikkapa intervallihoitoon laitokseen, ja kotiin tuleva hoitaja on harvinaisuus. Meidän on tunnustettava, että omaishoitajamme tekevät pyyteetöntä työtä lähes ilmaiseksi.

Nyt on kehitteillä Kansallinen omaishoidon kehittämisohjelma. Sen mukaan hoitopalkkiot olisivat yhteneväisiä joka kunnassa ja maksuluokkia olisi kolme, oliko se nyt 500, 1 000 ja 1 500 euroa, ja maksatus menisi Kelan kautta. On laskettu, että vuoteen 2020 mennessä kustannukset olisivat alle 500 miljoonaa ja hoitotyön arvo 2 miljardia. Eli tätä pitäisi viedä eteenpäin, tämä on yksi todellinen vaihtoehto.

Puhemies! Aivan lopuksi: Tuolla ylhäisessä yksinäisyydessä kuuntelin tätä keskustelua laitoshoidosta ja avohoidosta. Ainakin meikäläiselle on hämärtynyt, mikä on laitoshoitoa ja mikä on avohoitoa. On nimittäin sanottu, että osa palveluasumisesta lasketaan laitoshoidoksi toimintakyvyn ja avuntarpeen mukaan. Siitä huolimatta, että tämän lain tarkoitus on hyvä, käytännön ongelmia on paljon siinä, mitenkä eri kunnissa pystytään tuottamaan tämmöinen kodinomainen ja turvallinen muoto, on se sitten koti, tehostettu tai vähemmän tehostettu palvelumuoto. Käytännössä on vielä paljon tässä sellaisia tilanteita, että joudutaan miettimään, mitenkä tämä pystytään järjestämään.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Aivan kuten täällä keskustelussa ja ministerin puheessa alussa tuli hyvin esille, meillä on hyvä vanhuspalvelulaki tai laki ikääntyvän väestön toimintakyvyn tukemisesta ja iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista, siis siitä kokonaisuudesta, joka ei tarkoita pelkästään sitä, että on kysymys laitoshoidosta tai kotihoidosta, vaan heidän toimintakyvystään kokonaisuudessaan.

Minä toivoisin, kun tämä laki nyt lähtee täältä valiokuntaan ja sitä kautta tulee tänne takaisin — koska tässä nyt kysymys on kuitenkin siitä, että tarkoitus on parantaa olemassa olevaa tilannetta ikäihmisten ja vanhusten palvelujen tarpeessa — että valmistelussa jatkossa otettaisiin huomioon — varmasti tähänkin saakka on otettu, sillä meillä on Suomessa hyvin paljon vanhusasiantuntijoita, gerontologeja, geriatreja, psykogeriatreja ja niin edelleen — tutkimukset, jotka ovat hyvinkin tarkkaan selvittäneet, mitä vanhusten tarpeet ovat, mitä vanhusten sairaudet ovat ja minkälaiset hoitopaikat olisivat ne ihan parhaat mahdolliset.

Olen hyvin vahvasti saanut ymmärtää, että kysymys koti-, avohoidosta ja laitoshoidosta, tämä vastakkaisuus, ei pelkästään ole se asia, mistä meidän kannattaa täällä väitellä, vaan on lähdettävä miettimään sitä, mitä vanhukset, ikäihmiset, sairaat ihmiset, muistisairaat ja niin edelleen tarvitsevat, ja kuultava myös ei pelkästään tutkijoita vaan myös se hätähuuto, mikä omaisilla on ja mitä vanhukset itse kertovat: he ovat turvattomia, he pelkäävät, on monenlaista, voi sanoa, hätää omaisilla ja itse näillä ikääntyvillä vanhuksilla. Se on tietenkin yksilöllistä, se kokemus, mutta se, minkä vuoksi tämä on suurempi huoli ja meidän täällä eduskunnassakin otettava lainsäädännön myötä vakavasti esille, on se, että meillä vanhusten määrä todella kasvaa — ja nimenomaan todella vanhojen. Se on vain totta, että vanhempien ihmisten kohdalla se toimintakyky on huono, ja silloin se edellyttää turvallista ympäristöä. Se edellyttää myös sitä, että heitä ei jätetä yksin. Meillä tänä päivänä kotipalveluna toteutuu useinkin vain se, että on käyntejä, muutama käynti, 3—4 käyntiä, siellä kotona, ja ymmärrän niin, että siitä se turvattomuus syntyy.

Nyt pitäisi olla niin, että tämän lain yhteydessä puhuttaisiinkin lisäksi siitä, mitkä ovat ne kotipalvelumuodot, mitä me kehitämme. Ei olisi pelkästään tätä väittelyä laitos- ja kotipalvelusta, vaan kehitetään kotipalvelua...

...ja mahdollistetaan laitoshoito.

Anu Urpalainen /kok:

Arvoisa puhemies! Aivan niin kuin ministeri totesi tuossa esittelypuheenvuorossaan, tämähän on tällainen vanhuspalvelulain vauhdituslaki, jos näin voisi sanoa, jotta sitten kunnissa saataisiin vauhtia laitoshoidon purkuun ja tähän hyvään, arvokkaaseen elämään niin kotona kuin erilaisissa asumisen muodoissa mutta tietenkin myös laitoksissa.

Kun äsken kävimme tätä arvokkaan elämän keskustelua, niin jotenkin en vieläkään ihan ymmärtänyt edustaja Virtasen näkymää arvokas-sanan puuttumisesta tai sen olemassaolosta lain eri pykälissä. Todellakin ajattelen itse aivan niin kuin ministeri totesi, että se arvokas elämä on kaiken kattava ja se on se sateenvarjo, jolla on rakennettu aikoinaan koko vanhuspalvelulainsäädäntöä ja myös tätä rakennepoliittiseen ohjelmaan kuuluvaa vauhdittamislakia. Mutta sen todellakin täytyy vauhdittaa kotipalvelujen kehittämistä ja eri asumismuotojen kehittämistä, ja sehän tässä salissa varmaan se meidän huolemme on, kun me tiedämme, miten tiukkaa tällä hetkellä kunnissa on. Monissa kunnanvaltuustoissa ja lautakunnissa pohditaan säästöpaineiden alla, ja valitettavasti juuri kaikki tällaiset palvelutkin ovat siellä karsintapöydällä hyvin helposti. Siinä sitä viisautta sitten tarvitaankin, että ei karsita väärästä paikasta vaan osataan tehdä rohkeita suunnanmuutoksia niin, että se ihmisen hyvä, arvokas elämä ja varhain saatu apu ja tuki on paikallaan. On ihan selvää, että tässä laissa sinällään on nämä taloudellisetkin paineet, mutta näinhän sen pitää olla, että laki ohjaa ja vähän niin kuin antaa porkkanaa mutta välillä vähän piiskaakin toimijoita löytämään ja innovoimaan uudenlaisia toimintamuotoja.

Se, mistä tänään ei tässä ole keskustelu, on, että kyllä tähän mielestäni liittyy tosi vahvasti myös se, miten ihminen itse hyvissä ajoin oman itsensä vanhuutta ajatellessaan toimii, millä tavalla jo ennakoi tulevaa vanhuutta ja varautuu siihen. Kodin esteettömyyden voi jo rakentaa hyvinkin varhain, jotta liikkuminen on hyvää ja on mahdollista elää omassa kodissa pitkään. Eli mielestäni vielä laajempi keskustelu pitäisi käydä meidän nuorempien parissa siitä, millä tavalla me varaudumme vanhuuteen ja olemme valmiimpia asumaan siellä omassa kodissa, missä tietenkin haluamme asua.

Toinen asia tietysti vielä, joka liittyy tähän, josta emme ole paljon keskustelleet, on se, että me tiedämme, että suuret ikäluokat ovat vasta tulossa siihen ikään, että palveluntarve vahvasti kasvaa. Meillä on tälläkin hetkellä, niin kuin tänään on kuultu ja täällä puhuttu, vaikeuksia ta-loudellisesti rahoittaa näiden palvelujen hyvää laatua ja saatavuutta. Vastaavasti, kun mennään 10—20 vuotta eteenpäin, kaikkihan on vain ajatelmaa siitä, pystymmekö me oikeasti vastaamaan myös siihen rahoitustarpeeseen. Olisi hyvä avata myös se keskustelu, millä tavalla tulevaisuudessa enemmän hoivavastuu ja sen rahoitusvastuu rakennetaan, se omaehtoinen, vapaaehtoinen, ehkä vakuutuspainotteinen vastuu itselle siitä, millaisia palveluita kotiin hankitaan. Julkinen on tietenkin pohjana, mutta sen päälle olisi hyvä ajatella niin, että ne, joilla on varallisuutta, voisivat myös saada enemmän sellaisia palveluja oman rahoituksensa kautta sinne kotiin, jotta se paine julkisella puolella helpottaisi. Voisi jopa puhua siitä, että tekisimme oikein sukupolviteon siinä mielessä, että tulevaisuudessa nuorilla ei olisi niin suurta verotaakkaa ja hekin pystyisivät omaa vanhuuttaan suunnittelemaan ja myös rahoittamaan. — Kiitos.

Lauri Heikkilä /ps:

Arvoisa puhemies! Käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain muuttamisesta ehdotetaan muutettavaksi ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annettua lakia.

Vanhuspalvelulain mukaan iäkkäiden henkilöiden pitkäaikainen hoito ja huolenpito voitaisiin toteuttaa pitkäaikaisena laitoshoitona vain lääketieteellisin perustein tai asiakas- ja potilasturvallisuuteen liittyvillä perusteilla. Lisäksi edellytettäisiin, että kunta on selvittänyt mahdollisuudet vastata iäkkään henkilön palvelutarpeeseen kotiin annettavilla palveluilla tai muilla sosiaali- ja terveydenhuollon avopalveluilla ennen hoidon ja huolenpidon toteuttamista pitkäaikaisena laitoshoitona.

Tällä lakiesityksellä pyritään hillitsemään vanhustenhoidon kustannusten kasvua. Samanaikaisesti meneillään oleva sote-uudistus tuo toteutuessaan lisää haasteita siihen, mitkä ovat jatkossa pienten kuntien mahdollisuudet vaikuttaa vanhusten ja terveydenhuollon kulukehitykseen ja siihen, minkälaisia palveluja on tarjolla vanhustenhoitoon.

Ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevia. Iäkkäällä henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jonka toimintakyky on heikentynyt korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi taikka korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta. Nykyisessä laissa asetetaan kunnalle velvollisuuksia huolehtia ikääntyneen väestönsä hyvinvoinnin tukemisen ja iäkkäiden henkilöiden sosiaali- ja terveyspalveluiden saannin edellytyksistä.

Tämän hallituksen esityksen tavoitteena on, että kasvavasta iäkkäiden ja palvelua tarvitsevien määrästä yhä suurempi osa käyttää sosiaali- ja terveydenhuollon avopalveluja, kuten kotihoitoa ja omaishoidon tukea, ja yhä pienempi osa on pitkäaikaisessa laitoshoidossa. Tavoitteena on iäkkäiden palvelurakenteen muutoksen myötä hidastaa kuntien menojen kasvua noin 300 miljoonalla eurolla vuoteen 2017 mennessä.

Iäkkäiden palvelurakenteen muutokseen pyritään monilla toimenpiteillä. On hyvä, että eettisesti ja sosiaalisesti kestävä rakennemuutos on tavoitteena. Yksi tavoite on omaishoidon lisääminen. Jotta tähän päästäisiin, pitäisi myös omaishoidon tukea kehittää ja omaishoitajien lomapäiviä ja loma-aikoja lisätä.

Arvoisa puhemies! Myös maksimaalinen kotipalvelu ja ambulanssirumbat kotoa päivystykseen ja takaisin kotiin ovat yhteiskunnalle ja vanhuksille kalliita. Nykyisin entistä monisairaampia vanhuksia asuu yksin kotona kotihoidon turvin. Pystytäänkö kotipalveluja tuottamaan riittävästi kasvavaa kysyntää vastaavasti? Mitkä ovat tästä kunnille ja valtiolle aiheutuvat kulut, onko ne otettu huomioon tätä lakiesitystä laadittaessa, ja vastaavatko nämä arviot todellisuutta? Vanhusten vuodeosastohoitoon rinnastettavia laitoshoitopaikkoja tulee karsia hyvin maltillisesti. Tilalle pitää ehdottomasti pyrkiä luomaan kodinomaisia ryhmähoitokoteja, joissa vanhuksilla on myös seuraa ja tukea toisistaan hoitohenkilökunnan lisäksi.

Vanhustenhoidon painottuminen avohuoltoon tuo uusia haasteita terveydenhuoltoon. Yksilön vastuu ja tietoisuuden tarve terveydestään ja sairaudestaan korostuvat. Monia sairauksia voimme ennalta ehkäistä hyvän terveysvalistuksen avulla. Liikunta, hyvä lihaskunto, monipuolinen ravitsemus ja tasapainoinen sosiaalinen elämä ovat myös ikäihmisillä terveyttä edistäviä tekijöitä. Muistisairaita potilaita on liian paljon kotisairaanhoidossa. Siksi subjektiivinen oikeus laitoshoitopaikkaan tulee säilyttää pelkotilojen ja yksinäisyyden välttämiseksi.

Markku Eestilä /kok:

Arvoisa puhemies! Ensinnäkin kiitos siitä, että ministeri täällä jaksaa istua, ja kello on sentään kohta puoli 9 illalla. Se osoittaa, että ministeri aidosti on kiinnostunut, mitä täällä lähetekeskustelussa puhutaan. Se lienee tämän lähetekeskustelun tarkoitus, että sitten kaikki mielipiteet tulee otettua huomioon ja ihmiset tulevat kuulluiksi.

Kun tämä vanhuspalvelulaki aikanaan tuli voimaan silloin 2013, niin ainakin itse pidin siinä tiettyjä periaatteita hyvinä. Siellä puhuttiin itsemääräämisoikeudesta. Nyt vuoden 2015 alusta tämän lain mukaan kullakin henkilöllä, ikäihmisellä, tulee olla vastuuhenkilö. Tämä vastuuhenkilökysymys on siinä mielessä tärkeä, että nyt on selvästi henkilö, joka vastaa siitä, mitä tälle ihmiselle tapahtuu, ikäihmiselle, ja mitkä ovat hänen tarpeensa ja kehenkä omaiset voivat ottaa yhteyttä. Se on äärimmäisen tärkeää, että se on yksi henkilö, joka vastaa tästä kokonaisuudesta.

Nyt itse en ihan oivaltanut tätä tiettyjen edustajien tuomaa huolta, jossa ikään kuin tämä hyvä laki olisi mennyt pilalle näillä pikkuisilla muutoksilla. Minä en itse lukenut sitä niin ja pidän ensisijaisena tietenkin sitä, että palvelut tuodaan kotiin, mutta kyllähän täytyy hieman arvioida, millä tavalla nämä palvelut tuodaan kotiin. Sen palautteen johdosta, mitä olen kansalaisilta saanut, minulle on muodostunut se käsitys, että kotipalvelun työntekijät tekevät erittäin hyvää työtä. He tekevät arvokasta työtä, mutta kuitenkin heillä on tietyt tulostavoitteet ja suoritusaikataulut. Se tekee väistämättä kiireellistä tästä työstä, vaikka nämä työntekijät eivät niin haluaisi. Jos näin on — ja näyttää siltä, että hieman näin on — niin ei ole mikään ihme, että oikeasti ikäihmisten turvattomuus ja myös yksinäisyys ovat erityisen suuria ongelmia Suomen kaltaisessa maassa. Jos näin on, että nämä turvattomuus ja yksinäisyys ovat hyvin merkittäviä ja ihmiset kokevat näin — ja sillähän on suuri merkitys, miten ihminen kokee oman hyvinvointinsa — niin kyllä aika kaukana ollaan siitä Tanskan mallista, mitä edustaja Mäkisalo-Ropponen aivan oikein täällä toi esille. Se käsitys, mikä itselläni siitä Tanskan mallista on ja mitä olen lukenut, on kyllä hieman erilainen. Siellä aivan eri tavalla kiinnitetään huomiota sosiaaliseen kanssakäymiseen ja aivan eri tavalla tämä avustava henkilöstö lähtee vaikka kaupungille tämän ikäihmisen kanssa ja sillä tavalla elää arjessa mukana ja tekee siitä arjesta elämisen arvoista.

Meillä nyt — tämä on tietenkin vain oma käsitykseni — tämä vanhustenhuolto on sotkettu termeillä. Siellä on laitosasumista, siellä on palveluasumista, siellä on raskasta palveluasumista. Nämä termit on kehitetty sen takia, että voidaan arvioida, kuka maksaa tästä hoidosta minkä verran. Siellä on Kelaa, kuntaa, ja sitten on tietenkin asiakkaan omat maksut. Itse minä näen kyllä elämän ihan muuten kuin tämmöisenä kategorisena ja näiden palvelujen termeillä, kun kaikessahan pitäisi lähteä juuri tästä asiakkaan itsemääräämisoikeudesta. Tietenkin on ikäihmisiä, joiden on vaikea itse enää määrittää tätä itsemääräämisoikeuden kautta itselleen koituvaa hyvää, koska he eivät sitä välttämättä kykene tekemään. Sen takia ovat omaiset, jotka pystyvät asiallisesti osallistumaan tähän keskusteluun. Mutta kaikenhan pitäisi lähteä siitä, että tämä elämä on vuorovaikutusta.

Ei se koti yksissään voi olla se, jota hoetaan, koska ihmisen monta kertaa on parempi tämän yksinäisyyden ja turvattomuuden takia asua yhteisessä asunnossa. Näihin meidän pitäisi kiinnittää huomiota, mitkä ovat ihmisen hyvinvoinnin todelliset tarpeet. Jos ajattelen itseäni, niin mieluummin minä vaikka eduskunnassa väittelen laitoshoidon tarpeellisuudesta 80-vuotiaana kuin asun yksin jossakin pienessä kodissa jossakin kaukana. Tämä pitäisi pystyä arvioimaan. Minulle on tullut yhteydenottoja maalta sellaisilta ihmisiltä, jotka asuvat siellä yksin, ovat tähän asti pärjänneet. He ovat oikeasti huolissaan, mitenkä heitä tullaan sitten aikanaan hoitamaan, kun kiireinen kotihoito siellä piipahtaa sen 10 minuuttia, mitä se pystyy oikeasti tekemään.

Nämä ovat minusta niitä kysymyksiä, joita täällä eduskunnassa pitäisi arvioida, että annetaan näitten termien olla ja mietitään, millä tavalla me saamme ihmisen oman tahdon näkyviin ja ihmiset Suomessakin olisivat sosiaalisessa kanssakäymisessä ja eläisivät elämisen arvoista elämää myös ikääntyneinä. Totta kai siihen sisältyy sitten se, kuka maksaa ja kenenkä rahoilla tämä tehdään, mutta aika kauas me olemme nyt menneet, tämä on liian teknistä. Elämä ei voi olla teknistä, elämä on tunnetta. Ikäihmisetkin ajattelevat ja eri tavalla toki jokainen yksilö, ja meidän on lain kautta aivan mahdoton määritellä kunkin yksilön tarvetta. Se on niin erilainen eri elämäntilanteissa ja eri ihmisillä, että näitä pitäisi ottaa huomioon niin kotihoidossa kuin muuallakin. Ja kyllä meidän täytyy vähän arvioida tätä sitten tulevaisuudessa, kun ikäihmisten lukumäärä nousee: jos meillä on joku säästötavoite, vaikka joku 300 miljoonaa, niin sekin riski pitää ottaa, että se ei toteudu lähimainkaan, koska se ei ole mahdollista — tämäkin täytyy uskaltaa sanoa. Itse jopa väittäisin tämän puheen lopuksi, olen sen julkisesti sanonutkin, että jossain määrin tämä kotona asumisen priorisointi on jopa ylimainostettu homma.

Mikael  Palola  /kok:

Arvoisa puhemies! Tuosta, mihin Eestilä päätti, voisi jatkaa, että varmasti ei voi olla ihanne se tilanne, mikä on tällä hetkellä, että kodit voivat olla hyvinkin hajallaan ja sinne voi olla vaikea viedä niitä palveluita, mutta toivottavasti kuntien kaavoituksella ja rakentamisella pystytään muodostamaan ja tar-joamaan myöskin sitten ikäihmisille asuntoja normaalin asutuksen keskellä niin kootusti, että sinne palvelut ylipäätään voidaan turvallisesti viedä.

Kotihoidon kiire ja siihen liittyvät tehostamistarpeet, mitkä tulivat myöskin tässä Eestilän puheenvuorossa esille, ovat hyvin tärkeitä, mutta on hyvä muistaa, että tällä hetkellä meidän kotihoidon työntekijät viettävät asiakkaan luona, siellä asiakkaan kotona, keskimäärin alle puolet työajastaan, ja siitä tulee sitten kiirettä, ja kun puhutaan tehostamisesta, niin tuntuu, että jatkossa ei olla senkään vertaa asiakkaan luona, jos tästä vielä pitäisi kiristää. Mutta jospa onnistuttaisiin työtä organisoimaan paremmin, uudella tavalla, uudella teknologialla, niin että meillä olisi paremmin aikaa olla sitten siellä asiakkaitten luona.

Mutta varsinainen asia, minkä haluan tässä vielä tuoda esille, on se, että täällä todetaan, että sen arvion siitä laitoshoidosta ja sinne sijoittamisesta tekee lääkäri. Näinhän se varmasti on, eivät sitä viime kädessä muut voi tehdä kuin lääkärit. Mutta meillä on kunnissa hyviä käytäntöjä siitä, että erilaiset hoiva-alan ammattilaiset, palveluohjaajat, tekevät tätä hoidontarpeen arviointia ja sijoittamispäätöksiä. Toivon, että tällaiset hyvät käytännöt voisivat jatkua, yhteistyö lääkäreiden kanssa, ja sitä roolitusta entistä enemmän muille kuin lääkäreille voitaisiin myöskin laitoshoidon osalta antaa. Silloin ainakaan näitten sijoituspäätösten tekeminen ei jäisi roikkumaan lääkäripulasta johtuen. Eivätkä sitten myöskään laitoksista kotiutumiset silloin, kun toimintakyky paranee, olisi siitä kiinni, että eivät ole lääkärit niitä päätöksiä tekemässä. Ja vielä: huolestuttavaa on myös se, että tämä kaikki edellyttää myös lääkäreiltä kulttuurinmuutosta.

Anneli Kiljunen /sd:

Arvoisa herra puhemies! Kuten täällä on useassa puheenvuorossa todettu, tämän lain tavoitteet ovat erittäin hyviä. Mutta muutama kommentti vielä.

Edustaja Palolan puheenvuorosta on helppo jatkaa siltä osin, että vaikka meidän pääsääntömme on se, että ihmiset asuvat ensisijaisesti kotona, me tarvitsemme lisää myös erilaisia yhteisöllisen palveluasumisen muotoja. Nyt kysyisin ministeriltä ensiksi sitä, miten me voisimme vauhdittaa kunnissa ja eri alueilla näitten erilaisten yhteisöllisten palveluasuntojen ja -talojen rakentamista, koska selkeä viesti on se, että ihmiset haluaisivat asua niissä, mutta niitä ei ole riittävästi tarjolla ja niitä pitäisi rakentaa huomattavasti enemmän. Kysyisin ministeriltä: miten me voisimme vauhdittaa näitten ryhmä- ja palvelutalojen rakentamista tässä valtakunnassa?

Toinen asia, joka on tullut esille, jota ihmiset myös pohtivat, on se, että kun ihmiset sitten kotona tai palvelutaloissa asuvat ja tarvitsevat erilaisia palveluja, niin nämä palvelut maksavat. Ne ovat tuotteistettuja, ne palvelut maksavat. Osa näistä palveluista on tulosidonnaisia, ja siten hyvätuloiset maksavat enemmän ja pienituloiset vähemmän, mutta osa näistä palveluista on niin sanottuja tasamaksuja, jotka ovat kaikille kansalaisille ja kaikille palveluntarvitsijoille saman suuruisia. Nyt ihmisiä huolestuttaa se, onko heillä varaa maksaa näistä palveluista. Tällä hetkellä me tiedämme sen, että meidän asiakasmaksukattojärjestelmäämme ei ole saatu valmiiksi. Käytännössä nämä sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut, kuten tähänkin lakiin liittyvät palvelut, eivät kerrytä asiakasmaksukattoa, ja sitä kautta osa ihmisistä voi kokea, että heillä ei ole varaa eikä mahdollisuutta saada kotiin tai palvelutaloihin niitä kaikkia palveluita. Nyt kysyisin seuraavana haasteena: miten me lähdemme kehittämään näitä asiakasmaksujärjestelmiä siten, että niin tämän lain tavoitteet kuin koko vanhuspalvelulain tavoitteet toteutuisivat niin, että kaikilla ihmisillä tuloista riippumatta on mahdollisuus saada ne kaikki tarvittavat palvelut, mitä he tarvitsevat?

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen

Arvoisa puhemies! Haluan kiittää lämpimästi tästä käydystä keskustelusta. Tämä on ollut mielestäni erinomaista ja osoittanut sen, että edustajat ovat hyvin perehtyneitä näihin asioihin ja kiinnostuneita siitä, miten suomalaista ikäihmisten palvelurakennetta viedään eteenpäin.

Viime vaalien alla jututin herraseuruetta eräässä tilaisuudessa ja kysyin vähän terveisiä tällaiselle eduskuntavaaliehdokkaalle ja ajattelin, että varmaan saan terveisiä eläkkeitten tasosta ja monesta muusta sellaisesta rahaan liittyvästä asiasta, mutta palaute oli pitkän hiljaisuuden jälkeen se, että kun on niin yksinäistä. Tämä on mielestäni nyt tärkeä viesti. Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat tässäkin keskustelussa korostaneet, että ikäihmiset eivät ole mikään yhtenäinen joukko, jokin massa, joka tarvitsisi täsmällisesti samaa palvelua samaan aikaan kaikkialla maassamme. Juuri siksi itse olen pitänyt erittäin tärkeänä, kun saan kiertää eri puolilla Suomea ja kertoa tästä vanhuspalvelulaista, että tämän lain tarkoitus on nimenomaan nähdä ihmiset yksilöinä ja että heidän yksilöllinen palvelutarpeensa arvioidaan ja että heidän omaa mielipidettään kuullaan silloin, kun tätä päätöstä tehdään.

Meillä Keski-Suomessa on muun muassa ollut sellainen hanke, jota mielelläni olen mainostanut, jonka nimi on käytännössä ollut "Tuhlataan aikaa, jotta voidaan säästää sitä". Se on tarkoittanut sitä, että ikäihmisten luokse mennään ja siellä ei olla vain hetkeä, vaan siellä ollaan useampi tunti ja katsotaan sitä, miten ihminen pärjää siellä kotona, minkälaisia tukitarpeita, kodin muutostöitä tai muita voi olla tarkoituksenmukaista laittaa liikkeelle, jotta se omassa kodissa asuminen, joka usein on ihmisen oma toive, jota tietenkin pitää kuulla, olisi mahdollisimman pitkään myös mahdollista.

Puhemies! Ehkä muutamia kommentteja nyt tähän käytyyn keskusteluun haluan vielä tässä lopuksi käydä läpi. Täällä esitettiin, että hallitus nyt kiiruhtaa tekemään muutoksia, vaikka laki on ollut voimassa vasta niin lyhyen aikaa. Haluan nyt muistuttaa meitä kaikkia siitä, että tämän lainmuutoksen taustalla on erityisesti se tosiasia, että me haluamme nyt vauhdittaa tämän lain alkuperäistä ajatusta siitä, että kotiin vietäviä palveluja vahvistetaan. En tietenkään kiistä sitä, etteikö tämä ole myös osa rakennepoliittista ohjelmaa. On toki. Mutta kun arvokas elämä -keskustelussa, joka täällä aiemmin käytiin, sanottiin, että se olisi jotenkin nyt rakennepolitiikasta johtuva ratkaisu, niin näin ei ole, vaan niin kuin sanoin, se on epäselvä, tulkinnanvarainen termi, joka on johtanut pahimmassa tapauksessa ikäihmisten erilaiseen kohteluun eri puolilla maata. Sen vuoksi sitä tulee tässä nyt täsmentää ja tehdä siihen 14 §:ään niitä muutoksia, joita tässä nyt esitetään.

Sitten vielä tästä perusasiasta, että tässä ei ole tavoite siis säästää 300 miljoonaa euroa vanhustenhoidosta ja -hoivasta, vaan tarkoitus tässä on kustannusten kasvun hillintä. Missään tapauksessa sitä ei tehdä sillä, että tässä poistettaisiin nyt tämä arvokkaan elämän kunnioittaminen, vaan on nimenomaan niin, että se tulisi läpileikkaavaksi, ja se onkin läpileikkaava tavoite jo tässä pohjalla olevassa laissa.

Lisäksi haluan muistuttaa, että tässä uudessa esityksessä määritellään esimerkiksi potilasturvallisuutta, asiakasturvallisuutta uudella tavalla, paljon täsmällisemmin kuin mitä siinä aiemmassa pohjassa, eli tässä on tehty myös selkeitä parannuksia. Ja vielä on tämä perusteluvelvollisuus, eli pitää perustella ne päätökset, joita sitten tehdään.

Puhemies! Vielä totean, että meidän tulee varmasti... Palaan oikeastaan edustaja Mäkisalo-Ropposen hyvään kysymykseen aivan tämän keskustelun alkupuolelta, millä tavalla tämä muutos sitten on tehtävissä. Laki on tietenkin yksi tapa viedä sitä muutosta eteenpäin, mutta uskon kyllä, että sen lampun sytyttämiseksi me tarvitsemme paljon koulutusta, täydennyskoulutusta, me tarvitsemme parempaa johtamista, asennemuutosta ja sitä näyttöä, jota nyt vanhuspalvelulain seurannasta saamme. Sitä tulee käyttää hyödyksi kaikessa tässä.

Sitten vielä tähän vanhojen ihmisten määrän lisäykseen, kun täällä käytiin sitä keskustelua myöskin. Muistutan nyt siitä, että me emme voi ikään kuin tätä nykytilannetta ihan tarkkaan verrata siihen, mihin me pyrimme. Nimittäin jos me emme nyt osaa tehdä oikeita ratkaisuja, niin me pahimmillaan omilla toimillamme teemme itse asiassa huonokuntoisempia tulevaisuuden ysikymppisiä. Tämä pitää estää, ja siksi meidän täytyy toimia nyt, että se toimintakyky oikeasti pysyy parempana ja pidempään ja että ihmisten omaa ääntä myöskin näissä kysymyksissä kuullaan paremmin.

Vielä, puhemies, ihan lopuksi: Omaishoito on erittäin tärkeässä roolissa, omaishoitajan jaksaminen, johon muun muassa juuri eilen hallituksen budjetin täydennyksessä saimme rahaa, ja uskon, että silläkin pystymme tätä tilannetta omaishoidon osalta parantamaan. Lisäksi meidän pitäisi käydä aika laajaa kansalaiskeskustelua siitä, mikä on esimerkiksi järjestöjen rooli yhteisöllisyydessä ja yksinäisyyden poistamisessa. Me emme varmaan kaikkia haasteita pysty pelkästään julkisen vallan töillä hoitamaan, vaan meidän pitää pyrkiä löytämään uusia konsepteja myös siihen, miten järjestöt pystytään osallistamaan tähän ikäihmisten arvokkaan vanhuuden turvaamiseksi. — Kiitos puheenvuorosta.

Merja  Mäkisalo-Ropponen  /sd:

Arvoisa puhemies! Täällä on puhuttu paljon tänä iltana siitä, että vanhustenhoidossa on paljon kehitettävää, ja niin onkin. Siksi vanhuspalvelulaki on Suomeen laadittu. Tässä laissa korostetaan ihmisten tarpeista lähtevää hoitoa ja myös sitä, että ikäihmisen oma ääni on saatava kuuluviin.

Minä olen itse muistisairauksien hoidon asiantuntija, ja siitä näkökulmasta tiedän oikeastaan aika paljon siitä, mitä muistisairaan ihmisen hyvä asuminen ja hoito on. Vuodeosastolla olevista ikäihmisistä suurimmalla osalla on muistisairaus. Muistisairautta sairastava henkilö jää helposti vuodepotilaaksi vuodeosastolla, sillä laitos laitostaa. Muistisairautta sairastavaa liikkuvaa henkilöä ei saisi koskaan pitää vuodeosastolla, ellei siihen ole lääketieteellistä tai muuta perusteltua syytä, koska hän ei tarvitse laitoshoitoa, hän tarvitsee turvallisen asumispaikan, esimerkiksi ryhmäkodin, jos hän ei selviydy siellä omassa kodissaan.

Muistisairautta sairastavien kohdalla kotihoidon kehittämistä on myös omaishoidon kehittäminen, kuten ministerikin totesi. Muistisairautta sairastavien henkilöiden omaisten parissa tehdyn tutkimuksen mukaan ohjattu, neuvottu ja riittävästi tukea saanut omainen jaksaa hoitaa läheistään noin vuoden kauemmin kuin omainen, joka kokee jääneensä hoitotehtävässään yksin. Siis omaisen ohjaus, neuvonta ja psykososiaalinen tuki pidentävät kotihoitoa yhdellä vuodella, eli toimintatapoja kehittämällä saadaan siis ihmeitä aikaan.

Edustaja Eestilälle haluan vielä lopuksi todeta tästä Tanskan mallista, että Tanskan kotihoidon kehittämisen malli lähtee juuri siitä, minkä ministeri totesi äsken Keski-Suomessa tehtävän. Ensin pitää kotitilanne selvittää ajan kanssa ja perusteellisesti ja moniammatillisessa työryhmässä ja lähteä sitten yhdessä asiakkaan ja omaisten kanssa miettimään, miten saadaan ihmisen toimintakyky säilymään — ei siis valmiita palvelupaketteja, kuten nyt annetaan, vaan yksilöllisiä kuntouttavia ratkaisuja heti hoitosuhteen alusta alkaen.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Minusta täällä on todella käytetty hyviä puheenvuoroja, ja kiitokset edustajille Eestilä, Palola ja Mäkisalo-Ropponen, ja erityisesti kiitos ministerille. Nyt ministeri on jo lähtenyt, mutta hänhän sekä alkupuheenvuorossa että tässä loppupuheenvuorossakin hyvin asiantuntevasti toi sen esille, miten vanhuspalvelua tulisi kehittää ja mitä sen tulisi olla.

Nyt tietysti on vain se, että me olemme tässä taloustilanteessa, ja tämän vanhuspalvelulain ja tämänkin lakimuutoksen takana on kestävyysvaje. Se minusta tuntuu surulliselta, ja minä en toivoisi sitä, että sitä ainakaan ohjaavat meidän niukkenevat rahat, vaan päinvastoin nyt pitäisi meidän ikäihmisille, sairaille ihmisille mahdollistaa todella paras mahdollinen hoito.

Sen vuoksi näen erittäin tärkeänä, että meillä tässä jos missä ikäihmisten kohdalla tapahtuu, niin kuin tietysti kaikissa sosiaali- ja terveyspalveluissa, mitä ollaan nyt kehittämässä, niin sanotusti asiantuntijuuteen ja tietoon perustuvaa johtamista ja kehittämistä, kun sitä tietoa todella on meillä tutkijoitten myötä saatavissa. Erityisesti näitten lisäksi tärkeää on se vuoropuhelu ja kuuleminen, mikä tulee siitä, että meillä on nämä järjestöt, omaishoitajajärjestöt ja potilasjärjestöt, jotka ovat ihan siellä asiakkaitten arkielämässä mukana, että me kuulemme näitä ihmisiä, omaisia, kuullaan se hätä ja se tieto, mitä se arki siellä kotona on, tai myös, mitä se arki siellä tehostetussa palveluasumisessa tai laitoshoidossa on. Itse olen saanut ihan tässä viime aikoinakin käydä näissä, ja molemmista olen joskus tullut iloisena ja joskus tullut surullisena. Siinä, millä tavalla hoitoa toteutetaan, meillä on paljon kehitettävää.

Olen myös käynyt Tanskassa. Tiedän sen, mitä siellä on, ja toivoisin...

Eikö se ollut 3 minuuttia? Oliko se 2 minuuttia?

Anteeksi! No, sitten lopetan. — Olisin vielä sanonut, jos saa sen verran sanoa, kun ministeri lähti, että pykälämuutos sinänsä oli se lähtökohtaisesti kriittinen asia, mistä läksin tässä.

Anteeksi!

Markku  Eestilä  /kok:

Arvoisa puhemies! Olisin mielelläni tietenkin kuullut edustaja Rauhalan kertomukset Tanskan mallista. Nimittäin Mäkisalo-Ropponen viittasi vähän siihen, että ikään kuin Jyväskylässä oltaisiin jo sinnepäin menossa. Voi se näin olla, mutta minun täytyy kyllä sanoa, niin kuin tuolla puhujakorokkeella totesin, että kotipalvelun työntekijät tekevät erittäin arvokasta työtä, he tekevät sitä ammattiylpeydellä, he tekevät hyvää työtä, mutta me olemme vielä kaukana Tanskan mallista, siitä filosofiasta, millä tavalla siellä solmitaan suhde ikäihmisiin ja ollaan heidän kanssaan ikään kuin arjessa yhtä jalkaa elämässä ja käytetään siihen aikaa. Kyllä valitettavasti minä sanoisin, että meillä kuitenkin kotipalvelun työntekijöillä on tiukka aikataulu ja tulosvaatimukset, niin että on kyllä erittäin pitkä matka Tanskan malliin. Se on meidän ymmärrettävä, että se vaatii täydellisen asennemuutoksen, se vaatii vähän eri tavalla rahaa ja panostusta. Ja silloin kun me lähdemme ikään kuin tiukalla aikataululla ja tiukoilla tulosvaatimuksilla ja tietyllä määrällä rahaa rakentamaan hyvää vuorovaikutusta ikäihmisen ja palvelunsaajan kanssa, se ei kyllä sillä tavalla onnistu. Eli meidän on ihan turha täällä puhua Tanskan mallista, että siihen ollaan menossa, kun ei se siltä millään parametrilla näytä.

Kalle Jokinen /kok:

Arvoisa herra puhemies! Valitettavasti pääsin tähän erittäin tärkeään keskusteluun osallistumaan vasta nyt, näin loppumetreillä, mutta tämä vanhusten kotiin vietävien palvelujen tuotanto ja se kokonaisuus, kun on moniammatillisesta osaamisesta kysymys, on erittäin haastava ja vaikea tehtävä, ja siinä on paljon kehitettävää.

Sain kuulla esittelyn, tai minulle esiteltiin yksityisen palveluntuottajan tarjoama malli, jossa tähän kotiin vietävien palveluiden tueksi oli kehitetty ikään kuin tämmöinen alueellinen palvelutalonmies, tai miksikä sitä voisi sanoa, eli henkilö, joka tuntee sillä alueella tai siinä talossa tai korttelissa olevat vanhukset ja tuntee heidän tarpeensa, pystyy antamaan peruskotipalveluja, mutta sitten ikään kuin reagoi tarpeeseen ja hälyttää sitten esimerkiksi sairaanhoitoa tai jotain muuta vaativampaa kotihoitoa tarjoavat palveluntuottajat ja viranomaiset sinne paikalle. Ja tämä malli on siinä mielessä vanhusystävällinen, että kun monesti vanhukset moittivat, että kotipalveluhenkilöstöllä tai kotisairaanhoidon henkilöstöllä on niin kova kiire, että he eivät kerkeä keskustelemaan eivätkä perehtymään siihen kokonaisuuteen, joka sillä vanhuksella siellä arjessa on, niin sitten on yksi tuttu henkilö, joka aika ajoin poikkeaa ja ikään kuin katsoo sen tilanteen, että mitäs tänne kuuluu, miten täällä pärjätään, ja sitten hän tuntee ne asiakkaat myös. Tämä on erittäin tärkeä tämmöinen linkki siihen reagointiin silloin, kun näitä palvelutarpeen muutoksia tulee. Minusta tämä on malli, jota pitää viedä eteenpäin ja tarkasti tutkia tämmöisen yksityisen palveluntuottajan tuoma mahdollisuus. Ja heidän kommenttinsa oli, että tämä on vielä kustannustehokastakin, koska pystytään yhdistämään näitä palveluita ja oikea-aikaisesti viemään niitä.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Ihan lyhyesti:

Todella minusta — näissä edellisissäkin puheenvuoroissa se tuli esille — meillä siinä toteutuksessa, mikä tällä hetkellä on, on aika paljon semmoisia muuttujia: on raha ja liian tiukat tehtäväkuvat, millä tavalla kotiavustajat ja -sairaanhoitajat siellä työskentelevät. En ainakaan omassa puheenvuorossani halunnut sitä sanoa, että sairaanhoitaja tai kodinhoitaja tekee tietoisesti huonosti sitä työtä, vaan joka tapauksessa ne tilanteet ovat siellä sellaisia, että ne mahdollisesti aiheuttavat myös väsymystä. On paljon haasteita, ja sen vuoksi meillä tulee kehittää näitä kotiin vietäviä palveluja, mutta myös sitä laitospalvelua, tehostettua palvelua. Eli kokonaisuudessaan on luotava sellainen ilmapiiri, että tämä on meillä se tärkeä ja arvokas asia, että me vanhusten palveluja kehitämme, ja siinä ehkä enemmän sitten tulisi myös sitä inhimillistä puolta, mitä minusta edustaja Eestilä toi hyvin esille.

Tässä on sitä työhön antautumista myös. Kai se on meillä suomalaisessa kulttuurissa vähän erilaista kuin joissain muissa kulttuureissa, että me teemme ehkä enemmänkin sitten vielä sitä semmoisena ammattityönä kuin niin, että siihen ihan antaudutaan sydämeltään. Ja tietysti jos antaudutaan, niin se vaatii myös sitä, että työnantaja myös mahdollistaa työhyvinvoinnin ja tukee ja on hyvää koulutusta.

Tässä on hyvin monesta eri asiasta kysymys, millä tavalla työntekijät sitä työtä tekevät. Mutta kokonaisuudessaan on kysymys koko tämän vanhuspalvelun kehittämisestä.

Merja  Mäkisalo-Ropponen  /sd:

Arvoisa puhemies! Minä olen samaa mieltä edustaja Eestilän kanssa näistä kotihoidon ongelmista. Liian monessa kunnassa kotihoitoa on lähdetty kehittämään tämän tuottavuuden näkökulmasta. Tuottavuushan on panosten ja tuotosten suhde, eli lasketaan, kuinka monta kotikäyntiä sillä yksittäisellä työntekijällä on, ja sitten tehdään päätelmiä, onko tämä toiminta tuottavaa.

Näin kävi menneinä vuosina omassa kotikaupungissanikin, eli siellä lähdettiin kotihoidon tuottavuutta kehittämään, ja kyllä sitä saatiin lisättyä, eli tuli entistä enemmän kotikäyntejä sille yhdelle työntekijälle, mutta aika pian huomattiin, että toiminnan vaikuttavuus heikkeni eli meidän laitospaikkamme rupesivat täyttymään yllättävän nopealla vauhdilla.

Eli me emme missään nimessä saisi tätä tuottavuutta ottaa ohjenuoraksi, kun me lähdemme kehittämään sosiaali- ja terveydenhuoltoa tai kotihoitoa. Meidän pitäisi lähteä katsomaan asiaa nyt sen vaikuttavuuden kannalta eli juuri siitä näkökulmasta, mitenkä me saamme pidettyä ne ihmiset siellä kotona toimintakykyisinä ja aktiivisina ja niin edelleen. Silloin ne kustannukset tulevat säästönä, kun ne ihmiset eivät joudu sinne laitoshoitoon, vaikka he saisivat enemmän ja pidemmän kotikäynnin siellä kotona.

Nyt me olemme niiden ydinkysymysten äärellä, kun me rupeamme miettimään, mistä lähtökohdista käsin me rupeamme laskemaan, mikä on sitä hyvää toimintaa.