Timo Heinonen /kok:

Arvoisat puhemiehet! Tämä esitys, joka on käsittelyssä, koskee siis lakia ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetun lain muuttamisesta. Tämä on ollut sosiaali- ja terveysvaliokunnassa käsittelyssä. Tämä esityshän tulee Euroopan unionin elindirektiivistä, joka ei onneksi meille Suomeen kovin suuria muutoksia aiheuta. Meillä tämä elinsiirtoasia on varsin hyvin hallussa. Meillä Suomessahan Helsingin seudun yliopistollinen keskussairaala hoitaa keskitetysti elinsiirtotoimintaa ja vastaa käytännössä pääosin jo nykyisin tuon direktiivin vaatimuksista, joita nyt tässä lakiesityksessä käsitellään.

Valiokunnan kannanotossa todetaan, että maassamme on noin 300 elinsiirtoa vuosittain ja niiden tulokset ovat kansainvälisesti vertailtuna erittäin hyviä. Vuoden sisällä näiden elinsiirtopotilaiden siirteistä jopa noin 90 prosenttia edelleen toimii, ja se kertoo meidän maamme erittäin korkeasta tasosta. Elinvuosia näillä elinsiirroilla on saatu merkittävästi lisää, parhaimmillaan jopa yli 30 vuotta. Näitä elinsiirteen saaneita Suomessa elää kaiken kaikkiaan tuollaiset 3 500 henkilöä.

Elinsiirtoa kuitenkin odottaa jatkuvasti noin 350 potilasta, ja vuosittain Suomessa nykyisenkin lainsäädännön aikaan kuolee 20—30 suomalaista, koska sopivaa elinluovuttajaa ei heille löydy. Se tarkoittaa siis noin 5—10:tä prosenttia niistä potilaista, jotka tuossa elinsiirtojonossa odottavat sopivaa luovuttajaa itselleen.

Tässä asiassa yhdeksi hyvin keskeiseksi asiaksi nousee tuo tunnistaminen, että löydettäisiin näitä henkilöitä, joilta voitaisiin näitä elinsiirtoja tehdä. He ovat pääsääntöisesti aivokuolleita, mutta tuo tunnistaminen nousee vahvasti esille. On merkille pantavaa sekin, että vaikka viime hallituskaudella uudistimme elinsiirtolainsäädäntöä muotoon, että jos sinun tahtoasi ei tiedetä, sinun oletetaan suostuvan elintesi luovutukseen, niin siitä huolimatta meillä ei ole mitään merkittävää parannusta näissä luovutuksissa tapahtunut. Vuonna 2006 luku oli 295 ja vuonna 2012 — tuon lakiuudistuksen jälkeen — 310. Edelleen pyörimme tuolla noin 300:ssa, ja edelleen 20—30 suomalaista kuolee sen takia, että heille ei löydy sopivaa luovuttajaa. Meidän on syytä siis vakavasti pohtia sitä, miten löydämme keinoja tunnistaa paremmin, kun kerran yleisesti on hyväksytty se käsitys, että meillä olisi näitä luovuttajia, jos heidät oikealla hetkellä löydettäisiin ja tuo ketju toimisi luontevasti.

En usko siihen, että Suomesta elinkauppaan kuuluvaan elinsiirtoturismiin on kukaan vielä sortunut, mutta sellaistakin maailmalla tapahtuu, että silloin kun omassa maassa järjestelmä ei toimi — haluan painottaa, että meillä Suomessa varsin hyvin toimii, mutta siellä, missä se ei toimi — yksi vaihtoehto on laiton elinsiirtoturismi eli siirrytään valtioon, maahan, jossa tuo lainsäädäntö on löysempää ja josta sitten löytyy näitä luovuttajia, usein tahdon vastaisestikin.

Arvoisa puhemies! Aivan lopuksi haluan nostaa esille kaksi muuta tähän asiaan läheisesti liittyvää asiaa, joissa itse kukin voi olla tekemässä pienellä vaivalla isoa hyötyä.

Toinen on verenluovutus. Olen luovuttanut itse armeijavuosista asti verta kuusi kertaa vuodessa, ja meillä kuitenkin edelleen lisäluovuttajille olisi tarvetta. Jos suurempi osa suomalaisista kuin tällä hetkellä luovuttaisi edes kaksi kolme kertaa vuodessa, meidän tilanteemme olisi silläkin puolella paljon parempi.

Vielä tähän elinluovutukseen. Lähelle sitä menevät luuydinluovutukset. Meillä rekisteriin tarvittaisiin luuytimen luovuttajia vuosittain tuollaiset noin 2 000 uutta, ja erityisesti miehiä tuohon rekisteriin kaivattaisiin. Siellä on tällä hetkellä enemmän naisia kuin miehiä, ja miehet yleensä ovat minua lukuun ottamatta aika rotevia ja suurikokoisia, ja he pystyvät näissä luovutustilanteissa luovuttamaan vielä enemmän kuin naiset. Sen takia miehiä erityisesti tuohon luuydinluovutusrekisteriin kaivattaisiin. Se on tärkeä apu leukemiaan.

Tuohon rekisteriin voi itse ilmoittautua tänä päivänä internetissä, sen jälkeen sinulta otetaan kaksi kolme putkiloa verta ja tehdään rekisterimerkintä siitä, kenelle sinun luuytimesi sopii, ja tuo kansainvälinen rekisteri on kaikkien käytettävissä. Tuntuu erikoiselta, miksi me emme siihen rekisteriin saisi kaikkia suomalaisia. Minä olen itse siihen rekisteriin armeija-ajan jälkeen ilmoittautunut, ja yhden kerran on tullut soitto, että tuletko luovuttamaan luuydintä. Olin silloin jo tässä talossa töissä ja ilmoitin, että tulen, se on tärkeä tehtävä. Sovimme ajan luovutukselle. Päivää ennen luovutusta tuli tieto, että luovutusta ei tarvita. Todennäköistä oli se, että minä sopivana luovuttajana olin löytynyt tälle henkilölle liian myöhäisessä vaiheessa, tai toivottavasti hänelle oli löytynyt parempi luovuttaja. Mutta jos me kaikki olisimme tuossa rekisterissä mukana, niin yhä useampi löytäisi itselleen avun myös tässä hyvin pienessä hyvän tahdon eleessä, joka luuydinluovutusrekisterinkin kautta voidaan tehdä.

Maria Tolppanen /ps:

Arvoisa puhemies! Elinsiirrot hyödyttävät yhteiskuntaa kokonaisuutena ja elinsiirron saaneita potilaita yksilöinä. Elinsiirrot ovat erittäin kustannustehokas hoitomuoto, ja esimerkiksi onnistuneen munuaissiirron kokonaiskustannukset ovat jo ensimmäisen vuoden jälkeen huomattavasti pienemmät kuin munuaiskorvaushoidon. Vuoden mittainen sydämen mekaaninen tukihoito maksaa noin 150 000—200 000 euroa, ja se on ainakin kaksinkertainen verrattuna onnistuneeseen sydämensiirtoon. Sen lisäksi elinsiirron saaneet ihmiset voivat parhaimmillaan palata niin kutsutusti normaaliin elämään veronmaksajiksi. Näin elinsiirrot vähentävät monin tavoin terveyden ja sosiaalihuollon kustannuksia kokonaisuudessaan.

Suomessa elinsiirtoja tehdään vain Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa. Meilahden sairaalan elinsiirtotoimisto ja sen elinsiirtokoordinaattorit huolehtivat valtakunnallisesti elinluovutuksen logistiikasta vastaanottajapuolella. Suomessa elinluovutukseen osallistuu kaiken kaikkiaan 21 yliopisto- ja keskussairaalaa. 13 näistä 21:stä elinluovutukseen osallistuvasta sairaalasta jää selvästi alle maan keskitason, joka on 17 luovuttajaa miljoonaa asukasta kohti. Vähäisintä elintenluovutusaktiviteetti on täällä Helsingin seudulla, Uudellamaalla ja Oulussa. Jos elintenluovuttajien määrää voitaisiin Suomessa nostaa 17:stä 25:een miljoonaa asukasta kohti vuodessa, saattaisi se helposti merkitä munuaissiirtojen esimerkiksi lisääntymistä 40:stä 60 siirtoon. Sydämensiirtoja tehtäisiin ehkä tusina enemmän ja keuhkojensiirtoja kaksitoista enemmän. Tämä helpottaisi merkittävästi nykyistä jonotustilaa.

EU:ssa elintenvaihdosta huolehtivat erilaiset elinluovutusorganisaatiot. Suomessa ei tällaista kansallista elinluovutusorganisaatiota ole, sellaista organisaatiota, joka vastaisi elinluovutusprosessin toteutumisesta alusta lähtien, henkilökunnan koulutuksesta, raportoinnista ja laadun seurannasta kaikissa elinluovutukseen osallistuvissa yliopisto- ja keskussairaaloissa eri puolilla maata. Sen takia olisi hyvä, jos meille Suomeen — vaikka meillä hyvä tilanne on periaatteessa jo olemassa — saataisiin vielä tällainen valtakunnallinen elinluovutuksista huolehtiva organisaatio, jolloin pystyttäisiin takaamaan se, että luovuttajia olisi ehkä enemmän ja että luovutetut elimet saataisiin todella nopeasti Hyksiin, jossa sitten voidaan tämä varsinainen elinsiirto tehdä.

Eeva-Maria Maijala /kesk:

Arvoisa puhemies! Elinluovutuskysymykset ovat hyvin tunnepitoisia. On kylmäävä ajatus, että elimiämme siirretään toiselle ihmiselle. Tosiasia kuitenkin on, että ajallisen elämämme päätyttyä me emme enää tarvitse omaa ruumistamme. Jos niille ihmisille, joiden elämä maan päällä vielä jatkuu, voivat ruumiista otetut elimet tuoda avun, niin sitä on kaikin keinoin ehdottomasti edistettävä.

Vuonna 2010 voimaan astunut lakimuutos oli tämmöinen edistysaskel. Nykyisen lain mukaan elinluovuttajaksi sopivan vainajan elimiä voidaan aina käyttää toisten ihmisten hoitoon, paitsi jos vainaja on eläessään sitä varsinaisesti vastustanut. Mutta sitten juristina minä kiinnitin tämän hallituksen esityksen yhteen kohtaan enemmän huomiota. Hallituksen esityksessä lain 18 §:n 1 momenttiin lisättävä virke: "Elinten tarvetta tai saatavuutta koskeva mainonta on kielletty" — siis mainonta on kielletty — "jos sen tarkoituksena on tarjota tai hankkia taloudellista hyötyä tai siihen verrattavaa etua". Kun tuo vuoden 2010 lakimuutos tuli, niin silloin pelättiin kovasti, että elimistä aletaan käymään kauppaa ja että tällaiseen ihmisarvoa loukkaavampaan suuntaan aletaan kulkea. Lakiin on esitetty nyt sitten lisäystä, vaikka jo tämä nykyinen laki ainakin minun käsitykseni mukaan kieltää palkkion antamisen luovuttajalle tai hänen oikeudenomistajilleen — ansionmenetyskorvaukset luetaan sitten pois siitä. Tästä epäeettisen elinkaupan pelosta oli niin painetussa kuin sähköisessäkin mediassa vilkasta keskustelua. Nyt kun kolmatta vuotta on kulunut, ei ainakaan minun korviin ole tullut tietoa siitä, että Suomessa olisi tämän suhteen esiintynyt ongelmia. Elinsiirtoihin liittyvä eettinen puoli on siis toivoakseni kohtuullisen hyvällä tolalla täällä Suomessa.

Elinsiirtojen tulee jatkossakin olla osa inhimillisyyttä, jota ei voi korvata rahalla. Kuitenkin on aina tätä koskevaa lainsäädäntöä käsiteltäessä muistettava tilanteet, joissa elävät ihmiset luovuttavat esimerkiksi munuaisen lähiomaiselleen tai käydään luovuttamassa luuydintä. Tästä ei tietenkään tule maksaa mitään palkkiota, mutta sääntely on pidettävä jatkossakin selvästi sellaisena, että tästä korvattavat ansionmenetykset ja kaikki sairauspoissaolot yms. voidaan korvata täysmääräisesti ja että tällaisiin kudos- ym. luovutuksiin voidaan kannustaa ja samalla kertoa luovutuspäivärahoista ilman, että se on vielä mitään mainostusta.

Ja todellakin tämä sosiaali- ja terveysvaliokuntakin oli todella hyvin ottanut huomioon tämän asian siinä, että keskeinen ongelma on luovutussairaaloissa tapahtuva mahdollisten elinluovuttajien tunnistaminen. Elikkä meillä ei ole todellakaan riittävää tietoa siitä, ketkä voisivat olla sopivia luovuttajia, eli jotain kannustetta tässä asiassa pitäisi saada aikaiseksi ilman, että tämä on mitään mainostamista kuitenkaan. Nämä luovuttajat ovat todella pyyteettömiä ihmisiä eivätkä tee sitä rahan vuoksi. Joskus voisi olla jopa tarpeellista käydä kampanjoita, joissa kannustetaan ihmisiä uusiutuvan kudoksen tai solujen vapaaehtoiseen luovuttamiseen. Sitä, mitkä ovat ne menetelmät ja toimenpiteet, varmasti kannattaa työstää tässä ja miettiä vielä eteenpäin, sillä tämä on ala ja asia, jota meidän ehdottomasti kannattaa kehittää.

Anne-Mari Virolainen /kok:

Arvoisa puhemies! Edustaja Heinonen tuossa ensimmäisessä puheenvuorossaan kyllä jo hyvin seikkaperäisesti kävi tämän lain yksityiskohdat läpi ja ne parannukset, mitä tässä ollaan tehty. Olennainen asiahan tässä on nimenomaan elinten saatavuus ja myös se, että pystymme jatkossa pitämään riittävän laadukasta rekisteriä, jotta mahdollisten komplikaatioiden tullessa pystymme myös jäljittämään sen elimen ja saamaan siitä ne yksityiskohtaiset tiedot esiin.

Elinsiirtoihin liittyy se valitettava ilmiö elikkä laiton elinkauppa. Euroopan neuvostossa käsiteltiin laittoman elinkaupan vastaista raporttia — se oli muistaakseni tammikuun lopulla. Yleiskokous antoi ministerikomitealle suosituksen juuri samaisesta periaatteesta, joka meillä on Suomessa käytössä, joka tuli vuonna 2010 tähän kudoslakiin, kuten moni edustaja täällä on jo viitannutkin: lähtökohtaisesti jokainen on luovuttaja, jol-lei tätä ole nimenomaisesti kieltänyt. Kun me pohdimme sitä, että siirtojen määrä ei ole kasvanut emmekä ole saaneet lisää luovuttajia, niin kannustaisin kaikkia tekemään kuitenkin sen elinluovutustestamentin, jolloin päästään nopeammin siinä prosessissa eteenpäin.

Kun me pyrimme torjumaan elinkauppaa, niin se edellyttää meiltä myös hyvin paljon kansainvälistä yhteistyötä, valtioiden välisiä sopimuksia, lainsäädäntöä ja ennen kaikkea valvontaa. Tuossa edustaja Maijala sanoi, että jokainen luovuttaja toimii pyyteettömästi, mutta valitettavasti meillä on maailmalta erittäin paljon esimerkkejä, että elinten luovutuksilla haetaan taloudellista hyötyä, ja sitten vielä valitettavasti järjestelmässä on mukana myös terveydenhuollon ammattilaisia, elikkä elimiä otetaan ihmisiltä pois vastoin heidän tahtoaan. Toivon, että me, jotka toimimme kansainvälisillä areenoilla, pidämme yllä tätä keskustelua, että se laiton elinkauppa saataisiin kitkettyä.

Lauri Heikkilä /ps:

Arvoisa puhemies! Henkilöstön koulutus elinsiirtoja ja -luovutuksia varten ottaa aikansa. Työ vaatii laajaa koulutusta ja osaamista, eikä tähän ole maassamme sairaaloissa riittävästi varauduttu. Työ vaatii myöskin paljon resursseja, ja tässäkään lakiehdotuksessa ei ole puhuttu resurssien lisäämisestä. Nämä työt eivät sairaanhoidossa ja sairaaloissa, lääkärinkoulutuksessakaan eivätkä avustavan sairaalahenkilökunnan koulutuksessa suju ilman resursseja, eikä kukaan pysty oman työnsä ohella suoriutumaan näistä töistä niin, että saataisiin nopeasti muutoksia, kun nyt lakimuutos on tullut voimaan.

Suomessa, kuten tässä on todettu jo aiemmissakin puheenvuoroissa, elinsiirtoa odottaa 350—370 potilasta. Vuonna 2012 tehtiin 310 elinsiirtoa. Kuitenkin osa potilaista ehtii kuolla jonoon, kun sopivaa elintä ei löydy. Elinluovutuslaki vuodelta 2010 ei näy tilastoissa toivotulla tavalla. Laki on olemassa, mutta elinsiirtojen määrä on hitaasti kasvanut.

Tämä uusi EU-direktiivi tulee tarpeeseen, koska laki velvoittaa sairaaloita tehostamaan ja tarkastelemaan toimintatapojaan. Lain mukaan sairaaloissa pitää olla nimetty koordinoiva henkilö, joka on perehtynyt elinluovutusasioihin. Hän kouluttaa muuta henkilökuntaa, tunnistaa sopivia luovuttajia, koordinoi ja organisoi asioita.

Tästä onkin saatu hyviä tuloksia Husissa elinluovutustyöryhmän toimesta. Tässä täytyy huomauttaa, että tämä työryhmä on toiminut jo vuosia ja siellä on kokemusta. Elinluovutusmäärät lisääntyivät Husissa merkittävästi. On selvää, ettei tällaista toimintaa pyöritetä sivutoimisesti hutiloiden oman työn ohessa. Siksi määräraha pitää kohdentaa, jotta asiat sujuisivat kentällä toivotulla tavalla potilaan parhaaksi ja huomioiden myös omaista kriisin keskellä.

Merja Kuusisto /sd:

Arvoisa puhemies! Nyt käsitellään hallituksen esitystä ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetun lain muuttamisesta. Hallituksen esitys perustuu Euroopan parlamentin direktiiviin elinsiirtoa varten tarkoitetuista ihmiselinten laatu- ja turvallisuusvaatimuksista.

Suomessa elinsiirtotoiminta on keskitetty Helsingin seudun yliopistolliseen keskussairaalaan, ja tällä hetkellä toiminta pääosin täyttää direktiiviin pohjautuvat vaatimukset. Elinsiirtoja on tehty Suomessa jo lähes 50 vuotta, ja tulokset tehdyistä elinsiirroista ovat kansainvälisestikin vertailtuna hyvät.

Elinsiirto on joissain sairauksissa ainoa keino potilaan hengen pelastamiseksi. Suomessa on vuosittain 350 elinsiirtoa tarvitsevaa potilasta. Elinsiirtoleikkauksia pystytään tekemään kuitenkin vuosittain noin 300. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosittain noin 5—10 prosenttia elinsiirtojonoissa olevista potilaista menehtyy siksi, ettei heille löydy siirrettävää elintä ajoissa.

Luovutusten määrää on kuitenkin saatu lisättyä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueella viime huhtikuussa perustetun elinluovutustyöryhmän myötä. Terveydenhuollon henkilökunta onkin avainasemassa elinluovuttajien tunnistamisessa. Pidän erityisen tärkeänä, että henkilökuntaa koulutetaan luovuttajien tunnistamiseksi sekä luovutusmahdollisuuksien puheeksi ottamiseksi, jotta elinluovuttajien määrää saadaan edelleen lisättyä.

Mietinnössä valiokunta kiinnitti huomiota siihen, että hallintoviranomaiset tekevät tiivistä yhteistyötä elinsiirtotoiminnan edelleenkehittämiseksi. Se on tärkeää.

Lea Mäkipää /ps:

Arvoisa puhemies! Tämän lakiesityksen tarkoituksena on muun muassa turvata elinsiirtopotilaan potilasturvallisuus. Samalla kun Suomi tukeutuu EU:n elindirektiivien sääntelyyn, on toivottava, ettei näiden säännösten tiukka noudattaminen aiheuta hidastumista elinsiirtoon käytettävien elinten saamisessa. Niin kuin muutamat lausunnonantajat ovat todenneet, eri viranomaisvalvontojen järjestelmät on ylimitoitettu. Silloin on pelko, että moninkertainen valvonta hidastaa luovutuksen etenemistä. Kun elinsiirroissa on usein kysymys päivistä ja joskus vain tunneista, on selvää, että järjestelmän tulee olla sellainen, että luotettavuus siirrännäisten osalta on riittävää. Suomessa nyt esitetyn lakimuutoksen mukaiset vaatimukset täyttynevät jo ilman lainmuutostakin.

Suomessa tuskin on ongelmaa elinsiirrännäisillä tehtävästä kaupasta, mutta maailmalla kyl- lä kuulee pöyristyttävistä elinsiirtotapauksista. Elindirektiivin avulla toivottavasti voidaan tällaiset mahdollisuudet eliminoida.

Kun meillä ongelmana on edelleen elinluovuttajien puute, tulisi keskittyä tämän asian tiedottamiseen. Vaikka nykyinen lainsäädäntö salliikin elimen ottamisen kuolleelta henkilöltä ilman hänen elinaikanaan tekemää nimenomaista suostumusta, tulisi elinluovutustestamenttien tärkeyttä korostaa ja tehdä valistustyötä niiden puolesta.

Jos pitäydytään siinä, että Suomessa edelleen keskitetään elinsiirrot yhteen paikkaan eli Hyksiin, mikä on mielestäni hyvä asia, silloin tulee aina varmistaa, että resurssit ovat kohdallaan, ja niitä tulee lisätä, ettei sen takia ainakaan muodostu potilasjonoja. Tällä hetkellä Suomessa on jonossa noin 350 potilasta, ja joka vuosi menehtyy sekä lapsia että aikuisia, koska ei löydy ajoissa sopivaa siirrännäistä.

Vaikka elinsiirrot ovat toimenpiteinä kalliita, pitkällä aikavälillä yhteiskunta säästää huomattavia summia. Esimerkiksi 20 vuodessa yhden potilaan munuaissiirto voi tuoda hoitokustannuksissa säästöä jopa 500 000 euroa, ja nämä munuaissiirrothan ovat nyt ainakin tällä hetkellä yleisimpiä siirtoja.

Näin ollen resurssipula ei ainakaan säästöjen takia saa siis olla esteenä. Tärkeintä on, että meillä on toimiva yhteistyö eri tahoille niin, että niille ihmisille, joilla on mahdollisuus jatkaa laadukasta elämää elinsiirrännäisen avulla, voidaan tuo apu esteettä antaa.

Eeva-Maria Maijala /kesk:

Arvoisa puhemies! Edustaja Virolainen kiinnitti siihen huomiota, kun sanoin, että tämä elinten luovuttaminen on pyyteetöntä. Se on todellakin kotimaassa, meillä Suomessa, tämä toiminta näin. On ehkä hyvä, että olette todellakin tuonut asian korostetummin esille, sillä kansainvälisesti, juuri niin kuin sanoitte, tässä on todella suuria ongelmia. Olemme kuulleet aivan järkyttäviä tarinoita siitä, miten ihmisiltä riistetään näitä erilaisia ruumiinosia, ja tulokset ovat aivan hirveitä, mitä olen kuullut. Eli sen takia meidän tuleekin kotimaassa kannustaa tätä meidän omaa toimintaamme ja kehittää sitä niin, että voimme saada mahdollisimman paljon käytettyä elimiä, mitä saadaan käyttöön täältä, eikä jouduta missään tapauksessa ulkomailta niitä ottamaan eikä kannustamaan tätä järkyttävää ulkomaalaista kauppaa kehitysmaista.

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson

Arvoisa puhemies! Pahoittelen kovasti edustajille, että en pysty jäämään tänne kuuntelemaan tätä keskustelua loppuun saakka. Alkon hallintoneuvosto on juuri alkanut, ja minua odotetaan sinne kertomaan alkoholipolitiikan viimeisistä käänteistä.

Tähän halusin sanoa, kun täällä on paljon puhuttu siitä, mikä on sopiva luovutusmäärä. EU:ssahan tämä hyvä elinluovutusaktiivisuusluku on tuolla 40:n tienoilla, ja meillä Suomessa on paikka paikoin tämä jopa ylitetty, eli nykyisenkin lainsäädännön puitteissa on ihan mahdollista saada hyviä tuloksia aikaan.

Tuo Kuopion 56,5 aivokuollutta luovuttajaa miljoonaa asukasta kohden osoittaa kyllä, että hyvillä käytännöillä siellä sairaalassa, nimenomaan sillä, että on vastuuhenkilö ja osataan tunnistaa tarpeelliset seikat, avitetaan kyllä tässä asiassa, ja meillä on kyllä paljon vielä kirimistä. Kun katsotaan, niin meillä Kuopion yliopistollinen sairaala ja Turun yliopistollinen sairaala ylsivät tähän 40:een, mutta sitten kun katsotaan Helsinkiä, Uuttamaata ja Oulua, niin ei ollakaan niin hyvissä luvuissa, ja tässä kuitenkin on nyt viimeisimmän tiedon mukaan tapahtunut muutosta siltä osin, että on myöskin näitä vastuuhenkilöitä sinne sairaaloihin saatu huomattavasti laajemmin kuin mitä aikaisemmin meillä on ollut. Esimerkiksi Tampereen ja Kuopion yliopistollisissa sairaaloissa on yksi hoitaja kummassakin, joiden toimenkuvaan kuuluu sitten tämä donorikoordinaattorina toimiminen, ja sitten myöskin Hyksiin on saatu nyt virka. Tämä on tosi tärkeä asia: kun täällä kuitenkin se suurin volyymi on, niin täällä sitten on vastuuhenkilö olemassa.

Timo Heinonen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ihan nopeasti, kun ministeri Guzenina-Richardson on vielä paikalla. Olisin halunnut tehdä ja olisin tehnyt tuossa omassa puheenvuorossani kysymyksen, mutta teen sen nyt nopeasti tässä.

Nyt nämä vastuuhenkilöt on saatu ja toivottavasti sitä kautta tuo tunnistaminen helpommaksi, mutta siitä huolimatta meillä edelleen kuolee jonoon näitä potilaita, odottajia on paljon. Onko, arvoisa ministeri, teidän ministeriössänne ja teillä ministerinä ideoita ja ajatuksia siitä, mitä voitaisiin tehdä lainsäädännössä tai asenteissa tai käytänteissä, että me pääsisimme siihen tilanteeseen, että enempi näitä luovuttajia löytyisi, sillä tällä hetkellähän me kaikki olemme itse asiassa luovuttajia eikä enää tuota elinluovutustestamenttiakaan kaivata?

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson

Se lähtökohta, joka meillä Suomessa on, että oletusarvona on, että on elintenluovuttaja, minun mielestäni on oikein hyvä. Muualla Euroopassa se kyllä herättää kummastusta. Kun olen sitten esimerkiksi Kyproksen puheenjohtajakaudella — heillä tämä elinluovutus oli yhtenä pääteemana — käynyt siellä keskustelua, niin siinä kävi ilmi myöskin se, että meillä ollaan huomattavan jäljessä myöskin eläviltä tapahtuvissa elinsiirroissa, siis niin, että luovuttaja itse on vielä elossa, ja tässä on varmasti jotain opittavaa siitä, millä tavalla muualla Euroopassa on. Kun me ihan tilastollisesti katsomme, niin Suomi todellakin on hyvin vaatimattomissa luvuissa, aivan siellä Euroopan häntäpäässä, ja sitten jos katsotaan jo meidän naapurivaltioitamme, esimerkiksi Ruotsia, niin siellä on huomattavasti yleisempää tämä eläviltä luovuttaminen, ja se tietenkin parantaa tätä tilannetta.

Tapani Mäkinen /kok:

Arvoisa herra puhemies! Kuten olemme kuulleet tänään, kaikissa puheenvuoroissa on pidetty asiaa hyvin tärkeänä, ja se onkin tärkeä niin kauan kuin suomalaisia ihmisiä, voisiko sanoa, turhaan kuolee jonoon tilanteessa, jossa meillä on mahdollisuus niin halutessamme itse vaikuttaa siihen, että näin ei tapahtuisi. Elintenluovutustestamentit ovat yksi osoitus siitä. Näin ollen tässä yhteydessä, arvoisa puhemies, rohkenenkin vedota meihin kansanedustajiin, ministeriin, valtioneuvoston ja eduskuntalaitoksen henkilökuntaan: Olkaamme esimerkillisiä. Tehkäämme jokainen elintenluovutustestamentti. Hoitakaamme, että se on lompakossa aina mukana, ja näyttäkäämme esimerkkiä suomalaisille ihmisille.

Timo Heinonen /kok:

Arvoisa puhemies! Edustaja Virolainen nosti tämän laittoman elinkaupan esille, ja suurin syy siihen on se, että näitä luovuttajia ei ole riittämiin. Löysin tuoreimman tilaston vuodelta 2007. EU:ssa silloin munuaista, maksaa tai sydäntä jonotti 58 000 potilasta ja heistä 25 000 sai siirron eli yli puolet jäi ilman tuota siirtoa. Yhdysvalloissa jonossa oli samana vuonna 95 000 potilasta, ja siellä vain noin joka neljäs potilaista sai itselleen tuon siirron, eli siellä jäi 70 000 vielä odottamaan elinsiirtoa taikka sopivaa luovuttajaa itselleen.

Meillähän on Suomessa käytössä pohjoismainen vaihto. Se on ihan hyvä. Ehkä on syytä miettiä sitä, voidaanko tätä vaihtoa laajentaa myös vaikkapa koko EU:n laajuiseksi niin, että voitaisiin joustavasti löytää sopivia luovuttajia eri maista, mutta tämä on maailmanlaajuinen ongelma, että luovuttajia ei riittämiin ole.

Tuo lakiuudistushan tehtiin vuonna 2010, ja viime vuonna tehtiin ennätys näissä leikkauksissa, 310, ja myös luovuttajamäärä viime vuonna nousi.

Pidin tuota ministeri Guzenina-Richardsonin esille nostamaa asiaa elävien luovuttajien vähyydestä varsin huomionarvoisena. Oikeastaan se on varmasti aika lailla suurin auttamisen muoto, mihin ihminen voi mukaan lähteä, ja edustaja Mäkinenhän meitä siihen haastoi. Itse en vain tiedä, millä tavalla tuohon haasteeseen voi vastata, mutta lupaan sen selvittää ja olla valmiina, jos sellaisia tilanteita tulee.

Merja Kuusisto /sd:

Arvoisa puhemies! Kyllä Suomessa elintensiirto-osaaminen ja -tieto on hyvällä tasolla. Tietysti sitä voidaan kehittää, nimenomaan parantamalla sitä, että ihmiset tietävät enemmän tästä elinluovutuksesta ja myös sitten hoitohenkilökunta osaa tunnistaa ne ihmiset, joilta on mahdollisuus saada elimiä siirtoa varten.

Tässä on hirveän paljon asioita, niin kuin edustaja Heinonen on puhunut tästä vapaaehtoistyöstä, esimerkiksi verenluovutuksesta ja luuydinsiirroista, ja Tapani Mäkinen otti esiin tämän elinluovutustestamentin. Se on tietysti hyvä tehdä, mutta se ei ole tällä hetkellä enää välttämätöntä: 2010 tuli laki, että on mahdollisuus käyttää elimiä, vaikka ei ole testamenttia tehty. On todettu, että yhdeltä ihmiseltä saadaan neljä—kuusi elintä, mitä voidaan luovuttaa jollekin toiselle, kuka niitä tarvitsee. Tämä on hyvä asia, ja tästä pitää puhua täällä eduskunnassa, ja me voimme kaikki tehdä sitä vapaaehtoistyötä, minkä edustaja Heinonen ja edustaja Mäkinen ottivat esiin.

Anne-Mari Virolainen /kok:

Arvoisa puhemies! Kun tässä on nyt puhuttu aika paljon tällaisista pyyteettömistä luovuttajista ja vapaaehtoisuudesta, niin haluaisin kertoa sellaisesta kampanjasta, jota Munuais- ja maksaliitto kävi ja haastoi kansanedustajia jakamaan elinluovutuskortteja. Osallistuin siihen, ja yleisin kommentti, mikä ihmiseltä tuli, kun kysyin, oletko jo tehnyt elinluovutustestamentin tai haluatko tehdä sen nyt tässä, oli: no, en minä kuitenkaan kelpaa. Tästä me huomaamme sen, että aika paljon joudumme vielä jakamaan informaatiota siitä, että lähes jokainen niin sanottu terve suomalainen kelpaa kylläkin elinluovuttajaksi, että ne rajoitteet ovat hyvin vähäiset.

Sitten haluaisin vielä puhua tästä laittomasta elinkaupasta tai oikeastaan terveysturismista sen verran, että kun tällä lailla yritetään lisätä potilasturvallisuutta ja laatua, niin ihmiset, jotka lähtevät ulkomaille terveysturismin perään, mielestäni ottavat valtavan riskin siinä. Jos tehdään esimerkiksi munuaissiirre siellä, niin en ole aina niinkään varma siitä, että se on juuri sitä alkuperää, mitä sen väitetään olevan. Siinä mielessä toivon, että me saisimme Suomessa sen verran siirteitä rekistereihimme kuin tässä maassa tarvetta niille on.