8) Oikeusasiamiehen erilliskertomus 2006: lapsi, perheväkivalta
ja viranomaisten vastuu
Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio
Arvoisa puhemies! Hyvät kansanedustajat! Lähetekeskustelussa
on nyt siis oikeusasiamiehen erilliskertomus: Lapsi, perheväkivalta
ja viranomaisten vastuu. Oikeusasiamies voi lain mukaan antaa eduskunnalle
erilliskertomuksen tärkeäksi katsomastaan aiheesta.
Tällainen kertomus on annettu eduskunnalle vain kerran
aikaisemmin. Asia, joka mielestäni on niin tärkeä,
että olen päättänyt antaa siitä erilliskertomuksen,
on lapsiin kohdistuva perheväkivalta ja viranomaisten vastuu
sen estämiseksi.
Lapsihan on aina turvan tarpeessa, mutta erityisen turvan tarpeessa
on lapsi, jos hänelle läheiset aikuiset altistavat
hänet väkivallalle. Perheväkivallassa
on kyse eräästä vakavasta perus- ja ihmisoikeusongelmasta
meidän omassa maassamme tässä ja nyt,
jos me vain haluamme sen nähdä.
Tarkkaa tietoa ei ole siitä, missä määrin
perheissä on lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta se
tiedetään kuitenkin erilaisista tutkimuksista, että sitä on
paljon myös meidän maassamme. Erään
laajan tutkimuksen mukaan vuodelta 1998 lähes 17 prosenttia
kaikista alle 18-vuotiaista lapsista eli noin 190 000 lasta
oli joutunut todistamaan äitiinsä kohdistunutta
väkivaltaa. Näistä lapsista 10 prosenttia
oli itse joutunut väkivallan uhriksi. Myös se
tiedetään, että poliisi teki vuonna 2004
noin 16 000 sellaista kotihälytyskäyntiä,
joiden syyksi tilastoitiin perheväkivalta. Lapsista näillä kotihälytyksillä ei
ole tietoa.
Oikeusasiamies valvoo lain mukaan viranomaisten toimia, ei perheiden.
Siitä syystä tarkastelen erilliskertomuksessa
nimenomaan sitä, ovatko viranomaiset toimineet aktiivisesti,
jotta lapsiin perheissä kohdistuva väkivalta tulee
selvitetyksi, jotta lapset saavat hoitoa ja jotta syylliset saatetaan
vastuuseen, ja ellei, mistä se johtuu. Avainasemassa ovat
tietysti ne viranomaiset, jotka kohtaavat lapsia usein.
Viranomaisten toiminnassa on selvitetty muun muassa sitä,
miten he täyttävät velvollisuutensa tehdä lastensuojeluilmoitus.
Velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus on lain mukaan
sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisilla, poliisilla, kouluviranomaisilla
ja myös seurakuntien työntekijöillä.
Eri viranomaisten tekemien lastensuojeluilmoitusten määrissä on
huomattavia eroja. Monista viranomaisista nämä ilmoitukset
ovat olleet viime vuosina kasvussa. Esimerkiksi poliisi tekee nykyisin
selvästi aikaisempaa enemmän lastensuojeluilmoituksia
etenkin, jos poliisilaitoksen yhteydessä työskentelee
sosiaalityöntekijä. Sen sijaan lastensuojeluilmoituksia
tehdään varsin vaihtelevasti ja joka tapauksessa
eräistä terveydenhuollon yksiköistä vähemmän
ja myös hyvin vaihtelevasti eri terveydenhuollon toimintayksiköistä.
Syitä tarkasteltaessa kävi selville, että lastensuojeluilmoituksia
koskevassa lainsäädännössä on
puutteita, jotka osaltaan saattavat olla vaikuttamassa siihen, että näitä ilmoituksia
ei tehdä lasten turvallisuuden edellyttämällä tavalla.
Ilmoituksen tekemisestä on säädetty niin,
että muiden kuin lastensuojelun ammattilaisten on vaikeata päätellä,
koska velvollisuus ilmoituksen tekemiseen oikeastaan täyttyy.
Lastensuojeluilmoitukset ovat kuitenkin tärkeä keino
saattaa epäilyt perheväkivallasta sosiaaliviranomaisten
tietoon. Tätä kautta on mahdollista selvittää lapsen
tilanne ja huolehtia hänen tarvitsemastaan hoidosta ja huolenpidosta.
Toinen puute liittyy epäselvyyksiin lastensuojeluilmoituksen
tekemistä koskevan velvollisuuden ja salassapitovelvollisuuden
välillä. Tällä hetkellä lastensuojeluilmoituksen
tekeminen salassapitovelvollisuudesta riippumatta perustuu vakiintuneeseen
tulkintaan, mutta esimerkiksi terveydenhuollon viranomaisille salassapitovelvollisuus
on hyvin tärkeä ammattiin liittyvä velvoite
ja siitä poikkeamisen tulisi olla tarkoin säännelty.
Näitä tilanteita ja lainsäädäntöä on
tarkasteltu yksityiskohtaisesti erilliskertomuksessa toisaalta sosiaalitoimen,
toisaalta terveydenhuoltoviranomaisten, poliisin, opetustoimen ja
kirkon työntekijöiden sekä perheasioiden
sovittelijoiden salassapitovelvollisuuden kannalta.
Tämän kaltaisten seikkojen tulisi olla laissa tarkasti
ja täsmällisesti säädettyjä,
jotta laki antaisi selkeän tuen viranomaisten toiminnalle.
Tilanteethan ovat erittäin vaikeita. Tietojen antaminen
merkitsee aina puuttumista yksityiselämän suojaan.
Olen arvioinut erilliskertomuksessa myös sitä lainsäädäntöä,
jonka perusteella sosiaaliviranomaisilla on oikeus tehdä ilmoitus
poliisille, jos he epäilevät lasta pahoinpidellyn.
Tämä lainsäädäntö on
tarpeettoman monimutkainen. Se ei edistä rikosepäilyjen
ilmoittamista. Lasten oikeusturvan kannalta olisi kuitenkin mielestäni tärkeää,
että poliisin tietoon saatetaan rikosepäilyt ja
että poliisi tutkii, onko epäilty rikos tapahtunut
ja päättää jatkotoimista. Lainsäädännön
tulisi myötävaikuttaa tähän,
ja lainsäädäntöä on
siinä suhteessa syytä selkeyttää.
Jotta lastensuojeluilmoitus johtaisi toivottuun tulokseen, tulee
sosiaaliviranomaisten ryhtyä ripeästi toimenpiteisiin
lapsen auttamiseksi. Kaikissa kunnissa ei ole vielä kattavaa
sosiaalipäivystystä. Saamieni tietojen mukaan
vaikeuksia on ollut esimerkiksi sijaisperheiden tai lastenkotipaikkojen
saamisessa kiireellisesti virka-ajan ulkopuolella huostaanotetuille
lapsille. Lasten tulee kuitenkin saada tarvitsemansa lastensuojelun
tukitoimet oikeaan aikaan.
Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on
yksi lapseen kohdistuvan fyysisen ja psyykkisen väkivallan
muoto. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön
tutkimus on usein välttämätön,
ja se on suoritettava kiireellisesti. Joissakin osissa maata jonot
lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeviin tutkimuksiin
ovat kohtuuttoman pitkät.
Lasten psykiatrinen tutkimus ja hoito on perheväkivallan
tilanteissa yhtä lailla tärkeää.
Lasten psykiatrista hoitoa ja tutkimusta koskeva hoitotakuu on ollut
voimassa jo viiden vuoden ajan. Se ei ole kuitenkaan kaikkialla
toteutunut. Tätä pidän hälyttävänä.
Ilmeistä on, että näiden hoitoa odottavien
lasten joukossa on myös perheväkivallan uhreja.
Vielä eräs seikka, nimittäin se,
että lastensuojeluilmoituksista tai poliisin kotihälytystehtävien
yhteydessä kohtaamista lapsista ei kerätä järjestelmällisesti
tietoja tilastoihin. Tilastojen tekeminen on tietenkin toissijaista
siihen verrattuna, että lapsi saa tarvitsemansa avun. Silti
järjestelmällinen tietojen kerääminen
olisi tärkeää, sillä niiden
avulla lasten turvallisuuden toteutumisesta ja sen puutteista saataisiin
nykyistä luotettavampi kuva.
Hyvät kansanedustajat! Nämä havainnot
olen halunnut saattaa eduskunnan tietoon. Monia hankkeita perheväkivallan
vähentämiseksi on käynnissä.
Viranomaiset ovat myös monin tavoin aktivoituneet toimissaan
perheväkivallan estämiseksi. Tämä on
tärkeätä. Mutta kuten havainnoistani
käy ilmi, on edelleen sellaisia lainsäädännön
kehittämistarpeita ja viranomaisten toiminnan ongelmia,
jotka tulee toteuttaa ja joilla on selkeä ja välitön
vaikutus lapsiin perheissä kohdistuvan väkivallan
estämisessä ja selvittämisessä ja
lasten tarvitseman hoidon ja turvan antamisessa. Nämä lainsäädännön
ja viranomaistoiminnan kehittämistarpeet kohdistuvat useille
eri hallinnonaloille. Kokonaiskuvaa lapsen turvallisuuden toteutumisesta
ei siis nykyisin muodostu minkään yksittäisen
ministeriön tai viraston toimialalla.
Arvoisa puhemies! Kiitän tästä tilaisuudesta saada
esitellä erilliskertomus eduskunnalle.
Tuija Brax /vihr:
Arvoisa rouva puhemies! Kiitoksia paljon eduskunnan oikeusasiamies Pauniolle
siitä, että päädyitte erilliskertomukseen,
ja siitä, että erilliskertomuksesta tuli näin hyvin
rajattu ja hyvin konkreettisiin ehdotuksiin päätyvä.
Uskon, että valiokunnissa, niin perustuslakivaliokunnassa
kuin johtamassani lakivaliokunnassa ja sosiaali- ja terveysvaliokunnassa, tämä antaa
hyvän pohjan konkretisoida vielä lisää ja
miettiä tarpeellisia lainsäädäntöhankkeita.
Vielä erikseen tästä loppukaneetista
tässä vaiheessa kiittäisin. On tärkeätä,
että se havainto sanotaan erään korkeimman
laillisuusvalvojankin taholta, että lasten oikeuksia ja
lasten tilannetta muun muassa väkivallan suhteen ei katsota
kootusti missään. Valitettavasti on sanottava,
että en usko, että ainakaan tässä vaiheessa
lapsiasiavaltuutetun viran perustaminenkaan auttaa, kun ei sinne
saatu kuin yksi apuihminen. Vaikka uskon, että valittu
Maria Kaisa Aula on mitä pätevin ihminen työtä tekemään,
niillä resursseilla myöskään
lapsiasiavaltuutetun virastosta ei voi tulla — on aivan
kohtuutonta ja mahdotonta kuvitella, että siitäkään
tulisi — sitä tahoa, joka riittävän
kokonaisvaltaisesti arvioisi lasten tilannetta. Senkin takia tämä erilliskertomus
on paikallaan.
Sanon jo nyt, että toivon, että tämä prosessi johtaa
seuraavissa hallitusneuvotteluissa tämän kokonaisarvion
näkökulman vahvistamiseen. Näyttää siltä,
ainakin kun itse olen ollut muutamassa hallituksen projektissa mukana,
jotka liittyvät näihin poikkihallinnollisiin politiikkaohjelmiin,
muun muassa kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaan, että vaikka
siinä oli hyvä idea, niin käytännössä se
ei todennäköisesti ole sittenkään
vielä se lopullinen totuus siitä, miten tämmöistä laajempaa
näkökulmaa yli hallintosektorien löydetään.
Toivottavasti seuraavaan hallitusohjelmaan tämänkin
kertomuksen ja valiokuntien mietintöjen pohjalta syntyy
parempi näkemys siitä, miten lasten asioita katsotaan
kokonaisvaltaisemmin ja paremmin.
Mutta sitten lakivaliokunnan tulevaa käsittelyä ennakoiden
sanon, että kun lakivaliokunta käsitteli ihmisoikeusasioiden
selontekoa ja omalta osaltaan eri asiantuntijoita kuuli, niin hyvin monen
asiantuntijan vastaus siihen kysymykseen, mikä teidän
mielestänne on Suomessa tällä hetkellä suurin
ihmisoikeusongelma, oli, että lastensuojelulain vanhentuneisuus.
Eduskunta on jo ainakin seitsemän, todennäköisesti
nyt kun päivitän puheeni, niin itse asiassa todennäköisesti kahdeksan,
vuotta erilaisissa ponsissa ja erilaisina toimenpiteinä vaatinut
vaihtuvilta hallituksilta lastensuojelulain päivitystä.
Sikälikin tämä erilliskertomus osuu hyvin
oikeaan saumaan, että monet näistä muutosehdotuksista
tai havaituista ongelmista olisivat korjattavissa paremmalla lastensuojelulailla.
Nostan esiin vain muutaman seikan, jotka mielestäni
tarvitsevat kipeästi ratkaisua.
Yksi on se, että meillä huostaanottotilanteissa ja
sijaisvanhemmuuden tilanteissa laki on epäselvä ja
sen tulkintatraditiot ovat mielestäni vinoutuneet aivan
liikaa painottamaan biologisten vanhempien oikeuksia silloinkin,
kun he vain tilapäisesti tuntuvat pystyvän järjestämään
elämänsä sillä tavalla, että esimerkiksi
päihdeputki katkeaa. Meillä on aivan
liikaa lapsia, joita nykylain heikkouden ja muun muassa väärien
tulkintojenkin takia heitellään väliaikaisista
huostaanotoista ja myös hyvistä sijaisperheistä takaisin biologisille
vanhemmille, ja kun tilanne taas kriisiytyy, uudelleen mahdollisesti
jopa toiseen sijaisperheeseen. Tämä on kohtuutonta
ennen kaikkea näille lapsille ja lapsen edun näkökulmasta,
mutta myös näille sijaisvanhemmille, ja vaikeuttaa
myös lastensuojelun työtä. Toivottavasti
uusi lastensuojelulaki tältä osin uskaltaa linjata
asioita paremmin lapsen edun näkökulmasta niin,
että pysyvyyskin on lapsen elämässä etu.
Biologiset vanhemmat eivät mitenkään
ole poissuljettuja lapsen elämästä, vaikka
heille ei sen jälkeen, jos he ovat moneen kertaan vakavasti
laiminlyöneet lapsen edusta huolehtimisen, enää varsinaista
huoltajuutta, pääasiallista vastuuta lapsesta,
annettaisikaan. Heidät voidaan jollain muulla tavalla pitää tärkeinä aikuisina, mitä
he
ilman muuta lapselle ovat, lapsen elämässä mukana.
Toinen asia, josta haluaisin kiittää ja olen
samaa mieltä, ovat nämä erilaiset tietosuoja-asiat. Lakivaliokunta
on näihin asioihin törmännyt monta kertaa,
ja Stakesin 2003 annetut ohjeetkin osittain varmasti perustuivat
siihen tarpeeseen, mikä muun muassa lakivaliokunnassa on
vuosien varrella tullut esiin, todennäköisesti
myös muissa valiokunnissa. Stakesin ohjeet, joihin myös
oikeusasiamies viittaa, ovat selventäneet tilannetta. On
hyvä, että ne tehtiin, mutta niin kuin tästäkin
selvityksestä käy ilmi, ne ohjeet eivät
ole vielä riittävät. Meillä on
epäselviä tilanteita, ja ennen kaikkea niin kuin
nytkin jo kuulimme, niin liian monimutkaisia tilanteita. Näin juristina
on pakko sanoa, että minua on kyllä koko ajan
häirinnyt suunnattomasti se, mikä Stakes on säätämään
tämän kaltaisia asioita tai ikään kuin
koordinoimaan tai antamaan selityksen sekavasta lainsäädännöstä.
Kyllä pitäisi olla lakitasoiset normit, joihin
tämä käytäntö perustuu.
Stakesin työ on hyvää tältä osin,
selventävää, he ovat tehneet parhaansa,
mutta he ovat joutuneet tähän siksi, että me
eduskunnassa olemme laiminlyöneet asian tai tällä kertaa
siis hallitus varsinkin on laiminlyönyt tehtävänsä tuoda
tänne kunnon hallituksen esitys. Meidän pitäisi
nyt tätä prosessia kiirehtiä.
Arvoisa puhemies! Sitten pariin muuhun asiaan vielä.
Lakivaliokunta on omana asianaan lasten asioihin perehtynyt tällä vaalikaudella
aika paljon. Yksi selvä järkyttävä osa,
joka joskus liippaa myös väkivaltatilanteita,
on lasten huoltajuuskiistojen riitelyjen kestoajat tuomioistuimessa.
Valiokunta on vaatinut oikeusministeriöltä tältä osalta
selvitystä ja lisätoimenpiteitä. Kiinnitän
vain yhteen seikkaan huomiota, mitä oikeusministeriö meille
vastatessaan ilmoitti. Oikeusministeriön mielestä yksi
ongelma huoltajuusriitojen osalta, joka liittyy sosiaaliviranomaisten toimintaan
ja heidän lausuntoihinsa, on se, että — ja
tämä on suora lainaus — "sosiaaliviranomaiset
ymmärtävät, että ne eivät
ole ratkaisemassa asiaa, vaan laatimassa olosuhdeselvitystä, joka
tehtävänä eroaa sovittelusta tai terapeuttisesta
työstä".
Kun puhutaan myös perheväkivallan käsittelystä,
jossa monesti on kyseessä kiireellinen huostaanotto tai
huostaanotto, on valitettavasti todettavissa, että meillä osa
sosiaalityöntekijöistä ei ymmärrä rooliaan.
Muun muassa Espoosta tunnetaan tapauksia, mutta valitettavasti muualtakin,
joissa sen jälkeen kun tuomioistuin on todennut esimerkiksi
kiireellisen huostaanoton laittomaksi, viranomaiset saman tien,
välittämättä riippumattoman
tuomioistuimen arviosta, ovat tehneet uuden kiireellisen huostaanoton.
Lakivaliokunta on menossa lähiaikoina Espoon sosiaaliviranomaisten
ja myös Espoon käräjäoikeuden
johdon kanssa keskustelemaan siellä esiin tulleista lapsien
oikeusturvaan liittyvistä ongelmista, mutta Espoo ei varmastikaan
ole ainut paikkakunta, jolla näitä ongelmia on.
Me olemme vain huomanneet, että tässä oikeusturvaproblematiikassa
suhteessa sosiaaliviranomaisten rooliin ja ehkä heidän
itsensäkin ymmärrykseen siitä, milloin
heidän kuuluu lopullisesti päättää ja
milloin heidän itse asiassa lainsäädännön
mukaan pitäisi vain antaa asiantuntija-arvioita, on paljon
korjattavaa. Toivottavasti tulevassa valiokuntien työssä tämäkin
asia paranee.
Sitten, arvoisa puhemies, vielä perheväkivalta-termistä.
Oikeusasiamies on tässä sanonut, että termi
on kiistanalainen, mutta päätynyt kuitenkin ihan
hyvillä perusteluilla tässä käyttämään
sanaa "perheväkivalta" muun muassa sen takia, että se
kuvaa silloin, jos oikein ymmärsin, sitä, että siinä on
usein lapsesta kysymys, jonka perheessä tapahtuu väkivaltaa,
ja on todella syytä korostaa, niin kuin oikeusasiamieskin
teki, että ne lähes 200 000 suomalaista
lasta, jotka vuosittain todistavat, kun äitiä lyödään,
ovat myös väkivallan uhreja. Voi olla hyvin traumaattista
nähdä, kun kotona lyödään.
Toisaalta mieleni tekisi jättää yhä pohdittavaksi,
voiko perheväkivalta-sanaan liittyä silti myös
niin paljon väärin johdattelevia seikkoja, että olisi
syytä löytää parempi kuvaus.
Perheväkivallasta joskus tulee mieleen, että kysymys
on niin kuin näkkileivän perhepaketista tai perhelomasta
tai jostain, ikään kuin vähättelevä termi, ikään
kuin se nyt on sitä väkivaltaa, joka kuuluu perhe-elämään.
Jos me päädymme siihen arvioon, mihin tässäkin
eduskunnan oikeusasiamiehen arviossa on hyviä perusteluita,
niin ainakin meidän sitten pitäisi osata jotenkin
poissulkea se, jos siis päädymme käyttämään
pysyvästi termiä perheväkivalta, että siihen
samalla tulisi tässä sivumaku, että semmoistahan
se perhe-elämä onkin.
Aivan viimeisenä, arvoisa puhemies, palaisin vielä näihin
lähes 200 000 suomalaiseen lapseen, jotka näkevät,
kun heidän äitiään hakataan — melkein
Tampereen asukasluku. Meistä lähes jokainen tuntee
jonkun tamperelaisen, ja aivan todennäköistä yhtä lailla
on, että meidän naapurissa, tuttavapiirissä,
kosketuspinnassa, harrastusporukoissa, jossakin on lapsia, joidenka
arkea on se, että kotona on väkivaltaa. Meidän
täytyy oppia myös itse huomaamaan ja arvioimaan
tätä tilannetta paremmin. Niin kuin me huomaamme tamperelaiset,
meidän pitää osata nähdä myös, että joukossamme
on lapsia, jotka kärsivät siitä, että heidän
lähellään tapahtuu väkivaltaa.
Sirpa Asko-Seljavaara /kok:
Arvoisa rouva puhemies! Oikeusasiamiehen erilliskertomus Lapsi,
perheväkivalta ja viranomaisten vastuu on erittäin
tervetullut selvitys. Siinä esiteltyjen periaatteiden pohjalta
voidaan edistää lasten turvallisuutta, kehittää uutta
lainsäädäntöä ja uutta
ohjeistusta.
Pari havaintoa lapsiin kohdistuneesta väkivallasta,
jotka dosentti Pentti Kallio Hyksin Lasten ja nuorten sairaalassa
on tutkimuksissaan todennut. Tilanne on usein hyvin vaativa lääketieteellisesti,
ja sosiaalinen selvitys on vaikeaa. Väkivaltaa seuraa usein
rikostutkinta ja mahdollinen oikeudenkäynti ja lapsen huostaanotto.
Stakesin asiantuntijaryhmä on laatinut vuonna 2003 suosituksen,
joka selkeyttää terveydenhuollon, sosiaalitoimen
ja poliisin roolia väkivaltatapauksissa. Jos lasten kaltoinkohteluun
ei puututa, on pahoinpitelyn uusiutumisriski jopa 30 prosenttia. Jos
taas on liian tiukat kriteerit, voi syntyä turhia selvityspyyntöjä.
Dosentti Pentti Kallion tutkimusten mukaan alle viisivuotiaiden
tapaturmakäynneistä jopa 10 prosenttia saattaa
olla pahoinpitelyn seurausta. Etenkin murtumat, kallovammat, lukuisat
mustelmat ja palovammat herättävät epäilyn
kaltoinkohtelusta. On arvioitu, että alle kolmivuotiaiden
murtumista jopa 25 prosenttia on tuottamuksellisia. Jos alle yksivuotiaalla
lapsella on reisiluun murtuma, on se melko varmasti pahoinpitelyn
seurausta. Myös pienen lapsen ravistelu saattaa olla kohtalokas.
Lapselle tulee aivovamma, joka selviää kliinisten
oireiden, tietokone- ja magneettitutkimusten perusteella. Tarkkarajaiset
palovammat voivat ilmentää pahoinpitelyä.
Selkeät ohjeet helpottavat lääkäreiden
ja hoitohenkilökunnan suhtautumista silloin, kun kaltoinkohtelua
epäillään. Olisi hyvä tehdä mahdollisimman
aikainen lastensuojeluilmoitus. Lapselle nimetään
sairaalassa vastuulääkäri ja -hoitaja.
Lapsen pahoinpitely on rikos, ja lain mukaan rikostutkinnasta vastaa
poliisi. Sairaalan työryhmä voi tehdä ilmoituksen
poliisille. Kyseessä on yleisen syytteen alainen rikos.
Nykyisin näitä ilmoituksia uskalletaan tehdä siitä huolimatta,
että meillä on vaitiolovelvollisuus.
Toinen asia, johon on puututtu täällä moneen kertaan,
on se, että lapset näkevät, kun isä hakkaa äitiä.
Mitä silloin pitäisi tehdä? Miten me
estämme tämmöiset tilanteet? Meidän
täytyy saattaa nämä miehetkin hoitoon.
Suomessa on nimittäin erittäin ansioitunut järjestö nimeltään
Miessakit — lyömätön linja,
joka vieraili eduskunnassa syksyllä. Sillä on
toimipisteet Helsingissä, Tampereella, Espoossa, Joensuussa,
Mikkelissä ja Savonlinnassa. Tästä organisaatiosta
väkivaltainen mies voi hakea apua ongelmaansa, ja sillä on
erittäin hyviä hoitotuloksia.
Olemme yhdessä ed. Irja Tulosen kanssa tehneet kirjallisen
kysymyksen siitä, miksi tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa
ei ole yhtään miesjärjestöjen
edustajaa. Sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen vastasi
marraskuussa 2005, että seuraavassa neuvottelukunnassa
tullaan myös miesten tasa-arvo ottamaan huomioon.
Raija Vahasalo /kok:
Arvoisa puhemies! On erittäin tärkeää,
että oikeusasiamies kiinnittää kertomuksessaan
huomiomme siihen, miten vahingollisia vaikutuksia perheväkivallalla
on lapsen kehitykseen. Lapsen ei tarvitse edes itse joutua väkivallan
kohteeksi. Pelkkä sivusta seuraaminen aiheuttaa pelkoja
ja masennusta, huonoa itsetuntoa, häpeää ja
myöhemmin itsemurha-alttiutta. Pahimmillaan väkivaltaisesta
vanhemmasta otetaan mallia, jolloin kotona koettu väkivalta heijastuu
esimerkiksi rikollisena, aggressiivisena ja epäsosiaalisena
käyttäytymisenä. Lapsi ottaa mallia kaikesta.
Lapsi oppii lyömään. Vaikka lapsena koetun
väkivallan seurauksia ei ihan tarkasti tunnetakaan, on
selvää, että ne ovat aina negatiivisia
ja että paras tapa puuttua niihin on väkivaltatilanteiden
ennaltaehkäisy tai vähintäänkin
varhainen puuttuminen niihin.
Oikeusasiamiehen havainnoista hälyttävin liittyy
viranomaisten vaikeuksiin täyttää velvollisuutensa
lastensuojeluilmoituksen tekemisestä. Emme voi olla tyytyväisiä tilanteeseen,
jossa viranomaisten salassapitosäännökset
ja tiedonantovelvollisuus ovat niin pahassa ristiriidassa, että esimerkiksi
lääkäri joutuu virkavirheen tekemisen
pelossa jättämään raportoimatta
tapaukset, joissa on syytä epäillä, että lapsi
on saanut vammansa pahoinpitelyn seurauksena. Myöskin olen huomannut,
että koulussa opettajilla on ollut vaikeaa puuttua tähän
tilanteeseen ihan siitä pelosta, mitä vanhemmat
sanovat, vanhemmat tulevat päälle, uhkaavat, kiristävät.
Sitten on helpompi jättää velvollisuus
tekemättä, vaikka tieto siitä, että raporttia
pitää eteenpäin toimittaa, olisikin. Tämä vaatii
lainsäädännön uudistamista,
tarkentamista, korjaamista. Se vaatii myöskin asennemuokkausta
virkamiesten keskuudessa, viranomaisten keskuudessa. Asennemuokkaus
on vaikeaa, mutta koulutus siihen auttaa.
Lastensuojelulain kokonaisuudistusta olen odottanut täällä eduskunnassa
niin kauan kuin olen täällä istunut eli
seitsemän vuotta tähän mennessä.
Joka kerta, joka vuosi, se on ollut kyllä listalla ministeriössä tehtävinä asioina,
mutta aina se on siirtynyt eteenpäin muka vielä tärkeämpien
asioitten tieltä. Varmaan se tälläkin hetkellä sieltä listoilta
löytyy, mutta ei ole tietoa, tehdäänkö sen
asian eteen jotain.
Periaatteenamme aina Suomessa on ollut lapsen edun ensisijaisuus,
mutta kun olen istunut tuolla sosiaali- ja terveysvaliokunnassa
ja istun edelleenkin, niin monien lakien kohdalla, jotka käsittelevät
myös lapsia, olen huomannut, että se ei olekaan
niin itsestäänselvää, sillä usein
vanhempien etu menee lapsen edun edelle, ja näinhän
ei saa olla. Lakia olemme muuttaneet tältä osin
ja olemme nyt todenneet, että lapsen etu on ensisijainen,
jos tulee ristiriita vanhempien edun kanssa, mutta se, miten sitten
käytännön tasolla tämä toteutuu,
on aivan toinen asia.
Perheväkivallasta puhuminen mainitsematta kohteiksi
tai todistajiksi joutuneiden lasten psykiatrisen hoidon tarvetta
on lähes mahdotonta. Tämän vuoksi se,
että hoitotakuun toteutuminen lasten psykiatrisen hoidon
osalta tökkii, on paha epäkohta. Tilanteeseen
on välittömästi reagoitava lisäämällä mielenterveystyön
resursseja. Niitä onkin lisätty ja korvamerkitty,
mutta esimerkiksi lastenpsykiatreja ei mahda löytyä riittävästi.
Koska kaikki lapsen turvallisuuteen liittyvät asiat
eivät kuulu minkään yksittäisen
ministeriön tai viraston toimialaan, kokonaiskuvaa lapsen turvallisuuden
toteutumisesta ei nykyään oikein ole. Varhaisen
puuttumisen edistämiseksi kokonaiskuvan syntyminen olisi
kuitenkin tärkeää, mutta siihen pääseminen
on mahdotonta, jollei viranomaisten välistä yhteistyötä tiivistetä.
Tiiviimpää yhteistyötä tarvittaisiin
myös tiedonkulun parantamiseksi ja lastensuojeluraporttien
tekemiseen vaadittavan alakohtaisen substanssin vahvistamiseksi.
Yhteistyö ja varhainen puuttuminen ovat avainsanoja myös
perheväkivallan problematiikkaa puitaessa.
On ollut varsin siunauksellista lasten kannalta se, että oikeusasiamies
on puuttunut tähän asiaan. Kiitos siitä.
Nyt meidän tehtävämme on omalta osaltamme
valiokunnissa yrittää viedä tätä asiaa
eteenpäin.
Seppo Särkiniemi /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Oikeusasiamiehen erilliskertomus eduskunnalle
lapsista, perheväkivallasta ja viranomaisten vastuusta
on hyvin korutonta luettavaa. Toivoisin, että tämä kuluisi
hyvin monissa käsissä ja sen asioita mietittäisiin
tarkasti. Äskeisessä puheenvuorossa oikeusasiamies
totesi tähän tapaan, että on syytä kysyä,
onko viranomaisten toiminnassa päästy niin pitkälle,
että syylliset saataisiin vastuuseen. Tämä on
erittäin hyvä kysymys. Kertomuksessakin tehdään
selkoa siitä, minkälaisia hankkeita perheväkivallan
ehkäisemiseksi on käynnissä, ja myös
siitä, minkälaisia lainsäädännöllisiä kehittämistarpeita
tähän liittyen on olemassa.
Tässä eduskunnan työssä on
kuitenkin sellainen mahtava piirre, että saa oppia viisaammilta, ja
minulle on käynyt niin, että ed. Taipale, joka nyt
ei ole täällä salissa mutta mahdollisesti
kuuntelee kuitenkin näitä meidän puheitamme,
on opettanut eri yhteydessä näkökulman,
jonka haluaisin tässä ottaa esille. Nimittäin
vaikka se, mikä tässä kertomuksessa tarkastelun
alla on ja mitä pidetään esillä,
on todella tärkeää, niin — jos
Taipaleen ajatuksia vapaasti siteeraa — olisi ehkä kuitenkin
syytä katsoa sinne ilmiön taakse ja kysyä,
mikä osa tästä ongelmasta olisi voitettavissa
pelkällä sosiaalipolitiikalla, siis jos tämän
ongelman takana nähtäisiin vain yksinkertaisesti
taloudelliset kysymykset. En sano, että ne ovat kaikesta
tästä vastuussa mutta aika merkittävältä osalta.
On nimittäin niin, että tutkimusten mukaan edelleenkin
näyttää siltä, että jos
ajatellaan, että Suomessa on noin miljoona pienituloista,
näistä pienituloisista noin 600 000 kuuluu
lapsiperheisiin. Viimeisimpien tutkimusten mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin
130 000 lasta, jotka elävät köyhyysrajan
alapuolella. Se tarkoittaa sitä, että joka kahdeksas
alle 18-vuotias asuu kotitaloudessa, jossa tulot ovat alle 60 prosenttia
kotitalouksien keskituloista, eli siis 12 prosenttia lapsista elää köyhyydessä.
Me tiedämme lisäksi tästä joukosta
kaksi asiaa: siellä ovat erityisryhminä yksinhuoltajat
ja suurperheet.
Nyt kun oikeusasiamies kysyi vastuuta, minä hiukan
haluaisin palata nyt asiassa taaksepäin, sosiaalipolitiikkaan.
Nimittäin sieltä löytyvät aika
erikoisella tavalla kannustinloukkutyöryhmän suositukset
siitä, mitä tässä tasavallassa
pitäisi korjata. Huomattiin, että meillä on
sellaisia ihmisiä, jotka elävät niin,
voisiko sanoa, veitsen terällä, että tulonsiirtojen
ja tulojen hankkimisen kohdalla tilanne on sellainen, että ei
kannata olla töissä lisätäkseen
perheen tuloja, koska tulonsiirrot vastaavasti vähenevät.
Tästä tehtiin sitten se johtopäätös,
että tulonsiirtoja leikattiin ja niitä leikattiin
systemaattisesti monilapsisilta perheiltä. Jos tällä olisi
päädytty siihen, että valtion menot olisivat
vähentyneet, niin luulen, että se voitaisiin laman
oloissa jotenkin ymmärtää. Mutta ed.
Soininvaara vastasi välikysymykseen vuonna 2003 hyvin paljastavalla
tavalla. Hän sanoi näin, että jos katsotaan
tulonsiirtoja, lapsiperheet ovat menettäneet, mutta samanaikaisesti
on toteutettu valtavat tulonsiirrot palveluihin, on toteutettu subjektiivinen
päivähoito-oikeus, saatettu voimaan esikoulu-uudistus
ja lisätty koulujen valtionosuuksia. Kaikki nämä ovat
hyviä asioita. Niitä ei sinänsä voi
vastustaa yhtään. Mutta tässä ed.
Soininvaaran puheessa kuitenkin sitten sanotaan, että kaikkiaan
yhteiskunnan tuki lapsiperheille on reaalisesti suunnilleen samalla
tasolla kuin oli vuonna 1995, mutta tulonsiirroissa on säästetty
ja siirrytty palveluihin. Sitten hän jatkaa tätä esitystä sanomalla,
että hän perustelee, miksi tämä päätös
on ollut viisas.
Minä ajattelen tänä päivänä täsmälleen
päinvastoin. Minusta se päätös
ei ole ollut viisas, vaan sen seurauksena on syntynyt niin hankala
tilanne, että kun ajatellaan, että yhteiskunnassa
60- ja 70-luvulla päästiin vapaaksi siitä,
että meillä oli sellaisia kansalaisia, joiden
koko elämä kului raatamiseen, nyt on syntynyt
uusi luokkayhteiskunta, jossa joidenkin elämä kuluu
jälleen kerran raatamiseen ja valopilkkuja on kovin vähän. Tutkimukset
osoittavat, että näitä ryhmiä on
kaksi: yksinhuoltajat ja monilapsiset perheet.
Minusta olisi todella mielenkiintoista selvittää,
mikä osuus perheväkivallasta johtuu siitä, että on
tämä niin sanottu kahden tulonsaajan malli, joka
ajaa lapsiperheet siihen tilanteeseen, että elämä menee
niin tiukalle ja kireälle, ettei tahdota jaksaa, mikä osa
siitä on tuotettu tämän sosiaalipoliittisen
linjan selkeillä valinnoilla. Siitä syntyy sellainen
elämäntilanne, että ei tahdota jaksaa.
Kun siihen kysymykseen saadaan vastaus, minä uskon, että me
olemme paljon helpommalla myöskin sen suhteen, minkälaisia
lainsäädännöllisiä jatkotoimenpiteitä meillä voisi
olla, ja myöskin sen suhteen, että me kääntäisimme
katseen sinne ehkäisevään toimintaan
emmekä enää sinne korjaavaan toimintaan
pelkästään. Se on tarpeellista, ja se
tulee toimittaa tavalla, joka mahdollisimman hyvin auttaa niitä ihmisiä,
jotka tätä apua tarvitsevat, mutta silloin on
kuitenkin jo vähän myöhäistä.
Aila Paloniemi /kesk:
Arvoisa puhemies! Kiitän oikeusasiamiestä tästä erittäin
tärkeästä erilliskertomuksesta, jonka
toivon minäkin, kuten edellinen puhuja, ed. Särkiniemi,
kuluvan muitten edustajien käsissä, meidän
kaikkien.
Olen äärettömän huolestunut
tässä kertomuksessa esiintyvistä monista
asioista, erityisesti siitä, että kynnys lastensuojeluilmoituksen
tekemiseen näyttää olevan varsin korkealla
terveydenhuollon toimintayksiköissä. Näinhän
ei tietenkään pitäisi olla, että lastensuojeluilmoituksia tehdään
useimmiten vain, jos lapsen kaltoinkohtelu on ollut vakavaa. Täällä tulivat
muun muassa vauvojen ravistelut esille. Suomessahan moni vauva menettää henkensä ravistelun
seurauksena ja erittäin moni vammautuu pysyvästi,
eikä näitäkään vammoja
aina tunnisteta terveyskeskuksissa.
Olen iloinen siitä, että poliisin toiminta
tässä suhteessa on ollut paranemaan päin,
ja tämä parannus johtuu varmaan siitä,
että poliisi ja sosiaalitoimi ovat tiivistäneet
yhteistyötään. Itsekin olin tuolla Jyväskylän
seudulla vuosikausia tekemässä töitä sen
eteen, että poliisilaitokselle saataisiin sosiaalityöntekijä.
Ja näitähän on nyt tämän
selvityksen mukaan 35 poliisilaitoksella. Tilanne on tämä,
ja siis lastensuojeluilmoitusten tekeminen on siellä sitten
lisääntynyt.
Mutta minä haluaisin nostaa tähän
keskusteluun sitten vielä esille Suomenmaassa kaikkein pallotelluimman
ryhmän, kun puhutaan lastensuojelusta, ja tämä ryhmä on
0—2-vuotiaat lapset. Viime vuosina alle vuoden ikäisiä lapsia
on vuosittain ollut sijoitettuina oman kodin ulkopuolelle noin 200.
Vuonna 2003 heitä oli 225 ja 0—3-vuotiaita 1 228
lasta. Sitten kun mennään 0—6-vuotiaisiin,
heitä oli 2 514 sijoitettuina vuonna 2003. Tämä on
Stakesin tieto vuodelta 2005.
Erään seurannan mukaan vauvana lastenkotiin
sijoitetuista lapsista kaksi kolmasosaa palasi kotiin, mutta kuuden
vuoden kuluttua heistä oli syntymäkodissaan enää yksi
kolmannes. Osa lapsista oli kulkenut useita kertoja lastenkodin
ja kodin väliä ennen siirtymistä pitkäaikaiseen
perhehoitoon. Osa lapsista oli jäänyt perin epävakaisiin
kotioloihin. Muutaman kohdalla lastensuojelu oli lopetettu tarpeettomana.
Eli sijoitus vauvana näyttää olevan signaali
vakavista terveydellisistä, sosiaalisista ja sivistyksellisistä pulmista
ja se ennakoi pitkäaikaisasiakkuutta useissa palvelujärjestelmissä.
Eli perin monitoimijaisesta ilmiökentästä on
siis kyse.
Lastensuojelun työpaperista haluan kuvata tällaisen
erään vauvan tilannetta: "Hän joutui
ensin synnytyksestä teho-osastolle ja oli siellä varmaan
joitakin vuorokausia. Sitten vauva oli neljä viikkoa äidin
kanssa kotona, sitten kaksi vuorokautta isovanhempien luona, sitten
pari kolme viikkoa kotona, sitten 14 vuorokautta kriisilaitoksessa.
Sitten vauva on kotona ehkä pari, kolme tai neljä kuukautta,
sinäkin aikana osin isovanhempien kanssa. Sitten tulee
kolmas sijoitus, ja siinä vaiheessa vauva on kuusi kuukautta
vanha. Näin pienelle jokainen sijoitus on kaksi eroa, ja
niitä on kuusi tai oikeastaan kahdeksan, kun laskee teho-osastojaksonkin.
Minkälainen vuorovaikutussuhde tällä vauvalla
mahtaa olla? Onko kuvattu kiltteys ja hyvinvoivuus sitä,
että kyseessä on harmiton vauva, joka on jo tuossa vaiheessa
luopunut vaatimasta mitään? Kuulostaa erikoiselta,
että vauva on näin kiltti ja harmiton, koska kyseessä on
fae-lapsi, joita usein kuvataan itkuisiksi ja vaikeahoitoisiksi.
Onko hän kiltti ja harmiton juuri siksi, että hän
on jo kuusikuukautisena luopunut vaatimasta?"
Miten voimme riistää pieniltä vauvoilta
ja myös monilta myöhemmin sijoitetuilta lapsilta pysyvät
ihmissuhteet ja pysyvien tunnesiteiden syntymisen? Muiden lasten
kohdalla ymmärrämme näiden asioiden tärkeyden
kyllä. Toisaalta on erittäin surullista kuulla
sosiaalityöntekijöiden kertomuksia siitä,
että vaikka lapsi on saanut ensimmäisen lastensuojelumerkinnän
jo vuoden ikäisenä vaikkapa, hänen annetaan
elää traumaattisissa olosuhteissa jopa kymmenen
vuotta.
Avohuollon tukitoimia tietysti tarvitaan, varhaista puuttumista
ja ennaltaehkäisyä sitäkin enemmän,
mutta tarvitsemme myös tervettä järkeä ja
entistä enemmän lapsen edun huomioon ottamista,
lapsen kuulemista ja lapsen aseman ymmärtämistä.
Todella tuntuu näinä aikoina, että aikuisten
oikeudet ja aikuisten etu ajavat useimmiten lapsen edun edelle.
Minä haluan muistuttaa, että huostaanotto oikea-aikaisesti
tehtynä on monen lapsen kohdalla parasta lastensuojelutyötä.
Aivan lopuksi, rouva puhemies, haluan ottaa vielä erään
asian esille. Ruotsissa on saatu aikaan ohje tuomioistuimille. Sen
mukaan yhteishuoltajuutta tai yksinhuoltajuutta ei pidä määrätä,
mikäli parisuhteessa on ollut väkivaltaa tai lapsen
toinen vanhempi on ollut jollekulle muulle väkivaltainen.
Muukin näyttö kuin oikeuden tuomio riittää todisteeksi.
Eli lapsenhuoltolain painopiste on Ruotsissa muutettu toteuttamaan nimenomaan
lapsen etua. Kysynkin ja toivoisinkin, että meillä Suomessakin
seurattaisiin tässä asiassa Ruotsin esimerkkiä.
Marja Tiura /kok:
Arvoisa rouva puhemies! Tämä eduskunnan oikeusasiamiehen
erilliskertomus koskien lapsia, perheväkivaltaa ja viranomaisten
vastuuta on erittäin hyvä, ja tämä on myöskin
erittäin ajankohtainen. Tässä yhteydessä haluankin
kiittää erityisesti eduskunnan oikeusasiamiestä Riitta-Leena
Pauniota tästä selvityksestä ja siitä,
että meillä on tänään
mahdollisuus puhua tästä erittäin tärkeästä ja
vakavasta tilanteesta yhteiskunnassamme.
Arvoisa puhemies! Perheväkivaltaa nähneet lapset
jäävät tänä päivänäkin
vielä valitettavan usein ilman tukea. Valitettavasti edelleenkin
perheväkivaltatilanteissa, kun väkivalta kohdistuu aikuiseen,
poliisi ei ota aina yhteyttä lastensuojeluun lasten tilanteen
arvioimiseksi ja tukemiseksi. Virheellisesti valitettavasti vieläkin
ajatellaan, että väkivalta vaurioittaa lasta vain,
jos se kohdistuu lapsen itseensä. Englantilaisen tutkijan
Waterhousen tutkimusten mukaan pitkään jatkunut
lapsen äidin pahoinpitely vaurioittaa lasta yhtä paljon
kuin jos lasta itseään olisi toistuvasti ja vakavasti
hakattu. Lapsella on nimittäin biologinen vaisto pyrkiä lähelle
aikuista, joka hoitaa häntä, antaa turvaa ja huolenpitoa. Pelko
hoivasuhteessa, jollainen suhde äitiin ja isään
on, aiheuttaa lapsen kiintymyssuhteessa häiriön,
joka vaikuttaa hänen tapaansa muodostaa ihmissuhteita myöhemmin
elämässään. Lapselle on ylivoimaista
sisäistää kuvaa vanhemmasta, joka yhtenä hetkenä hoivaa
ja antaa turvaa ja toisena uhkaa ja kenties lyö.
Tutkimusten mukaan perheväkivalta vaurioittaa lapsen
kehitystä, ja se vaurioittaa tutkimusten mukaan myöskin
lapsen aivojen toimintaa. Pitkään jatkuva pelko
ja stressi vaurioittaa pienen lapsen kehittyviä aivoja.
Tämä on tuhoisaa, koska uusia hermoyhteyksiä ei
ehdi syntyä vanhojen tuhoutuneiden tilalle, vaan yhä uudet
solujen väliset yhteydet häviävät.
Tämä näkyykin lapsessa erilaisina kehitysviipeinä etenkin
kielellisen kehityksen alueella, levottomuutena ja tarkkaavaisuuden
ongelmina, jotka usein sekoitetaan neurologiseen ylivilkkaus-tarkkaavaisuushäiriöön,
joka on toiselta nimeltään adhd ja josta hyvin
paljon myöskin eduskunnan lakivaliokunta on tällä kaudella
käynyt keskustelua.
Lapsen tunteiden säätelyn kehittyminen häiriintyy,
ja pettymyksiä kohdatessaan lapsi alkaa itse käyttäytyä aggressiivisesti
etenkin päiväkodin tai koulun vaativissa ryhmätilanteissa.
Nämä lapset tarvitsevatkin tulevaisuudessa paljon
erityistukea sekä päivähoidossa että koulujen
erityisopetuksessa ja lastenpsykiatrisissa palveluissa. Lastensuojelun
puuttumismahdollisuuksia heikentää väkivallan
uhrin häpeä ja asian piilottelu ja äidin
aiheellinenkin huoli oman jaksamattomuutensa lastensuojelullisista
seurauksista. Aivan kuten ed. Vahasalo tuossa omassa puheenvuorossaan
otti esille, asia, joka myöskin on hyvin paljon ollut täällä talossa
keskustelussa, on se, että päivähoidon
kokonaisuudistuksesta tulisi käydä keskustelua.
Tämä on myöskin asia, jota päivähoidon
ja varhaiskasvatustoimialan järjestöt ovat vaatineet
ja yhä useampaan otteeseen nostaneet esille.
Arvoisa puhemies! Jos perheväkivalta jatkuu pitkään,
pahoinpidellyksi joutunut vanhempi masentuu, kärsii väsymyksestä ja
uupumuksesta eikä jaksa hoitaa eikä olla kiinnostunut
omasta lapsestaan. Äidin huono itsetunto ja syyllisyys omasta
kyvyttömyydestä katkaista väkivaltainen suhde
vaikeuttaa myöskin näissä tilanteissa
avun vastaanottamista. Parisuhteessa voi olla välillä parempia
vaiheita, kunnes väkivalta alkaa taas uudelleen. Tämä ennakoimattomuus
lisää sekä vanhemman että lapsen
turvattomuutta, koko ajan on oltava varuillaan ja lapsi pyrkii tulkitsemaan
merkkejä tästä uhkaavasta vaarasta.
Tässä yhteydessä haluan myöskin
nostaa esille sen tosiasian, että usein me puhumme siitä, että tämä väkivallanteko
tulee miehen suhteessa naiseen. Mutta valitettavasti viimeaikaisten
tutkimusten myötä on käynyt ilmi, että myöskin naisten
osalta perheissä alkaa olla tätä väkivaltakäyttäytymistä myöskin
omia lapsia kohtaan, mikä on erittäin surullista.
Lopuksi, arvoisa puhemies, uhkailuun puuttuminen toimii väkivaltaa
ennalta ehkäisevästi. Tarvitaan selkeämpiä toimintaohjeita
siitä, miten menetellään, kun lastensuojelun
tarpeen taustalla on rikos, joka edellyttää toisenlaista
toimintaotetta kuin lastensuojelu. Toimiiko tänä päivänä poliisin
ja lastensuojelun yhteistyö perheväkivaltatilanteissa?
Valitettavasti se ei toimi niin hyvin kuin sen tulisi toimia.
Lastensuojelu, terveydenhuolto ja opetus ovat vahvasti naisvaltaisia
aloja. Kontrolli ja väkivaltaan ja sillä uhkailuun
puuttuminen voi olla myös pelottavaa, joskus se on erittäin
vaarallista. Poliisiin kohdistuva uhka ja väkivalta on
vakava rikos. Entä opettajan, terveydenhuollon työntekijän
ja lastensuojelutyöntekijän turva? Mikä se
on tänä päivänä? Tarvitaan
laajaa tiedottamista ja koulutusta uhkailun ja väkivallan
seuraamuksista silloinkin, kun se tapahtuu myös muita viranomaisia
kuin poliiseja kohtaan.
Aivan lopuksi vielä, arvoisa puhemies, viimeisessä Kuntalehdessä 3/2006
on mielestäni erittäin hyvä kannanotto
kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, jota täällä eduskunnassa
parasta aikaa käsitellään. Tässä lapsiasiainvaltuutettu Maria-Kaisa
Aula ottaa kantaa siihen, että kuntauudistuksessa tarvitaan
myöskin lapsivaikutusten arviointia, sillä kunta-
ja palvelurakenneuudistus on niin merkittävä tulevaisuuteen
vaikuttava uudistus, että nimenomaan kun puhumme nyt tästä kunta-
ja palvelurakenneuudistuksesta, olisi todellakin syytä tämän
uudistuksen osalta ottaa myöskin lapsen näkökulma
näissä asioissa huomioon.
Terhi Peltokorpi /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Oikeusasiamies on tarttunut erilliskertomuksessaan
Lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu erittäin
tärkeään asiaan ja erittäin
tärkeisiin ongelmiin. Kiitoksia siitä!
Suurin osa suomalaisista lapsistahan elää hyvissä olosuhteissa
ja hyvässä kasvuympäristössä,
heidän kasvuaan ja kehitystään tukevien
aikuisten keskellä. Huomattava joukko lapsista ei kuitenkaan
saa ympäristöltään ja läheisiltään välttämätöntä tukea
kasvuunsa ja kehitykseensä. Aikuisten välinpitämättömyys,
piittaamattomuus tai suoranainen kaltoinkohtelu tai väkivalta
lasta kohtaan eivät välttämättä kuitenkaan
tule aina ilmi, tai merkkejä niistä ei osata tunnistaa.
Viime vuonna lähes 60 000 lasta ja nuorta
oli avohoidon asiakkaina lastensuojelussa, siis erilaisten tukitoimien
piirissä. Heistä 27 prosenttia oli uusia asiakkaita.
Kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna noin 14 700 lasta ja
nuorta. Tämä sijoitettujen lasten määrähän
on kasvanut viime vuodet 2—5 prosentin vuosivauhdilla.
Täällä aikaisemmissa puheenvuoroissa
on todettu, että usein lasten ja vanhempien etu ovat keskenään
ristiriidassa, mutta lastensuojelussa lähtökohtana
on kuitenkin aina oltava kasvavan ja kehittyvän lapsen etu.
Usein kuitenkin lasten laiminlyönnin määrittely
jää kapeaksi vain suoraan lapsen kanssa tekemisissä olevien
tahojen lapsen kohtelun määrittelyksi, siis kuvaukseksi
lapsen psyykkisten, fyysisten ja henkisten tarpeiden tyydyttämisestä. Lapsen
kaltoinkohteluun voi syyllistyä kuitenkin koko yhteiskunta,
koko ympäristö, valitettavasti myös tämä sali
ja talo, jos täällä aikaansaadut päätökset
ovat vastoin lasten edun toteutumista ja heikentävät
lasten turvallista kasvuympäristöä ja
olosuhteita.
Suurena ongelmana, arvoisa puhemies, on havaittu, että lasten
kanssa työskentelevä ammattihenkilöstö ei
tutkimusten mukaan tunnista kaltoinkohtelua. He eivät tunne
merkkejä kaltoinkohtelusta, eivät osaa epäillä sitä,
eikä heillä ole selvää kokonaiskuvaakaan
kaltoinkohdeltujen lasten hoidosta ja hoidon tarpeesta. Lapset itse eivät
osaa välttämättä puhua kohtelustaan
vaan mieltävät sen jopa normaaliksi: ainahan meillä kotona
on ollut näin. Lasten perheissä kaltoinkohtelu
ja kaikenlainen väkivaltainen kohtelu usein kielletään,
ja valitettavasti lapsia kohtaavilla ammatti-ihmisilläkin
voi olla tiedostamatta tai jopa tiedostaen taipumusta kieltää selvätkin
merkit näistä asioista. Aina lapsen puheita ei
myöskään uskota.
Täällä ed. Asko-Seljavaara nosti
esiin tilastoja siitä, miten lasten tapaturmiksi luokitelluistakin
osa on varmasti kaltoinkohtelua ja sen seurausta, ei suinkaan onnettomuuksia.
Hän ja ed. Paloniemi nostivat esille myös lasten
ravistelun, josta viime aikoina on jonkun verran puhuttu. Tässä on
varmasti kysymys joskus myös tiedonpuutteesta, ei tiedonpuutteesta
siitä, että lapselle ei saisi tehdä näin,
mutta tiedonpuutteesta siitä, miten vakavia vammoja tämä kaltoinkohtelu
ja erittäin väärä kohtelu lasta
kohtaan saattaa aiheuttaa. Ei tiedetä, miten vakavaa pienen
lapsen ravistelu voi olla, ja kun väsymys kohdataan, ei
tiedonpuutteen takia osata välttää myöskään
näitä tilanteita, ja seuraukset voivat olla karmeat,
peruuttamattomat.
Valitettavasti voidaan sanoa, että joskus lasten laiminlyöntejä laiminlyödään.
Lasten laiminlyöntiähän on myös
se, jos laiminlyönteihin ei puututa. Jotta lasten ja nuorten
kasvuympäristöongelmiin voitaisiin puuttua mahdollisimman varhaisessa
vaiheessa, kaikkien lasten kanssa työskentelevien pitäisi
tiedostaa oma roolinsa sekä tehtäväänsä kuuluva
vastuu kaltoinkohtelun tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa.
Olisi tärkeää saada aikaan mallit asioiden
puheeksi ottamiseksi sekä työyhteisöissä että asiakassuhteissa.
Ongelmien tunnistamiseksi olisi tuotettava näyttöön
perustuvia, riittävän yksinkertaisia keinoja ja
välineitä kaltoinkohtelun tunnistamiseksi ja siihen
puuttumiseksi.
Esimerkiksi Helsingissä Husin lasten ja nuorten sairaala,
poliisi ja kaupungin sosiaalityö ovat yhdessä olleetkin
rakentamassa toimintamalleja lasten kaltoinkohtelun tunnistamiseen
ja siihen puuttumiseen. Jo se, että eri tahot tekevät
yhteistyötä, ottavat asiat yhteiseksi puheeksi,
voi saada aikaan tuloksia, joihin nämä toimijat
yksin eivät olisi välttämättä yltäneet.
On valitettavasti todettava, että eri puolilla maata
jo tilastoista on selvästi todettavissa se, että lasten
kaltoinkohtelutapauksia jää varmasti merkittävästi
tunnistamatta ja todentamatta. Ei voi olla näin, että joillain
alueilla ei vuosiin olisi tapahtunut yhtään lapseen
kohdistuvaa väkivaltaista tekoa, kun toisilla alueilla
niitä voi olla huomattavasti. On varmasti kysymys myös
siitä, että niitä ei tunnisteta, niihin
ei osata puuttua. Jos työyhteisöissä,
niin päiväkodeissa, kouluissa kuin terveydenhuollossa,
olisi selvät toimintamallit, selvät tavat, miten
asioita otetaan puheeksi, myös puheeksi ottaminen helpottuisi
ja toimintamallit koettaisiin normaaleiksi, ei vanhempien syyllistämiseksi
pelkästään. Jos todetaan tarkemmissa
tutkimuksissa, että epäily oli tarpeeton, jää turha
syyllistäminen pienemmäksi myös vanhempien
näkökulmasta, koska heille voidaan perustella
tämä toimintamalli sillä, että kaikissa
tietyissä tapauksissa, jos tiettyjä ongelmakohtia
huomataan, on tiettyjä merkkejä, toimitaan tämän
mallin mukaisesti. Toimintatapa on silloin normaali, ei syyllistävä.
Toimivien käytäntöjen ja lainsäädännön
kehittäminen lasten kohtelun parantamiseksi on ensiarvoisen
tärkeää lasten ja toisekseen heidän
koko perheidensä kannalta. Siksi olen erittäin
tyytyväinen tähän erilliskertomukseen.
Tuula Väätäinen /sd:
Arvoisa rouva puhemies! Olen iloinen siitä, että erilliskertomus
lasten osalta on tehty. Se on merkki siitä, että lasten asioita
ollaan oikeasti ottamassa esille. Ymmärtääkseni
lähes kaikki lasten kanssa työtä tekevät viranomaiset
voidaan lakeja tarkkaan säätämällä saada
toimimaan lasten eduksi, sillä velvollisuus lastensuojeluilmoituksen
tekemiseen on kaikilla, tai pitäisikö sanoa: olisi
oltava kaikilla.
Oikeusasiamies on omassa erilliskertomuksessaan kyllä ottanut
esille myös sen, että kaikkia viranomaisia meidän
lainsäädäntömme ei koske. Yksi
tällainen viranomaistyötä tekevien henkilöiden
ryhmä ovat papit. Kun omassa siviilityössäni
psykiatrian poliklinikalla olen törmännyt tilanteisiin,
joissa rippipappi on omaan rippisalaisuuteensa vedoten jättänyt
tekemättä lastensuojeluilmoituksen tilanteessa,
jossa ei ole ollut mitään epäselvää siitä,
etteikö lasta olisi hyväksikäytetty,
niin kysynkin, miten tähän voidaan puuttua. Toisaalta
taas sitten painotan lastensuojelutyötä tekevien
ihmisten kouluttamista, niin että he ammattitaidolla voisivat
hoitaa lasten asioita ja puuttua oikeisiin ja tarkoituksenmukaisiin tilanteisiin.
Arvoisa puhemies! Asia, jota olen kovasti joutunut omassa siviilityössäni
miettimään, on toisen vanhemman velvollisuus tehdä ilmoitus
silloin, kun puoliso, avopuoliso tai samassa taloudessa asuva aikuinen
pahoinpitelee lasta. Potilaiden kertomukset niistä tilanteista,
joissa he ovat olleet lapsena pahoinpitelyn kohteena, ovat olleet
hyvin vaikeita siinä mielessä, että tämän
pahoinpitelijän muisteleminen tai kuuleminen vuosien kautta
myöhemmin on ollut vaikeaa, mutta yhtä vaikeaa,
joskus vielä vaikeampaa on ollut se, että muistaa
sen toisen vanhemman vaienneen, siirtyneen toiseen huoneeseen tai
jopa kieltäneen pahoinpitelyn tapahtuneen. Onko laissa mahdollisuus
puuttua toisen vanhemman velvollisuuteen puuttua näissä tilanteissa?
Ed. Särkiniemi arveli, että ongelmista voisi selvitä,
kun katsoo niitten taakse. Taatusti tämäkin täytyy
tehdä, mutta puutteet lastensuojelulaissa ja viranomaisten
työtä ohjaavissa laeissa on korjattava. Nimittäin
lasten kohtelu väkivaltatilanteissa on niin kipeä asia
myös viranomaisille, että he tarvitsevat selkeät
ohjeet toiminnalleen. Toisaalta mikään puute — ruuan,
työn, asumisen — ei oikeuta tai anna lupaa lasten
huonoon kohteluun. Sekin on syytä muistaa, että läheskään
kaikki väkivaltaa kohdanneiden lasten perheet eivät
kärsi puutteesta ja kurjuudesta, vaan siihen joukkoon kuuluu
niin sanottuja ihan tavallisia perheitä, kun katsoo heidän
sosiaalista asemaansa ja taloudellista tilannettaan.
Aulis Ranta-Muotio /kesk:
Arvoisa puhemies! Haluan myös osaltani yhtyä niihin
kiitoksiin, joita edellisissä puheenvuoroissa on eduskunnan
oikeusasiamiehelle osoitettu tästä erilliskertomuksesta
koskien lasten suojelua perheväkivallalta. Tämä on
todella tärkeä aihe nostaa eduskunnan täysistunnossakin
keskusteluun. Yhteiskunnassammehan on yhä enemmän
huonosti voivia lapsia. Pitäisi pystyä poistamaan
niitä syitä, jotka ovat tämän
huonovointisuuden takana. Perheväkivalta on varmaan yksi
keskeinen syy, mutta myös se, että lapsista ei
välitetä eikä heistä pidetä huolta.
Aika monet lapset jäävät nykyään heitteille.
Eduskunta on vuosittain lisännyt korvamerkittyjä määrärahoja
lasten psykiatriseen hoitoon eli siihen vaiheeseen, kun ongelma
on päässyt jo tavallaan liian pitkälle.
On järkyttävää tämän
kertomuksen mukaan todeta tämä, että hoitotakuu lasten
psykiatrisessa hoidossa ei ole kuitenkaan vielä viiden
vuoden aikanakaan toteutunut kaikkialla. Tästä kertomuksesta
ei oikein ilmene, missä on suurimmat alueelliset puutteet.
Täällä kyllä todetaan, että perheneuvoloiden
jonot ovat pitkiä tietyillä paikkakunnilla. Ne
on mainittu, mutta kun meistä kansanedustajista aika moni
on sairaanhoitopiirienkin hallinnossa, niin olisi aivan mielenkiintoista
kuulla, missäpäin on näitä pahimpia
ongelmia, että näihin voitaisiin puuttua tarkemmin.
Raimo Vistbacka /ps:
Arvoisa puhemies! Kun luin oikeusasiamiehen erilliskertomusta eduskunnalle,
mieleen tuli monenlaisia asioita, joihin myös itse olen
joutunut kansalaiskirjeitten perusteella ottamaan joskus jopa kantaa
tai joita olen joutunut ainakin pohtimaan, niin kuin varmasti moni
kollega on joutunut samanlaisten tilanteitten eteen.
Kun luin sivuilla 26 ja 27 olevia selvityksiä, sattui
pöydälläni olemaan paraikaa kansalaiskirje,
joka kosketti näitä asioita. Täällä on
tietysti kauniisti puhuttu aivan asiaa, mutta joskus tulee mieleen,
onko viranomaistaholla jollakin henkilöllä tarve
olla peräänantamaton silloin, kun jotakin epäillään.
On joitakin tapauksia, joissa on jääräpäisyydellä päästy
alioikeuteen ja jopa saatu tuomio alioikeudessa insestiväitteitten
perusteella, mutta hovioikeudessa on vapautettu, kun mitään
näyttöä ei ole ollutkaan. Tällaiset
tilanteet herättävät monia kysymyksiä,
koska tällaisella vanhemmalla, joka on joutunut läpikäymään
tällaisen prosessin, on ainakin ympäristön leimakirves
otsassa lopun elämää. Tällaisia
tilanteita ei saisi tulla.
Tätä kansalaiskirjettä, jonka juuri
olen viime viikon lopulla saanut, olen vähän selvitellyt.
En halua ottaa kantaa siihen, mitä on tapahtunut, mutta
viranomaistoimintana tässä tapauksessa neljä lasta
on otettu huostaan. Täällä on näitä selvityksiä,
ja tiedän, millä tavoin poliisi esitutkintatilanteessa
etenee, eli on nämä kaikki niin sanotut seri-tutkimukset.
Itse en edes tiedä, mitä ne varsinaisesti edes
tarkoittavat, mutta kun luen tästä erilliskertomuksesta,
niin täällä todetaan nimenomaan seri-tutkimuksista,
että nopeimmillaan ne on aloitettu samana tai seuraavana
päivänä ja suoritettu loppuun kahdessa
viikossa jne., tavallisin aika on ollut pari kuukautta. Mutta sitten
tämä toinen puoli on se, että pisimmillään
tutkimuksen aloittamista on kuitenkin jouduttu odottamaan yli vuosi
ja tutkimuksen suorittamiseen on enimmillään käytetty
aikaa 14 kuukautta.
Jäin vaan pohtimaan tässä kirjeessä sitä,
että tässäkin tilanteessa — ja
haluan, arvoisa puhemies, korostaa sitä, että en
totuudesta tiedä häivääkään
tässä tapauksessa — lapset on otettu huostaan
ja takana on ollut taloudellisista ja muista syistä pitkäaikainen
masennus, ja jos epäilys on sellainen, että mitään
näyttöä ei saada, niin tuntuu kohtuuttomalta,
että neljä lasta on otettu huostaan ja pidetään
huostassa ilmeisesti niin pitkään, että jos
lautakunta tekee sitten lopullisen huostaanottopäätöksen,
niin sitten katsotaan, miten se valitusprosessi etenee. Ja entä sitten,
jos esitutkinnassa ei saadakaan mitään näyttöä ja
nämä tutkimukset ovat kestäneet mahdollisesti
useampia kuukausia, jopa yli vuoden, niin kuin tässä kertomuksessa
on todettu? Pohdin vaan sitä, minkälaisen leiman
se antaa ja varjon jättää näitten
lasten, nuorten, pienten lasten mieliin, vieraantuvatko he vanhemmistaan,
ja taas toisaalta, paraneeko näitten vanhempien henkinen
tilanne, kun kuitenkin he olivat pääsemässä ainakin
kirjeen mukaan sille tasolle, että masennus on hoidettu.
Arvoisa puhemies! Tällä haluan vaan kiinnittää omalta
osaltani huomiota siihen, että ylin laillisuusvalvoja huolehtisi
siitä, että resurssit tällä puolella
olisivat riittävät, että nämä tutkimukset pystyttäisiin
tekemään ja lausunnot antamaan esimerkiksi näissä tapauksissa
myös poliisiviranomaisille riittävän
nopeasti, että poliisi voisi lähteä suorittamaan
esitutkintaa. Nykyisessä käytännössähän
tilanne on se, että esitutkintaa ei virallisesti syylliseksi
epäiltyjen kohdalta aloiteta, ennen kuin lausunnot ovat
tulleet. Kannustaisin oikeusasiamiestä siinä,
mitä täällä todetaan näistä lisähenkilökunnan
palkkaamisista jne., kun kyse on kuitenkin aika herkästä asiasta,
on kyse nuorista ihmisistä ja lapsista ja toisaalta usein myös
nuorten parien ongelmista.
Arvoisa puhemies! Ihan lyhyesti tässä eräs
toinen asia, joka usein tulee eteen, uskoisin, että myös
monen muun kollegan kohdalla: lasten tapaamiset erotilanteissa ja
sen jälkeen ja se kiusanteko ja sitten se, millä tavoin
jotkut sosiaaliviranomaiset suhtautuvat näihin tilanteisiin,
asettuvat ikään kuin toisen puolelle. Tästäkin
on juuri meneillään minulla eräs kansalaiskirje,
kun toisen kunnan sosiaaliviranomainen edustaa täysin päinvastaista
kantaa kuin sen, joka taho pyrkii estämään
lapsen tapaamisen. Yritetään keksiä eri verukkeita
ja ollaan tämän toisen vanhemman puolella silloin,
kun tapaaminen pitäisi järjestää, ja
sitten tämä toinen yrittää keksiä kaikkea,
ettei olisikaan paikalla silloin, kun on sovittu.
Eli nämä ovat erittäin vaikeita ja
herkkiä asioita, joihin on ulkopuolisen vaikea ottaa kantaa. Mutta
kun joskus yrittää auttaa näitä ihmisiä ja pyrkii
objektiivisesti keskustelemaan viranomaisten kanssa, niin joskus
tuntuu siltä, että jos menee sohaisemaan sinne,
niin meinaa tulla niin kuin korville, kun uskaltaa edes kysyä,
mikä on todellinen tilanne. Toivoisin, että oikeusasiamiehellä olisi
voimia paneutua näihin asioihin, niin kuin hän
on tehnyt jo apulaisoikeusasiamiehenä ollessaan.
Tatja Karvonen /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Tämä käsittelyssä oleva
asia on erittäin tärkeä. Toisaalta on
hiukan valitettavaa, että niin sali kuin tuo medialehteri
ovat tyhjinä. Tämä ei ehkä ole
niin mediaseksikäs aihe kuin tässä viime
päivinä eduskunnassa asiat ovat olleet.
Aikuisten ensimmäisenä tehtävänä on
suojella lapsia kaikelta väkivallalta, niin sen kokemiselta
kuin sen näkemiseltä. Lastensuojelulakihan velvoittaa
viranomaisia toimimaan. On kerrottu, minkälaisia toimia
pitää tehdä, mikäli näkee
väkivaltaa tapahtuvan.
Kertomuksessa on kuvailua siitä, millä tavalla lastensuojeluilmoituksia
tehdään. Lääninhallitukselta
saatujen tietojen mukaan päiväkodeissa tehdään
lastensuojeluilmoituksia varsin vaihtelevasti ja kynnys lastensuojeluilmoitusten
tekemiseen näyttää olevan monissa terveydenhuollon toimintayksiköissä varsin
korkea. Toisaalta myönteisenä asiana kertomuksessa
todetaan, että poliisin toiminnassa on tapahtunut kehitystä perheväkivallan
havaitsemisessa ja sen ilmoitusten tekemisessä sosiaalitoimelle.
Lastensuojelulain 40 §:ssä kerrotaan se, että jos
sosiaali- ja terveydenhuollon, koulutoimen, poliisitoimen tai seurakunnan
palveluksessa taikka luottamustoimessa oleva henkilö on
virkaa tai tointa hoitaessaan saanut tietää ilmeisestä perhe- ja
yksilökohtaisen lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta,
hänen on ilmoitettava asiasta viipymättä sosiaalilautakunnalle.
Niin kuin tämä kertomus ja nämä puheenvuorot
täällä osoittavat, tämän
lastensuojelulain mukaan toimitaan liian harvoin ja toimii liian
harva. Harva muistaa myös sen, että tässä on
2 momentti, jonka mukaan muu kuin 1 momentissa tarkoitettu henkilö voi
tehdä tällaisen ilmoituksen, elikkä ihan
jokainen meistä, joka asian on havainnut. Niin kuin puheenvuoroissa
on todettu, riittävän aikainen puuttuminen on
aina lapselle parasta. Olisikin hienoa, jos tämä velvollisuus nähtäisiin
laajempana haluna auttaa niitä perheitä, joissa
on väkivaltaa. Se on halua auttaa eikä tirkistelyä tai
puuttumista.
Perheväkivallasta on tehty paljon erilaisia tutkimuksia.
Yhteisenä nimittäjänä niissä on
ollut se, että ilmoituksia viranomaisille tehdään
paljon, mutta kuitenkin paljon vähemmän kuin todellisia
tapahtumia on. Syyt siihen, miksi viranomaiset eivät saa
asiasta tietoa, ovat myös yhteneviä. Perheiden
asiat koetaan niin yksityisinä, ettei haluta muiden tietävän
minun perheeni asioista ja ongelmista. Väkivallassahan
on aina kyse ihmisoikeusloukkauksesta. Siksi ei voida puhua yksityisasiasta.
Perheväkivalta on myös lapsen turvallisuutta koskeva
perusoikeuksien loukkaus.
Arvoisa puhemies! Perhe- ja lähisuhdeväkivalta
on maailmanlaajuinen ongelma. Se ei selity missään
päin sosioekonomisilla tai etnisillä tekijöillä.
Tutkimuksissa on selvitetty, että perheen piirissä tapahtuvaa
väkivaltaa on kaikissa yhteiskunta-, tulo- ja varallisuusryhmissä.
Väkivalta perheen piirissä on yksi aikamme vaikeimmista
yhteiskunnan ongelmista. Se on sosiaalinen, terveydellinen, taloudellinen
ja rikosoikeudellinen kysymys. Väkivalta vaikuttaa kokonaisvaltaisesti
ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Valtaosa perheissä tapahtuvasta,
tietoon tulevasta ja fyysisiä vammoja aiheuttavasta väkivallasta
on tilastojen mukaan miesten tekemää, naisten
kokemaa sekä lasten näkemää.
Tilastokeskuksen ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 1997
tekemän tutkimuksen mukaan naiset saivat perheväkivallan
seurauksena fyysisiä vammoja noin 15 kertaa useammin kuin miehet.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa sitä, että naisetkin
ovat perheissä väkivallan tekijöinä.
Naisten nyrkit kohdistuvat omaan lapseen tai puolisoon. Perheessä lasten
pahoinpitelyistä puolet on erilaisten tutkimusten mukaan
naisten tekemiä, elikkä puolet perheessä kohdatusta,
lapseen kohdistetusta väkivallasta on sen naisen, äidin,
tekemää.
Suomalainen yhteiskunta on tunnistanut ja tunnustanut miesten
väkivallan perheessä, mutta toisin on naisten
kohdalla. Ensi- ja turvakotien liiton projektipäällikkö Hannele
Törrönen onkin todennut, että väkivaltaisella
naisella ei ole edes mahdollisuutta puhua ongelmasta, kun sitä ei
ole virallisesti. Minusta meillä on velvollisuus puhua
myös naisten väkivallasta, vaikka se on vähäisempää kuin
miesten. Väkivaltaan on puututtava aina, oli tekijänä nainen,
mies, lapsi tai aikuinen.
Arvoisa puhemies! Koska perheen sisällä tapahtuva
väkivalta koetaan hyvin yksityiseksi, niin ei siihen myöskään
haeta herkästi apua. On selvitetty, että kolmanneksessa
väkivaltaisista parisuhteista väkivalta on alkanut
jo kymmenen vuotta sitten ja vain 12 prosenttia on hakenut apua
nimenomaan parisuhdeväkivaltaan. Miehistä apua
on hakenut vain 6 prosenttia. Avun hakemista ja myös rikosilmoitusten
tekemistä estävät muun muassa pelon,
rakkauden, syyllisyyden ja häpeän tunteet sekä koston
ja väkivallan pahenemisen pelko. Voidaankin vain arvailla, kuinka
monta sataatuhatta lasta joutuu lapsuutensa aikana kokemaan väkivallan
näkemisen ja kuulemisen omassa perheessä.
Millä tavalla sitten väkivalta vaikuttaa lapsiin?
Perheväkivallan mukanaan tuoman inhimillisen kärsimyksen
määrää ja laajuutta on vaikea hahmottaa
ja kohdata, väkivaltahan uhkaa kuitenkin aina henkeä ja
terveyttä sekä välillisesti että välittömästi.
Arvoisa puhemies! Tässä erilliskertomuksessa
johtopäätökset ovat sellaisia, joita
meidänkin on syytä pohtia hyvin tarkasti. Haluan
kiittää oikeusasiamiestä tästä kertomuksesta
ja näistä johtopäätöksistä.
Johtopäätöksen alku alkaa todella erinomaisesti:
"Lapsella on oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen kaikissa
olosuhteissa." Siitä meidän kaikkien pitää pitää huolta.
Täällä on johtopäätöksiä meille,
mitä me voisimme tehdä. Toisena johtopäätöksenä sanotaan:
"Ilmoitusvelvollisten eri hallinnonalojen edustajien viranomaisten
salassapitoa koskevat säännökset tulee
saattaa yhdenmukaisiksi lastensuojeluilmoitusta koskevien velvoitteiden
kanssa." Tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä näkökulmista
siinä, että saadaan yhdenmukaista, eri hallinnonaloilla
selkeämpää toimintaa. Kun monesti täällä kinataan
rahasta ja siitä, että ei ole rahaa, niin tämän
ei luulisi olevan taloudellinen kysymys, vaan ainoastaan tahtokysymys,
että nämä säädökset
saadaan ajanmukaisiksi. Toivonkin, että vastuuministerit
ottavat tämän asiakseen ja hoitavat säännökset
ajan tasalle mitä pikimmiten.
Viimeisenä johtopäätöksenä todetaan:
"Lasten koskemattomuutta ja turvallisuutta koskevia tietoja tulee
kerätä ja tilastoida järjestelmällisesti,
jotta lasten turvallisuuden tilasta saataisiin nykyistä luotettavampi
kuva." Ehkä meillä näissä erilaisissa
tutkimuksissa on ollut vähän toisenlainen näkökulma
kuin lapsen koskemattomuus ja turvallisuus. Meillä on hyvin
paljon erilaisia tutkimuksia, niin tieteellisiä tutkimuksia
kuin sitten selvityksiä, mutta koordinoivaa tietoa tästäkin
on erittäin vähän saatavilla.
Vasta lapsiasiainvaltuutetun virassa aloittanut Maria Kaisa
Aula on erinomaisesti tuonut lapsen näkökulmaa
esille ja tietoa siitä, mitä meidän päättäjien
pitäisi huomioida, kun päätöksiä tehdään.
Uskon, että kun lapsiasiainvaltuutettu ja hänen
toimistonsa saa rutiinin päälle, niin myös näihin
asioihin tullaan paneutumaan perusteellisesti.
Ehkä viimeisenä virkkeenä täällä on
haasteellisin tehtävä tämän
talon osalta: kokonaiskuvan syntymisen hahmottaminen. Täälläkin
monet asiat näyttävät olevan hyvin erilaisissa
sektoreissa ja sektoreitten rajat ovat erittäin tiukat
ja joskus jopa hiukan mustasukkaisesti vartioidut. Mutta kun on
kysymys lapsista ja lapsen edusta, niin silloin tällainen
mustasukkaisuus rajojen kohdalla pitäisi unohtaa.
Lapsiasiainvaltuutettu on todennut, että lapsen oikeudet
ovat aikuisten velvollisuuksia ja lapsella on oikeus olla lapsi.
Toivottavasti meistä jokainen voi omalta kohdaltaan pitää siitä huolen,
että meidän ympärillämme olevat
lapset saavat viettää turvallisen lapsuuden.
Lauri Oinonen /kesk:
Arvoisa puhemies! Ed. Karvonen piti aivan erinomaisen puheen, mutta
jos ed. Karvonen ei loukkaannu, niin pienen korjauksen haluan tehdä.
Sali ei ollut suinkaan tyhjä, vaan täällä on
useitakin kansanedustajia ja enemmän kuin oli puheen alussa
oli tämän puheen lopussa eikä lehterikään
ollut tyhjä.
Annan erityisen kiitoksen oikeusasiamies Pauniolle, että tämä kysymys,
lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu, on haluttu
ottaa erilliskertomuksen tavoin esille. Haluan yhtyä täällä muun
muassa ed. Särkiniemen käyttämiin ajatuksiin,
ja samalla meidän on nähtävä tämä kysymys
hyvin laajoissa yhteyksissä: miten voimme tukea vanhempia,
tukea perheitä, auttaa elämäntilanteissa
niin, että mahdolliset konfliktit voitaisiin ennalta välttää.
Mutta toki silloin kun niitä on, yhteiskunnalla pitää olla
myös keinot, joilla niihin puuttua heikomman suojelemiseksi.
Sirpa Paatero /sd:
Arvoisa puhemies! Tästä raportista, joka oli
hyvin avartava, muutamia näkökulmia vielä hetki
sitten käytännön työn puolelta
mukaan tulleena.
Varmaankin siihen, minkä takia tämmöinen raportti
on ollut tarpeen tehdä, on johtanut se, että tällä hetkellähän
kotihälytyksiä tulee ainakin meillä Kaakonkulmalla
poliisin tietoon ja tilastoihin yhä enemmän ja
enemmän. Kun on koottu lapsipoliittisia katsauksia ja muuta,
ovat tilastot sekä poliiseilla että lastensuojelussa
kasvaneet koko ajan. Kun viimeksi eilen katsoin noita tilastoja
alkoholin käyttömääristä,
niin syy on varsin suoraan sieltä. Jos meillä tällä hetkellä menee
10,6 litraa alkoholia per nuppi, on se kasvanut muutamassa vuodessa
ihan huomattavasti.
Raportissa viitataan Stakesin ohjeistukseen, joka on erittäin
hyvä, vaikkakin sen lähtökohta on seksuaalisen
väkivallan asioissa toimiminen ja toimintaohjeet siihen,
mutta se kattaa myöskin kaiken muun, erityisesti lasten
kaltoinkohteluun kohdistuvan toimenpideohjelman. Sen lisäksi
tulisi olla velvollisuus jokaisessa kunnassa tehdä moniammatillisena
työryhmänä kunnalliset ohjeistukset,
koska tämä valtakunnallinen raportti tai linjaus
siitä on pelkkä linjaus. Jokaisessa kunnassa toimintatavat,
toimintaresurssit ovat erilaiset, ja sen jälkeen kullakin
työntekijämäärällä tulisi
käydä läpi se, mitenkä juuri
tässä kunnassa se pystytään
toteuttamaan.
Toinen iso asia, mikä vaatii myöskin koulutusta
sinne puolelle, on se, mitenkä se siellä käytännön
tason työpaikoilla viedään läpi,
niin että ne työntekijät, jotka lastensuojeluilmoituksia myöskin
tekevät, tietävät, mikä on heidän
oma asemansa tämän asian käsittelyssä siinä kohtaa, kun
he tekevät ilmoitusta, mutta myöskin sen jälkeen,
kun se prosessi lähtee liikkeelle, koska usein he myöskin
sen jälkeen ovat vastaamassa siellä koululla tai
päiväkodissa siihen tilanteeseen, että lapsen
vanhemmat ovat nenän edessä paljon useammin kuin
se sosiaalityöntekijä, tai kun prosessi etenee,
poliisi tai joku muu, joka asiaa selvittää.
Lastensuojelulakiin liittyen haluaisin nostaa esille yhden asian,
ja se on varmaan tullut aiemminkin esiin, mikä on nuorisotyöntekijöiden
ja muun muassa iltapäiväkerhotyöntekijöiden
asema. Haluaisin nähdä myös heidät
tässä yhtenä viranomaistahona, jolla
olisi velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. He ovat
ammattilaisia kasvatusalalla. Heillä on virkatehtävät
kunnissa ja muualla, ja etenkin nyt, kun iltapäiväkerhojenkin
asema ja ammatillisuus kasvaa, nämä tulisi myöskin
huomioida lastensuojelulaissa. Tiedän, että siellä on
aktiivisia ihmisiä, jotka kyllä ottavat asiaan
kantaa ja varmaan myös tekevät jonkun verran ilmoituksia
tai ainakin konsultointeja kysymällä, miten näissä asioissa
tulisi toimia.
Ihmetellä täytyy sitä asiaa, että näitä lapsia koskevia
asioita ei ole koottu tilastoina ja tietoina tähän
mennessä, että meillä olisi joku katsaus siitä,
miten suomalainen lapsi voi perheissä. Miten hän
voi terveydellisesti, siitä on kyllä tietoa, mutta
miten suomalainen lapsi muuten voi; tuntuu oikeastaan aika kauhealle,
että semmoista tietoa ei ole. Kunnallisesti semmoisia tietoja
on alettu viime vuosina kerätä näihin
lapsipoliittisiin ohjelmiin tai raportteihin, katsauksiin, mitä ne
sitten missäkin ovat nimeltään.
Toimintaohjeiden ja muitten lisäksi ja lastensuojelulain
sisällön tarkentamisen lisäksi työntekijöille
olisi todella tärkeä toinen puoli, joka tulisi
huomioida kaikissa näissä toimipaikoissa, missä lapsia
on, ovat he sitten päiväkodissa, koulussa, kerhoissa,
vapaa-aikatoiminnoissa, ja se on ennaltaehkäisy. Kun puhutaan
lasten kanssa ennalta ehkäisevästä toiminnasta,
mitä se tarkoittaa perheväkivaltaan tai lapsiin
kohdistuvaan väkivaltaan nähden? On hyvin yksinkertaiset
sisällöt, joilla tulisi aikuisten vahvistaa lapsen
itsetuntoa siihen, että hänellä on oikeus
sanoa "ei" siinä kohden, kun tuntuu, että tämä ei
ole oikein, minua kohdellaan kaltoin. Lapsella pitää olla
toimintamalli siihen, kehen hän ottaa yhteyttä,
kuka on se luotettava aikuinen, mistä hän löytyy,
jos ei löydy omasta perheestä, kenelle asiasta
voi kertoa. Seuraava vaihe on se, että meidän
kaikkien aikuisten on oltava siinä kohtaa vastuullisia,
kannettava se vastuu, jotta vastuu ei jää lapselle
siitä asiasta. Se on aikuinen, joka siinä toimii,
ja lapsi on tehnyt oikein, kun hän on kertonut.
Toimenpiteiden suhteen tällä hetkellä ainakin olen
lämpimästi kannattamassa ajatusta, jossa joissakin
tapauksissa myöskin sosiaalityöntekijöille
tulisi velvollisuus ilmoittaa asioista poliiseille. Ne ovat varmaan
hyvin äärimmäisiä tapauksia,
mutta tällä hetkellä todellakin ajattelen niin,
että varmaan semmoisiin tilanteisiin olisi myöskin
hyvä mennä.
Mikko Alatalo /kesk:
Arvoisa puhemies! Keskustelimme viime viikolla täällä eduskunnassa
seksin oston kriminalisoinnista ja tupakoinnin vähentämisestä ravintoloissa.
Molemmat aiheet keräsivät todella suuren julkisuuden itse
aiheen merkittävyyteen nähden. Toivoisin, että tämä keskustelu
perheväkivallasta ja lastensuojelusta tavoittaisi yhtä monet,
mutta mediahylly näyttää tyhjältä.
Oikeusasiamies on tehnyt hyvää työtä perehtyessään
lastensuojelun kysymyksiin ja nykytilanteeseen. Vaikka me täällä eduskunnassa
haluaisimme suojella kaikki Suomen lapset, niin tilanne ei parane
paljoakaan puheella, ei hartailla toiveilla eikä uusilla
ohjelmilla. Lasten oikeudet ovat perustuslaillisia oikeuksia. Yhdenvertaisuutta
koskeva perusoikeus ulottuu myös lapsiin. Julkisen vallan
on puututtava, mikäli perheessä esiintyy väkivaltaa
ja lapsen turvallisuus ja koskemattomuus ovat uhattuina. Suomessa tätä tehtävää hoitavat
kuntien lastensuojeluviranomaiset, niin kuin täällä on
tullut esille. Se, että viranomaisilla on viimekätinen
vastuu myös lapsen oikeuksien toteutumisesta, ei tietenkään poista
vanhempien vastuuta. Lapsen turvallisuudesta huolehtiminen on ensisijaisesti
perheen velvollisuus. Meidän ei pidä mennä kuitenkaan perheen
selän taakse, jos me näemme ja tiedämme,
että lapsen etua loukataan.
Totta kai perheitä pitää tukea niiden
vaativassa lastenkasvatustehtävässä.
Taloudellinen tuki on tärkeää, kotihoidon
tuki, lapsilisät, äitiyspäivärahat.
Se ei tietenkään auta pidemmän päälle mitään,
vaikka me syytäisimme perheille kuinka paljon rahaa tahansa;
ei raha tuo onnea, ei ainakaan aina. Jos perheessä esiintyy
vanhempien välillä väkivaltaa tai lapsiin
kohdistuvaa väkivaltaa, ei siinä rahakaan auta.
Päinvastoin rahalla saa ostettua komeat kulissit ja elämää voidaan jatkaa
päivästä toiseen niin, etteivät
ulkopuoliset huomaa onnettomuutta.
Yhtä tärkeää kuin tukea
perheitä sekä taloudellisesti että palvelujen
muodossa on lastensuojeluviranomaisten toimintaedellytysten takaaminen
ja jatkuva kehittäminen. Kuten oikeusasiamiehen raportista
käy ilmi, paljon on vielä tekemättä.
Oikeastaan päähuomio raportissa kohdistuu siihen,
kuinka vaikeaa lastensuojeluviranomaisten on saada tietoa niistä tapauksista,
joissa toiset viranomaiset ovat kohdanneet lasten kaltoinkohtelua.
Raportissa todetaan selkeästi: "- - kynnys lastensuojeluilmoituksen
tekemiseen näyttää olevan korkealla varsin
monissa terveydenhuollon toimintayksiköissä."
Toisin sanoen liian monet lasten parissa työskentelevät
lääkärit, terveydenhoitajat eivät
tee lastensuojeluilmoitusta, vaikka ilmeistä epäilyä olisi.
Syyksi sanotaan, että vaitiolovelvollisuus on niin pyhä arvo.
Päiväkodeissa tehdään lastensuojeluilmoituksia
hyvin vaihtelevasti. Päiväkotien asema lapsen
elämässä on hyvin merkittävä,
koska siellä lapsi tavataan viitenä päivänä viikossa.
Ed. Paatero tässä otti erittäin hyvin
esille tämän ennalta ehkäisevän
hoidon. Jos lasta kohdellaan kaltoin, sen luotettavan aikuisen olisi
löydyttävä, mutta se täytyy
reaalisuuden nimissä sanoa, että jos lapsi on
ollut vuosien hyväksikäytön ja pahoinpitelyn
kohteena, niin hän saattaa olla niin sokissa, ettei osaa
ottaakaan yhteyttä niihin aikuisiin. Näin usein
tapahtuukin.
Yhtä merkittävässä asemassa
ovat tietysti koulut, erityisesti peruskoulu. Mutta kuten raportissa
todetaan, kouluista tulee verrattain vähän lastensuojeluilmoituksia.
Tosin lastensuojeluilmoitusten määrä on
ollut kasvussa tällä sektorilla lähes
kaikissa lääneissä. Ongelmia on ilmennyt
muun muassa siinä, että on huomattu, etteivät
opettajatkaan tiedä, että heidän virkavelvollisuuksiinsa
kuuluu ilmoittaa, mikäli he huomaavat, että lapsella
ei ole kotona asiat hyvin.
Ylipäätään oppilashuollon
palvelut on arvioitu riittämättömiksi.
Koulukuraattoreja, -psykologeja ja erityisopettajia ei ole riittävästi.
Viroissa olevat ihmiset eivät ole aina edes päteviä.
Nämä ovat niitä asioita, joihin meidän
pitäisi täällä eduskunnassa
voida puuttua.
Myös seurakunnista ei tule oikeastaan ollenkaan lastensuojeluilmoituksia;
siellä puolella vedotaan rippisalaisuuteen.
Suurinta kiitosta itse asiassa kentällä ovat
saaneet poliisit. Heille on monesti järjestetty koulutusta
perheväkivalta- ja lastensuojelutilanteisiin. Erityisesti
sellaiset yksiköt on koettu hyviksi, joissa lastensuojeluviranomainen
sijaitsee samassa rakennuksessa tai sitten poliisin kotikäynneillä on
mukana sosiaalityöntekijä.
Kun ongelmana tuntuu olevan salassapitovelvollisuus, niin sitä ei
tunnu tajuttavan, että lasten kanssa työskentelevällä ei
ole vain oikeus tehdä ilmoitusta vaan suoranainen velvollisuus,
jos tällainen lastensuojelutapaus ilmenee. Lapsen etu menee
salassapitonormin edelle. Lastensuojelulain 40 §:ssä todetaan
hyvin selkeästi, että jos sosiaali- ja terveydenhuollon,
koulutoimen, poliisitoimen tai seurakunnan palveluksessa tai luottamustoimessa
oleva henkilö on virkaa tai tointa hoitaessaan saanut tietää ilmeisestä lastensuojelun
tarpeessa olevasta lapsesta, hänen on ilmoitettava asiasta
viipymättä sosiaalilautakunnalle. Myös
muu kuin ensimmäisessä momentissa tarkoitettu
henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen. Tämä pykälä avaa
salassapitovelvollisuuden niin lääkäriltä,
opettajalta kuin papiltakin. Lasten etu on aina ensisijainen. Ei
juoppoja, väkivaltaisia, kunnottomia vanhempia tarvitse
suojalla, jotta he pystyisivät paremmin kohtelemaan lapsiaan
huonosti.
Tosiaan kuka tahansa voi tehdä tämän
ilmoituksen, vaikkapa naapuri, mutta toisaalta minä en halua
mitään DDR-Stasi-yhteiskuntaa, jossa kytätään
naapureita. Mutta jos selvästi on olemassa tällainen
lastensuojelutapaus, niin ei sitä saa läpi päästää päihdehuollon
puolella tai perheneuvonnassa.
Yleisesti voidaan sanoa, että raskasta ja vaativaa
työtä tekevien lastensuojeluviranomaisten palkkaus
on kehno. Pienillä paikkakunnilla sosiaalityöntekijät
joutuvat usein hoitamaan yksin sekä toimeentulotuen että lastensuojelun
tehtävät. Heillä ei ole riittävää tiimiä,
jonka kanssa hakea parhaimpia ratkaisuja. Suurissakin
kunnissa saatetaan teettää lastensuojeluviranomaisilla myös
toimeentulotukikaavakkeiden täyttöä, vaikka
lastensuojelupuolella tehtäisiin työtä ryhmässä.
Sosiaalityöntekijöiden työtaakka on kova,
koska lastensuojeluilmoituksia tehdään yhä herkemmin.
Jos sosiaalityöntekijä tapaa tunnin asiakastaan,
niin toinen tunti kuluu sitten, kun hän dokumentoi tätä tapausta
ja kirjoittaa pöytäkirjaa.
Jos vielä puhutaan ennalta ehkäisevästä työstä — en
tiedä, arvoisa puhemies, onko vielä aikaa hetki — niin
alan asiantuntijat kertovat, että yleensä perheessä on
jo todella paha kriisi siinä vaiheessa, kun päästään
sosiaalityöntekijän puheille. Tällöin
tulipaloa on enää liian myöhäistä sammuttaa.
Pienissä kunnissa myös lasketaan euroja eli sitä,
onko varaa tehdä lasten huostaanottoa. Olen saanut viestejä monista
kunnista, kuinka talous voi mennä kuralle jo yhdestä lapsen
sijoittamisesta laitokseen. Kustannukset voivat olla 300—600
euroa päivässä.
Arvoisa puhemies! Oikeusasiamiehen paperissa oli pitkä lista
niistä ohjelmista, joita on tehty ja joita ollaan tekemässä lasten
aseman parantamiseksi. Itse perustaisin vielä sellaisen
ryhmän, joka huolehtisi lastensuojelun kustannuksista.
Ohjelmien laatijoiden tulisi olla lähempänä niitä ihmisiä,
jotka myös päättävät
rahojen jakamisesta. Jos ohjelmat laaditaan norsunluutorneissa,
silti kunnissa eletään aivan toisenlaisessa todellisuudessa.
Heittäisinkin ilmaan ajatuksen siitä, pitäisikö lastensuojelu
valtiollistaa, jos ei lasten edusta muuten pystytä huolehtimaan.
Puhetta on ryhtynyt johtamaan toinen varapuhemies
Ilkka Kanerva.
Miapetra Kumpula-Natri /sd:
Arvoisa puhemies! Käsillä oleva erilliskertomus
keskittyy kyllä perheväkivaltaan, mutta sen johtopäätöksissä esitetyistä näkemyksistä
on
varmaan valmisteltaessa tulevaisuutta hyötyä myös
monenlaisissa muissa lasten ongelmissa, esimerkiksi juuri seksuaalisessa
hyväksikäytössä tai muissa väkivaltatilanteissa,
koska meillä on nykyisin hyvin erilaisia vastauksia, kun
kyselee ammattihenkilöstöltä terveydenhuollon
puolelta tai sosiaalipuolelta. Jo silloin niitä eri näkökulmia
esiintyy. Terveydenhuollon puolelta useasti korostetaan sitä hoitoon
hakeutumisen helppoutta ja sitä pelkoa, että jos
sinne ilmoitusvelvollisuutta lisätään,
niin vähenevätkö sitten lapsen itsensä yhteydenotot
esimerkiksi.
Mutta mikä vielä minusta tähän
keskusteluun pitäisi lisäksi tuoda ja tämän
selvityksenkin jälkityössä sitten lähteä ottamaan
huomioon: Täällä käydään
läpi lainmukaiset viranomaiset ja lastensuojelulain kautta
terveydenhuolto, koulutoimi, poliisi, seurakunta ja muut, mutta
kyllä tätä pitäisi vielä laajentaa
esimerkiksi koskemaan lasten harrasteopettajia. Lakiahan muutettiin
niin, että on esitettävä rikosrekisteriote,
jos lasten kanssa työskentelee, että se on puhdas,
mutta kovin vähän on ohjeistusta, mitä tehdä,
kun havaitsee lapsen fyysisessä tai henkisessä kunnossa
ja sitten ehkä keskustelujen kautta väkivallanteon
tapahtuneen. Esimerkiksi itse olen tämmöisiä yhteydenottoja
saanut, osaanko minä neuvoa, mitä tehdä,
kun harrastepiirissä oleva lapsi kertookin perheen ulkopuolisen
raiskauksen tapahtuneen, ja kenelle siitä sitten kertoa
ja mitä kaikkea tehdä, eli tulisi olla tämmöinen
yleisohjeistus, ja ehkä meille jokaisellekin aikuiselle
tämän puheenvuoron kautta voisi myös
sitten selkeyttää sitä.
Pidän arvokkaana tämmöistä yhteen
vedettyä keskustelua ja aika rohkeata näkökulmaakin
siihen, että lapsen oikeus hyvään elämään
on kuitenkin tietoturvaan ja perheen suojaankin nähden
sittenkin se ensisijainen. Mutta toivon, että tästä jatkotyö käynnistyy
ja ottaa huomioon aikuisen ja koko yhteiskunnan velvollisuuden sitten
näitä tietoja eteenpäin saattaa ja myös
samanaikaisesti pitää kuntien resurssit kohdallaan,
niin että apupykäliä voidaan käyttää myös
sitten käytännön työssä lapsen
turvallisemman tulevaisuuden ja ihan lähitulevaisuuden
turvaamiseksi.
Aila Paloniemi /kesk:
Arvoisa puhemies! Meidän on mielestäni parannettava
myös sijaisvanhempien asemaa siinä, että hekin
voisivat, toisin kuin nyt, olla enemmän osallisia lasta
koskevissa asioissa. Nyt sijoitetun lapsen on esimerkiksi tavattava
säännöllisesti vanhempansa tai vanhempiaan,
vaikka se ahdistaisi häntä sekä ennen
että jälkeen tapaamisten, monessa tapauksessa
jopa viikkojen ajan tuo ahdistus jatkuu. Miksi? Minulle ei riitä vastaukseksi
usein kuultu selitys siitä, että lapsen on kyettävä kohtaamaan pettymyksiä.
Eikö näiden lasten kohdalla nimenomaan näitä pettymyksiä ole
koettu jo karkealla tavalla ja moneen kertaan? Eikö lapsen
minuuden eheytyminen olisi tärkeämpää kuin
jatkuvien ahdistavien tilanteiden kohtaaminen vain siksi, että esimerkiksi
biologiset vanhemmat tahtovat, siis aikuiset tahtovat? Sijaisvanhempien osallisuutta
sijoitetun lapsen asioissa on siis mielestäni lisättävä.
Keskustelu päättyy.