Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio

Arvoisa puhemies, hyvät kansanedustajat! Eduskunnan oikeusasiamiehen toimintakertomus vuodelta 2003 on annettu eduskunnalle. Sen lähetekeskustelun aluksi minulla on tilaisuus muutamalla sanalla esitellä kertomus eduskunnalle.

Kertomuksesta käy ilmi, että kanteluiden määrä on viime vuosina liikkunut noin 2 500:n paikkeilla. Saapuneiden kanteluiden kokonaismäärä ei muuttunut mainittavasti myöskään viime vuonna. Oikeusasiamiehen tutkintaa edellytti kuitenkin suurempi osuus asioista kuin aikaisemmin. Tämä ilmenee muun muassa oikeusasiamiehen toimenpiteiden eli esitysten, huomautusten ja käsitysten määrän kasvusta. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että kuluvan kevään aikana kanteluiden määrät ovat olleet selvästi nousussa.

Kanteluiden käsittely on oikeusasiamiehen lakisääteinen velvollisuus, vieläpä hyvin kattava sellainen. Kanteluiden käsittelyssä panostettiin edelleen monin toimin pitkään vireillä olleiden asioiden määrän vähenemiseen. Tässä pyrkimyksessä edettiin viime vuonna, mutta erityisesti kuluvan kevään aikana nämä toimet näyttäisivät kantavan selvästi hedelmää. Myös muun muassa henkilöstön koulutukseen ja heidän jaksamiseensa työssä panostettiin, mitä pidän tärkeänä pitkällä tähtäimellä laillisuusvalvonnan korkean tason turvaamiseksi.

Viime vuonna panostettiin myös aikaisempaa enemmän oikeusasiamiehen omasta aloitteesta tapahtuvaan perus- ja ihmisoikeuksien valvontaan. Tarkastukset ja omat aloitteet ovat tässä pyrkimyksessä hyvä keino, samoin yhteydet kansalaisjärjestöihin, joita yhteyksiä on parin viime vuoden aikana kehitetty, mitä viime vuonnakin jatkettiin.

Tarkastuksia tehtiin viime vuonna selvästi aikaisempaa enemmän ja myös omien aloitteiden määrä kasvoi. Tarkastukset muun muassa puolustusvoimien yksiköihin, vankiloihin, poliisilaitoksille ja psykiatrisiin sairaaloihin ovat tärkeä osa oikeusasiamiehen työtä ja perinteisesti eräs tämän työn painopistealue. Selvää on, että niin sanotuissa suljetuissa laitoksissa ulkopuolinen valvonta on tarpeen. Tarkastusten ja valvonnan merkitystä puolustusvoimissa käsittelee tämän kertomuksen puheenvuorossaan apulaisoikeusasiamies Petri Jääskeläinen.

Viime vuonna, kuten edellisinäkin vuosina, ratkaistiin eniten sosiaaliturvaa koskevia asioita, seuraavaksi eniten poliisia, terveydenhoitoa, vankeinhoitoa ja tuomioistuimia koskevia asioita. Myös telepakkokeinojen käytön valvonta on osoittautunut merkittäväksi erityistehtäväksi.

Sosiaaliturvaan liittyvät asiat koskivat yleensä laajasti kunnallisia sosiaalihuollon palveluita, useimmiten toimeentulotukea, vammaispalveluita ja lastensuojelua. Perustoimeentulon turvaan liittyvät kysymykset olivat paljon esillä, näistä ehkä eniten sosiaalietuuksien käsittelyajat, terveydenhuollossa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon saatavuuteen liittyvät asiat. Olen omassa kertomuspuheenvuorossani muun muassa tästä syystä käsitellyt jälleen tätä kysymystä eli terveydenhuollon palveluiden saatavuutta, jossa lain tulkinta on omalta osaltaan ollut johtamassa puutteisiin ihmisten oikeuksien toteutumisessa.

Poliisin toiminnassa pakkokeinojen käyttö ja esitutkintaan liittyvät kysymykset ovat vuodesta toiseen paljon oikeusasiamiehen arvioitavana. Erityisesti poliisin toimintaan liittyen apulaisoikeusasiamies Ilkka Rautio koskettelee puheenvuorossaan vallan ja vastuun kohtaamista. Hänen arvionsa mukaan puutteet toiminnassa johtuvat usein virastojen työjärjestelyistä ja toimintatavoista, mutta myös osaksi ilmeisesti aidoista resurssipuutteista. Hän korostaa esimiesten ja esimiesvirastojen velvollisuutta valvoa toiminnan asianmukaisuutta ja ihmisten perusoikeuksien toteutumista.

Laillisuusvalvonta näyttää perusoikeusuudistuksen jälkeisen pian kymmenen vuoden aikana kehittyneen nimenomaan hallintoa ohjaavaan ja kehittävään suuntaan ja julkisten tehtävien hoidossa olevien järjestelmien puutteiden havainnoimiseen. Tämä näkyy oikeusasiamiehen toimenpideratkaisujen määrissä ja sisällössä.

Toivon, että eduskunta voi tämän kertomuksen avulla arvioida hallinnon ja lainkäytön tilaa maassa ja siinä havaittuja puutteita sekä myös tietysti oikeusasiamiehen toimintaa viime vuoden aikana. Kertomuksen rakennetta on edelleen kehitetty sillä tavoin, että tietyt temaattiset ongelmat eri hallinnonaloilla ja asiaryhmissä tulevat aikaisempaa paremmin esille.

Niin kansanedustajien kuin kansalaisten ajantasaiseen seurantaan antavat toivottavasti aikaisempaa paremmat mahdollisuudet myös oikeusasiamiehen keväällä uudistetut verkkosivut, joilta löytyvät oikeudelliselta tai yleiseltä kannalta mielenkiintoiset ratkaisut anonymisoituina ja myös muuta ajankohtaista tietoa oikeusasiamiehen toiminnasta. Verkkosivujen lisäksi myös Oikeusasiamiehen kanslia on entistä helpommin kansalaisten saavutettavissa. Tähän antavat kanslian uudet, erinomaiset työtilat mahdollisuuden.

Arvoisa puhemies! Kiitän tästä tilaisuudesta saada esitellä kertomus eduskunnalle.

Annika Lapintie /vas:

Herra puhemies! Tämä eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus toiminnastaan on vuodelta 2003, mutta itse asiassa monet näistä asioista ovat sellaisia, että ne vuodesta toiseen toistuvat, ja vaikka Oikeusasiamiehen kanslia niihin kiinnittäisi huomiota, niin asiat eivät silti tunnu paranevan.

Sinänsä tästä kertomuksesta voisin todeta, että mielestäni nämä kertomukset muuttuvat vuosi vuodelta mielenkiintoisemmiksi nimenomaan näiden puheenvuorojen ansiosta, joita on tässä alussa. Vuoden 2002 kertomuksessa oikeusasiamies Paunio otti kipeän ja vaikean asian esille ja kirjoitti silloin perheväkivallasta, joka on piilotettua ja joka ei ole havaittua ja johon sen takia useinkaan ei voida puuttua.

Vuoden 2003 kertomuksessa oikeusasiamies Paunio on ottanut esille terveydenhuollon ja kysymyksen siitä, miten kansalaiset saavat näitä palveluita. Itse asiassa itse ainakin ymmärtäisin näin, että myös tässä apulaisoikeusasiamies Raution puheenvuorossa jatketaan sitä samaa ongelmaa toisesta näkökulmasta, mutta selitän kohta, mitä tällä äskeisellä tarkoitin.

Terveydenhuollon osalta eduskunta on nyt hyväksynyt tämän hoitotakuujärjestelmän, ja sen vuoksi on oletettavissa, tai toivottavaa, tai mahdollista, että tämän tyyppiset valitukset siitä, että kansalaiset eivät saa perustuslaissa ja muussa lainsäädännössä taattuja oikeuksia, vähenisivät. Kuitenkin ydinkysymys niin terveydenhoitopalveluissa kuin muissakin kuntien järjestämissä palveluissa on se, riittävätkö rahat näiden palveluiden tuottamiseen. Kauniit muotoilut perustuslaissa ja uudet pykälät lainsäädännössä eivät voi asialle yhtään mitään, jos käytäntö ei sitten ole sellainen, että kansalaiset näiden oikeuksiensa perään voisivat kysyä ja voisivat niitä sitten saada.

On totta, että vuosi toisen jälkeen oikeusasiamies joutuu käsittelemään nimenomaan sellaisia kanteluita, jotka johtuvat viime kädessä siitä, että poliittiset päättäjät eivät ole ymmärtäneet velvollisuuttaan. Usein nimenomaan terveydenhuollon ja sosiaaliturvan palvelujen viipymisessä ja siinä, että kansalaiset eivät niitä saa, ei kyse niinkään ole siitä, että pahantahtoinen valtion tai kunnan virkamies ei näitä haluaisi toteuttaa, vaan kyse on siitä, että kunnanvaltuusto tai vaihtoehtoisesti sitten usein eduskunnan enemmistö tai kunnanvaltuuston enemmistö ei ole riittäviä määrärahoja halunnut tämän toiminnan järjestämiseksi antaa.

Yhtenä esimerkkinä voisin kertoa omasta kotikaupungistani Turusta, jossa muistaakseni ihan 90-luvun loppupuolelta lähtien on ollut sama ongelma toimeentulotuen asiakkaiden osalta, että he joutuvat kohtuuttoman pitkään nyt tämän alkuvuoden aikana, jopa viisi kuusi viikkoa, odottamaan sitä, että he pääsevät sosiaalitoimiston asiakkaiksi ja saavat päätöksen ja saavat vielä rahatkin tästä toimeentulotuesta. Käytännössä keskustelu Turussa — ja tiedän, että myös lääninhallitukselle ja oikeusasiamiehelle on tehty asiasta kanteluita — kilpistyy usein siihen, että syyllistetään näitä virkamiehiä, mutta viime kädessähän kyse on juuri valtuutettujen kykenemättömyydestä priorisoida asioita ja antaa riittävästi rahaa sosiaalitoimistoon, jotta se pystyisi näitä jonoja käsittelemään ja pystyisi asiakkaita sitten kohtuullisessa ajassa palvelemaan.

Miksi sitten sanoin, että itse asiassa myös apulaisoikeusasiamies Ilkka Rautio käsittelee samaa asiaa? Hänhän toteaa tässä, että eri hallinnonaloilla tehtävät säästötoimenpiteet saattavat nakertaa ihmisten oikeusturvaa, ja pelkää, että puutteelliset voimavarat voivat pahimmillaan johtaa virkamiesetiikan hiljaiseen murentumiseen. Väitän kyllä, että varmasti näin on, mutta viime kädessä kyse on totta kai siitä, että eduskunta ei oikealla tavalla ymmärrä priorisoida määrärahoja silloin, kun päätämme rahojen sijoittamisesta eri toimintoihin.

Rautio, jonka toimialaan sitten kuuluu muun muassa poliisin toiminnan valvonta, ottaa yhtenä esimerkkinä tästä säästöjen aiheuttamasta vaarasta ihmisten oikeusturvalle ja kansalaisten oikeuksien toteutumiselle poliisin kotietsintäkynnyksen mataloitumisen. Muistan itsekin, että joitakuita aikoja sitten tässä oli isoja lehtiotsikoita siitä, miten poliisi laittomasti ja ilman oikeita valtuuksia oli suorittanut kotietsintää. Tarkoituksena on ollut se, että nopeutetaan ja sujuvoitetaan tätä poliisin toimintaa ja sillä tavalla sitten saadaan säästöjä. Kuitenkin on totta, että aina oikeusvaltion ylläpito ja se, että kansalaisten oikeusturvasta huolehditaan, ei ole ilmaista. Suoraviivainen toiminta, jossa ei kysellä perus- ja ihmisoikeuksien perään, voi olla halvempaa, mutta uskon, että me emme sellaista yhteiskuntaa halua vaan haluamme sitten, että on riittävästi voimavaroja myös näiden perusoikeuksien ylläpitoon.

Sen vuoksi juuri, että tämä oikeusasiamiehen kertomus on mielestäni hyvin viime vuosina ja myös vuoden 2003 osalta ottanut näitä asioita esille, on aika surullista huomata, että vaikka me täällä keskustelemme asiasta ja toivottavasti luemme ja paneudummekin asiaan, siitä huolimatta käytäntöön ei ole tulossa muutosta. Oikeusasiamiehen työ tuntuu varmasti aika turhalta ja turhauttavalta, jos eduskunta ei sitten johdonmukaisesti vaadi, että näitä havaittuja virheitä lähdetään korjaamaan. Viime kädessä kyse on siitä, että meillä on poliittinen vastuu rahojen riittävyydestä, mutta hallituksella on myös velvollisuus valvoa sitä, että näitä vääriä käytäntöjä korjataan, ja hallitushan meille tänne eduskuntaan valmistelee ne esitykset, joten hallituksen velvollisuus on myös huolehtia siitä, että oikeusasiamiehen kertomuksessa esille nostettuja ongelmia lähdetään korjaamaan joko niin, että lainsäädäntöä muutetaan, tai sitten niin, että määrärahoja lisätään ja käytäntöjä muutetaan. Allekirjoitan täysin tämän apulaisoikeusasiamies Raution väitteen siitä, että ei riitä, että lainsäädäntö kehitetään vastaamaan perus- ja ihmisoikeusvaatimuksia, jos sitä ei voida panna täytäntöön voimavarojen puuttumisen vuoksi.

Toivon nyt, kun tässä vielä ehkä nyt keväällä käsitellään perustuslakivaliokunnan mietintöä oikeusasiamiehen kertomuksesta vuodelta 2002, jossa otetaan esille näitä ongelmia, ja samalla sitten, kun tätä vuoden 2003 kertomusta käsitellään, että nämä puutteet, havaitut ongelmat ja väärät toimintatavat ja niistä murehtiminen eivät jää huitaisuksi ilmaan vaan että hallitus sitten tuo tänne esityksiä ja myös valvoo virkamiesten käytäntöä, niin että voidaan todella sanoa, että emme pelkästään lue ja keskustele näistä asioista vaan että myös näille tehdään jotain, niin että kansalaiset voivat uskoa, että me myös yritämme luoda parempaa hallintokäytäntöä.

Erkki  Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Tämä oikeusasiamiehen kertomus on ollut varsin mielenkiintoista luettavaa ja hyvin kirjoitettu, niin että tätä on helppo lukea ja helppo omaksua sitä sanomaa, mikä tässä on välitettäväksi tarkoitettu.

Arvoisa puhemies! Kiinnitän huomoita vain pariin asiaan, joista toinen on perustuslain 20 § elikkä Vastuu ympäristöstä -pykälä. Nykyiseltä oikeuskanslerilta saamani todistuksen mukaan tämän pykälän juonto lähtee siitä lakialoitteesta, jonka tein 87—91 eduskunnassa, jonka lakialoitteen allekirjoitti noin 150 kansanedustajaa silloin. Perusoikeustyöryhmä käsitteli tätä asiaa, ja nykyinen oikeuskansleri vaikutti paljon siihen, että tämä Vastuu ympäristöstä -pykälä tuli perustuslakiin ja uuteenkin perustuslakiin.

Tässä on mielenkiintoinen tapaus, nimittäin Ilmailulaitosta kuritetaan tässä sanallisesti siitä, että eräässä meitä useimpia kansanedustajiakin koskettavassa asiassa, sanotaanko, menettely valmistelussa on ollut suorastaan kiusallinen. Kysymys on ilmiselvästi Helsinki—Vantaan lentoaseman uusien kiitoteitten rakentamishankkeesta, jossa jätettiin käytännöllisesti katsoen kokonaan uuden reitistön alle jäävän asutuksen kuuleminen ulkopuolelle, siis siihen ei minkäänlaista huomiota kiinnitetty. Kun asianomaiset asukkaat olivat juuri saaneet valmiiksi omakotitalonsa sun muut siellä Nurmijärven puolella, kaiken kuntoon, sen jälkeen paljastuikin, että aha, se uusi lentoreitti kulkeekin meidän yläpuoleltamme. Tällä tavalla näille asukkaille tuli pysyvä meluhaitta, ja tietysti asuntojen arvo romahti tämän seurauksena.

Siinä oikeustaistelussa, mihin nämä asukkaat ryhtyivät, käännyttiin varsin monen kansanedustajan puoleen. Vaikka kysymys ei ollut meidän vaalipiiristämme, sain myöskin postia ja olin yhteydessä näihin henkilöihin useaan, hyvin moneen eri otteeseen. Nyt sitten se, minkä silloin saatoimme epäoikeudenmukaiseksi käyttäytymiseksi tulkita Ilmailulaitoksen kohdalla, todistetaan tässä oikeusasiamiehen kertomuksessa juuri sellaiseksi. Toivottavasti tulevaisuudessa ei tämmöistä huomauttamisen sijaa Ilmailulaitoksen käyttäytymisessä ole.

Toinen asia, johon kiinnitän lyhyesti huomiota, on vammaispalvelulain ja -asetuksen mukainen käyttäytyminen subjektiivisten oikeuksien kohdalla. Niin kuin ed. Lapintie totesi, tässä ovat aina ne tietyt asiat, jotka toistuvat kerta toisensa jälkeen. Voisi kuvitella, että jo nyt tässä tilanteessa subjektiivisten oikeuksien kohdalla ei olisi huomauttamisen sijaa sosiaalityöntekijöitten, sosiaalijohtajien jnp. käyttäytymisessä, vaan niinpä on koko ajan. Jälleen kuvataan tapaus, tämä on Porin kaupungin tapaus ja niin selvä tapaus, oikein oppikirjatapaus sieltä aikaisemmilta ajoilta, että ei kerta kaikkiaan kunnioiteta subjektiivisia oikeuksia. Nyt on jo muodostunut sellainen systeemi, että tässä on tullut eräänlaista kansalaistoimintaa, kansalaisjärjestötoimintaa. Jos haluat saada itsellesi kannattajakunnan, ryhdy ajamaan hallinto-oikeuteen näitä asioita. Varma voitto tulee, tulee myöskin oikeusasiamiehen toimistosta, ja asia korjaantuu. Sillä tavalla keräät pinnoja, mutta mitään järkeä tässä hommassa ei ole, ei järjen hiventäkään.

Se, mitä tässä vaan toivoisi, on lyhyesti se, että jollakin tasolla, jollakin tavalla saatettaisiin harvinaisen selvästi tietoisuuteen sosiaalitoimistoille, -virastoille ja -työntekijöille, että subjektiivisten oikeuksien kanssa ei temppuilla. Nyt kun vielä on tämän alan lainsäädäntö kodifioinnin ja uudistamisen kohteena, tämä asia tulee vielä entistä suurempaan arvoon arvaamattomaan.