Kotitalouksien velkaantuneisuus on yksi merkittävimmistä Suomen rahoitusjärjestelmän vakauteen kohdistuvista riskeistä. Kotitalouksien ja koko kansantalouden mahdollisuudet ottaa vastaan talouden negatiivisia käänteitä heikkenevät, mikäli kotitalouksien liiallinen velkaantuneisuus jatkuu. Suomalaisten kotitalouksien velasta valtaosa on asunto- tai remontointilainaa.

Asuntojen suhteelliset hinnat ovat olleet yli keskimääräisen suhteessa asuinrakennuskustannuksiin, asuntojen vuokriin ja palkansaajien ansiotasoon jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Varsinkin pääkaupunkiseudulla ihmisten asumiseen käyttämä summa on kasvanut monien kipurajoille. Asuntomarkkinoiden ylikuumentuminen on riski myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Viime vuosien aikana olemme nähneet useita esimerkkejä ympäri Eurooppaa siitä, kuinka ylikuumentuneet asuntomarkkinat ovat aiheuttaneet vakavia tilanteita paitsi yksittäisille ihmisille myös laajemmin kansantaloudelle. Työllisyystilanteen mahdollinen heikkeneminen lisää maksukyvyttömyyden yleistymisen riskiä. Ylivelkaantuminen ei ole osa järkevää talouspolitiikkaa.

Ministeri Antti Tanskasen johtama valtiovarainministeriön työryhmä ehdotti syksyllä 2012 finanssimarkkinoita säätelevään lakiin kohtaa, jossa pankkialaa valvovan Finanssivalvonnan (Fiva) johtoryhmä saisi oikeuden puuttua ylikuumentuneisiin asuntomarkkinoihin. Työryhmän mukaan Fivalle tulisi antaa oikeus asettaa asuntolainoille lainakatto. Asunnon arvosta voisi Fivan neljännesvuosittaisesti tehtävän arvion mukaisesti asettaa korkeintaan 80—100 prosenttia asuntolainan vakuudeksi. Työryhmän ehdotuksen mukaan lainakatto otettaisiin käyttöön vain tarvittaessa, esimerkiksi silloin, jos Fivan mielestä asuntomarkkinoille olisi syntymässä hintakupla. Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori totesi kuluvan vuoden huhtikuussa, ettei hän aio tuoda asuntolainojen enimmäisluototusastetta hallituksen käsittelyyn.

On selvää, että lainakaton säätämisessä on eräitä ongelmakohtia. Säätely voitaisiin kuitenkin muotoilla niin, että se ottaisi huomioon alueelliset erot ja toisaalta myös riskin siitä, että pankit tarjoaisivat asiakkaalle toisen lainan lainakaton yli menevälle summalle. Lainakattoa on kritisoitu myös siitä, että se veisi pienituloisimmilta mahdollisuuden oman asunnon hankintaan. Juuri heille asuntojen hinnan romahtaminen olisi kuitenkin myös vahingollisinta. Lainakattojärjestelmä olisi syytä luoda ajoissa, jotta sillä olisi ennalta ehkäisevä vaikutus, eikä toimia vasta sitten, kun on liian myöhäistä.

Lainakaton asettaminen on niin järeä ase, että päätös voitaisiin tehdä esimerkiksi hallituksen asetuksena Fivan esityksestä eikä ministeri Tanskasen ryhmän ehdottamalla tavalla Fivan toimena. Näin asia säilyisi poliittisessa valvonnassa.